C. S. Lewis: Äänetön planeetta

C.S. Lewisin Äänetön planeetta (Out of the Silent Planet) päätyi lukulistalleni julkaisuvuotensa takia. Kirja ilmestyi englanniksi vuonna 1938, joka sattuu oleman se vuosi, minkä teoksia nimetään tänä vuonna Retro Hugo -äänestyksessä palkintoehdokkaiksi. Olen melkoisen varma, että kirja pääsee ehdokkaaksi, joten halusin tietää, onko se myös minusta nimeämisen arvoinen. Luin kirjasta vuonna 1983 suomennetun version. Äänetön planeetta on trilogian ensimmäinen osa, mutta luettavissa myös yksittäisenä teoksena. C.S. Lewis on minulle ennestään tuttu kirjailijana Narnia-sarjasta ja Paholaisen kirjeopisto -kirjasta, joista kumpaisestakaan en erityisemmin ole pitänyt. Kirjailijan kristillisten viitteiden läpipaistaminen erityisesti Narnioissa tökki, eikä lapsenomaisen fantasiamaailman kiehtovuus ylittänyt tunnetta tuputtamisesta. Kyseessä on teemojen tasapaino, joka minun makuuni nähden horjui kyseisessä sarjassa. Niinpä olin varautunut aloittaessani Äänettömän planeetan lukemista. Kirjan alussa Lewis antaa tunnustusta H.G. Wellsin tarinoille ja tekstiyhteydestä tajusin, että olisi ehkä ollut hyvä lukea Wellsin vuonna 1901 julkaistu Ensimmäiset ihmiset kuussa -kirja (suom. 1907) pohjaksi.

Filologi ja vanhojen kielten asiantuntija Elwin Ransom joutuu kävelyretkellään kaapatuksi ja avaruudelliseen seikkailuun Malacandra-nimiselle planeetalle, jossa elää ihmislajista poikkeavia olentoja. Kaappaajilla, joista toinen on Ransomin opiskeluaikainen tuttava, on kierot suunnitelmat hyödyntää uutta avaruusmatkailukeksintöä ja löytämäänsä planeettaa, eikä nämä suunnitelmat tiedä hyvää Ransomille. Vaan ovatko Malacandran asukit pienempi uhka Ransomille kuin ihmistoverit? Ja mikä on mysteerinen Ojarsa, jonka tapaaminen on vääjäämättömästi Ransomin edessä?

Äänetön planeetta on yksi monista Marsiin sijoittuvista tieteisfantasiatarinoista ja siinä on hieman Dying planet -tematiikkaakin mukana. Tieteispuoli on aikansa tuotosta, mutta samalla kohtalaisen innostavasti ja elävästi kuvattu mielikuvituksen rajoja käyttäen. Marsiin on saatu mahdutettua useampi eri lajeja edustavia olentoja, jotka poikkeavat kiitettävästi ihmisistä ja niiden outouden voi lukiessa hyvinkin tunnistaa. Mukaan mahtuu myös olentoja, joita ei varsinaisesti voi nähdä, ellei ole siihen valmis ja halukas. Lewis kuvaa Malacandraa paitsi näköaistimusten kautta, myös kuulo-, haju- ja makumaailman kuvauksilla, mikä tuo planeetan olemusta tarkemmin esille, kuin pelkästään kuvaus siitä miltä mikin näyttää.

Itse paikkaa tärkeämmäksi osoittautuu ihmiset ja olennot, heidän luonteensa, motivaationsa, valintansa ja tekonsa, niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Moraalin ja kristinuskon teemat nousevat Äänettömässä planeetassa esille kuten Narniassakin, vaikkakin naamioituneena näennäisesti tieteistarinan kehykseen ja hahmoihin. Kirja on kirjoitettu ennen Narnioita ja suunnattu vanhemmille lukijoille, joten eroa symboliikan hienosäädössä ja selkeydessä löytyy. Näen myös ns. pahishahmossa harmautta, mikä tekee hänestä kiinnostavamman kuin mitä selkeästi puhdas pahishahmo olisi. En tosin tiedä oliko kirjailijan tarkoitus hämärtää tulkintarajaa. Periaatteessa kirjan voisi lukea luomatta allegorisia mielleyhtymiä, pelkästään ihmeentuntu mielessä, mutta minulta tämä ei onnistunut ainakaan Narnioitten jälkeen. Ehkä jos olisin lukenut kirjat eri järjestyksessä, enkä olisi kuullut Lewisista henkilönä mitään Tolkienin tai minkään muunkaan yhteydessä.

Kristillisyyden vaikutus ei kuitenkaan häirinnyt niin paljon kuin pelkäsin sen voivan tehdä. Koin Äänettömän planeetan kelpoisaksi lukukokemukseksi ja harkitsen jatko-osien lukemista. Kirjassa on samanlainen aikakauden tuntu kuin Wellsin, Vancen, Burroughsin ja Tolkieninkin varhaisissa teoksissa, vaikka jokaisen kirjailijan tyylit poikkeavat toisistaan. Tuossa menneisyyden tunnussa on jotain kiehtovaa, kuin aikakoneella matkustaisi. Ja juuri sitä Lewis lupaa jatkossa tapahtuvan. Nimesin Out of the Silent Planetin Retro Hugo -ehdokkaaksi.

Ayn Rand: Anthem

Ayn Randin pienoisromaanimittainen dystopiatarina Anthem julkaistiin ensimmäisen kerran Englannissa vuonna 1938. Minulle tarina päätyi luettavaksi Project Gutenbergista ilmaiseksi silmällä pitäen tulevaa Retro Hugo -äänestystä.

Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on ajautunut sosialistiseen kollektiivisuuteen, jonka peruspiirteenä on yksilöllisyyden olemassaolon täydellinen unohtaminen. Tästä vahvimpana merkkinä on minä-sanan katoaminen kielestä ja ihmisten persoonallisuuksien tukahduttaminen. Tiettyjen sanojen käyttö, kuten ”minä”, ”minun” tai ”ego”, on johtanut kuolemantuomioon. Järjestelmä valitsee kunkin jäsenensä aseman ja tehtävän, eikä sitä vastaan voi taistella tai muuksi muuttaa. Opiskeluvaiheessa tutkijan tehtävistä haaveileva, mutta katulakaisijaksi tuomittu Equality 7-2521 on nuori mies, joka päättää toteuttaa intohimoaan salassa ja tekee valoa tuovan keksinnön. Hän ihastuu Liberty 5-3000:ksi nimettyyn nuoreen naiseen, mutta koska yhteisössä vapaa kanssakäyminen ja suhteiden luominen on kielletty, kumpikaan ihastuksen osapuoli ei voi ilmentää itseään, saati edes koskettaa toistaan. Equality 7-2521 yrittää löytää keinon toteuttaa unelmaansa, mikä johtaa konfliktiin yksilön ja yhteisön välillä ja saattaa Equality 7-2521:n hengenvaaraan.

Rand käyttää tarinansa symboliikkana kreikkalaista mytologiaa Prometheuksesta ja Gaiasta. Equality 7-2521 tekee valoon liittyvän keksinnön, kuten Prometheus toi tulen ihmisille, mikä samalla kuvaa valaistumista. Taustalla näkyy mennyt ja unohdettu maailma, Mainitsematon aika, jonka rippeisiin Equality 7-2521 tarttuu. Liberty 5-3000 työskentelee kaupungin ulkopuolella läheisessä kosketuksessa maahan ja hänessä elää myös rohkeus ja uskallus yksilöllisiin ratkaisuihin. Yhteisön jopa järjetön rajoittuneisuus tulee esille sen hylätessä edistyksellinen saavutus, koska siihen ei ole annettu lupaa yhteisöllisen neuvoston kautta. Tarinassa henkii voimakas vastarintaa Neuvostoliiton kaltaista kommunistista järjestelmää kohtaan, mikä ilmeisesti juontaa juurensa kirjailijan venäläisestä syntyperästä.

Tekstissä on runon vaikutelmaa, joka ehkä syntyy lähinnä ekirjan taitosta. Liekö samanlainen on ollut alun perin painetuissa versioissa. Minulla oli Ayn Randin kirjoituksista etukäteen vain hämärän ristiriitainen mielikuva ja ennakko-odotus, sillä tiedän varsinkin Atlas Shruggedin herättäneen keskustelua ja paljon negatiivisia mielipiteitä, minkä vuoksi en ole sitä koskaan halunnut lukea. Anthem ei kuitenkaan vastannut mielikuvia tai odotuksia. Tarinan lopussa on filosofista mahtipontisuutta, joka menee ylikierroksille, mutta muuten dystopinen kuvaus on onnistunut. Päinvastoin kuin monessa nykypäivän muodikkaassa dystooppisessa tarinassa, jossa kirjailija ei välttämättä usko luomansa maailman mahdollisuuteen, Anthemissa on selvästi näkyvissä kirjailijan näkemys kollektivismin ongelmallisuudesta ja uhkakuvista. Aikakausi on ollut siihen varmasti otollinenkin.

Anthemista löytyy varmasti teemoja, joita voi tulkita laajemminkin ja kirjailijan luoman filosofian pohjalta, mutta halusin pysytellä omassa lukukokemuksessani kevyellä tulkinnan tasolla. Anthem on helposti lähestyttävä teos, vaikka loppu menee makuuni nähden kerronnallisesti hieman yli. Minun pitää vielä harkita onko teos Retro Hugo -nimeämisen arvoinen, mutta eipä novella-kategoriaan ole muuten juuri tunkua. Vuoden 1938 lyhyehköjä teoksia ei ole kovin vaivatonta saada käsiin.

T.H. White: The Sword in the Stone

Matkani Arthurlandiin jatkui Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvien jälkeen T.H. Whiten klassikolla The Once and Future Kingilla, joka sisältää neljä erillistä kirjaa. Ensimmäisen kirjan, The Sword in the Stonen lukeminen oli kirjaimellisesti ahdistava kokemus. Ei suinkaan sisällön vuoksi, vaan itse fyysisen kirjan vuoksi. Minulla kun on kirjasta 1. brittiläinen painos 1930-luvulta, ja se on kerännyt reilun 70 vuoden ajan itseensä kosteutta, pölyä, tervaa ja nikotiinia, mikä sekoitus sai minut niiskuttamaan, aivastelemaan ja köhimään noin viisi minuuttia sen jälkeen kun kirjaan tartuin. Luin kirjan kuitenkin sinnikkäästi loppuun, vaikka minulla on The Once and Future King olemassa koottuna painoksenakin, koska alkuperäinen The Sword in the Stone eroaa myöhemmin kokoelmaan liitetystä versiosta.

Hic iacet Arthurus, rex quondam, rexque futurus — "Here lies Arthur, king once, and king to be”

The Sword in the Stone kertoo Wart-pojasta, joka tutustuu Merlyn nimiseen velhoon. Samalla kun Wart oppii kasvatti-isänsä Sir Ectorin ja kasvattiveljensä Kayn luona aseenkantajan ja metsästäjän taitoja, Merlynin oppitunneilla Wart tulee muutetuksi taikakeinoin eri eläimiksi oppiakseen symbolisesti valtiomiestaitoja ja näkemyksiä vallankäytöstä ja valtakunnasta. Wart tapaa poikavuosiensa seikkailuiden aikana mm. Madame Mimin, Robin Hoodin ja kuningas Pellinoren ikuisessa hirviöjahdissaan.

Kirja iskee heti alusta alkaen puulla päähän sellaista lukijaa, joka odottaa pääsevänsä mukaan muinaiseen Englantiin vakavamieliseen tulkintaan suuresta sankarimaisesta kuninkaasta ja hänen miekastaan Excaliburista, johon kirjan nimikin viittaa. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että onko kansien sisällä väärät sivut ja kuka ihme tämä Wart on. Ehkä alustustyö olisi ollut paikallaan, jotta kulttuurishokkia ei olisi syntynyt. The Sword in the Stonen Merlyn on Disney-Merlin (Disneyn animaatioelokuva tehtiin Whiten kirjan pohjalta), pitkäpartainen, suippolakkinen velho, joka taikoilee mm. liikkuvia astioita, eikä edes aina kovin onnistuneesti. Kieli on leikittelevää, hahmot hieman koomisia ja selkeä ajankuva puuttuu kerronnasta. White käyttää surutta aikakautensa käsitteitä ja vertauskuvia, vaikka varsinaisesti Wart-Arthurin ja Merlynin puuhasteluympäristö vaikuttaa keskiaikaiselta. White kuvaa kiitettävällä tasolla linnan toimintoja, metsästystä ja luontoa sekä eläimiä. Ote on fantasiamainen. Muututtuaan eläimeksi Wart-Arthur ymmärtää niiden puhetta ja eläimet ovat ihmismäistettyjä. Merlynillä on lisäksi myös puhuva pöllö. Kirja sisältää kuvitusta, joka on käsittääkseni kirjailijan omaa käsialaa.

Jopa minun englannintaidollani kirjaa oli hauska lukea kielensä vuoksi ja välillä tuli lausuttua tekstejä jopa ääneen. Sen sijaan jatkuvat anakronismit tökkivät. Ne olivat tarkoituksellisia ja ilmeisesti niiden oli tarkoitus olla kirjan ilmestymisajankohtana näppäriä (ehkä vielä tänäkin päivänä), mutta minulle ei istunut pirtaan, että Merlyn laittoi sormenpäät yhteen kuten Sherlock Holmes tai että Robin Hood miehineen oli hypännyt Uther Pendragonin hallituskaudelle. Kirjan ajallisessa jatkumossa on tarkoituksellinen kupru, sillä Merlyn kertoo Arthurille, että kun muut menevät ajassa eteenpäin, hän menee taaksepäin. Tällä voidaan selittää osa Merlynin sanomisista, mutta ei kaikkea. Wartin kasvua Arthuriksi on ihan mukava lukea, mutta varsinaista Arthuria joutuu todellakin odottamaan ihan kirjan viime metreille saakka. Hilpeästä sävystä huolimatta, The Sword in Stoneen on upotettu filosofisia teemoja, jotka tulevat esille uudestaan myöhemmissä kirjoissa. The Sword in the Stone ei kolahtanut minulle, mutta matka jatkuu vielä usean kirjan ajan, joten huomenna kerron millaisen vaikutuksen kakkoskirja The Witch in the Wood teki.