Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia

Nysalor-kustannukselta ilmestyi vuonna 2016 Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia -antologia, jonka on toimittanut Matti Järvinen. Ekirjana ostamani teos sisältää 10 novellia enemmän ja vähemmän tunnetuilta kirjailijoilta, joista osan osallisuus jopa hieman yllätti minut. Alkuperäiset tarinat on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolelta aina 1900-luvun alkuvuosiin. Antologian aloittaa toimittajan esipuhe, jossa käsitellään mm. kauhukertomukseksi luokitellun kriteereitä ja hieman suomennoksista. Mukana on kahden ranskalaisen, yhden ruotsalaisen ja saksalaisen kirjailijan kertomukset, loput ovat englanninkielistä alkuperää.

• Fitz-James O’Brien: Mikä se oli? (What was it?, 1859)
• Guy de Maupassant: Käsi (La Main, 1883)
• Nataly von Eschstruth: Harmaasisar (alkuteos saksankielinen)
• Emeric Hulme-Beaman: Unitalo (The House of Dreams, 1900)
• Arthur Conan Doyle: Ruskea käsi (The Brown Hand, 1899)
• William Hope Hodgson: Kuoleman jumalatar (The Goddess of Death, 1904)
• Selma Lagerlöf: Kummituksen käsi (Spökhanden, 1898)
• Émile Zola: Verta (Le sang, 1864)
• Robert E. Howard: Villeféren metsässä (In the Forest of Villefére, 1925)
• Robert W. Chambers: Morsiuspari (The Pridal Pair, 1907)

O’Brienin Mikä se oli? on kummitustalo-kertomus, jossa laajennetaan ajattelua polttelemalla oopiumia, ollaan filosofisia ja napataan kiinni näkymätön kummittelija. Tarinalla on oudon lattea loppu ja sen paras anti on oikeastaan kirjoitustyylistä tihkuva ajankuva.

de Maupassantin Käsi on ensimmäinen kolmesta käsi-aiheisesta tarinasta. Siinä kertoja kertoo tapahtumasta kaupungissa, jonne saapuu metsästystä harrastava englantilainen muukalainen. Muukalaisen kokoelmassa on musta, kuivettunut käsi, joka on kahlittu seinään. Mutta eihän se siinä tietenkään pysy. Jälleen tarinan loppu on latteahko, minkä kirjailija on varannutkin itselleen tehtäväksi.

Eschstruthin Harmaasisar on ilmeisesti lyhennetty suomennos, mutta se toimii kokonaisuutena. Jälleen tarinassa kerrotaan tarinaa, jossa muille näkymätön hahmo ilmestyy naamiaisjuhliin ja tanssittaa päähenkilöä. Tarinan edetessä selviää mistä on kyse ja miten tilanteeseen on päädytty, ja lopputulos on kovinkin surullinen. Järjestyksessään antologian ensimmäinen tarina, joka tempaisi mukaansa.

Hulme-Beamanin Unitalo kuuluu sarjaan talo, josta alkuperäiset asukkaat eivät ole poistuneet, vaan aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Tarinan pääpointti on kenraalin ja tämän kahden intialaisen palvelijan salamyhkäisen katoamisen selvittäminen. Nykypäivän näkökulmasta tämä edustaa perinteistä mysteeritarinankerrontaa, jonka esimerkiksi Sherlock Holmes voisi ratkaista, mutta valitettavasti kirjailija ei saa siihen oikein paloa.

Doylelta, joka on kynäillyt Sherlock Holmesit, on sisällytetty tähän antologiaan Ruskea käsi -novelli. Tohtori Hardacre kertoo siinä tarinaa arvostetusta lääkärienostaan, joka terveyden horjumisen jälkeen palaa Intiasta kotikonnuilleen ja joutuu maalaiskartanossaan yliluonnollisen yksikätisen intialaisen olennon piinaamaksi. Tarinassa on jonkin verran enemmän potkua, kuin edellisessä novellissa ja vaikka loppu onkin omalla tavallaan ironinen, niin tarina toimii ajankuvassaan.

Hodgsonin Kuoleman jumalataressa Tarrow’n kaupungissa öisin liikkeelle lähtevä patsas surmaa ihmisiä ja aiheuttaa pakokauhua. Niinpä Harton koulukaverinsa kanssa hieman ylimielisesti pelkoon suhtautuen päättää selvittää mistä on kyse. Tarinassa on jälleen intialainen taustatarina ja vaikka lähtöasetelma on kiinnostava, sen ratkaisu ei minua juuri kiehtonut.

Lagerlöf oli lähtökohtaisesti kiinnostavin kirjailija joukossa ja häneltä on antologian nimikkonovelli Kummituksen käsi. Tarina kertoo lääkärin nuoresta morsiamesta, joka on järkyttynyt nähtyään kummituskäden. Tämä käsi ilmaantuu petoksen ja huijauksen voimasta. Tarina on luonteeltaan aika häijytunnelmainen ja pidempi pohdiskelu saa jopa ahdistumaan. En tunne Lagerlöfin teoksia laajemmalti, joten en tiedä miten tämä asettuu hänen kerrontatyyliin. Muutamien siirtomaakulttuuripohjaisten tarinoiden jälkeen kotoisan kaltainen ympäristö on kuitenkin positiivista.

Zolan Verta on hyvin kuvaileva tarina, jossa sotilaat luopuvat aseista nähtyään visioita karmaisevasta kärsimyksestä ja verestä. Tyylin puolesta tarina on muista poikkeava ja kiellellinen anti on loistavaa eli suomennos tuntuu onnistuneelta, mutta sisällössä on paljon mielleyhtymiä, jotka eivät minua innosta, eikä tarina vetänyt.

Howardiin tutustuin Conan-novellien muodossa viime kesän lukumaratonin yhteydessä, tosin tutustuminen jäi silloin kesken. Tässä antologiassa ei ole Conania, vaan Villeféren metsässä Montour-niminen mies eksyy matkalla Villeféreen ja saa oppaakseen kohteliaan, mutta oudon kulkijan nimeltä Carolus le Loup. Nimi on enne mitä seuraa. Tarina on aika suoraviivainen ja yksikertainen rakenteeltaan, kuten lyhytkin, mutta pidin siitä silti.

Luin Chambersilta niin ikään viime kesänä Keltainen kuningas -kokoelman, jossa oli muutama hyvä novelli ja loput yliromanttista soopaa. Morsiuspari on romanttinen kertomus miehestä, jonka ensirakkaus palaa kuvioon yliluonnollisella tavalla. Se muistuttaa hieman Demoiselle d’Ys -novellia, eikä siten tehoa minuun. Toki rakastetun menettämisessä on traagisuutta, mutta olen enemmän synkkien ja riipivien tarinoiden ystävä.

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia on kuriositeettina mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka suurin osa sen tarinoista ei nouse keskivertoa korkeammalle nimekkäistä kirjoittajistaan huolimatta. Aika on vahvasti nähtävillä niin tyylissä kuin sisällössäkin, osittain jopa häiritsevästi. Yllättäen täysin tuntemattoman Nataly von Eschstruthin novelli kiehtoi minua eniten ja pidin myös Robert E. Howardin lyhyestä kertomuksesta. Kannattaa tutustua, jos tulee vastaan tai on harrastusta vanhoihin spefinovelleihin.

Liitän antologian mukaan käynnissä olevaan novellihaaste 2:een.

H.G. Wells: Kun nukkuja herää

H.G. Wellsin Kun nukkuja herää (When the Sleeper Wakes, 1899) sai minut tajuamaan kuinka näkyvä vaikutus kirjailijalla on ollut Michael Moorcockin tuotantoon, ja varsinkin juuri tällä teoksella. Tokihan Wells on seikkaillut Moorcockin teoksessa henkilöhahmona, mutta Kun nukkuja herää näyttää jättäneen ideajälkensä mm. Viimeisten aikojen valtiaihin ja yleensäkin Ikuisen sankarin monikaikkeuteen. Eikä ainoastaan Moorcock ole saanut kirjasta vaikutteita, vaan koko myöhempien aikojen dystopiakirjallisuus suoraan tai välillisesti. Minulla oli kirjasta luettavana uusintakäännös vuodelta 2001.

Unettomuudesta kärsinyt englantilainen Graham vajoaa kooman tapaiseen tilaan ja herätessään huomaa, että aikaa on vierähtänyt 203 vuotta. Maailma on muuttunut, uusia teknologioita syntynyt ja monet tavat ja esineet tuntuvat oudoilta, maaseutu kadonnut ja asutus keskittynyt suurkaupunkeihin. Koulutus ja erilaiset pelot sekä ei-toivotut muistot hoidetaan pikaisesti hypnoosilla, eutanasia on sallittu ja jopa suositeltu rikkaille, uskonto kaupallistunut "Sukkelia siunauksia kiireisille liikemiehille" -asteelle. Luokkajako on kuitenkin edelleen olemassa ja entisestään syventynyt. Sinisiin asuihin puetut työläiset ovat orjia, joille edes kuolema ei ole helppoa. Grahamista on tullut pitkän unensa aikana sijoituksiensa vuoksi rikas mies, jonka hallussa on maailman rahavarat. Varoja hoitaa neuvosto, jonka totaliristinen valta on rajaton. Nukkujaa on vuosisatojen aikana ryhdytty palvomaan, hän on myytti ja symboli, jonka yllättävä ja suunnittelematon herääminen aiheuttaa melkoisesti hämminkiä niin neuvostolle kuin kansallekin. Kansan keskuudessa aiemmin virinnyt kapinahenki puhkeaa vallankumoukseen. Grahamin on etsittävä oma vakaumuksensa ja etsittävä tietoa voidakseen ottaa kantaa ja vaikuttaa.

Voin vain kuvitella millaista olisi äkkiseltään siirtyä 1800-luvun maailmasta 2100-luvulle. Siinä kuluisi jokunen päivä sopeutuessa ja oman aikansa ajatusmaailmasta olisi varmasti vaikea päästä irti. Wells siirtyi tulevaisuuden maailmaan mielikuvituksensa voimin ja kun tekstistä poistaa joitain 1800-luvun ajattelutapoja, jää jäljelle yllättävän ajaton teos. Kun nukkuja herää on hienoa ja jopa näkemyksellistä mielikuvituksen luomaa dystopiaa. Wells on ollut ajastaan edellä - ja silti niin ajassaan kiinni, että kirjassa on kuitenkin joitain todella ärsyttäviä asenteita. Välillä minusta tuntuu, että Wellsin edistyksellinen asennesuhtautuminen ei yllä naisiin tai rotuihin saakka. Se on vain näennäistä tai osittaista, lipsumista tapahtuu. Tunne ei perustu vain tähän yhteen teokseen.

Pidän Maailmojen sotaa (arvostelu) mielenkiintoisempana teoksena kuin Kun nukkuja heräätä, mutta jälkimmäinen on ehkä kuitenkin merkittävämpi teos sosiaalisen ja sosialistisen ajattelun kehittymisen näkökulmasta. Historialla ja vallanpitäjillä on tapa toistaa itseään, jos joku/jotkut ei todella ryhdy muuttamaan polkua tarkoituksella, ja tämän ajatuksen Wells on saanut tuotua tarinaansa. Lisäksi dystopisen Lontoon kuvaus on hienon raadollista ja synkkää, eikä syntyviä mielikuvia likaisesta, lokeroisesta ja sadetihkuisesta steampunk-kaupungista voi estää. Melkein näin silmissäni Blade Runner -tyyppisen modernisoidun miljöön (mikä perustuu Philip K. Dickin kirjaan, joka pitäisi ehdottomasti lukea sekin). Wellsin yritys luoda tulevaisuuden lentoteknologiaa sen sijaan ei onnistu yhtä hyvin, mutta keltäpä tuohon aikaan olisi. Ehkä parinsadan vuoden kuluttua hymähdellään nykytieteiskirjallisuuden teknologiakuvauksille. 

Kun nukkuja herää on tieteiskirjallisuuden perusteos, joka olisi kannattanut lukea jo kauan sitten. Onneksi luin sen nyt ja suosittelen muillekin maija/mattimyöhäisille.