Suru on muuttanut muotoaan

Pyhäinpäivä.

Surun ja kaipauksen päivä. 

Kynttilät syttyvät rakkaiden kuvien äärellä ja hautausmailla 

ja ajatukset viipyilevät edesmenneiden rakkaiden luona.  

Rohkenen kirjoittaa tänne muutamia ajatuksia 

 meidän luopumisen kivusta, 

 surusta ja surutyöstä.  

Siitä miten suru on sävyttänyt päiviämme.  

Pyhä kallis on lahja kiintyä niin
kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin.
Pyhä liiaksi jotta sen pitää vois
ja kerran tuskatta antaa pois

Suru, hinta on lahjasta rakastaa.
Ei kenkään voi välttää sen velkojaa. 

Tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan kiteyttämä ajatus

on jäänyt mieleeni jo nuorena tyttönä.  

Sanoissa on puhuttelevaa luopumisen kivun syvintä pohdintaa ja 

karu totuus siitä, että surutta kukaan ei selviä. 

Rakkaasta luopuminen ja siihen liittyvä suru ovat väistämätön osa ihmiselämää. 

Syvä suru tuli osaksi

perheemme elämää 

elokuisena sunnuntai-iltana 1987.

Yllättäen, varoittamatta, 

niin kuin surulla on tapana. 

Se tuli ja jätti jälkensä elämäämme.

Se jäi kotiimme surutyöksi, 

sävyksi kaikkiin tuleviin päiviin. 

Yhdessä silmänräpäyksessä kaikki oli toisin.

Me nuoret vanhemmat olimme menettäneet lapsemme, 

 lapset pikkuveljensä.  

Ihana eloisa lapsi, joka oli tuonut iloa ja valoa päiviimme, 

oli pois,

 hän oli osaltaan jättänyt sylin tyhjäksi. 

Karulla tavalla tuli todeksi, että lapset ovat 

lahjaa ja lainaa.
 

Suru oli musertava ja raskas, 

 mieli ei tahtonut hyväksyä tapahtunutta. 

Ensimmäiset päivät menivät kuin sumussa suuntaa hakien.  

Noista alkusyksyn päivistä muistuu mieleen vain hetkiä ja tuokioita.

Yritimme tukea toisiamme ja katsoa tulevaan,

jaksaa toistemme, lastemme

sekä minussa kasvaneen uuden elämän takia. 

Mielessäni on vahva muisto, että kun toinen särkyi, 

toisella oli voimaa tarttua arjen askareisiin.

Meillä oli omat tehtävämme, 

joita varten jaksoimme aamulla nousta uuteen päivään. 

Lapset, työ ja arki pitivät meidät vanhemmat kiinni elämässä 

ja lapset työstivät suruaan leikkimällä. 

Annoimme tilaa tunteillemme ja surullemme. 

Juttelimme ja itkimme. 

Se, että meillä jokaisella oli omat surumme ja näimme toistemme surun,

 ei ainakaan vähentänyt kenenkään surun määrää.  

Neljäs lapsemme syntyi lokakuun lopulla, pyhäinpäivän 1987 aikaan,  

Siihen aikaan vauvoja näytettiin synnytysosastolla kotiväelle vain lasioven takaa. 

Ihanan sydämellinen lastenhoitaja teki oman ratkaisunsa; 

hän toi huoneeseeni vauvamme sekä kynttilän.  

Saimme sytyttää sen mieheni kanssa Anttonin muistolle. 

Se oli koskettava hetki.

Kuolema ja syntymä,

suru ja ilo olivat siinä niin lähekkäin, 

 käsin kosketeltavissa. 

❤

Kun olin tullut vauvan kanssa kotiin,  

kerrattain katsoin lattialla leikkiviä lapsiani

 ja sylissä olevaa vauvaa.

Näin sisarussarjassa olevan Anttonin tyhjän paikan ja siinä hetkessä tunsin ja tiesin,  

että sitä paikkaa ei  kukaan tulisi koskaan täyttämään. 

Se näkymä on säilynyt silmissäni vuosikymmenet;  

kukaan ei ole häneen sijaansa tullut. 

Antton on kulkenut arkisissa puheissamme, muistoissamme 

sekä perheemme juhlahetkissä 

 "hän olisi, olisikohan hänellä, mitähän jos hän eläisi" -ajatuksina. 

Kaipaus ja kipu voi vieläkin nousta  arkisessa keskustelussa, 

kun vaikkapa joku kysyy montako lasta teillä on 

tai kun kohtaan hänen ikäkaverinsa 

tai kun näen vuoden ja neljän kuukauden ikäisen lapsen. 

Ensimmäinen vuosi oli rankin. 

Oli kuljettava ilman pientä poikaa isänpäivään, 

jouluun, hänen huhtikuiseen syntymäpäiväänsä, 

äitienpäivään ja lopulta elokuisen päivän muistoon. 

Vuodenajat toivat muistoja pienen pojan kanssa vietetyistä hetkistä 

ja vieläkin elokuun alkupäivien kukat ja tuoksut nostavat kivun kautta muistot pintaan.

 Esineet ja lelut muistuttivat hänestä,

 sänky jäi pitkäksi aikaa päiväunien jälkeiseen tilaan. 

Surun arvet räpsähtelivät välillä kovin auki muistojen äärellä.

Matkalla oli paljon miksi-kysymyksiä,

kysymyksiä vailla vastauksia. 

Lapsen menettämiseen ja suruun on tuonut vahvinta lohtua

toivo jälleennäkemisestä  ja ajatus omasta suojelusenkelistä. 

Saimme hänet luoksemme hetkeksi,

kuin pääskysen siiven hipaisun,

kuin ensilumen kosketuksen 

lämpimälle kädelle.

Pois lennähti pieni enkeli.

Jäi hopeinen lanka 

muistuttamaan meitä 

Taivaan ihanasta kodista.

-muk. S.Ylikulju-

❤️

Meillä oli ympärillämme sukulaisten ja ystävien joukko, 

jotka tulivat luoksemme. 

Saimme puhua tuosta menetyksen illasta yhä uudelleen ja uudelleen 

käydä läpi sitä mitä tapahtui, mitä koimme,

miltä meistä tuntui.

Kertasimme sitä,  mitä oli tapahtunut,

miten pienen elämänlanka oli katkennut.

Saimme ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana

 lukemattomia sinivalkoisia kukkaistervehdyksiä ja kauniita kortteja

 sekä viestejä, kirjeitäkin. 

Niissä toivottiin meille voimia, jaksamista sekä aikaa,

joka parantaa haavat. 

Tärkeintä ei ollut kuitenkaan kukat ja sanat, 

vaan ihmisten läsnäolo ja 

se, että meitä muistettiin. 

Jotkut surun kaavat ja aikataulut surutyön matkalla varmaan toteutuivat, 

mutta emme kiirehtineet siirtämään surua syrjään. 

 Kerroimme siitä, jaoimme kokemuksiamme. 

Surusta tuli osa meidän arjeamme. 

Me olemme lapsensa menettäneet vanhemmat ja 

vieläkin vuosikymmenten jälkeenkin tulee välillä kaipaus ja ikävä. 

Suru on on menettänyt kuitenkin syvimmän terävyytensä 

niin kuin albumissa olevat värilliset hautajaiskuvatkin. 

Aika on hoitanut, 

suru on muutanut muotoaan! 

Veimme vastikään kuusenhakoja haudalle.

Seisoimme siinä rinnakkain, hiljaa.

Vaistomaisesti kuuntelin, josko mieheni sanoo ääneen ne sanat, 

mitkä niin usein tuossa haudan äärellä olen kuullut.

"Ei sitä olisi uskonut." 

Mutta ne sanat ovat enää hiljainen kuiskaus tuuleen,  

äänettömät sanat huulilla,

mielen sopukoihin jäänyt surumuisto, 

tunne syvällä sydämessä.

"Ei sitä olisi uskonut" ovat sanat, 

 jonka vain toinen siinä rinnalla 

tietää, kuulee, tuntee.

Meille annettiin sunnuntai aamun lapsi, 

joka lähti luotamme sunnuntai-iltana luotamme 

Saimme voimat niin kuin oli päivät 

ja toisemme tueksi tälle matkalle. 

❤

Isä ruohoaa kiven taustaa ja 

minä laitan taas kerran pienen viimeisen sijan kauniiksi. 

Tähti, jonka sujautin kotoa taskuuni 

jää hakojen päälle.

Meidän kirkkain tähtönen,

johtotähti. 

Sinun lähtemisesi jälkeen

tuli pitkä hiljaisuus

niin kuin tulee aina 

kun joku läheinen muuttaa pois.

Minä kuljin varovasti

jokaisen huoneen

enkä löytänyt käsille

mitään tehtävää

sillä tyhjissä huoneissa

oli aika pysähtynyt.

Kuljin kaikki polut,

joilla oli leikitty.

Mutta polku oli tyhjä.

Askeleeni harhailivat

päämäärää vailla.

Tänä päivänä

surulle on jo nimi.

Olen kulkenut oman polkuni,

olen löytänyt uudelleen 

kukat ja kivet.

Olen löytänyt valon,

jossa kaipaus elää:

 "Ei lapsi ole kuollut,

hän nukkuu."

-Teuvo Aho-

❤️

Pyhäinpäivä. 

Rakkaiden muistopäivä. 

Sytytän kynttilän. 

Minulla on ikävä häntä, 

joka teki minut  hauraaksi,

 mutta myös vahvaksi. 

Hän opetti elämänsä lyhyydellä minulle niin paljon. 

Kaipauksen pilvellä on tänään kultaiset reunat. 

❤

Antton 20.4.1986-9.8.1987

Kuolleiden lasten muistopäivä

Eilen vietettiin valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää.

Somesta luin, että joka vuosi kuolee liki 450 alle 20 vuotiasta lasta.

Lapsen kuolema tuntuu aina odottamattomalle ja  luonnottomalle.

Elämän kun pitäisi olla vasta aluillaan ja 

vanhempien sekä lapsen yhteinen tulevaisuus valoisana edessäpäin.

On todella tärkeää ja aivan ihanaa, 

että lapsen kuolemalle ja vanhempien surulle on tullut enemmän näkyvyyttä sekä

väyliä käsitellä ja hoitaa surua.

Avoimmuus ja tunteista puhuminen sekä surun jakaminen 

ovat parasta hoivaa tämän äärimmäisen surun äärellä.

Kun suru kosketti meidän perhettä v.1987,

ei ollut lapsensa menettäneiden sururyhmiä eikä kriisiapua.

Noilta päiviltä on piirtynyt mieleeni  pysyvästi sinivalkoiset kukkakimput 

ja surunvalittelukortit sekä -adressit.

Vieraita tuli ja meni.

Suruvalittelut ja osanotot sanoina tuntuivat soljuvan ohi,

mutta ihmisten läsnäolo auttoi.

Läheiset ja ystävät kuuntelivat meitä, 

kun puhuimme tapahtunutta, eronikäväämme ja tyhjän sylin surua.

He kantoivat meitä pahimman surun yli.

Kaksi lastamme ja uusi vauva antoivat muuta ajattelemista

 ja heidän tähtensä oli jaksettava.

Työ ja tekeminen tuntuivat terapeuttisilta,

vaikka kyyneleet valuivatkin ja sydäntä raastoi.

~~~~

Emme koskaan ikinä osanneet ajatella tällaista kohdallemme.

Lapsen kuolema pysäytti meidät ja jätti pysyvän jäljen sydämeemme.

Nuorena perheenä kokemamme kriisi 

ja läpikäymämme koettelemus 

sekä kaipaus nousevat väistämättä aina uudelleen mieleen

-etenkin toukokuun toisena sunnuntaina 

ja marraskuisena isäinpäivänä.

Pyhäinpäivä arvatenkin pysäyttää, 

mutta myös lapsen keväinen syntymäpäivä 

ja elokuun 9. päivän muistot.

Jouluna ja perhejuhlissa hänen paikkansa on tyhjä

ja sitä ei ole kukaan täyttänyt eikä koskaan tule täyttämään.

Antton elää mukanamme muistoissa.

Hänestä puhutaan "hän oli",

mutta myös niin,  että 

"hänellä voisi olla tai olisikohan hänellä".

Hän on muistoissa ja  hän elää meidän mukana 

osana sisarussarjaa sekä perhettä  

niin ajatuksissa kuin ajankulussakin.

~~~~

Saatan hämmentyä,

kun minulta kysytään montako lasta meillä on.

Olen päättänyt vastata, 

ettö olen kolmentoista lapsen äiti ja 

lapsistani kaksitoista on elossa.

Minä tahdon muistaa

en unohtaa.

Minun tarvitsee puhua

ei vaieta.

Hän oli minun lapseni

jokaisella solullaan osa minua

ja yhä edelleen minä kannan

jokaisella solulla häntä mukanani.

-Alisa Martikainen-

Suru muuttaa muotoaan niin kuin tämä toukokuussa saamani Hortensia.

Se oli keväällä violetinsininen 

ja nyt syyskuulla se kukoistaa syvänpunaisena.

Siinä on kuin pienen poikamme, sunnuntailapsen elämänkaaren värit.

Vaaleansinisiä ajatuksia, 

aurinkoinen  huhtikuinen sunnuntaiaamu

sekä  pienokaisen 

reilun vuoden mittainen elämä.

Se päättyi elokuiseen sunnuntai-iltaan

 ja rakkauden sävyttämiin syvänpunaisiin muistoihin.

Ikävään ja kaipaukseen.

Taitoin eilen Hortensiasta pari kukkaa maljakkoon

ja loput laitan kuivahtamaan tulevien päivien iloksi.

Sytytin tuon niin aidolta näyttävän ja turvallisen led -kynttilän

sateiseen lauantaipäivään lapsemme muistolle

ja tälle vanhemmuuden kipeälle kokemukselle.

Aika on hoitanut.

Se on muovannut muistoista lohdutuksen.

Se, että olen ja olemme avoimesti käsitelleet lapsemme menettämistä, 

on auttanut jaksamaan.

Ja toivo, että vielä kerran voimme tavata.

He, jotka vain kävivät täällä 

pienen hetken 

ovat suurinta

mitä ihmissydän voi löytää

ja he käyvät täällä yhä

tulevat iltaisin hiljaisin askelin

hipaisevat eiliset eloon

viipyvät ikävän verran

kertovat, miten millään muulla

ei ole merkitystä

kuin sillä. että edes hetken

on ehtinut äärettömästi

rakastaa.

-Hanna Katajarinne-

Rakkaus ei koskaan häviä!

♥

 

Kaipaus kantaa heidät keskellemme

Tänä viikonloppuna sytytetään taas lukemattomia kynttilöitä haudoille

ja kodeissa rakkaitten kuvien vierelle.

Minulla on ikävä lastani,

isääni ja appivanhempiani.

Kaipaus kantaa heidät kotiin tänäkin viikonloppuna.

Hautausmaan valomeri kertoo konkreettisesti ja kauniisti kaipuusta

jota meitä ennen lähteneet ovat jättäneet jälkeensä. 

Heidän muistolle sytytetyt kynttilät tuovat valoa marraskuun pimeään

ja pysäyttävät meitä hetkeksi elämän rajallisuuden äärelle.

Ikävään ja kaipaukseen. 🖤

Kun päivä menee levolle,

se on antanut lämpönsä ja rakkautensa,

valaissut meitä silmillään.

Kun on ilta,

me tähyilemme viimeisiä säteitä

ja sulkeudumme kaipaukseen ja kiitokseen.

-Niilo Rauhala-

Se, joka on lähtenyt kauas,

on kaikkein lähimpänä.

Se, jonka ääni on hiljaisuutta,

puhuu meidän äänemme läpi.

Miten voisi olla poissa se,

jonka kaipaus kantaa keskellemme 

vahvoilla käsivarsillaan.

Ei ole tärkeää mitä me sanomme,

vaan mitä hän kertoo meille

koko matkan pituudelta.

-Niilo Rauhala-

🖤

Saimme hänet luoksemme hetkeksi,

kuin pääskysen siiven hipaisun,

kuin ensilumen kosketuksen 

lämpimälle kädelle.

Pois lennähti pieni enkeli.

Jäi hopeinen lanka 

muistuttamaan meitä 

Taivaan ihanasta kodista.

-muk. S.Ylikulju-

Aika on hoitanut;

kyyneleet ovat kuivuneet aikanaan

ja vaihtuneet lopulta hiljaiseen ikävään.

Jäljelle on jäänyt hopeinen lanka.

~~~~~~~

Lämmin ajatus Sinulle,

joka sytyttelet kynttilöitä omien rakkaittesi muistolle

ja ehkäpä vietät ensimmäistä pyhäinpäivää rakkaasi muistolle. 

🖤

 

Muistojen pensasaita

Eilen mieheni leikkasi pihamme pensasaitaa.

"Jos me olisi silloin leikattu tämä aita,

olisimmekohan me nähty?" 

totesi mieheni, kun menin hänen luokseen.

Hiljaisuus laskeutui pihalle

ja siinä katselimme toisiamme,

mietimme sanottuja sanoja,

asiaa, joka muutti elämämme,

jätti vuosiin kipeitä päiviä.

~~~~~~~~~~

Vuosikymmenten takaisen elokuun yhdeksännen tapahtumat

 tulevat vuosi vuodelta mieleen,

Tavalla tai toisella.

Yksi ohikiitävä hetki,

elokuun pitenevät varjot,

tuoksut,

elämän puhuttelevuus.

Muistot.

~~~~~~~~

30 vuotta sitten muutimme tähän omaan kotiin,

tähän pihaan

onnellisina kaikesta olevasta.

Tämä unkarinsireeniaita oli silloin korkea.

Kesän vuosikasvu oli voimakas.

Muuttohässäkässä ja ilmeisesti myös pensassaksien puutteesta aita jäi leikkaamatta.

Neljäkymmentä päivää muutosta

pieni vikkeläjalkainen poikamme meni naapurin pihaan

ja siellä olleelle kastelualtaalle.

Me ei tiedetty vielä tuosta altaasta. 

Me emme nähneet häntä ja hänen askeleitaan naapurin pihalla.

Eilen leikkasimme aidan matalammaksi kuin aikoihin.

Tänä kesänä näemme pensasaidan yli.

Siellä altaan paikalla näkyi kukkapenkki

ja penkissä kukkii tällä hetkellä Ritarinkannus,

uljaana, sinisenä.

Sinisenä kuin pienen pojan silmät!

"Jos olisimme kerenneet leikata aidan,

olisimmekohan me nähty pieni utelias poika pakasterasian kanssa altaan reunalla?"

Ehkä me ei olisi nähty!

Näin oli kirjoitettu hänen elämänsä käsikirjoitukseen.

Kaikki lehdet ei näe syksyä,

jotkut putoavat jo aikaisemmin.

Piteni varjot,

poissa oli ystävä kallehin! 

 <3

Muistoja, kaipausta

Olemme kulkeneet taas vuoden juhlaisemmalle puolelle.

Tänään on pyhäinpäivän aatto.

 💜

Pyhäinpäivä antaa puitteet pysähtyä rakkaiden ihmisten muiston äärelle.

Eilen leivotut enkelitortut sopivat ihanasti viikonloppuun ja sen tunnelmaan.

Kynttilät syttyvät haudoille.

Niiden valo kuvastaa ikävän ja kaipauksen

sekä rakkaiden muistojen määrää.

Taivaalle syttyvät tähdet.

Yksi niistä loistaa kirkkaammin

minulle,

meille.

Rauhallista viikonloppua Sinulle.

-Kaisu-

Elokuun yhdeksäs

Kukkaset  kantavat vielä kesän iloa ja väriä

mutta ilmassa on auttamattomasti aavistus syksyä.
Viileys, viljan tuoksu, muuttolintujen parvet,
aamukosteat nurmet, pensashanhikin keltaiset pienet auringot.

~~~~~~~

Minua puhutteli tänään tämä yksinäinen kukkija,
päiväni ilahduttaja tuossa mökkipihan reunassa.

Pienen hetken se siinä  ilahduttaa,
sininen kukkija,
  kunnes tuuli puhaltaa sen  yli ja sitä ei enää ole.
Keltaiset syksyn lehdet peittävät sen.
Siihen se maatuu. 💙

Aavistus syksyn tuntua oli ilmassa 29 vuotta sittenkin.

Se sama tunnelma välittyy aina tähän päivään,

tuntuu tässä päivässä.
Kertautuu vuodesta toiseen muuttumattomana,
lähtemättömänä muistona.

Heräsimme silloin kylmään, epävakaiseen  elokuiseen aamuun.
Päivää myöten ilma selkeni, aurinkokin paistoi.

Olimme onnellisia uudessa kodissamme.

Kun illan varjot venyivät puutarhassa oli yllättävien jäähyväisten aika.💙

Tänään on useampaan kertaan mieleeni palannut runon säkeet:

'Pyhä, niin kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin. 

Pyhä liiaksi, jotta sen pitää vois ja tuskatta kerran antaa pois.

Suru lahja on  hinnasta rakastaa ja harva voi välttää sen velkojaa.'

Lapsuuden joulujen äärellä -22. luukku

Kolmannen adventtisunnuntain vietimme lapsuuskodissani äitini luona.

Kotiinpaluu joulun alla on kuin sukellus suoraan
kahteenkymmeneen lapsuuteni ja nuoruuteni jouluun.<3

Siellä kotosalla on niin paljon esineitä ja asioita, 

jotka ovat vuodesta toiseen tuoneet

 joulun odotuksen jännityksen ja joulumielen, 

joulutunnelman, 

joulun.

Kuin kuvastimesta katselin menneitä jouluja... 

Siellä äiti odotti meitä jouluisen aterian kanssa.

Hän oli laittanut "kystä kyllä".

Pöytä oli katettu kauniin jouluisasti ja "herkkua oli siinä monenlaista"!

Halusin tallentaa äidin muhkean nutturan

ja "istutin" hänet tuohon olohuoneen nojatuoliin. <3

Minulla on jouluista on se muisto, että äiti hääräsi aina keittiön puolella.

Harvoin hän istuskeli ja oleskeli

-kuin ei vielä nytkään! <3

<3

Kuljin kotonani huoneesta toiseen. 

Katseeni kulki hyllyillä, pöydillä, seinillä.

joulukuusessa. 

Kaikkialla tuli vastaan 

menneitten joulujen tuntu.

Vanhempani ovat säilyttäneet joulukoristeet arvokkaasti vuosien ja vuosikymmenien ajan.

ja niissä joulu saapuu yhä uudelleen, tuttuna muistojen nauhana.
Kerran hankitut ja saadut esineet ovat tulleet jäädäkseen joulujen juhliin.

Lapsuuteni jouluihin veivät tutusti äidin seinille ripustamat joulutaulut.

Lukujonotaitoni  vahvistuivat aikanaan tämän 60 -luvulta olevan
seinävaatteen numerosarjaa lukiessa. :)

Ja näitä seinätauluja
vanhempani maalasivat kangasväreillä 70 -luvulla
niin lahjoiksi, kotiin ja myyntiinkin .
Muistan heidän tehneen myös liinoja ja  seinälle laitettavia tarjottimen kannattimia.. 

Kuvia töihin otettiin mm. värityskirjoista ja ne jäljennettiin kankaalle kalkkeeripaperin läpi.
Aikansa DIY! <3

Soiva joulukello on vanha lapsuuden jouluihanuus ja se soittaa joulukirkon kanssa samaa 

"Jouluyö, juhlayö" -melodiaa.  Laulun sointi on piirtynyt kauniina mieleeni ja soittorasian virittäminenhän itsessään oli niin jännittävää puuhaa, joka kuului tehdä varovasti.

 Olohuoneen seinällä olevan jouluun liittyvä pitkänpistontyö on isäni käsialaa. <3

Hänen käsistään valmistui aikanaan monta joululahjaakin -niin puu- kuin tekstiilityötä.

Halusin tallentaa tänne vielä tämän joululinnun,

joka on kulkenut meidän kodin kuusessa joulusta jouluun.

Äiti kertoi isän ostaneen sen poikamiesjoulunaan ja
linnun ensimmäinen "laulupuu"on ollut pelargonia.

Lintu on hauras, nokastaan nyt murtunut, yli 50 vuotta vanha aarre, 

Se siivittää meidän jouluun tänä vuonnakin isän, jouluihmisen muistoa! <3

~~~~~~~~~~~~

Monet asiat ovat jääneet elämään perintönä meidän jouluihin

ihanina tapoina ja tottumuksina.

Kun peilailin näitä lapsuuden joulujen vaikutusta nykyisiin omiin jouluihin, 

samalla mietin sitä,

mitä  tämän kurkihirren alla vietetyistä jouluista jää lasteni ja lastenlasteni jouluihin.

Sitä kaikkea en välttämättä ehdi nähdä enkä kuulla,

mutta uskon, että jotain minäkin jätän heidän sydäntensä jouluun.

Jotain, joka kantaa joulusta jouluun
sukupolvien sydänten ketjussa!

~~<3~~<3 ~~<3~~

Isän haudalla tuli itku.

"Lumi on jo peittänyt

kukat laaksosessa..."

Sen säkeistön isä lauloi yhtäkkiä, yllättäen pitkän hiljaisen ajan jälkeen
viimeisenä laulunaan helmikuussa 2012.
Lapsuuden joululaulu oli hänen mielessään säilynyt pisimpään
-se kumpusi muistin kätköistä, kun kaikki muu oli jo pois pyyhkiytynyt,
kun kaikki sanat olivat jo sanottuna. <3 

Niin pian kaikki kaunis on ohi;

ihmisen elämä, tehty työ, hyvät hetket,  joulujenkin ihanuus.

Jäljelle jää vain kaipaus, ikävä ja muistojen helmet.

Sinne kodin ikkuna jäi tuikkimaan pimeään.

Sinne jäi äiti yksin muistojensa kanssa.

Jouluna kaikki tunteet tuntuvat kertautuvan.
Onneksi hänellä on koteja, joihin on tervetullut
lasten jouluja, joihin voi mennä! <3

-Kaisu-

Kaipauksen musiikkia ja pyhäinpäivän ajatuksia

Kotikirkossa oli tänään pyhäinpäivän aattona kaipauksen ja surun musiikki- ilta.

Ihana pysähtymisen hetki ja laskeutuminen pyhäinpäivän viettoon.

Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta,  

tuttu, surumielinen urkukappale johdatteli ajatuksia 

niiden rakkaiden luokse, joita täällä kaipaamme, 

joita olisimme halunneet pitää täällä.

Virret ja laulut
soitetut sävelmät

täynnänsä muistojen kipua.

Kipua, joka  nousee mieleen tänä viikonloppuna erityisellä tavalla.

Samat virret ja laulut
eri soittimin soitetut tutut sävelmät

täynnä lohdutusta, levollisuutta, toivon  näköalaa. 

Lohdutuksen sanoja:

Aika on elää, aika kuolla,

aika on rakentaa, aika purkaa,,,

kaikella on aikansa.

Elämä kiitää ohi.
Se on kuin kedon kukka,
kämmenen leveys tai ei mitään.
Elämämme pituutta emme tiedä
-ei lapsi, nuori, ei kukaan.

Syksyinen luonto puhuu omalla luonnollisella tavallaan
kaiken kauniin katoamisesta,
Elämän kaaresta keväästä syksyyn,
ruohon lakastumisesta,
maaksi tulemisesta.

Hautojen kynttilät tuovat valoa pimeään,
valoa kaipaukseen.

Tänä iltana kirkkaana ajatus,
että muistaisin iloita tästä hetkestä, päivästä,
sanoa rakkailleni välittäväni, rakastavani heitä.

Kiitollisuus heistä, jotka sain pitää lähelläni
heidän täydellisen elämän pituisen ajan.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Täällä kotosalla kodinikkuna on haettu tuttuun pyhäinpäivän tapaan keittiön ikkunaan.

Sen myötä ajatuksiin piirtyy meidän rakkaat ihmiset ja heidän muistonsa.

Neljä rakasta ihmistä, neljä kynttilää.

Lipaston päällä pienen pojan kuva, kynttilä

ja sandaalit, joilla hän otti viime askeleensa.
Lapsemme, pienen veljen muisto. <3

"Kiitos, että muistoissamme,

lähellämme, matkallamme

yhä lapsensilmin hän

lahjana on elämän."

Rauhallista kaipauksen ja muistojen päivää koteihinne.

-Kaisu-