Mika Rassi (toim.): Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Venäläistä genrekirjallisuutta on tullut luettua varsin vähän, vaikka tähän mennessä kaikki luetuksi tulleet ovat olleet ihan kelpoisia. Suunnitelmissa on tutustuminen pariin kolmeen teokseen, kunhan ehdin. Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (2014) on Mika Rassin toimittama ja suomentama kokoelma pääosin goottiromantiikkaa edustavia kauhutarinoita 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta, noin 100 vuoden ajalta. Savukeitaan kauhuklassikko-sarjassa julkaistu kirja (#3) sisältää 7 tarinaa sekä lopussa jälkisanat-osan, jossa kerrotaan hieman tarinoiden kirjoittajista ja taustasta, kuinka ne sijoittuvat Venäjän kirjallisuuden kenttään. Suluissa on novellien julkaisuvuosi jälkisanoista pengottuna.

• Aleksandr Afanasjev: Upyyri (1855-1863)
• Antoni Pogorelski: Lafertovon unikkoeukko (1825)
• Tit Kosmokratov: Vasilinsaaren yksinäinen talo (1829)
• Aleksei Konstantinovitš Tolstoi: Upyyri (1841)
• Ivan Turgenev: Isä Aleksein kertomus (1877)
• Aleksei Apuhtin: Elämän ja kuoleman välissä (1892)
• Jevgeni Zamjatin: Mamai (1920)
• Jälkisanat

Koskapa venäläinen kirjallisuus ei yleensäkään ole koskaan houkutellut minua, en myöskään tunnista näistä kirjailijanimistä ennestään kuin Turgenevin ja Zamjatinin (jota löytyy kirjastoista myös translitteroidulla nimellä Eugen Samjatin). Kahden kertomuksen nimi on Upyyri, joiden kautta sitten opin uutukaisen asian: se tarkoittaa vampyyria. Venäläinen vampyyri, ennen eurooppalaisen Draculan valtakautta, on hyvin seuraajansa kaltainen, mutta silti jonkin verran poikkeava. Mitään erikoisen uutta ei kokoelman vampyyreissa ole, mitä tänä päivänä ei pidettäisi jo vanhanaikaisena ja moneen kertaan nähtynä. On kuitenkin aina paikallaan palata varhaisempaan vaiheeseen, alkulähteille päin ja muistella mitä matkan varrella on kenties unohdettu. Afanasjevin ja Tolstoin tarinat ovat nekin erilaisia keskenään. Afanasjevin tarina on kansantaru-tyyppinen, ja siinä on sellaisia perinteisiä elementtejä, mitä esimerkiksi kotimaisista nykyaikaisista kauhutarinoista Ruumiittomat-antologiasta puuttui. Tolstoilla on mukana goottilaisuutta, yläluokkaisuutta, paholaisten juhlintaa ja jonkin verran huumoriakin. Hänen Upyyrinsä on kokoelman pisin ja sekavin tarina, mutta silti pidin siitä kohtalaisesti. Siinä oli tunnelmaa.

Lafertovon unikkoeukkossa on kansansatumaisuutta, väärin keinoin hankittu aarre, naimasopimus ja pinteestä pelastumista ja onnen löytämistä. Vasilinsaaren yksinäinen talo on tutunomainen asetelmiltaan, kaksi nuorukaista, jotka kilpailevat yhdestä neidosta. On harhautusta, petturuutta ja sisäistä romahtamista, kummasti hupenevaa terveyttä. Osa näistä seikoista toistuu myös Isä Aleksein kertomuksessa, jossa syrjäkylän pastori kertoo terveenä opiskelemaan lähteneen poikansa tarinan kalvavan muutoksen ajalta. Kyseessä on ennemminkin mystinen ja uskonnollinen kuin kauhukertomus. Tämä ei suinkaan ole ainoa novelli, jossa kirkko ja uskonto ovat mukana. Jo heti aloituskertomuksessa kirkolla on merkitys tapahtumapaikkana ja pahaa vastustaessa. Kirkon ja sen symboleiden, ristin ja pyhän veden, osuudet yliluonnollisissa kauhukertomuksissa ovat ylimalkaan mittavia. Elämän ja kuoleman välissä on nimensä mukainen kertomus, elämästä, kuolemasta ja uudelleensyntymästä. Mamai jäi minulle epäselväksi kaksine aikakausineen. Jälkipuheen mukaan tarina pohjautuu Pietari-myyttiin, jonka mukaan Pietari on suolle rakennettu aavekaupunki. Minulla ei ole siitä juuri enää mitään mielikuvia.

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa tuntuu todellakin hengeltään ja tyyliltään venäläiseltä. Turgenevin Isä Aleksein kertomus ja Apuhtinin Elämän ja kuoleman välissä nousivat ehkä hitusen muita kiinnostavammiksi yksittäisinä tarinoina, mutta Vasilinsaaren yksinäisessä talossa ja Tolstoin Upyyrissäkin oli omat hetkensä. Ihan mielenkiintoinen kokoelma tutustua.

John Ruskin: Kultavirran kuningas tai Mustaveljet. Styrian tarina.

John Ruskinin (1819-1900) tänä keväänä ilmestynyt Kultavirran kuningas tai Mustaveljet. Styrian tarina. on pieni sievä kirjanen, jonka jälkisanoissa mainitaan, että The King of the Golden River or The Black Brothers: A Legend of Stiria on Ruskinin ainoa kaunokirjallinen teos, joka julkaistiin alunperin englanninkielisenä 1851. Muut lähteet ilmoittavat ilmestymisvuodeksi 1841. Niin tai näin, tuolloin elettiin viktoriaanisen Englannin moraalista aikaa, ja viiteen lukuun jaettu vaiheittainen kertomus edustaa opettavaista satua, jossa on synkkiäkin piirteitä. Tarinasta on pari aiempaa suomennosta, varhaisin ilmeisesti jo 1870-luvulta ja toinen 1910-luvulta.

Kolme veljestä, Karri, Hansu ja Onni elävät kauniissa, runsasantisessa laaksossa, mutta kaikille siellä elo ei ole tasapuolista. Onni on vanhempien veljiensä ikeen alla, eivätkä veljet ole tunnetusti kovin ystävällimielisiä, vaan ahneita oman edun tavoittelijoita. Tästäpä syntyy mallikelpoinen asetelma oikeista ja vääristä teoksista ja niistä saadusta palkasta.

Kultavirran kuningas ja Mustaveljet on hyvinkin perinteinen satu, jossa sorrettu tai vähäosainen mutta hyväsydäminen hahmo pärjää koettelemuksissa kanssaihmiset ja eläimet huomioimalla paremmin kuin ne, jotka ovat itsekkäitä. Tarinaan luonnollisesti kuuluu mukaan lumous ja ripaus magiaa, jonka kautta ns. ylemmänkäden oikeutta jaetaan. Kauanhan lukemisessa ei mennyt, sillä kirjasessa on sivuja vain 61, mutta oli mukava palata tauon jälkeen takaisin tämän tyyppiseen vanhaan kerrontaan. Tuli oikein ikävä Grimmin satuja (ehkäpä mielummin niiden vähemmän silotelluissa muodoissa).

Lastenkirjahan Kultavirran kuningas tai Mustaveljet. Styrian tarina. on, mutta sopii kyllä aikuisillekin luettavaksi ilman verukkeita ja lyhyytensä vuoksi vaikkapa otettavaksi lukumaratoneille välipalaksi. Kuvitus on kiva lisä.