Robert W. Chambers: Keltainen kuningas - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 5

Robert W. Chambersin vuonna 1895 julkaistun The King in Yellow -novellikokoelman sanotaan innostaneen H. P. Lovecraftia Cthulhu-mythoksen luonnissa. Koska Lovecraft on ollut blogissani esillä tänä vuonna muutenkin, on jokseenkin sopivaa, että otin Chambersin Keltaisen kuninkaan (suom. 2014) osaksi kirjabloggaajien viidettä klassikkohaastetta, jota isännöi Tekstiluola-blogi. Keltainen kuningas oli 2015 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana, ja se sisältää 10 novellia.

• Maineiden paikkaaja (The Repairer of Reputations)
• Naamio (The Mask)
• Lohikäärmeen pihalla (In the Court of the Dragon)
• Keltainen Merkki (The Yellow Sign)
• Demoiselle d'Ys (The Demoiselle d'Ys)
• Profeetan paratiisi (The Prophets’ Paradise)
• Neljän tuulen katu (The Street of the Four Winds)
• Ensimmäisen ammuksen katu (The Street of the First Shell)
• Niittyjen neidon katu (The Street of Our Lady of the Fields)
• Rue Barrée (Rue Barrée)

Neljä ensimmäistä novellia ovat kauhukertomuksia tai oikeastaan ns. weird fictionia, outoja tarinoita, jotka sisältävät salaperäisen näytelmäteoksen, jonka mukaan kirja on saanut nimensä. Tämä teos ajaa lukijansa epätoivoon ja hulluuteen kohdattuaan sen sivuilla yliluonnollisen ja pahaenteisen kuninkaan  ja Hänen Carcosa-maailmansa, jonka taivaalla riippuvat mustat tähdet ja kaksi aurinkoa laskee Hali-järveen.

Maineiden paikkaaja sijoittuu New Yorkiin 1920-luvulle ja kertoo Hildred Castaigne -nimisestä nuoresta lupaavasta miehestä, joka onnettomuuden jälkeen muuttuu oudompaan suuntaan, tietenkin luettuaan häiritsevän näytelmän. Kokoelman ensimmäisenä tarinana se hieman läpsäisee rasismillaan nykylukijaa kasvoihin, mutta siitä huolimatta on mitä karmaisevin ja erinomaisen kehityskaaren omaava kertomus.

Naamiossa tärkeimmät elementit ovat kolmiodraama ja uusi keksintö, neste, joka muuttaa siihen upotetun kappaleen kiveksi. Keltainen kuningas on tässä romanttisessa weird-tarinassa vain viite.

Lohikäärmeen pihalla Keltaisen kuninkaan lukenut mies etsii mielenrauhaa kirkosta, mutta kohtaa oudon urkurin. Keltaisessa merkissä taiteilijaa ja hänen malliaan riivaa valkoista matoa muistuttava kirkon yövahti. Demoiselle d'Ys on kummitustarina, jossa mies eksyy toiseen ulottuvuuteen ja rakastuu. Luin tarinan enemmänkin aikamatka/rinnakkaismaailman mielikuvana.

Profeetan paratiisista alkaen tarinat muuttuvat lähinnä romanttisiksi kertomuksiksi taiteenkylläisessä boheemisessa Ranskassa, johon tosin sotakin jättää jälkensä. Profeetan paratiisi koostuu lyhyistä palasista, joita en oikeastaan ymmärtänyt, enkä niistä kovin kiinnostunutkaan. Neljän tuulen kadussa taiteilijaa johdattaa kissa ja Ensimmäisen ammuksen katu on sotatarina Pariisin piirrityksestä. Niittyjen neidon katu on romanttinen tarina boheemista amerikkalaisesta Pariisissa, kuten myös Rue Barrée.

Loppupuoliskon yliromanttisuus ei innostanut minua lainkaan, vaikka novellien ajan ja tunnelman kuvaus on kohdallaan. Kokonaisuutena kokoelman alku on huomattavasti kiehtovampi ja ensimmäinen tarina Maineiden paikkaaja ylivoimaisesti paras. Myös Keltainen merkki toimi pelotteena. Vaikka suurin osa kokoelmasta oli pettymys, olen iloinen, että Keltaisen kuninkaan -myytti on nyt tullut tutuksi. HBO:n True Detective -sarjan ensimmäinen kausi, josta pidin, sisälsi runsaasti viitteitä Chambersin luomaan hahmoon ja maailmaan, vaikken sitä siloin katsoessa tuntenut.  Aion katsoa kauden uudelleen nyt paremmilla taustatiedoilla.

Liitän Chambersin novellit klassikkohaasteen lisäksi mukaan myös novellihaasteeseen.

 

Steampunk: H.G. Wells - Aikakone, Maailmojen sota ja The Country of the Blind

Luin syyskuussa Steampunk-sarjan Steampunk: Poe -kirjan (arvostelu) ja heti sen perään myös Steampunk: H.G. Wellsin. Herbert George Wells (1866-1949) oli paitsi kirjailija, myös yhteiskunnallinen vaikuttaja ja aktiivinen kannanottaja, joka herätti mielipiteillään ja kirjoituksillaan arvostusta, mutta myös kritiikkiä. Wellsiä pidetään yhtenä tieteiskirjallisuuden isistä ja steampunk-teeman yhdistäminen hänen teoksiinsa ei ole kaukaa haettu, joskin jälleen kerran kyseessä on jälkeenpäin tehty linkittäminen.

Steampunk: H.G. Wells (2013) sisältää kolme tarinaa ja Zdenko Basicin kuvituksen. Kaksi tarinoista on suomennettu.

• The Time Machine (1895) – Aikakone (1917)
• The War of the Worlds (1898) – Maailmojen sota (jatkokertomuksena 1920, yhteisniteenä Aikakoneen kanssa 1979)
• The Country of the Blind (1904)

Wellsin teokset ovat useimmille tuttuja, jos ei kirjoitettuina tarinoina, niin niistä sovitettuina elokuvina. Yksikään näkemistäni elokuvista ei kuitenkaan yllä alkuperäisten tarinoiden tasolle ja niissä on otettu reilusti kerronnallisia vapauksia. Kirjat ovat inspiroineet myös kuunnelmiin ja itse Wells ja hänen luomansa hahmot ovat päätyneet myös muiden tuotosten sisällöksi. Mm. Michael Moorcockin Viimeisten aikojen valtiaissa (II) (arvostelu) ja Christopher Priestin The Adjacentissa (arvostelu) Wells on mukana vaihtoehtohistoriahahmona.

Aikakone on aikamatkustustarinoiden esikuva. Päähenkilö, jonka nimeä ei mainita ja joka ei ole tarinan varsinainen kertojahahmo, matkaa rakentamallaan aikakoneella vuoteen 802 701. Hän tapaa rauhallisen ja yksinkertaisen eloi-kansan, joka elää nautiskellen, näkemättä vaivaa kehittää kulttuuria tai tiedettä. Eloit elävät idyllisessä, mutta keinotekoisessa ympäristössä ja saavat tarvittavia hyödykkeitä Morlokeilta, maan alla asuvilta ja vain öisin maanpinnalle nousevilta, vähemmän viehättäviltä olennoilta. Näiden kahden lajin välillä vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino. Aikamatkaaja siirtyy yhä kauemmas tulevaisuuteen ja näkee Maapallon kohtalon hetket.

Aikakone sekä viehätti että ajoittain myös pisti hymähtelemään. Wellsin maailmankatsomus on havaittavissa, eikä tarinan sosialistista värittymistä voi olla huomaamatta. Ensimmäisenä ihmettelin, mistä ihmeestä Wells nappasi vuosiluvun, johon Aikamatkaaja ensimmäisenä päätyi. Outo lukema. Eloit ovat hellyyttäviä sekä ärsyttäviä, mutta enemmän itse asiassa minut sai ärsyyntymään Aikamatkaajan alentuva asenne eloita kohtaan.

Aikamatkaajan teoria kahdesta erityneestä lajista, maanpäällisestä ja maanalaisesta, onkin osittain aika kapea, mutta varmastikin hyvin ajanhenkinen vaikutelma brittien luokkaeroista kirjoittamisajankohtana ja sitä ennen ja jälkeenkin. Wells esittää esimerkinomaisesti, että morlokit ovat köyhälistön ja teollisuustyöläisten aikojen saatossa kehittyneitä jälkeläisiä ja turmeltunut yläluokka on jäänyt elelemään maanpinnalle. Tosin valtasuhteissa on tapahtunut evoluution myötä muutoksia. Wellsin kuolevan maapallon kuvaus on varmasti antanut vaikutteita monille tieteiskirjailijoiden sukupolville.

Maailmojen sota yllätti intensiivisyydellään. Jälleen kerran tarinan päähenkilön ja samalla kertojan nimi ei tullut esille. Tarina jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä kuvataan marsilaisten saapumista maapallolle ja toisessa millaista on elää marsilaisten uhkan alla. Vaikka Wells kuvaa tapahtumia ja marsilaisten sylintereitä sekä sotakoneistoa yksityiskohtaisesti ja toistaen, niin pidin erityisesti siitä kuinka hitaasti ihmiset oivaltavat tilanteen ja millaisia koettelemuksia kertoja ja monet muut maan asukkaat joutuu kokemaan. Kuvaus tuntuu aidolta ja todenperäiseltä, varsinkin ihmisten vaarallinen uteliaisuus ja usko omaan ylivoimaisuuteen, luottamus valtion kykyyn hoitaa asiat kuntoon. Päähenkilön suhde vaimoonsa tuntui myös lämpimän aidolta, sellaiselta kuin sotatilanteessa voi kuvitellakin tuntuvan erossa rakkaastaan.

Kaupunkilaiselämän kuvailu ja mm. uutislehtien katumyynti tuo tarinaan ilahduttavaa urbaanisuutta, vaikka tapahtumat kehittyvätkin pitkälti maaseudulla. Maailmojen sotaa on analysoitu laajalti ja siinä on teemoja niin luonnonvalinnasta, ihmisen evoluutiosta ja sosiaalisesta darwinismista sekä tietysti imperialismista. Kertomus on hyvin Britannia-keskeinen, mistä sitä voi kritisoida samalla lailla kuin viime vuosien katastrofileffojen Amerikka-keskeisyyttäkin.

Tieteellinen puoli tarinasta nojaa oman aikansa perustuksiin, mutta Wells tuntuu myös olleen hieman edellä ideoissa (mm. tappavan kaasun käyttö), jos tulkitaan tämän päivän näkökulmasta. Maailmojen sodan loppuratkaisu on jokseenkin töksähtävä, olisin toivonut pohjustusta enemmän. Silti pidin Maailmojen sodasta selkeästi enemmän kuin Aikakoneesta. Se on erinomainen tarina. Ja luonnollisesti siitä tai sen innoittamana on tehty useisiin eri medioihin sovituksia, mm. kuuluisa Orson Wellesin kuunnelma ja Tom Cruisen tähdittämä saman niminen (ei-niin-hyvä) elokuva.

The Country of the Blind on novellipituinen kertomus vuorikiipeilijä Núñezista, joka päätyy vahingossa eristäytyneeseen laaksoon, jonka asukkaat ovat sokeita, eivätkä tunne näkemisen käsitettä. Hän yrittää opettaa heille millaista on nähdä ja pyrkii hallitsemaan omasta mielestään heikommassa asemassa olevia, mutta kyläläiset eivät helpolla taivu hänen tahtoonsa. Núñez rakastuu sokeaan kyläläisneitoon, mutta vaatiiko rakkaus häneltä liian paljon?

Pidin The Country of the Blindista. Wells tuntuu siinä antavan niin laaksolaisille kuin vieraalle tulokkaallekin tasapuolisesti ymmärrystä. Tarinan jännitys kasvaa loppua kohden ja saa oikeasti arvuuttamaan miten tässä käy. Olisin voinut ottaa toisenlaisenkin lopputuloksen vastaan, mutta silti tarina on ehyt kokonaisuus ja varsin onnistunut valinta kokoelmaan, sillä muuten en sitä ehkä olisi tullut lukeneeksi. Steampunkin kanssa sillä on oikeastaan kuitenkin hyvin vähän tekemistä.

Zdenko Basicin kuvitus on Steampunk: Poen tyyliin jälleen kiehtovaa. Tummanpuhuvissa kuvissa on tunnelmaa ja fantasiamaisuuttakin. Yhdistettynä Wellsin mielikuvitusrikkaisiin tarinoihin, ne tuovat oman näkemyksen tapahtumaympäristöistä steampunk-hengessä. Olen varsin ihastunut. Valitsin esimerkkikuviksi sellaiset, joista pidän eniten, ja jotka kuvaavat myös tarinan sisällön hetkittäistä tunnelmaa.

Steampunk-sarjaa on vielä lukematta Mary Shelleyn Frankenstein, palaan siihen varmaankin vielä tämän vuoden puolella. Myös Wellsin tuotantoon tutustumista aion jatkaa vielä ainakin Kun nukkuja herään ja Tohtori Moreaun saaren verran. Näkymättömän miehen olen lukenut aiemmin (arvostelu).