Image-essee: Pikku-isä-Marcel

Minulla on ollut kymmenen vuotta kestänyt kiihkeä suhde Marcel Proustiin, tuttavallisemmin pikku-isä-Marceliin. Hänestä on tullut yksi kirjallisista kotijumalistani ja hänen romaanisarjastaan "Kadonnutta aikaa etsimässä" melkeinpä pyhä kirja, jonka pariin palaan jatkuvasti. Eikä enää tarvitse edes lukea upotakseen Proustiin, koska "Kadonnutta aikaa" saa myös kuunnella Yle Areenasta Erja Manton upeana tulkintana.

Proust ja hänen teoksensa on minulle laajempikin esimerkki siitä, mitä kirjallisuus voi ihmiselle tehdä. Kirjoitin aiheesta esseen osana Imagen "Kirjat, joita kirjailijat rakastavat" -kesäesseesarjaa. Se on nyt netissä.

Toivottavasti tykkäätte! Lisää esseitä on tulossa!

Toivottoman rakkauden ammattilainen

”He olivat lakanneet puhumasta samalla hetkellä kun heidän ruumiinsa olivat aloittaneet. Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkillä sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta. Kun silmät ovat hyvin lähekkäin, kumpikaan ei näe mitään.” (Suom. Sanna Manninen)

Ruotsalaisen toimittaja-kirjailija Lena Anderssonin 2013 ja 2014 ilmestyneitä romaaneja ”Omavaltaista menettelyä” ja ”Vailla henkilökohtaista vastuuta” yhdistää sama päähenkilö, epätoivoisiin rakkaussuhteisiin erikoistunut runoilija-esseisti Ester Nilsson sekä se, että ne ovat molemmat huippukiinnostavaa nykyproosaa.

Andersson kirjoittaa simppeliä ja silti sekä ajatuksellisesti että tyylillisesti rikasta tekstiä, jota voinee luonnehtia jotakuinkin samoilla sanoilla, joilla kertoja kuvaa Esterin luonteenlaatua:

”Hän havainnoi todellisuutta musertavan tarkasti tietoisuutensa kautta ja eli sen tavoitteen mukaisesti, että maailma oli sellainen jollaisena hän sen näki. (...). Hän tiesi että vastaavan täsmällisyyden etsiminen kielestä johtaisi umpikujaan mutta etsi sitä silti, sillä mikä tahansa muu ihanne olisi helpottanut liikaa älyllisten petkuttajien ja livistäjien elämää; niiden jotka eivät olleet yhtä tarkkoja ilmiöiden keskinäisistä suhteista ja kielellisestä ilmiasusta.”

Ester on siis fiksu, koulutettu, tarkkanäköinen nainen, joka on pitkään elänyt järkevää elämää järkevässä parisuhteessa. Mutta hyvässä päähenkilössä kuuluu olla särö, ja Esterillä se muodostuu aikamoiseksi rotkoksi keskelle muuten analyyttista luonteenlaatua: hän rakastuu taiteilija Hugo Raskiin, joka ei lievästi sanoen ole Esterin suhteen ihan yhtä vakavissaan, varsinkaan sen jälkeen kun suhde on saavuttanut fyysisen täyttymyksensä. Esterin pakkomielteinen rakkaus johtaa siihen, että hän hankkiutuu eroon pitkäaikaisesta miesystävästään, niin kylmän ja suoraviivaisen oloisesti, että lukija alkaa pohtia vakavasti Esterin psykologista tasapainoa.

Dagens Nyheterille Andersson selitti ensimmäisen Ester-kirjansa julkaisun jälkeen, että päähenkilön kylmäpäisyydessä miesystävänsä suhteen oli kyse siitä, ettei Ester todennäköisesti ymmärtänyt olevansa kovin tärkeä miehelleen, eihän mieskään ollut hänelle kovin tärkeä. Andersson lisäsi, että ylipäätään ihmisen on vaikea tajuta, että joku on todella rakastunut itseensä – siinä yksi syy, miksi Hugo Rask puolestaan kohtelee Esteriä niin kylmäkiskoisesti. Samalla kyse on varmasti siitä, kuten Andersson kirjassaan alleviivaa, että Ester katsoo olevansa radikaalin vapaa ja vastuussa omasta kohtalostaan, eikä mikään passiivinen fatalisti, jonka on odotettava, että olosuhteet pakottavat hänet johonkin ratkaisuun.

Osittain suoraviivaisuuden voi selittää silläkin, että Anderssonin kirjoissa kaikki, ja aivan kaikki, palvelee epätoivoisen rakkauden teemaa, jonka euforiaa, odotusta, raastavaa ikävää ja villiä itsepetosta kaikkine mahdollisine yksityiskohtineen ja dynamiikkoineen Andersson kuvaa suorastaan jäätävän hyvin. Klassisista rakkausromaaneista pitävälle on myös hykerryttävää, kun Andersson läpivalaisee, millaista lisätuskaa moderni viestintäteknologia aiheuttaa rakastuneelle mieliparalle (millaista olisikaan ollut Swannin rakkaus, jos hänellä ja Odettelle olisi ollut käytössään tekstiviestejä, tai mese?). Oikeastaan kaikki muu, alkaen Esterin taustasta, lapsuusselityksistä puhumattakaan, jää hyvin vähälle. Anderssonin visiota, joka yhdistyy saumattomasti lakoniseen tyyliin, ei voi lopulta olla arvostamatta.

***

Andersson osaa molemmissa kirjoissa taivuttaa draamansa tyylikkäästi päätökseen. Jos ”Omavaltaisessa menettelyssä” Esterin ongelmana on Hugon ambivalenssi ja halu saada ihailua mahdollisimman monelta taholta yhtä aikaa, ”Vailla henkilökohtaista vastuuta” on mieskuvioltaan selkeämpi, joskin lopulta myös hyvin mielenkiintoinen. Siinä Ester nimittäin rakastuu naimisissa olevaan näyttelijä Olof Steniin, jonka Andersson kuvaa aluksi niin paperinukkemaisesti, että on melkein käsittämätöntä uskoa Esterin hullaantuvan hänestä niin totaalisesti. Toki tiedetään, että rakkaus on sokea, ja että rakastunut mieli kutoo kohteestaan juuri niin elaboraatin rakennelman kuin tarve vaatii, mutta silti Sten tuntuu kirjan aluksi harmittavan urpolta. Samaa mieltä on molemmissa kirjoissa esiintyvä "ystävättärien kuoro”, joka neuvoo Esteriä ja edustaa kirjoissa niin sanotusti järjen ääntä.

Myös se, kuinka vakaasti Ester uskoo Olofin eron olevan vain ajan kysymys, tuntuu välillä jossain määrin karikatyyrimaiselta. Esterille on myös täysin selvää, ettei hänelle riitä osa-aikarakastajan rooli, vaan hänen on tällä kertaa saatava koko mies itselleen. Selitykseksi muodostuu kai se – kuten alun sitaatissa – että Esterille maailma on lopulta aika suoraviivainen paikka, eikä hän ymmärrä niitä monimutkaisia itsepetoksen, väistelyn ja sosiaalisen valehtelun verkostoja, joissa hänen rakkaudenkohteensa elävät. Oli miten oli, Anderssonin teksti vie sen verran tukevasti mukanaan, että pienet uskottavuutta koskevat duubiot unohtuvat, ja ainakin itse olin valmis ostamaan Esterin hurjat ajatusloikat, muutamia pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kirjan edetessä Andersson onnistuu vieläpä rakentamaan Olofille ominaisesta ristiriitaisuudesta ja sen seurausvaikutuksista niin kiinnostavan kudelman, että melkein kateeksi käy. Olofin vaimon rooli kolmantena pyöränä tuo myös kerrontaan klassista tehoa. Kaiken lisäksi Anderssonilla on taito tykittää peruskerronnan väleihin esseemäistä tai aforistista ainesta rakkaudesta ja sen kummallisesta dynamiikasta: vaikkapa hänen viettelijättäriä koskeva lyhyt esseistinen lukunsa on aivan käsittämättömän nautittavaa prosaa. Samaa voi sanoa tästä pätkästä, jossa Esterin tulkinta Olofin psykologiasta kietaistaan suorastaan riemastuttavaan pakettiin (tällä kertaa molemmilla kotimaisilla, koska Esterin maailma tuntuu kuitenkin pikkuisen toisenlaiselta ruotsiksi, niin hyvää työtä kuin Manninen on tehnytkin):

"Olof skulle promenera uppför Katarinavägen och Ester gå ner under jord för att ta tunnelbanan. Hon trodde inget annat än att det hön hör var sanningen, att han ville men inte kunde. Ester hade svårt att föreställa sig ett psyke där inget var sant eller falskt, utan allt bara primalstrategier mot den egna övergivenheten. Det psyke som hade namnet Olof Sten hade förnummit hur Ester nu skulle glida bort från honom i och med att han i kväll uttalat att han valde hustrun, vilket han gjorde för att inte förintas av att välja bort hustrun. När det väl var gjort riskerade han i stället att förintas av att välja bort älskarinnan, och då måste reptilhjärnan hitta på något så att inte heller den bortstötta försvann. Reptilhjärnan levde bara nu och på impulser. Den uppfattade den obehagliga övergivenheten, inte orsakssambanden som lett fram till den och det logiskt följdriktiga och rimliga i den. För att undvika känslor av förintelse och övergivenhet fanns en uppsättning fraser som Olofs reptilhjärna skickade fram till hans mun. Ester visste inte att någon kunde fungera så utan att försöka göra motstånd mot det met förnuftet eller ordna upp det dagen därpå. Hon anade ännu inte att språket på detta sätt kunde tömmas på innehåll och soliditet." 

”Olof lähti kävelemään Katarinavägeniä ylös, ja Ester laskeutui maanalaisen asemalle. Ester uskoi kuulleensa totuuden, Olof halusi mutta ei voinut. Esterin oli vaikea kuvitella ihmismieltä, jolle mikään ei ollut totta tai väärää, vaan kaikki oli alkukantaista strategiaa, jonka tavoite oli estää hylätyksi tuleminen. Ihmismieli nimeltä Olof Sten oli aistinut, että Ester liukuisi pois hänen luotaan, koska hän oli tänä iltana sanonut valitsevansa vaimon; hän oli sanonut niin, koska tuhoutuisi jos jättäisi vaimon. Sen jälkeen kuitenkin rakastajattaren jättäminen uhkasi tuhota hänet, ja silloin liskoaivojen oli keksittävä keino estää torjuttua lähtemästä. Liskoaivot elivät vain hetkessä ja pelkistä ärsykkeistä. Ne ymmärsivät inhottavan hylätyksi tulemisen tunteen mutta eivät hylkäämiseen johtaneita syysuhteita, tai miksi se oli loogisesti johdonmukaista ja järkeenkäypää. Välttääkseen tuhoutumisen ja hylätyksi tulemisen tunteita liskoaivot lähettivät Olofin suuhun tiettyjä fraaseja. Ester ei tiennyt, että kukaan saattoi toimia niin yrittämättä tehdä vastarintaa järjellä tai selvittää asiaa seuraavana päivänä. Hän ei vielä aavistanut, että kielestä saattoi tehdä tällä tavalla täysin sisällötöntä ja epäluotettavaa." 

***

Totta kai Anderssonin hienoissa kirjoissa viehättää pohjimmiltaan se, että hullu rakkaus kaikkine käänteineen on ikuinen ja muuttumaton ja silti kokijalleen niin kovin syvä ja ainutlaatuinen. (Andersson kirjoittaa: "Kaikki olivat ainutlaatuisia samalla tavalla. Aina ja kaikkialla.") Suurin osa rakkauden tuskasta syntyvästä kirjallisuudesta on kauheaa, mutta Andersson onnistuu kertomaan tarinansa uskomattomalla omakohtaisuuden ja viileyden yhdistelmällä, joka on epäilemättä hirvittävän työn tulosta.

Anderssonin kirjat myös osoittavat jälleen kerran, että sairauden kaltainen hullu rakkaus on harvinaisen samanlainen sukupuolesta riippumatta. Kummankin Ester-kirjan voisi aivan hyvin päättää Proustin Charles Swannin kuuluisaan toteamukseen:

”Dire que j'ai gâché des années de ma vie, que j'ai voulu mourir, que j'ai eu mon plus grand amour, pour une femme qui ne me plaisait pas, qui n’était pas mon genre.”

Kirjoittiko Proust fiktiota? Entä Knausgård?

Kyllä virkisti lukea pari vuotta sitten kuolleen, narratologiaan erikoistuneen professori Dorrit Cohnin teos “Fiktion mieli” (Gaudeamus 2006, alkuteos Distinction of fiction). Teoksen ydin on hahmottaa rajaviivaa fiktion ja ei-fiktion välille. Toisin kuin monet postmodernistit, joiden mielestä kaikki on lopulta fiktiota, Cohn näkee fiktiossa vain sille kuuluvia ominaispiirteitä. Luokiteltaessa teoksia vaikkapa historiankirjoitukseksi tai fiktioksi on Cohnin mukaan lähes aina kyse joko-tai -tilanteesta. Lisäksi hän torjuu ihastuttavasti Foucault’lta vaikutteita saaneet ja Cohnin mielestä perustavalla tavalla väärät käsitykset fiktiosta Panopticonia muistuttavana vallankäyttönä, jossa kirjailija tai kertoja tunkeutuu väkivaltaisesti henkilöhahmojen mieliin ja paljastaa niiden salaisuudet kuin paraskin tosimaailman isoveli. Cohn oli siis kai kirjallisuustieteilijänä jonkinlainen postmodernia relativismia ja kaunokirjallisuuden ideologista luentaa vastustava konservatiivi ja sellaisena minusta oikein viehättävä.

Cohnille fiktio on “kirjallista ei-referentiaalista kertomusta” (literary nonreferential narrative), johon pätevät vain sille ominaiset säännöt. Vähän yksinkertaistaen: Ensinnäkin fiktion ominaispiirteenä on kerronnallinen tilanne, jossa kertojalla on referentiaalisista eli tosimaailmaan viittaavista teksteistä poikkeava kyky tunkeutua henkilöhahmojen tajuntaan. Toiseksi fiktiossa kertoja on erotettavissa kirjailijasta, joko tekstin ulkopuolisin vihjein tai muulla tavalla. Kolmanneksi fiktiossa tarinan ja kerronnan tasojen erilaisuuden esteettinen hyödyntäminen on keskeinen tehokeino. Kaiken taustalla on fiktion ei-referentiaalisuus, se että pohjimmiltaan fiktiossa ei ole pakko viitata tosimaailmaan ja rajoittua siten esimerkiksi historiankirjoitusta sitovaan dokumentaatiopakkoon.

Teoreettiset pohdinnat havainnollistuvat kirjassa syvällisen tekstilähtöisten “tapauskuvausten” kautta. Cohn pohtii fiktion ja ei-fiktion rajankäyntiä hyödyntäen mm. Freudin tapauskertomuksia (joiden Freud itsekin katsoi muistuttavan novelleja), Tolstoin “Sotaa ja rauhaa”, erityisesti Pierren Borodino-kokemuksia, Thomas Mannin pienoisromaanin “Kuolema Venetsiassa” kertojaa ja hänen epäluotettavuuttaan sekä fiktion ja ei-fiktion välimaaston klassista asukkia, Proustin “Kadonnutta aikaa etsimässä”.

***

Minun on turha alkaa referoida näitä hienoja tekstejä sen enempää, kehotan vain lämpimästi tutustumaan Cohnin argumentaatioon. En kuitenkaan malta olla tarttumatta Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" -romaania koskevaan artikkeliin, joka jää Cohnille yhdeksi harvoista teksteistä jotka eivät tyhjenny sen enempää fiktioksi kuin ei-fiktioksikaan. Proustin romaanissa kertoja välillä pystyy (ja erityisesti Albertinen tapauksessa) väliin ei pysty tunkeutumaan henkilöidensä tajuntaan, kirjan rakenteessa on kirjan muusta rakenteesta täysin poikkeava Swannin rakkaus -osuus joka muistuttaa perinteistä romaanikerrontaa (ja joko on tai ei ole kertojan aikaisempi romaani, eikä siis osa sitä jonka hän kirjan lopulla päättää kirjoittaa), keksityt henkilöt ja paikat sekoittuvat todellisiin henkilöihin ja paikkoihin sekä tapahtumiin ja niin edelleen.

Cohn pohtii Proustin (tarkoituksellisen) epämääräisesti taustoitetun minäkertojan antamia vihjeitä yksityiskohtaisin tekstiesimerkein. Hän käsittelee erityisesti jättiromaanin harvoja metakerronnallisia kommentteja ja päätyy niiden pohjalta varovaiseen johtopäätökseen, että Proustin teoksen mahdollinen fiktiivisyys tulisi nähtäväksi sen tietyissä kerronnallisissa epäjohdonmukaisuuksissa, jotka tosin voidaan laittaa joko kirjailijan tai kertojan kontolle. Monista esimerkeistä valottuu lopulta hyvin se, että Proust itse ei todellakaan ole “pyrkinyt selkiyttämään teoksensa lajityyppiä koskevaa kysymystä vaan korostamaan sen epämääräisyyttä”. Näistä seuraava, Proustin kirjan sisäisen lukijan äänelle kuuluva metakerronnallinen katkelma on hyvin kuvaava:

“On valitettavaa jos niin nuorella miehellä kuin te silloin olitte (tai teidän sankarinne, ellette ole se itse) oli jo siinä vaiheessa niin huono muisti.”

Cohn toteaa katkelmasta:

“Suluissa oleva huomautus viittaa fiktiivisen kertojan olemassaolon mahdollisuuteen ja tekee sen vielä paradoksaalisesti puhuttelemalla kirjailijaa, joka saattaa puhua kertojan välityksellä. Katkelma “sankarinne, ellette ole se itse” voi vaikuttaa tiedostavasta lukijasta koko teosta koskevalta upotusrakenteelta.”

Minusta on ollut aina selvää – mm. siksi ettei Proustin kertojalla ole veljeä, siksi että keskeiset paikannimet ovat selkeästi ei-referentiaalisia ja siksi että kertojan rakkaussuhteet ovat heteroseksuaalisia ja siksi että teos on niin esteettislähtöisesti sommiteltu – että että kyse on päivänselvästi fiktiosta, vaikkakin äärimmäisen hienostuneesta sellaisesta. Osin Proustin ratkaisuissa on varmasti ollut kyse ajan vaatimuksista ja sensuurista, mutta väittäisin, että suureksi osaksi kyse on kuitenkin estetiikasta, teoksen ehdoilla toimimisesta. Mutta silti: Cohnin huolellisuus ja varovaisuus äkkiväärien johtopäätösten tekemisessä saavat väistämättä kunnioitukseni heräämään ja pistävät ajatukset liikkeelle.

***

Cohnin teoreettisen apparaatin avulla voi hyvin tarkastella monia tuoreitakin tapauksia, vaikkapa Karl Ove Knausgårdin “Taisteluni” -sarjaa. Onko se “kirjallinen ei-referentiaalinen kertomus”?

Knausgård on lehtihaastatteluissa sanonut kyseessä olevan fiktion, hän käyttää surutta sanaa romaani. Kirjaa myös markkinoidaan kaunokirjallisuutena. Toisaalta romaanisarjassa on poikkeuksellisen vahva referentiaalisuuden juonne: toisin kuin Proustilla, teoksen minäkertoja, keskeiset henkilöt ja paikat ovat samannimisiä kuin todellisuudessa. Knausgård ei myöskään missään vaiheessa pyri tekemään eksplisiittistä eroa kertojansa ja itsensä väliin. On siis ajateltava, että kirjailija on nimenomaan halunnut asioiden olevan näin. Hän toteaakin intentioistaan Imagen haastattelussa, että “on erittäin vaikea ajatus, että niin moni ihminen tietää minusta niin paljon.” Siis Karl Ovesta, ei kertojasta.

Lisäksi hän toteaa samaisessa haastattelussa: “Kunnianhimon takana on kostonhimo, ja pystyn paikantamaan sen juuret lapsuuteeni. Se on seurannut minua koko elämäni.” Lisäksi taustalla olivat parisuhdeongelmat: “Minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: lähteä tai kirjoittaa meidän tilanteestamme.” Vaikuttaa, että ainakin julkilausuttujen Intentioiden tasolla kyse on siis paitsi estetiikasta myös kirjallisesta terapiasta. Poikkeuksellista lienee se, että kirjailija myöntää nämä ulkokirjalliset tekijät niin merkittäväksi taustavaikuttimeksi taiteelliselle työlle, yleensähän tällaisia motiiveja kai pyritään vähättelemään. Voi hyvin olla että tällainen poikkeuksellinen suoruus on yksi selitys teoksen suurmenestykselle.

Muista Cohnin kriteereistä voi sanoa, että Knausgårdin teoksesta tekee fiktiivisen ehkä ensi sijassa sen kertojan kyky porautua henkilöidensä, erityisesti itsensä, tajuntaan tavalla joka ei kuulu referentiaalisen kirjoittamisen piiriin. Muuten tuskin voi selittää esimerkiksi kolmososan avaavaa osuutta, jossa kirjailija muistelee värikkäästi vauva-ajan kokemuksiaan. Myös valtavan runsas ja yksityiskohtainen dialogi, jonka pohjana ei voi olla mikään kirjallinen dokumentaatio, on puhtaasti fiktion keinovalikoimaa. Mutta ehkä erityisesti tarinan ja kerronnan tasojen taidokas hyödyntäminen puskee sarjaa selvästi kaunokirjallisuuden piiriin. Knausgårdin estetiikka tulee esiin nimen omaan sommittelussa, siinä miten hän elämästään kertoo (vaikkakin olen itse sitä mieltä että aika merkittäväkin löysyys vaivaa paikoin tekstiä, mutta ehkä Proustkin olisi voinut periaatteessa jonkun virkkeen verran tiivistää...). Hieno sommitelman on tietysti oltavakin jos uskomme siihen, että tapahtumien sisältöä hän ei ole voinut muunnella kaunokirjallisen teoksen ehdoilla toimivaksi, mikä yleensä on hyvän fiktion ennakkoedellytys.

Knausgårdhan viittaa Proustiin jo teoksensa ensi sivuilla. Hän haluaa kytkeä teoksensa Proustin järkäleeseen ja ehkä samalla salamyhkäiseen fiktion ja ei-fiktion rajamaastoon, vaikkakin, kuten nähtiin, hänen perusratkaisunsa poikkeavat lähes täydellisesti Proustin tekemistä valinnoista. Uskon, että juuri tämä proustilainen rajankäynti on tehnyt kirjasta niin suositun. Jos ennustus sallitaan, uskaltaisin silti väittää että Proustin tekemät taiteelliset ratkaisut takaavat, että Proust pysyy jatkossakin oppi-isänä ja Knausgård jää sittenkin hänen oppilaakseen.

Elämästä, ajasta, todellisuuden luonteesta, rouva Ramsaysta

“Lily Briscoe went on putting away her brushes, looking up, looking down. Looking up, there he was – Mr Ramsay – advancing towards them, swinging, careless, oblivious, remote. A bit of a hypocrite? she repeated. Oh, no – the most sincere of men, the truest (here he was), the best; but, looking down, she thought, he is absorbed in himself, he is tyrannical, he is unjust; and kept looking down, purposely, for only so could she keep steady, staying with the Ramsays. Directly one looked up and saw them, what she called “being in love” flooded them. They became part of that unreal but penetrating and exciting universe which is the world seen through the eyes of love. The sky stuck to them; the birds sang through them. And, what was even more exciting, she felt, too, as she saw Mr Ramsay bearing down and retreating, and Mrs Ramsay sitting with James in the window and the cloud moving and the tree bending, how life, from being made up of little separate incidents which one lived one by one, became curled and whole like a wave which bore one up and threw one down with it, there, with a dash on the beach.”

Luin Virginia Woolfin (ks. Woolfista yleisempi postaukseni) viidennen romaanin “To the Lighthouse” (1927) ties kuinka monetta kertaa. Haluaisin kovasti kertoa miksi mutta huomaan, että lempikirjoistaan on erityisen vaikea kirjoittaa. (Kirja on suomennettu nimellä “Majakka”, mutta Kai Kailan yleisesti ottaen taitavassa tulkinnassa on varsin paljon omituisia ajatusvirheitä ja muita kummallisuuksia, joten suosittelen vähintäänkin alkuteoksen lukemista käännöksen rinnalla).

Aloitetaan helposta päästä. Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäisessä kuvataan kahdeksanlapsista lontoolaisperhettä ja heidän älykköystäviään viettämässä alkusyksyistä päivää perheen kesäasunnolla Skotlannin Hebrideillä. Suunnitellaan merimatkaa läheiselle majakalle, mutta kuten filosofi-isä oikein ennustaa, siitä ei tule huonon sään takia mitään. Rakennetaan miehisen rationaalisuuden ja naisellisen intuition vastakkainasettelu, jota havainnollistaa herra Ramsayn ensimmäisen osan teemalause: “Someone had blundered”. Lyhyessä toisessa osassa kuvataan vajaan vuoden kulumista, ajan ja luonnon vaikutusta taloon. Taustalla kumisee ensimmäinen maailmansota ja kirjan päähenkilö, kaunis ja valloittava rouva Ramsay, kuolee sulkuihin laitetussa lauseessa. Yhtä lakonisesti kuitataan hänen kahden lapsensa kuolema. Taloa yrittää pitää kunnossa palvelusnainen, jolle tulee kiire perheen ilmoitettua yllättävästä paluustaan talolle. Kolmannessa osassa matka majakalle vihdoin toteutuu perheen isän ja kahden lapsen voimin, ja lasten ja isän vaikeat suhteet tuntuvat loksahtavan uuteen asentoon, kun isä päästää sekä konkreettisesti että symbolisesti irti järkivetoisesta itsekkyydestään. Kuolema on lähellä, samoin yksilön kauhu sen edessä: “We perish, each alone”, herra Ramsay ja James toistelevat mielessään. Samanaikaisesti perheystävä, taiteilija Lily Briscoe saa toteutetuksi kymmenen vuotta aikaisemmin aloittamansa ja suurta sommittelullista tuskaa tuottaneen taulunsa talon pihalta. Kirja päättyy kuuluisiin sanoihin: 

“Yes, she thought, laying down her brush in extreme fatigue, I have had my vision.”

***

Woolfin romaanin juonen tiivistäminen kertoo kirjasta suunnilleen yhtä paljon kuin yksi katukivi Aleksanterinkadusta. Yksi kirjan houkutuksista liittyy kyllä sen rakenteeseen, erityisesti erikoiseen toiseen osaan, jonka päähenkilönä on aika ja sen kätyrit. On myös selvää, että kirjan lyyrinen kieli on osa sen vetovoimaa (Woolf suunnitteli kirjansa kutsumista romaanin sijaan elegiaksi). Vahvat symbolit, jotka toteutuvat henkilöiden, värien, aaltojen taustakohinan ja lakkaamatta välkkyvän, koko rakenteen pakopisteeksi upeasti nousevan majakan kautta, samoin tapahtumien sijoittuminen syrjäiselle saarelle, näilläkin on osansa.

Tyranttimaisen narsistinen ja huomiota janoava älyn jättiläinen herra Ramsay paljastuu alun karikatyyrimaisuuttaan monipuolisemmaksi, vaikka tilan varastaakin läheisiään pakonomaisesti yhteen saattava, turvaa ja naisellista intuitiota huokuva mutta kuolemaa kammoava rouva Ramsay, joka jääkin suorastaan haamumaisesti elämään hänen läheisiensä mieliin. Herran Ramsayn ja vanhapiika-taiteilija Lily Briscoen kautta Woolf pääsee toteuttamaan visioitaan taiteen olemuksesta, subjektista, objektista ja todellisuuden luonteesta, ja nämä pohdinnat havainnollistuvat täydellisesti kirjan rakenteessa. Muutkin sivuhenkilöt ovat eläväisiä ja omanlaisiaan, erityisen tarkkanäköisesti kuvattuja.

Ilmassa on suuria tunteita, ahdistusta, rakkautta, toivoa, ilmapiiri on kaikessa arkisuudessaan maaginen, täyteen merkityksiä ladattu. Kirja purkautuu harvinaisen monitasoiseen synteesiin, joka vielä saavutetaan kolmososan kahdella rinnakkain kulkevalla juonitasolla. Kyse on Woolfille tyypillisesti naiseuden ja mieheyden, järjen ja tunteen liitosta, itsekeskeisyyden luovuttamisesta osaksi yhteistä tajuntaa.

Loppu sitoo kymmenet langat yhteen muttei selitä mitään lopullisesti, moni asia jää lukijan taipumusten mukaan tulkittavaksi. Itse ajattelen kirjasta vähän eri tavalla jokaisen lukukerran jälkeen, eikä mikään johtopäätöksistäni tunnu olevan ristiriidassa keskenään. Woolf tiesi tämän hyvin: “For nothing was simply one thing”, majakalle matkustava James pohtii yhtä aikaa molempia vanhempiaan symboloivasta majakasta.

***

Mutta tämäkään ei riitä selittämään kirjan ihanuudesta juuri mitään. Ei olisi tietysti tarviskaan, mutta kun on tullut perustettua tämä blogi. En viitsi vain sanoa, että tykkään.

Oli siis suunnistettava kirjastoon ja kaivettava esiin Morris Bejan toimittama “To the Lighthouse. A Casebook” (1970). Kirjassa on paitsi Woolfin päiväkirjamerkintöjen ryydittämiä teräviä analyyseja kirjasta myös mm. luonnekuvia herra Ramsayn esimerkkinä toimineesta Virginian isästä Leslie Stephenistä sekä Woolfin omia kirjoituksia. Kehotan tutustumaan!

Varsinkin Erich Auerbachin esseen “The Brown Stocking” ja Morris Bejan tekstin “Matches Struck in the Dark: Virginia Woolf’s Moments of Vision” luettuani ymmärsin enemmän siitä, miksi pidän niin paljon paitsi Woolfista myös Proustista ja Joycesta (ks. postaukseni Proustin ja Joycen epifanioista täällä).

Auerbach tiivistää hyvin sen, mikä yhdistää näitä 1900-luvun alkuvuosien modernistisia mestareita. He kaikki kuvaavat tajuntaa monen henkilön kautta, hyödyntävät eri aikatasoja epäkronologisesti, hajottavat ulkoisten tapahtumien jatkuvuuden, heidän kerrontapisteensä liikkuu. Tavoitteena on sisäisen maailman kuvaamien ulkoisesti mitättömien, jopa satunnaisten tapahtumien mahdollisimman täydellisen kuvailun kautta. Heitä yhdistää usko siihen, että kaivautumalla pieneen saadaan aikaiseksi totuudellisempi synteesi kuin kuvaamalla epätäydellisesti suuria ja merkittäviä tapahtumaketjuja.

Morris Beja taas keskittyy epifanioihin, ilmestyksiin tai visioihin, jotka ovat keskeisiä Proustin, Joycen ja Woolfin tuotannossa. Olen puhunut näistä aiemmin Joycen ja Proustin yhteydessä, ja Woolfin kaikessa tuotannossa ne ovat tietysti aivan keskeinen osa, en vain ole sitä aiemmin näin suoraan tajunnut. Siteerataan To the Lighthousea ja rouva Ramsayta:

“The great revelation had never come. The great revelation perhaps never did come. Instead there were little daily miracles, illuminations, matches struck unexpectedly in the dark…”

Nämähän ovat niitä elämän pieniä, katoavia tähtihetkiä, kun kaikki hetkeksi asettuu fokukseen ja on ymmärtävinään jotain merkityksellistä. Siis ne hetket kun on levännyt olo, espresso maistuu hyvältä, kainalossa on hyväntuoksuinen ja -tuulinen lapsi, huulilla on juuri oikea Baudelairen säe ja samalla hetkellä auringonsäde sattuu sohvalle… Kuten Beja sanoo, näissä maallisen mystisissä hetkissä paljon olennaisempaa on hetki kuin se, mitä se mahdollisesti tarkoittaa. Syntyy monitasoinen henkinen kokemus, joka on itsessään tyydyttävä, eikä vaadi sen kummempia selityksiä. Joycen äkkiä arjen alle rusentuvien ilmestysten, Proustin muistiretkien ja Woolfin monitasoisten aistimuskimppujen kautta näihin hetkiin pääsee kiinni, ja tuntuu tyydyttävältä huomata miten muutkin ovat oivaltaneet, mikä tekee elämästä merkityksellisen. Taideteoksina kaikkien näiden kirjailijoiden tekstit tuottavat myös tällaisia valaistumisen elämyksiä, joita on kai turha yrittää analysoida puhki.

Orkidea ja kimalainen

"Mais, chose plus étonnante encore, l'attitude de M. de Charlus ayant changé, celle de Jupien se mit aussitôt, comme selon les lois d'un art secret, en harmonie avec elle. Le baron, qui cherchait maintenant à dissimuler l'impression qu'il avait ressentie, mais qui, malgré son indifférence affectée, semblait ne s'éloigner qu'à regret, allait, venait, regardait dans le vague de la façon qu'il pensait mettre le plus en valeur la beauté de ses prunelles, prenait un air fat, négligent, ridicule. Or Jupien, perdant aussitôt l'air humble et bon que je lui avais toujours connu, avait—en symétrie parfaite avec le baron—redressé la tête, donnait à sa taille un port avantageux, posait avec une impertinence grotesque son poing sur la hanche, faisait saillir son derrière, prenait des poses avec la coquetterie qu'aurait pu avoir l'orchidée pour le bourdon providentiellement survenu."

"Mutta mikä vielä hämmästyttävämpää, tuskin oli paronin asenne muuttunut, kun Jupien jo muutti omansa sen mukaisesti ikään kuin olisi noudattanut jonkin salaperäisen taiteen sääntöjä. Paroni yritti nyt peitellä äskeistä vaikutelmaansa, mutta näytti korostetusta välinpitämättömyydestään huolimatta loittonevan perin vastahakoisesti, meni ja tuli, tuijotti tyhjää tavalla jonka arveli tekevän eniten oikeutta silmilleen kasvoillaan omahyväinen, huoleton, narrimainen ilme. Jupienin kasvoilta oli vastaavasti välittömästi kadonnut hyvin tuntemani ystävällinen ja alamainen ilme, hän oli – kuin yksissä tuumin paronin kanssa – kohottanut päätään, kohensi näyttävästi ryhtiään, pani groteskin julkealla eleellä kätensä kupeelleen, pyllisti kopeasti, poseerasi siinä keimailevasti kuin orkidea ikään sallimuksen lähettämän kimalaisen saapuessa."

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä: Sodoma ja Gomorra 

Homo Fictus ja muut romaanin tykötarpeet

Edellisessä, James Woodin "How Fiction Worksia" käsittelevässä postauksessani viittasin E.M. Forsterin kuuluisaan teokseen "Aspects of the Novel", joka perustuu Cambridgen yliopistossa 1927 pidettyyn luentosarjaan. Se on käsittelyssä nyt.

Forsterin tekstiksi suoraan siirretyt luennot soljuvat ihastuttavasti ja monesti huomaa jäävänsä nautiskelemaan Forsterin pettämättömästä tyylistä: harvoinpa asiaproosa sykähdyttää tällä tavalla. Forster oli myös arvostettu romaanikirjailija sekä Virginia Woolfin tuttavapiiriä Bloomsburyn ryhmästä, joten hänen arvostelukykyynsä uskaltaa luottaa. Hän esiintyy luennoissa korostetun vaatimattomana, mutta valtava lukeneisuus näkyy jokaisessa lauseessa.

Kirja tarkastelee romaania, lähinnä englanninkielistä, omintakeisesta näkökulmasta: Forster heittää nurkkaan kronologian ja pyytää kuulijaa kuvittelemaan pyöreän huoneen, jossa kaikki suuret kirjailijat kirjoittavat yhtä aikaa. Forster katsoo, että aiheet vaihtuvat, mutta taide pysyy. Samat tekijät vaikuttavat romaanissa vuosikymmenestä toiseen, ja niinpä on aivan mielekästä asettaa rinnan Samuel Richardson ja sata vuotta myöhemmin vaikuttanut Henry James, joita yhdistää samantyyppinen elämänkatsomus. Samalla tavalla Laurence Sternen "Tristram Shandy" ja Virginia Woolf ovat monin tavoin hengenheimolaisia, vaikka heitä erottaa puolitoista vuosisataa.

Romaani kehittyy vain, jos sen oma apparaatti muuttuu, "jos sen peili saa uuden kerroksen elohopeaa". Tämä tarkoittaisi, että ihmisen pitäisi oppia tarkastelemaan itseään uudella tavalla. Historiallista kehitystä tai muuta aiheiden kehittymistä (eli sitä mitä peilistä näkyy) ei Forsterin mielestä tule sotkea tähän.

***

Romaanin aspektit, joita Forster monien esimerkkien valossa tarkastelee, ovat tarina, henkilöt, juoni, fantasia, profetia sekä rakennekaava (pattern) ja rytmi.

Tarina on romaanin osasista primitiivisin, ja vetoaa lukijassa uteliaisuuteen. Romaani kertoo aina tarinan, ja näin aikaulottuvuus on aina osa romaania. Forster väittää (käyttäen esimerkkinä Gertrude Steiniä), että jos ajan yrittää poistaa romaanista, katoaa kaikki muukin:

"Going much further than Emily Brontë, Sterne or Proust, Gertrude Stein has smashed up and pulverized her clock and scattered its fragments over the world like the limbs of Osiris, and she has done this not from naughtiness but from a noble motive: she has hoped to emancipate fiction from the tyranny of time and to express in it the life by values only. She fails, because as soon as fiction is completely delivered from time it cannot express anything at all, and in her later writing we can see the slope down which she is slipping. (…) The time-sequence cannot be destroyed without carrying in its ruin all that should have taken its place; the novel that would express values only becomes unintelligible and therefore valueless."

***

Siinä missä tarina edustaa ajan maailmaa, henkilöhahmot siirtävät romaanin arvojen alueelle ja haastavat lukijan älyn ja mielikuvituksen sekä tunteet. Forster vertailee Homo Sapiensia ja Homo Fictusta hauskalla tavalla ja toteaa, että kirjallisuuden olennaisin ero näiden otusten välillä liittyy siihen, että Homo Fictuksen voi tuntea kaikkia sopukoita myöten, jos se vain kirjailijalle ja kertojalle sopii. Tosielämässä tämä ei käy päinsä, vaan tarkkailija on aina tulkinnoissaan ulkoisten vihjeiden varassa. Jokaisen sisäinen elämä jää aina ikuiseksi salaisuudeksi. Tämä on Forsterin mukaan yksi keskeinen syy sille, miksi romaaneista voi saada niin paljon lohtua.

Homo Fictuksen ominaisuuksista seuraa, että tosi henkilöhahmo on sellainen, joka on uskottava fiktion luomassa maailmassa. Minusta seuraavaa sitaattia kannattaa pohtia ihan ajan kanssa:

"And now we can get a definition as to when a character in a book is real: it is real when the novelist knows everything about it. He may not choose to tell us all he knows – many of the facts, even of the kind we call obvious, may be hidden. But he will give us the feeling that though the character has not been explained, it is explicable, and we get from this a reality of a kind we can never get in daily life."

***

Forster korostaa, että jos tarina on "pätkä ajan lapamatoa", juoni on jotain ihan muuta. Juoni tekee hahmoista ja heidän teoistaan kohtalokkaita tuomalla mukaan syy–seuraus -suhteet ja miksi-kysymykset, mysteerin tunnun. Juoni vaatii Forsterin mukaan lukijalta tarkkaavaisuutta, hyvää muistia ja älyä. Juoni tuo Forsterin mukaan tosin kuvaan myös romaanien keskeisimmän ongelman: lopetuksen. Kirjailijan on napattava kiinni kurittomasti kehittyvistä henkilöhahmoista ja taivutettava heidät takaisin ruotuun. Usein heidät on jopa tökerösti tapettava tai pistettävä vähintään naimisiin.

***

Forsterin aspekteista fantasia ja profetia ovat omaperäisyydessään kiehtovimmat. Fantasia vaatii lukijalta jonkin epätodellisen hyväksymistä. Forster tosin korostaa, että fantasiaa hyödyntävä kirjallisuus viittaa yliluonnollisen olemassaoloon, mutta sen ei tarvitse tuoda sitä varsinaisesti esiin. Sana fantasia on sen verran saastunut, että on syytä todeta Forsterin tarkoittaneen Virginia Woolfin, James Joycen ja Laurence Sternen kaltaisia kirjailijoita. Tällaisessa kirjallisuudessa päähenkilön sukupuoli voi esimerkiksi vaihtua kesken matkan, ja lukijan olisi se vain nöyrästi hyväksyttävä. Ulysseksen Kirke-jakso on tästä tietysti klassinen esimerkki.

Profetia (jolla Forster ei tarkoita tulevaisuuden ennustamista) taas vaatii lukijalta nöyrtymistä ja huumorintajun kytkemistä off-asentoon. Sille on Forsterin mukaan ominaista kirjoittajan tyyli tai "äänensävy", joka johtaa henkilöiden muuntumiseen universaaleiksi. Forster pitää Dostojevskia parhaana esimerkkinä profeetallisesta kirjoittamisesta ja antaa Karamazovin veljeksistä valaisevan esimerkin. Forster kuvaa profeetallisen kirjoittamisen eetosta niin hyvin että tukka nousee pystyyn:

"His theme is the universe, or something universal, but he is not necessarily going to 'say' anything about the universe; he proposes to sing, and the strangeness of song arising in the halls of fiction is bound to give us a shock."

***

Selkeä rakennekaava on Forsterille yksi mahdollisuus tuoda viehätystä kirjaan, tosin sen riski liittyy henkilöhahmojen liialle alistamiselle kaavan vaatimuksiin. Forster puhuu tiimalasikaavasta käyttäen esimerkkeinä Francen "Thaista" ja Jamesin romaania "Ambassadors". Kumpaakaan en ole lukenut, joten on helppo uskoa kirjoittajaa. Rytmi taas havainnollistuu Forsterin sinfoniavertauksella: Beethoven viides alkaa kuuluisalla ti-ti-ti-taa rytmillä, joka edustaa kaikkine variaatioineen teoksen lävistävää rytmiä mikrotasolla. Sinfoniassa on myös koko teoksen kattava rytmi/rakenne, jota ainakin harjaantuneet kuulijat (itse en kuulu näihin onnellisiin) osaavat arvostaa.

Forsterin mukaan ensimmäisenkaltaista rytmiikkaa on romaanissa paljonkin (hän puhuu niin kauniisti Proustista ja sen Vinteuil'n sonaatista, että sitä on lähes pakko alkaa taas kohta silmäillä…), mutta kokonaisuuden tason rytmiä hän ei romaaneista löydä.

***

Aspektien esittelyn jälkeen Forster toteaa keskeisen ideansa. Hänen mukaansa romaanissa on kahdenlaisia voimia: henkilöitä ja Forsterin luettelemia muita tekijöitä. Romaanikirjailijan tehtävä on säädellä näitä kahta voimaa ja sovittaa niiden vaatimuksia toisiinsa.

Viimeistään tässä vaiheessa nykylukijalle tulee lohdullinen olo: kaikista uusista romaaneista ja postmodernismeista huolimatta romaani taitaa olla aika entisellään. Se on jumissa tarinoiden ja henkilöhahmojen kanssa, ja hyvä niin.

Forsterin lukemisen jälkeen on inspiroitunut olo. Mielessä elää entistä vahvemmin pelon ja epävarmuuden sekainen toive siitä, että osaisi joskus lukea kirjoja yhtä hyvin kuin Forster. Taitaa jäädä haaveeksi.

Populaaristi psykoanalyysista

René Magritte: L'invention collective
Lähde: Wikipaintings.org

Taas tuli tehtyä pieni harha-askel populaaritieteen pariin. Käsiin sattui Minna Juutilaisen ja Ari Takalon toimittama artikkelikokoelma "Freudin jalanjäljillä" (Teos 2009), joka pyrkii antamaan kattavan kuvan psykoanalyysin nykytilasta, vieläpä suomalaisesta näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi psykoanalyysin peruskäsitteistöä, sen kohtaamaa kritiikkiä sekä psykoanalyysin yhteyksiä humanistisiin ja neurotieteisiin. Mukana on myös kiinnostavia potilaskuvauksia, jotka avaavat psykoanalyysia hoitomuotona. Kirjoittajina on laaja kaarti suomalaisen psykoanalyysin asiantuntijoita lääkäreistä pedagogeihin ja humanisteihin. Kirja on avoimen psykoanalyysimyönteinen, eikä pyrikään sitä peittelemään. Onpa kirjassa jopa aika provokatorinen ADHD:tä käsittelevä artikkeli, joka pyrkii kyseenalaistamaan ADHD:n geneettistä taustaa ja korostaa sen sijaan ympäristön ja neurologian monimutkaista vuorovaikutussuhdetta lapsen dopamiinijärjestelmän kehityksessä.

***

Artikkelien ahmimisen jälkeen voi vain todeta, että psykoanalyyttinen ihmiskuva on monella tavalla houkutteleva. Se ei ensinnäkään pelkistä ihmistä hyötyä maksimoivaksi laskukoneeksi vaan korostaa, että jokainen yksilö on omalaatuinen sekoitus perimää ja yksilöllistä elämänhistoriaa, jotka vaikuttavat toisiinsa ja muodostavat ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se hylkää näkemyksen ihmisestä rationaalisena järkiolentona ja katsoo, että rationaalisen ”minän” ohella ihmisen toimintaan vaikuttavat monet taustamotiivit, joista osa on ihmiselle itselleen tiedostamattomia.

Samalla psykoanalyysi on kuitenkin materialistinen oppi, eikä pyri kietomaan ihmisyyttä mihinkään mystiikkaan tai yliluonnolliseen kaapuun. Se poikkeaa uskonnollisista näkemyksistä myös käsittelemällä varsin kiihkottomasti ihmisessä vaikuttavia voimia kuten biologiasta kumpuavia viettejä, niitä kahlehtivia, sosiaalisista käytänteistä ja rooliodotuksista tulevia käyttäytymisnormeja sekä ihmisen ikuista liikettä näiden voimien välillä. Se hyväksyy avoimesti hankalatkin asiat, ja pyrkii purkamaan näiden torjumisesta nousevia ristiriitoja tuomalla niitä tietoisuuden piiriin. Lisäksi se painottaa, ettei terveyden ja hulluuden välillä ole mitään jyrkkää kuilua, vaan on kyse jatkumosta.

Sanotaan psykoanalyysin ”tieteellisyydestä” mitä vain (suuri osa tästä kritiikistä pätee muuten nähdäkseni suureen osaan muitakin "ihmistieteitä") , minusta vaikkapa idin, yliminän ja minän kolmijaolle perustuva ja mielen tiedostetun ja tiedostamattoman ulottuvuuden huomioiva psykoanalyyttinen rakenneteoria on harvinaisen onnistunut yritys kuvata ihmisen mielen dynamiikkaa.

***

Kirjasta käy myös hyvin ilmi, kuinka paljon psykoanalyysi on vaikuttunut taiteeseen paitsi analyysimielessä myös teosten tausta-apparaattinakin. Kirjassa psykologi Jussi Saarinen ottaa yhdeksi esimerkiksi René Magritten taiteen, jossa korostuu hänen ratkaiseva lapsuudenkokemuksensa, jokeen hukuttautuneen äidin löytäminen rannalta alavartalo alastomana ja kasvot yöpaidan peittämänä. Hauskaa on, että on lopulta melko yhdentekevää, onko Magritte käsitellyt aihetta taiteessaan tietoisesti vai tiedostamatta (Magritte itse kiisti kaikki yhteydet psykoanalyysin ja taiteensa välillä ja hän kieltäytyi muutenkin tulkitsemasta teoksiaan mitenkään). Kuvallinen tai sanallinen symbolimaailma, joka psykoanalyyttisen maailmankuvan varaan voidaan rakentaa, on varsin kiinnostava ja hätkähdyttävä. Monet suurista suosikeistani nykykulttuurissa, esimerkiksi Woody Allen, Philip Roth tai sarjakuvantekijä Daniel Clowes, ovat psykoanalyyttisen ajattelun kyllästämiä (kaikilla näillä herroilla, kuten Freudillakin, on muuten vähintäänkin juutalaista sukutaustaa).

Esimerkkinä psykoanalyyttisen ajattelun vaikutuksista taiteessa nostetaan kirjassa mm. Ridley Scottin Alien-elokuvat ja Hitchcockin "Linnut". Tutkija Susanna Välimäki käy näitä ja muuta kauhukuvastoa ansiokkaan tiiviisti läpi Freudin "kammottavan" (Unheimlich) käsitteen ympärille rakentuvassa artikkelissaan. (Tässä yhteydessä on muuten pakko suositella slovenialaisen tähtifilosofi Slavoj Žižekin "dokumenttia" "The Pervert's Guide to the Cinema", joka on suorastaan hullunhauska psykoanalyysi isosta läjästä klassikkoleffoja.)

***

Myös aiemmin kampailtu Proustin maailmankuvan yhteneväisyys psykoanalyysin kanssa vilahtelee artikkelikokoelman sivuilla. Johannes Lehtonen kirjoittaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin suhteista ja käsittelee Freudin Nachträglichkeitia eli jälkikantoisuutta, joka tarkoittaa "aikaisempien kokemusten elävöitymistä ja uudenlaista todentumista nykyhetkessä ikään kuin niiden loppuunsaattamisena, kun uusi tilanne joltain osin muistuttaa aihioksi tai nupulle jäänyttä alkuperäistä kokemusta". Samalla tavalla kuin Proustin välähdykset, psykoanalyysikin tavoittelee siltojen rakentamista vanhojen muistojen ja nykyhetken välille. "Mikäli menneen ja nykyisen välillä olevaa yhteyttä ja niiden välistä jännitettä ei pääse syntymään, psykoanalyyttinen terapia ei toimi."

Onpa Proust mukana eksplisiittisestikin, kun psykiatrian erikoislääkäri Henrik Enckell havainnollistaa sitä, miten Freud ja toisaalta modernit neurotieteet näkevät tunteet. Freudin ajattelussa fysiologiset tarpeet kohtaavat mielellisen perustan ja muuttuvat vieteiksi. Tietyissä olosuhteissa ja jonkin havainnon ("psyykkinen avain") kautta vietit synnyttävät affekteja, ruumiillisia tapahtumia, jotka puolestaan havaitaan tunteina. Tunteista rakentuu monitahoinen kuva, eräänlainen kollaasi, johon on yhdistetty useita mielikuvia.

Proustin "Swannin tiessä" Odetten ja Swannin rakkauden symboliksi muodostuva Vinteuil'n sonaatti saa jo haalistuneen rakkauden tunteen jälleen heräämään, ja Proust piirtää Swannin mieleen monimutkaisen mielikuvien verkoston lumisine krysanteemeineen, käherrysraudan tuoksuineen, kuun loisteineen: "kaikki tottumusten kutomat langat, vuodenaikojen kosketuksen, ihonsa tutkivat värähtelyt jotka olivat laskeneet viikkojen saattoon hyvinsolmitun verkon, jonka vangiksi hän oli jäänyt." 

Proustin sängyssä ja Freudin sohvalla

Joskus käy niin, että jokin uutuuskirja on aivan pakko hankkia ja lukea heti. Tällainen oli suuren Proust-tuntijan Jean-Yves Tadién ”Le Lac inconnu. Entre Proust et Freud” (Gallimard 2012). Tadién kirjan lähtökohta ei ole tehdä Proustin kirjasta psykoanalyysia, koska se on tehty jo miljoona kertaa, vaan tarkastella Proustin (1871-1922) ja Freudin (1856-1939) henkistä sukulaisuutta ja kietoa heidän ajattelunsa yhteen. On kiinnostavaa, että Tadién tietojen mukaan herrat eivät paitsi koskaan tavanneet, eivät tiettävästi myöskään ikinä lukeneet toistensa tuotantoa.

Tadié käy kirjassa läpi Proustia ja Freudia yhdistäviä teemoja alkaen unesta ja päätyen mm. lapsuuden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja homoseksuaalisuuden kautta kuolemaan ja surutyöhön. Tadié lukee heitä rinnakkain tavoitteenaan se, että jatkossa toista lukiessa tulisi mieleen toinen. Rinnastukset ovat erittäin kiinnostavia ottaen huomioon, kuinka erilaisia he olivat: toinen oli ranskalainen, perheetön ja nuorena kuollut biseksuaali taiteilija ja seurapiirien kukkanen, toinen taas vaimolleen uskollinen (mutta ainakin Tadién tulkinnan mukaan myös jonkinasteisia homoseksuaalisia vivahteita itsestään esiin kammannut) suurperheellinen tiedemies.

Molemmilla oli juutalainen tausta, tosin kumpikaan ei ollut aktiivisesti uskossa, mieluummin päinvastoin. He olivat myös suuria taiteen ystäviä ja lukivat lakkaamatta. Myös loputon älyllinen uteliaisuus, heidän elämiään varjostaneet sairaudet ja tietty neuroottisuus yhdisti heitä.

***

Tadién johtoteema on kummankin kiinnostus tiedostamatonta kohtaan, lakkaamaton pyrkimys kohti käyttäytymistämme ohjaavia piilotasoja (kirjan otsikko Lac inconnu, "tuntematon järvi", on Proustin metafora alitajunnasta). Tiedostamatonta lähestytään hitaalla "muistin arkeologialla", joka tekniikkana yhdistää Proustia ja Freudia toisiinsa. Verrattuna Freudiin Proustin rooli on tosin monimuotoisempi: Proust on yhtä aikaa puhetta tuottava potilas ja tulkintojaan tekevä analyytikko – ja vieläpä taho, joka saa lukijansa sitoutumaan aktiivisesti kertojan monologiin. No, kyllähän Freudkin tutki itseään varsin suurella antaumuksella.

Tadié näyttää, kuinka freudilainen ja proustilainen muistin arkeologia pyrkivät murtamaan torjunnan, jonka takana tiedostamattoman aarteet ovat piilossa. Siinä mielessä herrat puhuvat eri asioista, että Proust korostaa ensi sijassa tahdon ulottumattomissa olevan muistin kätköistä löytyviä positiivisia aarteita (poikkeuksiakin on), Freudilla torjunnan takana on useimmiten vähemmän iloisia asioita. Siinä polut taas risteävät, että kumpikin korostaa äärimmäisyyteen asti lapsuuden roolia myöhemmän psykologisen kehityksen kannalta. Proustilla iso osa kertojan myöhemmästä draamasta kiteytyy niihin Combrayn lapsuuden iltoihin, joina rakas äiti joko tuli tai ei tullut toivottamaan hänelle hyvää yötä.

***

Proustin rakkauskäsitys on ollut itselleni "Kadonneen ajan" ytimessä (ks. tarkemmin aiempi postaus), ja Tadién kirjasta saa helposti vahvistusta Proustin ajatuksille rakkaudesta sairautena. Kiinnostavaa on, että Freud käsitti asian hyvin pitkälle samalla tavalla puhuessaan "idealisaatiosta", jossa vielä toteutumattomista aistinautinnoista huumaantunut rakastaja antaa kohteelleen imaginäärisiä henkisiä ominaisuuksia, jotka häviävät sitä mukaa kun suhde lihallistuu.

Rakkauden eroottiseen puoleen Tadié tuo runsaasti lisävaloa väittämällä, että Proustin peruskokemus seksuaalisuudesta oli sadistinen ja voyeristinen, suhde itse aktiin jollain tavalla pelonsekaisen ulkopuolinen. Seinän läpi kuultu, sadistisia piirteitä sisältävä seksi on "Kadonneessa ajassa" jonkinlainen toistuva teema, joissa voi halutessaan nähdä samanlaista pakonomaisuutta kuin Joycen rantakohtauksissa.

Mitä tulee homoseksuaalisuuteen, Tadié tuo esiin että sekä Freud että Proust katsoivat ihmisten olevan syntymässään enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, ja lopullinen suuntautuminen määrittyi viimeistään varhaislapsuuden kokemusten pohjalta. Molemmat korostivat myös sublimaation merkitystä "seksuaalisuuden hallinnassa" Samalla Tadié huomauttaa, ettei Proust missään tuotannossaan käy läpi äiti- tai isäsuhteensa vaikutusta seksuaalisuuteensa (Tadién mukaan Proustin lapsuus on hyvin lähellä Freudin kirjoittamaa Leonardo da Vinci -tutkielmaa).

Proust korostaa kirjassaan modernisti, että ihmisen seksuaalinen suuntautuminen tapahtuu joka tapauksessa hermostollisena prosessina niin varhain ja sellaisena, ettei sillä voi olla "moraalista sisältöä", toisin sanoen se ei riipu ihmisen omista valinnoista. Paroni Charlus on hahmona tunnettu siitä, että kertoja näki hänet naisena, joka pilkahteli pikku hiljaa esiin miesmäisen hahmon takaa. "Sodomassa ja Gomorrassa" Proust tekee homoseksuaalisuudesta useampiluokkaisen määrityksen, johon mahtuu monta erilaista varianttia.

Tadié puolustaa hienosti Proustin kaunokirjallisia valintoja huomauttamalla, etteivät Odette tai Guermantesin herttuatar todellakaan vaikuta miehiltä, jotka on vain transponoitu naisiksi. Albertinessä vilahtaa miehisiä piirteitä, mutta todennäköisemmin tarkoituksella. Proustin on pelastanut tietenkin hänen käsittämätön mielikuvituksensa ja eläytymiskykynsä, jolla hän on muuttanut omat miehiä kohtaan tuntemansa tunteet (tällaisia autofiktiivisiä elementtejä "Kadonnut aika" on tietysti pullollaan) fiktion tarkoituksia vastaaviksi.

***

Kirjassa tehdään myös äärimmäisen mielenkiintoisia psykoanalyyttisia tulkintoja Proustin elämästä, erityisesti hänen äiti-, isä- ja velisuhteestaan sekä näiden heijastuksista tiettyihin "Kadonneen ajan" perusvalintoihin. Kuka tahansa Proustista kiinnostunut saa näistäkin pohdittavaa pitkäksi aikaa.

Proustin valtavasta miellyttämisenhalusta sekä tarpeesta hakeutua seurapiireihin olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Syynä näiden teemojen väistelyyn lienee yksinkertaisesti se, etteivät ne yhdistä Freudia ja Proustia. Tadié itse suosittaa Milton Millerin 70-luvun alussa kirjoittamaa "Proustin psykoanalyysia", josta epäilemättä löytyy lisää valoa tähänkin teemaan.

***

Kaiken kaikkiaan Tadién kirja on nautittava, älyllisesti mukavan haasteellinen ja upeasti kirjoitettu tutkielma, jollaiseen pystyy vain syvällisesti kohteitaan ymmärtävä asiantuntija. Olisi mahtavaa, että tällaisia kirjoja suomennettaisiin.

Jotakin sielullista

“Lapsuuden maisemat elävät meissä hienosyisinä kerrostumina. Ne ovat pakkautuneet täyteen emootioita, jotka upottavat meidät tulvan lailla, kun ne purkautuvat tietoisuuteemme. Mustarastaan laulu. Syreenipensaan tuoksu, Tien mutka. Emme ehdi valmistautua. Varoitusta ei tule. Kiipeämme jo mummolan vintinportaita tai kävelemme saunapolkua. Yksityiskohta on auennut kokonaisuudeksi. Joskus se on vain häivähdys. Kuin hauraan lasin läpi näemme menneen. Miten se oli ja on yhä, mutta silti emme saa siitä otetta kuin vahingossa. Aivan kuin aika tekisi virheen.”

Mainiona näyttelijänä tutuksi tulleen Hannu-Pekka Björkmanin “Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen” (2011) tunnelmoi lapsuuden maisemissa, vanhan kristillisen taiteen nyansseissa ja pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteensä. Kuvituksena kirjassa on Rax Rinnekankaan valokuvia. Björkmanin kirjan ydin on kurottaminen kohti jotain pyhää, hengellisen ulottuvuuden etsimistä arjesta, maisemasta ja taiteesta. Tässä pyrkimyksessään hän on sukua Paavo Rintalalle ja Antti Hyrylle, joihin hän usein viittaakin. Proustilaisia menneisyyden välähdyksiä ihmetellen Björkman palaa muistoissaan lapsuutensa Lakeuden maisemiin ja niiden synnyttämiin merkityksestä raskaisiin vaikutelmiin. Häntä kiinnostaa lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi, mikä tuntuu tarkoittavan lopullista tietoisuutta itsestä ja samalla maailman jakautumista kahdeksi, minuksi ja muuksi. Björkmanin pyhyyden kaipuu tuntuukin selittyvän Hyryn novellin “Kivi auringon paisteessa” -inspiroimana pyrkimyksenä takaisin “lapsuuteen”, aikaan jolloin oli yhtä maailman kanssa:

“Koko loppuelämämme etsimme kadotettua yhteyttä. Pientä poikaa tai tyttöä, joka katsoi, kun kävelimme ulos maisemasta kuin taulusta.”

***

Björkman lähestyy ihmisyyttä paitsi ajan myös valon käsitteen kanssa. Hän kuvaa Vermeerin tapaa käyttää “valohelmiä” teostensa yksityiskohtien korostamiseen ja päätyy pohtimaan vuosisadat kestävää taiteen valoa heijastumana “Jumalan valosta”. Kuvataiteen kautta Björkman kokee vahvasti, miten hän tulee yhdeksi taulujen kanssa katseensa kautta. “Ja tuo elollisuus, herääminen, ruumiin aistimukset ja tunne hengen liikkeestä vastustavat kaikki rappiota ja kuolemaa. Ne vahvistavat elämäntunnetta ja taiteen ainoaa todellista merkitystä, Jumalan etsimistä ihmisessä.”

Taas kerran Proustin mieleen tuovalla tavalla hän katsoo, että uskonnon, taiteen ja luonnon kautta ihminen pääsee tietoisuutensa, “luovan ajattelun esteen”, tuolle puolen ja käsiksi valoon, “joka kantaa ihmisyytemme historiaa” ja joka tuo mukanaan armon. Proust käsitteli näitä hetkiä jonkinlaisina transsendentteinä välähdyksinä, joilla ei välttämättä ollut mitään uskonnollista sisältöä ja jotka ylittivät lineaarisen ajan kokemuksen suhteessa yksilön omaan menneisyyteen, Björkman taas kytkee hengelliset kokemukset (kristilliseen) uskonnollisuuteen ja ihmisen pääsyyn yhteyteen jonkin laajemman inhimillisen peruskokemuksen kanssa. Proustin lähestymistapa oli siis yksilökeskeisempi, Björkman katsoo asiaa kollektiivisemmin. Itse käsitän asian niin, että hetkessä elävä ihminen kokee syviä kokemuksia vain suhteessa menneisyyteensä, joko omaansa tai jonkin yhteisön menneisyyteen. Ja mitä syvemmin ihminen tiedostaa suhteensa menneisyyteensä, sitä vahvemmin hän on olemassa ja sitä paremmin hän ymmärtää paikkansa maailmassa.

***

Björkmanin kirja olisi minusta mukavampi ilman esipuhettaan, joka maalaa vähän olkiukkomaisen kuvan perinteeseen kosketuksensa menettäneestä nykyihmisestä. On tapahtunut “hengellisen muistin menetys”. Tällainen ihminen kelluu Björkmanin mukaan tasaisessa informaatiovirrassa, jossa Kristuksen kuolema rinnastuu merkitykseltään urheilutuloksiin tai uutisista vuotaviin sotiin. Björkman puhuu ihmisestä, jolta puuttuu yhteys “ihmiskunnan henkiseen muistiin” ja samalla itseensä. Björkmanin eetos taas on, että on parempi “mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa.” Näillä lähtökohdilla Björkman liittää itsensä antimodernistiseen perinteeseen, jonka pahin vihollinen on itsensä tradition kahleista vapauttanut yksilö. Björkmanin tapauksessa “ihmiskunnan henkisestä muistista” puhuminen tuntuu tarkoittavan nimenomaan Euroopan kristillisen perinteen unohtumista. Hän ei pidä ajastamme, “joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää – uskoa jumalaan – epä-älyllisenä.” Tätä taustaa vasten sinänsä hieno pyrkimys yhteyteen maailman ja henkisyyden kanssa muistojen ja taiteen kautta saa vähän yksitotisen sävyn. Miksei voisi ajatella, että Marcel Proust tai Albert Camus ovat kärsineet ja kuolleet meidän puolestamme ihan yhtä merkittävällä tavalla kuin nasaretilainen edeltäjänsä. No, hahmottakoon kukin jumaluuden käsitteensä niin kuin parhaimmaksi näkee.

Björkman kirjoittaa vetoavasti vaikkakin vähän pitkästi 1500-luvulla eläneen taidemaalari Mathias Grünewaldista, josta Paavo Rintalakin on kirjoittanut aikanaan romaanin. Björkman keskittyy kuvailemaan hyvin yksityiskohtaisesti Grünewaldin maalaamaa Isenheimin alttaritaulua. Hän avaa kiinnostavasti kuva-aiheiden taustoja ja kristillisen symboliikan peruskuvioita. Mutta esipuheen provosoimana huomaa pikkumaiseen mieleensä nousevan kysymyksen, että mitä Björkmanin kiroama nykyihminen ajattelee Isenheimin maalauksissa vahvasti esillä olevan “Pyhän Antoniuksen tulen” eli torajyvien saastuttamasta rukiista aiheutuvan ergotismin hoitamisesta rukoilemalla ja vanhoja reliikkejä hipelöimällä? On varmaa, että Grünewaldin idea esittää ristillä riippuva Kristus tuohon aikaan jyllänneen taudin kourissa sai aikaan lohtua aikansa kärsijöissä, nykyihminen saa todennäköisesti enemmän lohtua siitä että elintarviketeollisuuden laadunvalvonta pystyy huolehtimaan siitä, ettei ruisleivässä ole liikaa alkaloideja. Perinteessä piilee aina anakronismin riski. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettei menneisyyttään olisi hyvä tuntea.

Juutun vielä hetkeksi nykyihmisen kritiikkiin. Tällaiselle, osittain varmasti perustellulle kritiikille altistuessaan ei voi olla pohtimatta entisaikojen suurten massojen sivistystasoa ja yhteyttä “ihmiskunnan henkiseen muistiin”. Millainen oli vaikkapa 1800-luvun alun kouluttamattoman suomalaisen yhteys tähän traditioon verrattuna nykyajan viidakon tähtösten tuijottajaan? Tunsiko hän renessanssimestarit, liikuttui oopperasta ja pökertyi tajutessaan Platonin ja kristinuskon perimmäiset yhteydet? Samoja epäilyksiä hiipii mieleen yleensäkin antimodernisteja lukiessa – he ovat nimittäin lähes poikkeuksetta tuskastuneita omaan aikaansa ja sen typeryyttä uhkuviin massoihin. Bourdieulainen distinktion käsite tekee mieli kaivaa taskusta tällaisten jeremiadien äärellä, vaikka niistä yleensä niin kovasti pidänkin.

Kadonnutta aikaa lukemassa

Aloin lukea Proustia tammikuussa 2009 saatuani järkälemäisen Gallimard-painoksen lahjaksi ranskalaiskollegoiltani. Siihen asti olin kiertänyt sitä kaukaa, lehteillyt välillä suomennoksia Akateemisessa mutta päättänyt pysytellä erossa. Se on aika helppoa, koska kukaan ei tule lukeneeksi teosta vahingossa.

Kun aloin pahaa aavistamatta lukea Combrayn ensimmäisiä sivuja ja pääsin noin tunnissa ohi polveilevien lauseiden tuottaman uupumisen tunteen, olinkin koukussa. Oli talvi, oli pimeä, oli pitkiä iltoja lasten mentyä nukkumaan, oli punaviiniä. Kun kertoja esitteli muutaman kymmenen sivun jälkeen klassisen madeleine-kohtauksensa, joka lopullisesti esittelee yhden teoksen keskeisistä teemoista – satunnaisten aistikokemusten henkiin herättämät unohduksiin vaipuneet muistot ja niiden käsittämättömän rikkauden – tiesin että kirjaan kannatti käyttää aikaa. Myös sisäistä elämää äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti kuvaava kieli alkoi viedä mukanaan. Proustin tapa käyttää kieltä on parhaiten tiivistetty kertojan kuvaukseen Mme Cambremerin suhteesta Chopinin musiikkiin:

 «Elle (Mme Cambremer) avait appris dans sa jeunesse à caresser les phrases, au long col sinueux et démesuré, de Chopin, si libres, si flexibles, si tactiles, qui commencent par chercher et essayer leur place en dehors et bien loin de la direction de leur départ, bien loin du point où on avait pu espérer qu'atteindrait leur attouchement, et qui ne se jouent dans cet écart de fantaisie que pour revenir plus délibérément — d'un retour plus prémédité, avec plus de précision, comme sur un cristal qui résonnerait jusqu'à faire crier — vous frapper au coeur.»

Proustin kirja on 1800-1900 luvun taitteen molemmin puolin sijoittuva tarina kertojan taipaleesta haaveilevasta ja äitiinsä takertuvasta pikkupojasta aikuiseksi mieheksi, joka kerää voimia ja uskallusta aloittaa elämäntehtäväkseen tietämänsä kirjan kirjoittamisen. Kadonnutta aikaa etsimässä on tietysti se kirja, jonka kertoja lopulta kirjoittaa. Minä-kertojan sisäisen elämän rikkaus kantaa kirjaa koko 2000-4000 sivun matkan (riippuen painoksesta…), vaikka keskeiset teemat esitellään ja aika pitkälle käsitelläänkin jo ensimmäisessä osassa Du côté de chez Swann. 

Tiedostamattoman muistin toiminnan lisäksi romaanin keskeinen idea on näkemys rakkaudesta eräänlaisena sairautena, jonka rakastetun poissaolo sytyttää ja läsnäolo sammuttaa  – rakkauden kohde on tässä katsannossa pitkälle merkityksetön. Rakastunut tuottaa kohteestaan objektiivisesti katsoen perättömän ihannekuvan, joka kaappaa todelisen fyysisen olion valtaansa ja hellittää vasta kun illuusiolle perustuva rakkaus väistämättä joskus haihtuu – jälleen sairauden tapaan. Teoksen ensimmäiseen osaan sisältyvässä L’amour de Swann -osassa tämä ajattelu keritään esiin kertojan perhetuttavan Charles Swannin rakkaudessa huonomaineiseen kurtisaani Odetteen, ja se toistuu lähes identtisenä kertojan omissa rakkaussaagoissa. 

Rakastetun harhakuvan tematiikka on osittain päällekkäinen sen oivalluksen kanssa, että kokemukset saavat syvyyttä aivojen luomista kerroksista, jotka tuottavat yhdessä osiaan suuremman esteettisen vaikutelman tai tunne-elämyksen. Näin Odette saa todellisen vetovoimansa sikstiiniläiskappelin freskon Zipporasta, Guermantesin herttua kolme varttia viehätysvoimastaan tuosta kertojalle mystisestä nimestä “Guermantes” ja niin edelleen. Mielestäni tämä ajatus on häkellyttävän ajankohtainen ajassamme, jossa vaikkapa julkkikset saavat persoonalleen ulkopuolisten silmissä suorastaan käsittämättömän pönkän vain siksi, että ovat tuttuja tv:stä.

Proustin kirja on myös taidepoliittinen kannanotto, joka toteutetaan kolmen fiktiivisen taiteilijan – kirjailija, säveltäjä ja maalari – kautta. Proust viittaa tekstissään mm. satoihin tauluihin, jotka toimivat kuvailun tukena useissa tärkeissä yhteyksissä. Itse hankin seuralaiseksi teoksen, jossa kaikki nämä taulut on kuvattu, mikä lisäsi yleissivistystäni taiteesta varsin runsaasti ja opetti myös, kuinka kuvataiteita käytetään tunnelman luomiseen kirjan sivuilla. 

Paitsi sisäisen elämän ylistys, rakkauden anatomia ja taidevarasto, Kadonnutta aikaa etsimässä on myös seurapiiriromaani. Snobismin kiroista itsekin nuorempana kärsinyt Proust kuvaa välillä piinallisenkin tarkasti pariisilaisten salonkien elämää ja kieroiluja – ja osoittaa puolihellästi koko touhun naurettavuuden. Seurapiirikuvauksen kautta voi hahmottaa kertojan ja varmaan Proustinkin suhdetta ulkomaailmaan. Nuoruuden idealistiset illuusiot vaihtuvat tässäkin asiassa kyllästymiseen. Koko kirjan päättävät juhlat ryppyisine osallistujineen kuvaavat paitsi ajan hammasta ja ajankulun mukanaan tuomaa perspektiivin muuttumista myös aristokratian viimeisiä henkäyksiä. 

Proustista ei voi tietysti kirjoittaa puhumatta homoseksuaalisuudesta, joka on kirjassa minäkertojan osalta enemmän tai vähemmän keinotekoisesti "suoristettu" ja monien muiden miesten osalta avattu hyvinkin eksplisiittisesti. En itse ole kovin kiinnostunut pohtimaan kertojan ja Proustin suhdetta, mutta kertojan rakkauselämä tuntuu paikka paikoin aika vieraannuttavalta. Esimerkiksi jakso, jossa Albertine on kertojan “vankina” tämän kotona on ajankohtaan suhteutettuna varsin absurdi. Siten Proustin oma elämä tuo kirjaan väkisinkin sedimentin, joka parhaassa tapauksessa lisää fiktion kiinnostavuutta, huonossa taas antaa kiviä pahansisuisen lukijan käteen. (Pahansisuinen lukija muuten myös huomauttaisi, että kertojalla on poikkeuksellisen tarkat korvat, koska hän tuntuu tietävän ja kuulevan asioita, joita normaalilla aistiapparaatilla varustetun ihmisen ei pitäisi kyetä havainnoimaan).

***

Aion kirjoittaa Proustista jatkossa tarkemmin, mutta halusin nähdä miltä tuntuu purkaa päällimmäiset tunteet ulos yhteen ruudulliseen tai vähän reiluun sellaiseen. Monty Python on tehnyt sketsinkin kirjan summaamisesta, ja vitsin puolelle taisi mennä tämäkin.

Olennaista on lopulta vain kirjan selittämätön vetovoima. Uskollinen lukija saa satojen oivallusten lisäksi loppuiäkseen seuraksi Combrayn, Balbecin, Elstirin, Vinteuil’n, Bergotten, Swannin, Charlusin, Verdurinien jengin… Ne ovat mukava lisä Pentinkulman porukoihin, jotka suomalaisesta kirjallisuudesta ehkä ainoina ovat jääneet pysyvästi harhailemaan aivoni sopukkoihin, todempina kuin suurin osa omista sukulaisistani.

PS palaan tosiaan Proustiin vielä, kirjoitan myös niistä erittäin monista hyvistä Proust-kirjoista, joita voi lueskella itse romaanin ympäriltä. Aloittaa voi vaikka André Maurois’n teoksesta "À la recherche de Marcel Proust”, joka on suomennettukin nimellä “Marcel Proust”.

PPS Olen lukenut Proustini alkukielellä, mutta nopeiden silmäilyjen perusteella ainakin parin osan suomennokset vaikuttavat urakan toivottomuuteen nähden yllättävänkin onnistuneilta.