Saki: Avoin ikkuna ja muita tarinoita

Saki eli Hector Hugh Munro (1870-1916) oli minulle tuntematon kirjailija ennen Vaskikirjojen tämän vuoden tammikuussa julkaisemaa kokoelmaa Avoin ikkuna ja muita tarinoita. Kokoelma sisältää 13 lyhyttä tarinaa sekä Erkka Leppäsen kirjoittaman esipuheen kirjailijasta. Esipuheessa valotetaan Sakin kirjallisia ansioita ja tyyliä, joskin kirjailijan yksityiselämä on hyvin vähäisten tietojen varassa, sillä kertoman mukaan hänen sisarensa hävitti henkilökohtaiset kirjoitukset Sakin kuoleman jälkeen. Minulla on kokoelmasta ekirjaversio.

• Esipuhe (Erkka Leppänen)
• Reginald helmasynneistä: Nainen, joka kertoi totuuden (Reginald on Besetting Sins: The Woman Who Told the Truth, 1904)
• Gabriel-Ernest (Gabriel-Ernest, 1910)
• Laploshkan sielu (The Soul of Laploshka, 1910)
• Tobermory  (Tobermory, 1911)
• Sredni Vashtar  (Sredni Vashtar, 1911)
• Villiä musiikkia (The Music on the Hill, 1911)
• Armon ministerit (Ministers of Grace, 1911)
• Laura (Laura, 1914)
• Avoin ikkuna (The Open Window, 1914)
• Tarinankertoja (The Story-Teller, 1914)
• Cernogratzien sudet (The Wolves of Cernogratz, 1919)
• Siili (The Hedgehog, 1919)
• Helvetillinen parlamentti (The Infernal Parliament, 1924) 

Reginald on yksi toistuvista hahmoista/kertojista Sakin novelleissa ja yksi on päätynyt tähän kokoelmaankin. Reginald helmasynneistä kertoo satiirisen tarinan naisesta, jonka totuuden puhuminen aiheuttaa närää puheiden kohteeksi joutuvissa. Tarina on sinänsä hauskaa naljailua, mutta loppuosaa en ymmärtänyt suomennoksesta lainkaan. Ehkä siinä on käytetty suomenkielistä sanontaa tai ilmaisua, mikä minulle on täysin outo, mutta Nainen (isolla kirjoitettuna) viittaa koko tekstin ajan totuudenpuhujaan, kun taas ”she” alkuperäisessä tekstissä kokkiin ja sanaleikkiin: The cook was a good cook, as cooks go; and as cooks go she went. Käännös: Kokki oli kokiksi hyvä, joten Nainen lähti hyvin. Käännöksen vuoksi ainakin minulta meni viimeisen lauseen juju kokonaan ohi. Onneksi tarina löytyi Project Gutenbergista tarkistettavaksi englanniksi.

Gabriel-Ernest kertoo kunnanvaltuutettu/rauhantuomari Van Cheelesta, joka törmää outoon poikaan, joka herättää pelottavia epäilyksiä. Laploshkan sielussa mieshenkilölle aiheutuu päänvaivaa keppostelun jälkeen kuolevalle kitupiikkituttavalle jääty kahden frangin velka ja Tobermoryssa puolestaan puhumaan oppinut tarkkailevainen kissa aiheuttaa huolestumista hienoston parissa, kun herkät salaisuudet uhkaavat tulla julkisuuteen. Sredni Vashtarissa poika saa salaiseksi lemmikikseen hilleri/frettijumalan ja esittää tälle toiveita ikävän serkkuholhoojansa suhteen. Ensimmäinen ja viimeinen näistä tarinoista menee kauhun piikkiin ja kahdessa keskimmäisessä on yhteiskuntasatiiria, jossa kolhitaan hyväosaisia ja heidän kaksinaismoraalistakin tapakulttuuriaan.

Sredni Vashtarin voi katsoa vuonna 1940 tehtynä mustavalkoisena reilun 10 minuutin pituisena lyhytelokuvana

tai myös värillisenä vuoden 2013 versiona. Muitakin Sakin novelleja on filmatisoitu (Hector Hugh Munro IMDb:ssa).

Villiä musiikkia on myös kauhutarina, jossa nainen uhmaa itseään Pania, joka puolestaan näyttää julman mahtinsa. Armon ministereissä nuori herttua kutsuu enkelit ottamaan julkisen vallan hankalimmat edustajat valtaansa, mistä seuraa varsin muuttunut ja hauska tilanne, kun alkuperäiset persoonat siirtyvät väliaikaiselle eläkkeelle eläimiin. Sakin huumori pujahtaa esiin melkein huomaamatta, mutta sitäkin terävämpänä ja perin brittiläisenä, kuten Armon ministereissä:

[Nuori Scaw'n herttua] oli kiihkomielisen ja tiukan uskonnollinen omalla mystiskäytännöllisellä tavallaan, joka oli säilynyt koskemattomana ja horjumattomana poikaiän huikentelevaisten vuosien läpi. Hänen perheensä oli tietenkin huolissaan asiasta vaikkakin tekemättä siitä numeroa.

”Valitettavasti se voi vaikuttaa hänen bridgenpeluuseensa”, hänen äitinsä sanoi.

Tai Laurassa:

...”tiedättekö oliko hänen suvussaan mielenvikaisuutta?”

”Mielenvikaisuutta? En ole kuullut mitään sellaisesta. Hänen isänsä asuu West Kensingtonissa, mutta uskoakseni hän on muuten tervejärkinen.”

Sopii vain miettiä mikä Länsi-Kensingtonissa aiheuttaa moisen naljautuksen. Liekö se oli jonkin sortin boheemia, taiteilijoiden aluetta 1800-luvun lopulla, sillä ainakin Edward Elgar ja William Butler Yeats asustivat tuolloin siellä. Laurassa kuoleva nainen pohtii siirtymistä eläimen hahmoon kuoleman jälkeen ja ystävä toteaakin mitä sen jälkeen tapahtuu. Nimikkonovellissa Avoin ikkuna rouva Sappletonin luo vierailulle saapunut mies saa kokea pelottavan hetken, kun rouvan vuosia sitten kuolleet mies ja kaksi veljeä palaavat metsästyretkeltä. Ovela lyhyt tarina, jossa lopussa huvittava jippo. Tarinankertoja on hauska kertomus junassa matkustavista vallattomista lapsista, joita on vaikea saada pysymään hiljaa, kunnes poikamies kertoo heille tarinan, jota täti pitää sopimattomana. Loppu on kultaa. Hihittelin sille innoissani.

Cernogratzien susissa legendan mukaan Cernogratzien linnan metsän läheisyydessä sudet ulvovat kun suvun jäsen kuolee. Asetelmassa kotiopettaja väittää olevansa suvun jälkeläisiä, mikä ärsyttää hänen työnantajiaan, linnan nykyisiä omistajia, paronia ja paronitarta.  Siilissä on myös läsnä legenda hirtetyn miehen kummituksesta ja selvännäkijätär sen lopulta näkeekin siilin hahmossa. Kokoelman viimeisessä tarinassa, Helvetillisessä parlamentissa, Bidderdale päätyy Helvettiin vierailulle ja tutustuu paikan parlamenttiin. Sakin sarkasmin kohteena ovat jälleen snobi yläluokka, politiikot ja naispuoleiset ihmiset, lähinnä tädit.

Kaikki kokoelman novellit ovat hyviä tai erittäin onnistuneita. Joidenkin kohdalla piti lukea kahdesti ennen kuin ihastuin kirjailijan terävään sanailuun. Kauhuelementeistä tuli vain plussaa. Suomennokseen on jäänyt parantamisen varaa, mutta silti ehdottomasti suosittelen, jos satiirinen brittihuumori muutenkin puree ajasta riippumatta.

Jevgeni Zamjatin: Me

Kesällä luin Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa -antologian (arvostelu), jossa oli Jevgeni Zamjatinin kirjoittama novelli Mamai. Se oli kutakuinkin ainoa tarinoista, joka ei minulle auennut. Niinpä kirjailijan klassikkoteos, dystopiaromaanien äidiksi mainittu, Me, joka on ollut mm. Orwellin Vuonna 1984:n, Huxleyn Uljas uusi maailman, Ayn Randin, Ursula K. Le Guinin ja Kurt Vonnegutin inspiraation lähde, jännitti ottaa luettavaksi. Minulla on englanninkielinen ekirjaversio, mutta päädyin kuitenkin kirjastoreissulle lainaamaan vuonna 1959 tehdyn suomennoksen, johon tekijän nimi on translitteroitu Eugen Samjatiniksi (kirja löytyi hyllystä kuitenkin Z:n kohdalta). Me (Mы) valmistui 1921, mutta syntyvässä Neuvostoliitossa sen julkaiseminen estettiin aina 1980-luvulle saakka. Ensimmäinen julkaistu versio oli englanninkielinen We 1924. Zamjatin ei pystynyt kirjan jälkeen enää toimimaan kotimaassaan, joten hän lähti Ranskaan, jossa hän myös kuoli 30-luvun lopulla.

Me on kertomus D-503-nimisestä miehestä, joka elää tulevaisuuden Ainoassa valtiossa. Kyseessä on antiutopistinen valtio, jonka päämääränä on tasa-arvoistaminen, kollektiivisuus ja kaiken järkeistäminen sekä tunteiden ja vapaan tahdon karsiminen, varsinkin hallintoprosessista. Ihmiset ovat ”me”, eivät yksilöitä, vaan ryhmä, ja jokaisen elämä on tarkkailulle avointa läpinäkyvien seinien sisällä. Yksityisyyttä saa vain seksin aikana ja jokaiselle taataan mahdollisuus sukupuolielämään. Kurinalainen elämä ja säännöt, jotka kannustavat poikkeamien tunnustamiseen ja ilmiantamiseen, on D-503:lle se ainoa oikea tapa elää, kunnes hän tapaa I-330:n, naispuoleisen kapinajohtajan, ja ”sairastuu”. Me on pitkälti ironian ja kritiikin kyllästämä rakkaustarina.

Zamjatinin kirjoitustyyli vaatii totuttelemista, tai ehkä se oli venäläinen tapa ilmaista asioita voimakkaasti vertauskuvallisesti. Minulle tyyli oli paikoin liikaa, mutta tarina itsessään on vetoavan ahdistava, kuten dystopiat tuppaa monesti olemaan. Me on kuitenkin niitä varhaisimpia ja edelläkävijä. Ayn Rand on selvästikin ottanut omaan Anthemiinsa (arvostelu) me-käsitteen, yksilön ”egon” poistamisen sekä hahmot joiden nimet ovat numeroita. Tämän päivän valossa ei voi olla huomaamatta historiallista maailmaa, joka on tuonut vaikutteensa kirjoitusajan tulevaisuuden kuvitelmaan. Kirjailija itse katsoi luonnollisestikin aikakauttaan eri perspektiivistä, mutta jälkeen päin huomaa, kuinka pirullisen tarkasti ja samalla yksilön kannalta myös valitettavan osuvasti.

Myös Katharine Burdekinin Swastika Nightissa (arvostelu) tuntuu olevan jotain vaikutteita Mestä, mutta Burdekinin maailma on hyvin avoimesti epätasa-arvoinen, yksisukupuolinen ja fyysisesti sekä psyykkisesti väkivaltainen, kun taas Zamjatin luottaa enemmän tasapäiseen psykologiseen aspektiin. Yksi valtava eroavuus Burdekinin kirjaan nähden on naiskuva, joka on lähes päinvastainen. Varsinkin I-330 on vahva ja älykäs, eteenpäin vievä voima, kun Burdekinin naiset ovat näkymättömiä. Oikeastaan Me tuntuu naisnäkökulmasta modernimmalta kuin monet 50-60-luvuilla kirjoitetut genreteokset, mistä tulee suuri plussa. Zamjatinin yhteiskunta on myös kehittynyt, se tuntuu tulevaisuuden kuvalta, kun taas Burdekin ei ole lähtenyt luomaan esimerkiksi mitään teknologiaa.

Tarinan maailmassa kaikki, niin taide kuin koulutuskin, on kytketty palvelemaan yhtä päämäärää, pönkittämään Ainoan valtion olemassa oloa. Kun tähän määrätietoisuuteen tulee särö, alkaa väkisinkin vapaan maailman ihmisellä kasvaa toivo. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea sen aiheuttamien tuntemuksien vuoksi. Hieman harmittaa, etten ole lukenut Huxleyn teosta, mutta ehkä on parempikin, että siihen tutustuu tämän varhaisemman teoksen jälkeen. Samoin kuin 1984 on uudelleenlukulistalla.