Säveliä vuodenvaihteeksi

Vuoden 2018 lopulla oli julkaisurintamalla ruuhkaa. Moni perinteisistä suosikkiartisteistani toi markkinoille uuden albumin. Monesta olisin halunnut pitää enemmän kuin lopulta oli mahdollista. Onneksi osa vuoden varrella julkaistuista levyistä sentään osui kohteeseensa ja puhutteli kuulijaansa.

Valitsin listalleni kymmenen mielenkiintoista albumia, jotka päätyivät kerta toisensa jälkeen soittimeen. Ne sisältävät elementtejä, jotka joko ruokkivat mielikuvitusta tai saavat arjen raskauttaman mielen nousemaan vielä kerran kaiken harmauden yläpuolelle. Levyt on julkaistu vuoden 2017 joulukuun alusta marraskuun 2018 loppuun ulottuvalla aikajänteellä.

Elvis Costello & The Imposters: Look Now
Teknisesti levy hipoo täydellisyyttä, mutta onneksi Costellon ääni luo inhimillisen ja tarvittavan särön kauniiseen pintaan. Vaikka Artisti ei huuda rokin ilosanomaa, kannattaa volyymi nostaa niin korkealle kuin on vain mahdollista, sillä monipuoliset sävyt ja taitavat sovitukset saavat lanteet notkumaan hetkittäin. Tällainen albumi puolustaa aina paikkaansa itselle omistetun illan soittolistalla.

Roger Daltrey: As Long as I Have You 
Daltreyn ääni ei ole aivan entisensä, mutta hän on oikeastaan aina liikkunut kireyden rajamailla. 74-vuoden iässä sama kireys kertoo tiukasta asenteesta: laulaja ei suostu antamaan periks ja liikkuu näissä maisemissa kuin kotonaan. Sisäinen lämpö levylle valittua musiikkia kohtaan saa kappaleet kuulostamaan itseään täyteläisemmiltä. Kokenut muusikko tuntee rajansa ja osaa kääntää kaiken täydellisesti edukseen.

Marianne Faithfull: Negative Capabilty
Kun artisti on nähnyt ja kokenut kaiken, on aika tehdä tilinpäätös. Tämä ei kenties ole Faithfullin uran pääteasema, mutta kaihoisa yleisilme kertoo jotakin olennaista lopullisuudesta. Ed Harcourtin luotsaama yhtye tekee hienoa jälkeä ja vierailevat artistit luovat uusia todellisuuden tasoja. Elämän karheus tekee albumista vastustamattoman, jopa kauniin.

Brian Fallon: Sleepwalkers
The Gaslight Anthemin keulakuva Brian Fallon ajaa mutkaisella tiellä, mutta vie albuminsa lopulta liput hulmuten maaliin. Vain todellinen kyynikko ei pysty nauttimaan näiden haikeiden ja romanttisten kappaleiden tunnelmasta. Artisti on tavoittanut hyvin olennaisia asioita amerikkalaisesta sielusta ja laajasta musiikkiperinteestä. Viattomuus ja tummat sävyt kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan.

Robert Finley: Goin’ Platinum! 
Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä: Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.

Mark Knopfler: Down The Road Wherever
Soolourallaan on Mark Knopfler ollut taitava yhdistämään rockelementtejä perinteisempään amerikkalaiseen ja brittiläiseen musiikkiin. Parhaimmillaan liitto on soinut kirkkaana, mutta parilla aiemmalla albumilla nousukiitoa oli vaikea havaita.  Ei tämäkään levy suuria yllätyksiä tarjoa, mutta nyt hän vaikuttaa olevan sinut itsensä kanssa. Se puolestaan saa kappaleet kuulostamaan monta astetta paremmalta. Maisemat vaihtuvat, mutta kitara pysyy tukevasti Knopflerin kädessä.

The Magpie Salute: High Water I 
Kappaleiden laaja kirjo luo aluksi kuvan suuntaa vailla kulkevasta yhtyeestä, mutta arvaamatonta se ei ole. Tätä on amerikkalainen musiikkiperinne parhaimmillaan: tarkoituksellisen värikästä ja tyylitietoisen monipuolista. Sister Moon nousee vuoden parhaiden kappaleiden eksklusiiviseen joukkoon.z

Kacey Musgraves: Golden Hour
Kaunis ääni saa kappaleet hehkumaan. Albumi henkii aikuisuuden seuraavaa askelta, jonka kunkin laulun kertoja on valmis ottamaan varauksellisella ilolla vastaan. Musgraves luo sävelillä valoa ympärilleen, ja talven pimeinä hetkinä kuulija osa arvostaa sitä kaikkein eniten. Kevyt ja ilmava musiikki kuljettaa mukanaan.

Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams
Rateliffin ääni kuulostaa yhä varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet edellisen studioalbumin jälkeen. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen. On aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon ja albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi: tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.

Paul Weller: True Meanings
Wellerin uusi albumi pysäyttää ajan ja antaa tilaa pohtia suuria kysymyksiä. Se askeltaa viileästi ja määrätietoisesti ensimmäisistä sävelistä aina viimeisiin kaikuihin saakka. Loistavat sovitukset täydentävät kokonaisuuden, ja kuulijan on istuttava aistimaan musiikin kasvava voima. Weller maalaa musiikkinsa pienin ja tarkoin vedoin: mitään ei tarvitse lisätä tai poistaa. Aivan kuin hän haluaisi kertoa, että juuri tämä käsillä oleva hetki on täydellinen juuri näin. ”Kuin kamarimusikkia”, totesi hyvä ystäväni.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2019)

Elvis Costello & The Imposters: Look Now (2018)

Tuntemassamme musiikin maailmankaikkeudessa elää artisteja, jotka harjoittavat vuosikymmenestä toiseen ammattiaan, vaikka monelle kanssaihmiselle tuottaa vaikeuksia päästä jonkin lievästi häiritsevän yksityiskohdan yli. Joillakin muusikoilla esteeksi nousta kirkkaimpiin valokeiloihin saattaa muodostua tapa soittaa kitarasooloja, rakentaa kappaleita vastoin yleistä estetiikan tajua tai vimma vaihtaa tyylilajia albumien välissä. Nämä perinteiset vajavuudet voivat kääntyä myös loistaviksi mahdollisuuksiksi. Declan Patrick Aloysius MacManus, artistinimeltään Elvis Costello, on yksi heistä. Sympaattisen oloinen silmälasipäinen lauluntekijä ei ole koskaan häikäissyt lauluäänellään, mutta hän on tehnyt joukon erittäin hienoja albumeja ja koskettavia kappaleita, osan yhteistyössä muiden merkittävien artistien kanssa.

Elvis Costello palasi kymmenen vuoden tauon jälkeen studioon The Imposters -yhtyeensä kanssa. Albumilla on myös kolme Burt Bacharachin ja yksi Carol Kingin kanssa yhteistyössä sävellettyä kappaletta. Tekijöilleen luontaiset sävyt erottuvat, mutta ne uivat kokonaisuuteen täydellisesti, ja niiden elementit täydentävät toisiaan. Teknisesti levy hipoo täydellisyyttä, mutta onneksi Costellon ääni luo inhimillisen ja tarvittavan särön kauniiseen pintaan.

Albumi käynnistyy perinteisellä rumpukompilla, mutta suunta kääntyy kohti parempaa, kun mukaan liittyvät basso ja piano. Vähitellen Under Lime saa ylleen suuremman kuorrutuksen, kun lähes sotilaallisen täsmälliset puhaltimet ja dramaattiset kuoro-osuudet käyvät nostamassa tunnelmaa. Kappaleen maukkaat hidastukset kertovat puolestaan, ettei Costello ole menettänyt kykyään luoda mainioita ja polveilevia pop-rocksävelmiä. Avausta seuraa Don’t Look Now, joka laskeutuu rauhallisempiin ja pehmeämpiin äänimaisemiin. Yksinkertainen sovitus on kaunis. Burnt Sugar Is So Bitter kuljettaa välittömästi tunnelmasta toiseen: funkahtava basso ja soulsävyt kierrättävät menneen ajan tähän päivään, ja jälleen kerran puhaltimet nostavat kierroksia. Loistavat hetket seuraavat toisiaan levyn loppuun saakka.

Look Now on tasapainoinen kokoelma hienoja lauluja. Tuotanto tukee kokonaisuutta, eivätkä täyteläiset sävyt tuki missään vaiheessa olennaisinta, eteenpäin rullaavia kappaleita. Vaikka levy ei huuda rokin ilosanomaa, kannattaa volyymi nostaa niin korkealle kuin on vain mahdollista, sillä monipuoliset sävyt ja taitavat sovitukset saavat lanteet notkumaan. Olkoon se liike tosinaan vaatimatonta, mutta viimeisten sävelten myötä kuulijalle jää levollinen ja hyvä olo. Tällainen levy puolustaa aina paikkaansa itselle omistetun illan soittolistalla. DeLuxe -version mukana seuraava neljän kappaleen Regarde Maintenant -EP täydentää luontaisesti aiemmin kuultua.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Marraskuun levy 2018)

Paul Weller: True Meanings (2018)

Aika on erikoinen suure. Sitä ei huomaa eikä saa kiinni, mutta kulumisen merkit näkyvät. Sen sanotaan parantavan haavat ja jalostavan. Määritelmät itsessään ovat vain sanoja, pistoja ilmaan, eikä niillä toisinaan ole konkreettista sisältöä. Kaikki muuttuu hetkessä, kun kulman takaa ilmestyy yllättäen jotakin odottamatonta ja suurta. Se ei tule suuremmuuttaan huutaen ja mahtipontisin äänivallien vyörynä, vaan lähestyy hitaasti ja rauhallisesti, kulkee rinnalla ja kiinnittyy vähitellen osaksi kuulijaansa. Se ei tule petollisin aikein, vaan tarjoaa tyynen poukaman maailman myrskyiltä.

Paul Wellerin uusin albumi pysäyttää ajan ja antaa tilaa pohtia suuria kysymyksiä. Mieleen ei hetkeksikään hiivi ajatus itsestäänselvyyksistä, vaikka sanoituksissa esiintyvät jo alkumetreillä moonbeams, midnight, moonlight, silence ja twilight. Ne ovat sanoja, jotka johtavat moneen kertaan kuljetuille poluille, mutta Wellerin käsissä ne ovat tiiliä, joilla on täydellinen paikkansa talossa, jota hän sävelillään rakentaa. Äänimaailma on seestynyt edellisestä A Kind Revolution -albumista, joka rokkasi raikkaasti. True Meanings askeltaa puolestaan viileästi ja määrätietoisesti ensimmäisistä sävelistä aina viimeisiin kaikuihin saakka. Loistavat sovitukset täydentävät kokonaisuuden, ja kuulijan on istuttava aistimaan musiikin kasvava voima.

The Soul Searchers käynnistää levollisen, mutta painokkaan matkan. Wellerin kitara kutsuu mukaansa, Hannah Peelin jousisovitus täydentää perussoinnin ja kosketinsoittajat saavat hetkensä valokeilassa. Kappaleeseen on ujutettu hienosti vaikutteita usealta vuosikymmeneltä. Sitä seuraa Glide, jonka keinuva valssirytmi kutsuu mukaansa, ja askeleet ovat kevyitä. Neljäntenä soiva Gravity vie ajatuksen vielä pidemmälle: tanssiaskeleet kohottavat maasta, vaikka painovoima vaatii toisin. Albumin edetessä Weller koukkaa hetkeksi myös intialaisiin tunnelmiin, eikä se ole vain pintamaustetta, vaan tarkoin harkittu äänikuva. Levyn loppupuolella May Love Travel With You pyrkii riisumaan pelolta kasvot kauniilla melodiallaan.

Paul Weller maalaa musiikkinsa pienin ja tarkoin vedoin: mitään ei tarvitse lisätä tai poistaa. Aivan kuin hän haluaisi kertoa, että tämä käsillä oleva hetki on täydellinen juuri näin. Siinä hän on oikeassa. Levyä kuunnellessa maailman voi sulkea verhojen toiselle puolelle, sytyttää kynttilät ja nauttia kuulemastaan tai nousta jaloilleen ja tanssia elämälle.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Lokakuun levy 2018)

Joonas Holmén + Lossy Codecs: Sterner Stuff (2018)

1990-luku rikkoi edellisen vuosikymmenen optimismin ja aloitti pilkkoa musiikin lajityyppejä yhä pienempiin osiin. Syvä angsti korvasi tunteiden kirjon, vaikka samaan aikaan maailma ympärillämme vapautui. Vapaus kantoi povellaan käärmettä: yhteisöt sysäsivät vastuun raskaan taakan yksilöille. Postmodernismi on yhä monelle sanahirviö ja sisällyksetön akateeminen määritelmä. Toisille se on puolestaan totuus, olotila ja kuva kaikkialle ja ei mihinkään yhtä aikaa harottavasta kulttuurisesta erityispiirteestä. Kun tuon ajanjakson airuet hiljenivät ja profeetat vaikenivat, huokasi moni helpotuksesta. Ja nyt kädessäni on laulaja-lauluntekijän Joonas Holménin uutuusalbumi Sterner Stuff. 

Turkulainen laulaja-lauluntekijä ei ole ensimmäistä kertaa äänitysnappuloiden äärellä. Sterner Stuff on hänen toinen studioalbuminsa. Se käynnistyy hämäävästi leirinuotiokitaralla. My Fellow Men on synkissä vesissä uiva tilitys yksinäisyydestä ja elämästä toisten ihmisten keskellä. Kun sähköiset instrumentit liittyvät mukaan, kevenee tunnelma hieman ja toivo pilkistää sanoissa vain kadotakseen jälleen viimeisissä säkeissä. Seuraavaksi Come of Age vie hieman kevyempiin, jopa popahtaviin tunnelmiin, mutta sanat pysyvät yhä synkemmillä urilla. Se synnyttää erikoisen, mutta omalla tavallaan hienon kontrastin kahden elementin välille.

Holménin levyllä kaikuvat tosinaan vaikutteet Interpolin, Editorsin ja Radioheadin äänimaisemista, ja tosinaan jopa klassinen Afghan Whigs -albumi 1965 käväisee mielessä, kun kitarat pauhaavat ja rytmi kuljettaa. Gotiikan tummat sävyt hipaisevat matkan edetessä useasti kylmenevää selkärankaa. Sanoitukset vierailevat toistuvasti eksistentialistisen ahdistuksen perimmäisissä kysymyksissä, joissa ihminen etsii itseään, totuutta ja jumalaansa. Kaikki ovat suuria inhimillisiä teemoja, joiden äärellä elämänsä pasianssia pelaava kertoja pyrkii eteenpäin hyvän ja pahan ristiaallokossa.

Outta Dis World päättää albumin kevyesti sähköisillä funk-sävyillä flirttaillen ja jousikvartetin avustamana. Se esittää lopuksi tärkeän kysymyksen: ”Will you listen to my songs?” Siihen mennessä on kuulija kulkenut kymmenen kappaleen taipaleen kertojan matkassa. Lopussa odottaa katarsis, puhdistautuminen. Vastaus on yksinkertaisesti kyllä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi – Kotimaan kattaus, marraskuu 2018

The Magpie Salute: High Water I (2018)

Määritelmiä on maailma pullollaan ja uusia syntyy jatkuvasti. Kuvaavatko ne  kaikki kohdettaan, on aivan toinen kysymys. Amerikkalainen rock-yhtye The Black Crowes kantoi kunniakkaasti päällimmäisenä kirkasta southern rockin kylttiä, jota oli terästetty rouhealla bluesilla ja eteenpäin vyöryvällä hard rockilla. Joillekin kuulijoille ensimmäinen käsite saattaa kuulostaa tunkkaiselle ja vanhanaikaiselle, ja juuri siksi sen alle ei kannata jäädä makaamaan. Henkeä ahdistavat määritelmät ja luovuutta kuristavat rajat on tehty rikottaviksi, ja sen The Black Crowes parhaimpina vuosinaan teki komeasti. Yhtyeen tarinan viimeisin käänne oli poimittu kuin suoraan muusikoiden ohjekirjan pimeiltä sivuilta: Robinsonin veljesten piti lähteä riitaisina omille teilleen.

High Water I on The Magpie Saluten ensimmäisen studioalbumi. Kitaristi Rich Robinson karistaa menneisyyden pölyjä hartioiltaan, mutta kantaa silti kaukaista kunniaa mukanaan, eikä taito ole kadonnut tarinan käänteissä mihinkään. Yhtyeessä on mukana vanhoja The Black Crowes -kumppaneita, ja kenties juuri siksi albumin perustunnelma säilyy tuttuna ja turvallisena, mutta uusi viiteryhmä luo moneen kappaleeseen raikkautta ja tuoreutta. Mary The Gypsy käynnistyy fanfaarilla, aivan kuin yhtye haluaisi tehdä näyttävän sisääntulon. High Water esittelee rullaavan kitarafifin ja Send Me An Omen luo heti kolmannen turvallisen ja leppoisan äänimaiseman. Alku on lupaava, mutta ei vielä tyrmäävä. Perinteinen jamielementti elää vahvana. 

Näiden jälkeen koittaa muutama albumin kohokohta: Sister Moon ja Walk On Water. Ensin mainittu käyttää aluksi säästeliäästi kitaroita ja antaa pianon hoitaa yksinkertaisen ja tunteikkaan komppauksen. Melodia karkaa ilmaan ja kiepauttaa mukaansa. Steel-kitara tunteilee ja täydentää tarinaa. Pieni hetki, jolloin tummanpuhuva jousisoitin painottaa tunnelmaa kruunaa hienon kokonaisuuden. Jälkimmäinen puolestaan rullaa eteenpäin kuin luotettava auto maantiellä: tasaisesti ja harmonisesti: Mitään ei ole liikaa eikä turhaan. 

Mustat varikset juuttuivat sijoilleen puhelinlangoille, mutta harakat lentävät komeasti. Rich Robinson on koonnut joukkonsa taiten, eivätkä rivit horju. Tunnelmat vaihtuvat, ilmavuus kääntyy savuiseksi kapakaksi ja räyhäkkäämpi meno tarkoin suunnitelluksi kokonaisuudeksi seuraavassa hetkessä. Tämä laaja kirjo saattaa vaikuttaa kulkevan suuntaa vailla, mutta arvaamatonta se ei ole. Tätä on amerikkalainen musiikkiperinne parhaimmillaan: tarkoituksellisen värikästä ja tyylitietoisen monipuolista. Kun levyn päättävän kevyesti eteerisen ja psykedeelisen Open Up -kappaleen sävelet katoavat horisonttiin, kuuntelija huokaa: Tulkoon rock.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Syyskuun levy 2018)

Osola: Kulkurien kaupunki (2015)

Kotkalaisen yhtyeen esikoislevy rullaa kuin uusi kotimainen elokuva: kevyesti ja ilmavasti. Tätä kuvaa vahvistaa sanoitusten selkeä tarinallisuus, jonka muun muassa Bruce Springsteen ja John Mellencamp ovat vahvistaneet tavaramerkeikseen. Erityisesti ensin mainittu on läsnä joissakin levyn keskeisissä sanoituksissa ja sovituksissa. Tosinaan meno yltyy samantapaiseksi piilokieroksi huumoriksi kuin Jason Ringerbergin soolotuotannossa parhaimmillaan. Petri Osola näyttää tuntevan vanhojen tekstintekijöiden oivallukset, mutta kuljettaa tekstinsä sujuvasti sekä omaan elämänpiiriin että paikalliseen historiaan. Erityisesti kappale Kulkurien kaupunki pitää ehdottomasti liittää Kotkaa käsittelevien laulujen kaanoniin.

Musiikillisesti levy on mielenkiintoinen. Aloitusraidalla Maailma liikkuu on havaittavissa Springsteenilta tuttua nostatusta. Liljankukka kulkee eteenpäin kuin Coldplayn Clocks ja Elokuvamies jyllää samassa hengessä kuin Katrina and the Wavesin Walking On Sunshine. Viimeinen kappale Muukalaisten legioona on puhdasta Dingoa ja dramaattista kerrontaa, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Albumin kahteentoista kappaleeseen sisältyy myös paljon elementtejä, joilla yhtye flirttailee sekä perinteisen iskelmän että modernimman iskelmällisen rokin kanssa. Se tekee musiikista helposti lähestyttävää, mutta syö hieman särmää omalta ”runollista suomirokkia” -määritelmältä. Toisinaan sanoituksissa häilyy hieman epäsymmetristä tautologiaa, joka puolestaan korostaa parhaimpien tekstien oivalluksia.

Yhtye soittaa hyvin, ja kappaleet pysyvät kautta linjan hienosti koossa. Perusasiat ovat tietenkin kunnossa, sillä soittajat ovat kokeneita muusikoita. Vielä kymmenkunta vuotta sitten osaava levy-yhtiö olisi vienyt Osolan treenikämpältä studioon, mutta musiikin jakelukanavien muutosten myötä moni yhtye on päätynyt julkaisemaan äänitteensä itse. Se on toisaalta antanut artisteille enemmän vapauksia. 

Osolan levyn on äänittänyt, miksannut, tuottanut ja masteroinut Teemu Aalto. Äänimaailmassa on kaikuja amerikkalaisesta rockista, jopa punkista, ja Kaikki paitsi rakkaus on turhaa -kappaleen alussa Petri Anttilan basso jumputtaa hetken kuin legendaarisissa soul-biiseissä konsanaan. Juuri tämän kaltaiset irtiotot iskelmällisyydestä voisivat luoda yhtyeen soundista muutaman asteen verran tiukemman ja ilmaisusta kiinteämmän.

Vertasin alussa yhtyeen levyä kotimaisen elokuvaan. Keveyden ja ilmavuuden ohella pieni käsikirjoituksen terästäminen nostaisi kokonaisuuden kiitettävästä erinomaiseksi. Osolan ensilevy huutaa, että yhtyeen keikkasoundi on päästävä kokemaan. Näiden kulkurien ja muukalaisten matkassa kuulija viihtyy.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi – Kotimaan kattaus (lokakuu 2015)

Roger Daltrey: As Long as I Have You (2018)

26 vuotta on pitkä odotusaika, mutta artistin levytystaukona se on vielä pidempi. Roger Harry Daltreyn aiempi sooloalbumi ilmestyi vuonna 1992, mutta edellisestä studiovisiitistä on vierähtänyt vain nelisen vuotta. Silloin rockin aatelinen yhdisti voimansa räyhäkän pubirokkarin Wilko Johnsonin kanssa. Musiikkitietäjät saattoivat haukkoa hetkisen henkeään, mutta yhdessä nämä artistit kykenivät luomaan roiman adrenaliiniryöpyn. Going Back Home on vauhdikas albumi, jolla mitään ei pyydellä anteeksi. Aivan kuin muusikot sanoisivat: ”Tässä me olemme. Rakastakaa meitä tai jättäkää rauhaan”.

Kenties veri alkoi virrata oikeaan suuntaan Daltreyn suonissa, ja studio veti nopeasti uudestaan puoleensa. Kun seuraaviin äänityksiin lähti mukaan Pete Townsend kitaroidensa kanssa, nousivat odotusarvot kohisten. Miten alkuastelmaksi luodut kiehtovat yhtälöt ratkesivat studiossa?

Daltreyn ääni ei ole aivan entisensä, mutta hän on oikeastaan aina liikkunut kireyden rajamailla. 74-vuoden iässä sama kireys kertoo tiukasta asenteesta: laulaja ei suostu antamaan periksi. Jos yhteistyö Johnsonin kanssa osoitti, ettei paras veto ole kadonnut koneistosta mihinkään, luo tämä albumi kuvan artistista, joka yhä tietää omat mahdollisuutensa, ja osaa käyttää niitä maksimaalisesti. Levy sisältää paljon sävyjä, täyteläisistä sovituksista aina kaikesta turhasta riisuttuihin esityksiin. Daltrey liikkuu näissä maisemissa kuin kotonaan, ja sisäinen lämpö levylle valittua musiikkia kohtaan saa kappaleet kuulostamaan itseään täyteläisemmiltä. Kokenut muusikko tuntee rajansa ja osaa kääntää kokonaisuuden täydellisesti edukseen.

Albumin käynnistää As Long as I Have You, joka alkaa yksinkertaisesti kitaralla. Ensimmäisten säkeiden aikana The Who -vaikutteet kaikuvat voimakkaina, mutta välittömästi määrätietoisesti etenevän kappaleen rhythm and blues -juuret kohoavat syvyyksistä. Soittajat ja taustalaulajat kuljettavat maestroa mainiosti äänten aalloilla. Seuraavilla raidoilla Pete Townsend muistuttaa aika ajoin kuka hän on: sähkökitarat jyrähtävät tarvittaessa ja akustiset juoksutukset hivelevät korvaa. Albumin puolivälissä Nick Cave -laina Into My Arms vie rauhallisen suvantoon, jonka jälkeen perinteiset sävyt värjäävät taivaan jälleen siniseksi. Daltreyn osittain kirjoittama Certified Rose on komeaa kuultavaa, ja se asettaa tarkat askelmerkit levyn viimeiselle taipaleelle.

Daltrey osoittaa yhä olevansa huipulla, ja albumi on ehdottomasti vuoden mielenkiintoisempia.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Elokuun levy 2018)

Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams (2018)

Milloin on aika heittää pyyhe kehään ja lopettaa yrittäminen? Tämän peruskysymyksen äärelle muusikko Nathaniel Rateliff joutui pysähtymään. Hän päätti antaa itselleen vielä yhden mahdollisuuden ja kokosi uuden yhtyeen. Kokoonpanon ensialbumi nosti artistin uran nousuun ja levyltä irrotettu S.O.B. -kappale teki kiihkeästä soulista salonkikelpoista. Yhtye kuulosti nimeään kantavalla äänitteellä itseltään: lavalla virtasi hiki ja kappaleet puskivat eteenpäin kuin pysäyttämätön juna. Bändi ei jarrutellut mutkissa, vaan lisäsi höyryä.

Tearing at the Seems on yhtyeen toinen albumi. Rateliffin ääni kuulostaa varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen, on aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon. Albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Shoe Boot käynnistää tarkoin harkitun ilotulituksen. Alun rumpurytmit eivät kerro tyylilajista tai historiallisista vaikutteista juuri mitään, mutta basso kuljettaa ajatukset muutamaksi sekunniksi pohjoisen Motownsoulin maailmaan, kunnes sielua riipivät puhaltimet muistuttavat, että levy-yhtiö on Stax ja Southern Soul päivän tunnussana. Seuraavat kappaleet tuovat lisää sävyjä ja instrumenttivariaatioita. Ote säilyy terävänä, mutta perustunnelma rentona. Kukaan ei purista soitintaan liikaa ja veri kiertää sormista kappaleisiin, jotka elävät ja hengittävät yhtyeen määräämässä tahdissa. Puolivälin lähestyessä albumin tunnelma rauhoittuu. Hey Mama ja Babe I Know luovat kaivatun lepohetken lempeän paahteen keskelle.

Albumin toinen puoli käynnistyy perinteeseen kuuluvalla hakkaavalla rumpukompilla, jyrähtävillä uruilla ja pienellä huudatuksella. Intro on nimensä veroinen, ja se johtaa kohti väistämätöntä loppua. Saamme matkalla nauttia taidokkaasta soitosta, tiukasta asenteesta ja menneisyyteen kumartavista äänimaisemista. Tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.

Rateliff ei heittänyt pyyhettä kehään, vaan lisäsi kierroksia. Mihin hän yhtyeensä kanssa vielä yltääkään? Robert Finleyn esimerkki osoittaa, että ikä ja numerot luovat uskottavuutta. Nathaniel Rateliff & The Night Sweats nostavat odotukset korkealle: kahden mainion albumin tunnelma huutaa kolmatta täysosumaa.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuun levy 2018)

Robert Finley: Goin’ Platinum! (2017)

Tiedättehän vanhan sanonnan, että ikä on vain numeroita. Se ei aivan pidä paikkaansa, sillä aika tekee joka tapauksessa tehtävänsä, muuttaa arjen valintoja ja hankaloittaa asteittaan elämää, johon olet tottunut. Mutta toisaalta siinä on mukana myös ripaus totuutta. Robert Finley näyttää kuinka musiikki voi loiventaa tuskaa ja tehdä matkasta paljon miellyttävämmän. Jos haluat uskoa johonkin tärkeään, olkoon se hyvän esimerkin voima.

Robert Finley astui USA.n armeijan palvelukseen 17-vuotiaana  vuonna 1970. Hänet lähettiin Saksaan. Alkuperäisen tehtävän mukaan hänen piti olla helikopteriteknikko, mutta pian hän johti kitara kädessään yhtyettä ja kiersi viihdyttämässä amerikkalaisia sotilaita ympäri Eurooppaa. Palvelusajan päätyttyä musiikkiteollisuuden ovet eivät avautuneet kotimaassa, mutta jokapäiväinen leipä piti kantaa pöytään. Musiikki jäi taustalle ja puusepän taidot ratkaisivat ongelman. Muutamia vuosia sitten Finleylla todettiin pitkälle edennyt glaukooma. Näkökyky hävisi, hänestä tuli virallisesti sokea ja puusepän työt loppuivat. Apuun tuli hyväntekeväisyysjärjestö, joka mahdollisti ikääntyneille bluesmuusikoille mahdollisuuden muun muassa kiertueisiin. Pian ilmestyi erinomainen Age Don’t  Mean A Thing -albumi, ja musiikin jykevään historiateokseen kirjoitettiin samalla aivan uusi luku.

Black Keys -yhtyeen Dan Auerbach kiinnitti Finleyn omalle levymerkilleen. Aluksi syntyi musiikkia Murder Ballads -sarjakuvakirjan oheen, ja seuraavaksi omilla jaloillaan tukevasti seisova levy. Goin’ Platinum! on kokonaisuus, jonka kuka tahansa blues- tai soulmuusikko olisi todennäköisesti halunnut tehdä. Auerbachin kädenjälki näkyy kaikessa: viimevuotiselta soololevyltä tuttu äänimaisema on läsnä, ja hän on mukana tekijöiden joukossa albumin jokaisella kappaleella.

Levyn aloittava Get it while You Can on lähtölaukaus, joka onnistuu mainiosti avaamaan laulujen maailman. Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä. Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kappaleiden tunnelmat vievät mukanaan ja pian kuulija elää mukana kaikissa albumin nousuissa ja laskuissa. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Kesäkuun levy 2018)

Editors: Violence (2018)

Kuinka monta kertaa birminghamilainen Editors onkaan saanut kuulla ja nähdä vertailuja Interpoliin? Puoli vuosikymmentä aiemmin perustettu amerikkalainen bändi raivasi tietä samankaltaisille indierokkareille, mutta yhtälailla samana vuonna aloittanut englantilainen Elbow hoiti oman leiviskänsä lajityypin sisällä yhtä kunniallisesti. Ja silti esikuvien kitaroilla ja syntetisaattoreilla luoma tumma ja synkkä äänimaailma ei ole uutta ja mullistava rockmusiikin historiassa. Jäljet johtavat sekä 1980-luvun uuden aallon että 1990-luvun romanttisen goottirockin perinteisiin.    

Editorsin alkutaipaleen kirkkaimmat hetket sijoittuvat kolmen ensimmäisen albumin ajalle. Erityisesti toisen, The End has a Start –levyn aloituskappale Smokers Outside the Hospital Doors kuuluu sekä yhtyeen että lajityypin kaikkien aikojen hienoimpiin sävelmiin. He eivät kenties ole tietoisesti jahdanneet samanlaista täysosumaa myöhemmällä urallaan, mutta vahingossakaan vastavaa ei ole syntynyt. 

Violence on yhtyeen kuudes studioalbumi ja kolmas ilman alkuperäisjäsen Chris Urbanowiczia. Kaksi edellistä levyä, The Weight of Your Love ja In Dreams saivat hieman nihkeän vastaanoton kriitikoilta, vaikka niiden materiaalissa ei sinänsä ole mitään synnynnäistä valuvikaa. Ainoastaan todelliset huippuhetket puuttuvat. Tällä kertaa alkuvaikutelma on samankaltainen, mutta kuuntelukertojen myötä kärkevin kritiikki vaikenee. Tom Smith ja kumppanit ovat jälleen ilmaisun ytimessä.

Levyn avaava Cold kuljettaa kuulijan yhtyeen uusimpaan maisemaan varsin pehmeästi. Hetkittäin kevyeen falsettiin kurkottava laulu painottaa olennaisia asioita. Seuraava kappale Hallelujah (So Low) repii itsensä irti edellisestä tunnelmasta. Dramaattiset instrumenttiosuudet pauhaavat ja osoittavat, että sävelkynä on yhä terävä ja näennäisen rauhallisuuden alla kytee tuli. Nimikappale Violence jatkaa samalla linjalla: kevyen alun jälkeen koittaa pienten räjähdysten sarja.

Levyn ehdoton helmi on Nothingness, joka itsessään on kuin eksistentialistisen filosofian opinkappale: me jonotamme olemattomuutta. Bassolinjat ja rummut kuljettavat kertosäettä eteenpäin ja saavat nyökkäilemään musiikin tahtiin hyväksyvästi. Mitä onkaan tyhjyyden takana? Mitä ihminen lopulta kaipaa eniten? Vastaus on itsestäänselvyys, jota on silti syytä painottaa.

Violence on osiensa summa. Albumi osoittaa, että Editors on oikealla ja tasapainoisella polulla. Draaman taju ei ole kadonnut mihinkään. Moni näistä kappaleista jää elämään, vaikka suuriksi hiteiksi ne eivät kenties nouse. Editors on seisonut pitkään omilla jaloillaan ja asettuu viimeistään nyt esikuvan asemaan.



Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuun levy 2018)

Tom McRae: The Boy with the Bubblegun (2000)

Tervetuloa toiselle kelalle, toivottaa hiljainen ja puhetta muistuttava ääni juuri siinä vaiheessa, kun perinteinen vinyylilevy olisi käännetty ympäri ja B-puoli alkaisi soida. Sanat lohduttavat vain hetken, sillä kappaleen tunnelma kääntyy säe säkeeltä tummemmaksi. Tom McRae kiinnittää kuulijoidensa huomion pieniin merkittäviin asioihin ja vie meidät matkalle, jonka jälkeen maailma näyttää erilaiselta ja sisimmässä läikehtivät ristiriitaiset tunnelmat.

Englantilainen laulaja-lauluntekijä Tom McRae on tuntenut sanojen painon ja merkityksen koko ikänsä. Hänen vanhempansa ovat Englannin kirkon pappeja. McRaen musiikillinen kasvu alkoi kirkkokuorossa ja äidin lahjoittama kitara antoi alkutahdit ensimmäisille sävellyksille. Kapina uskonnollisen kodin auktoriteetteja vastaan saattoi ilmetä ensimmäisten yhtyekokeilujen nimissä, mutta myöhemmistä lyriikoissa ilmenee vahva usko kirjoitettuihin sanoihin ja niiden sisältämään voimaan, vaikka teemat maallisia ovatkin.

Artistin nimeä kantava esikoisalbumi tarjoaa intiimin kohtaamisen lauluntekijän edustaman maailman kanssa. Sovitukset ovat tasapainoisia ja pienimuotoisia. Ne sopivat kuvaan, jonka levy-yhtiö halusi tekijästä luoda: väkevä kirjoittaja, joka laskee painavat sanansa kuulijan iholle. McRae kuljetti henkilökohtaisuutta huokuvia laulujaan ylpeästi ajassa, joka jälleen kerran arvosti hetkisen kaunista yksinkertaisuutta ja käsityötaitoa. Sovituksissa pyörähtävät silloin tällöin humisevat ja surisevat äänet, jotka muistuttavat näiden hienojen tarinoiden ulkopuolisesta elämästä.

The Boy with the Bubblegun käynnistyy rauhallisella tervehdyksellä. Kitara säestää kevyesti kuin luodakseen sanoille sijan, jolle voi pitkän päivän jälkeen laskeutua lepäämään. Kaikuja ja pieniä ääniä värähtelee taustalla, kunnes vähitellen sellon tummahkot pitkät sävelet käyvät kiinni selkärankaan, eivätkä enää päästä irti. Matkan edetessä tarinan kohde muuttuu kertojaksi. Ilmakivääriä kantava poika tietää, että aseen kevyet luodit eivät voi aiheuttaa suurta kipua, mutta sanoilla on sitäkin suurempi merkitys. Ne satuttavat ja voivat sopivissa olosuhteissa tappaa.

Hyvät kuulijat, Atlantin valtameren toisella puolella naapurit saattaisivat olla todella huolissaan pojasta, joka katsoo kanssakulkijoitaan ilmakiväärin tähtäimen läpi. Me puolestamme saatamme huolestua sanoista, jotka voisivat tappaa. Laulun keskushahmo on enemmän tai vähemmän fiktiivinen, mutta hakee lohdutusta lähimmäisiltään. Kohdatessamme vastaavan tilanteen emme saa unohtaa ojentaa kättämme ja johdattaa poikaa puiden varjoista takaisin ihmisten luokse ja valoon.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Elokuu 2009)

Jack White: Boarding House Reach (2018)

Mikä onkaan artistin uran vaikein levy? Onko se järjestyksessään toinen vai kolmas? Jack White on päässyt soolourallaan jo kolmanteen, ja takana on näiden lisäksi yksitoista studioalbumia eri kokoonpanojen – The White Stripes, The Raconteurs ja The Dead Weather – kanssa. Vastaus kysymykseeni saattaa olla aivan liian yksinkertainen. Kenties tuskallisin levy on aina uusin, jolla artistin pitää jälleen todistaa taiteellisen elämänsä arvo ja oikeutus. 

White on aina ollut oman tiensä kulkija, jonka äänimaailman valistunut kuulija  tunnistaa nopeasti. Artisti ei ole pyrkinyt pakoon omaa ääntään eikä repiviä ja raastavia kitarasoundeja. Omanlaisensa rockjämäkkyys ja bluesasenne ovat leimanneet tuotantoja, vaikka iloiset tyylilajipoikkeamat ovat myös saaneet sijansa albumeilla. Mutta onko Boarding House Reach -albumilla arvaamattomuus kääntynyt arvattavuudeksi, selkeäksi aavistukseksi seuraavasta käänteestä tai koukusta?

Connected by Love ja Why Walk a Dog? käynnistävät albumin räväkästi. Ensin mainittu luo alkuhetkillään kevyen synteettisen tunnelman ennen kuin vuoroin raaka ja pehmeä blues astuvat valoon äänipilven takaa. Jälkimmäisessä puolestaan laiskahkosti etenevää bluesia säestävät leikittelevät synteettiset juoksutukset ja äreä kitara. Levyn aloitus tekee heti selväksi, että White kokeilee sekä itsensä että yleisönsä rajoja. Tämän jälkeen vieraillaan äänten karnevaaleilla ja perinteisimmillä sävelkuluilla: Abulia and Akrasia antaa tilaa puheelle ja mustalaisviuluille ja What's Done is Done kulkee lopulta juurevana countryballadina.

Boarding House Reach ei missään nimessä ole huono levy eikä ainakaan tylsä, vaikka osa tuntemattomista poluista johtaa tuttuihin maisemiin, jotka henkivät toisten artistien nimiä. Kumartaako se heidän suuntaansa vai yrittääkö White repiä itseään enemmän irti entisestä maailmastaan? Uudistuminen ei ole synti, mutta pienellä viilauksella ja astetta terävämmillä sävelkynän vedoilla olisi kuultavanamme loistava teos. Mielenkiinnoton se ei missään tapauksessa ole, mutta riittääkö kova yritys luomaan albumista klassikon. Sen voi kertoa ainoastaan aika.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Huhtikuun levy 2018)

Mumford & Sons: Dust Bowl Dance (2009)

1960-luvulla Lontoo svengasi ja musiikkimaailman trendejä seuraavien katseet poimivat esiintyjien joukosta kirkkaita tähtiä, joista monen ura on jatkunut näihin päiviin saakka. Oliko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko puolestaan folkyhtyeiden aikakautta? Haastoiko Länsi-Lontoon folk-skene maailman samalla tavalla kuin trendikkäät lontoolaiset puoli vuosisataa aiemmin? Kenties ei, sillä Mumford & Sons -yhtyeen johtajan Marcus Mumfordin mukaan kysymys oli enemmän yhteensattumasta. Hetkestä, jolloin samoilla kulmilla nousi uusia kykyjä, joita yhdisti löyhä musiikillinen ykseys, käsitys uudistuvasta folkmusiikista.

Mumford & Sons julkaisi ensilevynsä Sigh No More vuonna 2009. Se palkittiin vuonna 2011 Brit Awards -musiikkigaalassa vuoden brittiläisenä albumina. Sitä ennen osa yhtyeen jäsenistä oli ehtinyt säestää Laura Marlingia kahden albumin äänityksissä sekä levyttää mainion sovituksen svengaavan Lontoon ikonisen The Kinks -yhtyeen keulakuvan Ray Daviesin kanssa tämän kahdesta kappaleesta Days ja This Time Tomorrow. Nousukiidon taustalla oli yksinkertainen selitys: yhtyeen äänimaailma oli omintakeinen. Kuka olisi uskonut rokkaavansa 2000-luvulla banjon tahtiin?

Dust Bowl Dance on yhtyeen esikoisalbumin toiseksi viimeinen kappale. Se kertoo synkän tarinan Yhdysvaltojen historian pimeästä historiasta, jolloin luonnonvoimat ajoivat ihmiset kotiseuduiltaan, koska maaperä muuttui vuosikausiksi viljelykelvottomaksi. Laulun raastava teksti kumartaa John Steinbeckin romaanille Vihan hedelmät. Sävelmän alussa piano synnyttää herkän melodisen taustan, jolle Mumfordin sointuva ja käheä ääni laskee ensimmäiset painavat säkeet. Sointi laajenee hetkeksi: banjo liittyy mukaan ja pellit helisevät taustalla. Toisen säkeistön loputtua banjo tikkaa hieman nopeammin, mutta silti kevyesti, ja kuljettaa yhtyeen näennäisen kevyen soiton kertosäkeeseen.

Slidekitara ohjaa seuraavaan säkeistöön. Yhtye soittaa tasapainoisesti, mutta räjähdyksen uhka kasvaa tahti tahdilta. Laulajan ääni kohoaa ja uhkuu peiteltyä vihaa. Tummat pilvet kasaantuvat ja peittävät päivänvalon. Väistämätön seisoo edessä. Pian akustisvoittoinen bändi lyö seuraavan vaihteen silmään ja meno yltyy hurjemmaksi. Rumpujen iskut painottavat kertosäkeen sanoja. Soitto rauhoittuu aivan pieneksi hetkeksi, mutta pian hurjuus kasvaa uusiin mittoihin. Musiikki alleviivaa tarinaa, jota olemme pysähtyneet kuulemaan.

Hyvät kuulijat, toivottavasti edessämme ei odota samanlainen katastrofi kuin preerioiden viljelijöitä 1930- ja 1940-luvulla. Yllämme leijuu yhä Tom Joadin haamu, joka muistuttaa inhimillisen elämän sivupoluista, joille emme saisi eksyä tai ohjata kanssakulkijoitamme.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Huhtikuu 2011)

Brian Fallon: Sleepwalkers (2018)

Amerikkalainen rock-yhtye The Gaslight Anthem ehti julkaista viisi albumia ennen kuin se jäi määrittelemättömälle tauolle. Yhtyeen toinen ja kolmas albumi, The ’59 Sound ja American Slang, muodostavat loogisen jatkumon, jonka äänimaailmassa kaikuu punkin kiihkeys ja soitossa rouhea rock’n’roll-asenne. Olisi älyllisesti epärehellistä väittää, että kappaleet sinänsä ovat yksinkertaisia, sillä tietoinen konstailemattomuus tekee niistä rehellisiä ja aitoja, mikä saa puolestaan tutut kertomukset kuulostamaan romanttisen kaihoisilta.

Sleepwalkers on The Gaslight Anthemin keulakuvan Brian Fallonin toinen soololevy. Vaikka yhtye palasi hetkeksi juhlistamaan The ’59 Sound -albumin kymmenvuotista taivalta, ei Fallon sanojensa mukaan pysty enää kirjoittamaan lauluja entisessä yhteydessä. Uutuuslevyn jälkeen myös kuulijat ymmärtävät syyt. Fallon on tehnyt joukon lauluja, joissa amerikkalainen rock-musiikki yhdistyy riemastuttavalla tavalla niin valtavirtaisempiin soul-sävyihin kuin americanan kaikuihin. Levyn aloittava kolmen kappaleen suora If Your Prayers Don't Get to Heaven, Forget Me Not ja Come Wander with Me vievät suoraan asiaan ja osoittavat laulaja-lauluntekijän kyvyn kuljettaa kuulijaa mukanaan vivahteikkaisiin äänimaailmoihin. Tunnelma rauhoittuu toviksi Etta James -kappaleen aikana, mutta kertosäkeen nostatukset palauttavat kaiken takaisin rockin ytimeen ja perinteisiin kohtaloihin. Muusikko ajaa mutkaisella tiellä, mutta vie albuminsa lopulta liput hulmuten maaliin.

Brian Fallon on tehnyt toisen hienon sooloalbumin. Vain todellinen kyynikko ei pysty nauttimaan näiden haikeiden ja romanttisten kappaleiden tunnelmasta. Fallon on tavoittanut hyvin olennaisia asioita amerikkalaisesta sielusta ja laajasta musiikkiperinteestä. Viattomuus ja tummat sävyt kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan. Tässä maailmassa on kaikki lopulta hyvin.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Maaliskuun levy 2018)

Calexico: The Thread That Keeps Us (2018)

Maailmassa on harvoja yhtyeitä, joiden kohdalla määritelmä sympaattinen sekä pitää täydellisesti paikkansa että johtaa väärille raiteille. Tusconissa kotiaan pitävä Calexico elää tästä dualismista. Yhtyeellä on takanaan kuuden hienon albumin sarja, joka soi kaihoisana, mutta toisinaan hyvinkin synkkänä. Musiikilliset vaikutteet periytyvät Yhdysvaltojen eteläisellä rajaseudulla, eivätkä ne pystytä muureja. Haikea surumielisyys yhdistyy luontevasti ilotteleviin tejano- ja mariachisävyihin, mutta toisinaan sävelet uivat syvissä ja tummissa vesissä.

The Thread That Keeps Us on yhtyeen yhdeksäs studioalbumi. Sen käynnistää koskettava End of the World with You. Kappale on malliesimerkki Joey Burnsin sävelkynästä: melodinen ja kitaravetoinen. Se alkaa hämäävästi U2-kitaroin, mutta tuttu helinä paljastuu vähitellen pinnan alta. Seuraavaksi Voices in the Field herättää uinuvat meksikolaissävyt ja tarjoaa toisenlaisen rytmillisen vaihtoehdon, ja Bridge to Nowhere viekoittelee tummempiin tunnelmiin. Calexico osoittaa jälleen kerran, kuinka levy aloitetaan tyylikkäästi ja siirrytään tunnelmasta toiseen. Kokonaisuuden keskeisin helmi on maukkaasti rullaava Under The Wheels, joka yhdistää yhtyeen perinteistä äänimaailmaa uudempiin popsävyihin. Kappale on oikeastaan kaiken aiemmin kuullun ja seuraavien sävelten sulatusuuni.

Joey Burns ja John Convertino täydentävät jälleen toisiaan. Herkkiä laulumelodioita ja ovelia instrumentaaleja kuljettavat eteenpäin tyylikkäät ja osuvat rytmit. Tälläkin kertaa kaikki soittajat osaavat asiansa eikä ilmatila ole missään vaiheessa tukossa. Calexico on luonut hienon albumin. Tiiviimpänä se olisi erinomainen.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Helmikuun levy 2018)

U2: Songs of Experience (2017)

Kun maailman suurimmaksi rockbändiksi julistettu U2 julkaisee albumin, sen luulisi olevan tapaus. Edellinen Songs of Innocence (2014) tuotiin markkinoille näyttävästi suoratoistopalvelun avustuksella. Sitä seurannut Innocence +Enperience -kiertue antoi ymmärtää, että seuraava albumi on valmiina nimeään myöten. Yhtyeen 14. albumi Songs of Experince – joka on edellisen rinnakkaisteos – näki päivänvalon vasta joulukuussa 2017. Matka oli odotettua pidempi ja vaati useamman tuotantokierroksen. 

Levyn aloittaa kaunis Love is All We Have Left, jolla Bono vakuuttaa kuulijat hyvistä aikomuksistaan. Lights of Home, You’re the Best Thing about Me ja Get Out of Your Own Way kuulostavat turvallisilta ja tutut äänimaisemat rauhoittavat odottamaan seuraavaa musiikillista läpimurtoa. Useiden kappaleiden kohdalla vaisu tai tavanomainen alkuvaikutelma pettää kuuntelukertojen myötä, ja seuraava kolmen kappaleen suora näyttää yhtyeen yhä osaavan luoda oivallisia sävelkukuja. American Soul kääntyy lopulta voitokkaaksi rock’n’rollin julkilausumaksi, josta siirtymä Summer of Loven rauhallisempiin sävyihin käy sujuvasti. Jälkimmäisessä The Edge soittaa kenties yhden painokkaimmista kitaralickeistään kevyillä ja rennoilla käsillä. Seuraava kappale Red Flag Day ei yllä kiihkossa Sunday Bloody Sundayn tasolle, mutta tunnelmassa on paljon yhtäläisyyksiä 1980-luvun klassiseen sotaisaan rauhanlauluun. Adam Claytonin basso ja Larry Mullen Jr:n rummut pitävät kappaleen tarvittavan ryhdikkäänä.

Perusalbumi päättyy 13 (There Is a Light) -kappaleeseen. Sävelet ovat jälleen tuttuja ja sanoitus armelias. And there is a light, don’t let it go out -säkeet kertovat kaiken olevan mallillaan. U2 on tehnyt hyvän kahden albumin jatkumon, mutta lopullinen räjähdys odottanee yhä horisontissa.

Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Tammikuun levy 2018)

Ryan Adams: Do You Still Love Me? (2017)

Hetki on harras ja hauras. Urut soivat kuin kutsuen kunnioittamaan edesmenneen muistoa. Rauhaa kestää yhdeksättä tahtia, vain 24 sekuntia ennen kuin kitarasta irtoaa terävä sointu, ja rumpali lyö ensimmäisen kerran kalvoon ja peltiin. Laulaja aloittaa. Äänensävy tuo olennaisimmat tunteet kuulijan ulottuville. Ainoastaan urut soivat taustalla. Kesken toisen säkeen rummut ja kitara iskevät kolme kertaa. Isku ja kolme iskua toistuvat kahden seuraavan säkeen aikana, ja vasta viidennen ja kuudennen säkeen aikana yhtye soi kokonaisuudessaan. Urut, kitarat, basso ja rummut tukevat toisiaan. Ne palaavat seitsemännen säkeen aikana lähtökuoppiinsa, kunnes kahdeksas säe tuo jälleen kaikki yhteen ja kuljettaa väistämättömään kertosäkeeseen, jossa laulaja esittää vain yhden kysymyksen: Do you still love me babe? 

Ryan Adamsin kuudestoista studioalbumi Prisoner ei syntynyt onnellisten tähtien alla. Avioliitto laulaja-lauluntekijä ja näyttelijä Mandy Mooren kanssa purkautui tammikuussa 2016. Adams purki avioeronsa, kuten lauluntekijän kuuluu: musiikkiin ja sanoihin. Syntyi joukko lauluja, jotka kuvaavat tarkasti syntymähetkeään: Prisoner, Doomsday, Haunted House, To Be Without You, Breakdown ja Tightrope. Albumi muistuttaa rakenteeltaan monia Adamsin uran aiempia kokonaisuuksia, sillä iskevin kappale avaa oven tähän synkkään maailmaan. Do You Still Love me? on yksi artistin hienoimpia sävelmiä, joka kohoaa tulevaisuudessa klassikoksi.

Toinen säkeistö jatkaa ensimmäisen askelemerkein. Kitaran ja rumpujen Iskut raastavat laulajan sielua yhä syvemmältä eikä teksti suo rauhaa kertojalleen. Mennyt ei palaa, vuosi vaihtuu ja aurinko laskee iltaisin. Ainoastaan pimeys on uskollinen seuralainen. Do You Still Love Me? on sinänsä yksinkertainen ja iskevä rock-laulu, joka jää välittömästi soimaan mieleen. Mutta toteutus tekee siitä erikoisen. Keskitempoinen kappale leikkii hartaalla urkusoundilla, hiljaisuudella ja erikoisilla iskuilla. Ne rytmittävät kappaletta tavalla, joka nostaa sen tavanomaisuuden tuolle puolen. Jopa Adamsin tuotannon mittareilla se on erityisen onnistunut avaus.

Hyvät kuulijat, alle neljässä minuutissa kaikki on ohi, ja laulajan esittämä kaunis ja raadollinen kysymys jää kalvamaan mieltä. Rock ei aina anna vastauksia, vaan jättää kuulijan samaan tilanteeseen kuin laulajan. Kuinka jatkaa tästä eteenpäin on kysymys, joka painaa ja piinaa. Selviytyminen on lopulta vain oman elämän kipupisteiden hallitsemista. 


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Helmikuu 2017)

Säveliä vuodenvaihteeksi 3: Across the Universe

Musiikki ei jätä rauhaan. Viime vuoden sadosta jäi poimimatta paljon herkullisia yksityiskohtia. Kolmannella kattauksella jätän haikeat jäähyväiset vuonna 2017 julkaistuille teoksille, joista osa saa yhä matkata ajan ja tilan halki universumissa.


Mielenkiintoista matkaseuraa

Ray Davies: Americana
Tärkein on matka. Olkoon se sitten ajaton ja nostalginen, kuten Daviesilla. The Jayhawks säestää vanhan mestarin sanoja ja musiikkia mainiosti. Maisemat vaihtuvat ja kappaleet rullaavat. Voiko enempää vaatia?

Robert Plant: Carry Fire
Plant tuntee juurimusiikin laulukirjan ja osaa siksi hylätä sen tunnetuimmat piirteet. Albumin sävellykset on merkitty artistin lisäksi soittajien nimiin, ja se kuuluu lopputuloksessa. yhdessä luodut sävyt ovat maailmalta: Pohjois-Afrikasta, Arabiasta ja Intiasta. Matka on pitkä, mutta kaunis.

Roger Waters: Is This The Life We Really Want?
Pääasiallisesti Watersin kynäilemä Pink Floydin The Wall oli sekä historiallinen dokumentti että tulevaisuutta ennustava merkkiteos, joka väistämättä nousee ajatuksiin tätä levyä kuunnellessa. Waters on yhä terävä, mutta onko huumori koventunut vuosien varrella? Toisaalta myös aikamme maailma on ankarampi.


Kulmat ja korttelit

Algiers: The Underside of Power
Algiers tarjoaa musiikillinen matkan lopun aikojen tunnelmiin. Ne eivät synny eskatologisesta tai uskonnollisesta kirjallisuudesta, vaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Tekstien raaka maailma on totta, ja päällekäyvä musiikki liimaa sanat yhteen.

Flo Morrisey & Matthew E. White: Gentle Woman, Ruby Man
Amerikkalaissen Matthew E. Whiten pehmeä soulääni kohtaa kirkkaammin soivan englantilaisen Flo Morrisonin. Tästä syntyy mielenkiintoinen kymmenen kappaleen matka, jolla puhutaan paljon painavia sanoja. Oivalliset sovitukset vievät klubien lavoille, joissa yhä soi hikinen ja elävä musiikki. Sekä ikoniset että tahattoman humoristiset kappaleet saavat uuden ilmeen, joka saa ajattelemaan niiden alkuperäistä sisältöä uudemman kerran.

Shelby Lynne & Allison Moorer: Not Dark Yet
Lapsuuden kovat kokemukset siivilöityvät hienoksi musiikiksi Shelby Lynnen ja Allison Moorerin äänien välityksellä. Albumin kymmenestä kappaleesta yhdeksän on lainoja, mutta sisarukset onnistuvat tekemään niistä näköisiään. Vihjaako levyn päättävä ainoa yhteinen tuotos tulevaan?

The xx: I See You
Kolmihenkinen yhtye maalaa suuria kuvia pienillä vedoilla. Elokuinen lauantai-ilta Flow-festivaalin päälavalla ei olisi voinut päättyä hienommin, kuin taitavan ja herkän
xx:n sävelin. Albumin päättävä kolmen kappaleen suora – On Hold, I Dare You ja Test Me – on kylmäävä.


Maailmat ja maailmankaikkeudet

Jarvis Cocker & Chilly Gonzales: Room 29
Hotellihuone Hollywoodissa, flyygeli ja yksinäinen kertoja: kaikki sopivat ainekset elokuvalle. Esittäjät eivät pysähdy yhteen kuvaan. Cockerin sanat ja Gonzalesin musiikki kertovat viiltävän tarkoin rajauksin ihmiskohtaloista Chateau Marmont -hotellissa. Kahden hengen keitosta maustaa toisinaan jousikvartetti ja puhallinsoittimet. Elokuvahistorioitsija David Thomson täydentää kokonaisuuden faktoilla.

Jake Xerxes Fussell: What in the Natural World
Albumin sisällä avautuu oma maailmansa, ja kappaleet paljastavat salaisuutensa kansiteksteissä ja hienoutensa useamman kuuntelukerran jälkeen. Fussell kantaa kansanperinnettä ja musikaalisuutta geeneissään. Oikeat kappalevalinnat ja luontainen esittämistapa luovat pohjan erinomaiselle albumille.

Sufjan Stevens, Nico Muhly, Bryce Dessner, James McAlister: Planetarium
Aurinkokuntamme ja muut kosmologiset ilmiöt saavat arvoisensa käsittelyn. Musiikilliset tyylilajit kohtaisivat aluksi konserttilavalla ja teos täydentyi kokonaisuudeksi studiossa. Planetarium sisältää uskomattoman matkan äänimaisemaan. Sille kannattaa osallistua ennakkoluulottomasti ja heittäytyä rohkeasti pyörteisiin.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2018)

Säveliä vuodenvaihteeksi 2: Gentlemen, start your engines!

Viime vuoden sato tuotti mielenkiintoisia albumeja, jotka pystyivät kuljettamaan mielen ravitseville keitaille. Toinen kattaus pyytää herroja käynnistämään koneensa, jotta me kuuntelijat voimme matkata sävelten siivillä huomiseen, ja sen yli.

Dan Auerbach: Waiting On A Song
Olisiko tämä vuoden hyväntuulisin levy? Dan Auerbach ei synkistele, vaan antaa kepeiden rallien puhua puolestaan. Se johtuu puolestaan taitavista soittajista ja kappaleita kunnioittavasta tuotannosta. Albumi ei yritä olla itseään suurempi tai mahtavampi, vaan palaset sopivat toisiinsa kuin itsestään. King of a One Horse Town asettaa myös itseironialle oikeat mittasuhteet.

Liam Gallagher: As You Were
En uskonut näkeväni päivää, jolloin Liam Gallagher lähestyisi vanhemman veljensä lauluntekijätaitoja tai tekisi levyn, joka kuulostaa ehjältä. On hienoa olla väärässä. As You Were palauttaa sopivasti ylimielisen Liamin takaisin juurilleen. The Beatlesin sävelkulut kuuluvat, mutta eivät häiritse korvaa. Myös laulajan ääni on saanut ripauksen syvyyttä ja uusia sävyjä. Tämän albumin voi laittaa soittimeen levollisin mielin.

Jason Isbell and the 400 Unit: The Nashville Sound
Kahden erinomaisen soololevyn jälkeen Jason Isbell palasi studiooon 400 Unit -yhtyeensä kanssa. Albumi on kaikkien odotusten arvoinen. Isbellin kappaleet toimivat, ja erityisesti Anxiety kohoaa vuoden parhaimpien kappaleiden joukkoon: intro ja outro hakevat dramaattisuudessa vertaistaan.

JD McPherson: Undivided Heart & Soul
Albumi rullaa kappaleesta toiseen mainion orkesterin ja eläväisen johtajan ohjauksessa. Kappaleet ovat kuin lukuja rock’n’rollin laulukirjasta, joka kaikesta huolimatta kuulostaa tuoreelta ja mielenkiintoiselta. Ripaus rockabillyä ruokkii tunnelmaa ja kääntää kelloja keskipäivää edeltävään aikaan, ja jokainen modernimpi askel palauttaa ajatukset iltapäivän leppoisille tunneille. Näillä sijoilla majailee rock’n’rollin sielu.

John Mellencamp featuring Carlene Carter: Sad Clowns & Hillbillies
The Lonesome Jubilee on albumi, joka väistämättä nousee mieleen Mellencampin uusimman vanavedessä.  Äänimaisema pursuu juurevaa americanaa keskilännen rocksoundilla maustettuna. Soittajat loihtivat sävyjä, joiden puhtaus ja viattomuus riipivät selkärankaa: tämä ei enää ole se uran alkuvuosien vaaleanpunaisten talojen Amerikka. Yhteistyö Carlene Carterin soi erinomaisena: kaksi erilaista ääntä antaa syvyyttä tarinoihin. Kokonaisuus on niin kaunis, että levyn päättyessä pala nousee kuuntelijan kurkkuun ja silmäkulmissa kimaltavat elämän timantit.

The National: Sleep Well Beast
Viime syksyn äänimaisema laskeutui odottamattomasta suunnasta. Musiikki ei pauhaa, räyhää tai käy päälle. Matt Berninger ei laula korkealta tai kovaa, vaan matala baritoni liukuu vaivattomasti kappaleiden pinnalla. Dessnerin kitaristiveljesten luoma musiikki on pääasiallisesti kaunista ja eteeristä, ja vain hetkittäin Devendorffin veljesten rytmiryhmä saa päästellä reippaammin.

Noel Gallagher’s High Flying Birds: Who Built The Moon?
Kahdella ensimmäisellä albumillaan tasaisen varmaa työtä tehnyt Noel Gallagher luovutti tuottajan tuolin David Holmesille. Se kannatti. Kappaleiden sovitukset tuovat kaukaisesti mieleen Oasiksen epäonnistuneimmat kokeilut, mutta nyt sävelien ympärillä hehkuu puhdas energia. Kaikki soi suurena, ja kerran käynnistyttyään kulkee musikaalinen juna kohti viimeistä asemaa, jossa odottaa bonuksena perinteistä ilmaisua kunnioittava päätösraita. Lopputulos kuulostaa helpolta ja vaivattomalta.

Chris Stapleton: From A Room: Volume 1
Aikansa aherrettuaan lauluja muille countryartisteille, julkaisi Stapleton ensimmäisen oman albuminsa vuonna 2015. Lupaavan debyytin jälkeen räjäyttää From A Room: Volume 1 pankin. Sielukkaat ja riipivät kappaleet osoittavat, että yhteistyö muiden lauluntekijöiden kanssa on hedelmällistä ja laulajan ääni taipuu oiviin tulkintoihin. Kuuntelijoiden onneksi, jatkaa Form A Room: Volume 2 edellisen jalanjäljissä.

The War On Drugs: A Deeper Understanding
Kuvittele itsesi ajamassa autoa keskellä avointa maisemaa. Adam Granduciel on luonut kokonaisen maailman, jolla ei tunnu olevan alkua tai loppua. Kappaleet nivoutuvat yhdeksi erityisellä tavalla. Aivan kuin kerran lippaan kannen avattuamme ei meidän enää tarvitsisi erottaa yksilöä joukosta. Istumme rockin perusasioiden ympäröiminä, ja perinteisten instrumenttien taustalla soivat hypnoottiset syntetisoijat kietovat kuulijat lopullisesti verkkoihinsa. Strangest Thing soi niin kuulaana ja kauniina, että on aika esittää olennainen kysymys: olemmeko syvemmän ymmärryksen arvoisia?

Paul Weller: A Kind Revolution
Maailma saattaisi olla parempi paikka, jos Paul Wellerin lempeä (musiikillinen) vallankumous toteutuisi ja levyn leikkisät sävyt värjäisivät maailman monimuotoisuudellaan. Hopper kantaa Van Morrisonin perintöä, Ray Davies kurkistaa olan takaa useassa sävelessä ja funkahtavat kitarat kutsuvat New York -kappaleen myötä yllätysten öihin.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2018)

Säveliä vuodenvaihteeksi 1: Lady Sings the Blues

Runsaiden sävelien vuosi 2017 kuuluu naisille. Kokosin mielenkiintoisten albumien listalle kymmenen artistia, joiden uran nykyhetki on aikajanalla eri pisteessä. He loivat  kypsiä näytteitä osaamisestaan. Ensimmäinen kattaus on valmis, ja ladyt laulavat sinisiä säveliä.

Nicole Atkins: Goodnight Rhonda Lee
Levyn sointi on melkein liian täydellinen, ja pakkauksen estetiikka vanhahtava. Molemmat ovat ainoastaan pintaa eikä kirjaa tule koskaan tuomita pelkän kannen perusteella. Niiden alta paljastuu kiinteä ja yhtenäinen joukko lauluja, joissa kaikuvat retrosoundit, pehmeä soul ja toisinaan myös kevyt funk. Nicole Atkins on kirjoittanut kaksi albumin lauluista yhdessä Chris Isaakin kanssa. Erityisesti nimikkokappale Goodnight Rhonda Lee saa väsyneetkin jalat liikkeelle.

Feist: Pleasure
Ilmaisu on tarkoituksellisen raakaa ja törkeän yksinkertaistettua. Feist karsi kaiken turhan kappaleidensa sovituksista, ja se luo vaikutelma kaiuttimien takana kitara sylissään istuvasta artistista, joko suo armollisesti tilaa muutamalle soittajalle. Basso ja rummut soivat usein paljaina, ja se luo mielenkiintoisen luomukontrastin sähköisille sävyille. Aivan kuin levy käskisi noudattamaan yhtä ohjeistaan: Baby Be Simple.

Rhiannon Giddens: Freedom Highway
Carolina Chocolate Dropsin laulajan ja multi-instrumentaisti Rhiannon Giddensin toinen sooloalbumi jatkaa loogisesti edellisen viitoittamalla tiellä. Hän kuljettaa meidät syvälle tummemman juurimusiikin äärelle, jossa soivat bluegrassin, bluesin, jazzin ja jopa rockin vaikutteet. Omat sävellykset ja taiten valitut coverit sulautuvat orgaanisesti yhteen. Kun ilta pimenee, on aika asettaa levy soittimeen ja nauttia soinnikkaasta äänestä.

Jade Jackson: Gilded
Uskomatonta, että tämä on oikeasti artistin debyyttialbumi. Jade Jacksonin musiikki kuulostaa ehdottoman valmiilta, perinteistä ponnistavalta ja tarvittaessa sopivan rosoiselta. Social Distortion-yhtyeen Mike Ness tuotti albumin, joka soi toisinaan kuin hänen oma toinen sooloalbuminsa, mutta paljon tuoreemmin. Levyn leimaaminen pelkäksi countryrockiksi ei tee musiikille oikeutta, sillä ajoittain temmot vaihtuvat ja räväkämpi vaihde iskee päälle. Motorcycle kokoaa perinteen ja pusertaa sanoista esiin olennaisimman.

Aimee Mann: Mental Illness
Magnolia-elokuva teki Aimee Mannille suuren palveluksen. Keskeisimmät tarinalliset laulut alleviivasivat valkokankaalla näkyvää kerrontaa tavalla, joka teki niistä hetkeä suurempia. Mann ei ole kadottanut lauluntekijän taitoaan, vaikka samanlainen ylistys ei tavoittanut seuraavina vuosikymmeninä. Mental Illness on albumi, joka keskittyy jälleen pieniin merkityksellisiin hetkiin. Lies of Summer on kuin elokuva itsessään.

Laura Marling: Semper Femina
Marling julkaisi mainion I Speak Because I can -albumin vuonna 2010. Levyllä soittajien ydinryhmän muodosti pääosa Mumford & Sons -yhtyeestä. Lauluntekijänä Marling ei ole menettänyt terävyyttään näiden levyjen välissä, mutta jotakin olennaista on puuttunut. Semper Femina soi kauniina, folk- ja blues-sävyt korostuvat ja tuotanto tukee oivallisesti kokonaisuutta. Jouset heräävät henkiin oikeina hetkinä. Yksinkertainen sointi on täydellisimmillään Don’t Pass Me By -kappaleessa.

Imelda May: Life. Love. Flesh. Blood
Takinkääntäjän tai petturin maineen saavuttaa helposti. Uhka roikkui ilmassa, kun räväkkä rock’n’roll- ja rockabillyartisti Imelda May luopui leimallisesta otsakiehkurastaan ja vei musiikillisen tyylinsä oikeastaan vielä kauemmaksi menneisyyteen. Onneksi ääni on entisensä ja T Bone Burnettin tuotanto antaa kappaleille tilaa hengittää. Vanhat sävyt heijastuvat kudoksiin. Sixth Sense sekä päivittää että varhentaa entistä ilmaisua. Siihen ei moni artisti kykene samanaikaisesti.

Angaleena Presley: Wrangled
Asennemittarin skaala loppuu kesken kuvatessa Angaleena Presleyn juurevaa americana-albumia. Musiikilliset juuret kasvavat countryssa, jota rock-kitarakierrätykset ja rockabillybasso maustavat hetkittäin. Albumin rauhalliset tuokiot vaihtuvat johdonmukaisesti maukkaaseen sävelten lentoon. Sanoitusten huumori on viistoa erityisesti kappaleissa Dreams Don’t Come True ja Motel Bible.

St. Vincent: Masseduction
On hetkiä, jolloin musiikkia pitäsi arvioida useammalla mittarilla. Annie Clarkin eli St. Vincentin kohdalla ne olisivat hyödyllisiä. Aluksi on kappale ja sen melodia, seuraavaksi elektroninen äänimaisema ja lopuksi taiteellinen rajoja kokeileva kokonaisuus. Sekä rauhoittavat että kiivaat rytmit ja toistot voivat viedä kuulijan toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta silti tämä voi löytää itsensä erityisen logiikan keskipisteestä. Onko se Los Angeles vai New York, on lopulta makuasia ja mielialakysymys.

Jane Weaver: Modern Cosmology
Tiedätkö tunteen, kun koet pudonneesi johonkin toiseen todellisuuteen? Modern Cosmology on albumi, joka kumoaa kuulijansa painovoiman ja kuljettaa lempeästi ihastelemaan universumin ihmeitä. Weaverin ääni viettelee ja vakuuttaa. Liikumme jossakin psykedeelisen popin, elektronisten rytmien ja uusfolkin rajamailla. Albumin yhdeksi avainkappaleeksi kohoaa Slow Motion, joka sykkii popin ajattomuutta.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2018)