Uhmasta yhteyteen- verkkokurssi on valmis!

 

Lapsi tarvitsee kasvaakseen ihmissuhteen, jossa hänen kokemuksellaan on merkitystä. Jotta aikuinen hoksaisi edes kysyä mikä se kokemus mahtaa juuri tällä kertaa olla, tarvitsee hän mentalisaatiokykyä. Siitä voit  lukea lisää vaikkapa tästä aiemmasta postauksestani. 

Olisi harmi jättää  varsin käyttökelpoinen ja helposti omaksuttava teoria vain ammattilaisten käyttöön.

Siksi kirjoitimme  psykologi Leea Mattilan kanssa mentalisaatioteoriaa hyödyntävän kirjamme Mitä ihmettä? Kuinka opit ymmärtämään lapsesi mieltä. Sen julkaisi Gummerus tammikuussa 2019. 

Kirja sai todella kivan vastaanoton. Saimme ihania viestejä, joissa vanhempi kertoi kokeneensa  ensi kerran, miten myötätuntoinen suhtautuminen hankalasti käyttäytyvään lapseen oikein onnistuu - ja miten valtava vaikutus sillä on! Kiukku sulaa itkuksi, jota saa lohduttaa. Kiistat eivät pitkity. Vanhempi saa kiinni lapsen ajatuksesta ja väärinkäsitykset vähentyvät. Oma vahemmuus vahvistuu, kun  tuntee että pärjää ja saa yhteyden lapseen. 

Kaikkia ei lukeminen kiinnosta. Päätimmekin Leean kanssa tehdä kirjasta erillisen, mutta samaa teoriaa käytäntöön soveltavan verkkokurssin. Kyselimme ympäriinsä mikä olisi se arkinen haaste, johon eniten toivottaisiin apua.  Vastaus oli aika yksiselitteinen: lapsen tunnepurkausten ja kaikenlaisen vastustelun kanssa selviäminen lasta nujertamatta, mutta oma auktoriteetti ja aikuisuus säilyttäen.

Eli kuinka toimia kun: 

Lapsi vetää kaarella raivaria ja kaikki tuijottaa. 

Koululainen ei  kolmannellakaan ystävällisellä/jämäkällä/nalkuttavalla/uhkailevalla/raivoavalla kehoituksella vie astioitaan koneeseen. Taaskaan.

Teini kommentoi joojoo, mutta toiminta on eiei. 

Lapsi tekee selän takana just niin kuin on kielletty ja kun jää kiinni, on uhmakas ja kovapäinen.

 

No niin, tajuatte idean. Ei muuta kuin hommiin. 

Verkkokursseja on monenlaisia, mutta tässä päätettiin heti alkuun satsata laatuun.  

Vaikka laitamme Leean kanssa usein julkisissa esiintymisissä  itseämme likoon puhumalla myös omista hankaluuksistamme, ei kurssin sisältö ole "Musta äitinä tuntuu että"- mutuilua. Ammattimme ovat vaatineet pitkät, raskaatkin koulutukset - ja ne on tässä hyödynnetty viimeisen päälle!  Teoriapohjamme on siis lääketieteellinen ja kehityspsykologinen.

Halusimme panostaa  myös visuaaliseen laatun. Siksi kuvaus, ohjaus, äänitys, editointi ja animaatiot ostettiin ammattilaisilta (kiitos ME Films!)

Ja sitten vielä varsinainen sisältö. Käsikirjoitusta hiottiin pitkään, koska tavoitteemme on tarjota sekä uutta ymmärrystä että käyttökelpoisia, samantien sovellettavia keinoja.  Kurssilla voi tutustua käsitteisiin, joita ammattilaiset käyttävät (kuten peilaus,  intentio...) mutta ne kaikki käydään läpi arkisin esimerkein. 

Miltä se sitten näyttää? Pienen maistiaisen saatte tästä. 

Kurssin voi aloittaa koska tahansa ja se sisältää viisi askelta.  Viikottain "avautuu" uusi,  n. 15 minuutin video (eli uusi askel) sekä erillinen tehtävävideo. Voit katsoa ne omaan tahtiisi 60 päivän aikana, niin monta kertaa kuin haluat. Tehtävät syventävät kurssia, mutta eivät ole pakollisia. Ne tehdään itselle, omaa muutosta seuraten. 

Yläpalkissa on linkki kurssin ns. myyntisivulle, jossa on vielä lisätietoja. Voit kurkata niitä rauhassa, tekemättä vielä päätöstä. 

Lisäksi voit seurata  #uhmastayhteyteen, jolla päivitämme Leean kanssa kaikkiin somekanaviimme juttuja.  

Näkymättömät mielikuvitusystävät

Kuva: Lea and the cat, Kovanen (c) Näkymättömät

Mieheni lapsuuden perheessä asui jonkun aikaa Herra Rouvanen. Ei ole ihan selvää mistä hän ilmestyi, mutta Hyrylän seudulta kuitenkin. Epäselväksi jäi myös hänen osallisuutensa lastenhuoneen seinään (sinänsä ihan taidokkaasti) porattuihin reikiin. Tuleva mieheni oli vasta kuusivuotias ja arveli herra Rouvasen olleen päävastuussa. Hänen vanhempansa eivät. Ymmärrettävää kyllä, kun ottaa huomioon, ettei tyyppi itse puhunut heille, näyttäytynyt heille tai ollut edes olemassa heille. Herra Rouvanen kun oli mielikuvitusystävä, pojan mieleen ties mistä rakentunut luovuuden näyte.

Samaa hienoa leikin maailmaa tutkii Verna Kovasen kirja Näkymättömät – Invisibles, joka ilmestyy lokakuussa. Verna valokuvasi ja haastatteli lapsia, joilla oli mielikuvitusystävä, Näkymätön. Kuvissa lapset leikkivät Näkymättömänsä kanssa, kertomuksissaan kuvailevat Näkymätöntä omin sanoin. Kirjan kuuluu tehtäväliite, jonka avulla aikuinenkin pääsee tutustumaan Näkymättömään (lapsen suostumuksella).

Kirja on Vernan, mutta kirjoitin siihen artikkelin mielikuvitusystävien merkityksistä, tutkimustuloksista ja lapsen ajattelusta. Harmittelin Vernalle, ettei itselläni tai lapsillani ole ollut näin kiehtovaa kumppania. Mielikuvitusystävät kun ilmestyvät nykykäsityksemme mukaan enimmäkseen sosiaalisesti taitaville, verbaalisesti lahjakkaille ja pohtiville lapsille. Herra Rouvasen kukoistuskaudella ajateltiin vielä toisin: mielikuvitusystävien arveltiin kertovan lapsen yksinäisyydestä (esikoisilla ja ainoilla lapsilla on heitä enemmän) ja kyvyttömyydestä neuvotella oikeissa ystävyyssuhteissa (koska mielikuvituskaveria saa määräillä miten tykkää).

Onneksi appeni ja anoppini älysivät olla uskomatta silloisia totuuksia. He hyväksyivät Herra Rouvasen olemassaolon, kattoivat hänelle paikan perheen ruokapöytään ja kyselivät hänen kuulumisiaan. Heidän pokkansa piti, kun perheeseen ilmestyi vielä Tiina – Hyrylästä hänkin. Pojan annettiin kuvitella, vaikka seinään poratut reiät olivat kyllä tietynlainen rajapyykki. Ne kun olivat oikeita.

Vaan niin on lapselle – omalla tavallaan – mielikuvitusystäväkin. Lähdin mukaan Vernan projektiin, koska se tutkii niin tärkeää oikeasti-leikisti maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat yleisiä ja joskus aika mahdottomia ja saavat aikuiset hämmennyksiin. Näkeekö lapsi ne oikeasti? Ymmärtääkö hän ettei Herra Rouvanen ole oikeasti-oikeasti todellinen? Pitäisikö lapsen mielikuvitukselle laittaa rajat?

Ei pitäisi. Vernan kirjassa Näkymättömien tarinat ja kuvat tavoittavat lapsen luovuuden ja hartauden, jota aikuisen on vaikea enää muistaa. Meidän aikuisten tulee vain ihailla Näkymättömiä – kasvattamatta, analysoimatta, omimatta lapsen tuotosta itsellemme. Se onnistuu vain kun kunnioittaa kuvattavaansa ja hänen tarinaansa, niin kuin Verna teki.

Sain siitä kouriintuntuvankin esimerkin. Eräällä tapaamisellamme oli mukana poikani, joka Vernan arvostavuuden lumoamana kertoi saman tien sittemmin jo kadonneesta mielikuvituskaveristaan Zarista. Ällistyin aika lailla. Muistin kyllä Zarin (lohikäärme, jota poikani piirteli yhteen aikaan kaikkialle), mutta en ollut tiennyt sen olleen Näkymätön. Kiireessä painaessani en ollut pysähtynyt poikani mielikuvituksen ja pohdintojen äärelle.

Onneksi vielä ehti. Täytimme tehtäväliitteen prototyyppiä jälkikäteen Zaria muistellen. Eihän se ihan sama enää ollut, mutta muisto kuitenkin jostakin todella tärkeästä, lapsen aivan ikiomasta. Tunsin syvää kiitollisuutta. Enkä vähiten siitä, että tämä Näkymätön oli jättänyt lastenhuoneen sisustuksen ennalleen.

Terminator 2

Ehdottomia suosikkielokuviani on Terminator 2 – Tuomion päivä.

Mikä tutkielma äidin rakkaudesta! Vanhemmistaan erossa kasvaneen lapsen psyykestä! Isäpuolen ja pojan suhteesta! Ihmisyyden perusteista! Kohtalon painosta! Ja ykkösosan tuntien: miten äitiys muokkaakaan naista!

Silti elokuvan kiehtovin ulottuvuus on tarinan pahis: nestemäisestä metallista valmistettu robotti, joka voi ottaa minkä tahansa koskettamansa tavaran tai olennon hahmon.

Mikä äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus vanhemmallekin!

Alkajaisiksi voisin kokeilla lapsena elämistä tässä aikuisille mitoitetussa ympäristössä. Miltä tuntuu nousta bussiin, kun ensimmäinen askelma on navan korkeudella? Miten istua nätisti ruokapöydässä, kun jalat eivät osu lattiaan ja lautanen on kaulan korkeudella? Suojautua, kun kaksi kertaa itseni kokoinen aikuinen hermostuu?

Miten jaksaa jatkuvaa harjoittelun, kehittymisen, oppimisen vaadetta? Miten kestää omaa tietämättömyyttä, kehittymättömyyttä, taitamattomuutta kaikkivoipaisilta vaikuttaviin aikuisiin verrattuna?

Lähde siinä reippaasti ”nukketeatteriin”, ”rippijuhliin”, ”risteilylle”, kun ei ole haaleinta aatostakaan, mitä ne tarkoittavat. Nytkö sinne sitten lähdetään? Lopullisestiko? Onko siellä risteilyllä tiikereitä? 

Mitä on elää mielikuvituksen ja todellisuuden rajan vielä horjuessa? Kun kaverin Mä pystyn hyppäämään kolmen metrin korkeuteen, mutta en viitsi nyt näyttää -jutut menevät täydestä? Miltä tuntuu mennä nukkumaan, kun ovesta voi yöllä kävellä zombie? Tai joku metallinen kone, joka yrittää tappaa…

Korvausriidat

Miehen kanssa on tullut riideltyä lapsiperhevuosina aika lailla. Toki sitä ennenkin, mutta silloin oli tilaa rähinälle ja sovintoseksille, kolmen päivän mykkäkouluille ja koston kierteille. Perheellisenä piti siistiä sodankäynnin säännöt – siviilien säästämiseksi.

Silti lapset ovat aistineet, aavistaneet, kuulleet, nähneet, pelänneet, surreet sivussa kaikenmaailman riitamme. Uupumuksen ryydittämät sä et ikinä -räjähtelyt, ilkeilyn miinakentät, iltasadunlukuvuorokiistat. Kukapa haluaisi olla rasittava velvollisuus, jonka hoitamisesta rakkaimmat ihmiset riitelevät?

Lastenhoitokiistat ovat tietysti vain maastokuvioitu suojaverkko. Todellinen riidan aiheemme on elämän sietämätön peruuttamattomuus: Lopulliset valintamme. Kuten vanhemmaksi tuleminen.

Siksipä kaveria ei jätetä yksin pikkulapsiperheen juoksuhautaan. Tässä olemme, tällä kokoonpanolla. Tässä seison ja rähjään sinulle, kun en muuta toistaiseksi voi.

Tämän tietäen riitamme ovat aikuistuneet. Riidan aikana oleskellaan neutraalilla vyöhykkeellä. Lapsille kerrotaan, ettei tässä mitään: vähän murjotetaan ja mietitään tahoillamme, asiat saadaan kyllä sovittua.

Pieni syyllisyys silti kaihertaa sydänalassa. Sitä helpottaaksemme riitelemme nykyään aidot hymyt huulilla teatraalisia korvausriitoja, kuten:

- Minun vuoroni pestä lasten hampaat!
- Eei, ei kyllä se on minun vuoro!
- Ihan epistä, kun sinä sait pestä eilenkin!
- No, olkoon menneeksi, sinun vuoro..
- Kiitos!

Lasten silmät loistavat. Vanhemmat riitelevät minusta!

Ei vanhemman huoli hukkaan mene

Turhauttavin, tumpeloin ja tuputetuin neuvo vanhemmalle on: ”Älä nyt tollaisesta huolestu”.

Samaan lajiin kuuluvat: ”Älä suotta stressaa, se kuuluu tähän vaiheeseen” ja ”Ei ihme, että lapsikin jo reagoi, kun itse olet niin huolestunut”.

Neuvo tuntuu sopivan valvovan vauvan jo vauhkoille vanhemmille, kasvukäyrillä vajonnutta taaperoaan huolestuneena syöttävälle äidille, kerhossa isän rohkaisusta huolimatta ujostelevan kolmivuotiaan perheelle. Puhumattakaan isompien lasten jo monimutkaisemmista elämänkuluista.

Miksi emme ota todesta toisten vanhempien huolia? Mikä meitä estää kuulemasta hädän todellisuutta, vaikka sen aihe olisi omassa mittakaavassamme mitätön? Miksi emme erota munaa kanasta?

On niin helppoa – ja armollista – unohtaa vauvan valvomisten helvetillisyys. Unikidutus, jota kesti puolitoista vuotta, vaikka tassuteltiin ja rytmitettiin ja hyssyteltiin. Siihen turhauttavaan avuttomuuteen ei ehkä halua eläytyä uudestaan, ei edes toisen vanhemman kautta. Helpompi huitaista huoli pois, kyllä se siitä.

Mutta huolestunut vanhempi tarvitsisi – kuten me kaikki – myötäeläjän. Ei tilannetta tarvitse ratkaista. Riittää, kun ottaa tunteen todesta.

Tumpeloneuvoja todennäköisesti tarkoittaa hyvää. Hän ei vain tajua asian pointtia: Vanhemman huoli ei mene koskaan hukkaan. Huoli on oikotie elämän todellisten kysymysten äärelle.

Miten minä rakastan lapsiani? Millä kaikilla tavoin haluan varmistaa heille hyvän elämän? Mikä kaikki näyttää olevan sen esteenä? Miten kestän ristiriitaisia tunteitani lastani kohtaan: vihaa ja onnea, toivoa ja pelkoa, epävarmuutta ja määräämisen halua?

Eli lopulta: miten rakastaa, vaikka tietää menettävänsä?

Lapsettomat ystäväni

Elämässäni on suuri onni: minulla on ystäviä, joilla on lapsia, ja ystäviä joilla ei ole. Eikä tule.

Lapsettomat ystäväni muistavat suurin piirtein lasteni nimet, ikien kanssa on vähän hatarampaa. He eivät näe minua ensisijaisesti äitinä, mikä oli erityisen ihanaa, kun yritin selvitä järjissäni kolmesta alle kolmevuotiaasta.

Minä taas en näe ystävieni menettävän mitään. Jos he toivovat lasta, toivon minäkin sitä heille. Jos eivät, yhtä hyvä. Lapsi syventää elämää, mutta niin syventää vapaasukelluskin, johon en ikinä ryhdy. Lapsi on iso sitoumus, ei siihen voi painostaa.

En oleta ystävieni jaksavan kuunnella pottaharjoittelujuttuja. Tavoitteeni ei ole saada heitä ymmärtämään lapsiperhe-elämän riemuja ja rasituksia. Ei sitä käsitä ennen kuin sen kokee, niin kuin ei mitään muutakaan.

Vaikka perheelliset ovat yleensä sinkkuajan kokemusasiantuntijoita, on kohtuutonta verrata omaa silloistaan perheettömän nykyiseen. Mistä minä tiedän miltä elämäni tuntuisi nyt, jos en olisi saanut lapsia?

Kateutta on tietysti, molemmin puolin. Haloo, enkö muka kadehtisi ystävääni, joka nukkumaan halutessaan menee nukkumaan. Ja eikö hän joskus kadehtisi perheellisiä: muka valittavaa mutta oikeasti ihan törkeän ylpeänä luomisvoimaansa hehkuvaa vanhempaa, tai vauvaa, joka köllöttelee meidän kaikkien menettämässä paratiisissa.

Silti on surkeaa, jos ystävyys ei kestä näitä kateuksia. Jos täytyy katkaista suhde ystävään. Tai jättää vauva liian varhain, koska pelkää menettävänsä ystävänsä.

Olin kesällä muutaman päivän yksin kotona, ensi kerran kuuteen ja puoleen vuoteen. Söin mitä huvitti, jätin viinilasin pöydälle, kirjoitin kolmeen asti aamuyöllä. Tuntui aikakoneelta.

Samaan aikaan ystävättäreni Kati oli astunut ensi kertaa siihen kuiluun, johon vauvan vanhemmat imeytyvät. Tapasimme lasillisella. Poikaystävä hoiti sillä välin kuusiviikkoista Sylviä. Näin heti miten Kati oli muuttunut. Tyylikäs kuten aina, mutta nojasi vereslihaisena, kaikkensa antaneena baarin seinään: ”Kukaan ei juuri nyt halua minulta mitään tai pure minua”.

Sylvi on sileäkarvainen mäyräkoira, mutta ei se tätä muuta. Kati on sitoutunut avuttomaan olentoon, luvannut hoitaa tätä. Olisin surkea ystävä, jos lähtisin sitä haukkumaan.

Makeaa kotiseksiä

Pikkulapsiperheessä seksille on ihan totta vaikea löytää edes aikaa ja paikkaa. Jos nyt siis sattuu ylipäätään haluttamaan yhtä aikaa tai on edes niin onnekkaasti, että toista haluttaa ja toiselle on ihan sama, kai sitä vois.

Kokeilkaapas lasten mentyä nukkumaan ihan perinteisesti omassa sängyssä. Viiden minuutin päästä (jos homma jatkuu niin kauan) joku änkeää paikalle ”pahaa unta nähtyään”. Joo, joo, kunhan kuulit kiihtynyttä lakanoiden suhinaa ja hyökkäsit paikalle siveyspoliisina.

Olohuone: ”Katsotteko te aikuisten Pikku Kakkosta?” 
Keittiö: ”Äiti, mulla on vielä jano.”
Suihku: ”Pissahätäääää!”
Eteinen: ”Mä luulin että rosvo kolisteli täällä.”

Rappukäytävässä saattaisi onnistua, ellei naapurin koira herättäisi koko taloyhtiötä.

Paras hoitaa homma päiväsaikaan, ikään kuin puoliavoimesti. Suosittelen karkkiansatekniikkaa. ”Katsokaas, äiti osti teille uuden Viiru ja Pesonen -DVD:n, kesto 45 min. Ja kaapista löytyi karkkipussi!” 

"Happy endin" jälkeen sokeria on ylen määrin matolla ja lasten verenkierrossa, mutta hintansa se on avioseksilläkin. Sitä paitsi punaposkisena ei yhtään harmita oma imurointivuoro.

Vauvan puhetta

Ihana lounas keskellä kaupunkia. Hyvää ruokaa, kotoista puheensorinaa ja mahtavaa seuraa – naapuripöydässä

Äitinsä olan yli maailmaan tutustuu arviolta 10 kuukauden ikäinen sydäntenmurskaaja. Sitä tyyppiä, joka saa tällaisen keski-ikäistyvän rouvan harkitsemaan sittenkin vielä yhtä yöheräilyhelvettiä. Kurkistus. Vilkutus. Hymy!

Ja sitten vilkaisu äitiin: Onko toi tyyppi ihan ok? 

Äitikin vilkaisee. Hymyilen niin normaalisti kuin pystyn: ”Ihana vauva … Minkä ikäinen hän on?”

Juttelemme hetken niitä näitä vauvoista, äideistä, säästä… Sydämenmurskaaja osallistuu paukuttamalla lusikalla pöytään (ruokailusta puhuttaessa), pyrkimällä kohti vaunujaan (päiväunista puhuttaessa) ja esittelemällä kenkiään (kävelemään oppimisesta puhuttaessa).

Pienen pieni ihminen on sosiaalisesti jo tavattoman taitava. Hän on etsinyt ja saanut kontaktin minuun, varmistanut äidiltään, olenko turvallinen tyyppi, ja (äidin tämän vahvistettua) ollut täysillä mukana keskustelussamme. Äidin sosiaalinen kyvykkyys – vauvan vilkaisun ymmärtäminen kysymykseksi, minun kanssani sopivan kepeään keskusteluun lähteminen, vauvan keskusteluun osallistumisen myönteinen huomioiminen – siirtyy vauvankin kyvyksi.

Hetken päästä juttumme jäävät toiseksi; kahvilaan saapuu hurmuri numero kaksi vaunuissaan. Vauvat tervehtivät estoitta ravintolasalin poikki toisiaan. Terve terve, sinäkin täällä, täysin mukana elämässä.