Tanssiaskeleita keittiössä

Mies seisoo keskellä lavaa. Sormet juoksevat kitaran otelaudalla, Jokainen nuotti on täydellinen. Tämän hän tietää ja osaa vaikka silmät ummessa. Takana on vuosikymmenten mittainen taival studioissa ja esiintymislavoilla. Hän elää ja hengittää soittamaansa musiikkia. Monella katsojalla on kyynel silmäkulmassaan, kun kappale päättyy ja hiljaisuus laskeutuu. Teksti kulkee prompterilla, ja mies lukee hänelle ennalta tehdyn käsikirjoituksen. Kavala ja hitaasti etenevä sairaus vie vähitellen ymmärryksen nykyhetkestä, mutta sormenpäihin ja lihasmuistiin jääneet sävelet soivat kuten ennenkin, mutta se ei ole ikuista.

Glen Campbellin viimeistä kiertueesta kertova koskettava I’ll Be Me -dokumentti antoi kasvot Alzheimerin taudille. Katsoja elää mukana jokaisessa kitaristi-laulajan kasvonliikkeessä. Lähimuisti katosi, mutta musiikki eli miehessä sitä pidempään. Kiertue päättyi marraskuussa 2012, kun sormet eivät enää löytäneet oikeita säveliä. Musiikki jätti artistin, ja elämä vuosia myöhemmin kehon. Artisti uupui elokuussa 2017 sairautensa alle.

Neurologi Oliver Sacksin Musikofilia on omalla tavallaan lohdullinen teos, joka osoittaa useamman tapauskertomuksen avulla musiikin voiman. Musiikilla ei kenties ole ollut suurta merkitystä ihmisen evoluutiohistoriassa, mutta mielihyvän tuottajana se on aina ollut verraton. Kirja osoittaa, että Campbellin tarina ei ole ainoa laatuaan. Monella muusikolla säilyy taito soittaa täydellisesti, vaikka dementia tekee aivoissa tuhojaan. Sitäkin surullisempaa on tietää, että joukossamme on ihmisiä, jotka eivät erota musiikin rakenteita, ja joille sävelet ovat vain jäsentymätöntä melua.

Kuinka voisin kuvailla ihmiselle, joka ei ymmärrä musiikkia, tunnetta, joka syntyy korvaa miellyttävästä sävelkulusta? Kuinka tärkeitä ovatkaan ne hetket, jolloin ensimmäistä kertaa kuulemani kappale saa aikaan déjà-vun: se kuulostaa tutulta ja muistuttaa, että olisin kokenut saman hetken aiemmin. Toisaalta se voi olla myös kuin jamais vu: kappale on tuttu, mutta mieli ei tunnista. Selitys saattaa molempiin tapauksiin olla hyvin yksinkertainen: säveliä on käytettävissä vain rajattu määrä. Mitä enemmän kuuntelen musiikkia, sitä enemmän löydän yhtäläisyyksiä: U2: n toiseksi uusimmalla albumilla soi 15 sekunnin välisoitto, joka muistuttaa täydellisesti Musen äänimaisemaa, ja vastaavasti Musen uusimmalla levyllä kaikuu perinteinen U2-nostatus.

Voisin korostaa tiedemiesten havaintoja soittotaidon ja matemaattisen älykkyyden yhteydestä, musiikin positiivista vaikutuksista kaikenlaiselle ajatustyölle tai sävelten aivoja muokkaavista myönteisistä tuloksista, mutta lähestyn aihettani lopuksi arkisen huolettomasti.

On tuskin suuri synti tanssia keittiössä itsekseen vanhojen suosikkien tahtiin, kun nuoruudesta tutut sävelkulut ja sanat uivat ihon alle. Se saa puolestaan toivomaan, että kanssaihmiset ovat löytäneet ajoissa omat Adamsit, Dylanit, Mellencampit, Springsteenit tai Youngit, soittaneet levyjä tärkeiden ystäviensä seurassa ja analysoineet kuulemaansa kerta toisensa jälkeen. Samalla toivon, ettei oppimisprosessi ole jäänyt kesken ja tilaa on säilynyt Auerbacheille, Falloneille, Flowerseille, LaMontagneille tai Laneganeille. Matka musiikkiin on loputon ja päämäärä ihanan utuinen.


Fintellektuaalinen manifesti XLIX

Elämästä ja ajasta

Istuin ja kuuntelin elämänsä tarinoita kertovaa ihmistä, joka tiesi jäljellä olevan aikansa käyneen vähiin. Vuosikymmenten takaisia muistoja päätyi muistikirjaani hatarina ja vapisevina merkintöinä. Kertojan ajatukset olivat yhä teräviä, vaikka voimakkaat kipulääkkeet hidastivat puhetta. Kaikki kertomukset eivät olleet kauniita, sillä elämä oli toisinaan kohdellut häntä kaltoin. Hän vertasi usein itseään kanssakulkijoihinsa ja pohti saamansa kohtelun oikeutusta. Sanojen alta kohosivat katkeruuden kalvamat voimakkaat tunteet. Saman katkeruuden lähteen äärellä olen vieraillut useamman kerran toisten ihmisten seurassa.

Roomalainen filosofi Seneca kirjoitti ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen alussa kirjeen apelleen. Kirjoittaja pohti elämän lyhyyden asettamia haasteita. Senecan havainnot ja sanat antavat lukijalle virkistävän ristivalon oman aikamme elämänhallintaoppaiden ehdottomille käskyille. Hän esittää kiinnostavan väitteen: elämä ei sinänsä ole lyhyt, me vain saatamme käyttää sen väärin. Joku saattaa tuhlata parhaat vuotensa työssä, joka ei henkisesti tarjoa riittävästi haasteita, toista ajavat eteenpäin pikavoitot ja ahneus, kolmas sortuu toimettomuuteen ja neljäs saattaa löytää elämälleen tarkoituksen viinin iloista ja epämääräisistä muistoista. Seneca siteeraa osuvasti jälkipolville tuntemattomaksi jäänyttä runoilijaa: Vain pieni osa elämästä on se, minkä elämme.

Kaikki maailman ihmiset tekevät tällä hetkellä samaa asiaa, vanhenevat. Biologinen elinkaari kuljettaa meitä kaikkia yhteiseen suuntaan. Toisilla se jää lyhyemmäksi, ja osa vaiheista kokonaan kokematta. Filosofi Reijo Wilenius muistuttaa, että tämän rinnalla kulkee myös henkinen elämänkaari. Kun keho menettää väistämättä entisen notkeutensa, onko ajatusten pakko jäykistyä samaan tahtiin? Moni meistä kuvittelee pystyvänsä jatkamaan koko elämänsä samalla työteholla kuin ensimmäiset 40 vuotta. Toisille ikä kantaa eteiseen itseymmärryksen, ja siitä kumpuavan huumorin ja arvostelukyvyn: elämää ei tarvitse suorittaa ja omille virheille saa nauraa.

Kirjailija J. K. Rowling painottaa, että on mahdotonta elää epäonnistumatta kertaakaan. Jokainen voi tehdä kaikki elämänsä suuret valinnat varman päälle ja elää varovasti, mutta silloin kaikkein tärkein, itse elämä, saattaa jäädä kokematta. Se voi puolestaan olla yksilön suurin epäonnistuminen. Elämä heittää väistämättä eteemme vaikeita tilanteita ja odottamattomia käänteitä. Ne voivat lannistaa ja lyödä maahan tai vastaavasti kasvattaa ja opettaa nöyryyttä hyväksyä epävarmuuden olemassaolo. Bertrand Russell ohjasi lukijoitaan filosofian saloihin pohtimalla, kuinka meidän on elettävä vailla varmuutta, mutta silti antautumatta epäröinnin lamaannuttamaksi. Se on taito itsessään, joka vaatii ainoastaan uteliaan ja avoimen mielen. Katkeruudella on tuskin sijaa tässä majatalossa.

Kun katsot taaksesi, näetkö sinulta epäoikeudenmukaisesti riistettyjä mahdollisuuksia, arjen kiireiden keskellä hukattuja tilaisuuksia vai jotakin muuta? Oletko katkera itsellesi tai läheisillesi? Elätkö itsesi näköistä vai jonkun toisen ihmisen elämää? Nämä ovat kysymyksiä, joita aikamme elämähallintaoppaat ja aikakauslehdet esittävät lukijoilleen. Oikeastaan ne ovat myös perusteellisia elämänfilosofisia kysymyksiä. Aikasi juoksee, mutta aiotko käyttää sen katkeroituaksesi vai löydätkö toisenlaisen, kenties aiemmin kulkemattoman polun? Mitä muistat tästä päivästä vuoden tai vuosikymmenen päästä?


Fintellektuaalinen manifesti XLVIII

Miksi käytän sosiaalista mediaa?

Kymmenkunta vuotta sitten muutama työtoverini yritti saada minut käyttämään Facebookia. En lämmennyt ajatukselle, sillä kuvittelin sen olevan täynnä turhanpäiväisyyksiä ja asioita, jotka eivät kiinnosta juuri ketään. Olin myös lukenut oikeista sanoma- ja aikakauslehdistä, että moni purkaa internetin erilaisilla keskustelupalstoilla turhautumistaan ja pahaa oloaan. Työni toi aivan riittävästi samankaltaisia haasteita, enkä halunnut reppuuni kannettavaksi yhtään enempää.

Kesällä 2014 sain ajatuksen, jota testasin syksyn koittaessa ystävälläni, jolla oli kokemuksia sosiaalisen median eri palveluista. Samaan aikaan sain sähköpostiviestin kauan kadoksissa olleelta lukioaikaiselta ystävältä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän on aktiivinen blogisti, kuten myös aiemmin mainitsemani ystävä. Molemmat vaikuttivat olevan harrastuksestaan huolimatta ja vastoin ennakkokäsitystäni täysin järjissään. Oma ideani ei siis vaikuttanut yhtään hullummalta. Päätin ryhtyä blogistiksi. Kolmas ystäväni auttoi minut alkuun, valmisteli pohjan ja teki kuvat. Olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen, mutta jotakin olennaista puuttui yhä, lukijoita.

Seuraava askel oli vaikea. Minun oli luotava tili sekä Facebookiin että Twitteriin, astuttava täysin tuntemattomaan. Valokuvaajaystäväni auttoi ylittämään tämän pelottavan karikon ja antoi ensimmäisen tärkeän oppitunnin: jos et välitä tietoa blogistasi, ei kukaan löydä sitä. Vaikka toisinaan tuntuu omituiselta kertoa kirjoituksistaan, on se välttämätöntä, ja toisaalta vakan alle piilotettu kynttilä saattaa sytyttää tuleen vain oman talon. Ajatuksellinen kynnys oli ylitetty ja kävin tulta päin.

Ensimmäinen suuri yllätys tuli vastaan Facebookissa. Löysin monta sekä silloista että aiemmin kartalta kadonnutta ystävää. Huomasin, että heillä kaikilla oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa ja arjen sattumukset kohosivat toisinaan itseään suuremmiksi. Kuplani puhkesi ja tietämykseni laajeni. Neljän vuoden aikana olen tavannut entisiä koulu- ja opiskelukavereita sekä kollektiivisesti että yksityisesti. Olemme vaihtaneet ajatuksia julkisesti, yksityisviesteillä ja kahvikupin äärellä. On ollut hienoa havaita kuinka keskustelu esimerkiksi musiikista, kirjoista, kauhuelokuvista, taidenäyttelyistä tai hyvistä oluista yhdistää edelleen.

Samalla tavalla löysin hengenheimolaisia Twitteristä. Yhteiset kiinnostuksen kohteet synnyttävät toisinaan elämää suurempia keskusteluja ja fysiikan lakeja venyttäviä huomioita. Minulla on ollut myös ilo tavata muutamia mainioita twitteristejä, istua toviksi keskustelemaan ja välittämään tuntemuksia puhelimitse tai kirjeitse. Maailma ei ole niin mustavalkoinen kuin aluksi kuvittelin, vaan täynnä kauniita sävyjä ja värikkäitä ajatuksia. Blogissani seikkaileva Keimo ”Kemu” Musikka tietää kaiken rockmusiikista, mutta kirjoittaja oppii kanssakulkijoiltaan aina jotakin uutta.

Osallistuin toissa keväänä työnantajani järjestämään some-koulutukseen. Yksi iltapäivä riitti vahvistamaan aiemmin luomani huomion: aivan liian usein kouluttajan suhde aiheeseensa on ulkokohtainen ja tekninen. Kaiken lisäksi hän unohti tärkeimmän: sosiaalinen media koostuu kahdesta sanasta. Media on väline ja viesti itsessään, mutta sitä määrittävä sana ”sosiaalinen” on vaatimus. Jos teet päivityksen, oletetaan sinun olevan mahdollisuuksiesi mukaan aidosti läsnä ja valmis käymään keskustelua. Kukaan ei tietenkään kykene jatkuvaan läsnäoloon, eikä se ole edes tarpeellista. Elämää on myös sosiaalisen median ulkopuolella, mutta et voi kipata kuormaasi naapurin pihalle ja poistua.  Ainoastaan botit eivät havaitse näitä tärkeitä eroja.


Fintellektuaalinen manifesti XLVII

Miksi luen?

Se oli tiistain alkuilta ensimmäisellä kesälomallani, kun maailma avautui. Silloin kesät olivat pitkiä ja lämpimiä, ja vettä satoi korkeintaan joka kolmantena päivänä. Se oli erittäin tärkeä ilta. Kirjastoauto lähestyi pysäkkiä, ja joukko ihmisiä odotti sivummalla. Auto pysähtyi ja ovet avautuivat. Tuore kirjastokortti poltteli taskussani, kun nousin portaita. Sisällä odotti kuljettaja ja virkailija sekä kaksi seinustallista kirjoja. Autolla oli aikataulunsa, eikä pysähdys ollut pitkä. Lainaajan tuli toimia nopeasti. Hetken kuluttua huomasin kulkevani kirjapino sylissäni kotiin. Isäni hieman torui, koska olin tuonut mukanani 14 lastenkirjaa. Hän ei uskonut, että ehtisin lukea ne ennen lainausajan umpeutumista. Minä putosin toiseen ulottuvuuteen, silmät ahmivat rivejä ja yksi kerrallaan kirjat päätyivät luettujen pinoon. Harmittelin, että joutuisin odottamaan viikon ennen auton seuravaa käyntiä. 

Kirjat eivät olleet paksuja, mutta jokainen niistä kuljetti vierasiin maihin ja ympäristöihin. Kuljin antiikin Rooman, keskiajan Krakovan ja ruotsalaisen pikkukaupungin kaduilla, opin paljon elämästä, hyvästä ja pahasta. Ymmärsin, että ihmiset voivat olla erilaisuudestaan huolimatta toistensa kaltaisia ajasta ja paikasta riippumatta. Ylitin hetken ja havaitsin, että maailmalla on historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Omani löytyivät kirjoista. Muutaman vuoden päästä vaihdoin kirjastoauton kaupunginosamme sivukirjastoon, Ihmemaa Oziin ja Narniaan. 

Muutamia vuosia myöhemmin kirjasto muutti suurempiin ja valoisampiin tiloihin, ja universumin salat aukenivat: kuljin useasti Arrakis-planeetan dyyneillä, ratsastin Marsin punaisilla hiekka-aavikoilla ja liftasin linnunradalla. Yläasteen aikana rohkaistuin tutkimaan ystävieni kanssa lähiympäristön rajoja ja löysimme kaupungin musiikkikirjaston. Sen valtaisan levykokoelman äärellä sivistimme itsemme popmusiikin klassikkoalbumeilla ja niiden kansilehdiltä löytyvillä tarinoilla. Kadun toisella puolella sijaitsi kaupungin pääkirjasto, jonka kiviseinät huokuivat historiaa ja jonka hyllyillä lepäsi loputtomasti uusia kertomuksia. Siellä läheinen koulukaverini avasi vielä yhden uuden portin, lehtisalin. Maailma tuli entistä lähemmäksi.

”Mitä tapahtuu kun luemme? Silmä seuraa mustia kirjanmerkkejä valkoisella paperilla vasemmalta oikealle edestakaisin. Ja olennot, luonto tai ajatukset, joita joku toinen on ajatellut, äskettäin tai tuhat vuotta sitten, astuvat mielikuvitukseemme. Se on suurempi ihme kuin että jyvä faaraoitten haudoista olisin saatu itämään. Ja se tapahtuu kaiken aikaa.” Olof Lagercrantz tiivistää olennaisen teoksessaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Olen useasti pohtinut ajan mysteeriä, ja huomasin Senecan vastanneen samoihin kysymyksiin erinomaisesti jo toista tuhatta vuotta aiemmin. Tutut ja syvästi inhimilliset kysymykset, joita edeltävät sukupolvet pohtivat, askarruttavat yhä mieltämme ja haemme niihin näennäisesti uusia vastauksia. Menneisyyden ihmiset ja heidän ajatuksensa jatkavat elämäänsä kirjojen sivuilla. Myös me voimme avata samalla tavalla keskusteluyhteyden syntymättömien sukupolvien kanssa.

Tieto lisää tuskaa, mutta sen taakan lukeva ihminen pystyy kantamaan ja kääntämään piinaavan epätietoisuuden voimavarakseen. Lukuharrastuksen ilmeisen positiivisia vaikutuksia ei kannata aliarvioida. Lukeminen auttaa muun muassa rentoutumaan, virkistää aivotoimintaa, suo todennäköisesti paremmat yöunet, lisää empatiakykyä ja ehkäisee syrjäytymistä. 

Ympärillämme elää paljon lukeneita ihmisiä, mutta lukevatko he yhä tai ymmärtävätkö lukemaansa? Minä luen, koska se auttaa suhteuttamaan asioita ja harjoittamaan tervettä lähdekritiikkiä. Tiedän, että kaikki lukemani ei ole totta. Erehtyminen on inhimillistä ja sallittua, mutta väärän tiedon tai vääryyden toistaminen ei koskaan muuta virhettä totuudeksi.    

Fintellektuaalinen manifesti XLVI 

Punaisia langanpätkiä

Toisinaan asiat etenevät nopeasti ja pienet ilmiöt nousevat itseään suuremmiksi. Langanpätkistä saa aikaiseksi kuvan tai kokonaisen tarinan,

Toistakymmentä vuotta sitten istuin palaverissa, joka ei ollut kestoltaan pitkä. Suurin osa ajasta kului kahvitteluun ja kuulumisten vaihtoon. Tulevan tapahtuman ohjelma oli valmis alle puolessa tunnissa. Pankki lupasi kustantaa lehtimainokset ja julisteiden painattamisen. Tilaisuuteen osallistunut pienyrittäjä sai kinutuksi mukaan vielä mainoslehtiset. Pankinjohtajan ilmekään ei värähtänyt, kun hän lupasi hoitaa nämäkin kustannukset. Yksinkertainen ajatus kohosi mieleeni: joku roti pitäisi olla kerjätessäkin.

Kokenut työväenopiston rehtori kertoi usein saman tarinan, kuinka hän aina lukuvuoden opetusohjelmaa laatiessaan lisäsi tarjontaan kaksi kurssia: Sosialismin yleiset perusteet ja Kristinuskon maineteot. Johtokunta hyökkäsi joka syksy sekä oikealta että vasemmalta, ja molemmat kurssit poistettiin ennen oppaan painoluvan myöntämistä. Kukaan ei kuitenkaan huomannut, että tiedoissa mainittuja opettajia ei oikeasti ollut olemassa. Ajan myötä myös poliittisesti johdettu ennakkosensuuri katosi, vaikka se yhä nostaa päätään puheissa ja toiveissa.

Vuonna 2015 Isis valtasi historiallisesti arvokkaan Palmyran kaupungin ja tuhosi muutamassa tunnissa tuhansien vuosien aikana kertynyttä monikulttuurista perintöä. Persialaisten, roomalaisten, juutalaisten ja arabien luomukset päätyivät kivikasoiksi. Eläkkeellä ollut 81-vuotias entinen museonjohtaja Khaleed al-Asaad kieltäytyi paljastamasta, minne osa menneisyyden aarteista – joita valloittajat pitivät epäjumalankuvina – oli ehditty kätkeä. Barbaarit mestasivat hänet muinaisten roomalaisten rakentamassa amfiteatterissa. Hän menetti henkensä puolustautuessaan barbarismia, ja erityisesti yhtä ja ainoaa oikeaa tulkintaa vastaan.

Oulu-opisto keräsi hetki sitten paljon negatiivista mediahuomiota, koska se järjestää ja Energiahoito- ja Enkelit elämässämme -kurssin. Näin toimiessaan liikkuu opisto erittäin kaltevalla pinnalla, sillä vapaan sivistystyön perinteiset arvot ja kestävät eettiset periaatteet horjuvat, kun uskomushoidot valtaavat tilaa tieteelliset kriteerit täyttävään tutkimukseen perustuvalta tiedolta. Toisaalta opisto toteuttaa melko tarkasti kapitalistisen markkinatalouden henkeä: vastaa tarjonnalla kysyntään.

Historioitsija Yuval Noah Harari pohtii teoksessaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, miten ihmiset saadaan uskomaan kuvitteellisiin järjestelmiin, kuten kapitalismiin. Ensinnäkään järjestelmä ei saa myöntää olevansa kuvitteellinen ja toiseksi se pitää esittää objektiivisena todellisuutena. Vaikka esimerkkeinä olevien kurssien taustalla olevat periaatteet noudattavat pohjimmiltaan samaa uskomusjärjestelmien logiikkaa, täytyisi opetuksen suunnittelusta vastaavien hälytyskellojen soida ajoissa: parilla varmoja tuloja tuovalla kurssilla ei opiston tekemää tärkeää sivistystyötä ja hyvää mainetta kannata pilata. Rajallista tietoa etsivät voi ohjata kirjastoon, jonka valikoimista löytyy monentasoisia oppaita itsensä kehittämiseen.


Fintellektuaalinen manifesti XLV

Museon huojuvat kulissit

Alikartanon pihalla ei seisonut yhtään autoa lauantaiaamun varhaisena hetkenä muutamia vuosia sitten. Sisällä odotti kolme työntekijää. Ostaessamme lippuja kysyin voiko museo järjestää myös opastuksen. Yksi virkailijoista kertoi sen olevan mahdollista normaalisti, mutta neljänkymmenen minuutin kuluttua saapuisi ryhmä, joka oli varannut kierroksen ennalta. Tiedustelin mahdollisuutta vartin kevytversioon, jonka aikana opas voisi kertoa joitakin mielenkiintoisia tarinoita, jotka varmasti kiinnostaisivat seurueemme lapsia. Maksaisin opastuksesta tietysti mielelläni. Se ei onnistunut. 

Kiersimme omatoimisesti kartanon huoneissa ja saleissa. Aikuiset lukivat vuorotellen keskeisimpiä opastekstejä lapsille. Opastuksesta kieltäytynyt virkailija kiersi perässämme ja varoitteli koko ajan seurueen pienimpiä lähes kaikesta. Nuoret museovieraat oppivat kaksi tärkeää asiaa. Molemmat alkoivat sanalla ”ei”. Kun poistuimme kartanosta puolta tuntia myöhemmin pihan toiselle puolelle kahvilaan, oli hän ollut äänessä lähes puolet museossa käyttämästämme ajasta, oikonut sanojamme ja esittänyt joukon ehdottomia kieltoja.

Muutamaa viikkoa aiemmin vierailimme Tamminiemessä. Museon sulkemisaikaan oli vain jokunen hetki, mutta miellyttävä virkailija kysyi haluaisimmeko opastuksen. Hän tarjoutui pitämään lapsiystävällisen kierroksen, jota oli harjoitellut menestyksekkäästi oman jälkikasvunsa kanssa. Tartuimme tarjoukseen ja nautimme elävästä opastuksesta. Olen varma, että jossakin vaiheessa me kaikki näimme Urho Kekkosen kulkevan käytävillä aamutossuissaan ja kylpytakissaan.

Kansallismuseon yhden osaston ovat tällä hetkellä vallanneet Barbie-nuket. Näyttely on herättänyt sekä ihastusta että vastustusta. Osa kävijöistä palaa iloisia polkuja pitkin lapsuuteensa ja jakaa kokemuksensa lapsilleen, joille nuket ovat todennäköisesti osa sekä arkea että juhlaa. Paheksujat ovat puolestaan keskittyneet moittimaan yhden leluvalmistajan nostamista jalustalle, ja tämän saamaa ilmaista julkisuutta. Saleja kiertäessäni en voinut välttyä huomaamasta intoa, jolla uusi museokävijöiden sukupolvi puikkelehti vitriinien välissä. Äänet kohosivat korkeuksiin, mutta sen antoi helposti anteeksi. Ilo tarttui.

Museokortti on parhaita oivalluksia, joita viime vuosina Suomessa on luotu. Se antaa vierailijalle mahdollisuuden tutkia näyttelyä useampaan kertaan ja keskittyä jopa entistä enemmän yksittäisten asioiden pohtimiseen. Onneksi myös museoiden henkilökunta on pääsääntöiseti muuttanut otettaan näyttelyiden esillepanossa. Tunnetun ruokakauppaketjun mainoksessa esiintynyt ”Airo- ja äyskärimuseo” -mentaliteetti on toivottavasti katoamassa lopullisesti. Elämyksellisyys kantaa huomattavasti pidemmälle ja valaa uskoa elävän historian ymmärtämiselle.


Fintellektuaalinen manifesti XLIV

Kaupungin sielua etsimässä

Yksinkertainen ajatus syntyi Ronald Reaganin patsaan edessä Budapestissa. Voiko kaupungilla oli sielu? Onko olemassa jotakin sellaista, joka kuvaa yksinkertaisesti ja selkeästi kaupungin olemusta, kohdetta sinänsä? Patsas herätti erikoisia tunteita, sillä minulla on ristiriitainen suhde Reaganiin. Hänen vastapuolellaan seisoi vuorollaan joku monista Neuvostoliiton johtajista. Yhdessä he tunkivat tiedotusvälineiden välittämistä uutisista uniini, joissa käynnistivät aina ydinsodan. Nykyisin tiedän, että en ollut yksin unieni kanssa. Ystäväni näkivät samanlaisia painajasia, ja ainakin yhden kanssaihmisen näyt päätyivät laulun sanoihin.

Joka tapauksessa, siinä edessäni Reagan näytti kävelevän ja virnuilevan. Patsaan selän takana kohoaa Unkarin parlamenttitalo ja edessä Neuvostoliiton pystyttämä mahtipontinen muistomerkki, joka muistuttaa Puna-armeijan vapauttaneen Unkarin fasismin ikeestä. Reaganin hymy kertoo toisesta vuosikymmeniä myöhemmästä vapautuksesta, siirtymisestä yksinvaltaisesta kansandemokratiasta hapuilevaan demokratiaan. Sekään tie ei ole ollut helppo eikä yksiselitteinen ja on yhä kesken. Paria päivää myöhemmin eksyin mielenkiintoiseen pieneen puotiin. Keskustelin hetken kauppiaan kanssa ja kerroin käyneeni muutamaa kuukautta aiemmin Prahassa, joka muistutti olemukseltaan hyvin paljon Budapestia. Hän huokasi ja sanoi tahtovansa muuttaa välittömästi Prahaan.

Kummankin kaupungin halkaisee joki. Toinen puoli kaupungista on melko tasaista ja vastarannalla kohoaa korkeita kukkuloita ja mahtavia rakennuksia. Budapest katsoo ylpeänä vuosisatojen takaista historiaansa ja Prahan matkamuistokauppiaat hyödyntävät sekä kirjailija Franz Kafkan että vanhan juutalaisen Golem-tarinan perintöä. Historia ja myytit kulkevat rinnakkain ja luovat kaupungeille omanlaisensa menneisyyden ristivalon, joka paljastaa osan henkisestä tukirakenteesta. Kolmenkymmenen vuoden takainen historia oli minulle todellisuutta, jossa elin. Koulun historiankirjat kertoivat Unkarin ja Tšekkoslovakian kuuluvan Varsovan liittoon ja itäblokkiin. Kävelyt kummassakin kaupungissa osoittivat, että ne ovat osa Keski-Eurooppaa, enemmän länttä kuin itää. Neljän vuosikymmenen pakkoavioliitto ei muuttanut perusteita eikä murtanut kummankaan sielua, vaikka nyt ne ovat vaarassa liukua pimeälle puolelle.

Itä ja länsi kohtaavat erikoisella tavalla Berliinissä, joka on erikoinen eurooppalainen pääkaupunki: jyrätty, jaettu ja uudelleen yhdistetty. Historia on säilynyt muutamissa toisesta maailmansodasta säilyneissä muistomerkeissä ja uudelleen pystytetyissä rakennuksissa. Kaupunki herätti ristiriitaisia tunteita: kaikki vanha ei ollut todellista menneisyyttä ja osa uudesta oli jo kadonnut tai katoamassa entistä ehomman ja uudemman tieltä. Kaiken tämän matkailijan kokeman henkisen kaaoksen keskellä seisoi sympaattinen itäberliiniläinen hahmo, Ampelmann, joka kertoi liikennevaloissa milloin tie oli turvallista ylittää tai milloin oli syytä pysähtyä odottamaan omaa vuoroa. Se on astunut työpaikaltaan nimeään kantavien kauppojen hyllyille ja päätynyt muun muassa heijastimiin, paitoihin ja karamelleihin. Hyväntahtoinen symboli muistuttaa, että me kaikki olemme oikeutettuja historiaamme sekä valoisiin että pimeämpiin hetkiin. Kätkemällä tai vääristelemällä menneisyyttämme, kiellämme uusilta sukupolvilta saman oikeuden. Se särkee varmasti sielun.


Fintellektuaalinen manifesti XLIII

Ajatusten alttarilla

Jostein Gaarderin Sofian maailma -romaanissa on mainio sitaatti kenties kuvitteelliselta aivokirurgilta: Olen leikannut tuhansia aivoja, enkä ole nähnyt yhtään ajatusta. Vaikka lainaus liittyy perinteisiin jumalan olemassaoloa tai olemattomuutta todistaviin väitteisiin, on sen sisältö merkittävä myös toisesta näkökulmasta: mitä ovat ajatukset, mistä ne tulevat ja miten ne ilmenevät? Kuten hyvin tiedämme, tapahtuu ihmisen ajattelu biologisessa rakennelmassa, aivoissa, monimutkaisten sähkökemiallisten prosessien tuloksena. Synnytämme ajatuksia, joista osa päätyy toiminnaksi, jatkojalostettavaksi tai kokonaan unohdettavaksi.

Toisaalta olisi paljon luontevampaa puhua ideoista ajatusten sijaan, erityisesti silloin kun tarkoitamme uusia oivalluksia, aatteita tai ratkaisumalleja erilaisiin kohtaamiimme ongelmiin. Ihminen itsessään on mielenkiintoinen olio, joka on levittäytynyt maapallolla lähes kaikkialle ja kehittänyt apuvälineitä, joilla on pystynyt selviämään hyvinkin erilaisissa ja vaativissa olosuhteissa. Ne ovat syntyneet sekä oivallusten että yrityksen ja erehdyksen seurauksena. Todellisuus ympärillämme muuttuu koko ajan, vaikka emme sen vauhtia välttämättä huomaa kuin vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Silti elämme hetkessä ja kuljemme eteenpäin, eli selviydymme elinympäristössämme. Tämä osoittaa, että historiallisesti meillä on kyky ratkaista ongelmia.

Elokuvassa Elämäni kesä (Biloxi Blues, 1988) sotamies Eugene Morris Jerome kysyy palvelustoveriltaan, mitä hänen pitäisi lukea tullakseen hyväksi kirjailijaksi. Vastaus on yksinkertainen ja yllättävä: New Yorkin pääkirjaston kolmas kerros. Vastauksen antava sotamies Arnold B. Epstein on tosissaan ja omalla viehättävän kierolla tavallaan täysin oikeassa. Samoin on kenen tahansa meistä luettava paljon ja perehdyttävä omaan alaan riittävästi, jotta uudet ideat voivat syntyä. Keskeneräiset ajatukset saattavat muhia tyhjyydessä, mutta erinomaiset ideat vaativat syntyäkseen riittävästi polttoainetta. Onko lopputulos uusi, on toinen kysymys, mutta aiemman tiedon yhdistäminen nykyiseen tilanteen vaatimuksiin luo perustan uusille ajattelun läpimurroille ja innovaatioille.

Toisinaan ajatuksemme saattavat jäädä pyörimään samaa rataa eikä minkäänlaista edistystä näytä prosessin aikana tapahtuvan. Kenties ympäristömme ei tarjoa riittävästi virikkeitä tai olemme tulleet hetkellisesti sokeaksi sen monimuotoisuudelle. Tällöin on syytä heittää reppu selkään ja käydä katsomassa jossakin toisaalla, kuinka vastaavia asioita on siellä ratkottu. Saara Henrikssonin artikkeli Isona minusta tulee kirjailija teoksessa Kummallisen kirjoittajat antaa hyvän ohjeen kirjoittajille, mitä voi soveltaa myös kaikkiin älyllistä ponnistelua vaativiin tehtäviin: muista liikkua. Kun kehon kuona-ainekset saavat kyytiä, tuulettuvat myös tunkkaisiksi käyneet ajatukset.

Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun luen tai kuulen kanssaihmisteni vannovan maalaisjärjen nimeen. Se ei valitettavasti ole pettämätön järjestelmä eikä yleensä edes tarjoa oikeita ratkaisuja. Kokemusperäinen tieto saattaa liittää yhteen asioita, joilla ei todellisesti ole mitään tekemistä keskenään. Ne ainoastaan esiintyvät yhtäaikaisesti, ja sattuma sanelee ylevän johtopäätöksen. Sen välttämiseksi vaaditaan rinnalle järkiperäistä ja loogista ajattelua, jolla asiaankuulumattomia tekijöitä ja niiden merkitystä voidaan rajata. Jotta asia ei olisi yksinkertainen, on olemassa myös kysymyksiä, joihin looginen ajattelu ei anna pitäviä ja suoria ratkaisumalleja, vaan meidän on käännyttävä kokemusperäisen arkiajattelun puoleen ja kenties jopa yhdistettävä molempien hyvät puolet. Tämän kaltaiset kysymykset liittyvät erityisesti ihmissuhteisiin.

Ideoiden luominen vaatii hyvän perustan, jonka voit hankkia helpoiten lukemalla, matkustamalla ja hankkimalla elämyksiä. Samalla opit sulkemaan turhat ajatukset häiritsemästä varsinaista ajatustyötäsi eli pääset valitsemaan, mitä ajattelet. Ajatusten alttarille kannattaa uhrata ensimmäisenä vakaat ja varmat mielipiteet.


Fintellektuaalinen manifesti XLII

Kenen ajassa seisot?

Eräänä perjantaiaamuna huomasin, että puhelimeeni oli soitettu hetkeä aiemmin. Laite lepäsi toisen kerroksen työhuoneen pöydällä, johon olin sen jättänyt mennessäni aamiaiselle ja suihkuun. Samassa se kilahti kerran. Edellinen soittaja lähetti tekstiviestin. Kuivattelin itseäni ja pukeuduin rauhallisesti. Valmistauduin vastaamaan viestiin. Samassa puhelin soi. Nostin sen korvalleni. Sain kuulla ryöpyn moitteita, koska en ollut vastannut puheluun enkä tekstiviestiin. Soittajan mielestä minua oli ollut erittäin hankala tavoittaa. Kuuntelin hetken ja muistutin hänelle, että olin sairauslomalla, ja että se aika on tarkoitettu ensisijaisesti toipumiselle eikä työasioille. Puhelu päättyi nopeasti. Ensimmäisen ja jälkimmäisen soiton välissä aikaa kului alle viisitoista minuuttia. Puhelun päättyessä kello oli 8.15. Mietin hetken uutta aikaan liittyvää ongelmaa: katosiko ihmisten kärsivällisyys lopullisesti kehittyneen ja nopean tekniikan myötä? Pitääkö yksittäisen ihmisen olla jatkuvasti tavoitettavissa?

Maatalousyhteiskunnassa ihmiset seurasivat tarkoin luonnon merkkejä. He tiesivät milloin oli aika kylvää ja milloin niittää. He ymmärsivät, että valoista aikaa tuli hyödyntää mahdollisimman paljon ja mitkä toimet oli järkevintä jättää syksyyn ja pimeisiin iltoihin. Parhaimmillaan organisaatioiden ja yhteisöjen vuosikelloon perustuva aikakäsitys ponnistaa samasta ajatuksesta. Jokaiselle toimelle on oma aikansa eikä kaikkea voi tehdä välittömästi. Lapinlahden lintujen säkeet – Sateet tulevat ajallaan, vain ihminen polkee paikallaan – sisältävät merkittävän viisauden. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, kuten myös Raamatun Saarnaajan kirjan runollinen teksti opastaa.

Vuosituhansia vanhoista ohjeista huolimatta ihminen syyllistyy yhä samoihin ajatusharhoihin, joita tekninen kehitys pahimmillaan vain vahvistaa. Metsästäjä-keräilijän vaistot lyövät yhä leimansa ihmisen aivotoimintaan ja erityisesti nopeaan päätöksentekoon. Selkärangasta kimpoaa herkästi kiukkuisia sanoja, jos tavoiteltu henkilö ei välittömästi vastaa puhelimeen. Se vertautuu saaliista ohi lentäneen nuolen tai keihään aiheuttamaan mielipahaan. Tosin yksikään heimo ei näänny nälkään tai katoa kartalta yhden vastaamattoman puhelun takia.

Aikamme multitaskaajat, monta asiaa yhtä aikaa suorittavat, opastavat kuinka kalenteriin olisi syytä varata aikaa itselleen tärkeille asioille. Monelle työpaikalla käytetään sähköistä ja jaettua kalenteria, johon oikeastaan kuka tahansa voi varata ajan palaverille tai tapaamiselle toisten puolesta. Tämä puolestaan herättää tärkeän kysymyksen: mihin katosivat hyvät ja kohteliaat tavat sekä kyky sopia yhdessä tärkeistä aikatauluista? Pitääkö kaikelle todellakin olla varaus kalenterissa? Täytyykö elämän olla ennalta ohjelmoitua?

Eräällä pienellä paikkakunnalla lestadiolaislapset osallistuvat yhteisönsä rippikouluun. Välittömästi sen jälkeen osa heistä hylkäsi vääräuskoiset ystävänsä. Syy oli yksinkertainen: nämä joutuisivat kuolemansa jälkeen helvettiin, sillä taivaspaikat on varattu ainoastaan oikeauskoisille. Heidän näennäinen valtansa ulottui ajasta ikuisuuteen, eivätkä tässä ajattelumallissa kalenteriin tehdyt merkinnät tai viimeisen käännetyn sivun tekstit paljoa paina. Olisiko meidän syytä kysyä, kuka omistaa aikamme? Aika on tärkeintä, jota meillä on. Se ei ole rahaa, vaikka käymme sillä kauppaa. Onko sinulla koskaan aikaa vain olla? Kiire ei lopu juoksemalla yhä lujempaa. Sen sijaan kannattaa istahtaa ja rauhoittua. Kenties tämän hetken tärkein kysymys on yksinkertainen: kenen ajassa seisot?


Fintellektuaalinen manifesti XLI

Kaikki virtaa

Joukko kertausharjoitukseen kutsuttuja istuu luokassa ja seuraa opetusta. Vähitellen levottomuus lisääntyy. Punainen lanka on hukkunut matkalla. Seuraavalla tauolla joka puolelta kuuluu nurinaa: ”Tätä vartenko meidät on tänne kutsuttu? Tähänkö meidän täytyy tuhlata kallista aikaamme?” Syntyy väistämätön tunne, että jotakin erittäin tärkeää katoaa kaikkina hetkinä.

Onko aika kaikille sama? Jatkaako se ikuista kulkuaan, vaikka me lopettaisimme toimintamme? Kun kesäaika otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Britanniassa, sitä vastustettiin, koska se ei ollut ”luojan omaa aikaa”. Vuonna 1752 puolestaan Britannian hallitus saattoi valtakunnan kalenterin yhtenäiseksi muun Euroopan kanssa. Se tarkoitti, että syyskuun toista päivää seurasi saman kuun neljästoista päivä. Syntyi mellakoita, joissa osa työläisistä vaati heiltä varastetun yhdentoista päivän palkkaa. Toiset taas pelkäsivät elämänsä lyhenevän. Muutaman mellakoitsijan osalta näin kävi, sillä he menettivät nujakoissa henkensä. Heidän aikansa täyttyi.

Jules Vernensä lukeneet muistavat Maailman ympäri 80 päivässä -romaanin loppuratkaisun, jossa Phileas Fogg luulee ylittäneensä vedonlyönnissä määritellyn aikarajan. Kiertäessään maapallon ympäri lännestä itään on hän säästänyt yhden vuorokauden. Matkatessaan toiseen suuntaan olisi hän puolestaan menettänyt yhden. Jos ajattelemme, että aika on universaalia ja absoluuttista, saattavat edelliset havainnot käydä sisäistä sotaa arkiymmärrystämme vastaan: kuinka on mahdollista kulkea 80 vuorokauden matka joko 79 tai 81 vuorokaudessa? Ensimmäisessä tapauksessa käytetyt vuorokaudet vaikuttavat lyhyemmiltä ja toisessa pidemmiltä.

Tapamme jakaa päivä sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin että määrittää vuorokausi alkavaksi aamunsarastuksesta, auringonnoususta, keskipäivästä, auringonlaskusta tai keskiyöstä on kautta aikojen ratkaistu joko mielivaltaisesti tai yhteisellä sopimuksella. Varhaisimmat ajan määritelmät kumpusivat luonnon ja lähiavaruuden ilmiöiden toistuvuudesta. Ajan laskeminen ei sinänsä ollut tärkeää, ainoastaan maanviljelys ja siitä johdetut uskonnolliset rituaalit merkitsivät. Esimerkiksi suurten rakennusurakoiden jatkuminen sukupolvesta toiseen ei ollut millään tavalla erikoista tai ihmeellistä. Katedraaleja ja kirkkoja rakennettiin yhteisön voimin yhteisöä varten. Niiden rinnalla sekunnit, minuutit, tunnit, vuorokaudet, viikot ja kuukaudet olivat merkityksettömiä. Historiassa kvartaali saattoi hyvinkin olla joko 25 tai 250 vuoden mittainen.

Matemaatikko, kosmologi ja tiedehistorioitsija G. J. Whitrow ei pidä sattumana, että sanat aritmetiikka ja rytmi on johdettu kreikkalaisesta sanasta rhei, virrata. Miellämmehän ajan usein laskemiseen, toisiaan seuraaviin lineaarisiin linjoihin, jotka määrittävät keskeisimpien toimiemme hetkiä. Tämä havainto saa puolestaan pohtimaan antiikin filosofin Herakleitoksen sanoja: Panta rhei kai ouden menei – Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan. Emme siis voi astua samaan virtaan kahta kertaa, koska sekä virta että ihminen on muuttunut näiden kahden tapahtuman välissä.

Kun me annamme omaa aikamme palvellaksemme toisiamme tai luovutamme korvausta vastaan sen käytön työnantajan määriteltäväksi tai jätämme arjet toimet osallistuaksemme kertausharjoitukseen, me samalla edellytämme, että sillä täytyy olla merkitys. Kaikki virtaa eikä kerran käytettyä aikaa saa enää takaisin.


Fintellektuaalinen manifesti XL

Tiedotuksia merenkulkijoille

Se oli tavallinen maanantai elokuussa. Työntekijä oli palannut edellisellä viikolla viiden kuukauden tauon jälkeen työmaalleen. Hänellä oli takanaan kivulias ja pitkä sairausloma, jota oli seurannut kuntouttava ja rentouttava vuosiloma. Esimies pyysi työntekijää saapumaan keskusteluun. He vaihtoivat kohteliaat tervehdykset, ja välittömästi sen jälkeen esimies aloitti jykevän ripityksen. Vyörytyksen kohde sai kuulla, mihin kaikkeen hän olikaan ehtinyt syyllistyä erityisesti poissaolonsa aikana, mutta myös hieman ennen sitä ja välittömästi sen jälkeen. Motivointipuhe tuotti epätoivotun tuloksen. Työntekijä jäi uudestaan sairauslomalle, mutta aivan toisesta syystä.

Ryhmä toisensa vuosikausia tunteneita ystäviä päätti pitää yhteisen seminaaripäivän, jolle he valmistivat ennalta toimintasuunnitelman. Jokaisella oli takanaan vuosia työelämästä, kullakin eri alalta. Päivän aluksi he laativat toisistaan listan, jolle he kokosivat joukon kunkin vahvuuksia. Säännölliset tapaamiset ja pitkäaikainen ystävyys loivat erinomaisen pohjan tarkastella toisiaan. Jokainen sai vuorollaan kuulla tuloksensa. Suurin osa omista kyvyistä ja ominaisuuksista oli kohteella tiedossa, mutta joukkoon mahtui myös yllätyksiä, asioita, joita kukaan ei ollut itsessään vielä tiedostanut. Se puolestaan innosti käyttämään myös niitä vastaisuudessa.

1990-luvun laman jälkeen monella työpaikalla havahduttiin ikävään tosiasiaan: henkilökunta voi huonosti. Juha Siltala kokosi aikakauden merkit teokseensa Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Hän osoitti, kuinka suurin osa kehittämistoimista tarkoitti itse asiassa supistuksia ja jäljelle jääneiden työtaakan kasvua. Työ itsessään ei tappanut, mutta heikentyneet olosuhteet kalvoivat lihat luiden ympäriltä.  Osa kirjan ajatuksista päätyi mainioon Raid -televisiosarjaan. Poliisilaitoksen työtä tarkastelemaan on lähetetty konsultti, joka viljelee puheessaan käsitteitä, jotka sellaisenaan ovat hyvin vieraita arvioinnin kohteina oleville ja heidän työlleen. Rikosten ratkaisemisen ohessa henkilökunnalta kuluu paljon työaikaa ja tupakkaa turhauttaviin kyselyhin vastatessa. Olennainen on jäädä kaiken alle, ja henkilökunta voi yhä huonommin. Pientä lohtua suo ainoastaan varsinaisessa työssä onnistuminen. Lopulta myös paha saa palkkansa: konsultista tulee laitoksen uusi johtaja.

Kumpi on tärkeämpää, näennäisten vikojen paisuttelu vai vahvuuksien hyödyntäminen? Tiedämme varmasti oikean vastauksen, mutta samalla ihmettelemme, miksi ensin mainittua menetelmää käyttävät ovat yhä mukana työelämässä ja tunkevat itseään yhä korkeammille johtopaikoille. Pahin saattaa olla takana, mutta tarvitsemme pian opastusta työhyvinvointiin, sillä jälleen kerran ihmiset huomaavat olevansa väsyneitä.

Seuraa tiedotus kaikille työelämän merellä kulkeville: kenenkään ei tarvitse alistua kuuntelemaan epäasiallista palautetta eikä jäädä mielivaltaisten mielipiteiden seuraamusten orjaksi.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIX

Kalifin paikka

Alokas oli valittanut väsymystään jo kahden päivän ajan. Kolmannen päivän alussa hän vannoi sotilasvalansa, ja paluumatkalla valituksen määrä tuplaantui. Tympääntynyt kesävänrikki polki pyöräänsä valittajan takana, marssiosaston viimeisenä miehenä, ja kuunteli. Lopulta he saivat kiinni edellä ajaneet, jotka viettivät lepotaukoa. Valittaja sai pysähtyä hetkeksi, mutta vänrikin piti ajaa marssirivistön kärkeen ja ilmoittautua osaston johtajalle. Se onnistui vain kerran kolmen päivän aikana. Kun hän saavutti marssirivistön puolivälin, asteli metsästä tielle miehiä pyörineen, ja osasto lähti jälleen liikkeelle. Hän jäi odottamaan viimeistä miestä. Valitus jatkui seuraavat 50 minuuttia. Kolmannen marssipäivän lopulla raja tuli vastaan, ja vänrikki huokaisi: ”Jos olisitte oikeasti väsynyt, ette jaksaisi edes valittaa.”

Onko sinulla työkaveri, joka jaksaa kertoa kiireestään? Hän kiertää työpisteestä toiseen ja huokailee. Istuu paikallaan ja huokailee. Huokailee jopa huokausten välissä. Harva on nähnyt hänen tekevän töitä. Tunnet varmaan hänet, joka on sitoutunut täydellisesti hetken tärkeimpään työtehtävään ja käy jatkuvasti tarkistamassa kollegoiltaan, onko mikään muuttunut viidentoista edeltäneen minuutin aikana. He ovat tietenkin kiusallisia ja imevät sekä ilman että energian ympäristöstään. Heidät me tunnistamme, mutta pinnan alla kytee jotakin paljon vaarallisempaa.

Kanssaihmistemme joukossa elää Robert A. Haren ja Paul Babiakin mukaan joukko yksilöitä, jotka eivät kykene osoittamaan empatiaa, olemaan vilpittömiä, koe noloutta tai häpeä tekojaan. Heidän kova kuorensa ei murru, ja he valehtelevat estottomasti. He osaavat olla tarvittaessa myös valloittavia ja erittäin kohteliaita. Ulkokuoren alta paljastuu omaa etuaan ajavia ja säälimättä muita hyväksikäyttäviä petoja.

Psykiatri ja tietokirjailija Hannu Lauerma on työnsä puolesta tavannut suuren joukon suomalaisia psykopaatteja. Heitä yhdistää moniongelmaisuus. Taustalta löytyy väkivaltainen lapsuus, erilaisia oppimisvaikeuksia ja täydellinen elämänhallinnan puuttuminen. Suurin osa on päätynyt vankilaan, ei suinkaan amerikkalaisesta jännityskirjallisuudesta tuttujen nerokkaiden rikosten, vaan perinteisten väkivallantekojen takia. Lauerma määritteli muutamia vuosia sitten Helsingin kirjamessuilla, miten  psykopatialle geneettisesti altistuneille yleensä käy elämässä: Mikäli hän joutuu lapsena hyväksikäytön ja väkivallan kohteeksi, päätyy hän todennäköisesti aikuisiässä vankilaan. Jos hänen perheensä antaa hänelle empatiaa, huolenpitoa ja lämpöä, voi hänestä tulla yrityssaneeraaja.

Ihminen lipsauttaa valkoisia valheita, mutta psykopaatti ja narsistit tekevät valehtelusta taidetta. Työyhteisön ristiriitatilanteissa luottamusmiehet ja työsuojeluorganisaatio pyrkivät edistämään yhteisen sävelen löytämistä eikä oikeaa tai väärää määritellä sinänsä, koska jokainen mielipide on yhtä arvokas. Tilanne muistuttaa katolista rippiä, jonka jälkeen pappi toteaa: Mene ja älä enää syntiä tee! Valtakuntaan laskeutuu rauha, mutta psykopaatti ei unohda eikä muuta käytöstään. Hän jaksaa odottaa seuraavaa erää, sillä selvisihän hän juuri edellisestä.

Hare ja Babiak muistuttavat, että noin prosentti maailman ihmisistä on psykopaatteja, mutta johtajista jopa 10 prosenttia. Se herättää heti joukon vakavia kysymyksiä. Minulla on sinulle huonoja uutisia: pomosi ei välttämättä ole psykopaatti. Löydät internetistä esimerkiksi Robert A. Haren laatiman luettelon psykopaattisista piirteistä. Se on itsessään mielenkiintoinen, mutta lopullisen diagnoosin voi tehdä ainoastaan erikoistunut psykiatri. Psykopaattina pitämäsi henkilö ei kenties täytä kriteerejä, mutta hän olla joko sosiopaatti tai narsisti. Saatat toisaalta myös syyllistyä ylitulkintaan ja osua kokonaan väärään maalitauluun.

Harun El Pullah on sarjakuva-albumeista tuttu hyväntahtoinen kalifi. Hänen suurvisiirinsä Ahmed Ahne on häikäilemätön vallantavoittelija, joka pyrkii jatkuvasti kalifiksi kalifin paikalle. Robert A. Hare muistuttaa, että todennäköisesti psykopaatti ei ole organisaation ykkösjohtaja, vaan tutkan alapuolella operoiva ravintoketjun kakkonen.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVIII

Kusiaisen valtuudet

Kouluaikojen ystävä teki ihmiskokeen. Hän julkaisi syksyllä Facebookissa linkin Turun Sanomien artikkeliin, jossa kerrottiin taajamakylttien muuttuvan monikulttuurisimmiksi. Keskustelu käynnistyi hetkessä, ja kommentoijat kiinnittivät huomionsa moskeijan siluettiin. Heiltä jäi huomaamatta, että puolikuun lisäksi kuvassa oli ortodoksinen risti, toisen valtionkirkkomme symboli. Pelkkä puolikuu riitti kuohahdukseen. Juuri tämänkaltaisina hetkinä olisi syytä vetää henkeä ja pohtia ensin rauhassa lukemaansa. Avasin linkin ja luin lyhyen uutisen ajatuksella. Huomasin päivämäärän: 1.4.2010. Sillä hetkellä asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuinka usein todelliset mittasuhteet unohtuvat? Miksi samat henkilöt kuumenevat tai ylpeilevät tietämättömyydellään kirjoituksissaan? Viime keväänä nousi kohu Chimamanda Ngozi Adichien esseestä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, jota jaettiin peruskulun yhdeksäsluokkalaisille. Luin kirjan, enkä löytänyt sen sivuilta sukupuolten välistä sotaa, vaan ainoastaan pyrkimyksen aitoon tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Osa opettajista uhosi, ettei aio jakaa kirjaa oppilailleen ja Yleisradion herkästi mielensä pahoittava kolumnisti julkaisi paheksuvan kirjoituksen. Mielipide oli todennäköisesti syntynyt pohjatekstiä lukematta.

Samanlainen kohu syntyi jälleen tänä syksynä Opetushallituksen vanhasta ohjeesta. Siinä ei suinkaan kielletty sukupuolien tai tyttöjen ja poikien olemassaoloa eikä se ollut sukupuolineutraaliuden manifesti. Sen sijaan ohjeessa esitettiin, ettemme puhuisi tytöistä tai pojista yhtenä stereotyyppisenä joukkona tai ohjaisi yksilöitä pelkästään sukupuolen mukaisesti jatko-opintoihin tai ammatteihin. Kaksi kansanedustajaa äityi jopa paheksumaan vaatimusta, jonka mukaan oppilaita tulisi kutsua etunimillä. Näin on jo itse asiassa toimittu vuosikymmeniä. 

Toisinaan ihmettelen miksi kanssaihmiseni asettuvat valmiisiin poteroihin, eivätkä kykene nostamaan päätään ylös. Pelkkä klikkiotsikko riittää mielipiteen muodostamiseen, vaikka otsikko ei vastaisikaan artikkelin sisältöä. Tässä vaiheessa kannattaa antaa sisällään asuvan pienen filosofin lukea artikkeli kokonaan ja esittää tarkentavia kysymyksiä ennen kuin sormet syöksyvät näppäimistölle tuottamaan vahinkoa kantajalleen. 

Oletko koskaan pohtinut miksi jotkut vastustavat ihmisoikeuksia tai tasa-arvoa kannattavia ihmisiä tai heidän asiaansa? Mietitkö koskaan miksi entiset Neuvostoliiton ihailijat kirjoittavat ja puhuvat kritiikittömästi Nyky-Venäjän puolesta?  Vaarana on, että löytämäsi vastukset saattavat olla  pelottavia. 

Kysymyksiä kannattaa silti esittää, koska ne laajentavat ajatteluasi. Parhaimmillaan saatat päätyä oikeaan vastaukseen tai löytää toimivan teorian, mutta ne vaativat toteutuakseen olennaisen perustekijän: monipuolisen lukutaidon. Se puolestaan auttaa näkemään asioita ja ilmiöitä tekstin ympärillä sekä ymmärtämään todellisia mittasuhteita. Oman ymmärryksen kartuttaminen vie paljon aikaa, mutta sen jälkeen et ole enää perusteettomien mielipiteiden, propagandan tai valeuutisten johdateltavissa. Lukeminen kannattaa yhä.

Yksittäinen huutaja tai mölyävä joukko ei ole sisäistänyt Veikko Huovisen osuvia sanoja: Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVII

Täydellisten ideoiden maailma

Istuin nälkäisenä barcelonalaisessa ravintolassa kesäkuussa 2013 ja odotin tilaamiani tapaksia. Katseeni vaelsi ympäri salia. Huomasin lampun, joka näytti tutulta. Hetken kuluttua iski oivallus. Olin nähnyt samanlaisen valaisimen turenkilaisessa rautakaupassa. Oli siis todennäköistä, että tulisin näkemään mallin vielä monta kertaa, sillä sitä valmistaa yhä edelleen ruotsalainen huonekalujätti. Tavarat liikkuvat vikkelästi maailmalla.

Kesällä 2008 kuljimme ystävien kanssa Tallinnan uudessa ylpeydessä, taidemuseo Kumussa. Suurimman vaikutuksen teki pieni ja yksinkertainen oivallus eikä suinkaan kuvataide tai rakennuksen arkkitehtuuri, joita olimme tulleet ihailemaan. Pysähdyin virolaisen 1930-luvun taiteen edessä ja havaitsin muutamassa työssä Jugend/Art Deco–vaikutteita, joita henkivät myös saman aikakauden suomalaiset teokset. Kun Suomessa nuoret Tulenkantajat pohtivat ikkunoiden avaamista Eurooppaan, oli Virolla sinne suora maayhteys. Esteettinen näkemys ja taiteen hurmoksen kokemus yhdistyivät. Virtaukset kulkivat nopeasti maasta toiseen.

Saksalainen filosofi Karl Jaspers kehitti mielenkiintoisen käsitteen akseliaika. Noin 800-200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua käynnistyi henkinen prosessi, joka yhä määrittää maailmaamme. Esimerkiksi Intiassa, Iranissa, Kiinassa, Kreikassa ja Palestiinassa ilmaantui monta poikkeuksellisen korkeatasoista ajattelijaa, jotka varsin itsenäisesti loivat ajatusjärjestelmiä, joiden peruskategorioita seuraamme yhä. Ihminen tiedosti muun muassa elämän sattumanvaraisuuden, oman olemisensa rajat, hyvän ja pahan eron ja paikkansa maailmankaikkeudessa. Samankaltaisia ideoita syntyi kulttuurirajoista huolimatta, mutta tietenkin paikalliset olosuhteet löivät omat leimansa jokaiseen systeemiin. Yksittäisten ajattelijoiden mielissä piilevä epävarmuus avasi oven uusille ja rajattomille mahdollisuuksille.

Muistako jakson Kolmas kivi auringosta -televisiosarjasta, jossa Dick Solomon lähtee kuokkimaan kirjanjulkistamistilaisuuteen? Hän on mustasukkainen kirjailijalle ja syyttää tuohtuneena tämän teosta plagiaatiksi. Peruste on yksinkertainen. Kirjassa ei ole yhtään sanaa, jota ei löytyisi englannin sanakirjasta. Esimerkki on yksinkertainen, mutta erittäin osuva. Se saa kysymään, mikä oikeastaan on alkuperäinen idea? Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoyn vastaa mielenkiintoisella tavalla: ideoita ja ajattelua voi ja pitää tutkia tieteenalojen, kielten ja maiden rajoja kunnioittamatta. Miksi? Koska ideat eivät kunnioita rajoja, vaan kulkevat vapaasti kaikkien niiden yli. Tämä johtaa myös siihen, että alkuperäisiä ideoita syntyy vain harvoin. Oikeastaan kaikki on vain olemassa olevien ideoiden yhdistämistä, ja parhaimmillaan uudella ja mielikuvituksellisella tavalla. Ideat ovat kytköksiä.

Muutamia vuosia sitten luin kaksi espanjalaisen menestyskirjailijan trilleriä. Jälkimmäisen maailmassa kahlasin vastentahtoisesti toista viikkoa, mutta en silti jättänyt teosta kesken. Lukuprosessin aikana vahvistui käsitys, että tunsin molemmat tarinat entuudestaan. Ensimmäisen juoni perustui Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvaan ja toisen Enkelit ja demonit -romaaniin. Oliko kirjailija varastanut ideansa ja syyllistynyt tekijänoikeusloukkaukseen? Itse asiassa vastaus molempiin kysymyksiin on kielteinen. Tekijänoikeus ei suojaa ideaa, tietoa, teoriaa tai periaatetta. Sen sijaan se suojaa itsenäistä ja omaperäistä ilmenemismuotoa. Samasta juonesta voi kehittää useamman yksitäisen teoksen, mutta sellaisenaan tekstiä ei voi laillisesti kopioida. 

Tekijällä on oikeus teokseensa. Jos toisen itsenäisen ajattelun ja kehitystyön tuloksen, teoksen, voisi korvauksetta kopioida ja ottaa omaan käyttöönsä, johtaisi se tilanteeseen, jossa vahvin, häikäilemättömin ja moraalittomin voittaisi aina. Silloinhan myös kovimmin ja äänekkäimmin huutavan pitäisi voittaa väittely.

Alkuperäisiä ideoita ei kenties esiinny missään muualla kuin Platonin filosofiassa, ja kaikki luomuksemme saattavat olla kopioita täydellisestä muodosta. Sen ei pitäisi estää mieltämme toimimasta, vaan kannustaa yhdistelemään asioita uudella ja mielikuvituksellisella tavalla.Toiset saattavat odottaa koko ikänsä täydellistä aloittamishetkeä, ja joillekin se päivä ei koskaan valkene. Vai olisiko oikea hetki juuri tässä ja nyt? Puolivalmiit ideat odottavat yhdistäjäänsä.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVI

Elämästä, onnesta ja muutamasta hymystä

Perjantaina lokakuun kolmannentoista päivän iltana istuin keittiön pöydän ääressä. Avasin maukkaan oluen, aistin kiirettömästi aromeja ja pohdin illan ruokalistaa. Muistelin samalla päivän tapahtumia: inspiroivaa sähköpostikeskustelua vanhan ystävän kanssa aamupäivällä, kaiken matalapaineen ympäriltään räjäyttänyttä puhelua toiselta vanhalta ystävältä iltapäivällä ja ilahduttavaa pyyntöä ennalta tuntemattomalta blogistilta, joka lähestyi alkuillasta viestillä ja kysyi olisiko minun mahdollista kirjoittaa tarina hänen blogiinsa. Muutaman siemauksen jälkeen olo oli kummallinen, onnellinen. 

Suomalainen vanha iskelmä käskee kätkemään onnen. Olen aina ihmetellyt, miksi niin pitäisi tehdä. Onko lyhyessä onnen hetkessä jotakin moraalitonta tai hävettävää? Jos minulla on hyvä mieli, hymyilen kulkiessani. Saatan jopa hyräillä tai vihellellä. En välitä yhtään, vaikka kanssakulkijat pitäisivät minua idioottina, pudistelisivat päätään tai katsoisivat pitkään. Hymyillessä askeleetkin tuntuvat kevyemmiltä. Usein hyvä mieli tarttuu ihmisestä seuraavaan. Se on kuin virus, jota on mukava kantaa ja levittää huolettomasti.

Ihmisen elämä on kuin runo, kirjoittaa kiinalais-yhdysvaltalainen filosofi Lin Jutang: Tämä elämän rytmin kauneus olisi jokaisen tajuttava ja nautittava siitä kuin suuresta sinfoniasta, jonka johtoteema kulkee ristiriitojen kautta harmooniseen finaaliin. Toiset meistä saavat elinvoimansa ristiriidoista – kenties jopa toisen kärsimyksestä – ja unohtavat samalla oman johtoteemansa sävelkulut. Tietenkin sekä nousut että laskut kuuluvat elämään. Surulle on varattava oma aikansa, mutta iloa ja onnea ei silti tarvitse kätkeä: on muistetava elää.

Mistä onni syntyy? Unohtakaamme hetkeksi tosielämän roopeankat ja kroisospennoset, jotka eivät ehdi tai osaa nauttia elämästään, koska joutuvat huolehtimaan koko ajan valtavasta omaisuudestaan ja näkevät pimeitä uhkia ja verenhimoisia vihollisia kaikkialla. Keskittykäämme sen sijaan hetkeksi itsemme ja läheisiimme. Mikä saa minut hyvälle mielelle? Vuoden sisällä olen löytänyt kaksi levyä, joita olin etsinyt vuosikausia. Se hetki, kun pidät jotakin itsellesi arvokasta käsissäsi on kallisarvoinen eikä sitä voita mikään muu kuin levyn asettaminen soittimeen ja ensikuuntelu. Kaikkein arvokkainta ovat kuitenkin elämän pienen ihmeen, vastasyntyneen lapsen silmät, jotka tutkivat maailmaa, johon hän on juuri syntynyt. Sen hetken muistan kaikkina elämäni päivinä.

Onni syntyy pienistä asioista. Kolme päivää onnellisen perjantai-illan jälkeen lähdin aamulenkille koiramme seuraksi. Ensimmäistä kertaa viikkoihin käveleminen ei koskenut: haava oli umpeutunut ja tikit sulaneet. Harmaassa päivässä loistivat syksyn värit. Vaikka koko maailma olisi sillä hetkellä romahtanut, jaoin Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä -romaanin päähenkilön ajatukset: Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan, ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.

Kuljin eteenpäin, katselin iloista koiraa ja hymyilin. Toistin mielessäni Bruce Springsteenin säettä: That it ain’t no sin to be glad you’re alive. 


Fintellektuaalinen manifesti XXXV

Tiedosta ja tuskasta

Kentän laidalla vanhemmat kannustavat lapsiaan. Pallo liikkuu ja poukkoilee välillä täysin oman tahtonsa mukaan. Se ei haittaa, sillä tärkeintä hyvä tunnelma. Hyökkääjä saa pallon ja vetää maalia kohti. Vanhemmat kehuvat: ”Hyvä laukaus. Harmi, ettei se mennyt maaliin”. Hetken kuluttua toinen hyökkääjä saa pallon, harhauttaa puolustajat ja pelaa itsensä vetopaikkaan. Laukaus lähtee. Maalivahti ei saa näppejään väliin, ja pallo kiertää kohti maalia. Se osuu tolppaan ja kimpoaa päätyrajasta yli. Loppuvihellyksen jälkeen pelaajan isä sanoo vetoa huonoksi. Pelaaja suutahtaa. Isä jatkaa ja pyytää tätä harjoittelemaan lisää kotipihalla. Hän tietää, että pelaaja osaa tehdä maaleja ja on lahjakas urheilija. Tämä tarvitsee vain lisää rutiinia ja onnistuneita suorituksia.

Stephen Kingin raadollinen, mutta erittäin hyödyllinen teos Kirjoittamisesta kuljettaa lukijansa asioiden ytimeen. Maailma on jo nähnyt William Shakespearen ‒ tai ainakin hänen teoksensa ‒ ja William Faulknerin. Neroja, jotka eivät edes itse ymmärrä omaa lahjakuuttaan tai osaa selittää erityispiirteitään on harvassa. Huonoja kirjoittajia on sen sijaan ainakin riittävästi. King ei kuitenkaa paiskaa ovea tietä etsivän kasvoille. Hänen sanomansa on lohdullinen: hyväksi kirjoittajaksi voi kasvaa, jos tekee oikeita asioita: lukee ja kirjoittaa paljon. Tämän lisäksi unelmoija tarvitsee työkalupakin, jonka päällimmäiset kerrokset ovat laaja sanavarasto ja kielioppi. Ensin mainittu on kirjoittamisen leipä, ja jälkimmäisen voi oppia sekä puhutusta että kirjoitetusta kielestä. Osaamista voi aina täydentää hyvillä opaskirjoilla. Perusasioiden jälkeen kirjoittajan täytyy omaksua ja löytää tyylinsä sekä harjoittaa ja kokeilla kielensä taipuvuutta. Aivan kuin King yrittäisi kertoa, että luovuus vaatii jatkuvasti polttoainetta: istumalihaksia ja raakaa työtä. Tulokset eivät synny tyhjästä.

Löysin Facebookista päivityksen, jossa ylpeä isä kertoi yhdeksänvuotiaan tyttärensä ehdottaneen, että maahanmuuttajat tulisi sulkea vuodeksi laitokseen. Sinä aikana heitä seurattaisiin tarkoin, ja lopulta vain kiltit päästettäisiin kulkemaan muiden ihmisten joukkoon. Lapset luovat herkästi idealistisia oivalluksia ja yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin, sillä he eivät ole vielä perehtyneet keskeisimpiin biologian, filosofian, historian, maailmanuskontojen, maantieteen ja yhteiskuntatieteiden oppisisältöihin tai tunne lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Idean esittäjää mielenkiintoisemman näkökulman avasivat kuitenkin päivitystä kommentoineet aikuiset, jotka eivät nousseet ikänsä edellyttämälle tasolle ja olivat unohtaneet lähes kaiken oppimansa.

Parjatut kaiken maailman dosentit kirjoittavat oppikirjoja, tutkivat ja yrittävät selittää parhaan kykynsä mukaan meille maailmamme erilaisia ilmiöitä. Toisinaan joudumme hyväksymään vastaukseksi todennäköisyyden, koska parempaa tai lopullista totuutta ei ole mahdollista saavuttaa. Se ei silti vähennä tiedon ja tieteen arvoa. Tiede korjaa itse itseään ja oikoo aiempia virheitään. Aivan samalla tavalla kuin urheilullisesti monilahjakas tyttö paransi suoritustaan isänsä antamien yksinkertaisten ohjeiden mukaan, ja laukoi seuraavassa ottelussa pari maalia.

Tieto saattaa lisätä tuskaa ja tehdä olosta epävarman. Pelkkään sopivaan mielipiteeseen yhtyminen tai epäonnistuneen suorituksen ylenmääräinen kehuminen saattaa lämmittää hetken ja tuudittaa tuntemaan itsensä hyväksi, mutta ei tee seuraavasta suorituksesta edellistä parempaa. Tietoa vieroksuvassa maailmassa kaikki perustuu sattumaan. Tästä syystä oma työkalupakki on syytä pitää ajan tasalla ja huoltaa säännöllisesti.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIV

Ruosteisin sormin

Sen pinta oli punainen, mutta väri haalistui keskellä kohti keltaista. Siinä oli F-aukot ja tyylikäs vibrakampi. Hinta oli kohtuullinen, vain 350 markkaa. Se oli kuitenkin liikaa koululaiselle. Puoliakustinen Höfner-sähkökitara kummitteli mielessä monta päivää, ja vanhempani kuulivat siitä joka käänteessä. Lopulta eräänä iltana päivällisen jälkeen isäni pyysi soittamaan osan kappaleesta, jota harjoittelin. Se oli Paul Ankan Diana. Vanha ja kulunut akustinen kitara soi tavallaan ja melodian saattoi tunnistaa. Isä nyökytteli ja laski käteeni neljä seteliä. Tarjosimme kahdelle kitaralle uuden kodin seuraavana päivänä.

Valitettavasti vanhempani eivät kyenneet kustantamaan kitaratunteja. Hankin oppini kavereilta ja kirjoista, joiden kaikkia hienouksia en ymmärtänyt. Vasta lukiossa musiikin teoria ja sointujen muodostaminen hieman avautui, mutta vähäiset kurssit eivät kyenneet täyttämään kaikkia tiedollisia aukkoja. Siitä huolimatta harrastus kantoi toisinaan hedelmää. Peruskoulun päättyessä vastaanotin kahden ystäväni kanssa musiikkistipendit ja lukion päättyessä minulle myönnettiin koulun mitali. Rehtori perusteli kunniaa musiikkiharrastuksellani. Tulkitsen yhä asiat tavallani: kyseessä oli enemmän into kuin taito.

Kolme vuotta lukion päättymisen jälkeen soitin aktiivisesti yhtyeessä, mutta ystävän kanssa tehdyt trubaduuri-keikat toivat varsinaisen leivän pöytään. Bändin tulot hupenivat äänentoistolaitteiston ja auton ylläpitoon ja muihin keikkakuluihin. Muutamaa vuotta myöhemmin elämä ja opiskelu ajoivat vauhdilla kaiken muun yli. Puoliammattilaisuus vaihtui satunnaiseksi harrastuksesi. Reppuuni jäi kuitenkin paljon mukavia muistoja lahjakkaista ihmisistä, joista osa yhä kiertää ilahduttamassa kuulijoitaan, ja tarinoita, jotka saavat odottaa kertomistaan.

Nykyisin seuraan ilolla, mitä ystäväni ja tuttavani harrastavat. Vaikka en jaa samoja kiinnostuksen kohteita, kunnioitan heidän intoaan ja omistautumistaan. He joutuvat luopumaan jostakin muusta ja panostavat säännöllisesti rajattua aikaansa ja omaa rahaansa toteuttaakseen itseään. On sinänsä on mielenkiintoista, että harrastajan kantasana on harras, jonka yksi määritelmistä kuvaa antaumuksellista vaivannäköä. Sen rinnalla voimme yhtälailla käyttää myös nimitystä amatööri, jonka kantasana on puolestaan johdettu latinankielen rakastaa-verbistä. Hartaudessa ja rakastamisessa on paljon yhteistä, ainakin mielikuvien tasolla. Aika ja ympäristö menettävät merkityksensä, kun tekeminen muuttuu pääasiaksi.

Ostin viime keväänä sähkökitaran ja vahvistimen. Minulla ei ole suuria tavoitteita: kertaan bluesskaaloja ja juutun kokeilemaan samoja riffejä. Soitan kitaraa, koska pidän siitä, enkä siksi, että olisin hyvä kitaristi. Tunnen jälleen, ettei vanha rakkaus ruostu. Toisin on käynyt sormille.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIII

Runoilijan on helpointa elää kuolleena

Mika Waltari opasti vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Aiotko kirjailijaksi? kaikkia niitä tuntemattomia, joilla esiintyi kirjallisia taipumuksia. Hän pyrki riisumaan kirjailijan ammatin kaikesta mystiikasta, mutta kaikkein raadollisemmin hän käsitteli runoutta. Kirjan alaotsikko lupasi Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää, mutta Waltari päätti varoittaa niitä onnettomia, jotka vielä luvun viimeisiä sivuja lukiessaan halusivat antautua muusien vieteltäviksi. Miten runoilijat oikein voivat elää? Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla. Sillä katkera, nöyryyttävä ja murheellinen on runoilijan kohtalo…

Kuin vastaiskuksi, tosin noin kuutta vuosikymmentä myöhemmin, perustivat nuoret runoilijat Elävien runoilijoiden klubin Helsinkiin ja Nihil Interit -runoyhdistyksen Turkuun. He osoittivat, että runoilija voi elää Suomessa, ja runous on dynaamista, elinvoimaista ja jatkuvasti liikkeessä. Samalla vuosikymmenellä kolme kansainvälistä ja vanhempaa runoilijaa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuinka monta kertaa he olivat kuulleet runouden kuolemasta?

Runous ei ole ainoastaan peräkkäin aseteltuja sanoja tai lauseita, sillä silloinhan runon voisi laatia ohjelmoitu tietokone. Runous on hetkiä, kielikuvia, tunnelmia, vaikutteita, ja ympäröivän maailman ymmärtämistä ja tulkitsemista. Me löydämme sanat, mutta määritelmät karkaavat yhä kauemmas, haihtuvat kosketuksesta. Runous on aina enemmän.

Mika Waltari opasti nuorta runoilijaa hankkimaan itselleen runousopin, lukemaan sen läpi ja myymään antikvariaattiin. Säännöt on hyvä tiedostaa, jotta niitä voi rikkoa. Valmiiksi rikottua on puolestaan haasteellista särkeä. Waltari murehti erityisesti lyhennettyjen epätäydellisten sanojen, puolisointujen ja käyttökelvottomiksi kuluneiden loppusointujen käyttöä. Tiedämme, että 1930-luvun kliseet ovat kliseitä yhä edellen. Runous rakentuu sanoista, jotka eivät synny tyhjästä. Runoilijan täytyy osata lukea, kuunnella ympäristönsä ääniä ja suodattaa kokemaansa, karsia  epäolennainen ja näyttää, mikä on tärkeää: piilottaa ja paljastaa. Aristoteles asettti runouden historian edelle, koska jälkimmäinen näyttää meille kerran tapahtuneen, mutta ensin mainittu paljastaa, mitä ihminen itsessään on.

Harold Bloom kirjoittaa teoksessaan Lukemisen ylistys, että runouden varsinainen tehtävä on hätkähdyttää meidät kuolonunestamme avarampaan elämäntuntoon. Mitä on kuolonuni? Pitäisikö meidän välttää nukkuvaa puolikuollutta elämää, johon Minna Canth viittasi Bloomia edeltäneellä vuosisadalla? Tarttua eteemme avautuviin hetkiin kuten Joseph Brodsky – runoilija ja vuoden 1987 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja – kuvatessaan Venetsiaa essseenomaisessa kertomuksessaan Veden peili. Brodsky oli kokenut, millaista oli elää maassa, joka tuomitsi hänet pakkotyöhön tyhjäntoimittamisesta. Ilman virallista koulutusta hän ei olisi saanut ilmoittaa ammatikseen runoilijaa. Onneksemme hänet karkoitettin maailmaan, joka arvosti kirkasta ääntä: Rakkaus on epäitsekäs tunne, yksisuuntainen katu. Siksi on mahdollista rakastaa kaupunkeja, arkkitehtuuria sinänsä, musiikkia, kuolleita runolijoita..., kirjoitti Brodsky edellä mainitussa teoksessaan.

Kenties runoilijan on helpointa elää kuolleena: tuntea edeltävä traditio ja katsoa rohkeasti tulevaan, rikkoa sääntöjä ja luoda uusia rikottavaksi, mutta ennen kaikkea muistaa, että kaikki julkaistu jää muhimaan omaan elämäänsä ja näyttämö periytyy väistämättä seuraajille. Se luo toistuvasti itseään suuremman haasteen. Saatamme toisinaan kuulla kuinka viikate katkaisee runouden elämänlangan, mutta yhtä useasti se nousee uuteen kukoistukseen kuin huutaakseen: Runous on kuollut – eläköön runous!


Fintellektuaalinen manifesti XXXII

Aika rientää, historia toistuu?

Kesäpäivänseisaus on perinteisesti ollut pohjoisen pallonpuoliskon keskikesän juhla. Valoisan ajan kesto on pisimmillään, mutta heti sen jälkeen alkaa laskeutuminen kohti pimeää. Niin kauan kuin ihminen on viljellyt maata, on vuotuisen ajankierron ennustettavuus ollut tärkeää, sillä valo ja lämpö luovat kasvun edellytykset. Ihminen havaitsi, että luonto eli aikaansa, joka toistui sykleinä. Varautuminen talven varalle vaati erilaista uurastusta muina vuodenaikoina, ja tieto tulevasta antoi mahdollisuuden toimien oikealle ajoittamiselle. Myös uskonnolliset rituaalit löysivät paikkansa tästä kiertokulusta, ja niillä pyrittiin vahvistamaan toivottua lopputulosta.

Katse kohosi maasta taivaalle, sillä auringon, kuun ja tähtien liikkeet kertoivat tulevista muutoksista. Maa oli ja pysyi, ja taivaankappaleet kiersivät sen ympärillä. Prahan vanhankaupungin raatihuoneen seinää koristaa maailman vanhin yhä toiminnassa oleva astronominen kello, joka näyttää kahden keskeisimmän taivaankappaleen aseman ja tarjoaa tähtitieteellistä tietoa. Kerran tunnissa huomio palaa takaisin maahan, kun kaksitoista apostolia kiertää näkyvillä, jonka jälkeen kuolemaa kuvaava luuranko soittaa kelloa ja kääntää tiimalasin. Ihminen on jälleen menettänyt yhden tunnin elämästään. Mekaanisen näytelmän päättää kiekaiseva kukko. On aika astua seuraavalle tunnille.

Kello ilmaisee, että vuorokausi rientää tunti tunnilta eteenpäin, ja kalenteri osoittaa vuotuisen ajankierron. Ihminen havaitsi elämänsä rajallisuuden, ja se sai pohtimaan ajan merkitystä. Hän kirjasi menneisyytensä kronikoihin ja yritti oppia edeltäviltä sukupolvilta: voisiko historialla olla tarkoitus tai päämäärä? Syklinen aikakäsitys ei enää riittänyt. Kristinusko toi mukanaan sekä ajalle että historialle suunnan ja merkityksen: kaikki alkoi luomisesta ja päättyisi lopulta viimeiseen tuomioon. Vaikka syklisyys kääntyi lineaariseksi, toistuivat uskonnossa yhä samat vuosittaiset rituaalit.

Vanhat kartat kertovat tarinoita, jos osamme etsiä. Tietomme rajamaille, kartoittamattomille seuduille on piirretty merihirviötä ja varoituksia moninaisista kauheuksista. Ihminen pyrki täyttämään tietämyksensä aukot kuvilla ja kertomuksilla, jotka muuttuivat perinteeksi. Muutaman korttelin päässä Astronomisesta kellosta sijaitsee Vanhauusi synagoga, jonka vintille on perimätiedon mukaan piilotettu Prahan tunnetuin salaisuus, Golem. Oppinut Rabbi Löw valmisti savesta ja maasta hahmon, joka oli tuhota koko kaupungin, mutta aivan viime hetkellä hänen onnistui pysäyttää vimmainen luomuksensa. Tarina varoittaa ihmistä sekä leikkimästä jumalallisilla voimilla että käyttämästä hankkimaansa tietoa väärin. Odottaako kahlehdittu Golem yhä vapauttajaansa? Päättyykö siihen tuntemamme maailman historia?

Kristinuskon mukaan ajalla on selkeä alku ja loppu, koska Jumala on sen luonut. Myös historialla loppunsa, mutta mitä siellä odottaa? Juutalaiset vastaavat, että Messias. Kristityille se on puolestaan Jumalan valtakunnan alku. Marxin oppeja seuraavat odottavat proletariaatin diktatuuria, emansipaatioita kurjuudesta, ja edistykseen uskovat toivovat ihmisen moraalista ja tiedollista täydentymistä. Tiede esittää yksinkertaisesti fyysistä maailmanloppua, jolloin tuntemamme aika ja historia päättyvät ja käyvät sinänsä turhiksi.

Jokaisella kaupungilla on tarinansa ja levottomat sielunsa, jotka värittävät tunnettua historiaa. Vertauskuvien ja opetuksien edessä tuntee matkailija toisinaan oman pienuutensa. Aika ja historia ovat läsnä esineissä, rakennuksissa ja aineettomassa perinnössä. Prahan Astrologisen kellon edessä ne muuttuivat konkreettisiksi tuntemuksiksi. Kun paria päivää myöhemmin lentokoneemme kohosi Václav Havelin kansainväliseltä lentoasemalta ilmaan, loi pilvi tutun varjon pellolle. Se oli savimies, Prahan Golem.


Fintellektuaalinen manifesti XXXI

Uskallatko katsoa ihmistä?

”Pahinta, mitä meidän lapsestamme saattaa tulla, on taiteilija”, pohti diplomi-insinööripariskunta Ateneumissa Auguste Rodinin veistosten keskellä. Huokaus sai minut puolestaan miettimään, onko raakojen lukujen takana muuta elämää vai voivatko pelkät numerot kertoa kaiken olennaisen? Riittääkö kannattavuusarvio tai lujuuslaskelma ennustamaan riittävästi tulevaisuutta? Numerot eivät sinänsä suo sijaa hempeilylle.

Keskiajalla kirkko rahoitti taidetta, joka kertoi jokaisella kuvallaan, kenen leipää taiteilijat söivät. Renessanssin aikana sekä ihminen että antiikin sivistys löydettiin uudestaan, ja näyttämölle astuivat rikkaat, mutta edistykselliset mesenaatit, jotka teettivät maalauksia ja veistoksia. Taidekäsitys sai luvan uudistua, ja ihmistä kuvattiin melko uskaliaasti. Renessanssi asetti ihmisen keskiöön, ja teki tästä tutkimuskohteen. Se loi perustan myös tuntemallemme humanismille.

Säännöllisesti toistuvat taloudellisesti kireät ajat saavat säästöliekkien ruokkijat katsomaan kriittisesti humanistisia tieteitä ja taidetta: onko yhteiskunnalla velvollisuus elättää tuottamatonta työtä tekeviä tai rahoittaa koulutusta, joka ei välttämättä valmista suoraan ammattiin? Viime keväänä iltapäivälehden lukijat pohtivat, onko humanisti ammattinimike, ja mihin humanistit oikeastaan valmistuvat? 1400-luvulla humanistiksi määriteltiin henkilö, joka opetti etiikkaa, kielioppia, puhetaitoa tai runoutta. Tänä päivänä he opettavat sinun lapsesi lukemaan ja kirjoittamaan, puhumaan vieraita kieliä, perehtymään kirjallisuuteen, ymmärtämään historiaa ja vieraita kulttuureja, seuramaan omaa aikaansa ja osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Elämä ilman kulttuurista sisältöä on oikeastaan tyhjää ja merkityksetöntä, eivätkä pelkät numerot tai tunnusluvut pysty kertomaan riittävästi monipuolisesta ja monimutkaisesta maailmastamme. Ne eivät ruoki riittävästi uteliaita mieliä ja auta ymmärtämään, mitä ympärillämme oikeasti tapahtuu. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka näkevät tämän hetken yli sekä tulevaan että menneeseen: taiteilijoita, jotka näyttävät, mitä kaiken takana piilee, ja humanisteja, jotka uskaltavat kertoa, jos uusilla keisareilla ei ole vaatteita yllään.

Tarvitaan myös humanisti kertomaan, että autotalleista eivät enää kajahda ainoastaan rockin sulosoinnut, vaan niissä luodaan uusia innovaatioita ja liikeideoita. Kehittäjät kokoontuvat yhteen kuin kirja- tai taidemessuilla konsanaan ja myyvät ajatuksiaan sijoittajille, mesenaateille. Ei liene sattumaa, että osaa rahoittajista kutsutaan bisnesenkeleiksi. Onko ympyrä viimein sulkeutumassa? Pitääkö vanhempien olla huolissaan myös lapsesta, joka osallistuu pitching-kisaan Slushissa? Toivottavasti osaava humanisti ehtii perehdyttää hänet puhetaidon saloihin ajoissa.


Fintellektuaalinen manifesti XXX