Katharine Burdekin: Swastika Night

Vihdoinkin on koittanut science fiction -haasteen viimeisen kirjan arvion aika. Neljännen kategorian toisen kirjan eli ennen vuotta 1950 kirjoitetun klassikon löytäminen ei ollut helppoa kun olin laittanut lisäkriteeriksi, että kirjan on oltava naisen kirjoittama ja ennen lukematon. Avuksi löytyi Ian Salesin koostama SF Mistressworks-lista (löytyy nykyään myös Worlds Without Endistä), jonka viidestä vaihtoehdosta kahta en ollut lukenut ennestään. Valitsin Katharine Burdekinin Swastika Nightin (1937) siihen liittyvän erikoispiirteen vuoksi. Kirjailija kirjoitti kirjan pseudonyymillä Murray Constantine ja vasta lähes 50 vuotta julkaisun jälkeen alkuperäinen kustantaja myönsi epäilijöille, että nimimerkin takana oli naiskirjailija. Burdekin oli kuollut parikymmentä vuotta aiemmin.

Japani ja natsien hallitsema Saksa voittivat seitsemänsataa vuotta sitten 20 vuotta kestäneen sodan ja nyt nämä kaksi suurvaltaa hallitsevat jaettua maailmaa jatkuvan sotilaallisen jännityksen paineessa. Kumpikaan ei saa yliotetta toisistaan. Saksalaiset ovat tuhonneet juutalaiset ja kristityistä on tullut laittomia ulkopuolisia, sillä he palvovat omaa jumalaansa, eivätkä natsisaksalaisten jumalaksi nostamaa Hitleriä. Englantilaisia halveksutaan sillä nämä antautuivat aikoinaan viimeisenä Saksalle. Tiedot menneisyydestä ennen Hitleriä on hävitetty tai muokattu, kirjallisuus poltettu ja suullinen perimätieto lähes unohdettu. Saksalaiset pelkäsivät, että vaikka fyysisesti heitä ei voisi kukistaa, epäily saksalaisten ylivertaisuudesta menneen tiedon kautta saatuna voisi olla tuhoisaa, joten menneisyys piti poistaa. Sotilaallisuutta ja maskuliinisuutta palvova yhteiskunta on vienyt naisilta kaikki oikeudet, jotta heillä ei olisi valtaa miesten suhteen. Heidät on alistettu sieluttomiksi ja kykenemättömiksi itsenäiseen toimintaan. Naiset ovat synnyttämistä varten, eläinten tasolla olevia miesten eläimellisten halujen tyydyttäjiä ja heiltä on kielletty poikalasten kasvattaminenkin. Englantilainen Alfred saapuu pyhiinvaellusmatkalle Saksaan ja ennestään orastavaan kyseenalaistamiseensa hän saa vahvistusta erään korkea-arvoisen saksalaisen säilyttämästä esi-isänsä päiväkirjasta ja valokuvasta. Hitler ei ollut pitkä ja vaaleahiuksinen jumalahahmo ja naiset ovat joskus olleet muutakin kuin lauma rumia eläimiä. Maailma on joskus ollut toisenlainen ja voisi olla sitä tulevaisuudessakin.

Kirjan esipuheessa Daphne Patai rinnastaa Swastika Nightin George Orwellin 1984-kirjaan niiden sisällöllisen samankaltaisuuden vuoksi. Hän epäilee, että Orwell on saanut vaikutteita ja ideoita omaan teokseensa muiden kirjojen ohessa myös Swastika Nightista, kirjailijoilla kun on ollut sama kustantajakin. Totta tai ei, useat kirjailijat kirjoittivat samantyyppisiä utopia/dystopiakirjoja noihin aikoihin, kuten Aldous Huxley ja Jevgeni Zamjatin, joille sekä Burdekin että Orwell joutuvat antamaan tunnustusta, ehkä myös Charlotte Perkins Gilmanin Herland-utopialle (arvostelu). Miksi sitten Murray Constantinen Swastika Nightista ei tullut edellä mainittujen tapaan tunnettua klassikkoa? Osuiko se pasifistisena teoksena huonoon ajankohtaan vai käyttikö Burdekin liian suorasukaisia rinnastuksia? Syitä voi olla useita.

Swastika Night on ahdistava kirja lukea. Ainakin se oli sitä minulle naisena. Kirja peittoaa naiskuvadystopiana Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan (arvostelu), vaikka myös Atwoodin naiset on alistettu samankaltaiseen tukahduttavaan asemaan ja molemmissa naiset itse ruokkivat asemaansa, joko itsesensuurilla tai pitämällä sitä kunnia-asiana. Burdekinin teoksen naisia verrataan useaan otteeseen koiriin ja heitä pidetään yhteiskunnallisesti yhtä merkittävinä kuin linnunpesiä. Kirjan päähenkilö oppii kyseenalaistamaan käsityksiä ja kirjassa keskitytään pitkiin keskusteluihin natsiritarin ja Alfredin välillä ja myöhemmin myös kristityn miehen ja Alfredin välillä. Naishahmoja kirjassa ei juuri nähdä, heistä puhutaan. Heillä ei ole omaa ääntä.

Ajoittain Burdekinin kerronta pysähtyy ja siirtyy vakuuttelun puolelle, ehkä jopa propagandistiseen tyyliin. Vaikka tarina sijoittuu tulevaisuuteen, sen maailma tuntuu kirjoitusajankohdan aikalaiselta, tai jopa varhaisemmalta olosuhteiden vuoksi. Minusta on hyvä, ettei Burdekin ole lähtenyt kehittelemään esimerkiksi keksittyä tulevaisuuden teknologiaa. Burdekin pohtii lasten sukupuolen määräytymistä naisten onnettomissa olosuhteissa, lasten kasvatusta ilman rajoja ja väkivallan vaikutusta yhteiskunnassa, eivätkä nämä teemat ole vanhentuneet tänäkään päivänä. Jäin miettimään miten yksisukupuolisen yhteiskunnan toimintamalleja ja toimivuutta käsitellään kirjallisuudessa. Esimerkiksi Gilmanin Herlandissa naisyhteiskunta on harmoninen utopia (tosin minusta se vaikutti dystopialta sekin), kun taas Burdekinin Swastika Nightissa miesyhteiskunta on väkivaltainen dystopia. Samanlaista jakoa käyttää Sheri S. Tepper Portti naisten maahan -kirjassa (arvostelu). Mikä johti taas miettimään mitä olisin ajatellut Burdekinin kirjasta, jos en olisi tiennyt kirjailijan olevan nainen. Olisinko ahdistuksen sijaan ollut vihainen? Aikalaiset ovat lukeneet kirjan pitäen sitä miehen kirjoittamana. Eikö se siksi noussut maailman kirjallisuuden kärkeen?

Swastika Night ei ole kirjoitustyylillisesti merkittävä teos, mutta sisällöllisesti se kuuluu hyvinkin Orwellin ja Huxleyn teosten rinnalle genrelukemistoon.

Lopuksi vielä linkki listaan varhaisista 1800-luvun ja 1900-luvun alun naiskirjailijoiden kirjoittamista sf/utopia -teoksista. Löysinpä sen tietenkin vasta eilen, mutta löysinpä kuitenkin. Sieltä voisi tulevaisuudessa poimia muutakin luettavaa.

 Science fiction -haaste

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

J.R.R. Tolkienin The Hobbit, or There and Back Again -kirjan ensijulkaisusta on kulunut 75 vuotta. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1973, tosin Hobitti eli Sinne ja takaisin -nimellä vasta 1985. Luin kirjan edellisen kerran 10 vuotta sitten ja uudelleenluku tuntui nostalgiselta. Vaikka Hobitti on luokiteltu lastenkirjaksi, se sopii mitä erinomaisimmin myös aikuiselle lukijalle. Aikoinaan Hobitti ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin aiemmin lukemani Taru sormusten herrasta, mutta huomasin nauttivani siitä joka tapauksessa enemmän nyt kun kokemusta fantasiakirjallisuudesta on kertynyt taustaksi. Paperisen suomennoksen lisäksi luin kirjaa myös englanninkielisenä ekirjana rinnakkain. Molemmat kirjat sisältävät Tolkienin omakätisen kuvituksen.

Hobitti Bilbo Reppuli asustelee rauhassa kotikolossaan, eikä muiden hobittien tavoin perusta seikkailuista ja matkanteosta. Niitä hänellä kuitenkin on edessä kun velho Gandalf saapuu vierailulle tuoden perässään 13 kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään muinoin kääpiöille kuulunutta, nyttemmin lohikäärmeen hallussa olevaa Yksinäisellä Vuorella sijaitsevaa aarretta ja Bilbo pestataan joukkoon mestarivoroksi. Gandalf luottaa Bilbon kykyihin ja niinpä pikkuruinen hobitti huomaa olevansa pian vaarallisissa tilanteissa kaukana kotoa.

Kirja jakautuu useaan episodimaiseen seikkailuun. Alun esittelyn jälkeen ensimmäinen seikkailu on kolmen peikon kohtaaminen. Haltioiden luona Rivendellissä vietetyn lepohetken jälkeen seuraava seikkailu koetaan Sumuvuorilla, jossa Bilbo kohtaa hiisien lisäksi myös Klonkun (mikä myöhemmin johtaa Taru sormusten herrasta -kirjan tapahtumiin). Pienen hengähdystauon matkalaisille suo karhumainen Beorn, minkä jälkeen Gandalf eroaa seurueesta. Synkmetsässä Bilbo ja kääpiöt kohtaavat hämähäkkejä ja haltioita vähemmän hauskoissa merkeissä, mutta Järvikaupungin ihmiset suovat heille jälleen taukoa temmellyksistä, ennen lohikäärme Smaugin kohtaamista Yksinäisellä Vuorella. Senkin jälkeen on vielä edessä Viiden Armeijan Taistelu.

Hobittin kieli on vanhahtavaa, mutta pidän Kersti Juvan suomennosta eloisana ja sitä on miellyttävä lukea, vaikkakin painokseni sisältää jonkin verran sinänsä merkityksettömiä kirjoitusvirheitä. Kerronnallisen tekstin keskelle sijoitetut runot/laulut tahtovat usein jäädä heikommalle keskittymiselle, mutta nyt keskityin niihin erityisesti ja luin ne vielä lisäksi erikseen englanniksi. Käännökset ovat ihan hauskoja ja kuvaavia siinä missä alkukielisetkin, mutta ovathan ne erilaisia, jotkut laulut enemmän, jotkut vähemmän. Silti tunnelma pysyi koossa ja erityisesti Thorin Tammikilven kääpiöseurueen Yli sumuisten kylmien vuorien noiden -laulun sanoissa on kaihoa ja tunnelmaa, jos monissa muissa lauluissa on hauskalta kuulostavaa riimittelyä ja rallatusta. Tolkienin piirrokset ovat kiehtovia, vaikka välillä omat mielikuvat poikkeavat niistä. Suomennoksen keskiaukeamalle sijoitettu kartta on olennainen ja sitä tulee seurattua tarinan edetessä. Viimeisin piirros Bilbosta kotikolossaan on hieman huvittava, sillä piirroksen mittasuhteet ovat todella oudot. Sen sijaan maisemapiirrokset, kuten esimerkiksi Sumuvuoret Kotkanpesästä nähtynä, ovat loistavia.

Hobitti on perinteinen (pitäisi varmaan sanoa: perinteet aloittava) sankarifantasiatarina, jossa hyvä ja paha kohtaavat toisensa. Taru sormusten herrasta -kirjaan nähden kyseessä on pienimuotoisempi, ei läheskään eeppisiä mittakaavoja saava teos, mutta itse koen senkin osaksi kokonaisuutta TSH-trilogian ja Silmarillionin kanssa. Hobitti on kevytluonteinen, vaikka se sisältääkin pelottavia ja surullisiakin kohtauksia. Kirja on hieman synkempi ja raaempi kuin mitä muistinkaan. Kuten matkantekofantasiaan kuuluu, päähenkilö oppii itsestään jotain matkalla ja niin myös Bilbo Hobitissa, ja se muuttaa häntä ja tekee hänestä myös muiden silmissä erilaisen. Tarinan lohikäärme ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta, mutta Klonkku-kohtaus nosti kylmiä väreitä selkäpiihin, kun tiesin mitä tuleman pitää vuosia myöhemmin, kun Frodo astuu mukaan kuvioihin.

Taru sormusten herrasta sai aikoinaan rajuimman tunnereaktion aikaan mitä koskaan kirja on minulle aiheuttanut ja myös Hobitti jättää jälkensä. Sen maailma ei unohdu, se palaa mieleen, se tulee uniin, sinne kaipaa uudestaan… olin vähällä aloittaa TSH-kirjojen ja Silmarillionin lukemiset uusintana. Ei ihme, että Tolkien on tänäkin päivänä yhä yksi genren luetuimmista ja rakastetuimmista kirjailijoista.

Bilbo ja Smaug -kansikuvalla varustettu Tolkienin kuvittama painos taitaa ainakin toistaiseksi olla lopussa, mutta Tove Janssonin kuvittamaa laitosta löytyy kirjakaupoista ja syksyllä on ilmestymässä ilmeisesti elokuvakannellinen versio. Ekirjaversioita löytyy englanniksi pariakin tyyppiä. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa painos, Hobitti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Mielummin ennen elokuvan katsomista.

J.R.R. Tolkienin elämäkertakirjan arvostelussa mainitsin, että kirjailijan poika Christopher ei arvosta ohjaaja Peter Jacksonin elokuvallisia näkemyksiä Tolkienin kirjoista. TSH-leffoista minä pidin ja jännityksellä odotan millaista jälkeä Jackson on saanut aikaiseksi Hobitista. Ensimmäisen elokuvan trailerista päätellen muutoksia on tulossa, mutta ovatko ne ratkaisevasti häiritseviä, vai elokuvaan hyväksyttävissä olevia draamallisia ratkaisuja? Joka tapauksessa trailerin kääpiöiden Far over the misty mountains cold -laulu on tenhoavan kaunis, sitä voisi kuunnella kerta toisensa jälkeen. 

Far over the misty mountains cold
To dungeons deep and caverns old
The pines were roaring on the height,
The winds were moaning in the night.
The fire was red, it flaming spread;
The trees like torches blazed with light.

Yli sumuisten kylmien vuorien noiden,
syvyyksiin ikiluolien, onkaloiden
Kävi kohina harjun hongikossa
ja tuuli ujelsi yössä, jossa
tulen puna hohti, lieskat leimusi kohti,
puut säihkyivät soihtuina aarniossa.  

Lähipäivinä tulossa vielä yksi Tolkien-arvostelu eli lyhyt katsaus Hobitti Tolkienin silmin -teokseen.