Laatikoita kerrakseen

Satuin kerrankin olemaan sopivasti lauantaivapailla samaan aikaan, kun paikallinen osto- ja myyntiliike piti huutokaupan. Suurin osa tavarasta oli astioita ja taidetta, jotka oli helppo sivuuttaa ja pitää huutonumeronsa kurissa, mutta jotenkin loppua kohti huutokäsi villiintyi nostamaan itseään esille tämän tästä.

 

Menin paikalle jo hyvissä ajoin etukäteen nähdäkseni myytävät romppeet ennakkoon, jolloin on helpompi huutaakin, kun on päässyt katsomaan läheltä huudettavia esineitä. Yläkuvan turhake oli heti pakko saada -listauksessa. Sen arveltiin olevan vanha leivontalauta. Hyvin se on ainakin pesty ja puunattu. Pinnassa on superkaunis patina.

Puulaatikoita oli muutenkin monenlaisia, ja suurin osa paikalla olleista huutajista oli sen verran vanhempaa sukupolvea, ettei näillä ruosteisilla ja lahoilla laatikon raadoilla tainnut olla heille kovin kummoista arvoa. Lisäksi niitä alettiin huutamaan vasta ihan lopuksi, jolloin yli kaksi tuntia kestäneen kaupanteon päätteeksi osa ihmisistä alkoi jo valua kohti ulko-ovia.

Minun onneksenihan se koitui. Yläkuvan rautavahvikkeinen laatikko kannella ja nahkasaranoilla lähti mukaan vitosella, joka on alin mahdollinen huuto. Kansi ei pysy paikallaan alkuperäisillä nahkapaloillaan, joten se on nyt väliaikaisesti tallessa muualla, ja laatikko komeilee ilman kantta muratin aluslautasena.

Kuopukseni, joka lähti äidin seuraksi huutokauppaa katsomaan, sai kärsivällisyydestään palkinnoksi kauan haluamansa puurasian, johon saa tallettaa pikkuisten poikien tärkeitä juttuja.

Sitten kävi niin, että useammalle laatikolle ei löytynyt yhtään huutajaa, koska minäkin totesin, että eiköhän minulla jo ole riittävästi laatikoita. Myyjä korotti panoksia ja pinosi useamman laatikon samaan kauppaan, minkä jälkeen en enää osannut olla hiljaa vaan möläytin ostavani vitosella ne kaikki, ellei korkeampia huutoja tule. Eikä tullut. 

Sanotaan nyt vaikka niin, että minulla on sitten aika paljon puulaatikoita. Tällaisia matalia kaikki, ja aika isojakin osa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mihin niitä tarvitsee. Tällä hetkellä suurimmat keräävät pihalla lisäpatinaa.

Ja kuulkaas... jos joku ei vielä kääntynyt katsomaan silmämunat kuopistaan pullottaen tuota ylenmääräistä lahon puun ostoa, niin viimeistään tämän ruosteisen altaan huutaminen vitosella sai viimeisetkin kääntymään haudassaan tuoleissaan. Ehkä tuossa ei ole vanhemman väen silmissä romuromanttista nostalgiaa, vaan vanha haiseva allas?

Lokakuussa olisi tiedossa seuraava huutokauppa, joka mahdollisesti on kuolinpesän irtaimisto, joten eipä tiedä, vaikka sieltäkin jotain kivaa lähtisi matkaan. Jos satun vapaalla olemaan ja suinkin pääsen, niin takuulla menen. Vaikken mitään ostaisikaan, kuten en aina ostakaan, niin pelkkä huutokaupan seuraaminen on hupaisa harrastus. Ainakin täällä Savossa sitä lupsakkaa kaupantekoa ja vinoilua on lysti pohjanmaalaisenkin seurata!

Talon takanurkalle on alkanut ilmestyä autotallin profiili. Harjakorkeuteen talli nousi reilu viikko sitten, ja päivä päivältä siinä tapahtuu pientä edistymistä, vaikka työt ja sateiset säät koettavat parhaansa mukaan työn etenemistä estellä. Sen verran monesti on tällä tontilla kuitenkin menty läpi sen kuuluisan harmaan kiven, että edellä mainitut seikat ovat hidasteita, eivät esteitä.

Pihamaalla on satanut viikkokausia melkein päivittäin, ja harmaan kostea sää ei ole juuri houkutellut ulkoilemaan. Kesäkanojen ja tipujen muutto talvikotiinsa viikko sitten hiljensi sen vähäisenkin ulkoiluinnon, ja nyt kun lavatarhan satokin on korjattu talteen, syöty ja säilötty, ei minua juuri saa ulos kuin valokuvaustarkoituksissa.

Eilen kävin aamupäivällä viereisen pikkujärven rannassa kuvaamassa sumua. Tehokkaasti se peittääkin näkyvyyttä täällä jo toista päivää.

Haaveilen usein nousevani kesällä kukonlaulun aikaan kuvaamaan auringon nousua ja sumun hälvenemistä, mutta aamutuimaan se ajatus ei olekaan koskaan niin hyvä. Nukkuminen on niin mukavaa. Tällainen syksyn aamupäiväsumu on se toiseksi paras vaihtoehto.

On se syksy vaan kaunis, kun ei olisi niin tuhannen kylmä. 

Pihavajaa tervehtimässä

Käväisin viime viikolla tervehtimässä pihavajaani. Se odottelee sellaisia aikoja, jolloin saisin mies- ja konevoimia avukseni, ja sillä välin sen ympärille kasvaa näköjään melkoinen viidakko.

Tuleva pihavajamme, entisessä elämässään sauna, sijaitsee autioituneen pihapiirin perällä, ja koko piha rakennuksineen ja vanhoine puineen on varsin viehättävä kokonaisuus. Jos sijainti ei olisi mahdoton, minulla olisi kova kiusaus ostaa koko paikka rakennustontiksi. Olisiko ihanampaa kotiintuloa kuin nousta tällaista kujaa suoraan etuovelle. Olen aina rakastanut myös pihatien keskellä kasvavaa vihreää kaistaletta.

Aitat aarteita pullollaan. Voin vain kuvitella. Osaa pääsin katsomaankin, kun tehtiin kaupat pihavajasta.

Talo on aikaisemmin samalla paikalla sijainneen talon hirsistä tehty, ja samoista hirsistä on kauan sitten rakennettu myös meille siirtyvä pihavaja.

Tätä katsellessaan tuntee olevansa jossain ihan muualla kuin kotinurkilla. Paikka paikan päällä. Navetan vintillä on kuulemma joskus asunutkin joku omassa yksiössään.

Joku hellämieli varmaan.

 Sieltä täältä pitkin pihaa nousee vanhoja perinneperennoja.

On siinä talolla kaunis paikka koivikkoisella mäellä! Kuvan taka-alalle jää vielä järvinäkymät.

Istutetut ja itsekseen sinne kasvaneet kaunottaret kilpailevat kauneudessa.

On vain ikävä tosiasia, ettei mikään kestä ikuisesti. Hoitamattomana varsinkaan. Viime talvi oli romahduttanut suuren suulin toisen päädyn.

Monen monta perinnekasvia sieltä löytyy, ja jos tuosta joku olisi joskus voinut pihaa ryhtyä raivaamaan, olisi sieltä päässyt löytämään monen monta aarretta. Omenapuitakin siellä kasvaa villiintyneenä puolenkymmentä.

Juhannusruusu oli viime viikolla nupulla. Jokohan se nyt kukkii? Omassa pihassa nämä ovat vielä avautumatta.

Tämäkin sulotar. Pikkuisen on kukinta kaikessa meidän pihaa edellä. Syynä siihen mahtaa olla korkeampi kasvupaikka. Saavat enemmän aurinkoa, ja ennemmin keväällä.

 

Kerrassaan viehättävä paikka. Sen mahdollisuudet kenenkään asuinpaikkana on kuitenkin poljettu kansainvälisen lannoitejätin jalkoihin, ja nähtäväksi jää, loppuuko meidän uuden kotimme loru saman jätin rattaisiin, vai asutaanko tällä paikalla hyvinkin vielä kymmenien vuosien päästä. Sitä emme toistaiseksi voi kuin arvailla. Ja odottaa tuomiota.

Piha puhkeamaisillaan kukkaan

Olin perjantaina töissä iltavuoron ja siihen perään yhdeksäntuntisen lauantain, eli melkein koko päivän mittaisen vuoron, ja sillä välin kotipiha on kylpenyt auringossa ja lämmössä. Hurja määrä aukeavia nuppuja ja alkavaa kukintaa on luvassa, kun vain saataisiin pitää nämä lämpimät säät vielä vähän aikaa!

Syreeni alkaa vihdoin suunnitella kukintaa. Vuosikausia se on vain kasvanut ja vankistunut, mutta nyt siinä on nuppuja joka puolella pensasta. Tai niitä on itse asiassa kolme, joista yhden on myyrät talvella syöneet, mutta kaksi kasvaa komeasti jo istuttajansa pituisina. 

Syreenien antamaan suojaan jää joskus vuosien kuluttua kelapöytä pergolansa kanssa, siis kunhan syreenit siitä vielä kasvavat. Hommasin katoksen alle kukkia, jotka eivät kuihdu. Ei kerrota kenellekään, että tämä valkoinen pionikimppu on oikeasti Halpa-Hallin kangaskukkakimppu. Vaasina oleva peltipurkki on saatu tällä viikolla naapurilta. Ihana ruostekasa - ja ihana naapuri! Purkin pohjalla on veden sijasta kiviä, jotta tuuli ei kaataisi pionikimppua.

Etupihan kivikko alkaa olla yhtä värien ilotulitusta.

 

Siellä kasvaa myös tällaisia tappeja, joiden olettaisin olevan viimekesäisien kylvöjen tulosta. Mitähän olen kylvänyt, ja onko tämä punertava tupsu nyt kukka, vai vasta sen esiaste? Näitä on reilusti, ja ne näyttävät voivat varsin hyvin kuivassa hiekkamaassa. Mutta kun en muista, mitä olen sinne sotkenut! Joka tapauksessa tyyppi ei ainakaan näytä entuudestaan tutulta. Taustalla näkyy vastaava kaveri ilman punerrusta.

Pionin nuppuja on nyt kymmeniä ja taas kymmeniä, ja nämä ovatkin sitten ihan aitoja sellaisia. Muurahaiset vetävät niistä päänsä täyteen imelää. 

Patjarikko on siitä ihana, että se kasvaa yhtä iloisesti paahteisessa etupihan penkissä kuin hiukan kosteammassa paikassa pengerryksen partaallakin. Tässä sen sekaan vain on soluttautunut surkimus, kutsumaton vieras. Joku heinälajike tunkee tähkiään sen läpi. En millään raaskisi repiä tätä yhtään auki, mutta ilman repimistä en koskaan saa rikkoja pois sen seasta.

Lamoherukan läpi ei onneksi tule edes rikat.

Tässä on muuten pihlajan juurella kasvavat ananakseksi haukkumani liljojen alut.

Niitähän ne ovat jo ihan selvästi. Toisella puolella samaa penkkiä kukkii alkukesän violetti teema - rönsyakankaali, nupulla olevat kurjenmiekat ja kuvan rajauksen ukopuolella vielä jättilaukat. Kyllä minun nyt kelpaa.

Kovin sotilaallisen tarkkaa kitkentää en ole ehtinyt harrastamaan, koska työt. Niinpä penkit ovatkin iloinen sekamelska kasvatettua ja kutsumatonta. Ohikulkiessani pyrin kiskomaan muutaman kortteen joka kerta, jotta ne pysyisivät penkissäni altavastaajina. Mokomat.

Ihan pian kukkii idänvirpiangervo. Pensaiden tavis, mutta silti ensimmäisiä pensaslajeja, joihin ihastuin kuvien perusteella ja jonka halusin meillekin. Ehkä siksikin, että tiesin maaperän olevan sille otollista. Vehreän puutarhan saa helpoiten juuri niillä tylsillä ja helpoilla lajeilla. Näin uskaltaisin väittää.

Ja mikäs muu sellaiseen sopisi paremmin kuin maahumala. Harvoin tulee kuvattua sitä kukkivana, mutta onneksi kuitenkin nyt! Siellä se valtaa ruusujen alustaa.

Samaiselta naapurilta, jota jo aikaisemmin kehaisin, on saatu tämäkin ruosteinen lyhty. Näitä on minulla jo kolme ihanaa, puuttuu vain puutarha, jossa olisi vanhoja puita näiden ripustimiksi. Sellaista odotellessa tyydytään nuoriin puihin ja kerätään lyhtyjen pintaan lisää kaunista patinaa.

Suloista sunnuntaita, blogisiskot!