Vuodet ja vuosituhannet

Maailmanloppu ei saapunut tänä aamuna, eivätkä lentokoneet pudonneet taivaalta.
  Televisio näytti, että aurinko oli noussut idässä ja kaukaiset kansat olivat jo ottaneet vastaan uuden vuosituhannen. Se oli lohdullista. Valta oli yhä ihmisillä, eikä vieläkään koneilla. Keitin aamukahvit ja luin päivän lehden.
        Pöydän päässä odotti lajittelua pieni kasa valokuvia, ja pinon päällimmäisenä otos melko vaatimattomista, mutta sitäkin merkityksellisimmistä pariovista Venetsiassa. Suljin hetkeksi silmäni ja palasin muutaman kuukauden taakse.

Se oli todella hikinen heinäkuinen päivä. Turistivirta kuljetti minua eteenpäin. Aamulla ostamani kartta kävi jo alkumatkasta tarpeettomaksi. Seuraamalla muita löysin olennaisimmat maamerkit: Rialton sillan ja Pyhän Markuksen torin. Päätin jättää jotakin myös seuraaville kerroille, sillä mielessäni oli vain yksi tärkeä kohde: Harry’s Bar.
        Se löytyi, vaikka kävelin aluksi ohi. Odotin jotakin suurempaa ja näkyvämpää. Ovet olivat melko vaatimattomat, mutta silmäni näkivät viimein kirjaimet ja numeron niiden yläpuolella: 1323. Hymähdin, koska mieleeni lennähti ajatus Pähkinäsaaren rauhasta.
        Avasin oven ja kirjaimellisesti kierähdin sisään pieneen baariin.
Oikeassa etukulmassa oli tyhjä pöytä, jonka vierestä nousi mies, joka katosi baaritiskin sivulta seuraavaan huoneeseen.
        Tarjoilija liukui huomaamattomasti luokseni. Takki ja paita olivat valkoiset ja housut ja rusetti mustat. Hän ojensi listan, mutta aivan turhaan, sillä tiesin, mitä halusin. Pyysin Bellinin. Tarjoilija hymyili. Se oli kaltaiseni turistin vakiotilaus.
        Hän toi kauniin juoman nopeasti, ja lasku seurasi mukana. Jätin summan huomiotta. Naapuripöydässä istui itseäni vanhempi nainen, joka hymyili ja kysyi kotimaatani. Vastasin ja maistoin juomaani. Raikas ja hedelmäinen maku auttoi unohtamaan kaikki aamupäivän rasitukset.
        – Mieheni tahtoi nauttia tässä baarissa Bellinin tai pari. Hänen nimensä on myös Harry, nainen aloitti.
        – Hänkö? kysyin ja nyökkäsin baaritiskin suuntaan, jonne naisen pöydässä aiemmin istunut mies oli poistunut.
        – Ei, ei, hän on myös tuntematon turisti, kuten me kaikki. Mieheni kuoli keväällä, nainen vastasi ja pyöräytti kämmentään. – Harry ei koskaan päässyt baariinsa Venetsiaan.
       – Otan osaa, sanoin.
       Tunsin aitoa myötätuntoa. Nainen hymyili ja kohotti lasiaan, jonka rinnalla pöydällä lepäsi toinen, tyhjä.
       – Harrylle, hän sanoi ja katsoi kaukaisuuteen.
       – Harrylle, vastasin, mutta halusin lausua sanan monikossa ja omistaa samalla maljani kaikille heille, jotka eivät ehtineet toteuttaa unelmaansa ajoissa.
  Keskustelimme tovin italialaisista juomista ja keittiön hienouksista, kunnes häntä tulivat noutamaan ostoksilla käyneet lapset ja lapsenlapset. Hyvästelimme toisemme.
        Istuin hetken aloillani. Katsoin lasin viereen laskemaani kirjaa. Joseph Brodskyn Veden peili oli johdattanut minut Venetsiaan. Päivää oli vielä jäljellä.
        Kuljin baaritiskin ohi ja pyysin pöydän yläkerran ravintolasta. Hemingway oli viettänyt aikaansa tässä upeassa paikassa, jonka silloinen omistaja Cipriani kehitti Bellinin lisäksi myös Carpaccion, jumalaisen ja yksinkertaisen alkuruoan. Sen vuoro oli seuraavana.
  Tuntia myöhemmin olin henkisesti ja ruumiillisesti ravittu. Nousin vesibussiin ja kävin kiittämässä henkilökohtaisesti venäläistä runoilijaa hienoista teoksista ja matkani askelmerkeistä. San Michelen hautausmaasaarella levollisuus palasi seuraani.

Avasin silmäni.
        Vuosi ja vuosituhat vaihtuisivat pian. Otin samppanjapullon jääkaapista ja ikääntyneen konjakin olohuoneen pöydältä. Valitsin muutaman levyn. Illan isäntäväki saisi nauttia seurani lisäksi jaloista juomista ja edellisen vuosisadan parhaasta musiikista.
        Kulman takana odottaa kaikkien aikojen vuosi.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuun viimeiseltä päivältä 1999

Totuus lapsen suusta

Päivä kylpylässä on yleensä rentouttava kokemus.
        Vapaan viikonlopun kunniaksi hyppäsin junaan ja matkustin riittävän kauas painavista työasioista. Loikoilin onnellisena altaissa ja annoin lämmön helliä rasittuneita lihaksia saunoissa. Nautin hiljaisuudesta ja ärsyttävän rauhallisesta musiikista. Aikuisten kylpyläosastolla ei aamuisin ole ruuhkaa, mutta pukuhuoneissa pääsevät toisinaan pimeyden voimat irti, kun keskipäivä koittaa.
        – Vaihda uimapuku päällesi, isä tokaisi tyttärelleen.
        – Mä en haluu! Täällä on poikia, tytär huusi takaisin.
        – Mene sitten naisten pukuhuoneeseen, isä vastasi.
        – Mä en haluu olla siellä yksin, tytär huusi entistä kovempaa.
        – Ota sisko mukaasi, isä ehdotti ja nyökkäsi kohti nuorempaa tyttöä, joka seisoi hiljaa uimapuku jo yllään.
        – Se on idiootti, vanhempi tytär huusi vieläkin kovempaa, ja korvieni sietokyky oli koetuksella.
  Isä katsoi tytärtään, joka nojasi pukukaappien oveen ja piti uhmakkaasti käsiään ristissä edessään. Molemmat tuijottavat vakavina toisiaan. Isä riisui vaatteitaan, ja nosti niitä yksi kerrallaan pukukaappiin. Penkit olivat täynnä muita kylpylävieraita: yksinäisiä miehiä sekä isiä poikiensa että isiä tyttäriensä kanssa. He kaikki yrittivät välttää katsomasta riitapukareita ja toisiaan silmiin. Minua hymyilytti. Pystyin tuntemaan lapsensa kanssa henkistä painia käyvän isän tuskan.
        – No, niin. Vaihda uimapuku päällesi, isä aloitti, ja sama keskustelu käytiin jälleen, mutta aiempaa huomattavasti kuuluvammalla äänellä. Lopputulosta se ei muuttanut.
Hetken hiljaisuuden jälkeen isä aloitti kolmannen kierroksen. Keskustelu toistui entisenlaisena, mutta edellistä äänekkäämpänä. 
        – Tämä on pattitilanne, isä totesi lopulta. – Sinä et halua tehdä mitään.
Nuorempi tytär itki hiljaa ja nojasi isänsä selän takana pukukaappiin. Ihmiset ympärillä yrittävät joko pukea vaatteensa ylleen tai vaihtaa uima-asuihin mahdollisimman nopeasti.
        – Itse olet idiootti, nuorempi huokasi kyynelten läpi sisarelleen.
        Tämä muuttui entistä kiukkuisemmaksi ja paukautti pukukaapin oven voimalla kiinni. Se räsähti ilkeästi. Isä ponkaisi penkiltään. Seuraavaksi tyttö tarttui painavaan urheilukassiin ja heitti sen keskikäytävälle. Pesuainepullot vierivät lattialla.
        – Varo! Täällä on muitakin ihmisiä, isä korotti ääntään ja muuttui kasvoiltaan punaiseksi.                      
       Nuorempi tytär katsoi silmät suurina sisartaan ja isäänsä: kauhu kuivasi kyyneleet.
       – Ei täällä ole ihmisiä! Kaikki ovat idiootteja! vanhempi tytär raivosi katsomatta ympärilleen.
  Isä pysähtyi ja alkoi pukea vaatteita takaisin ylleen. Väki katosi heidän ympäriltään vauhdilla.
       – Selvä, vien sinut autoon, hän sivalsi.
       Olin ehtinyt kuivata itseni ja pukeutua. Astelin nopeasti pukuhuoneesta käytävälle sivuilleni katsomatta. Jäin kylpylän sisäänkäynnin edessä olevaan kahvilaan rauhoittumaan ja kirjoittamaan kokemuksistani, enkä huomannut poistuivatko he pukuhuoneesta.

Toisinaan ajattelen kuin tuo pieni tyttö, mutta en uskalla sanoa tai kirjoittaa yhtä suoralla ja vakaalla kädellä. Jätän suosiolla totuuden sanat lapsille.
     Tämän tarinan merkitsi muistiin yksi niistä lukuisista idiooteista tytön ympärillä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä syksyltä 2000

Se tavaton tarina

Meistä jokaisella on paikkamme, jossa viihdymme. Yksi omistani sijaitsee otollisesti kotimatkan varrella. Siellä on hyödyllistä piipahtaa säännöllisesti. Viimeisimmällä kerralla opin, että tarina kannattaa aina kuunnella tai lukea loppuun ennen kuin muodostan oman vakaan mielipiteeni, jota julistan turuilla ja toreilla.
  Valoisa ja lämmin iltapäivä houkutteli minut jäämään hetkeksi Teatteriravintolan terassille. Työpäivä oli ohi ja virkistävä viikonloppu edessä. Selailin juuri ostamaani teosta huolimattomalla keveydellä, pysyttelin omissa aatoksissani ja siemailin kylmää olutta. Pakoputken paukahdus palautti minut todellisuuteen.
– Alkaako sinulla kesäloma huomisen jälkeen? kuulin kysymyksen naapuripöydästä.
Nostin katseeni ja ymmärsin, että se ei ollut tarkoitettu minulle. Lomaani oli vielä melkoisesti matkaa.
        – Sijaisuus päättyy Suvivirteen, mutta ei se lomaa tarkoita. Palkanmaksu katkeaa samalla, vastaus tuli nopeasti.
        – Aika erikoista.
        – Normaalia. Olihan tässä sentään kevätlukukausi töitä. Sijaisuus jatkuu ehkä syksyllä.
        Katsoin puhujia pikaisesti. Nuoria olivat, kenties vielä opiskelijoita. Molemmilla roikkuivat olkalaukut viereisillä tuoleilla. Ilta-aurinkoa vasten istuvalla keikkuivat aurinkolasit nenävarressa. Sijaisella oli huolellisesti parturoitu niska ja harmaa kevättakki yllään. Loput hänestä jäi piiloon.
        – No, minkälainen kokemus tästä keikasta jäi?
        – Raha tuli ainakin tarpeeseen. Olen jo lähettänyt joukon hakemuksia. Tahdon viran tai toimen niin pian kuin mahdollista. En jää tänne roikkumaan sijaisuuksien varaan.
        Aurinkolasimies kohensi sankojaan, ja heitti uuden kysymyksen.
        – Eikö työpaikka ollutkaan mieluisa?
        – Ihan tavallinen yläkoulu, mutta osa henkilökunnasta oli melko erikoista.
        Nostin tuopin huulilleni ja esitin, että en kuuntele. Tarina oli käymässä mielenkiintoiseksi.
        – No, kerro äkkiä lisää, aurinkolasimies vaati.
        – Annoin kolmelle ysiluokkalaiselle vitoset käytöksestä, ja sain heidän luokanvalvojansa käymään päälleni sanan voimalla. Hänen mukaansa koulun opinto-ohjaaja oli ohjeistanut opettajia, että vain todelliset kriminaalit ansaitsevat vitosia. Vastasin, että siinä tapauksessa näiden nuorten paikka ei olisi tavallisessa peruskoulussa, vaan jossakin kaidalle tielle ohjaavassa laitoksessa. Hän suuttui entisestään ja vaati muuttamaan arvosteluani.
        – Teitkö työtä käskettyä?
Sijainen kohotti kättään. Puolillaan ollut viskilasi tyhjeni. Käsi liikahti uudestaan. Hän huuhteli oluella väkevämmän juoman makua suustaan.
        – En tietenkään. Vastasin, että periaatteessa olisin voinut antaa neloset, mutta jossakin syvällä näiden oppilaiden pinnan alla oli jotakin sellaista, jota voi kutsua alkeelliseksi käyttäytymiseksi. He vastasivat tunneilla kysymyksiini, mutta kieli oli melko yksipuolista ja koostui lähinnä voimasanoista.
        – Vai niin, aurinkolasimies naurahti, – pojat ovat siis yhä poikia?
        – Saattavat olla, mutta nämä olivat tyttöjä, ja etunimet lastenkirjoista.


Loposen arkistosta: Irtolehti muistikirjan välissä vuodelta 2000

Oikea aika ja paikka

Nuori suojattini vei isänsä teatteriin Helsingissä viime isänpäivänä.
Hän oli suunnitellut kaiken perusteellisesti: alkuillan näytös, kevyt hupailu, paljon televisiosta tuttuja näyttelijöitä ja paikat parvella. Päivänsankari pysyisi varmasti hereillä. Hän oli oppinut edellisestä kerrasta, jolloin isä oli nukahtanut kesken kreikkalaiseen tragediaan perustuvan amerikkalaisen draaman ja herännyt omaan ensikorahdukseensa. Se ei oikeastaan enää nolottanut, vaan nauratti lempeästi. Osa katsojista oli huomannut eturivissä nuokkujan, mutta onneksi moni muukin torkkui kuten muinaiset kreikkalaiset.
  Suunnitelma onnistui mainiosti. Terävät sketsit, vauhdikkaat musiikkinumerot ja taitavat näyttelijät pitivät isän hereillä ja pojan tyytyväisenä. Ilta oli erittäin onnistunut. Kaiken lisäksi he saivat oikeastaan kaksi näytöstä yhden hinnalla, ensimmäisen ennen varsinaista.

Paria minuuttia ennen näytöksen alkua ovella liput tarkastanut nuori nainen seisoi heidän rivinsä päässä. Hän pyysi kohteliaasti ne nähtäväksi uudelleen. Poika otti molemmat paitansa etutaskusta ja näytti kysyjälle. Tämä vilkaisi nopeasti, nyökkäsi hyväksyvästi ja toisti saman rivin kahden muun paikan osalta, jonka jälkeen kääntyi takanaan seisovaa pariskuntaa päin.
– Kaikkien liput ovat kunnossa. Nyt on valitettavasti tapahtunut tuplabuukkaus. Meillä tilaa ensimmäisessä rivissä.
– Me halusimme ja ostimme paikat parvelta, käytävällä seisova nainen vastasi.
– Olen pahoillani, mutta nyt näyttää siltä, että ainoastaan alhaalla on tilaa.
– No, haluaisiko joku heistä kenties vaihtaa paikkaa? nainen tivahti ja osoitti kapenevia rivejä edessään.
  Paikannäyttäjä kääntyi istujien puoleen ja esitti jokaiselle parille saman kysymyksen. Kukaan ei tietenkään halunnut vaihtaa omiansa huonompiin. Isä aikoi nousta ja myöntyä, mutta poika piti päänsä.
– Minä varasin meille paikat parvelta, koska halusimme nimenomaisesti nähdä tämän esityksen ylhäältä. Emme ole valmiita tinkimään toiveestamme.
Paikannäyttäjä käännähti ja teki tarjouksen.
– Minulla ei ole mitään muuta tarjottavana kuin paikat ensimmäiseltä riviltä. Saatte tietysti lippujen hinnasta erotuksen takaisin.
– Siirrymme alas, mikäli palautatte hinnan kokonaisuudessaan, nainen sanoi ärtyneenä.
– Valitettavasti se ei ole mahdollista.
  Katseita vaihdettiin puolin ja toisin. Istujat odottivat, miten tilanne etenisi. Nainen toisti vaatimuksensa, mies seisoi hiljaa ja paikannäyttäjä kieltäytyi toistamiseen. Salin valot sammuivat ja esirippu kohosi hitaasti.
        – Tämä ei ole oikea aika ja paikka käydä tätä keskustelua, paikannäyttäjä sanoi juuri ja juuri erottuvalla äänellä.
– Minusta tämä on juuri oikea aika ja paikka, nainen vastasi välittömästi ja erittäin kuuluvasti.
       Permannolla istuvien katseet kääntyivät kohti parven kulmaa, josta ääni oli kuulunut. Paikannäyttäjän hartiat laskivat.
– Hyvä on. Seuratkaa minua, hän huokaisi ja johdatti pariskunnan käytävältä ovelle. Ensimmäiset sävelet kajahtivat ja näytös alkoi. Alkusoiton aikana ensimmäisen rivin edessä näkyi hetken aikaa taskulampun himmeä ja kapea valokeila. Kahta ihmistä johdatettiin pikaisesti paikoilleen ja kolmas palasi välittömästi takaisin tehtäviinsä.
  Isä ja poika hymyilivät.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 1992

Mahdottoman mahdollista

Pidän keväisistä aamuhetkistä, jolloin aurinko lämmittää vienosti, vaikka viileä tuuli yhä hyväilee ihoa, linnut laulavat, vihreys lisääntyy päivä päivältä ja parvekelaseja voi jälleen pitää auki huoletta. En yleensä kuule tälle mielessäni pyörivälle miellyttävälle ajatukselle vastaväitteitä, mutta tänä aamuna tuumailuni keskeytyivät yhdellä sivalluksella.
Join aamukahvia, nojasin parvekkeen kaiteeseen ja katselin kuinka joki virtasi vuolaasti. Minulla ei ollut kiirettä mihinkään, ei edes töihin. Alapuoleltani kuului kiivasta keskustelua. Kurotin katsomaan. Huoltoyhtiön auto seisoi alaoven edessä jalkakäytävällä ja kaksi huoltomiestä kuunteli rapussani asuvan nuoren äidin hätää tihkuvia sanoja. Pinnistelin, jotta kuulusin tarkemmin, mistä oli kyse.
Tilannekuva tuli hetkessä valmiiksi. Naisen nuorin lapsi oli onnistunut lukitsemaan itsensä vessaan. Lukon kieli ei kääntynyt suuntaan eikä toiseen. Huoltomiehet pyörittelivät käsiään eikä ymmärystä juuri herunut. Vanhempi heistä lausahti: 
– Ei se ole mahdollista. Kukaan ei voi lukita itseään vessaan. Niin nuori lapsi... en usko...
Nuorempi mies säesti:
– Ovet eivät mene lukkoon itsestään. Olisiko pojalla voinut olla mukanaan työkaluja, joilla räpeltää.
Tilanne jäätyi hetkeksi, kunnes nainen purskautti viiltäviä sanoja. Aikoivatko miehet vain seisoa ja pohtia mahdotonta sillä välin, kun poika odotti itkuisena ja hädissään lukkojen takana.
Miehet katsoivat toisiaan. Vanhempi heistä teki lopulta päätöksen ja päätti seurata naista rappukäytävään ja asuntoon. Nuorempi nosti pakin maasta ja siirtyi taloyhtiön teknisiin tiloihin. 
Tilanne oli ohi. Join loput kahvistani kaikessa rauhassa, suljin parvelelasin ja lukitsin oven. Vein kupin astianpesukoneeseen, heitin takin käsivarrelle ja nappasin laukun. Katsoin vielä auringovalossa kylpevää asuntoani ja olohuoneen pöydällä kutsuvasti lojuvaa historiateosta. Astuin käytävään ja lukko napsahti terävästi. 
Hyräilin tuttua kesäbiisiä. Ehdin ottaa vain muutaman askeleen. Portaikossa kaikuivat rytmikkäät askeleet. Nuori äiti juoksi ohitseni. Kenkien kopse oli kiivas, ja pelkäsin hänen kaatuvan. Ulko-ovi kolahti ennen kuin olin edes puolimatkassa alakertaan.

Huoltoyhtiön auto seisoi yhä oven edessä ja nuori äiti katseli epätoivoisesti ympärilleen. Samassa nuorempi miehistä astui rakennuksen sivuovesta ja käveli autoa kohti. Jotakin oli unohtunut. Nainen havaitsi hänet ja sanoi iloisesti:  
– Sinun kaikkitietävä vanhempi kollega teki juuri mahdottomasta mahdollisen. Hän lukitsi itsensä vessaamme ja jätti tietenkin kaikki työkalunsa eteisen pöydälle. Tuletko päästämään hänet vapaaksi?


Loposen arkistosta: Luonnos vuodelta 2000

Missä kauniit donoteat kukkivat?

Oli maaliskuinen pakkaspäivä ja kävelin paikallisliikenteen pysäkkejä kohti. Aurinko pilkisti pilvien lomasta ja kevyt tuuli repi vähitellen verhoa enemmän auki. Tori tyhjeni jo myyjistä. Muistin aivan viime hetkellä, että oli kansainvälinen naistenpäivä. Käännyin ympäri ja palasin pari korttelia taaksepäin.   
Tutun kukkakaupan hyvään palveluun kuului aina säteilevä hymy, niin myös tänään. Pyysin kahtakymmentä yksittäin pakattua ruusua. Myyjä sanoi arvaavansa syyn. Hän ehti ottaa pari askelta ruusuja kohti, kun ulko-ovi avautui. Herttainen vanha rouva astui liikkeeseen, kulki myyjää kohti ja kiilasi väliimme.
     – Hyvää päivää! Onko teillä vielä donoteoja?
     – Hyvää päivää! Anteeksi, mutta voitteko toistaa kysymyksenne, myyjä vastasi.
     – Etsin donoteoja. Onko teillä niitä?
     Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen. Hän yritti sanoa jotakin, mutta suu pysyi suljettuna. Näin kuinka hänen aivonsa tekivät töitä.
     – Teillä oli niitä muutama viikko sitten, asiakas jatkoi.
     – Nyt en kyllä muista…, myyjä aloitti.
     – Ainahan niitä on ja joka paikassa.
     Tilanne muuttui entistä mielenkiintoiseksi. Myyjän kasvot punertuivat ja seuraavat sanat etsivät ulospääsyä. Lopulta hän sai suunsa auki.
     – Minun täytyy tunnustaa tietämättömyyteni. En tunne donoteaa. Kyseinen kukka ei taida kuulua valikoimiimme, eikä tietääkseni ole koskaan kuulunut. Tunnetaanko se kenties jollakin toisella nimellä?
      Nyt puolestaan rouva hiljeni ja katsoi myyjää ihmeissään. Olin keskustelun aikana hivuttautunut muutaman askeleen sivummalle, jotta näkisin paremmin. Molemmat tuijottivat toisiaan, ja välillä myyjä vilkaisi minua kuin anoakseen apua. Hämäännyin. En tunne erityisen hyvin kasveja tai kukkia, mutta tämä nimi oli minulle täysin vieras.
  – Eihän se mikään kukka ole, rouva aloitti ja jatkoi: – Sellaisia tuli muutama kappale tuon lasisen pöydällä pidettävän kasvihuoneen mukana.
  Myyjä kääntyi katsomaan hyllyä, jota asiakas osoitti. Helpotus heitti lopulta kasvoille viehkeän hymyn. Hän kääntyi kannoillaan, palasi tiskin luo ja avasi kassakoneen alla olevan laatikon. Hän laski kätensä alas, sulki jotakin kämmeneensä ja käveli asiakasta kohti. En nähnyt, mitä hän antoi rouvalle, sillä tämä ehti odottaessaan ottaa muutaman askeleen eteenpäin ja kääntyä sivuttain. Lievästi kumara selkä peitti olennaisimman.
     – Voi kiitoksia, juuri näitä olen etsinyt. Minä pelkäsin, että teiltä ovat donoteat loppuneet. Nämä ovat niin käteviä ja tarpeellisia läpi vuoden. Mitä olen velkaa?
     – Ette mitään. Me emme myy näitä. Ne tulevat tuotteiden mukana, myyjä vakuutteli.
     Vanhempi rouva kääntyi ja näki viimein minut. Hän hieman säpsähti, mutta poistui hymyillen. Minä katsoin myyjää, joka oli silminnähden helpottunut. Siirryin tiskille odottamaan ruusujani.

Myyjä laski kukat pöydälle ja kääri ne paketiksi. Maksettuani ostokseni, hän nosti laatikosta pienen  pussin, kenkälaatikoista tutun kosteudenpoistajan.
     Vaaleanharmaalla pinnalla luki suurin kirjaimin: DO NOT EAT.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2000

Mainettaan parempi, valoa nopeampi

Muisti toimii omalla tavallaan, jalat hiljaisilla käskyillä ja suu toisinaan automaattisesti.
Muutimme viime vuosikymmen puolella uusiin toimitiloihin. Tuttu ja turvallinen ruutukaava-alue jäi taakse ja työmatka piteni. En kaikesta huolimatta luopunut periaatteistani ja hankkinut ajokorttia. Sen sijaan ostin paremman polkupyörän. Päivittäisen pyöräilyn ohessa uudet maisemat tulivat tutuiksi ja kesäiset terassioluet maistuivat entistä maukkaammilta. Samalla kuntoni alkoi kohentua merkittävästi. Hetken aikaa luulin jopa ylittäneeni aiemmat rajani moninkertaisesti.

Pari vuotta uusien tilojen käyttöönoton jälkeen, saimme osallistua tilaisuuteen, jossa suunnittelijat, rakennuttaja ja tarkastajat kirjasivat käyttökokemuksiamme ja havaitsemiamme puutteita. Kumpiakin kertyi aivan riittävästi ilman minun mielipiteitäni, mutta en lopulta malttanut olla hiljaa. En ole koskaan pitänyt pitkistä palavereista.
– Minua kiinnostaa tietää, olenko valoa nopeampi? Kun lähden toimituksesta tauolle, on seinäkello yleensä vartin yli, mutta kahvihuoneen kello näyttää olevan vasta neljästoista yli. Tosinaan kipaisen pohjakerroksen arkistoon, ja siellä kello on kaksi minuuttia vähemmän kuin lähtöpisteessä.
Seurasi syvä hiljaisuus. Arkkitehti ja insinöörit katsoivat toisiaan ja mumisivat jotakin keskenään. Lopulta nuorin heistä yritti päästä logiikan jäljille ja pyöritteli muistiinpanoja edessään.
– Tuota, niin… tässä talossa on keskitetty sähköinen järjestelmä. Kaikki kellot käyvät samassa ajassa, koska ne ovat ohjelmoitu ja synkronoitu keskenään… mutta voi olla todennäköistä, että viisarit on aivan alussa asetettu manuaalisesti vääriin asentoihin. Siksi ne näyttävät eri aikaa.
Seurasi entistä syvempi hiljaisuus. Vähitellen sieltä ja täältä kuului tirskahduksia, lähinnä oman väkemme suunnasta. Insinöörit ja arkkitehti katsoivat toisiaan. Kukaan heistä ei ollut enää samalla karttalehdellä kanssamme. 
– Aika on siis sama kaikille, ainoastaan viisarit ovat väärässä, lausahdin oikeastaan vain itselleni.
Tirskahdukset muuttuivat nauruksi. 
Viimein vanhin tarkastajista otti tilanteen haltuunsa. Hän katsoi nuorta sähköinsinööriä ymmärtävästi.
– Selityksesi oli sinänsä looginen, mutta et vastannut varsinaiseen kysymykseen. Loponen, sinä et ole valoa nopeampi.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2001

Onko tyyny hyvin?

Yksi asia yhdisti suomalaisia miehiä menneinä vuosikymmeninä: armeijamuistot. Lähes jokainen vakuutti kokeneensa kovia aikoja, tavanneensa mielipuolisia kouluttajia ja joutuneensa samaan tupaan komppanian tyhmimmän miehen kanssa. Samat jutut kiersivät varuskunnasta toiseen, olivatpa ne tosia tai eivät.

Kun suoritin varusmiespalvelusta, sujui yhteydenpito ystäviin ja sukulaisiin kirjeillä ja postikorteilla. Eräänä kirkkaana helmikuisena päivänä komppaniassamme kävi pieni kuhina. Palvelustoverini katselivat minua hymyillen ja kuiskuttelivat keskenään, kun päivän päätteeksi kävelin katsomaan oliko minulle saapunut postia. Yksi kortti lepäsi pöydällä erillään muista. Se oli minulle.

    ”Terve Loponen! 
    Kävin viime lomasi jälkeen lääkärissä. Olen raskaana. 
    Terveisin, Maija.”

En tuntenut Maijaa, mutta käsiala oli tuttu. Vuotta vanhempi ystäväni oli palvellut samassa paikassa ja tiesi, että saapuneet postikortit jätetään pöydälle noudettavaksi. Minun korttini oli ehtinyt kulua monissa käsissä, ja huhu sen sisällöstä levisi komppaniassa. En koskaan paljastanut salaisuutta, vaan nautin ansiottomasta arvonnoususta ja astetta kevyemmistä tehtävistä.

Nuori suojattini suoritti oman asevelvollisuutensa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin ja aloitti sen jälkeen opiskelun ja riehakkaan ylioppilaselämän. Tämä tapahtui ennen kuin tapasimme ensimmäistä kertaa toimituksessa toukokuussa 1992. Eräs hänen kurssikavereistaan oli parisen vuotta muita nuorempi ja joutui astumaan armeijan harmaisiin kesken opintojen. Kuukautta myöhemmin opiskelukaverit päättivät tehdä käytännön pilan, tietenkin aamuyöllä.

Suojattini muisti ulkoa komppanian päivystäjän numeron, ja seurue kokoontui puhelimen äärelle. Kaiutin laitettiin päälle.
– Jääkärikomppania, jääkäri Lampinen puhelimessa, kuului väsynyt vastaus.
– Täällä Mutikainen Ylämyllyltä. Saimme tänne viestin alokas Kottoselle.
– Herra…
– Käykää herättämässä alokas Kottonen ja pyytäkää hänet välittömästi puhelimeen.
Hän varoi käyttämästä sotilasarvoa ja läheisen varuskunnan nimeä mahdollisten jälkiseuraamusten takia, mutta väsyneelle jääkärille riitti pelkästään puhelimesta kuulunut käskevä äänensävy.
   Kului melkoinen tovi eikä hiljaisuutta rikkonut mikään. Puhelimen äärellä kyyhöttävä joukkio arveli päivystäjän toheloivan ja herättävän väärän miehen. Viimein toisesta päästä kuului edellistä väsyneempi ääni.
– Alokas Kottonen puhelimessa.
Kaikki pidättelivät nauruaan, kunnes karjaisivat yhteen ääneen:
– Onko tyyny hyvin?
Seurasi hetken hiljaisuus.
– Minä arvasin tämän. Minä arvasin sen heti, kun päivystäjä potki naapuripunkan kaveria hereille.
Seurue nauroi remakasti. Oli käynyt kuten he arvelivat.
– No, palaa takaisin unten maille. Emme häiritse sinua tämän enempää. Saimme haluamme vastauksen.
 – Paljon kiitoksia, kaverit!

Kun seurue kokoontui seuraavan kerran aamuöisille jatkoille tammikuussa 1991, lakkasivat television satelliittikanavat näkymästä. He epäilivät häiriötä kaapeliverkossa, mutta totuus paljastui Yleisradion ruotsinkielisistä uutisista: Yhdysvallat liittolaisineen  oli juuri aloittanut ilmahyökkäykset Irakiin.
  – Siellä ei ole nyt kovin monella tyyny hyvin, päätteli suulain seurueen jäsenistä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 1992

Joulun siniset nuotit

Suurimman osan vuodesta koen olevani onnellinen, että asun yksin. Näiden elonvuosieni varrella olen joinakin juhlapyhinä ja palkallisina vapaapäivinä saattanut ajatella toisin, mutta se on mennyt nopeasti ohi. Käyn teattereissa ja konserteissa, kun tahdon nousta arjen yläpuolelle ja toisinaan piipahdan työpäivän päätteeksi pubissa tuopposella, kun olen valmis keskustelemaan puolituttujen kanssa. Jean-Paul Sartre kirjoitti: ”Helvetti on toiset ihmiset”. Kahta päivää ennen tätä joulua ranskalainen filosofi-kirjailija olisi saattanut polkea hattunsa hankeen ja katkoa rakkaimman piippunsa.

Oli jälleen se aika vuodesta, kun astuin kirkkoon. Vuosikymmenten takaisen suosikkini joulukiertue päättyi yhteiseen kotikaupunkiimme. Mies oli ikääntynyt tyylikkäästi. Ääni ei ollut aivan entisensä, mutta vuodet olivat kantaneet syvyttä tulkintoihin. Vanhat klassikot ja joululaulut kuulostivat tuoreilta säestävän trion käsittelyssä. Viulu, sello ja piano tukivat hienosti artistia ja hänen kitaraansa. Sointuvat naisäänet loivat sävykkään kontrastin keikkakilometrien marinoimalle laulajalle. Silti jotakin olennaista puuttui. Olen niin vanha, että muistan, mitä se oli.

Artisti tuli tunnetuksi 1970-luvulla folkrockduon "Jekyll & Hyde" toisena kantavana voimana. Hänen sointuva ja sopivasti koulittu ääni taipui hienosti yhteen kumppanin raaemman rock-fraseerauksen kanssa. Heillä oli myös äärimmäisen erikoinen kyky löytää taitavia muusikoita ympärilleen. Yhdessä he kykenivät luomaan ainutllaatuisen musiikillisen ilotulituksen. Valitettavasti yhteistyö päättyi kolmen albumin ja viiden vuoden jälkeen. Lehdet repivät otsikoita, mutta kumpikaan ei suostunut kommentoimaan eron syitä. Sen jälkeen he tekivät tahoillaan musiikkia ja levyttivät. Uudet albumit kuulostivat oikeastaan melko täydellisiltä, mutta vanha taika puuttui. Illan artisti jatkoi keikkailua, mutta toinen muusikoista katosi täydellisesti julkisuudesta 1980-luvun koittaessa.

Illan konsertti olisi ollut nautinnollinen ilman muita ihmisiä. Insrtumentit odottivat alttarilla, ja ilmoitettuna aikana päälaivan ovi avautui. Artisti saapui kitaran kanssa, lauloi ja kulki hitaasti kohti esiintymispaikkaa. Säestävät muusikot liittyivät seuraan keskellä ja lauloivat mukana. Sovitus oli yksinkertaisen kaunis: ainoastaan triangeli ja muutama helistin tuki kappaleen kulkua. Parvella mölisi pikkujouluväkeä ja myöhästyneet korkokengät kopisivat puulattiaa vasten. Lopulta sali vaikeni. Seuraavan puolentoista tunnin ajan nautin musiikista ja yritin sulkea mielestäni parven nousuhumalaiset joukkiot, jotka vaikuttivat kasvattavan kokoaan konsertin edetessä. Lopuksi yleisö vaati soittajat kahdesti takaisin lavalle. Jälkimmäisellä kerralla osa ihmisistä päätti nousta ja tukkia käytävän. Artisti rykäisi kevyesti mikrofoniin ja nohevimmat ymmärsivät palata paikoilleen. Sellisti tarttui mandoliiniin ja pianisti kaksiriviseen harmonikkaan. Yhtye kohosi tuoleiltaan ja seurasi solistia ja tämän kitaraa käytävälle.

He kulkivat hitaasti kohti pääovea ja akustinen musiikki täytti salin kauniin englantilaisen joululaulun sanoin ja sävelin. Parvella liikuttiin jälleen levottomasti ja kannat kopisivat. Loin murhaavia katseita yläviistoon. Sillä hetkellä yleisön joukosta kohosi ääni. Yritin löytää keskeyttäjän. Hän teki sen helpoksi. Mustaan takkiin pukeutunut mies seisoi selkä suorana ja vastasi laulajan säkeisiin. Katseet kohtasivat ja laulaja pysähtyi miehen rivillä. Soittajat saivat lisää virtaa. Yleisö katsoi aluksi ihmeissään, mutta eli pian esityksessä mukana. Jokunen meistä tunnisti äänet: Jekyll & Hyde. Artisti ojensi kätensä ja veti vanhan kumppaniansa käytävälle. He jatkoivat matkaansa koko ajan laulaen. Kun ovi sulkeutui soittajien takana, taika jäi elämään. Joulu oli saapunut.

Uuden vuoden alla luin lehdestä, että esitys jäi ainutlaatuiseksi. Julkisuudelta piilotellut muusikko ei palaisi enää koskaan lavoille. Hän nukkui pois joulupäivän aamuna. Emme saa kai koskaan tietää, mitä tapahtui kirkon oven sulkeuduttua soittajien jäljessä. Seuraavalla joulukiertueella artisti esiintyi levollisemmin kuin koskaan aiemmin.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuulta 1995

Saako runoilijan hirttää ilman muuta?

Jokainen meistä omaa salaisuuksia tai paheita, mutta omani on vaarallisin kaikista. Se ei ole alkoholi tai klassinen musiikki, vaan runous. Kun kyllästyn yksisilmäisten poliitikkojen ja kaiken maailman hännystelijöiden satoja kertoja lausumiin fraaseihin, tahdon uppoutua erikoisiin ja yllättäviin sanaleikkeihin. Istun lukulamppuni alle, valitsen vuodenaikaan sopivan nektarin ja avaan kirjan. Annan säkeiden kuljettaa minut runoilijan huolella punoman maailman kudoksiin.

Minulla on ollut ilo tavata useita runoilijoita ja keskustella heidän kanssaan runouden olemuksesta. Viime talven alkupuolella tapasin sananiekan, jonka esikoiskokoelman julkaisemisesta oli kulunut vuosikymmen, ja seuraava vaikutti valmistuvan tuskallisen hitaasti. En muista, mistä keskustelumme alkoi, mutta päädyimme kuitenkin olennaisen äärelle.

– On vain kaksi tekijää, jotka määrittävät meitä ihmisinä: pelkomme ja toiveemme. Me pelkäämme sitä, jota ei ole, ja toivomme sitä, mikä ei koskaan tule, runoilija sanoi päättäväisesti.
     – Miksi tiivistät sanomasi kahteen kohtaan? Eikö ihmisen elämässä ole enemmän?
Hän laski katseensa, mutta huokaisi rohkaisevasti.
     – Hienoa, että kysyit juuri tuota. Liian moni itseään viisaana pitävä antaa ohjeita, joissa on kymmenen tai kaksitoista artiklaa. Kuka niitä kaikki pystyy muistamaan huomenna tai koskaan myöhemmin ilman lunttilappua. Tulevaisuudessa joku poliitikko voi yrittää kolmea pointtia, mutta siinäkin on loputa kaksi liikaa tai hän lipsuu vielä neljännen tai viidennen puolelle. Minulle lopullinen vastaus on yksi.
     – Yksi, mutta mitä? kysyin
     Runoilija huokaisi toistamiseen. Tällä kertaa turhautuneena.
     – Hyvä Loponen, tulevaisuus on heidän, jotka osaavat tiivistää kaiken olennaisen yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi.
     – Emmekö ole jo saavuttaneet sen tilan ja hetken? Elämme jo yhden totuuden maailmassa, väitin vastaan.
     – Emme ole vielä lähelläkään. Totuus on sanoissa. Runous saavuttaa lopullisen tavoitteensa, kun pystymme ilmaisemaan ajatuksemme yhdellä sanalla. Siihen meidän kaikkien – erityisesti minun – on pyrittävä, hikoiltava sanojen puolesta, rajattava kaikki turha ja karsittava epäolennainen.
     Runoilijan silmät loistivat. Hän saarnasi yhden kuulijan seurakunnalle, joka oli kokoaan enemmän kiinnostunut aiheesta. Hän kulki ohuella langalla, mutta niinhän me kaikki teemme innostuessamme. Mieleeni ujuttautui kuitenkin epäilyksen käärme. Kummalle puolelle lopulta putoaisimme: hulluuteen vai nerouteen?
     – Saavutin viime yönä erittäin lupaavia tuloksia. Olen löytämässä ratkaisun avaimet, hän kuiskasi ja jatkoi: – Kerron sinulle ensimmäisenä, kun pääsen tavoitteeseen. Uusi vuosituhat kantaa ratkaisun siemeniä satulalaukussaan.
     Hän kääntyi ja hävisi kahvilan ovesta lumipyryyn.

Vuosituhat vaihtui ja saapui uusi kevät. Kauniina toukokuisena päivänä kuulin juoksuaskeleita takaani. Vapaudenpuiston hiekka kahisi. Käännyin ympäri ja runoilija huohotti rinnallani.
     – Hienoa, että tavoitin sinut vielä tänään. Yritin aluksi toimituksesta, mutta he kertoivat sinun juuri lähteneen. Arvasin, että olet matkalla tuonne, hän sanoi ja osoitti kohti kaupungintaloa.
     Nyökkäsin ja tervehdin iloisesti.
     – Tässä se viimein on. Vuosien työn ja tuskan, kirkkaan ajattelun ja terävän punakynän tulos, uunituoreena painokoneesta, hän sanoi, ojensi uuden runoteoksensa ja jatkoi hymyillen matkaansa.
     Katsoin kuinka hän katosi kevein askelin Vapaudenpatsaan ja Antin ahvenen väliin. Jatkoin matkaani. Tilasin Teatteriravintolan terassilla perinteisen oluen sijaan lasillinen punaviiniä ja avasin kirjan. Hän oli onnistunut. Runot oli tiivistetty yhteen sanaan: Ajatus, Elämä, Kaipaus, Käsky, Tie, Totuus, Virta, Vuori ja niin edelleen.
     Kenties arvostettu kustantaja oli saanut runoilijan hieman pohtimaan sanomaansa tarkemmin tai pitkämielinen kustannustoimittaja opettanut alan perusasioita ja hienouksia, sillä yksisanaisia runoja edelsi määrittävä otsikko. Ensimmäinen runo kokonaisuudessaan näytti tältä:


           Kolkutan ovellesi pimeämpänä hetkenä.
           Avaatko silmäsi, salpasi?
           Tohditko kääntää selkäsi, jättää huomiotta?
           Raastan porttisi saranoiltaan ja saarnaan:
           Saavuin kuin varas yöllä ­– olet minun!
           Revin mielesi, katkon juuresi – olen sinussa loputtomasti!
           Murhaan toiveesi, muuraan ilosi lukottomilla ovilla – olemme vihdoinkin yhtä!


          Ajatus


Luettuani teoksen kokonaisuudessaan ja nautittuani vielä toisenkin lasillisen punaviiniä palasin kotiin ja etsin hyllystä Armas J. Pullan mainion veijaritarinan François Villonista, kaikkien kirottujen runoilijoiden edelläkävijästä. Mietin pitkälle yöhön kirjan nimen herättämää oikeutettua kysymystä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2000

Kerran vielä, pojat!

On olemassa joukko asioita ja ilmiöitä, joiden edessä virkakoneiston mielikuvitus on rajaton ja toiveikkuus loputon. Työttömät ovat heidän erityisessä suojeluksessaan, ja ratkaisukeskeinen keinovalikoima ei osoita merkkejä hiipumisesta. 
Nuori suojattani valmistui joulukuussa maisteriksi. Hän onnistui venyttämään väistämätöntä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Täytyy tunnustaa, että myös minulla olivat sormet osittain pelissä, sillä sain puhutuksi lehdestämme pari sijaisuutta, jotka rahoittivat hänen opintojensa loppusuoran.
  Samaan aikaan kun hän viimeisteli graduaan silmieni alla, moni hänen kurssikavereistaan etsi jo epätoivoisesti töitä. Suomi kohtasi 1990-luvun alussa ennennäkemättömän laman ja haki tietä kohti parempaa huomista. Uusi päivä ei valjennut aivan heti, eivätkä vastavalmistuneet päässeet kiinni työelämään, koska avoimia paikkoja oli vähemmän kuin hakijoita.
  Tuore maisteri järjesti tammikuussa pienet juhlat valikoidulle joukolle. Toin kahden kolleegani kanssa sekä toimituksemme että yhdistyksemme tervehdyksen, ja iloinen ystävämme piti puolestaan pöydän koreana. Ilta oli melko riehakas eikä kukaan meistä säästellyt sanojaan. Kunniansa kuulivat niin hallitus kuin virkamiehetkin ja oikealta tieltä livenneet toimittajat.
Illan erikoisimmasta hetkestä vastasi sankarimme, joka kertoi kokemuksestaan työvoimaviranomaisten huomassa. Hän oli ilmoittautunut välittömästi publiikin jälkeen työnhakijaksi ja joutui heti tammikuun alussa osallistumaan pakolliseen infotilaisuuteen, jossa kuuli totuuden tulevaisuudestaan:
  – Löydän teille kaikille paikan pääkaupunkiseudulta, jos olette valmiita muuttamaan työn perässä, saarnasi virkailija parinkymmenen hengen seurakunnalle. 
– Onko tarjolla muutakin kuin siivoojan töitä? uteli sankarimme kurssikaveri.
– Eikö rehellinen työ kelpaa nuorelle miehelle? virnuili virkailija.
Sankarimme puuttui keskusteluun:
– Kyllä kelpaa, mutta sen toivoisi jotenkin liittyvän omaan alaamme. Olemme sentään opiskelleet vuosia asiantuntijoiksi…
– Kyllä me ymmärrämme koulutuksen merkityksen, tietenkin, sanoi virkailija ja katsoi ilkeästi takarivin maistereita, – sillä emme me muuten olisi tehtäviemme tasalla. Tällä hetkellä meillä on työnhakijoina esimerkiksi työttömiä muurareita ja työttömiä kirvesmiehiä. Koulutamme muurareista kirvesmiehiä ja päinvastoin. Näin heidän mahdollisuutensa työllistyä paranevat huomattavasti.
Syvä hiljaisuus laskeutui saliin. Osallistujat katsoivat toisiaan ja nyökyttelivät. Kurssikaverukset olivat lyötyjä. Toinen kuiskasi:
  – Pettämätöntä logiikkaa: heille on luotu mahdollisuus olla työttömiä kahdella alalla.
Sankarimme puhalsi rauhallisesti ilmaan. Molemmat vajosivat tuoleihinsa ja istuivat tilaisuuden päättymiseen saakka aivan hiljaa. 
    Oppi meni täydellisesti perille.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1996 

Joulun henki palaa kotiin

Ovikello soi loppiaisaattona. Kerrosta ylempänä asuva taksiautoilija Max seisoi rappukäytävässä konjakkipullo kädessään. Hän seurasi minua olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Hain kaksi lasia, ja hän kiersi korkin auki. Lämmin henkäys levisi huoneistoon. Hän katsoi eteensä ja kertoi minulle tarinan:

”Palailin jouluaattona ajosta kotiin ja kuuntelin radiosta yhdentekeviä joululauluja. Kodeissa loistivat kyntteliköt ja ihmiset kokoontuivat jouluaterioiden äärelle. Taloyhtiömme ikkunoista ainoastaan kahdet olivat pimeinä: omani ja naapurini. Minua ei kukaan odottanut kotiin.  

Sytytin rappukäytävään valot ja säikähdin perusteellisesti. Naapurin leskirouva seisoi alimmalla askelmalla ja nojasi kävelykeppiinsä. Hän toivotti hyvää joulua ja laskeutui varovasti lattialle. Ilmeisesti pimeys oli yllättänyt hänet kesken kaiken. Kysyin, minne hän oli matkalla. Hautausmaalle, rouva vastasi.

Katsoin hetken hänen hauraita kasvojaan. Sanoin, että voisin heittää vielä yhden keikan. Hän hymyili, ja pyysi minua hakemaan varastostaan muovipussin, jossa oli kaksi kynttilää ja tulitikut. Komerossa ei ollut lukkoa, koska se oli muuten täysin tyhjä. Hän kertoi antaneensa kaiken ylimääräisen sukulaisilleen ja hyväntekeväisyyteen. Ymmärsin naista täydellisesti, sillä olin itsekin luopunut vähitellen kaikesta turhasta rojusta.

Matka hautausmaalle ei ollut pitkä, mutta se olisi saattanut olla raskas naisen vanhoille luille. Vuosikymmeniä kestänyt liitto oli päättynyt puolison kuolemaan vain kymmentä kuukautta aiemmin. Lesken suru oli yhä rajaton ja kyyneleet suuria. Minä kuuntelin naisen rauhallista puhetta ja sanailin harvakseltaan. Päästyämme haudalle sytytin kynttilät ja laskin ne hellästi hautakiven eteen. Nainen kuiski hiljaisia sanoja puolisolleen.

Kohotin hetkeksi katseeni ja jäin kiinni hetkeen. Hautausmaa oli kaunis. Lumi hehkui mäntyjen oksilla kuulaana ja valkoisena. Sadat kynttilät saivat hangen aaltoilemaan. Rauha laskeutui maailmaan, joka pysähtyi kunnioittamaan kaikkia poisnukkuneita. Hätkähdin takaisin todellisuuteen, kun huomasin naisen tyhjän katseen. Hän toivoi, ettei minun tarvitsisi kulkea yksin, sillä elämä oli aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen.

Sen sanottuaan hän kääntyi ympäri, ja palasimme autolle. Ajoin kiertotietä kotiin. Ihastelimme yhdessä joulun valoja ja tyhjiä katuja, jotka vähitellen kietoutuivat valkoiseen peittoon. Harvat lumihiutaleet kantoivat mukanaan lohdutuksen siemeniä. Hän hymyili levollisesti ja vaipui täydellisesti omiin ajatuksiinsa.

Kotiovellaan hän pyysi vielä yhtä pientä palvelusta: noukkiman asunnon avaimen maton alta ja avaamaan lukon. Hän tiedusteli, paljonko oli velkaa taksikyydistä. Sanoin, että unohdin laittaa mittarin päälle. Nainen hymyili ja pyysi ottamaan konjakkipullon keittiön pöydältä. Vastustelin aluksi, mutta hän oli päättäväinen.

Seuraavana aamuna menin aamusavukkeelle parvekkeelle ja näin lumessa vain omat jalanjälkeni.”

Max vaikeni ja minä käväisin pikaisesti keittiössä. Laskin olohuoneen pöydälle toisen konjakkipullon. Se oli samaa merkkiä ja lahja leskirouvalta. Max nousi, veti tupakka-askin povitaskustaan ja meni parvekkeelle. Otin lasimme pöydältä ja liityin hänen seuraansa.

Rappukäytävän ulko-ovi naksahti auki ja pihalle asteli tummiin pukeutuneita ihmisiä. Tunnistin leskirouvan tyttären ja pojan, sekä muutaman lapsenlapsen. Heidän askeleensa olivat hartaita ja hitaita. He nousivat kahteen tila-autoon ja poistuivat tielle. Hetken kuluttua leskirouva käveli pihalla keppiinsä tukeutuen. Hän kohotti katseensa meihin ja vilkutti. Katsoimme Maxin kanssa toisiamme, ja sillä välin nainen katosi. Kulautimme lasimme tyhjiksi ja palasimme olohuoneeseen. Istuimme tovin sanomatta sanaakaan.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä tammikuulta 2000

Ajatus orjien kuorossa

– Ei!
Voimakas sana paiskautui ensimmäisen kerroksen avoimesta ikkunasta kävelytielle ja pysäytti liikkeeni. Nojasin aluksi ilmoitustauluun, mutta siirryin varjon puolelle, jotta keskustelijat, joita arvelin olevan kaksi, eivät huomaisi minua, mikäli sattuisivat katsomaan ikkunasta.
    – Miksi? jyrähti toinen ääni.
Seurasi hetken hiljaisuus. Näin mielessäni kuinka ensimmäinen puhuja antoi hengityksensä tasaantua ennen kuin vastaisi.
    – Sinä olet kuin kolmea apinaa esittävä veistos. Et kuule, näe tai sano yhtään sellaista ajatusta, joka ei olisi syntynyt sinun päässäsi. Ja ne eivät ole – luvalla sanoen – erityisen innovatiivisia. Sinä osaat käsitellä saksia. Se on kyllä tullut selväksi. Mutta leikkaat impulsiivisesti ja se puolestaan saa ainoastaan vahinkoa aikaan…
    – Nyt saa riittää! toinen mies pauhasi ja jatkoi: – Asia on näin eikä muita vaihtoehtoja ole. Se riittää. Sinä teet, mitä sinulta vaadin! Jos kieltäydyt, on minulla aina mahdollisuus kurinpidollisiin toimiin.
   Tunnistin viimein äänen. Huutaja oli kaupunkimme johtavia virkamiehiä. Olin haastatellut häntä useampaan kertaan palvelurakenteiden uudistuksista ja kirjoittanut muutaman jutun. Niiden jälkeen hän ei ollut suostunut antamaan minulle haastattelua kuin pakon edessä. Toinen miehistä oli sen sijaan yhä arvoitus, enkä tunnistanut ääntä, vaikka kuinka pinnistelin.
    – Kuuletko sinä itseäsi? Ymmärrätkö oikeasti, mitä sanot? Et voi kävellä ihmisten oikeuksien yli, vaatia sokeaa kuuliaisuutta tai vedota epämääräisiin tuomioistuimiin. Merirosvolaivan kapteeni voi pakottaa alaisensa lankulle tai umpifasistinen järjestelmä langettaa tuomion ilman rehellistä oikeudenkäyntiä, mutta kaikissa työyhteisöissä on sääntönsä, jotka lait ja asetukset vahvistavat.
    – Minä kiellän sinua poistumasta!
    – Etkö huomaa, missä jo olemme? Tämä on käytävä. Juokset todennäköisesti perässäni puiston halki aina torille saakka. Pysähdy ja palaa huoneeseesi. Mieti siellä asiaa uudestaan.
    – Päätökseni pitää. Minä teen näin, koska voin!
    – Eiköhän tämä siinä tapauksessa ollut lopullisesti tässä: kiitos ja näkemiin!
    Kuulin askelten kaiun ja lasioven kolahtavan kiinni. Huutaja työnsi päänsä ikkunasta ja katsoi kaupungintalon portaisiin. Hän tärisi kauttaaltaan ja kasvot hehkuivat tulipunaisina. Tuuli värisytti päälaen peitoksi kammattuja hiuksia. Hän odotti keskustelukumppaninsa astuvan ovesta, mutta sen sijaan näki minut alapuolellaan. Hän jäykistyi ja kasvot värähtivät ilmeettömiksi. Hän veti vihaisesti ikkunan kiinni. Kukaan ei kuitenkaan astunut pääovesta kadulle.

Kahta päivää myöhemmin toinenkin mies sai kasvot. Ne katsoivat haikeasti kaukaisuuteen lehtikuvassa. Ajan hermolla liikkuva nuori toimittajakollegani oli kirjoittanut jutun, jonka lopussa hän tiukkasi keskeisen yksikön päälliköltä, miksi tämän johtaman laitoksen palveluaikoja oli kavennettu, palvelumaksuja jälleen korotettu ja toimitiloja sekä henkilökuntaa entisestään vähennetty. Haastateltava oli ottanut povitaskustaan paperin, taitellut sen auki ja lukenut vastauksen:
    – On täysin edesvastuutonta väittää, että nämä toimenpiteet heikentäisivät millään tavalla yksikkömme tarjoamien palveluiden laatua. Kaikki muutokset perustuvat tarkoin punnittuun tilastotietoon. Näiden välttämättömien kehitystoimien ansiosta palvelut paranevat ja toimintamme kehittyy entistä paremmaksi.
    Toimittaja kuvaili kuinka mies oli hymyillyt ja taitellut paperin takaisin taskuunsa kuin hauraan aarteen. Artikkeli päättyi erittäin kuvaaviin sanoihin: Meillä jokaisella lienee oma päiväkäskymme, jota täytyy orjallisesti seurata. Se pitää miekkamme tupessa ja kaitselmuksen kaukana. Se leikkaa ajatustemme kultaiset siivet.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1995

Junat kulkevat ajallaan, ihminen pysyy paikallaan

Nousin avannosta ja ravistin vettä kehosta. Pakkasilma näykki ihoa ja lumihiutaleita laskeutui hitaasti kimaltelevalle hangelle. Kiiruhdin takaisin saunaan. Nousin lauteille ja huomasin, etten enää ollut yksin. Toivotin toiselle saunojalle hyvää päivää. Tuttu ääni vastasi. Hän oli Ari, ammatiltaan veturinkuljettaja, perheessä vaimo, kaksi lasta ja ajokoira. Tapasimme ensimmäisen kerran avantouintikauden avauksessa ja sen jälkeen ainoastaan satunnaisesti.

– Nousit kiskoilta, sanoin.
– Junat kulkevat ajallaan ja lomalle ehtii aina, hän naurahti.
– Ehtii, ken tahtoo, vastasin ja sulkeuduin lämpöön.

Kuuden vuosikymmen aikana olen oppinut, että yleensä vastaukset monimutkaisiin kysymyksiin ovat hyvin yksinkertaisia. Joskus pelkkä rohkeus kysyä riittää. Minua vaivasi jälleen jokatalvinen riesa, ja riittävä vastaus puuttui. Kylmä kihelmöi yhä iholla, erityisesti jalkapohjissa, ja se sai veren kiertämään viimein aivoihin.

– Kerrohan Ari, miksi ensilumi yllättää aina VR:n? Se tulee joka vuosi, ja säätiedotukset kertovat melko tarkasti päivän. Siitä huolimatta junat eivät nytkähdä Helsingistä aikataulun mukaisesti liikkeelle. Miksi tämä tulee teille aina yhtä suurena yllätyksenä?

Ari huokaisi ja pohti luonnottoman lyhyen tovin vastaustaan.
– Syy on lumi, hän sanoi monotonisesti.

Oletteko koskaan tunteneet itseänne tyhmäksi? Minä olen, ja riittävän usein. Kun kuulin Arin vastauksen, halusin vajota lauteiden läpi lattialle ja huutaa kuin pieni lapsi kaupassa. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan pakenin yhä syvemmälle itseeni ja muistelin nuoren filosofiaa opiskelleen kesätoimittajan sanoja: ”Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, ainoastaan huonoja vastauksia”. Nyt se hetki oli ilmeisesti koittanut: tyhmä kysymys kohtasi huonon vastauksen. Katsoin ilmeetöntä Aria, enkä keksinyt mitään järjellistä sanottavaa. Hän oli yllättänyt minut täysin.

– Katsohan Loponen, tämä asia on hyvin yksinkertainen, hän sanoi ja jatkoi: – Sinä ja minä tiedämme, että ensilumi sataa joka vuosi. Kaikki sen tietävät, jopa Valtionrautateiden pääkonttori. Tieto ei ole kuitenkaan ongelman ydin.

En saanut vieläkään otetta hänen aivoituksista. ”Ensilumen aiheuttamiin ongelmiin suurin syy on lumi” oli aivan liian tautologinen vastaus, jotta se olisi rauhoittanut kriittisenä laukkaavaa mieltäni. En oikeastaan halunnut jatkaa keskustelua yhtään sen pidemmälle. Olin pettynyt ja tuskastunut. Ari tulkitsi hiljaisuuteni toisin. Kenties hän kuvitteli, että tahdoin kuulla lisää.

– Vaihteiden pitää olla puhtaita, jotta ne toimisivat halutulla tavalla, myös lumisateella ja…, Ari aloitti, mutta keskeytin selostuksen heti alkuunsa:
– Eikö se hoidu automaattisesti? Onhan teillä koneita.
– Automatisointi kehittyy koko ajan, mutta se ei silti poista suurinta ongelmaa: lunta.

Olimme palanneet uudestaan lähtöruutuun. Ari ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sinnikkäästi valistamistani.

– Kaikki kehittyy, teknistyy ja yksinkertaistuu, ainakin teoriassa. Sään vaihteluille laitteet eivät kuitenkaan voi mitään. Ne voivat sulattaa lunta ja ohjata sulamisvedet sivuun. Niiden ympärillä on kaiken lisäksi suojat tuiskua vastaan. Hyvästä tahdosta ja viisaista insinööreistä huolimatta lumi kasaantuu aina jonnekin, ja se pitää puolestaan harjata.
– Mikä sen merkitys on, kysyin.
– Harjaus tapahtuu manuaalisesti, siis perinteisesti käsipelillä. Mitä vähemmän henkilökuntaa on, sitä enemmän aikaa kuluu vaihteiden puhdistamiseen. Kun miehet saavat kierroksen päätökseen, pitää kaikki aloittaa jälleen alusta. Lumi on ongelmista suurin silloin, kun henkilökuntaa on vähän. Ryhmästä ei saa joukkuetta eikä joukkueesta komppaniaa.

Olin saanut viimein vastauksen.

Kun aloitin avantouintiharrastuksen marraskuussa 1998, löivät työkaverini vetoa sen kestosta, ja valistuneet arvaukset vaihtelevat yhden käyntikerran ja vuoden välillä. Vedessä pulikointi on jatkunut jo toista vuotta. Arin kaltaisten mielenkiintoisten ihmisten ja heidän tarinoidensa ansiosta palkintokonjakki päätyi lopulta minulle. Se lämmitti oman aikansa oikein mukavasti saunareissujen päälle ja kertaalleen vielä muistona Helsingin rautatieasemalla junan lähtöä odotellessa, sankassa lumisateessa.


Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2000

Tiedämmekö, että on joulu?

En ole varma käynnistyivätkö tapahtumat naapurin lukiolaistytöstä, joka kävi kastelemassa kukkiani matkoilla ollessani. Hänen hymynsä valaisi aina koko rappukäytävän ja kevyet liikkeet säteilivät pelkkää hyvää oloa ympärilleen. Odotin pelokkaana sitä päivää, jolloin joku särkisi hänen sydämensä ja rikkoisi kauniin sielun. Onnekseni ja tietääkseni se päivä ei ole koittanut vielä.

Toisaalta tarina voisi alkaa toisesta nuoresta ihmisestä, musadiggarista, joka vieraili säännöllisesti toimituksessamme ja toi aina tullessaan uuden levyarvostelun. Nautin keskusteluista hänen kanssaan, vaikka olin vanhan liiton miehiä: 1960-luvun jälkeen mitään merkittävää ei ole julkaistu ja kevyen musiikin tähdet ovat pelkästään muovisia egoisteja. Tätä en tietenkään nuorelle miehelle koskaan kertonut, vaan kuuntelin kohteliaasti hänen intoiluaan ja esitin yleensä muutamia melko asiallisia kysymyksiä. Se sai hänet aina innostumaan enemmän. En yllättynyt, kun hän myöhemmin päätyi töihin radioon. Kuuntelen yhä mielelläni hänen ohjelmiaan.

Tarinan lähtölaukauksen saattoi myös ampua levykauppias, jonka liikkeessä piipahdin säännöllisesti perjantaisin työviikon päätteeksi. Rupattelimme maailman ilmiöistä ja tietenkin musiikista. Hän yritti vetää minut väkisin uudelle vuosikymmenelle, mutta 1980-luku ei tuntunut omaltani millään tasolla. Kaipasin stadionluokan esiintyjien sijasta pieniä ja hämyisiä klubeja, folk- ja bluesartisteja sekä inteemejä musiikkituokioita ja kelvollisesti kerrottuja tarinoita. Levykauppias oli armoitettu bluesmies, mutta piti silti mielensä avoimena kaikenlaiselle musiikille. Tein toisinaan pieniä myönnytyksiä, mutta jo muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen ostin muutamia melko mainoita uutuusalbumeja ja surin yhdessä hänen kanssaan Stevie Ray Vaughanin surullista kohtaloa. Taisimme jopa kumota lasilliset viskiä liikkeen takahuoneessa hienon muusikon muistolle ja virtuoosimaiselle kitarankäsittelytaidolle. Tuohon kaikkeen vaadittiin vain pieni hetki eräänä jouluna.

Joulukuun alussa vuonna 1984 kauppias matkusti äänentoistoalan messuille Lontooseen. Pyysin häntä pitämään silmänsä ja korvansa auki, jotta voisi tuoda tullessaan neljä kappaletta Britannian singlelistan joulun ykköshittiä. Aluksi se oli vitsi, mutta kauppias innostui ja lupasi hoitaa asian. Hän halusi kuitenkin tietää, miksi levyjä piti olla neljä ja mikä sai minut haluamaan nimenomaisesti listaykkösen. Kerroin lahjoittavani ne naapurin mukavalle tytölle, levyarvosteluja kirjoittavalle nuorelle miehelle ja kahdelle kummilapselleni. Tahdoin osoittaa, ettei Loponen ollut vielä täysin kalkkeutunut ja sulkeutunut pelkästään menneiden vuosikymmenten musiikillisten haamujen seuraan. Kauppias nauroi ja lupasi perehtyä huolellisesti aiheeseen, sillä hän joutusi lopulta arvaamaan voittajan, koska matkan päättyessä olisi jouluun aikaa kolmatta viikkoa.

Pari päivää ennen joulua muistin sopimuksemme ja ryntäsin töiden jälkeen liikkeeseen. Tornitalon ikkunoissa loisti toinen toistaan kirkkaampia ja värikkäämpiä valoja. Levykauppiaan koristelut olivat hillitymmät: yksinkertainen kynttelikkö näyteikkunassa ja pieni enkeli kassakoneen vieressä. Nähdessään minut hän hymyili arvoituksellisesti ja poistui takahuoneeseen. Hän palasi mukanaan armeijan leipälaukku, jolla minun pitäisi kuljettaa lahjat saajiensa luokse, enkä saisi missään nimessä tutkia sisältöä ennalta. Naurahdin, mutta ymmärsin hänen olevan tosissaan. Lupasin tehdä juuri niin kuin hän halusi. Hän ojensi laukun ja kertoi olevansa varma, että siellä todellakin oli ykköshitti. Tiukka katse vakuutti myös minut. Se oli erittäin omituinen tunne.

Jouluaattona ensimmäinen pysähdyspaikkani oli veljeni koti. Viimeisen joulupuurolusikallisen jälkeen avasin viimein leipälaukun ja ojensin ensimmäisen levyn kummityttärelle. Petyin nähdessäni kansikuvan, joka oli mielestäni todella mauton. Kaiken lisäksi näin sanan ”Christmas”. Jäykistyin kauhusta, sillä ajattelin kauppiaan pilailevan kustannuksellani. Kummitytär kiljaisi terävästi. Jähmetyin täysin. Hän ryntäsi luokseni ja rutisti oikein kunnolla. Olin entistä hämmentyneempi. Seuraavassa paikassa myös kummipoikani oli silmin nähden liikuttunut lahjasta, vaikka yritti käyttäytyä hillitysti. Kolmannessa kohteessa musadiggarin isä puolestaan juoksi perääni ja ojensi minulle pullon hyvää italialaista punaviiniä. Olin todella ihmeissäni.

Suurimman yllätyksen koin iltapäivällä naapurissa. Viehättävä nuori lukiolainen halasi ja antoi minulle metallirasian, joka oli täynnä hänen leipomiaan herrasväen pikkuleipiä. Ojensin hänelle levyn eikä se ollutkaan viimeinen. Leipälaukkussa oli vielä viides, jonka kanteen oli teipinpalalla kiinnitetty hillitty englantilainen joulukortti. Kauppias oli kirjoittanut siihen koristeellisella käsialalla lyhyen joulutervehdyksen.

Kun viimein pääsin kotiin, asetin levyn soittimeen. Rumpujen ja syntetisaattoritaustan päällä kilahti joulukello kahdesti. Se loi vaikutelman melko perinteisestä joululaulusta. Aluksi olin pettynyt, mutta pian kappale kulki ennalta-arvaamattomaan suuntaan ja solistit vaihtuivat koko ajan. Kun irlantilainen artisti huudahti ”Well tonight, thank God it's them instead of you”, valuivat kyyneleet silmistäni. Olohuoneen täyttänyt musiikki osoitti, etteivät kaikki maailman rocktähdet ajatelleet ainoastaan itseään. Kohotin maljan mainiolle levykauppiaalle ja kuuntelin laulua yhä uudestaan kyntttilöiden valaistessa jouluyötä.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1992

Kunnes kuolema meidät erottaa

Heitä on jokaisessa toimituksessa tai työpaikalla vähintään yksi. He pysyttelevät mieluiten omissa oloissaan, välttelevät kirkkaita valoja ja eivät innostu valituskuoroista. He saattavat silloin tällöin nyökätä hyväksyvästi puhujalle, mutta eivät oikeastaan koskaan oma-aloitteisesti käynnistä uutta keskustelua. He tekevät työnsä varmasti ja pysyvät aina sovitussa aikataulussa.

Työtoverini Artturi kuului heihin, hiljaisiin puurtajiin. Hän haki vuosia paikkaansa meidän suulaitten karjalaisten joukosta. Tiedostustilaisuuksissa hän teki muistiinpanoja muita ahkerammin, ja hallitsi tietenkin pikakirjoituksen. Hän ei tehnyt virheitä sitaateissa, koska oli tarkka ja systemaattinen. Toisinaan, kun toimituksessa oli tylsiä hetkiä, yritimme saada hänet kiinni muistivirheestä. Kukaan ei siinä koskaan onnistunut, sillä Artturi nosti välittömästi hyllystään muistikirjoja sisältävän laatikon ja veti esiin tiedon kuin taikuri oikean pelikortin pakastaan. Hänen sarjansa pysyi rikkumattomana.

Valitettavasti hän ei kuitenkaan saanut suutaan auki tiedotustilaisuuksissa. Hän kuunteli sujuvasti kulloisenkin aiheen, mutta saattoi poistua ennen tilaisuuden päättymistä. Ei hän missään nimessä ollut töykeä tai tarkoituksellisesti epäkohtelias. Hän yksinkertaisesti päätti, milloin jutun aineisto oli koossa eikä kuvitellut kenenkään kaipaavan hänen läsnäoloaan sen pidempään. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta hän oli oikeassa.

Suuren maakunnallisen vientiyrityksen toimitusjohtaja valitti Artturin käytöksestä päätoimittajalle. Tämä kuunteli ryöpyn sujuvasti, mutta ymmärsi toimittajansa erityisluonteen haukkujaa paremmin. Tämän jälkeen Artturia ei enää lähetetty tiedotustilaisuuksiin, mutta en usko sen häntä haitanneen. Hän rakasti yksin työskentelyä: kirjoittamista, pohtimista ja tutkimista.

Vuodesta toiseen hän sai samanlaisia tehtäviä. Hän laati lauantain lehtiin kysymyksiä viikon uutisista ja sunnuntailiitteisiin erilaisia ”human interest” -artikkeleita, jotka eivät vaatineet mitään muuta kuin hyvää kirjoittajan otetta ja korvaa kuunnella toinen toistaan sanavalmiimpia kansalaisia. Hän kokosi sanomalehtikatsauksia ja onnistui toisinaan ujuttamaan joukkoon uutisen massiivisesta porsaasta tai kaksipäisenä syntyneestä lampaasta. Se oli osoitus Artturin omalaatuisesta huumorista ja sensorien lepsuudesta.

Hän avusti myös ruokapalstaa, ja se puolestaan teki meistä ystävät. Hänellä oli ylivoimainen taito kääntää kulinaariset kokeiluni ymmärrettäviksi sanoiksi. Kerran kuukaudessa hän toi viiniä ja minä valmistin ruokaa, jonka olin jollakin matkallani aistinvaraisesti oppinut. Hän kuunteli herpaantumatta matkakertomuksiani ja seurasi tarkasti työskentelyäni. Hän puhui edelleen vähän, mutta toisin kuin tiedotustilaisuuksissa, esitti hyvin tarkkoja ja yksityiskohtaisia kysymyksiä.

Suuressa maailmassa hän olisi ollut todellinen aarre. Nimekkäiden lehtien toimituksissa olivat omat tähtitoimittajansa, joiden varjossa työskenteli ahkeria taustatoimittajia, jotka keräsivät aineistoa, valikoivat tietoa ja tarkistivat faktoja. Isot nimet puolestaan omivat kunnian ja antoivat artikkelille kasvot. Artturi teki paljon taustatyötä, ja tarkasti toisinaan muiden tekstejä. Monta suoranaista virhettä jäi painamatta. Samalla hän kuitenkin sukelsi yhä syvemmälle henkilökohtaiseen ja hiljaiseen unohdukseen.      

Artturin todelliset taidot tulivat esille, kun hän sai vastuulleen nekrologit. Hän osasi kuvata ihmisiä taitavasti, jopa viiltävän runollisesti. Pahimmat riistäjät saivat ylleen auvoisen sädekehän, ja huonosti henkilöstönsä kanssa pärjännyttä johtajaa hän saattoi kuvailla määrätietoiseksi kehittäjäksi. Eräänä hiljaisena perjantai-iltapäivänä päätoimittaja antoi Artturille tehtävän. Valtakunnallisesti tunnettu teollisuusjohtaja makasi keskussairaalassa kuolemaisillaan, ja Artturin piti laatia hänestä muistokirjoitus. Artturi teki työtä käskettyä ja jäi kirjoittamaan kelloa vastaan. Teksti oli loistava, kenties hänen parhaansa. Se kunnioitti kohdettaan, ja jopa minä herkistyin sitä lukiessani. Valitettavasti kohde nousi seuraavana päivänä kuolinvuoteeltaan ja palasi jo muutaman viikon päästä toimistoonsa. Hieno teksti jäi julkaisematta, ja Artturilta huippuhetki kokematta.

Viittä vuotta myöhemmin olin lomamatkalla Italiassa. Sillä aikaa oli teollisuusjohtaja kuollut harmittomalta vaikuttaneessa onnettomuudessa. Fiksu päätoimittaja ei ollut tuhonnut Artturin tekstiä, vaan oli kaivanut sen arkistostaan ja julkaissut. Nopeus on lehtialalla kaikki kaikessa. Kirjoitus tosin aiheutti melkoisen kohun, jolta olisi vältytty, jos olisin ollut töissä. Artturin nimi komeili nekrologin lopussa, mutta kukaan toimituksessa ei enää muistanut, että sen kirjoittaja oli kuollut kahta vuotta aiemmin.


Loposen arkistosta: päiväkirjamerkintä vuodelta 2001

Tila kansan keskellä

Kuulin viime kesänä keskustelun, joka jäi vaivaamaan pitkäksi aikaa. Nyt, kuukausia myöhemmin ovat eduskuntavaalit ohi, tulokset julistettu ja ankarat jälkipyykkipäivät koittaneet. Voittajat kehuvat kilvan omia joukkojaan ja häviäjät yrittävät selittää tappionsa vähintään torjuntavoitoksi.

Olen seurannut vaaleja usealla vuosikymmenellä eikä mikään oikeastaan enää yllätä, ole uutta tai vähennä merkittävästi elämäni laatua. Aurinko nousee aamulla ja laskee illalla. Siihen ei yksikään hallitus voi omilla toimillaan vaikuttaa. Vielä joitakin vuosia sitten kaikkien tunteman valtiomiehen sanat "Kansa on puhunut, pulinat pois", huokuivat viisautta, mutta tänään ne eivät lohduta sen enempää minua kuin rannalle jääneitä ehdokkaita. Taitaa oikeastaan käydä päinvastoin, sillä nyt se pulina vasta alkaa. Syypää kehnoon tulokseen on tietenkin kansa, joka jälleen kerran petti odotukset ja äänesti väärin. Kuulemani keskustelun perusteella en silti ole täysin vakuuttunut, että oikea syyllinen on löytynyt.

Markkinapäivänä tori kuhisi iloisia ja hymyileviä ihmisiä. Kaupunki eli ja hengitti kesän tahtiin ja kadut puristivat kulkijan tiukasti itseään vasten. Kiersin kojuja, puntaroin juttuja ja punnitsin myyntipuheita. Sillä välin kuvaaja ehti tavoilleen uskollisesti kadota omille teilleen. Lehtiöni täyttyi vähitellen turhanpäiväisistä puheista. Päätin nauttia hetken omasta seurastani, koska paluu toimitukseen ei vielä innostanut.

Kahvi oli tuoretta eikä leipuri ollut säästänyt munkin sokerissa. Pyyhin valkoisia kiteitä rinnuksilta, kun huomasin viereisessä pöydässä istuvan poliitikon, joka oli kolmatta kertaa ehdolla eduskuntaan. Hän keskusteli sievän sairaanhoitajavaimonsa ja isokokoisen puolueaktiivin kanssa.
    – Oletko miettinyt kampanjan avausta? isokokoinen mies kysyi.
    – Onhan maaliskuuhun vielä runsaasti aikaa, ehdokas naurahti.
    – Päivät vähenevät, ja sinun olisi pitänyt jo olla enemmän esillä.
    Nauru kuoli saman tien, ja ehdokas vaikeni. Hänen vaimonsa tuhahti ja tuijotti isokokoista miestä, jonka kasvojen ilme säilyi ennallaan, arvioivana.
    – Miksi? Kaikkihan minut tuntevat, ehdokas vastasi äkäisesti, mutta ilme suli heti hymyksi, kun häntä tervehdittiin naapuripöydästä.
    – Se ei riitä, että sinut tunnetaan täällä. Vaalipiiri on laaja, tarvitset ison kasan ääniä kaupungin ulkopuolelta, jotta pääset läpi, isokokoinen mies vastasi rauhallisesti.
    Ehdokas katsoi anovasti ympärilleen, mutta uusia tervehdyksiä ei sadellut. Nojauduin taaksepäin, jotta kuulisin paremmin.
    – En ole yhtään huolissani, sain viimeksi enemmän ääniä kuin ensimmäisellä kerralla, ehdokas sanoi.
    – Vaikka saisit keväällä vielä enemmän, ei sekään välttämättä riitä, isokokoinen mies vastasi nopeasti.
    Ehdokas hiljeni täydellisesti, ja syvä kalpeus hiipi kasvoille auringonvalosta ja lämmöstä huolimatta.
    – Mitä ehdotat? hän viimein kysyi.
    Isokokoinen mies hymyili ja nojautui hitaasti tuolinsa selkänojaa vasten.
    – Ensinnäkin, sinun pitää julkaista maakunnan ykköslehden mielipidepalstalla muutama kirjoitus itsellesi tärkeistä asioista, vaaliteemoista toisin sanoen…
   – Miksi jo nyt?
   – Siitä yksinkertaisesta syystä, että kevättalvella ne hukkuvat muiden samankaltaisten joukkoon. Ja toiseksi, sinun pitää perustaa omat nettisivut, joissa kommentoit säännöllisesti sekä maamme että politiikan tilaa…
    – Nettiin… älä naurata… ei kukaan sieltä mitään lue…
    Isokokoisen miehen otsalle kohosi ryppyjä.
    – Se on tulevaisuutta. Uudet äänestäjäsukupolvet mullistavat viimeistään seuraavan vuosikymmenen aikana tavan käydä poliittista keskustelua ja tuovat tuoreet ajatukset nopeasti julkisuuteen. Otan sinusta muutaman edustavan valokuvan ja…
    – Etkä ota! Edelliset olivat todella omituisia, rikospoliisin asia oikeastaan, ehdokas tiuski.
    Isokokoinen mies ei hämääntynyt, vaan jatkoi välittömästi:
    – Ja kolmanneksi, sinun pitää näyttäytyä tarkoin valituissa tilaisuuksissa, liikkua kansan keskellä…
    – Mehän menemme jo ensi viikolla Savonlinnan oopperajuhlille, ehdokkaan vaimo osallistui viimein keskusteluun.
    Isokokoinen mies vaikeni, nousi paikaltaan, kiitti pariskuntaa erittäin valaisevasta tuokiosta ja katosi torin väkijoukkoon.

Ehdokas sai kevään vaaleissa vähemmän ääniä kuin kertaakaan aiemmin, enkä usko puolueen antavan hänelle neljättä mahdollisuutta.


Loposen arkistosta: päiväkirjamerkintä vuodelta 1999

Vuorovesi-ilmiö ja kuun vetovoima

Me emme osanneet 1970-luvun lopulla aavistaa, että tekstin tuottaminen voisi joskus käydä yhtä helposti kuin nykyisin. Pelkkä ajatus kannettavista tietokoneista, internet-yhteydestä tai sähköpostista olisi tuntunut mahdottomalta, pelkältä tieteiskuvitelmalta. Nopea tiedonvälitys tarkoitti ehjää puhelinkaapeliyhteyttä lehteen, jossa toimituksemme sihteeri Kirsti naputteli jutut näppärästi paperille.

Lehdessämme työskenteli tuolloin myös fiksu ja miellyttävä naistoimittaja Maija. Hänen miesystävänsä Pertti vieraili usein työmaallamme, eikä hän välttynyt huomaamasta Kirstin taitoja tai punaisia saappaita, joiden varret ylsivät lähemmäksi polvia kuin nahkaisten hameiden helmat koskaan laskeutuivat. Pertti muisti aina kehua Kirstiä, ja tämän pukeutumista tai kampausta. Vähitellen käyntien määrä lisääntyi, ja Kirstin iloinen vapautunut nauru raikui käytävillä entistä useammin.

Toimituksen naiset katsoivat säälien Maijaa ja miehet kateellisena Perttiä, jota Kirsti veti puoleensa kuin satama lähestyvää laivaa. Kukaan meistä ei osannut aavistaa, että vain yksi ihminen tiesi, mihin kaikki vielä johtaisi.

Pertin opintojen loppusuoraa häämötti, vuorovesi-ilmiötä ja kuun vetovoimaa käsittelevä opinnäytetyö kaipasi puhtaaksikirjoittamista. Kirsti suostui auttamaan, ja he sopivat aloittavansa urakan heti seuraavana lauantaina, jolloin Maijan puolestaan täytyi lähteä kanssani juttukeikalle maakuntaan.

Palasimme vasta alkuillasta ja haimme kaupungin ainoasta pizzeriasta iltapalan perinteistä lauantaista televisiohetkeämme varten. Olin levoton. Maija avasi asuntonsa oven ja kajautti välittömästi viattoman kysymyksen:
   – Miten työ on sujunut?
   Päivän uurastaneet sankarimme istuivat sohvalla, kumpikin omassa päässään. Pertti nojasi käsiinsä ja Kirsti patsasteli kuin myöhempien aikojen televisiokuuluttaja, ryhdikkäänä ja äärimmäisen hankalassa asennossa.
   – No, ei se oikeastaan sujunut, Pertti vastasi vaisusti.
   – Minun mielestäni kaikki meni aivan loistavasti. Saimme aikaiseksi monta liuskaa tekstiä, Kirsti kailotti.
   – Siis kyllä ja ei, Maija naurahti ja laski pizzalaatikon olohuoneen pöydälle.
   Minä tuijotin vuoroin joko voipunutta Perttiä tai punaisia saappaitaan sekä pitkiä sääriään esittelevää Kirstiä. 
   – Minun puolestani voimme kääriä tämän päivän lopullisesti pakettiin, Pertti huokasi.
Maija katosi keittiöön, ja hänen hartiansa värisivät.
   – Eihän ilta vielä tähän voi loppua? Kirsti hämmästeli.
   – Minä olen ainakin aivan finaalissa, Pertti vastasi ja sytytti tupakan.
  Tuhkakuppi oli jo puolillaan tumppeja. 
   – Voitko siinä tapauksessa heittää minut kotiin, en tahtosi mennä bussilla, Kirsti sanoi ja katsoi anovasti Perttiä.
   – En minä jaksa enää ajaa, Pertti vastasi ja veti yhä kiihtyvällä tahdilla henkosia tupakastaan.
   – Tai joku, Kirsti jatkoi ja katsoi minua.
   –  Minulla ei ole autoa eikä ajokorttia, vastasin.
   – Te kaikki olette… sanonko mitä, Kirsti tuhahti.
   Pertti ponnahti jalkeille, käveli huoneen poikki lipastolle, otti lompakkonsa laatikosta, veti esiin setelin ja kääntyi Kirstiä kohti.
   – Tässä on sinulle bussirahat vaivanpalkaksi.
   – Et voi olla tosissasi, Kirsti tiuskaisi ja singahti sohvalta keskelle olohuonetta.
   Hän pyörähti mielenosoituksellisesti ympäri, jotta varmasti näkisimme kukikkaan paidan alla vilkkuvan punaisen topin. Väri oli sama kuin saappaissa, mutta ei läheskään niin helakka kuin kiukusta hehkuvilla kasvoilla. Kirsti nappasi takkinsa naulakosta ja syöksyi rappukäytävään. Ovi kolahti ja hiljaisuus laskeutui.

Maija palasi olohuoneeseen viiniä ja kolme lasia mukanaan. Vasta silloin muistin laskea oman pizzani pöydälle.
   – Te ette voi uskoa, mitä kaikkea tänään on tapahtunut. Kuinka suomen kieli voi olla näin vaikeaa: "Kirjoitetaanko kuu pelkällä isolla q-kirjaimella vai niin kuin k, u ja u?", Pertti puhisi.
   – Taisimme kaikki oppia tänään jotakin, Maija sanoi rauhallisesti ja ojensi Pertille sekä pullon että korkkiruuvin.

Sen illan jälkeen en enää koskaan ollut huolissani Maijan puolesta, sillä hän oli ehdottomasti paras asiantuntija vuorovesi-ilmiötä ja kuun vetovoimaa koskevissa kysymyksissä.


Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2001

29 euroa ja 26 senttiä

Mistä joulumieli syntyy? Aiheellinen kysymys, jonka esittää kypsän iän saavuttanut ihminen, jolle mikään ei enää tapahdu kuin itsestään. Kaiken eteen pitää jatkuvasti tehdä enemmän töitä, ponnistella tai uurastaa. Tuli tarvitsee yhä suuremman kipinän syttyäkseen eikä juhlatunnelma käänny päälle kahvasta vääntämällä tai nappia painamalla.

 

Nyt on jouluaatonaatto ja toinen vuosituhat päättyy pian. Käymmekö viimein kohti parempia aikoja, vaikka laman jäljet näkyvät yhä ympärillämme? Pääsevätkö kaikki yhteisestä kuljetuksesta pudonneet vielä joskus takaisin radan varteen ja saavat vielä kerran nousta uudemman ja ehomman junan kyytiin? Toivon vilpittömästi käyvän niin, sillä koin tänään jotakin ainutlaatuista.

Tarkoituksenani oli käydä vuoden viimeisillä ja oikeastaan samalla myös ensimmäisillä jouluostoksilla. Marketin tuulikaapin lattialla pyöri yksinäinen valkoinen paperinpala. Nappasin sen käteeni. Katselin ympärilleni, heilutin lappua ja huudahdin kysymyksen, mutta ihmiset ympärilläni kohottelivat vain hartioitaan. Se ei kuulunut enää kenellekään. Ostoslistansa kadottanut oli kenties jo kaupan uumenissa ja yritti muistella, mitä kaikkea hänen jouluksi pitikään vielä hankkia. Vilkaisin hätäisesti tekstiä ja jähmetyin saman tien niille sijoilleni. 

Se ei ollut ostoslista. Minua tuijotti paperista kokonainen elämä, jonka numerot olivat lyhyitä. Pankkiautomaatin kuitti ei osannut väistää raakaa totuutta:

Otto: 60 € 

Saldo: 29,26 € 

 
"Kuudenkympin joulu ja alle kolmenkympin uusi vuosi", ajattelin asetellessani hieman rypistynyttä paperia muistikirjani väliin. Se saisi muistuttaa minua vielä vuodenvaihteen jälkeen tulevaisuudesta, jota olimme rakentamassa. Samalla hetkellä raskas käsi laskeutui olkapäälleni. Hätkähdin ja käännyin ympäri. 

Edessäni seisoi Joulupukki. Tuijotin häntä epäuskoisena suoraan silmiin, jotka nauroivat ja olivat tutut. Niin olivat myös sekä puheenparsi että eleet. Seuraavien minuuttien aikana kesätoimittaja vuosien takaa hymyili leveästi valkoisen partansa alta ja kertoi vanhalle opastajalleen uusimmista seikkailuistaan. Tarinan edetessä hänen hyvä mielensä tarttui. Joulu laskeutui minuun. Se oli taikuutta, mysteeri sinänsä.

 

Kotvasen kuluttua hyvästelimme toisemme, ja minä poistuin tuulikaapista takaisin kadulle. Pudotin puolet konjakkirahoistani keräyslippaaseen. Hain konditoriasta ihanan lehteviä joulutorttuja ja toisaalta vielä pullollisen maukasta hehkuviiniä. Kotiin palattuani kutsuin samassa rapussa asuvat itseni kaltaiset yksineläjät seurakseni glögille. Kuulin kolme uutta ja mielenkiintoista elämäntarinaa, jotka talletin myöhemmin illalla muistikirjaani. Ne olivat odottaneet vuosia vain yhtä, kuuntelijaa.

    

Loposen arkistosta: julkaisematon kolumni vuodelta 1999 

(Toimittaja huomauttaa, että alkuperäisessä tekstissä mainitut markat on muutettu euroiksi.)

Tontuista ja keijuista sekä vähän myös ihmisistä

Nainen katsoo syksyn sateiden vuolaaksi kasvattamaan virtaan ja hymyilee. Vesi kuljettaa oksia ja lehtiä, kaikkea mitä pohjoisessa viime päivinä puhaltanut myrskytuuli onkaan laskenut sen vietäväksi. Ruhka luovii suvantojen ohi ja pyörteiden läpi, aivan kuin keräisi uutta voimaa matkaansa varten.

– Tällä samalla paikalla minä sen idean sain. Lähdin iltakävelylle etsimään inspiraatiota. Se taisi olla vuosi 1997, en ole kyllä ihan varma, mutta joka tapauksessa ennen vuosituhannen vaihdetta kuitenkin, nainen innostuu ja ääni muuttuu arvoitukselliseksi, – ja saattoihan se tosin olla kissa, joka jokivarren pensaita kahisutti. Siitä äänestä kaikki sai alkunsa.

Puhuja on Valma Vipunen, entinen lastentarhanopettaja, nykyinen nukentekijä ja taiteilija, jonka suku on työntänyt yli puolentoista vuosisadan aikana juurensa syvälle hedelmälliseen jokitörmään. Pääkirjastossa avataan perjantaina kauan odotettu näyttely, joka esittelee hänen uusimman käsintehtyjen nukkejen kokoelman, ja sitä täydentää lisäksi uunituore kirja, johon hän koonnut joukon kertomuksia samasta aihepiiristä.

– Silloin minä ajattelin, entäpä jos se ei ollutkaan kissa, vaan tonttu. Heistä minä olin yrittänyt kirjoittaa jo aiemmin, mutta ehdin kaikkea muuta puuhatessani unohtaa olennaisen, kantaa sepustukset vintille ja säilöä ammentamatta jääneet tarinat mieleni perukoille, Valma Vipunen kertoo johdattaessaan meitä rannalta kohti toistasataa vuotta vanhaa taloa.

– Ja minä ryntäsin tupaan kuin tuulispää, ja sieltä saman tien kahvikuppi kourassa kammariin. Mies oli sentään älynnyt laittaa keittimen päälle lenkillä ollessani. Minä aloin välittömästi kirjoittaa ensimmäistä uutta tarinaa. Aamulla päätin väsätä tonttunuken tarinalle malliksi. Illan kajossa hain vielä vintiltä laatikollisen vanhoja papereita. Seuraavana päivänä ajoin kylälle ja hankin lisää tykötarpeita kaupasta. Nukkeja syntyi seuraavien kuukausien aikana kolmatta kymmentä ja tarinoita toinen mokoma päälle, Vipunen raottaa luovan prosessinsa saloja.

Talon pihapiiri on viehättävä ja sopusuhtainen, aivan kuin historiankirjan lehdiltä. Sukupolvi toisensa jälkeen on käyskennellyt näillä kunnailla: päärakennuksen, aitan ja vanhan navetan muodostaman kolmisivuisen rauhallisuuden linnakkeen sisällä. Valma Vipunen osoittaa kädellään aittaa ja taaempana kohoavaa saunaa.

– Suomalainen tonttu on sympaattinen, ja jokaisella on oma vissi tehtävänsä. Meidän kulttuurimme on rikas, koska tunnemme saunatonttuja, riihitonttuja, tallitonttuja ja mitä kaikkia niitä onkaan. Tontut ovat yhtä vanhoja kuin suomalaiset. Tulimme kaikki aikoinaan samassa kuormassa, ja sen jälkeen on yhdessä eletty sodat ja nähty nälkävuodet.

Aitan seinää vasten nojaa muutamia tonttunukkeja, joissa kaikissa on jotakin tuttua.
   – Asettelin ne ihan tarkoituksella noin. Mieheni on aina sanonut, että monesta hahmossa voi nähdä piirteitä tuntemistamme ihmisistä. Niiltä osin on melko turvallista väittää, että tontut ovat totta, Valma Vipunen naurahtaa ja nostaa yhden isoimmista tontuista ilmaan.

Tutunnäköisiä ovat, en voi muuta väittää, sillä portaille asetettu kattaus muistuttaa erehdyttävän paljon kaupungin terävintä johtoa. Naurusta päätellen hän huomaa minun tunnistaneen kasvoista useimmat.
   – Näiden tonttujen vaatimuksesta minä ne kaikki tarinatkin kirjoitin. Minulle ei kertakaikkisesti jäänyt muuta mahdollisuutta, ja jokainen niistä ansaitsi tulla kerrotuksi, hän jatkaa ja hymy lainehtii suupielissä.

Seuraavaksi hän johdattaa meidät talolle, jonka yhdestä avoimesta ikkunasta leviää pehmeän pannukahvin tuoksu kaikkialle pihapiiriin. Kun nousemme portaille, kuuluu taaksemme jääneestä aitasta ankara kolahdus. Minä säpsähdän ja käännyn katsomaan äänen aiheuttajaa. Mitään ei näy. Vipunen on tyynen rauhallinen, mutta virkkaa lopulta:
   – Se oli vain joku tonttupojista ellei sitten keijutytöistä innokkain. Heitäkin on tällä tontilla jokunen, ihan vaan tasapainon tähden.

Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2000