Milo Manara: Caravaggio - Miekka ja paletti & Armahdus

Tämän jutun teemat ovat tuttuja: ’lukemalla lisää luettavaa’ ja ’haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta en oikein osaa’. Olen kirjoittanut näistä teemoista lukuisia kertoja ennenkin, mutta jälleen olen niiden äärellä ja tällä kertaa ikuisuusteemani siis kohtaavat.

Vuosi sitten keväällä kaikki meni kiinni ja mihinkään ei saanut mennä. Muun muassa kirjakaupat ajautuivat entistäkin hankalampaan talousahdinkoon. Päätin sijoittaa lehtijutuillani ansaitsemani lisäroposet kirjahankintoihin. En enää tarkkaan muista, miten hankintalistalleni päätyivät italialaisen sarjakuvataiteilija Milo Manaran teokset Caravaggio – Miekka ja paletti sekä Caravaggio – Armahdus. Niteet muodostavat yhtenäisen taidemaalari Caravaggion elämänvaiheisiin perustuvan tarinan, joka täyttänee sarjakuvaromaanin määritelmän.

Komeat teokset siis saapuivat jo noin vuosi sitten, mutta kuten usein käy, kirjat jäivät odottelemaan parempia lukuaikoja pikaisen selailun jälkeen. Sitten Jyrki Erra voitti Vuoden johtolanka 2021 -palkinnon taidetrillerillään Lyijyvalkoinen. Senkin kirjan olin jo ehtinyt hankkia itselleni, mutta lukurakoa sille ei ollut löytynyt. Palkintouutinen kuitenkin nosti teoksen luettavien pinon päällimmäiseksi. Ihastuin Lyijyvalkoiseen melko lailla. Sen keskiössä on salaperäinen taulu, jota pidetään lähestulkoon varmasti itsensä Caravaggion maalaamana.

Nykyhetkeen sijoittuvan jännittävän tarinatason rinnalla kulkevat vanhan päiväkirjan merkinnät, joissa mestari Caravaggion assistentti Cecco kertoo taiteilijan viimeisten vuosien vaiheista. Trilleriä lukiessani muistin hyllyyn hilloamani sarjakuvaromaanin ja päätin lukea sen heti perään. Se osoittautuikin oivalliseksi ratkaisuksi, sillä Caravaggion elämäkerta ja merkittävimmät teokset tulevat mukavasti ristivalotetuksi Erran ja Manaran teosten kautta.

Manaran kertoma versio alkaa, kun parikymppinen Caravaggio saapuu Roomaan vuonna 1592 ja kiivaalle luonteelleen tyypillisesti ajautuu nopeasti erilaisiin hankaluuksiin niin taidepiirien ankaran kilpailun kuin holtittomien naisasioidenkin takia.

Kuvakerronta on hulppeaa, ja Manara suosii isoja ruutuja, joissa kuvataan upeita maisemia, vauhdikasta liikettä ja ennen kaikkia Caravaggion maalauksia ja niiden syntyä. Koin monia ahaa-elämyksiä Manaran kekseliäiden ja oivaltavien ratkaisujen äärellä.

Kukkahattutädin silmään ottavat teoksen naiset, jotka Manara kuvaa mieluiten vähäpukeisina ja suorastaan pornahtavissa asennoissa ja tilanteissa. Mutta se näemmä Wikipedian mukaan on hänen tavaramerkkinsäkin. Nykymaailmassa ja nykysilmin tämä kyllä tuntuu lähinnä tunkkaiselta.

Harmittelen myös sitä, että vaikka kirjat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, niiden koko ei ole identtinen. Kakkososa Armahdus on noin puoli senttimetriä leveämpi ja korkeampi kuin ykkösosa Miekka ja paletti. Miksi? Ei näytä hyvältä hyllyssä tällainen!

Milo Manara: Caravaggio – Miekka ja paletti (Le Caravage vol 1)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2015. 60 s.

Milo Manara: Caravaggio – Armahdus (Caravaggio – La Grazia)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2018. 54 s.

Riika Ruottinen: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä

Odottelin toista kuukautta Riika Ruottisen sarjakuva-albumia Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä saapuvaksi kirjastosta. Hain kirjan matkalla töistä kotiin ja hotkaisin sen yhdeltä istumalta. Raadollinen, tinkimätön ja raaka ovat adjektiiveja, jotka nousivat mieleeni näitä armottomia työelämäkuvauksia lukiessani. Ruottinen ei totisesti säästele tai pehmentele mitään kertoessaan autofiktiivisissä sarjakuvissa omista kokemuksistaan, näkemästään ja kuulemastaan.

Ruottisen kuvaamat tilanteet ja olosuhteet iskivät minuun todella lujaa. Riika-niminen nuori nainen työskentelee opetusalalla pätkätöissä. Suomen kieli ja kirjallisuus ovat selvästikin hänen opetusalaansa, mutta hän työskentelee maahanmuuttajien kotoutumiskoulutusta antavassa oppilaitoksessa (yrityksessä?) ja opettaa suomea toisena kielenä. S2-opinnot ovat kuitenkin vielä kesken. Työpisteet vaihtelevat ja työjaksot ovat jatkuvasti katkolla.

Työ kirjavan opiskelijajoukon kanssa on vaativaa monella tapaa, eikä Riikalla oikein ole eväitä kaikkien eteen tulevien kysymysten ja ongelmien ratkaisemiseen. Itse työ turhauttaa, vie voimat ja tekee vihaiseksi. Tuttua monelle opettajalle? Valitettavasti. Mutta tämä ei harmi kyllä vielä riitä, vaan päälle tulee vielä monenlaista taakkaa työnantajien ja työyhteisön suunnalta.

Koska Riika on sijainen, toisin sanoen todennäköisesti vain väliaikainen työyhteisön jäsen, häntä kohdellaan suoraan sanoen törkeästi. Vielä valitettavampaa on, että monia Riikalle sattuvia tilanteita tapahtuu myös vakituisissa virka- ja työsuhteissa oleville. Mutta sijaiset, opetusalan pätkätyöläiset, tuntuvat olevan todellista vapaata riistaa.

Ruottinen kuvaa lukuisia tilanteita, joissa Riika kohtaa epäasiallista kohtelua oppilaitosten työntekijöiden suunnalta. Jo työhaastattelutilanne voi mennä kertakaikkisen pieleen, mutta työn kipeästi tarvitseva hakija puree hammasta ja nielee nöyryytykset. Lukemattomien koulujen sisäilmaongelmat ja väistötilajärjestelyt näyttäytyvät surullisen ankeina.

Teoksen alaotsikko on Sarjakuvia työelämästä, ja se on sen mukaisesti esitystavaltaan episodimainen. Pohjalla kulkee kuitenkin juoniaihelma, ja tarina saa päätöksensä. Riika tekee rohkean ratkaisun, mutta työelämän ja koulutuksen järjestäjien kannalta se ei ole kovin mairitteleva.

Sarjakuva sopii yllättävän hyvin tällaisenkin asian käsittelyyn. Kuvan ja sanan yhteispelillä Ruottinen ilmaisee monenlaisia sävyjä ja tunnelmia. Hän käyttää vaihtelevia kuva- ja tekstilajeja oivaltavasti ja niin, että kokemattomampikin sarjakuvan lukija saa ahaa-elämyksiä. Maltoin myös tutkia kuvia rauhassa. Välissä on jaksoja, joissa taustoitetaan tilanteita yhtenäisellä kertovalla tekstillä.

Minuun Porno sijainen siis iski kuin nyrkki palleaan. Soisin sitä luettavan opehuoneissa ja rehtorien kanslioissa syventyen ja ajatuksella. Olisiko syytä miettiä vähän oman työyhteisön ja ihan omaa työkäyttäytymistä? Mitäpä jos kohtelisi sijaista kuin kollegaa?

Riika Ruottinen: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä
Pokuto 2019. 160 s.

Kirjasto.

Olli Turunen: Maahan lyöty mies. Hiidenperä I

Joka toinen vuosi vannon, että nyt ryhdistäydyn ja opettelen lukemaan sarjakuvia. Joka toinen vuosi huomaan, että en sitten kuitenkaan tehnyt niin. Olen auttamattoman huono kuvanlukija, ja niin tekstiorientoitunut, että tunnen tekeväni lajille vääryyttä joka kerta siihen tarttuessani. Kaapissani on pino mangaa, jota en ole saanut aloitettua, koska en tiedä, pitääkö aloittaa sivun ala- vai yläreunasta…

Pari viikkoa sitten postilaatikostani löytyi kuitenkin niin kutkuttava paketti, että siihen on vain pakko tarttua. Kustannus Kaarne on tänä vuonna perustettu suomalaisen laatusarjakuvan julkaisemiseen keskittyvä yritys, jonka ensimmäinen julkaisu on Olli Turusen sarjakuva-albumi Maahan lyöty mies. Se taas on noin kymmenosaiseksi suunnitellun Hiidenperä-nimisen sarjan aloitusosa.

Olli Turusen sarjakuvat ovat tuttuja Suomen dekkariseuran julkaisemasta Ruumiin kulttuuri -lehdestä, jossa on vuodesta 2014 alkaen julkaistu hänen parodista dekkarisarjakuvaansa Mauri Oskari Tuuma seikkailee. Maahan lyödyn miehen lopussa on pari näytettä tästä sarjasta.

Ei siis ole ihme, että Hiidenperä-sarjan aloitusosassakin ratkaistaan rikosta kaikkien dekkariperinteen sääntöjen mukaan. Hiidenperän kylä muistuttaa aavistuksen verran sitä erästä pientä gallialaista kylää, sillä se esitellään näin: Ruotsin kuningaskunnan Itämaan syvissä metsissä sijaitsevassa Hiidenperän kylässä asustaa kylällinen sisukkaita suomalaisia, jotka vastustavat uutta uskoa ja uskovat sinnikkäästi vanhoihin pakanallisiin jumaliinsa.

Vuonna 1554 Hiidenperän rauha rikkoutuu, kun huovi Hannu Antinpoika löydetään metsästä kirveellä kuoliaaksi lyötynä. Kirves tunnistetaan Hannun torpparin Sipi Sipinpojan omaisuudeksi, ja johtopäätös näyttää selvältä: Sipi on surmannut vuokraisäntänsä. Kruununvouti Akseli Torkkelinpoika ei kuitenkaan oikein sulata tätä ratkaisua, koska Sipellä ei ole motiivia. Hänen torpankontrahtinsa on ankara, mutta jo vuoden kuluttua torppa on siirtymässä hänen omistukseensa.

Monella muulla sen sijaan tuntuu olevan syytä tappaa Hannu. Löytyy kohtalokkaalta vaikuttava testamentti, ja ruumiin löytänyt talollinen Ljungo Klaunpoikaa selvästi himottavat sekä Hannun että Sipin maat. Sotilasleiristäkin on karannut vaarallinen rikollinen, jonka tiedetään olevan arvaamaton ja hyvin väkivaltainen. Mutta syyllinen pitäisi löytää nopeasti, ennen kuin Ljungo saa kutsuttua koolle käräjät ja teilattua Sipin. Ehtiikö Akseli ajoissa?

Akselilla on muitakin harmeja, sillä kasvatti-oppipoika Sepeteus käyttäytyy omituisesti eikä tottele perheenpäätä. Onneksi vaimo Bertta hyödyntää omia noidankykyjään niin Sepeteuksen kuin Sipenkin tilanteen selvittämiseksi.

Tarinassa on siis kunnon arvoitusdekkarin juoni, ja rikosta selvittää pääosin päättelemällä, todistajia puhuttamalla ja todistuskappaleita tutkimalla kruununvouti Akseli oppipoikansa kanssa. Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Miljöö on historiasta ja suomalais-kalevalaisesta kansanperinteestä kiinnostuneelle oikea herkkupala. Lopussa on jopa pieni sanasto, jolla avataan joitakin termejä, kuten vaikka köyri, jota käytetään ahkerasti manailtaessa. Kieli onkin hykerryttävän värikästä ja tuo osaltaan teokseen huumoria, jota on mukana myös juonenkäänteissä ja rehevästi kuvatuissa ja eloisasti piirretyissä henkilöissä.

Tekstiorientoitunut lukija tunsi olonsa Maahan lyödyn miehen kanssa melko kotoisaksi, sillä ruuduissa on paikoin runsaasti tekstiä sisältäviä puhekuplia. Turunen on pitäytynyt maltillisesti kahden ja kolmen ruudun riveissä, eivätkä ruutujen muodot juurikaan vaihtele. Tästä tulee vähän tukkoinen tai tasapaksu vaikutelma. Ainakin lukujen alkuun olisi voinut ottaa vähän rohkeampiakin.

Sikäli kuin ymmärrän, piirrosjälki on miellyttävän viimeisteltyä ja henkilöt pilke silmäkulmassa karrikoituja. Kruununvoudin arpinen kulmikas kallo saanee vielä jossain vaiheessa selityksensä, muun muassa.

Kustannus Kaarnen ensimmäinen julkaisu siis ilahdutti monellakin tapaa. Toivotan yritykselle menestystä! Toivottavasti Maahan lyöty mies kuluu lukijoiden käsissä ja saa pian jatkoa!

Olli Turunen: Maahan lyöty mies. Hiidenperä I
Kaarne 2019. 50 s.

Arvostelukappale.

Mira Mallius: Mutzi & Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8

On pakko myöntää, että olen todella huono sarjakuvien lukija. Vika ei ole sarjakuvissa vaan minussa. En vain tule tarttuneeksi niihin joitakin poikkeuksia, kuten Fingerporeja, lukuun ottamatta. Onneksi aina välillä herätellään ja eteen tupsahtaa mainioita esimerkkejä. Tällä kertaa sain luettavakseni Sammakon julkaisemat uutuusalbumit. Kirjat ovat ihan painotuoreita kumpikin ja julkkareitakin taidetaan viettää vasta alkavalla viikolla.

Mira Mallius on kuvittaja ja muotoilija sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa äitiyttä ja piirtämistä. Uskoisin, että Malliuksen kynänjälki on monille tuttua esimerkiksi kangaskuoseista ja lehtikuvituksista (kannattaa kurkata Malliuksen kotisivuilta tarkemmin). Mutzi-albumin kuvat ovat selkeitä ja yksinkertaisen oloisia mutta pitävät samalla sisällään oivaltavia yksityiskohtia ja ovat yleisilmeeltään humoristisia.

Kustantaja esittelee Mutzin näin:

Tämä albumi sisältää tarinoita toteutuneesta unelmasta tai oikeastaan siitä, mistä en ennen vanhemmuutta osannut edes unelmoida (tai mitä en osannut pelätä). Mutzi on lempeän humoristinen sarjakuva äitiydestä, sen iloista ja paineista. Joskus äidin strategisesti paras veto on piiloutua vaatekomeroon syömään suklaata.

Vaikka omasta äidiksi tulemisesta on jo reippaat parikymmentä vuotta, ovat Mutzissa kuvatut tilanteet helposti tunnistettavia ja siten riemastuttavia. Mallius ei kaihda käsitellä äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä raadollisiakaan puolia, mutta silti aihetta käsitellään hyvin lempeästi.

****

Milla Paloniemen piirtämä sarjakuva äksystä, Etelä-Pohjanmaan murteella rumasti kiroilevasta piikkipallerosta eli Kiroilevasta siilistä on tuttu minullekin. Nyt julkaistu albumi on järjestyksessään jo kahdeksas ja sisältää parhaat siilistripit viimeisimmän kolmen vuoden ajalta.

Näin kustantaja kuvailee uusinta albumia:

Kiroileva siili on palannut! Tässä äreässä, mutta hauskassa uutuusalbumissa siili sompailee rakkauden ja mustasukkaisuuden maisemissa ja ottaa kantaa uusiin ruokakulttuureihin ja muihin aikamme ilmiöihin. Suloinen piikkipallo tutustuu myös kauan kateissa olleeseen isoisäänsä, kokeilee akupunktiota aggressiivisuutensa hoitoon ja harkitsee horrostamista. Kiroilevan siilin mukana seikkailevat monet vanhat tutut siilihahmot, kuten Antti ja Citysiili.

Eihän tähän ärripurriin voi olla ihastumatta! Piikikkään ulkokuoren sisällä piilee kuitenkin ihan pehmeä sydän, ainakin joskus. Vaikeahan sitä on toisaalta näyttää... Jos Kiroileva siili manailisi lounaismurteella, olisin vieläkin myydympi, mutta menettelee tämä eteläpohjalainenkin kieli. Sikses. 

Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018. 

Arvostelukappale.

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8
Sammakko 2018. 80 s.

Arvostelukappale.

Seuraava haaste olisikin sitten opetella lukemaan mangaa! Jostain syystä kynnys tuntuu ylittämättömältä. Vinkkejä alkuun pääsyyn?

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä (sarjakuva)

Kylläpä olen iloinen, että joku ystävällinen sielu Helsingin kirjamessuilla vinkkasi minulle, että Eino Leinon Helkavirsistä on tehty sarjakuvaversio ja että sitä on messuilla myynnissä. Kaikeksi onneksi tulin vielä viime hetkessä ryysineeksi Arktisen Banaanin messuosastolle ja hankkineeksi aarteen itselleni. Kiitos sinulle vielä vinkistä, kuka olitkin!

Aarre hautautui sitten messujen jälkeen luettavien pinoihin, mutta eilen hieman työpöytääni joulusiivousajatuksella pöyhiessäni se osui käteeni. Ajatella, minulla on tällainen kirja! Vaikuttaapa mielenkiintoiselta! (Tästä huomaa, mitä etua on kuormittuneesta muistista…)

Eino Leino kirjoitti runoteokset Helkavirsiä vuonna 1903 ja Helkavirsiä II 1916. Runot ovat kirjailijan itsensä keksimiä myyttejä ja balladeja, jotka on sovitettu kalevalaiseen runomittaan. Sitäkin Leino paranteli tarkoituksiinsa ja aikaan sopivaksi.

”Nämä kuumeiset riimit kumpuavat syvältä suomalaisesta sielunmaisemasta, ja ammentavat vahvasti kalevalaisista myyteistämme. Niissä sekoittuu pakanuus ja kristinusko, hyvyys ja pahuus, rumuus ja kauneus, itä ja länsi. Leinon tarinat eivät ole nationalistista paatosta, vaan päinvastoin ne luotsaavat sielun synkkiä, tummia vesiä. Nuoremman sukupolvenkin on aika löytää Leino.”  Näin esitellään kustantamon nettikaupassa  Petri Hiltusen toimittaman sarjakuva-albumin Eino Leinon Helkavirsiä  alkuperäistekstejä.

Hiltunen on koonnut yhteen monipuolisen ja kiinnostavan tekijäjoukon, johon kuuluvat hänen itsensä lisäksi Kristian Huitula, Katariina Katla, Katja Louhio, Tuomas Myllylä, Eetu Pellonpää, Lauri Pitkänen, Sari Sariola, Antti Tiainen ja Vesa Vitikainen. Itselleen Hiltunen kertoo etukäteen varanneensa vain lempirunonsa Tumman, muuten muilla oli vapaat kädet. Kukin tekijöistä on tehnyt albumiin yhdestä kolmeen sarjakuvaa, ja Sari Sariola on tehnyt ainoastaan albumin kannen.

Taiteilijat ovat saaneet vapaat kädet myös toteutuksen suhteen, ja tuloksena onkin monipuolinen kokoelma kiehtovia tulkintoja. Jotkut ovat tekijöidensä itsensäkin mukaan lähinnä kuvituksia Leinon tekstiin, joka on otettu mukaan sellaisenaan, sanasta sanaan. Tällaisesta ovat hyviä esimerkkejä jo mainittukin Hiltusen Tumma, joka aloittaa albumin, sekä nuoren Lauri Pitkäsen Ylermi.

Petri Hiltunen: Tumma.

Aivan toisenlaiseen, hyvin rohkeaan ja henkilökohtaiseen tulkintaan on päätynyt Katariina Katla runon Kevät sarjakuvallistuksessa. Leinon tekstin rinnalla kulkee Katlan oma teksti, tulkinta Leinon runosta. Seepiansävyiset, maalausmaiset kuvat ovat tehokkaita. Harmillista kyllä Katlan tulkintaosuuksissa on käytetty masentavan pientä käsialaa, josta oli lähes mahdotonta saada selvää. Sama ongelma on Äijön virressä, jonka on tehnyt Eetu Pellonpää.

Katariina Katla: Kevät.

Muutamissa tulkinnoissa on rohkeasti modernisoitu tarina. Leinon teksti on joko ainoa sanallinen muoto tai sitä on rikastettu muutamalla repliikillä ja kontrastina kuvitus kulkee aivan omaa polkuaan. Petri Hiltusen Räikkö räähkä on rohkeasti tuotu nykypäivän konflikteihin ja siirretty suomalais-ugrilaisista ympyröistäkin toisaalle. 

Vesa Vitikka ja Karja Louhio taas ovat muuttaneet Ukrin motoristijengin räyhäkkääksi pomoksi. Hienosti toimivat!

Petri Hiltunen: Räikkö räähkä.

Katja Louhio ja Vesa Vitikka: Ukri.

On vaikea valita suosikkia hienojen töiden joukosta. Leinon teksti toimii yllättävän hyvin nykypäivänäkin, ja tarinat ovat hurjia ja huikeita. On aivan mahtava idea tehdä niistä sarjakuvaversiot. Runot avautuvat sellaisellekin lukijalle, joka ei tavallisesti niin runoista välitä tai ole niihin tullut tutustuneeksi. Alkuperäiskokoelmista olen pitänyt aina hurjasta Ylermistä, mutta Kimmon kostokin on hieno. Samoin Leinon versio Pyhästä Yrjänästä on suorastaan anarkistinen!

Petri Hiltunen: Pyhä Yrjänä.

Tuomas Myllylä: Kimmon kosto.

Kaikkia alkuperäistekstejä ei siis ole albumiin mahdutettu, vaan mukana ovat runot:

Tumma

Ukri

Pimeän peikko

Pyhä Yrjänä

Äijön virsi

Kevät

Merenkylpijäneidot

Kimmon kosto

Räikkö räähkä

Ukon lintu ja virvaliekki

Ylermi

Tuuri

Lauri Pitkänen: Pimeän peikko.

Kiitosta on annettava myös hyvästä esipuheesta sekä lopusta löytyvästä tekstistä, joka avaa albumin syntyvaiheita lukijalle. Erittäin hienoa on, että mukana on kunkin tekijän esittely. Jokainen tekijä myös lyhyesti esittelee kunkin mukana olevan työnsä itse. Tämä avaa sarjakuvat vielä uudella tavalla. Kurkistelin tavan takaa, mitä tekijät teoksistaan kertoivat. Oli kaivettava alkuperäistekstitkin hyllystä. Siellä majailee yhteisnide, joka on painettu vuonna 1994 (Otava). Herkullisesti kuvat tuovat uutta ulottuvuutta klassikkoon.

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä

Arktinen Banaani 2015. 96 s.

Eino Leinon Helkavirsiä on 20 vuotta täyttävän Arktinen Banaani -kustantamon juhlateos, josta näyttää olevan hieno tarjouskin parhaillaan (13.12.2015) kustantamon verkkokaupassa.

Ostettu.

Lehtonen, Lehtonen & Paloniemi: Lennart

Onko Sinua koskaan lapsena varoitettu laittamasta silmiä kieroon, koska ne saattavat jäädä sellaisiksi lopun elämäsi ajaksi? Tai kielletty juoksemasta sakset kädessä tai karamelli suussa? Tai kävelemästä kengännauhat auki, koska saatat kompastua niihin? Minua on, ja itsekin olen melkoinen varoittelija ja maailman vaarojen murehtija, mitä lapsiin tulee.

Kaltaisiani ihmisiä lienee melkoisesti, ja uskonpa, että moni meistä kaikista tunnistaa useimmat vaaranpaikat, jotka ovat kohdanneet onnetonta epäonnenlasta Lennartia. Lennart on Peik Lehtosen ja Katja Lehtosen äidin työkaveri, joka on Lehtosten perheessä kasvanut vuosien mittaan legendaarisiin mittoihin. Lennartille tuntuu tapahtuneen kaikki maailman onnettomuudet, jotka vaanivat varomattomia lapsia ja aikuisiakin.

Lehtoset saivat idean sarjakuva-albumin toteuttamisesta laatiessaan puhetta äitinsä 50-vuotisjuhlaan. Puheen aiheena oli muun muassa Lennart, kuinkas muuten, olihan hän ollut kiinteä osa lastenkasvatusta perheessä. Idea nousi lentoon, kun piirtäjäksi saatiin Milla Paloniemi. Syntyi albumi Lennart.

Paloniemi on toteuttanut Lennartin hahmon äärimmäisen naivistisesti, ja mies on vain jonkinlainen munanmuotoinen tikku-ukko. Useita kuvia on ryyditetty valokuvilla tai niiden palasilla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvat toimivat loistavasti hauskasti kiteytettyjen ’viisauksien’ kera. Opetukset on aina viety äärimmilleen, joten Lennart-parka menettää väkivaltaisesti henkensä lukuisia kertoja tai ainakin menettää kaiken maallisen omaisuutensa kerta heitolla. Hihittelin kirjan äärellä, ja varsinkin viimeiseksi säästetty onnettomuusriski puhutteli. Monissa uhkakuvissa muuten piilee kuitenkin totuuden siemen!

Peik Lehtonen, Katja Lehtonen ja Milla Paloniemi: Lennart

Like 2015. 112 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

P.S. Olen skannannut näytekuvat albumista, joten siksi kuvat ovat 'hieman' vinossa. Pahoittelen. Kirjassa sivut ovat moitteettoman suorassa!

Hugleikur Dagsson: Huumorin musta kirja

Islantilaisen sarjakuvapiirtäjän Hugleikur Dagsonin pilapiirroskokoelma Huumorin musta kirja – 666 valittua on lojunut kirjoituspöytäni kulmalla ”lähiaikoina luettavien” -pinossa heinäkuusta asti. Pari työkavereitten kanssa käytyä keskustelua nostivat kirjan esiin pinon pohjalta. Aikaisemmin olen jo todennut, että Hugleikurin huumori on jollain tavalla pelottavaa. Kun huomaa nauravansa jopa ääneen mitä kauheimmille asioille, todellisille tabuille, kuten insestille tai perhesurmille, joutuu pohtimaan aika perimmäisiä kysymyksiä itsestään. Olenko kaikesta hankkimastani sivistyksen pintakiillosta huolimatta kuitenkin aivan pervo?! Lohtua näihin tutkiskeluihin toi tieto siitä, että järkevinä, kunnon tolkun ihmisinä pitämäni kollegat, ja vielä naiset, tunnustivat pitävänsä myös Hugleikurista.

Ensimmäinen keskustelu käytiin, kun olimme työkavereitten kanssa käymässä pääkaupungissa Ateneumissa. Korkeakulttuuriretkeä monet täydensivät piipahduksella Akateemisessa kirjakaupassa. Kollegani oli ostanut kassillisen kirjoja ja kertoi naureskelleensa ja kauhistelleensa jonkin kummallisen pilapiirroskirjan jutuille. Muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen oli selvää, että Hugleikurista oli kyse.

Toinen riemastuttava keskustelu käytiin lähimpien kollegoiden kanssa torstaina ruokapöydän ääressä. Molemmat minua nuoremmat naiskollegat kertoivat pitävänsä kovasti Hugleikurista, vaikka todellakin monet vitsit pureutuvat perimmäisiin ja perinteisesti huumorin ulottumattomissa pidettyihin aiheisiin. Pohdimme, mitä voi jääkaappinsa ovessa pitää, kun kylässä käy lukutaidon juuri omaksuneita lapsia. Miksi Elämäsi viimeinen kalenteri on ripustettu työpaikalle tilaan, jossa käy vain aikuisia?

Huumorin musta kirja – 666 valittua pitää alaotsikon mukaisesti sisällään parhaat palat Hugleikur Dagssonin aiemmista pilapiirrosalbumeista Saako tälle edes nauraa?, Onko tämä muka hauskaa?, Tässä ei ole mitään vitsiä!, Naura, pervo, naura! ja Nyt on vitsit vähissä. Piirroksia ei ole mitenkään ryhmitelty aihepiireittäin tai käsittääkseni muullakaan perusteella. Kirjan hankinnalle ei liene perusteita, jos hyllyssä jo nököttävät aiemmin ilmestyneet kokoelmat, sillä uusia piirroksia ei ole mukana. Mutta jos ei ole aiempiin tutustunut, tästä saa nopeasti ja yksien kansien välistä läpileikkauksen Hugleikurin tuotannosta ja sen karmaisevista aihepiireistä. Tyylikkääseen ulkoasuun on panostettu, sillä kovat kannet jäljittelevät nahkaa ja selkämykseen on sidottu myös aistikas lukunauha. Sisällä sitten roiskuvatkin estoitta kaikki ihmisruumiin eritteet.

Hugelikur Dagsson: Huumorin musta kirja – 666 valittua

Atena 2012. Englannin kielestä suomentanut Ville Lähteenmäki.

P.S. Valitsin tähän juttuuni kuvia, jotka ovat ehdottomasti kilteimmästä päästä, mutta jotka naurattivat aihepiirinsä johdosta minua erityisesti.

Pertti Jarla: Fingerpori - kuntauudistus

Olen aikaisemminkin täällä blogissani tunnustanut, että vaikka en ole mikään sarjakuvien suurkuluttaja tai asiantuntija, luen mielelläni Pertti Jarlan Fingerpori-sarjan strippejä. Meille tulee kaksi sanomalehteä, joissa molemmissa julkaistaan Fingerporia kuudesti viikossa. Stripit ovat siis jo ainakin kahdesti luettuja, kun ne saa ostaa kovakantisina ja värillisinä albumeina. Nämäkin olen itselleni koonnut kaappiin.

Uusiotavaraa ja kierrätystä on myös Fingerpori – kuntauudistus -albumi, jonka ostin viime viikolla poiketessani taidenäyttelyssä käydessäni Ateneumin kaupasta. Ateneumin kirjakauppa on poikkeamisen arvoinen. Tarjolla on hyvän taidekirjavalikoiman ohella hieman valtavirrasta poikkeavaa kaunokirjallisuutta ja ihan hyvätasoinen sarjakuvavalikoima. Jos tuntisin lajityyppiä paremmin, olisin kenties tehnyt muitakin hankintoja, mutta nyt aika ei riittänyt syvällisempään tarjonnan tutkailuun.

Kuntauudistus-kirja on formaatiltaan perinteistä suurikokoista sarjakuva-albumia kätevämpi. Stripit on painettu sivuille vertikaalisesti, eli ne luetaan ylhäältä alaspäin. Tämä toimii mainiosti kolmikuvaisilla ja melko hyvin kaksikuvaisilla stripeillä, mutta jos alkuperäinen piirros on ollut yhden kuvan strippi, joka on kolmen kuvan levyinen, se on pitänyt painaa sivulle poikittain. Näitä poikittaisia kuvia on kirjassa vain muutama. Muuten kirjaa on miellyttävämpi käyttää kuin esimerkiksi Kamppailuni-albumia, joka on muodoltaan pitkulainen. Stripit on siihen painettu alkuperäisten tapaan horisontaalisesti, mutta vain yksi sivua kohden, kuten tässä Kuntauudistuksessakin. Pieni koko on mukava, mutta hintaa olisi saanut varmasti alas, jos olisi tyydytty pehmeisiin kansiin. Nyt Kuntauudistuksessa on kovat kannet.

Kirjan stripit on löyhästi ryhmitelty aihepiireittäin, ja jokaisen aiheen alkuun on kirjoitettu parin-kolmen sivun mittainen johdantoteksti. Nämä jaarittelut eivät aina toimi kovin hyvin, ja olenkin sitä mieltä, että Jarlan huumori puree parhaiten lyhyenä ja ytimekkäänä strippinä. Stripit nimittäin jaksavat hihityttää vielä kolmanteen tai viidenteenkin kertaan luettuina. Tosin en ole aivan varma, ovatko välijaaritukset Jarlan vai albumin toimittajan Vesa Kataiston kirjoittamia. Osa strippien vitseistä on härskejä kaksimielisyyksiä, jotka kuluvat nopeasti, mutta joukossa on kielioivalluksia, jotka kuuluvat helmien joukkoon. Välillä on hierottava älynystyröitäänkin, että vitsi aukenee. Tietysti avuksi on, jos lukijan huumorintaju on jo valmiiksi hieman nyrjähtänyt rahvaanomaisuuden suuntaan J.

Jarlan terveiset kriitikoille!

Fingerpori – sopii yrittää!

Pertti Jarla: Fingerpori – kuntauudistus

Arktinen banaani 2012. 192 s. 

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan päivän kunniaksi työpaikallani rakennettiin tänään pientä näyttelyä, jonka ideana oli Kalevalan antamat vaikutteet suomalaisessa kulttuurissa. Sattuneesta syystä minunkin kaappieni kätköistä löytyi melkoinen kasa materiaalia. Sitä kokoillessani muistin lukeneeni monenlaisia Kalevalaan perustuvia teoksia, joista yksi on Petteri Hakkaraisen Väinämöinen, vanhana syntynyt. Olen siitä vuonna 2004 kirjoittanut seuraavan arvion, olkaapa hyvät:

Pakinoitsija Petteri Hakkarainen on tehnyt ison urakan kääntäessään Lönnrotin Uuden Kalevalan (1849) nykysuomeksi ja romaanimuotoon. Näin on syntynyt kirjailijan esikoisromaani Väinämöinen, vanhana syntynyt. Hakkarainen ei ole ensimmäinen Kalevalan uudelleensovittaja, sillä esimerkiksi Kalevalan juhlavuonna 1999 ilmestyi Kai Niemisen Kalevala 1999. Jotain tämä ainakin kertonee Kalevalan keskeisestä merkityksestä suomalaisessa kulttuurissa.

Hakkaraisen teos eroaa Niemisen versiosta parillakin merkittävällä tavalla, vaikka molemmat ovat olleet täysin uskollisia Lönnrotin Kalevalan juonelle. Nieminen on kirjassaan käyttänyt runsaasti alkuperäistekstin runositaatteja, mutta Hakkarainen ei ole näin menetellyt. Hän on muuttanut kaikki loitsut ja syntysanatkin proosaksi. Näissä kohdissa erityisen selkeästi tulee esille kalevalaisen kielen voima: runon sisältö ei aina pelkästään ratkaise, vaan myös muodolla on merkitystä.

Hakkarainen on lisäksi värittänyt kieltä pakinamaisesti: Linnulla on hyvä näkö ja tilannetaju kalalokiksi. ”Maata näkyvissä”, se raakkuu ja aloittaa heti syöksykierteen kohti pattipolvien suojaisaa satamaa luullen niitä heinämättääksi. Vaikka sen näkö on kohdallaan, on älykkyydessä petraamista. Tyyli jaksaa hymyilyttää pari ensimmäistä lukua, mutta sitten se kyllä menettää tehonsa.

Kalevalansa lukeneille Hakkaraisen kirja ei tuo juurikaan uusia elämyksiä, mutta Kalevalaa koulussa kammonneille tai muuten sen kieltä vieroksuville Väinämöinen, vanhana syntynyt on helppo tapa tutustua kansalliseepokseen.

Oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!


P. S. Suosittelen lämpimästi myös Kristian Huitulan sarjakuva-Kalevalaa, josta on juttu tämän päivän Hesarin kulttuurisivuilla. Huitula sanoo lopuksi kirjojensa suosiosta näin: "Iäkkäät naiset ovat olleet yllättävän iso kohderyhmä, vaikka he eivät yleensä lue sarjakuvia." Pohdin vain, kuinka moni kollegani on laillani hankkinut albumit elävöittämään peruskoulun Kalevala-tunteja :)

Alison Bechdel: Hautuukoti - tragikoominen perheeni

Äidille, Christianille ja Johnille.
Meillä oli hauskaa yhdessä,
kaikesta huolimatta.
- Kirjan omistus -

Vasta kirjablogeihin tutustuttuani ja erityisesti Sallan lukupäiväkirjaa jonkin aikaa seurattuani oikeastaan oivalsin, että sarjakuvat voivat antaa monenlaisia lukuelämyksiä, myös aikuisille. Jokapäiväisten sanomalehtistrippien ja satunnaisten Asterix- ja Lucky Luke -albumien lisäksi on olemassa myös jotakin ihan muuta.

Joulun välipäivillä tein aleostoksia nettikirjakaupoista ja jonkin tilauksen yhteydessä olin klikannut itselleni myös sarjakuvaromaanin Hautuukoti. En tiennyt kirjasta ja sen tekijästä Alison Bechdelistä yhtään mitään ennakkoon. Oikeastaan se oli ihan hyvä lähtökohta. Vaikutuin teoksesta monella tavalla. Ensinnäkin se oli puhtaasti teknisenä lukukokemuksena miellyttävä. Tekstiä on paljon, mutta kuvat ovat myös taidokkaita ja täynnä täydentäviä yksityiskohtia. Mietin lukiessani monesti, että tästä olisi saanut myös perinteisen elämäkerrallisen romaanin vaivatta. Piirtäminen on kuitenkin Bechdelille ominainen kerrontapa, sen huomaa tollompikin lukija. Tästä tuntui olevan hyvä aloittaa sarjakuvaromaaniin tutustuminen. 

Kirjan koko nimi on Hautuukoti – tragikoominen perheeni. Nimi kertoo paljon. Teemat ovat vaikeita ja traagisia, mutta kerrontaote on lempeä ja humoristinen, vaikka säästelemisestä Bechdeliä ei voi syyttää. Konkreettisesti nimen Hautuukodilla viitataan perheen ensimmäiseen asuntoon, joka oli Alisonin isänisän kotitalo, asunnon ja hautaustoimiston yhdistelmä. Pienen yrityksen arki oli osa perheen elämää ihan konkreettisesti. Nimellä on kuitenkin vahva vertauskuvallinen merkitys. Myöhemmin nimittäin perhe muutti läheiseen vanhaan kartanoon, jonka pikkutarkka entisöinti ja sisustus muodostuivat isän pakkomielteiseksi harrastukseksi. Perheen sisäinen kylmyys ajoi kunkin perheenjäsenen omien harrastustensa pariin ja eristyksiin toisistaan.

Hautuukodissa Bechdel käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä isäsuhdettaan. Myös äidin ja tyttären välejä kuvataan, mutta isä on selkeästi keskeisemmässä roolissa. Sisarukset, kaksi veljeä, jäävät vaatimattomiksi taustahenkilöiksi. Varhaislapsuuden muistoissa isä oli arvaamaton, ankara ja väkivaltainenkin. Mitä suuremmiksi lapset kasvoivat, sitä enemmän heitä käytettiin työvoimana niin hautaustoimistossa, puutarhassa kuin kotona remontoinnissakin arkisempien kotitöiden lisäksi. Tätä puolta kasvatuksessaan Bechdel ei avoimesti kritisoi, mutta kuvista voi lukea melko paljon. Harvoin työskentelevät lapset näyttävät iloisilta.

Vähitellen Alison kelaa auki muistojaan ja yhdistelee niitä myöhemmin saamiinsa tietoihin. Mitä kotona oikein tapahtui? Mitä kaikkea lapsi tajusi mutta sysäsi tietoisesti tai tajuamattaan syrjään liian vaikeina ja käsittämättöminä asioina? Kaksi merkittävää tapahtumaa käyvät lukijalle selviksi jo varsin nopeasti. Isä kuoli, kun Alison oli parikymppinen. Vain joitakin kuukausia aiemmin Alison oli tajunnut olevansa lesbo. Mikä oli näiden tapahtumien välinen yhteys? Oliko sitä?

Hautuukoti on hieno teos monella tavalla. Ensinnäkin Bechdel käsittelee homoseksuaalisuutta avoimesti ja tuoreesti. Aihe saa syvyyttä isän tarinasta, joka askarruttaa tyttären mieltä. Minua miellytti myös teoksen kirjallinen maailma. Kummatkin Alisonin vanhemmat ovat ammatiltaan lukion kirjallisuudenopettajia. Isäkin joutui tekemään opettajan töitä hautaustoimistobisneksen lisäksi. Kirjallisuus oli yksi isän suurista intohimoista, ja sen avulla ja kautta myös Alison koki isän ajoittain läheiseksi. Kirjat yhdistivät. Äiti tekee väitöskirjaa, soittaa pianoa ja näyttelee. Perheelle ei jää aikaa. Äidistä annetaan hyvin kylmäkiskoinen ja etäinen kuva. Alison itsekin opiskeli yliopistossa kirjallisuutta, hän mm. osallistuu James Joycen Odysseus -kurssille, jota hän kuvaa pistämättömästi. Joyce on tietysti yksi hänen isänsä suosikkikirjailijoista.

Teos kuvaa mielestäni myös amerikkalaista pikkukaupunkielämää varsin suorasukaisesti. Alisonin isän koko elämä on sisältynyt muutaman neliökilometrin alueelle. Lähes kaikki kaupunkilaiset tuntuvat olevan sukua keskenään. Ahdistaa, on pakko päästä pois. Ahdistavia ovat myös perheen pakkomielteet. Isä omistautuu remontoinnille, sisustamiselle, puutarhanhoidolle ja kirjallisuudelle (seksuaalisten pakkomielteidensä lisäksi). Alison kärsii varhaisteininä pakko-oireisesta häiriöstä, joka on kuin suoraan tohtori Spockin lastenkasvatusoppaasta, jota äiti tuntui ahkerasti lukevan. Äiti paneutuu harrastajateatterin rooleihin yhtä antaumuksella kuin väitöskirjansa tekemiseen. Arki tuntuu soljuvan työnteon ja riitelyn siivittämänä.

Opettajan työ ei nyt niin rankkaa ole...

Teos tuntuu olevan melkoinen runsaudensarvi. Kaikkiaan sen lukeminen oli oikein virkistävää. Ei ihme, että Bechdel on saanut siitä vuonna 2007 Eisner-palkinnon, jota Wikipedia luonnehtii eräänlaiseksi sarjakuva-Oscariksi. Kiinnostuin niin kovasti, että nyt tekisi mieli hankkia käsiinsä Bechdelin muutkin suomennetut teokset, Lepakkoelämää ja Lepakkoelämää 2.

Alison Bechdel: Hautuukoti – Tragikoominen perheeni

(Fun Home; A Family Tragicomic) Suom. Taina Aarne

Like 2009. 238 s.