Karel Čapek: R.U.R. - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 12

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 11 jäi minulta väliin, mutta nyt tähän Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin vetämään kahdenteentoista haasteeseen terästäydyin mukaan. Olen lukenut viime aikoina useitakin klassikkoja, mutta valitsin tempaukseen tsekkiläisen Karel Čapekin näytelmän R.U.R., joka valmistui vuonna 1920. Näytelmän ensiesitys oli Prahassa 25.1. 1921 eli kutakuinkin 100 vuotta sitten. Suomeksi teos on ilmestynyt kokonaisuudessaan 2009. 

R.U.R. eli Rossumin universaalit robotit koostuu neljästä näytöksestä, joista ensimmäinen on alkunäytös. Rossumin tehdas on kehittänyt roboteista uuden, ihmisestä vaikeasti erotettavan version, jonka tuotanto on salaista. Ylijohtajan tytär Helena Glory saapuu tehtaalle, jossa sen johtajisto pääjohtaja Harry Dominin johdolla esittelee hänelle robotit. Helenan ällistykseksi niitä ei todellakaan erota biologisista ihmisistä, mutta pääjohtaja vakuuttaa ettei niillä ole tunteita, omaa tahtoa, intohimoja, historiaa tai sielua. Helena kapinoi, sillä hänen mielestään Robotteja tulisi kohdella kuten ihmisiä, niille pitäisi antaa vapaus tunteisiin ja rakkauteen. Vuosien jälkeen, kun Robotit ovat korvanneet ihmiset työnteossa, sillä ne ovat halpoja ja helposti massatuotannolla valmistettavia, ihmisten syntyvyys on laskenut ja maailmantalous on robottien varassa. Rossumilla tuotetaan uusi robottimalli, poikkeuksellinen Radius. On väistämätöntä, että robotit ottavat vallan, mutta yhteiskunta ei ole kuitenkaan sillä valmis. Sen huomaavat myös robotit.

R.U.R.in kieli on vanhahtavaa ja pateettista, mikä osin peittää alleen tarinan ajattomuuden. Čapek esittelee teoksessa ensimmäistä kertaa kirjallisuudessa sanan robotti. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen mekaaninen tuote, vaan ihmisen kaltainen biologinen olento, josta tänä päivänä käytettäisiin ehkä nimitystä "biomuoto", kuten Adrian Tchaikovsky omissa Dogs of War -teoksissaan (arvostelu) käyttää. Kirjan jälkisanoissa tarjotaan robotti-sanan alkuperäksi tsekkiläistä robota-sanaa, joka tarkoittaa taksvärkkiä, työtä, jonka tuotos menee yhteiskunnan hyväksi, eikä tekijä saa siitä palkkaa. Tarinan tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut keskittyä robotteihin, vaan ihmiseen ja hänen sankaruuteensa jopa tuhon hetkellä. R.U.R. on dystopia, siitä ei ole epäilystäkään, ja ehkäpä tuo sankaruus ei näyttäydy tämän päivän valossa enää samalta, kuin sata vuotta sitten, vaan aika naiivilta. 

Isaac Asimov, joka on tunnettu omista roboteistaan, piti Čapekin R.U.R.-näytelmää huonona, mutta kiittelee sitä robotti-sanasta. Asimov on kuitenkin poiminut omiin kirjoihinsa muutakin idean tynkää kuin pelkästään yhden sanan, joten R.U.R.illa on ollut sitäkin kautta suuri vaikutus keinoihmiseen liittyvään kirjallisuuteen. Čapekin lähtökohta oli inhimillisyys, ahneus, työ vähemmillä kustannuksilla ja massatuotannolla saavutettava runsaus, jolloin ihmiset voivat vetää lonkkaa yltäkylläisyydessä. Tehdastyön kasvava vaikutus yhteiskunnassa on merkittävä osa teosta. R.U.R.issa on havaittavissa myös ajattelu, joka sittemmin tieteisfiktiossa on nostanut usein päätään. Robotteja/androideja inhimillistetään ja niille vaaditaan ihmisten kaltaisia oikeuksia. Tämä on esillä esim. paitsi Asimovin tuotannossa, myös erittäin pitkälle vietynä Annalee Newitzin 2017 julkaistussa teoksessa Autonomous (arvostelu).

R.U.R. on klassikko, jonka voisin katsoa näytelmänäkin, tosin ehkä modernimmalla kielellä.

Mika Rassi (toim.): Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Venäläistä genrekirjallisuutta on tullut luettua varsin vähän, vaikka tähän mennessä kaikki luetuksi tulleet ovat olleet ihan kelpoisia. Suunnitelmissa on tutustuminen pariin kolmeen teokseen, kunhan ehdin. Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (2014) on Mika Rassin toimittama ja suomentama kokoelma pääosin goottiromantiikkaa edustavia kauhutarinoita 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta, noin 100 vuoden ajalta. Savukeitaan kauhuklassikko-sarjassa julkaistu kirja (#3) sisältää 7 tarinaa sekä lopussa jälkisanat-osan, jossa kerrotaan hieman tarinoiden kirjoittajista ja taustasta, kuinka ne sijoittuvat Venäjän kirjallisuuden kenttään. Suluissa on novellien julkaisuvuosi jälkisanoista pengottuna.

• Aleksandr Afanasjev: Upyyri (1855-1863)
• Antoni Pogorelski: Lafertovon unikkoeukko (1825)
• Tit Kosmokratov: Vasilinsaaren yksinäinen talo (1829)
• Aleksei Konstantinovitš Tolstoi: Upyyri (1841)
• Ivan Turgenev: Isä Aleksein kertomus (1877)
• Aleksei Apuhtin: Elämän ja kuoleman välissä (1892)
• Jevgeni Zamjatin: Mamai (1920)
• Jälkisanat

Koskapa venäläinen kirjallisuus ei yleensäkään ole koskaan houkutellut minua, en myöskään tunnista näistä kirjailijanimistä ennestään kuin Turgenevin ja Zamjatinin (jota löytyy kirjastoista myös translitteroidulla nimellä Eugen Samjatin). Kahden kertomuksen nimi on Upyyri, joiden kautta sitten opin uutukaisen asian: se tarkoittaa vampyyria. Venäläinen vampyyri, ennen eurooppalaisen Draculan valtakautta, on hyvin seuraajansa kaltainen, mutta silti jonkin verran poikkeava. Mitään erikoisen uutta ei kokoelman vampyyreissa ole, mitä tänä päivänä ei pidettäisi jo vanhanaikaisena ja moneen kertaan nähtynä. On kuitenkin aina paikallaan palata varhaisempaan vaiheeseen, alkulähteille päin ja muistella mitä matkan varrella on kenties unohdettu. Afanasjevin ja Tolstoin tarinat ovat nekin erilaisia keskenään. Afanasjevin tarina on kansantaru-tyyppinen, ja siinä on sellaisia perinteisiä elementtejä, mitä esimerkiksi kotimaisista nykyaikaisista kauhutarinoista Ruumiittomat-antologiasta puuttui. Tolstoilla on mukana goottilaisuutta, yläluokkaisuutta, paholaisten juhlintaa ja jonkin verran huumoriakin. Hänen Upyyrinsä on kokoelman pisin ja sekavin tarina, mutta silti pidin siitä kohtalaisesti. Siinä oli tunnelmaa.

Lafertovon unikkoeukkossa on kansansatumaisuutta, väärin keinoin hankittu aarre, naimasopimus ja pinteestä pelastumista ja onnen löytämistä. Vasilinsaaren yksinäinen talo on tutunomainen asetelmiltaan, kaksi nuorukaista, jotka kilpailevat yhdestä neidosta. On harhautusta, petturuutta ja sisäistä romahtamista, kummasti hupenevaa terveyttä. Osa näistä seikoista toistuu myös Isä Aleksein kertomuksessa, jossa syrjäkylän pastori kertoo terveenä opiskelemaan lähteneen poikansa tarinan kalvavan muutoksen ajalta. Kyseessä on ennemminkin mystinen ja uskonnollinen kuin kauhukertomus. Tämä ei suinkaan ole ainoa novelli, jossa kirkko ja uskonto ovat mukana. Jo heti aloituskertomuksessa kirkolla on merkitys tapahtumapaikkana ja pahaa vastustaessa. Kirkon ja sen symboleiden, ristin ja pyhän veden, osuudet yliluonnollisissa kauhukertomuksissa ovat ylimalkaan mittavia. Elämän ja kuoleman välissä on nimensä mukainen kertomus, elämästä, kuolemasta ja uudelleensyntymästä. Mamai jäi minulle epäselväksi kaksine aikakausineen. Jälkipuheen mukaan tarina pohjautuu Pietari-myyttiin, jonka mukaan Pietari on suolle rakennettu aavekaupunki. Minulla ei ole siitä juuri enää mitään mielikuvia.

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa tuntuu todellakin hengeltään ja tyyliltään venäläiseltä. Turgenevin Isä Aleksein kertomus ja Apuhtinin Elämän ja kuoleman välissä nousivat ehkä hitusen muita kiinnostavammiksi yksittäisinä tarinoina, mutta Vasilinsaaren yksinäisessä talossa ja Tolstoin Upyyrissäkin oli omat hetkensä. Ihan mielenkiintoinen kokoelma tutustua.