Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia

Nysalor-kustannukselta ilmestyi vuonna 2016 Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia -antologia, jonka on toimittanut Matti Järvinen. Ekirjana ostamani teos sisältää 10 novellia enemmän ja vähemmän tunnetuilta kirjailijoilta, joista osan osallisuus jopa hieman yllätti minut. Alkuperäiset tarinat on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolelta aina 1900-luvun alkuvuosiin. Antologian aloittaa toimittajan esipuhe, jossa käsitellään mm. kauhukertomukseksi luokitellun kriteereitä ja hieman suomennoksista. Mukana on kahden ranskalaisen, yhden ruotsalaisen ja saksalaisen kirjailijan kertomukset, loput ovat englanninkielistä alkuperää.

• Fitz-James O’Brien: Mikä se oli? (What was it?, 1859)
• Guy de Maupassant: Käsi (La Main, 1883)
• Nataly von Eschstruth: Harmaasisar (alkuteos saksankielinen)
• Emeric Hulme-Beaman: Unitalo (The House of Dreams, 1900)
• Arthur Conan Doyle: Ruskea käsi (The Brown Hand, 1899)
• William Hope Hodgson: Kuoleman jumalatar (The Goddess of Death, 1904)
• Selma Lagerlöf: Kummituksen käsi (Spökhanden, 1898)
• Émile Zola: Verta (Le sang, 1864)
• Robert E. Howard: Villeféren metsässä (In the Forest of Villefére, 1925)
• Robert W. Chambers: Morsiuspari (The Pridal Pair, 1907)

O’Brienin Mikä se oli? on kummitustalo-kertomus, jossa laajennetaan ajattelua polttelemalla oopiumia, ollaan filosofisia ja napataan kiinni näkymätön kummittelija. Tarinalla on oudon lattea loppu ja sen paras anti on oikeastaan kirjoitustyylistä tihkuva ajankuva.

de Maupassantin Käsi on ensimmäinen kolmesta käsi-aiheisesta tarinasta. Siinä kertoja kertoo tapahtumasta kaupungissa, jonne saapuu metsästystä harrastava englantilainen muukalainen. Muukalaisen kokoelmassa on musta, kuivettunut käsi, joka on kahlittu seinään. Mutta eihän se siinä tietenkään pysy. Jälleen tarinan loppu on latteahko, minkä kirjailija on varannutkin itselleen tehtäväksi.

Eschstruthin Harmaasisar on ilmeisesti lyhennetty suomennos, mutta se toimii kokonaisuutena. Jälleen tarinassa kerrotaan tarinaa, jossa muille näkymätön hahmo ilmestyy naamiaisjuhliin ja tanssittaa päähenkilöä. Tarinan edetessä selviää mistä on kyse ja miten tilanteeseen on päädytty, ja lopputulos on kovinkin surullinen. Järjestyksessään antologian ensimmäinen tarina, joka tempaisi mukaansa.

Hulme-Beamanin Unitalo kuuluu sarjaan talo, josta alkuperäiset asukkaat eivät ole poistuneet, vaan aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Tarinan pääpointti on kenraalin ja tämän kahden intialaisen palvelijan salamyhkäisen katoamisen selvittäminen. Nykypäivän näkökulmasta tämä edustaa perinteistä mysteeritarinankerrontaa, jonka esimerkiksi Sherlock Holmes voisi ratkaista, mutta valitettavasti kirjailija ei saa siihen oikein paloa.

Doylelta, joka on kynäillyt Sherlock Holmesit, on sisällytetty tähän antologiaan Ruskea käsi -novelli. Tohtori Hardacre kertoo siinä tarinaa arvostetusta lääkärienostaan, joka terveyden horjumisen jälkeen palaa Intiasta kotikonnuilleen ja joutuu maalaiskartanossaan yliluonnollisen yksikätisen intialaisen olennon piinaamaksi. Tarinassa on jonkin verran enemmän potkua, kuin edellisessä novellissa ja vaikka loppu onkin omalla tavallaan ironinen, niin tarina toimii ajankuvassaan.

Hodgsonin Kuoleman jumalataressa Tarrow’n kaupungissa öisin liikkeelle lähtevä patsas surmaa ihmisiä ja aiheuttaa pakokauhua. Niinpä Harton koulukaverinsa kanssa hieman ylimielisesti pelkoon suhtautuen päättää selvittää mistä on kyse. Tarinassa on jälleen intialainen taustatarina ja vaikka lähtöasetelma on kiinnostava, sen ratkaisu ei minua juuri kiehtonut.

Lagerlöf oli lähtökohtaisesti kiinnostavin kirjailija joukossa ja häneltä on antologian nimikkonovelli Kummituksen käsi. Tarina kertoo lääkärin nuoresta morsiamesta, joka on järkyttynyt nähtyään kummituskäden. Tämä käsi ilmaantuu petoksen ja huijauksen voimasta. Tarina on luonteeltaan aika häijytunnelmainen ja pidempi pohdiskelu saa jopa ahdistumaan. En tunne Lagerlöfin teoksia laajemmalti, joten en tiedä miten tämä asettuu hänen kerrontatyyliin. Muutamien siirtomaakulttuuripohjaisten tarinoiden jälkeen kotoisan kaltainen ympäristö on kuitenkin positiivista.

Zolan Verta on hyvin kuvaileva tarina, jossa sotilaat luopuvat aseista nähtyään visioita karmaisevasta kärsimyksestä ja verestä. Tyylin puolesta tarina on muista poikkeava ja kiellellinen anti on loistavaa eli suomennos tuntuu onnistuneelta, mutta sisällössä on paljon mielleyhtymiä, jotka eivät minua innosta, eikä tarina vetänyt.

Howardiin tutustuin Conan-novellien muodossa viime kesän lukumaratonin yhteydessä, tosin tutustuminen jäi silloin kesken. Tässä antologiassa ei ole Conania, vaan Villeféren metsässä Montour-niminen mies eksyy matkalla Villeféreen ja saa oppaakseen kohteliaan, mutta oudon kulkijan nimeltä Carolus le Loup. Nimi on enne mitä seuraa. Tarina on aika suoraviivainen ja yksikertainen rakenteeltaan, kuten lyhytkin, mutta pidin siitä silti.

Luin Chambersilta niin ikään viime kesänä Keltainen kuningas -kokoelman, jossa oli muutama hyvä novelli ja loput yliromanttista soopaa. Morsiuspari on romanttinen kertomus miehestä, jonka ensirakkaus palaa kuvioon yliluonnollisella tavalla. Se muistuttaa hieman Demoiselle d’Ys -novellia, eikä siten tehoa minuun. Toki rakastetun menettämisessä on traagisuutta, mutta olen enemmän synkkien ja riipivien tarinoiden ystävä.

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia on kuriositeettina mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka suurin osa sen tarinoista ei nouse keskivertoa korkeammalle nimekkäistä kirjoittajistaan huolimatta. Aika on vahvasti nähtävillä niin tyylissä kuin sisällössäkin, osittain jopa häiritsevästi. Yllättäen täysin tuntemattoman Nataly von Eschstruthin novelli kiehtoi minua eniten ja pidin myös Robert E. Howardin lyhyestä kertomuksesta. Kannattaa tutustua, jos tulee vastaan tai on harrastusta vanhoihin spefinovelleihin.

Liitän antologian mukaan käynnissä olevaan novellihaaste 2:een.

Saki: Avoin ikkuna ja muita tarinoita

Saki eli Hector Hugh Munro (1870-1916) oli minulle tuntematon kirjailija ennen Vaskikirjojen tämän vuoden tammikuussa julkaisemaa kokoelmaa Avoin ikkuna ja muita tarinoita. Kokoelma sisältää 13 lyhyttä tarinaa sekä Erkka Leppäsen kirjoittaman esipuheen kirjailijasta. Esipuheessa valotetaan Sakin kirjallisia ansioita ja tyyliä, joskin kirjailijan yksityiselämä on hyvin vähäisten tietojen varassa, sillä kertoman mukaan hänen sisarensa hävitti henkilökohtaiset kirjoitukset Sakin kuoleman jälkeen. Minulla on kokoelmasta ekirjaversio.

• Esipuhe (Erkka Leppänen)
• Reginald helmasynneistä: Nainen, joka kertoi totuuden (Reginald on Besetting Sins: The Woman Who Told the Truth, 1904)
• Gabriel-Ernest (Gabriel-Ernest, 1910)
• Laploshkan sielu (The Soul of Laploshka, 1910)
• Tobermory  (Tobermory, 1911)
• Sredni Vashtar  (Sredni Vashtar, 1911)
• Villiä musiikkia (The Music on the Hill, 1911)
• Armon ministerit (Ministers of Grace, 1911)
• Laura (Laura, 1914)
• Avoin ikkuna (The Open Window, 1914)
• Tarinankertoja (The Story-Teller, 1914)
• Cernogratzien sudet (The Wolves of Cernogratz, 1919)
• Siili (The Hedgehog, 1919)
• Helvetillinen parlamentti (The Infernal Parliament, 1924) 

Reginald on yksi toistuvista hahmoista/kertojista Sakin novelleissa ja yksi on päätynyt tähän kokoelmaankin. Reginald helmasynneistä kertoo satiirisen tarinan naisesta, jonka totuuden puhuminen aiheuttaa närää puheiden kohteeksi joutuvissa. Tarina on sinänsä hauskaa naljailua, mutta loppuosaa en ymmärtänyt suomennoksesta lainkaan. Ehkä siinä on käytetty suomenkielistä sanontaa tai ilmaisua, mikä minulle on täysin outo, mutta Nainen (isolla kirjoitettuna) viittaa koko tekstin ajan totuudenpuhujaan, kun taas ”she” alkuperäisessä tekstissä kokkiin ja sanaleikkiin: The cook was a good cook, as cooks go; and as cooks go she went. Käännös: Kokki oli kokiksi hyvä, joten Nainen lähti hyvin. Käännöksen vuoksi ainakin minulta meni viimeisen lauseen juju kokonaan ohi. Onneksi tarina löytyi Project Gutenbergista tarkistettavaksi englanniksi.

Gabriel-Ernest kertoo kunnanvaltuutettu/rauhantuomari Van Cheelesta, joka törmää outoon poikaan, joka herättää pelottavia epäilyksiä. Laploshkan sielussa mieshenkilölle aiheutuu päänvaivaa keppostelun jälkeen kuolevalle kitupiikkituttavalle jääty kahden frangin velka ja Tobermoryssa puolestaan puhumaan oppinut tarkkailevainen kissa aiheuttaa huolestumista hienoston parissa, kun herkät salaisuudet uhkaavat tulla julkisuuteen. Sredni Vashtarissa poika saa salaiseksi lemmikikseen hilleri/frettijumalan ja esittää tälle toiveita ikävän serkkuholhoojansa suhteen. Ensimmäinen ja viimeinen näistä tarinoista menee kauhun piikkiin ja kahdessa keskimmäisessä on yhteiskuntasatiiria, jossa kolhitaan hyväosaisia ja heidän kaksinaismoraalistakin tapakulttuuriaan.

Sredni Vashtarin voi katsoa vuonna 1940 tehtynä mustavalkoisena reilun 10 minuutin pituisena lyhytelokuvana

tai myös värillisenä vuoden 2013 versiona. Muitakin Sakin novelleja on filmatisoitu (Hector Hugh Munro IMDb:ssa).

Villiä musiikkia on myös kauhutarina, jossa nainen uhmaa itseään Pania, joka puolestaan näyttää julman mahtinsa. Armon ministereissä nuori herttua kutsuu enkelit ottamaan julkisen vallan hankalimmat edustajat valtaansa, mistä seuraa varsin muuttunut ja hauska tilanne, kun alkuperäiset persoonat siirtyvät väliaikaiselle eläkkeelle eläimiin. Sakin huumori pujahtaa esiin melkein huomaamatta, mutta sitäkin terävämpänä ja perin brittiläisenä, kuten Armon ministereissä:

[Nuori Scaw'n herttua] oli kiihkomielisen ja tiukan uskonnollinen omalla mystiskäytännöllisellä tavallaan, joka oli säilynyt koskemattomana ja horjumattomana poikaiän huikentelevaisten vuosien läpi. Hänen perheensä oli tietenkin huolissaan asiasta vaikkakin tekemättä siitä numeroa.

”Valitettavasti se voi vaikuttaa hänen bridgenpeluuseensa”, hänen äitinsä sanoi.

Tai Laurassa:

...”tiedättekö oliko hänen suvussaan mielenvikaisuutta?”

”Mielenvikaisuutta? En ole kuullut mitään sellaisesta. Hänen isänsä asuu West Kensingtonissa, mutta uskoakseni hän on muuten tervejärkinen.”

Sopii vain miettiä mikä Länsi-Kensingtonissa aiheuttaa moisen naljautuksen. Liekö se oli jonkin sortin boheemia, taiteilijoiden aluetta 1800-luvun lopulla, sillä ainakin Edward Elgar ja William Butler Yeats asustivat tuolloin siellä. Laurassa kuoleva nainen pohtii siirtymistä eläimen hahmoon kuoleman jälkeen ja ystävä toteaakin mitä sen jälkeen tapahtuu. Nimikkonovellissa Avoin ikkuna rouva Sappletonin luo vierailulle saapunut mies saa kokea pelottavan hetken, kun rouvan vuosia sitten kuolleet mies ja kaksi veljeä palaavat metsästyretkeltä. Ovela lyhyt tarina, jossa lopussa huvittava jippo. Tarinankertoja on hauska kertomus junassa matkustavista vallattomista lapsista, joita on vaikea saada pysymään hiljaa, kunnes poikamies kertoo heille tarinan, jota täti pitää sopimattomana. Loppu on kultaa. Hihittelin sille innoissani.

Cernogratzien susissa legendan mukaan Cernogratzien linnan metsän läheisyydessä sudet ulvovat kun suvun jäsen kuolee. Asetelmassa kotiopettaja väittää olevansa suvun jälkeläisiä, mikä ärsyttää hänen työnantajiaan, linnan nykyisiä omistajia, paronia ja paronitarta.  Siilissä on myös läsnä legenda hirtetyn miehen kummituksesta ja selvännäkijätär sen lopulta näkeekin siilin hahmossa. Kokoelman viimeisessä tarinassa, Helvetillisessä parlamentissa, Bidderdale päätyy Helvettiin vierailulle ja tutustuu paikan parlamenttiin. Sakin sarkasmin kohteena ovat jälleen snobi yläluokka, politiikot ja naispuoleiset ihmiset, lähinnä tädit.

Kaikki kokoelman novellit ovat hyviä tai erittäin onnistuneita. Joidenkin kohdalla piti lukea kahdesti ennen kuin ihastuin kirjailijan terävään sanailuun. Kauhuelementeistä tuli vain plussaa. Suomennokseen on jäänyt parantamisen varaa, mutta silti ehdottomasti suosittelen, jos satiirinen brittihuumori muutenkin puree ajasta riippumatta.

Steampunk: H.G. Wells - Aikakone, Maailmojen sota ja The Country of the Blind

Luin syyskuussa Steampunk-sarjan Steampunk: Poe -kirjan (arvostelu) ja heti sen perään myös Steampunk: H.G. Wellsin. Herbert George Wells (1866-1949) oli paitsi kirjailija, myös yhteiskunnallinen vaikuttaja ja aktiivinen kannanottaja, joka herätti mielipiteillään ja kirjoituksillaan arvostusta, mutta myös kritiikkiä. Wellsiä pidetään yhtenä tieteiskirjallisuuden isistä ja steampunk-teeman yhdistäminen hänen teoksiinsa ei ole kaukaa haettu, joskin jälleen kerran kyseessä on jälkeenpäin tehty linkittäminen.

Steampunk: H.G. Wells (2013) sisältää kolme tarinaa ja Zdenko Basicin kuvituksen. Kaksi tarinoista on suomennettu.

• The Time Machine (1895) – Aikakone (1917)
• The War of the Worlds (1898) – Maailmojen sota (jatkokertomuksena 1920, yhteisniteenä Aikakoneen kanssa 1979)
• The Country of the Blind (1904)

Wellsin teokset ovat useimmille tuttuja, jos ei kirjoitettuina tarinoina, niin niistä sovitettuina elokuvina. Yksikään näkemistäni elokuvista ei kuitenkaan yllä alkuperäisten tarinoiden tasolle ja niissä on otettu reilusti kerronnallisia vapauksia. Kirjat ovat inspiroineet myös kuunnelmiin ja itse Wells ja hänen luomansa hahmot ovat päätyneet myös muiden tuotosten sisällöksi. Mm. Michael Moorcockin Viimeisten aikojen valtiaissa (II) (arvostelu) ja Christopher Priestin The Adjacentissa (arvostelu) Wells on mukana vaihtoehtohistoriahahmona.

Aikakone on aikamatkustustarinoiden esikuva. Päähenkilö, jonka nimeä ei mainita ja joka ei ole tarinan varsinainen kertojahahmo, matkaa rakentamallaan aikakoneella vuoteen 802 701. Hän tapaa rauhallisen ja yksinkertaisen eloi-kansan, joka elää nautiskellen, näkemättä vaivaa kehittää kulttuuria tai tiedettä. Eloit elävät idyllisessä, mutta keinotekoisessa ympäristössä ja saavat tarvittavia hyödykkeitä Morlokeilta, maan alla asuvilta ja vain öisin maanpinnalle nousevilta, vähemmän viehättäviltä olennoilta. Näiden kahden lajin välillä vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino. Aikamatkaaja siirtyy yhä kauemmas tulevaisuuteen ja näkee Maapallon kohtalon hetket.

Aikakone sekä viehätti että ajoittain myös pisti hymähtelemään. Wellsin maailmankatsomus on havaittavissa, eikä tarinan sosialistista värittymistä voi olla huomaamatta. Ensimmäisenä ihmettelin, mistä ihmeestä Wells nappasi vuosiluvun, johon Aikamatkaaja ensimmäisenä päätyi. Outo lukema. Eloit ovat hellyyttäviä sekä ärsyttäviä, mutta enemmän itse asiassa minut sai ärsyyntymään Aikamatkaajan alentuva asenne eloita kohtaan.

Aikamatkaajan teoria kahdesta erityneestä lajista, maanpäällisestä ja maanalaisesta, onkin osittain aika kapea, mutta varmastikin hyvin ajanhenkinen vaikutelma brittien luokkaeroista kirjoittamisajankohtana ja sitä ennen ja jälkeenkin. Wells esittää esimerkinomaisesti, että morlokit ovat köyhälistön ja teollisuustyöläisten aikojen saatossa kehittyneitä jälkeläisiä ja turmeltunut yläluokka on jäänyt elelemään maanpinnalle. Tosin valtasuhteissa on tapahtunut evoluution myötä muutoksia. Wellsin kuolevan maapallon kuvaus on varmasti antanut vaikutteita monille tieteiskirjailijoiden sukupolville.

Maailmojen sota yllätti intensiivisyydellään. Jälleen kerran tarinan päähenkilön ja samalla kertojan nimi ei tullut esille. Tarina jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä kuvataan marsilaisten saapumista maapallolle ja toisessa millaista on elää marsilaisten uhkan alla. Vaikka Wells kuvaa tapahtumia ja marsilaisten sylintereitä sekä sotakoneistoa yksityiskohtaisesti ja toistaen, niin pidin erityisesti siitä kuinka hitaasti ihmiset oivaltavat tilanteen ja millaisia koettelemuksia kertoja ja monet muut maan asukkaat joutuu kokemaan. Kuvaus tuntuu aidolta ja todenperäiseltä, varsinkin ihmisten vaarallinen uteliaisuus ja usko omaan ylivoimaisuuteen, luottamus valtion kykyyn hoitaa asiat kuntoon. Päähenkilön suhde vaimoonsa tuntui myös lämpimän aidolta, sellaiselta kuin sotatilanteessa voi kuvitellakin tuntuvan erossa rakkaastaan.

Kaupunkilaiselämän kuvailu ja mm. uutislehtien katumyynti tuo tarinaan ilahduttavaa urbaanisuutta, vaikka tapahtumat kehittyvätkin pitkälti maaseudulla. Maailmojen sotaa on analysoitu laajalti ja siinä on teemoja niin luonnonvalinnasta, ihmisen evoluutiosta ja sosiaalisesta darwinismista sekä tietysti imperialismista. Kertomus on hyvin Britannia-keskeinen, mistä sitä voi kritisoida samalla lailla kuin viime vuosien katastrofileffojen Amerikka-keskeisyyttäkin.

Tieteellinen puoli tarinasta nojaa oman aikansa perustuksiin, mutta Wells tuntuu myös olleen hieman edellä ideoissa (mm. tappavan kaasun käyttö), jos tulkitaan tämän päivän näkökulmasta. Maailmojen sodan loppuratkaisu on jokseenkin töksähtävä, olisin toivonut pohjustusta enemmän. Silti pidin Maailmojen sodasta selkeästi enemmän kuin Aikakoneesta. Se on erinomainen tarina. Ja luonnollisesti siitä tai sen innoittamana on tehty useisiin eri medioihin sovituksia, mm. kuuluisa Orson Wellesin kuunnelma ja Tom Cruisen tähdittämä saman niminen (ei-niin-hyvä) elokuva.

The Country of the Blind on novellipituinen kertomus vuorikiipeilijä Núñezista, joka päätyy vahingossa eristäytyneeseen laaksoon, jonka asukkaat ovat sokeita, eivätkä tunne näkemisen käsitettä. Hän yrittää opettaa heille millaista on nähdä ja pyrkii hallitsemaan omasta mielestään heikommassa asemassa olevia, mutta kyläläiset eivät helpolla taivu hänen tahtoonsa. Núñez rakastuu sokeaan kyläläisneitoon, mutta vaatiiko rakkaus häneltä liian paljon?

Pidin The Country of the Blindista. Wells tuntuu siinä antavan niin laaksolaisille kuin vieraalle tulokkaallekin tasapuolisesti ymmärrystä. Tarinan jännitys kasvaa loppua kohden ja saa oikeasti arvuuttamaan miten tässä käy. Olisin voinut ottaa toisenlaisenkin lopputuloksen vastaan, mutta silti tarina on ehyt kokonaisuus ja varsin onnistunut valinta kokoelmaan, sillä muuten en sitä ehkä olisi tullut lukeneeksi. Steampunkin kanssa sillä on oikeastaan kuitenkin hyvin vähän tekemistä.

Zdenko Basicin kuvitus on Steampunk: Poen tyyliin jälleen kiehtovaa. Tummanpuhuvissa kuvissa on tunnelmaa ja fantasiamaisuuttakin. Yhdistettynä Wellsin mielikuvitusrikkaisiin tarinoihin, ne tuovat oman näkemyksen tapahtumaympäristöistä steampunk-hengessä. Olen varsin ihastunut. Valitsin esimerkkikuviksi sellaiset, joista pidän eniten, ja jotka kuvaavat myös tarinan sisällön hetkittäistä tunnelmaa.

Steampunk-sarjaa on vielä lukematta Mary Shelleyn Frankenstein, palaan siihen varmaankin vielä tämän vuoden puolella. Myös Wellsin tuotantoon tutustumista aion jatkaa vielä ainakin Kun nukkuja herään ja Tohtori Moreaun saaren verran. Näkymättömän miehen olen lukenut aiemmin (arvostelu).