Vanhan joulun tunnelmaa

Viivähdimme eilisen illan vanhan ajan joulun tunnelmissa mökillä.

Nostin lipaston päälle vuonna 1964 Oulussa leimatun joulukortin, 

jonka postimerkki oli maksanut silloin 0,15 mk.

Pyöreän postitorven lisäksi leimassa oli myös nostalginen poron ja reen kuva 

sekä teksti "lähetä jouluposti ajoissa".

Olikohan "Fanny ja Pate" valinneet kortin aiheen juurikin siksi,

että tässä pihapiirissä on ollut aikanaan myös kanala! 

Luulen niin, että veitikka silmäkulmassa tämä kortti valikoitui.

Lapsia huvitti, että kortti oli osoitettu Herra Martti R:lle ja perheelle.

Niinhän ne kortit ennen kirjoitettiin;

ei siinä rouvien nimiä mainittu ja homma toimi niinkin,

kun muunlaiseen ei oltu totuttu! ;)

Nautimme myös pienen hetken joulumännyn elävistä kynttilöistä.

Olihan ne niin kauniita siinä oksilla tuikkiessaan.

Mutta ei tullut  kyllä mieleenkään lähteä siitä muihin touhuihin,

vaan se pieni hetki oli ihan kynttilöiden ihastelua ja viipyilyä ajatuksissakin entisajan jouluissa.

Kynttilöiden polttaminen on mahtanut olla sen ajan pienissä kodeissa

ja olkimattojen kanssa aika haastavaa.

Mieheni kotona on ollut aikanaan elävät kynttilät joulukuusessa

ja hän kertoi,

että ei niitä edes raskittu pitkään polttaa, kun kynttilät olivat niin arvokkaita.

Kynttilöiden polttaminen oli ollut joulun juhlahetki!

Sain ottaa nämä ihanan selkeät kuvat kynttilöistä vävykokelaan puhelimella.

Kännyköiden kameroissa on kyllä niin suuria eroja ja uusissa puhelimissa niin hyvät kamerat,

että kännykkäkuumehan tässä tuli. 

Vieläköhän pukki kuulisi tämän  hetkessä heränneen toiveeni?!

Kuisti on kylmä,

mutta kynttilät tuovat sinne valon lämpöä.

Katselin ikkunasta syvään pimeyteen.

Oli talvipäivänseisauspäivä.

Vähitellen tämä pimeä alkaa taas väistymään ja 

puolen vuoden perästä juhannusruusu kukkii ikkunan alla

ja kaislat heiluvat tuulessa meren rannalla.

Tärkeintä on tarttua kuhunkin hetkeen

eikä haikailla mennyttä tai huolehtia tulevaa.

Nähdä se katoava kauneus mikä silmien eteen kunakin hetkenä avautuu.

Liikuttavaa oli, että illalla jaoin somessa 

mm. tuon joulukortin kuvan ja tekstin tämän mökin lapsien lapsille ja miniälle.

Viestiteltiin siinä iloisissa joulutunnelmissa.

Tämä päivä toi heitä suruviestin,

että heidän äitinsä, tätinsä ja anoppinsa oli nukkunut pois.

Kiitävi aika,

vierähtävät vuodet,

miespolvet vaipuvat unholaan.

Kirkasna aina

sielujen laulun

taivainen sointu säilyy vaan.

Silmissäni

yksi ainoa

kynttilän elävä liekki

kuusen oksalla

samassa kaikki palaa.

Kaikki menneet joulut

ihmiset vuodet

lepattavat hetket

palavat

liekissä

palaavat.

Kaikki kadotettu palaa.

Kuivin silmin

katselen. Sisälläni

kohisee. Suuren veden ääni.

-Lassi Nummi-

<3

Jokainen yhteinen joulu on lahjaa!

Niistä nousevat tulevien joulujen muistelut

sekä meidän lasten entisajan joulujen muistot.

<3

Muistojen joulua sinulle!

Tauvonpaikka oli ennen Hänen mummolansa

Sanotaan, että kaikella on aikansa.

Niin on myös elämisen ajalla ja asumisen sijoilla.

Jokaisella paikalla on oma ainutlaatuinen tarinansa,

oma historiansa,

omat elämänvaiheensa.

Ihmiset jättävät elämisen jälkensä,

elämänsä näköiset omat sävyt kotien ja mökkien kurkihirsien alle.

~~~~~~~~~~

On ollut mielenkiintoista löytää Instagramin kautta 

Tauvonpaikan lapsenlapsia ja sukulaisia 

ja sitä kautta tutustua mökkimme menneisyyteen

ja kesiin ennen meitä.

Ja toki minulle on ollut mieluista välittää kuvaterveisiä heidän entisestä mummulastaan,

meidän mökiltä sinne meren taakse.

Lähemmäksi toisiamme  me tauvonpaikkalaiset pääsimme, 

kun lapsenlapsi  tuli poikiensa kanssa käymään lapsuutensa muistojen paikassa. 

Täällä hän on viettänyt kaikki 20 ensimmäistä kesäänsä mummunsa ja pappansa luona. 

Kyyneleiltäkään emme voineet välttyä! 

Olihan se Hänelle mieletön tunne olla siinä mummulan pihassa,

muistojen äärellä 23 vuoden jälkeen

ja nähdä kaikki tuttu,

joka kuitenkin on tavallaan toiseksi muuttunut.

Katoin kahvipöytään talon vanhat kultareunakahvikupit!

Nyt, jos koskaan oli niiden aika. 

Siinä tuvassa istuessamme Hän muisteli tuvan sisustusta,

sitä miltä tupa näytti  ennen meidän vesivahigon jäljeltä tekemää remonttia.

Silloin oli 

vihreät pinkopahvit seinissä, 

maakellari tuvassa ja kamarissa,

vieraskamari,

paljon viherkasveja ja 

silmä- ja parsinneuloja tuvan ikkunanpielessä,

jossa ne olivat mummun käden ulottuvilla.

Hän löysi tuttuja esineitä.

Pitsiverhot,

 ruskea iso puukaappi, jonka pappa oli tuonut kaupungista veneellä,

vanha tonttu,

suojelusenkelitaulu,

papan tekemä pirtin pöytä ja penkit,

leipälapio

ja monta monta muuta pientä ja suurempaa muistoa.

Pihalla on edelleen Hänelle merkityksellinen pieni mökki,

jonka heidän pappansa oli rakentanut kesälomalaisten nukkumapaikaksi.

Siellä oli ollut valot ja viileiden öiden varaksi sähköpatterikin.

Nyt se vaaleanpunaseinäinen mökki on meidän lastenlasten mieluinen leikkimökki.

Mieheni haki vintiltä vanhan matkalaukun,

joka oli täynnä vieraamme äidin koulukirjoja ja -vihkoja,

kirjeita ja kortteja.

Talon entinen emäntä oli kerännyt niitä yhteen salkkuun ja 

me emme olleet meidän mökkiaikanamme ehtineet sitä vielä tutkia. 

Päätimmekin antaa sen matkamuistoksi hänelle 

tutkittavaksi loman jälkeen  äitinsä kanssa . 

Heillehän nuo kaikki kuuluvat, jos kenelle.

Tämä ihana käsinkirjoitettu kirje  50 -luvun lopulta herätteli ajatuksia;

mitähän muistoja meistä jää jäljelle kaiken konmarittamisen ja siivousvimman jälkeen.

Valokuvatkin ovat muistikorteilla ja kovalevyillä tallessa, 

mutta tuleeko ne sieltä koskaan päivänvaloon ja katseltaviksi,

muisteltaviksi.

Tauvonpaikassa oli kuulema käynyt aikanaan paljon vieraita.

Mummu oli pitänyt pientä kauppaa puojissa,

jossa oli myyty oman kanalan munia ja kaupungista tuotuja jauhoja.

Hän oli ommellut Husqvarnallaan nahkaa

kutonut mattoja kangaspuissa

ja soittanut harmonikkaa niin kotosalla kuin kyläillessäänkin,

jopa hiekkarannallakin.

Mummulassa oli ollut lehmiä, hevonen ja 

pystykorvakoiria.

Pappa oli rakentanut tämän pihapiirin, 

jota me nyt elämme.

Pappa oli nikkaroinut ensimmäisenä saunan, 

jossa oli Hänen mielestään vieläkin se sama tuttu, ihana mummulan saunan tuoksu. <3

Koivukujalla Hän oli opetellut pienellä sinisellä isänsä ostamalla pyörällä opetellut pyöräilemään.

Se pieni pyörä nojaa nyt meidän ladon  seinää vasten. <3

Kesälomat olivat kuluneet leikkiessä,

 pyöräillessä isovanhempien, siskon ja serkkujen kanssa

sekä meren rannalla uidessa ja hiekalla touhutessa. 

Kesätyömuistoihin kuuluvat heinien seivästäminen ja likakaivon tyhjentäminen,

jotka vieläkin tuntuvat työltä! ;)

Hänen pappansa oli ollut leikkisä mies.

Haikeana Hän oli aina siskonsa kanssa mökiltä lähtenyt kotiinsa.

Mummula oli ollut rakas kesälomanviettopaikka! 

Vieraamme kertoi muistelleensa kaiholla mummun kauniita sinikukkaisia kahvikuppeja

ja etsineensä vastaavia netistä ja kirpputoreiltakin.

Kahvikuppeja, joita mummu oli säilyttänyt parempian astioina kamarin kaapissa.

Ne olivat minulla tuvan kaapissa,

käyttämättöminä,

odottamassa tätä päivää.

Tätä hetkeä, 

että ne löytävät etsijänsä luokse.

Ne  pääsivät nyt aarteiden joukkoon

Ruotsin maalle tuossa vanhassa matkalaukussa. <3

Tämä maisema, 

metsän ja heinän tuoksu,

tuttu hiekkatie.

Pienten kivien painaumat jalkapohjissa.

Kaikki tuttua,

syvälle piirtynyttä.  

Tien päässä aikansa uljas pihapiiri,

hänen setänsä talo,

nyt vuosien ränsistämä,

 maahan uuvuttama kummila,

taustalla tuttu meren aaltojen humina.

Kaikki on ollut kauan;

silloin ennen, 

tänään.

Hän tunsi kaiken 

sydämessään,

kehossaan.

Syvästi,

kiitollisena.

Niin kuin vaan voi kokea uudelleen kauniin,

ajan saatossa kultautuneen.

Rakkaan,

tärkeän,

elämää kantaneen. <3

Samaa hiekkatietä hilppoivat rantaan serkkuleiriläisemme 

muutamaa päivää ennemmin.

Tämä on heidän mummulan mökin maisema,

lapsuuden kesien miljöö.

Ei Iida -mummu ja hänen tyttärensäkään aikanaan arvanneet,

että me toisaalta tulleet jaamme muistoja  täällä heidän jälkikasvunsa kanssa.

Että mummulan muistot voivat kantaa pitkään,

jopa läpi elämän! <3

Kiitos Maarit, kun kävit täällä! <3

Kaisu

Nostalgisissa mökkitunnelmissa

Vuoden viimeisenä sunnuntaina piipahdimme pitkästä aikaa mökillä.

Lastenlapset siivosivat leikkitallin ja 

kävivät potkuttelemassa mökkinaapureilla,

sillä aikaa kun pappa lämmäytti meille pihasaunan ja paljun. 

Minä nautin kaikesta siitä mitä näin ja koin.

Sytyttelin kynttilöitä ulos lyhtyihin ja sisälle 

sekä  ihastelin talvista mökkimaisemaa ja sen rauhaa. 

Olihan se mukava elämys 

illan pimennyttyä kylpeä tässä vanhassa pihasaunassa

kymmenvuotiaiden tyttöjen kanssa.

Siellä kynttilänvalossa, tummien seinien ympäröimässä saunassa

kerroin lastenlapsilleni tämän saunan tarinaa.

Sitä, kuinka tämän tilan isäntä oli aikanaan tähän metsän reunaan tullessaan 

alkanut ensitöikseen rakentamaan saunaa,

vaikka vaimo olisi pitänyt talon rakentamista tärkeämpänä.

Tytöillä  riitti kyselemistä ja ihmettelemistä siinä löylytellessämme;

ihanko omalla luvalla ne tähän vaan alkoivat rakennella,

miten se mies jaksoi näitä hirsiä tehdä, 

miksi täällä ei ole valoja,

miten tämä sauna kestänyt näin pitkään, 

miten täällä on niin ihanat löylyt...

Siinäpä sitä on itsellekin ihmettelemistä kerrakseen.

Ja toisaalta on hienoa jakaa tätä kertomusta edelleen. 

Jos saunan seinähirret taitaisivat kertoa, 

niillä olisi monenmoisia tarinoita saunojista ja heidän jutteluistaan 

yli seitsemänkymmenen vuoden ajalta. 

Kirmasimme hangessa avojaloin ja pulahdimme paljuun.

Etsimme taivaankannelta sen kirkkainta tähteä

ja kuuntelimme illan pimeyttä.

Kuvittelimme eläinten katselevan metsänreunassa mökin suuntaan

ja ihmettelevän ihmisten erikoista tapaa istua vesiastiassa pakkasessa. ;)

Välillä kävimme tuvassa keittelemässä kaakaot ja kahvit 

sekä herkuttelemassa retkieväillä. 

Pitsiverhojen välistä ikkunasta pilkotti iltapäivän sininen hetki

ja kynttilöiden valo toi suloista hämyisää tunnelmaa tupaan.

Mökilläkin oli joulu! 

Rauhallinen, yksinkertainen juhlantuntu.

Jaettu ilo voi olla kaksinkertainen.

Tai joskus jopa moninkertainen.

<3 

Tämän mökkireissun jälkeen koin vielä 

uskomatonta sydänten ja sukupolvien välistä iloa.

Sain nimittäin tämän mökin entisten omistajien lapsenlapsilta 

viestiä tuolta Pohjanlahden takaa sen jälkeen, kun

Instagram välitti nämä tuokiokuvat heidän ilokseen. 

Siellä he kaihoten ja lämmöllä muistavat 

saunaa ja potkuria,

tuota mummulatunnelmaa,

isovanhempiensa työtä.

kaikkea tätä, jota me saamme nyt vaalia.

Sosiaalisesta mediasta voi olla paljon iloa!

Tauvonpaikan alkuperäiset lapsenlapset  ovat löytäneet minut  somen kautta

ja minä hoksannut heidät. 

Me sinänsä toisillemme vieraat ihmiset 

olemme tämän mökin pihapiirin kautta  toisillemme tutut

ja saamme aivan kuin elää yhdessä tätä paikkaaa  näin kuvien ja tämän blogin kautta.

Olen siitäkin iloinen, että olen saanut heiltä kuvamuistoja

meitä edeltäneiltä ajoilta

ja ehkäpä saan vielä kopion mm. tilasta otetusta vanhasta ilmakuvasta. 

Se minkälaista täällä oli ja mitä täällä tapahtui ennen meitä

on toki kiinnostavaa tietää!  

Vanhat kuvat ja tytärten muistot tuovat oman arvokkaan lisänsä 

meille tämän meille rakkaan paikan historiasta.

Pakkanen paukkuu nyt  nurkissa, 

mutta tänään auringon valo tervehti jo niin piristävästi, että 

mökkikautta kohti mennään kovaa vauhtia.

Mökkitunnelmissa,

Kaisu

Viikonlopun kuulumiset mökiltä; emalivateja,hirsiä, kiireetöntä yhdessäoloa

Tänä viikonloppuna meillä oli viisi pientä yökyläläistä 

ja sitä myöten ihanan eläväistä seuraa ja  menoa.

Lauantaina ilma oli suorastaan paahteinen ja sitä seurasi kova ukonilma ja vesisade.

Sain taas yhden kauan kauan, sanoisinko 20 vuotta, haaveissa olleen jutun toteutettua mieheni suosiollisella avustuksella (= hän teki sen).

Nimittäin harmaantuneesta laudasta hyllyn vanhoille emalivadeille vanhaan pihasaunaan. 

Olin ajatellut tehdä muutaman betonijutun.

Ehkä oli kuitenkin parempi, että betonisäkki unohtui toiseen autoon. 

Meillä oli ilman sitäkin paljon touhuttavaa lasten kanssa.

Käytiin maistelemassa puolukoita ja todettiin, että  viikko saa vielä poimimiseen mennä. 

Isoja ovat ja niitä on paljon ihan pihan vieressä olevassa metsässä.

Kaatosateen aikana lapset kokoontuivat pöydän ääreen piirtelemään.

Siinä he keksivät ja piirtelivät omia pelejään ja lopulta pappakin meni mukaan kertomaan omia piirrettyjä satujaan. Aika kului kuin siivellä siinä ja sitten taas päästiin ulkotouhuihin. 

<3 <3 <3

Tänä aamuna oli epävakaista ja pötköttelin lasten kanssa pitkään tuvan lattialla.

Katselimme kattoon ja tutkimme kattohirsiä.

Juttelimme, miten ne on kaadettu aikanaan 1950 -luvulla metsässä,

 kuljetettu pihapiiriin ja vestetty kirveellä.

Lapsia kiinnostaa tunnetusti se millaista oli ennen. 

 Kerroin lapsille, miten ennen vanhaan on nukuttu tällaisissa siskonpedeissä yhdessä lämpimästi ja aamulla keräätty petuukset pois. 

Meillä oli ihana kotoinen hetki siinä. 

Sisarussarjan nuorimmainen oli eka kertaa yökylässä mummulassa 

ja aivan ihanan reippaasti touhusi ja porukan mukana meni. 

Ja molemmat, ruoka ja uni maittoivat kaikille! <3

Pieneltä mieheltä oli unohtunut takki.

Mummun kaapin kätköistä varavaatteista löytyi lämmikettä, pikkuisen reilunkokoinen;

minun hänen isälleen 90 -luvulla ompelema tekonahkatakki.

Siinä pyörittelin sitä aikani.

Kolme takkia ompelin ja housut tästä materiaalista. 

Ja paljon muuta...

Silloin tuli ommeltua, kun lapset olivat pieniä. 

Se oli sen ajan henkireikä, näkyvän tekemistä, harrastusta...

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tämmöistä touhuamista,

tällaisia ajatuksia tällä erää! 

Ihana viikonloppu kaikkinensa!

Oikein mukavaa alkavaa viikkoa!

Elokuu alkaa olla lopuillaan,

sadonkorjuun aika niin kuin tuossa v.1943 vuoden Kotilieden kansilehdessäkin. <3

-Kaisu-

Vanhat merkatut liinat tauluiksi

Joskus asiat soljuvat kuin itsestään eteenpäin,

pala palalta toisiinsa kiinnittyen.

Niin onnekkaasti kävi nytkin.

Kaikki lähti liikkeelle vanhasta ompelukoneesta, jonka varasin tehdäkseni siitä betonikantisen puutarhapöydän. Singerin nähtyäni totesin, että en raski sitä purkaa ja toisaalta minulla ei ole nyt aikaakaan suurempiin valuhommiin.

Mieheni ollessa töissä raahasin maton avulla eteisessä olleen lipaston tupaan ja tein uudelle vanhalle polkuompelukoneelle paikan eteisen nurkkaan.

Liinavaatteita järjestäessäni olin nähnyt taas kerran jemmaamani vanhat hiutuneet merkatut liinat ynnä muut ihanat käsinommellut aarteet. Olin säästänyt ne tehdäkseni niistä seinätaulut ja sitä myöten saadakseni niiden muiston talteen. Kävin eilen kierrätyskeskuksessa ja löysin ilokseni sieltä kehyksiä 50 senttiä kappale. Ajattelin ensin maalata ne, mutta mökillä totesin tunnelman olevan aidomman elämää nähneessä kehyksessä ja kehyksien kirjo antaa oman värinsä.

Siinä ne nyt ovat.💕

Rakkaimpina omista kapioistani peräisin olevat sydämet K ❤A sekä sukupolvien sydänten ketjuksi ristimäni taulu, jonka tein rakkaan edesmenneen anoppini tekemästä liinasta.

'Sanomat'  ja  kolmen kukan taulu on mökin peruja. Kolme kukkaa ovat 'tarjottimien roikottimesta'. Kokosin tämän taulun kahdesta pätkästä, jotka olivat  tosi hauraita.
Kaksi kukkaliinaa ovatkin sitten kirppislöytöjä. ☺

Olen niin mielissäni, että sain toteutettua tämän Singerin innoittamana.

Nurkkaus jää tämän viikon muistoksi.

Näkyväksi tästä lomapätkästä, jonka olen viettänyt täällä mökillä lähes tulkoon itsekseni.

Arvostukseksi käsityölle, kädentaidoille,

menneiden naisten työlle.

🌸🌸🌸

Sunnuntain iloa.
Nyt on taas aika taas huilata!

-Kaisu-

Vanhojen tuolien kunnostus

Sunnuntaipäivän terveisiä!
Remontti etenee hyvin ja hallitusti.
Pääsimme illalla jo nukkumaan omaan huoneeseen
ja se vasta olikin ihana juttu.
Uni oli hyvää ja syvää! <3

~~~~~~~~~~~~~~~~~~



Tässä ennen remonttikuvia jaan teille vanhojen tuolien tarinaa
ja samalla saan sen tänne muistojeni joukkoon talteen. <3

Mieheni puhdisti nämä vanhat tuolit maalista jo menneenä kesänä.
Hän olisi halunnut maalatakin ne samantien, 

mutta minä  toppuuttelin häntä, kun en vielä tiennyt mihin ne tulevat.

Nyt kun tuo pikku pöytä maalattiin ja sijoitettiin tänne olohuoneeseen, 

päätimme ottaa nämä tuolit lisätuoleiksi tänne kotiin. 

Useimpien vieraiden aikaan kun on usein uupelo istumapaikoista.

Tuoleihin on vaihdettu muutama  päällinen ajan saatossa ja
jokunen on jätetty uuden kankaan alle muistoksi!

Tuolin pohjasta löytyi signeeraus, joka kertoo tuolien olevan käsityötä 1932 vuodelta.

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt tuolit on maalattu tuolla pöydästä jääneellä Helmi -kalustemaalilla.
Pehmusteeksi laitoin kolmisenttisen superlonin.
Kangaskaupassamme ei ollut sellaista kangasta, jota ajatuksissani hain.
Nappasin tämän raitaisen mukaan,
 mutta vaihdan sen vielä yksiväriseen.
Raidat nimittäin haastoivat tuossa pingoitusvaiheessa
ja en ole tyytyväinen lopputulokseen.
Mutta tässä tämä väliaikaversio!
Hyvä siinä on kuitenkin istuskella. :)

.

Tässä aamun hämärässä kirjoittaessani jälleen pysähdyin miettimään
näiden vanhojen tuolien tämänastista elämänkaarta
syvällisesti, tunteellisesti.

Vanhat tuolit
käsityönä kestämään tehdyt.
 Monta paikkaa, monta istujaa nähneet,
monenlaista tarinaa kuulleet,

Nämä kauniit tuolit
välillä hyljättyinä puojin nurkassa
odottamassa aikaa parempaa,
arvostajaa, korjaajaa
meidänkin aikana parikymmentä vuotta
talvesta talveen.

Nyt ovat päässeet taas lämpöön
löytäneet paikkansa
saaneet alkuperäisen tehtävänsä
ihailun
kauniina koruna kodissamme.

<3

Ja meillä yksi projekti on tullut tehtyä, saatu päätökseen!
Kaikella on aikansa,
aikansa kaikella! <3



Ihanan leppoisissa lepopäivän tunnelmissa
saa  taas kerätä voimaa tulevaan viikkoon!

Nautitaan näistä pakkaspäivistä,
kauneudesta!

-Kaisu-

Lapsuuden joulujen äärellä -22. luukku

Kolmannen adventtisunnuntain vietimme lapsuuskodissani äitini luona.

Kotiinpaluu joulun alla on kuin sukellus suoraan
kahteenkymmeneen lapsuuteni ja nuoruuteni jouluun.<3

Siellä kotosalla on niin paljon esineitä ja asioita, 

jotka ovat vuodesta toiseen tuoneet

 joulun odotuksen jännityksen ja joulumielen, 

joulutunnelman, 

joulun.

Kuin kuvastimesta katselin menneitä jouluja... 

Siellä äiti odotti meitä jouluisen aterian kanssa.

Hän oli laittanut "kystä kyllä".

Pöytä oli katettu kauniin jouluisasti ja "herkkua oli siinä monenlaista"!

Halusin tallentaa äidin muhkean nutturan

ja "istutin" hänet tuohon olohuoneen nojatuoliin. <3

Minulla on jouluista on se muisto, että äiti hääräsi aina keittiön puolella.

Harvoin hän istuskeli ja oleskeli

-kuin ei vielä nytkään! <3

<3

Kuljin kotonani huoneesta toiseen. 

Katseeni kulki hyllyillä, pöydillä, seinillä.

joulukuusessa. 

Kaikkialla tuli vastaan 

menneitten joulujen tuntu.

Vanhempani ovat säilyttäneet joulukoristeet arvokkaasti vuosien ja vuosikymmenien ajan.

ja niissä joulu saapuu yhä uudelleen, tuttuna muistojen nauhana.
Kerran hankitut ja saadut esineet ovat tulleet jäädäkseen joulujen juhliin.

Lapsuuteni jouluihin veivät tutusti äidin seinille ripustamat joulutaulut.

Lukujonotaitoni  vahvistuivat aikanaan tämän 60 -luvulta olevan
seinävaatteen numerosarjaa lukiessa. :)

Ja näitä seinätauluja
vanhempani maalasivat kangasväreillä 70 -luvulla
niin lahjoiksi, kotiin ja myyntiinkin .
Muistan heidän tehneen myös liinoja ja  seinälle laitettavia tarjottimen kannattimia.. 

Kuvia töihin otettiin mm. värityskirjoista ja ne jäljennettiin kankaalle kalkkeeripaperin läpi.
Aikansa DIY! <3

Soiva joulukello on vanha lapsuuden jouluihanuus ja se soittaa joulukirkon kanssa samaa 

"Jouluyö, juhlayö" -melodiaa.  Laulun sointi on piirtynyt kauniina mieleeni ja soittorasian virittäminenhän itsessään oli niin jännittävää puuhaa, joka kuului tehdä varovasti.

 Olohuoneen seinällä olevan jouluun liittyvä pitkänpistontyö on isäni käsialaa. <3

Hänen käsistään valmistui aikanaan monta joululahjaakin -niin puu- kuin tekstiilityötä.

Halusin tallentaa tänne vielä tämän joululinnun,

joka on kulkenut meidän kodin kuusessa joulusta jouluun.

Äiti kertoi isän ostaneen sen poikamiesjoulunaan ja
linnun ensimmäinen "laulupuu"on ollut pelargonia.

Lintu on hauras, nokastaan nyt murtunut, yli 50 vuotta vanha aarre, 

Se siivittää meidän jouluun tänä vuonnakin isän, jouluihmisen muistoa! <3

~~~~~~~~~~~~

Monet asiat ovat jääneet elämään perintönä meidän jouluihin

ihanina tapoina ja tottumuksina.

Kun peilailin näitä lapsuuden joulujen vaikutusta nykyisiin omiin jouluihin, 

samalla mietin sitä,

mitä  tämän kurkihirren alla vietetyistä jouluista jää lasteni ja lastenlasteni jouluihin.

Sitä kaikkea en välttämättä ehdi nähdä enkä kuulla,

mutta uskon, että jotain minäkin jätän heidän sydäntensä jouluun.

Jotain, joka kantaa joulusta jouluun
sukupolvien sydänten ketjussa!

~~<3~~<3 ~~<3~~

Isän haudalla tuli itku.

"Lumi on jo peittänyt

kukat laaksosessa..."

Sen säkeistön isä lauloi yhtäkkiä, yllättäen pitkän hiljaisen ajan jälkeen
viimeisenä laulunaan helmikuussa 2012.
Lapsuuden joululaulu oli hänen mielessään säilynyt pisimpään
-se kumpusi muistin kätköistä, kun kaikki muu oli jo pois pyyhkiytynyt,
kun kaikki sanat olivat jo sanottuna. <3 

Niin pian kaikki kaunis on ohi;

ihmisen elämä, tehty työ, hyvät hetket,  joulujenkin ihanuus.

Jäljelle jää vain kaipaus, ikävä ja muistojen helmet.

Sinne kodin ikkuna jäi tuikkimaan pimeään.

Sinne jäi äiti yksin muistojensa kanssa.

Jouluna kaikki tunteet tuntuvat kertautuvan.
Onneksi hänellä on koteja, joihin on tervetullut
lasten jouluja, joihin voi mennä! <3

-Kaisu-