Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi: Se on täytetty #dekkariviikko

 

Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat -teoksessa yksi tietty saapaspari kulkee sodan aikana mieheltä toiselle. CrimeTimen vuonna 2011 julkaisemassa novelliantologiassa Tykki taas Lahti-pistooli yhdistää kahdentoista eri rikoskirjailijan novelleja.

Saman idean pohjalta on syntynyt neljän suomalaisen kirjailijan teos Se on täytetty, jota kustantaja luonnehtii neljästä tarinasta koostuvaksi jännitysromaaniksi. Itse luin tarinat lähinnä löyhästi yhteen nivoutuvina novelleina, ja Ruumiin kulttuurin päätoimittaja Päivi Remes luonnehtii niitä pienoisromaaneiksi, mutta ei määritelmällä tälläkään kertaa ole kummoistakaan merkitystä. Idea on hulvaton: tarinoissa kulkee yhdistävänä tekijänä täytetty mäyrä.

Kirjoittajanelikon muodostavat kirjailijat Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi, jotka kaikki ovat nimekkäitä ja ansioituneita tekijöitä myös jännityskirjallisuuden saralla. Tuoreessa Suomen dekkariseuran jäsenlehdessä Ruumiin kulttuuri 2/2024 nelikko esitellään laajasti. Naiset kertovat asuvansa suhteellisen lähellä toisiaan ja olevansa ystäviä jo vuosien takaa.

Vuonna 2016 eräällä tapaamisella syntyi idea yhteisistä lukuilloista, joissa kirjailijat lukevat teoksiaan ääneen ja haastattelevat toisiaan. Nimellä Vaaralliset naiset he ovat kiertäneet siitä pitäen esiintymässä eri puolilla. Se on täytetty on naisten ensimmäinen yhdessä kirjoittama teos. Hauskan idean täytetystä mäyrästä kuulemma keksi Tiina Raevaara.

Mäyrään tutustutaan kättelyssä eli Virpi Hämeen-Anttilan tarinassa Sukulaissielut. Sen ihmispäähenkilönä on erään lakkautetun koulun entinen vahtimestari Paananen, joka työvuosien kuluessa kiintyi biologian varastossa säilytettyyn täytettyyn mäyrään niin, että pyysi sen itselleen läksiäislahjaksi.

”Mäyrä oli noin kahdeksankymmenen sentin pituinen ja pään kohdalta neljänkymmenen sentin korkuinen. Se oli kohottanut yläruumistaan kuin olisi juuri noussut onkalostaan päivänvaloon, ja sen katse oli suunnattu yläviistoon, niin että kun Paananen käveli vitriinin luo, eläin tuijotti suoraan häneen.
Vahtimestaria miellytti mäyrän tuuhean turkin selkeä väritys, vartalon syvä harmaa sävy ja pitkulaisen pään säännölliset mustat juovat hohtavan valkoisella taustalla. Mustat, valkoreunaiset korvat oli sijoitettu tarkasti mustien juovien keskikohtaan päälaelle, ja mustista käpälistä työntyivät esille kaivajan kynnet. Paananen saattoi ihailla monen minuutin ajan mäyrän kookasta kuonoa ja tummia silmiä, jotka muistuttivat hänestä ihmisen silmiä.”

Paanasen ja mäyrän suhde alkoi jo koulussa saada hieman maagisia piirteitä. Paananen alkoi käydä mäyrän kanssa keskusteluja. Tuntui kuin kaikista mahdollisista olennoista juuri mäyrä ymmärtäisi miestä parhaiten. Kun Paananen sitten vie mäyrän kotiinsa ja sijoittaa sen parhaalle paikalle olohuoneeseen, alkavat vaikeudet. Paanasen vaimo ei pidä mäyrästä. Tunnelma alkaa nopeasti kiristyä.

Hämeen-Anttilan Sukulaissielut sijoittuu jonnekin 1960- ja 70-lukujen taitteeseen. Ansu Kivekkään Säpinää alkaa marraskuulta vuonna 1983. Henkka herää kauheassa krapulassa kaverinsa Ilen asunnolta kainalossaan toisen kaverinsa Kuosmasen täytetty mäyrä. Aamu ei juuri parane, kun Henkka löytää viereisestä huoneesta Ilen, jolla on fileerausveitsi syvällä lapaluidensa välissä. Mitä yöllä oikein on tapahtunut?

Kivekkään vauhdikkaassa ja yllättäviä käänteitä saavassa tarinassa mäyrä on saanut omistajansa äidin käsittelyssä vatsapussin, jonka sisältö tuntuu kiinnostavan hyvin vaarallisia tahoja. Ilen ruumiin hävittäminen saa sekin melkoisia kierteitä!

Teoksen kolmannen jakson on kirjoittanut Pauliina Susi. Talvipesä-niminen tarina sijoittuu ajallisesti nykyaikaan, ja siinä mäyrä on päätynyt iäkkään Rauno Rahikaisen haltuun. Raunolta on alkanut ote elämänhallintaan lipsua, ja hänen tyttärensä palkkaa Jannan siivoamaan Raunon taloa. Rauno ei ajatuksesta pidä lainkaan. Vähintäänkin omituisesti käyttäytyvä vanhus on koonnut kaiken talonsa ryönän talvipesää varten, eikä sitä suinkaan pidä siivota roskikseen.

Mistä oikein on kysymys? Vähitellen asiat alkavat valjeta Jannalle ja hän alkaa miettiä, onko siivouskeikka sittenkään siitä saatavan kieltämättä hyvän korvauksen väärtti. Mutta Jannalla olisi todellakin tulevaisuudessa rahalle käyttöä. Sitten tapahtumat alkavat toden teolla vyöryä kohti hurjaksi yltyvää loppuhuipennusta.

Mäyräsalaliitto on Tiina Raevaaran käsialaa ja on teoksen viimeinen tarina, koska se sijoittuu tulevaisuuteen eli vuoteen 2043. Raevaaran tulevaisuuskuva on dystooppinen. Kaikki eläimet on tarkoin hävitetty kuivalta maalta tautiepidemioiden hillitsemiseksi. Meressä kyllä kuhisee elämää, mutta se pelottaa kaikkia ihmisiä, eikä kukaan järjissään oleva menisi lähellekään vettä. Kaikki eivät kuitenkaan vallitsevaan maailmanjärjestykseen tyydy, vaan vastarintaliike kokoaa suljetuilla erämaa-alueilla voimiaan.

Bioetsivä Adalmiina Hakkarainen törmää työkeikallaan yllättävään kiellettyyn esineeseen eli täytettyyn mäyrään, joka sitten päätyy hänen asunnolleen. Jostain itselleen käsittämättömästä syystä Adalmiinan on pakko saada mäyrä itselleen. Sitten Adalmiina saa pomoltaan huippusalaisen työtehtävän, joka vie hänet ensin erämaihin ja sieltä yhä hurjemmaksi kiihtyvään seikkailuun. Kuten tarinan nimestä voi päätellä, tulee täytetyllä mäyrällä olemaan siinä ja maailmanpelastamissuunnitelmassa ratkaiseva osansa.

Kaikki neljä tarinaa ovat omanlaisiaan ja -tyylisiään, mutta niitä siis yhdistää enemmän tai vähemmän tuo yhä uudelleen esiin putkahtava omahyväinen täytetty mäyrä. Hieman vaihtelee tarinasta toiseen, kuinka paljon mäyrä tuntuu tietoisesti vaikuttavan tapahtumien kulkuun. Ehkä kyse on tarinoiden ihmishenkilöiden herkkyysasteesta?

Tarinoita yhdistää myös miltei käsin koskettavissa oleva kirjoittamisen ja kertomisen ilo. Se tarttuu nopeasti lukijaankin. Lämmin suositus tälle erikoisteokselle!

Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi: Se on täytetty
CrimeTime 2024. 298 s.
Kansi Jyri Alanne
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

 

 

 

 

 

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi (Takamailla 1)

 

”Ihminen on erilainen eläin kuin muut, osa meistä syö lihaa ja osa lipittää vihersmoothieita. Jotkut ovat saalistajia ja toiset saaliita.”

 

Yhdysvaltalaiset Joel ja Ethan Coen eli Coenin veljekset ovat elokuvan moniammattilaisia, joiden kädenjälki on persoonallista. Wikipedian mukaan Coenin veljesten elokuville ovat tyypillisiä eksentriset hahmot ja monimutkaiset juonet. Vuonna 1996 ilmestynyttä elokuvaa Fargo luonnehditaan mustaksi draamakomediaksi. Se sijoittuu ainakin osittain Minnesotan takametsiin.

Vuonna 2014 alkoi Fargo-elokuvan ideaan perustuva samanniminen tv-sarja, johon on tähän mennessä tehty viisi tuotantokautta. Coenin veljekset toimivat sarjan tuottajina. Kaudet ovat itsenäisiä tarinoita ja ne sijoittuvat eri puolille Yhdysvaltoja takamaille, usein syrjäisiin pikkukaupunkeihin. Tarinat ovat piinaavan jännittäviä, tunnelma on painostava eikä yllättävää brutaalia väkivaltaa kaihdeta. Niitä katsoo sydän kurkussa ja kädet hioten, mutta itselleenkin yllätyksenä huomaa välillä myös huvittuvansa ja ällistyvänsä ovelista, paikoin täysin absurdeista juonenkäänteistä.

Joona Keskitalo on antanut uuden rikosromaanisarjansa nimeksi osuvasti Takamailla. Idea muistuttaa Fargo-tv-sarjaa, eli Takamailla-sarjan osat eivät esimerkiksi ole juonellista jatkumoa miljöön tai henkilöiden osalta. Aloitusosa Saari, joka repesi, sijoittuu Korppooseen ja Turun saaristoon, ja seuraava osa Suo, joka upposi, sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle. Kukaan ensimmäisen osan henkilöistä ei ole mukana toisessa osassa, joka ilmestyy tämän vuoden (2024) syksyllä.

Myös tyylillinen sukulaisuus Fargon ja Takamailla-sarjan välillä on ilmeinen. Tämä ei suinkaan ole moite tai vähättely, päinvastoin, nautin kovasti yhtäläisyyksien ja erojen pohdiskelusta Saari, joka repesi -romaanin parissa. Kyseessä on suomalaiseen maisemaan onnistuneesti istutettu musta draamakomedia. Ei ihan niin piinaava kuin Fargo, mutta riittävän arvoituksellinen ja absurdi. Huumori on pikimustaa, eikä yllättävää ja brutaalia väkivaltaa karteta, kun tapahtumat lähtevät eskaloitumaan.

Saaristossa ihmiset ovat tottuneet taistelemaan pysyäkseen hengissä ankarissa olosuhteissa, joten tarvittaessa valtakunnan lakeja ainakin taivutetaan. Virkavalta on kaukana eikä ymmärrä, millaista elämä takamailla on.

”Kaupungeissa ollaan ehkä pehmennytty, mutta saaristossa asuu vielä miehiä, jotka uskaltavat puolustaa maata jalkojensa alla.”

Eksentrisistä hahmoista ei Saari, joka repesi -romaanissa ole ainakaan pulaa! Sisäkannen liepeessä esitellään heistä lyhyesti kuusi, mutta koko joukko lisää tulee mukaan kuvioihin tarinan edetessä.

Tapahtumat käynnistyvät tai oikeammin niiden matkaan hypätään kohdasta, jossa Korppoon Verkanin vierassataman uusi omistaja Jennifer, oikealta nimeltään Jenni, hurauttaa yrityksensä pihaan. Paikkakuntalaisten ällistykseksi ja erään arvaamattoman tahon suureksi harmiksi paikan omistaja Jerker Krug on ehtinyt myydä sen juuri ennen kuolemaansa. Jerkerin ruumiin löytää sattumalta merestä ikuinen tunari Sigge, joka päätyy tekonsa ansiosta lehtien palstoille ja yllättäen myös sankarin rooliin. Merestä nostetun Jerkerin kaula on viilletty auki ja sormet katkottu. Onko mies iskeytynyt veneensä potkuriin? Onko kyse traagisesta onnettomuudesta vai julmasta taposta, kenties murhasta?

Verkaniin tuntuu liittyvän monenlaista omituista. Edellinen venesatamayrittäjä Tobias on ollut veloissa ja kadonnut vaimonsa kanssa jäljettömiin. Läheisessä saaressa majailevat paikallisten mielestä epäilyttävät venäläiset liikemiehet eivät jostain syystä ilahdu omistajavaihdoksesta, vaan alkavat näkyvästi painostaa kaikkia tahoja saadakseen Jenniferin tekemät kaupat peruttua. Mielenterveysongelmien kanssa kamppaillut Jennifer on kuitenkin lujasti päättänyt, että Verkan on hänen viimeinen mahdollisuutensa osoittaa itselleen ja muille pärjäävänsä. Hän ei aio luovuttaa!

Lisää ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, ja kuten sanottu, juoni on todella monipolvinen ja -mutkainen. Yllättävät ja brutaalitkin käänteet seuraavat toisiaan, eikä lukijaparka voi kuin kääntää sivuja. Hykerryttävää kerrassaan!

Kirjan jälkisanoissa kirjailija paljastaa testanneensa yhden romaaninsa vaikuttavista kohtauksista. Tarinassa yksi henkilöistä ajautuu maaliskuisissa hyytävissä keleissä haaksirikon jälkeen jonkinlaiselle saaren ja luodon välimuodolle ja viettää siellä useamman vuorokauden hengenvaarallisissa oloissa. Keskitalo vietti samantapaisissa olosuhteissa 96 tuntia. Kokemus lienee ollut opettava ja mieleenpainuva, mutta mitäpä kirjailija ei tekstinsä eteen tekisi!

Paljon erityyppisiä dekkareita lukevana ja erityisesti suomalaisia uusia tekijöitä ja vanhojen tekijöiden uusia avauksia seuraavana aina välillä ajattelen, että kotimaisellekaan kentälle ei kovin helposti enää varsinaisesti uutta löydy. Mutta Keskitalo on osoittanut taitavuutensa jo edellisellä kolmen rikosromaanin Tottelemattomat-sarjallaan (aloitusosa Tottelemattomat), ja Takamailla-sarja on taas kokonaan jotain ihan muuta ja tuoretta. Minut on yllätetty, erittäin mainiota!

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi
Bazar 2024. 400 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale kustantajalta.

Rake Tähtinen: Saari - Miska Marian tarina

 

Rake Tähtisen Petäjämäki-dekkarisarjan kymmenes osa Menneisyyden arvet ilmestyy tämän vuoden syyskuussa. Ensimmäinen osa Musta joulu on julkaistu jo vuonna 2008, ja sen jälkeen kirjoja on tullut vähän epätasaiseen tahtiin välillä tiheästi, välillä vähän harvemmin. Teosten esittelyjen perusteella sarja sijoittuu tiukasti Uuteenkaupunkiin ja sen keskiössä ovat rikoskomisario Petri Petäjämäki ja rikosylikonstaapeli Laatikainen.

En ole ainuttakaan Petäjämäki-dekkaria vielä lukenut, vaikka kirjailijan nimi on tuttu monista yhteyksistä. Tänä vuonna sarjaan on ilmestynyt eräänlainen etäinen spin off -osa eli jännitysromaani Saari, jonka alaotsikko on Miska Marian tarina. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin vuoden 1986 kevääseen, joka omassa elämässäni oli hyvin merkityksellinen ja jäi Tšhernobylin ydinvoimalaonnettomuuden takia hyvin muistiin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tarinassa vilahtaa sivuosassa teini-ikäinen Petri Petäjämäki. Kiitän tästä maininnasta, sillä Petäjämäki-dekkareita lukemattomana silmänisku olisi todennäköisesti mennyt minulta kokonaan ohi. Se on mukava bonus sarjaa lukeneille, mutta ei mitenkään haittaa, vaikka sitä ei merkille panisikaan.

En luokittelisi Saarta varsinaiseksi dekkariksi, vaan pikemminkin on kyse romaanista, jossa tapahtuu rikoksia. Niitä kyllä poliisi ratkookin ja sitä seurataan, mutta näkökulma on pääosin alaotsikon mukaisesti Miska Marian, joka tahtomattaan ja tietämättään joutuu mukaan tapahtumaketjuun, jossa useampi ihminen menettää henkensä. Ote on vahvan psykologinen jonkinlaisella kauhuelementillä höystettynä.

16-vuotias Miska Maria asuu Rauhansalmi-nimisessä lastenkodissa. Tähtinen kuvaa lastenkotiarkea realistisesti tavalla, joka toi mieleeni aikoinaan lukemani Taru Väyrysen Kissan kuolema -romaanin. Koko laitoksessa tuntuu olevan vain yksi työntekijä, Sinikka, joka aidosti välittää lapsista ja nuorista. Tähtinen on monipuolisen työuransa aikana työskennellyt useita vuosia lastensuojelun erityisyksikössä, joten hän tuntee miljöön ja soveltanut tietämystään erinomaisesti.

Miska Maria ei varsinaisesti viihdy lastenkodissa tai koulun tarkkisluokalla, mutta ei hän silti kovin kapinallinen nuori ole. Lastenkodin sääntöjä hän kyllä venyttää ja testaa yhä ahkerammin työntekijöiden auktoriteettia. Hänen taustansa ei ole kaksinen. Isä on häipynyt kuvioista jo varhain, ja äidin viimeinen poikaystävä koitui tämän kohtaloksi.

Kymmenvuotias Miska Maria joutui katsomaan vierestä, kun mies pahoinpiteli äidin hengiltä. Pikkusisko Tuulia oli kuollut jo aikaisemmin onnettomuudessa, jota Miska Maria pitää omana syynään. Nyt Tuulia on alkanut ilmestyä Miska Marialle ja kommentoida tämän tekemisiä.

Yhtenä iltana Miska Maria poikkeaa Kumputien Grillikioskilla, jossa Kennet Sjögren on työvuorossa. Tyttö kiinnittää Kennetin huomion, ja kun he seuraavan kerran törmäävät toisiinsa kadulla, hän heittäytyy juttusille tytön kanssa. Miska Maria kuuluu porukkaan, jonka ytimenä on Blue Balls -niminen aloitteleva rokkibändi, ja taitavasti kitaraa käsittelevä Kennet värvätään pian mukaan. Petri eli Petsku Petäjämäki on tämän yhtyeen kosketinsoittaja.

Miska Maria ihastuu Kennetiin, joka käyttäytyy aikuismaisesti ja herrasmiesmäisesti, toisin kuin Masu, Blue Ballsin epävirallinen johtohahmo, joka kuvittelee Miska Marian kuuluvan itselleen. Tyttö ei voisi villeimmissä unissaankaan uskoa, että Kennet on hankkinut rahat uuteen vahvistinsettiinsä kammottavalla tavalla tappamalla vanhan miehen tämän omalla paistinpannulla ja ryöväämällä sitten tämän säästöt patjan alta.

Tappo on poliisillekin täydellinen mysteeri. Kuka erakkomaisesti eläneen miehen on voinut tappaa ja miksi? Ainoatakaan johtolankaa ei ole seurattavaksi, jos ei sitten lasketa sitä, että Kennet Sjögrenin on nähty kävelevän miehen asuinkadulla oletetun tapahtuma-ajan tienoilla. Siihen tapausta tutkiva rikosylikonstaapeli Ahola tuntuu takertuvan kuin terrieri.

Tarina etenee verkkaisesti. Tähtinen herkuttelee nostalgisilla yksityiskohdilla, ja romaani on todellinen sukellus 1980-luvun nuorison elämäntapaan. Kieltämättä nautin siitä kovasti, joten varsinaisen juonen hitaahko tiivistyminen ei haitannut yhtään.

Erinäisten käänteiden ja vielä toisen Kennetin raa’asti toteuttaman surmatyön jälkeen Miska Maria ja Kennet päätyvät Uudenkaupungin edustalla sijaitsevalle Iso-Haiduksen saarelle, joka sijaitsee noin kilometrin päässä rannikolta. Saari on romaanin tapahtuma-aikaan autio, mutta sillä sijaitseva maatila kuuluu Kennetin suvulle, joten nuorukainen tuntee paikan ja voi sinne huoleti asettua.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä painostavammaksi tunnelma muuttuu. Nuorten valmistellessa saareen lähtöä tekisi mieli huutaa Miska Marialle: ”Älä mene!” Kun ratkaisevat käänteet ovat käsillä, on paikoin vaikea pitää katseensa riveillä eikä päästää sitä harhailemaan seuraaville sivuille. Lopun ratkaisut onnistuvat yllättämään ja ovat karmivuudessaan supertehokkaita.

Rake Tähtinen: Saari – Miska Marian tarina
Rake Product 2023. 341 s.

Arvostelukappale.

Matti Laine: Kuolemanloukku

 

Jo pari kertaa Elias Vitikan tavattuani olen hieman huolissani miettinyt, tapaammeko vielä. Kun illalla suljin Matti Laineen kuudennen Elias Vitikka -rikosromaanin Kuolemanloukku, olen entistäkin huolestuneempi. Tässäkö tämä nyt oli?

Saman kysymyksen äärellä puolirikollispomo Elias Vitikka on koko romaanin ajan. Onko mitään mieltä hänen ikäisensä miehen enää yrittää pyristellä alamaailman toimijana? Eikö elämällä voisi olla tarjottavanaan jotain muutakin kuin jatkuvaa valppaana oloa ja oman selustan turvaamista? Mitkä asiat ihan oikeasti ovat hänelle tärkeitä ja taistelun arvoisia?

Tällä kertaa Elias tavataan Suomenlinnan avovankilasta, jossa hänen talousrikoksista saamansa puolentoista vuoden rangaistus alkaa olla lopuillaan. Sonjasta on tullut ero jo ennen vankilareissua, ja liikeyrityksensä hän on uskonut nuorten kumppaneittensa Niila Säterin ja Mira Jokimaan huomaan. Avioliittonsa mies toivoo vielä elpyvän, kunhan vapaus koittaa, ja Firman hän aikoo ottaa taas omaan hallintaansa.

Vankila-aika on tehnyt Eliakselle hyvää. On ollut aikaa miettiä ja hoitaa fysiikkaansa. Ennen kaikkea vankilassa on voinut säilyttää henkensä, kun palkkatappajat ovat himoinneet hänen päänahkaansa. Erilaisin järjestelyin Elias on hoitanut itselleen rauhallisen ja vakaan olon. Perhe on fyysisesti turvattu, samoin hän itse.

Mutta mitä lähemmäs vapautumisen hetki tulee, sitä huonommalta tilanne alkaa vaikuttaa. Sonjalla on hänelle ikäviä uutisia, eivätkä liikekumppanit vastaa viesteihin. Sitten häntä tulee tapaamaan omituisesti käyttäytyvä krp:n rikostutkija, joka lähtiessään kutsuu häntä kryptisesti nimellä Coltrane. Lisää huonoja uutisia Elias saa Tullin rikostutkija Kelalta. Eliaksen suojatti Veeti Poranen on tehnyt itsemurhan vierailtuaan vain alle vuorokautta aiemmin ilmeisesti huumebisneksiin liittyvän kiinteistön pihalla.

Mitä ihmettä oikein on tekeillä ja miten Elias liittyy kaikkeen? Joku iso tuntematon tekijä vetelee naruista taustalla, ja Elias on ilmeisesti yksi sätkynukeista. Mitä tehdä? Luovuttaako ja paeta, vai taistella ja kenties kuolla? Miten suojata rakkaimpansa tässä tilanteessa, kun kasvottomana pysyttelevä vastapuoli on häikäilemätön ja täysin armoton? Näitä kysymyksiä Elias siis päätyy tosissaan miettimään useaan kertaan, eikä ratkaisu tällä kertaa ole helppo.

Olen varmaan jokaista Elias Vitikka -dekkaria esitellessäni huokaillut, miten kovasti pidän Matti Laineen kirjoitustyylistä. Entisen NHL-kiekkoilijan ja perheenisä-rikollispomon valinta dekkarisarjan päähenkilöksi on ollut ehkä yllättävänkin onnistunut. Elias Vitikka on vielä nelikymppisenäkin puoleensavetävä tyyppi, juuri sopivan vaarallinen mutta pohjimmiltaan kuitenkin ennen kaikkea kunnollinen ja oikeudenmukainen herrasmies ja huolehtiva isä.

Tarvittaessa hän osaa olla kova ja häikäilemätön, mutta hänestä tuntuu puuttuvan kaikesta huolimatta pohjimmainen pahuus, jonka rikollisin keinoin rahansa ansaitsevan liikemiehen ominaisuuksiin kuvittelisi automaattisesti kuuluvan. Elias ei ole ahne tai suuruudenhullu, mikä ehkä tekee hänestä kilpailijoille arvoituksellisen vastustajan.

Laine on siis kirjoittanut päähenkilöstään ennen kaikkea tuntevan ja ajattelevan ihmisen, ei konemaista supersankaria. Se vetoaa lukijaan, ainakin minuun. Eikä nyt pidä käsittää väärin. Kyllä Elias Vitikka -sarjassa ja myös Kuolemanloukussa on toimintaa ja pimeään alamaailmaan liittyvää juonittelua kupruineen ja ylilyönteineen. Mistään pehmosarjasta ei todellakaan ole kyse. Myös kovia otteita käytetään, kun siihen on todellinen tarve.

Mutta olivatko nämä nyt lopulliset jäähyväiset? Ainakin kovin haikeissa tunnelmissa erosimme.

Matti Laine: Kuolemanloukku
Bazar 2022. 285 s.
Kansi Mika Tuominen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale.

Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto
Pelon liekit
Kuolemanloukku

Eeva Helle: Seitsemän päivää

Sotien jälkeen nuori Eeva Joenpelto tarvitsi lisäansioita Nuori Voima -lehden toimituspalkkioiden oheen. Aviomies Jarl Hellemann työskenteli jo Tammessa, ja lopulta kumpikin päätti kokeilla siipiään kirjailijana, kirjoilla kun oli hyvä menekki. Omilla nimillä ei kuitenkaan kirjoja lähdetty julkaisemaan, vaan otettiin käyttöön pseudonyymit.

Eeva Joenpelto julkaisi esikoisteoksensa Seitsemän päivää kirjailijanimellä Eeva Helle, joten kovin aktiivisesti ei taidettu haluta salanimen taakse kätkeytyä. Teosta on luonnehdittu ’ekspressionistiseksi kokeiluksi ja moraliteetiksi, jopa dekkariksi’. Elämäkertateoksessa Elämän kirjailija Eeva Joenpelto Helena Ruuska toteaa useaan otteeseen, että Joenpelto halusi myöhemmin mieluiten unohtaa koko teoksen.

Niin tai näin, Seitsemän päivää on edelleen ihan lukukelpoinen tiivis psykologinen rikosromaani. Rakenne on monista genren teoksista tuttu, eli alkuun lähdetään lopusta. Pikkukaupungin vanhapoikakirjakauppias Ilmari Malmström tupsahtaa ryvettyneenä ja sekavana poliisilaitokselle pääsiäissunnuntaina ja haluaa tunnustaa murhan. Hän on tappanut nuoren naisen nimeltä Iris Kivi. Poliisikomisario on vähintäänkin epäuskoinen.

Sitten palataan ajassa pääsiäisviikoin maanantaihin, jolloin kirjakauppias Malmströmin elämä muuttui. Hänen kirjakauppaansa ilmestyy huikaisevan kaunis mutta röyhkeä nainen, Iris Kivi. Ensikohtaaminen tekee ihmisiä ja erityisesti naisia välttelevään Malmströmiin niin ravistelevan vaikutuksen, että hän tapojensa vastaisesti ryyppää itsensä tukevaan humalaan. Se taas järkyttää hänen uskollista vanhaa taloudenhoitajaansa Idaa syvästi.

Tapahtumia seurataan sekä Ilmarin että Iriksen näkökulmista, ja kummankin henkilön luonnetta sekä historiaa valotetaan. Iriksen tilanne on tukala. Hän on mukana rikkaan johtaja Airolan seurueessa, joka on tullut miehen kustantamana viettämään pääisäistä kaupunkiin. Iris on ollut aikanaan Airolan rakastajatar, mutta on tullut aikoja sitten syrjäytetyksi. Jostain syystä hän edelleen roikkuu mukana, ainakin osittain rahattomuuttaan, mutta myös ylpeyttään.

Kuten oletettua, Ilmarin ja Iriksen tiet risteävät uudelleen, ja Iris viettelee kokemattoman Ilmarin. Ruuska pitää rakastelukohtauksen kuvausta ajalle epätyypillisen realistisena, mitä se varmasti onkin. Nykylukijaa se lähinnä huvittaa suorasukaisuutta tavoittelevassa kainoudessaan. Sen sijaan minua hätkäytti kylmäävän yksityiskohtainen ja verinen kuvaus kahdesta laittomasta abortista, joihin Airola on Iriksen pakottanut heidän rakkaussuhteensa aikana. Vastaavaan en ole juuri törmännyt uudemmassakaan kirjallisuudessa.

Hyvästä pohjustuksesta huolimatta Ilmarin ratkaisu tulee kuitenkin vähän yllätyksenä, tosin niin se tulee järkyttävänä yllätyksenä hänelle itselleenkin, ja romaanin viimeiset virkkeet ovat pysäyttäviä.

Eeva Helle: Seitsemän päivää
Kansankirja 1946. 184 s.

Kirjasto.

Lähteenä myös
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
WSOY 2015. 498 s.

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Tanssipartneri

 

Kirjailija Kauko Röyhkä ja entinen rikospoliisi Anneli Aunola julkaisivat viime vuonna yhdessä rikosromaanin Liian lempeä mies, joka aloitti Helsingin rikospoliisissa työskentelevästä Alisa Arosta kertovan dekkarisarjan. Tänään eli 3.2.2022 ilmestyy sarjan kakkososa Tanssipartneri.

Liian lempeä mies sijoittuu vuoteen 1993, ja Tanssipartneri kuvaa tapahtumia joitakin vuosia myöhemmin eli jossakin vuosien 1997 tai 1998 tienoilla. Aloitusosassa kertovassa jutussani olen todennut, että tarinassa kuvataan jonkin verran päähenkilön eli rikostutkija Alisa Aron henkilökohtaista elämää. Tanssipartnerissa Alisan yksityiselämän osuus korostuu, ja kirjan alkupuoli onkin pitkälti hänen perhe- ja ihmissuhdekuvioidensa kuvausta.

Avioeron jälkeen Alisa seurusteli tovin työkaverinsa Timon kanssa, mutta suhde on päättynyt vähän ikävällä tavalla, eikä tilannetta ole puhuttu kunnolla auki. Sitten Alisa tapaa tanssiravintolassa Samin, isokokoisen ja vähän jäyhänoloisen körilään. Lukijalla hälytyskellot kalkattavat kuin kirkonkellot, mutta Alisa rakastuu tai ainakin ihastuu, ja kohta Alisa ja Sami ovat muuttaneet yhteen. Aika pian yhteiselossa alkaa pilkahdella erilaisia epämukavia tilanteita, mutta Alisa ei haluaisi katua päätöstään.

Heti ensi tapaamisella Sami kertoo Alisalle harrastavansa tanssia Åke Blomqvistin vetämillä kursseilla. Iso mies liikkuukin ällistyttävän sulavasti. Tanssipariaan Kerttua Sami ei kuitenkaan halua myöhemminkään Alisalle esitellä.

Samalla kun seuraillaan Alisan perheen tilanteen vähittäistä heikkenemistä, seurataan myös Alisan ja muiden rikostutkijoiden eteen tulevia rikostapauksia. Mielenkiintoinen on entisen diplomaatin rouvan katoamistapaus, johon liittyy nuoren turvatalosta hatkaan lähteneen tytön katoaminen. Alisan vanha asiakas nousee esiin toisessa yhteydessä, kun pariskunnan eroasia aktivoituu. Mies on pitkään pahoinpidellyt vaimoaan, mutta tämä on kerta toisensa jälkeen vetänyt jutun pois. Myös nuoren naisen raiskaustapaus päätyy Alisan pöydälle, mutta saadaanko siitä nostettua syytettä?

Osa tutkinnassa olevista rikoksista kietoutuu lopulta kammottavalla tavalla yhteen, eikä Alisan yksityiselämäkään jää täysin ulkopuolelle. Tapahtuu onneton ketjureaktio, jossa yksi asia johtaa vääjäämättä toiseen, kuten Alisan esimies Kivi lopussa toteaa. Kirja loppuu veret seisauttavan dramaattiseen kohtaukseen.

Aunolan ja Röyhkän työskentely tuntuu sujuvan saumattomasti, ja pidin tätä Tanssipartneria rakenteensa puolesta hallitumpana kuin Liian lempeää miestä. Tanssipartnerissakin kertojanäkökulma vaihtelee jonkin verran, ja tapahtumia valotetaan useilta kanteilta. Alisa pysyy kuitenkin selvästi päähenkilönä. Poliisin työskentelyä kuvataan asiantuntevan oloisesti mutta ei kuitenkaan puuduttavan yksityiskohtaisesti.

Teemana ovat tällä kertaa naisiin kohdistuva raakakin väkivalta ja erityisesti parisuhdeväkivalta. Alisan kautta valottuu hienosti, miten kuka tahansa voi päätyä väkivaltaiseen suhteeseen ja kuinka vaikea siitä on päästä irti. Teoreettinen tieto asioista ei välttämättä auta paljoakaan, kun varsinainen peli pelataan tunnepuolella. Tanssipartneri näyttää myös karusti, miten väheksyvästi vielä muutama vuosikymmen sitten suhtauduttiin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Tanssipartneri
CrimeTime 2022. 304 s.

Arvostelu/ennakkokappale.

Joona Keskitalo: Tottelemattomat

 

Vuosi 2021 on ollut poikkeuksellisen hieno, jos sitä katsoo kotimaisen esikoisdekkarisadon näkökulmasta. Uusia kirjailijoita on putkahtanut dekkarikentälle sankoin joukoin. Osa on samalla esikoiskirjailijoita, osa taas on jo julkaissut jotain muuta mutta siirtynyt nyt kirjoittamaan aikuisten jännityskirjallisuutta. Määrä on ainakin minun näppituntumallani aiempaa suurempi, mutta erityisen ilahduttavaa on esikoisdekkareiden poikkeuksellisen kova laatu.

Kustannusmaailman ilmiöitä on sekin, että nykyään yhä useampi esikoisdekkari on samalla myös uuden sarjan aloitusosa. Niin on myös Joona Keskitalon Tottelemattomat, joka kustantaja Bazarin mukaan ”aloittaa huumekaupan maailmaan sijoittuvan rikosromaanisarjan ja kertomuksen kaveriporukasta, jossa jokaiselle oma etu on paras etu.”

Seuraava osa Kunniattomat ilmestyy syksyllä 2022. Jotain suomalaisen kirjallisuuden mainiosta nykytilasta kertoo sekin, että tämä Keskitalon sarja on jo ostettu Saksaan, ja että Tottelemattomat on jo optioitu tv-draamaksi.

Joku muukin on siis ollut innoissaan tästä aloituksesta kuin minä. Pidin Tottelemattomista niin paljon, että valitsin sen tämän vuoden parhaiden lukemieni kotimaisten dekkarien kuusikkoon eli Varjo-Johtis-listalleni.

Sain Tottelemattomien ennakkokappaleen jo kevätkesän tietämillä, mutta kirjan ulkonäkö ei nostanut sitä lukupinoni yläpäähän. Kiinnostus kuitenkin nousi kertaheitolla, kun katselin Keskitalon haastattelun syksyn Dekkarifestivaalissa. Silti varsinainen kirjaan tarttuminen eli tällä kertaa äänikirjan kuunteleminen (ennakkokappaleeni on lainassa) jäi melko myöhäiseen vaiheeseen.

Tottelemattomat on rikosromaani, jossa ei ratkaista rikosta vaan oikeastaan päinvastoin seurataan, miten periaatteessa aivan tavalliset suomalaiset miehet luisuvat lain väärälle puolelle ja vielä erittäin syvälle sinne, ja miten kiinni jäämistä ja tuhoa onnistutaan välttämään. Kehyskertomuksessa yksi päähenkilöistä eli Pete kertoo tarinaansa toimittajalle vuonna 2021.

Varsinainen tarina, joka sijoittuu noin kymmenen vuotta aikaisemmaksi eli 2010-luvun alkuun, avautuu monesta eri näkökulmasta. Kyseiseen ajankohtaan osui suomalaisen huumekaupan murros. Kauppaa alettiin tehdä laajasti netin pimeällä puolella, mikä oli mullistava muutos aiempaan käsikauppadiilaamiseen verrattuna.

Samaan aikaan tapahtumayrittäjänä nopeaa menestystä hamunneen Peten haaveet karahtavat pahasti kiville. Jostain olisi saatava nopeasti tilille rahaa, tai edessä on paitsi konkurssi myös avioero. Kasvojen menettämisen pelko on kova. Sattumalta Pete törmää peruskouluaikaiseen kaveriinsa Maxiin, jonka elämä ja yritys ovat vielä surkeammassa jamassa kuin hänellä.

Mutta Maxilla on tarjota idea. Jos kaverukset saisivat jostain taiottua pääomaa, hän tietää, mistä saa ostaa hashista. Sen saisi nopeasti muutettua rahaksi, ja kaksikon huolet pyyhkiytyisivät kuin taikaiskusta kadoksiin. Alkupääoma päätetään lainata kaksikon niin ikään peruskouluaikaiselta kaverilta Jesseltä, joka on nykyään menestyvän ohjelmointiyrityksen omistaja.

Kunnollinen ja rahahuoleton Jesse vastustelee jyrkästi, ja asettaa lopulta osallistumisehdokseen kolmikon yhteisen koulukaverin Jonaksen mukaan tulon. Jonas on nykyään juristi ja mukana menestyvässä lakifirmassa. Nelikko on kouluaikoinaan pyörittänyt laajaa tupakan salakuljetusta ja kauppaa, mutta aikuisiällä yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi.

Alkuvaikeuksien ja muutaman todella kiperän tilanteen jälkeen Jonas tajuaa, miten huumebisnes saadaan oikeasti poikimaan isot rahat ja samalla riskit minimoitua lähes olemattomiin. Kaverukset perustavat Yhtiön, joka markkinoi ja välittää tuotteitaan aivan uudella ja mullistavalla tavalla.

Niin Jonaksen, Jessen kuin Petenkin osaamista hyödynnetään aiempaa huomattavasti tuottoisampiin bisneksiin. Mutta kun tuotot kasvavat, kovenevat myös panokset. Esimerkiksi Venäjän mafian tai kotimaisten liivijengien kanssa ei ole leikkimistä, sen saavat miehet huomata. Poliisikin aiheuttaa omat harminsa.

Nopeasti käy ilmi, että ammattirikollisen elämällä on varjopuolensa. Perhe tai muut rakkaat ihmiset ovat rikollisen heikko kohta, joka helposti joutuu uhatuksi pelissä, jossa ei ole sääntöjä. Kun voitot ovat häikäisevän suuret ja rahaa on yllättäen kahmaloittain, paljastuu kaikista osallisista puolia, joita ei tavallisesti haluta näyttää.

Keskitalon vahvuuksia onkin taiten rakennetun kylmäävän juonen ja sen luistavan kuljetuksen lisäksi uskottava henkilökuvaus. Neljä kaverusta muodostavat mielenkiintoisen porukan, jota yhdistää lopulta vain rikollinen elämä. Ilman sitä he tuskin aikuisina olisivat keskenään paljoakaan tekemisissä. Lojaalius on pakon sanelemaa, ja kun tarve vaatii, kukin valvoo tiukasti omaa etuaan. Surullisen nopeasti tavallinen kunnon kansalainen sotkeutuu niin pahasti rikoksen verkkoon, ettei paluuta enää ole, vaikka kuinka haluaisi niin itselleen uskotella.

Kustantajan sivuilla kerrotaan, että ”kirjailija on saanut aiheita ja ideoita lukuisilla matkoillaan kohtaamiensa ihmisten elämästä.” Tottelemattomien perusteella kirjailijan elämä ja tuttavuudet alkavat vaikuttaa jokseenkin – pelottavilta? Tälle kirjalle jään malttamattomana odottamaan jatkoa!

Joona Keskitalo: Tottelemattomat
Bazar 2021.

Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 13 h 6 min.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja itse maksettu BookBeat.

 

Vuoden 2021 aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:
Tuomas Niskakangas: Roihu (Otava)
Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)

Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)

Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)

Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)
Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan (Karisto)

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria

 

Mikko J. Kiviluodon esikoisromaanin Casa Dementeria lukuohjeena toimivana alaotsikkona on Rikosromaani, jossa ei ole murhaajaa. Ruumiita kylläkin. Genreluokittelu on monesti hieman pulmallista, niin tälläkin kertaa. Tuoreimmassa Ruumin kulttuuri -lehdessä (3/2021) Casa Dementeria mainitaan tänä syksynä ilmestyvien jännityskirjojen listalla, mutta itse en välttämättä sitä sinne olisi laittanut.

Mutta makukysymyksiä nämä viime kädessä lienevät, enkä tuota nyt minään virheenä tai vääryytenä pitäisi. Kyllä Casa Dementeriassa ihan tarpeeksi rikollisiakin puuhataan, ja on se loppuhuipennuksessaan myös jännittävä. Itse kuitenkin sujauttaisin sen ennemminkin absurdin ja lempeän huumorin veijariromaaniosastolle. Jos haluaa vertailla, suosittelisin mitta-asteikolla paikkaa jossakin Arto Paasilinnan ja Antti Tuomaisen välimaastosta.

Casa Dementeria on varakkaille ja rikkaille vanhuksille tarkoitettu viimeisten aikojen luksushoitokoti, jonka perustavat Portugalin Algarveen suomalaiset yrittäjät Carlos Mäkinen ja Vilna Ägräs. Carlos ja Vilna ovat tunteneet toisensa opiskeluajoista alkaen. Carlos on entinen ravintola-alan yrittäjä ja nykyinen työtön, mutta perfektionisti-Vilna on suorittanut sekä kauppa- että lakitieteen tutkinnot loistavin arvosanoin. Nyt parivaljakko on päättänyt karistaa Suomen loskat harteiltaan, muuttaa aurinkoisempiin maisemiin ja rikastua.

Tehokaksikko ei kaihda kovaa työntekoa, kun unelmaa lähdetään toteuttamaan. Sopiva tontti raunioituneine rakennuksineen hankitaan, piirustukset laaditaan ja sopivat yhteistyökumppanit Portugalista värvätään. Rahoituspuoli ratkeaa, kun idea saadaan myytyä mahtailevaan brittityyliin viehtyneelle miljardööri Sven-Olof Coranderille.

Sopimuksessa Vilnaa ja Carlosta huolettaa vain lainanlyhennyksen tiukka aikataulu. Jos he eivät saa lainaansa ajoissa maksettua, myy Corander heidän rakkaan Casansa vilauksessa norjalaisille yhtiöille, jotka kärkkyvät jatkuvasti alan yrityksiä ryppäisiinsä. Onneksi Carlos, jolla on työhuoneensa seinällä vakuuttavan näköiset todistukset niin geriatrian kuin gerontologiankin tohtorintutkinnoista, keksii oivallisen tavan lisätä Casan kassavirtaa ilman, että kukaan huomaa, saati kärsii. Kunhan vain Suomen viranomaiset saadaan pysymään loitolla!

Kuten arvata saattaa, erilaisia kommelluksia ja läheltä piti -tilanteita on luvassa. Asukkaat ovat muistamattomia ja käyttäytyvät arvaamattomasti. Paikalliset yhteistyökumppanit venyttävät kaikkia sääntöjä mennen tullen, ja Casan omakin henkilöstö on jokseenkin kirjavaa porukkaa. Esimerkiksi suomalainen Karma Viren, joka on toiminut aiemmassa elämässään eliittieskorttina, mieltyy nunna-asuunsa vähän turhankin paljon ja päätyy lopulta jakamaan päivittäin siunauksia styrokskappelissa parkkipaikalla.

Tummiakin sävyjä tarinassa on. Synkin kude on intialaisen Guptan karu pakolaistarina, joka saa lähinnä palan lukijan kurkkuun. Guptalle käy hyvin, kun hän päätyy tomaattifarmilta töihin Casa Dementeriaan. Tuhansille oikeille guptoille niin ei koskaan käy. Mutta saamme me sentään edullisia tomaatteja pöytiimme.

Hieman minua arvelutti jossain vaiheessa, kuinka paljon veijariromaanissa voidaan hupailla Alzheimer-potilaiden kustannuksella ilman, että menee mauttomaksi. Asia kun koskettaa vähän turhankin läheltä. Mutta ei huolta. Kiviluodon huumori on hienotunteista. Casa Dementerian lukemisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että kaikesta voi ja pitääkin vitsailla, kunhan sen tekee oikein eli suuntaa kärjen sinne, minne pitääkin. Nyt irvailun kohteena ovat muun muassa suomalainen vanhustenhoitopolitiikka epäonnistumisineen sekä (kuvitteelliset) omaiset, jotka iloisina lähettävät vanhuksensa Euroopan etäisimpään kolkkaan pois omilta niskoiltaan.

Casa Dementeria on letkeästi etenevä romaani, joka jonkin verran rönsyää keskivaiheilla muutamiinkin suuntiin. Kiviluoto suhtautuu henkilöihinsä lempeästi. Vaikka juuri kukaan ei ole sitä, mitä väittää olevansa, eivät huijaukset kuitenkaan ole pahantahtoisia. Sääntöjä ja totunnaisia tapoja venytetään lähinnä useimpien parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi!

Joka tapauksessa tarinan loppuvaiheessa ollaan tilanteessa, jossa Carloksen ja kumppaneiden rakentelema rahantekohimmeli on romahtamaisillaan. Tuho on vain tuntien päässä, eikä kenelläkään ole ideanpoikastakaan ongelmien ratkaisemiseksi. Kunnes apu (?) tulee yllättävältä taholta! Pelastuuko Casa Dementeria sittenkin?

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria
Docendo 2021. 296 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula, kesto 11 h 2 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Marko Kilpi: Undertaker 5 - Kuolemanpelko

 

Sunnuntaina 3.10.2021 Turun kirjamessujen ohjelmassa oli Suomen dekkariseuran tuottama dekkaripaneeli Hallittu kaari vai päättymätön tarina? Sain toimia paneelin moderaattorina eli keskustelun vetäjänä. Keskustelemassa kanssani olivat kirjailijat Patricia G. Bertényi, Seppo Mustaluoto, Christian Rönnbacka ja Marko Kilpi, jotka ovat tähän mennessä julkaisseet yhteensä 25 sarjoihin kuuluvaa romaania.

Marko Kilven ensimmäinen suosittu ja menestynyt (Vuoden johtolanka -palkinto, Finlandia-ehdokkuus ja elokuvaversio 8-pallo) poliisidekkarisarja kertoo Olli Revosta, mutta vuonna 2017 ilmestyi kokonaan uudenlaisen Undertaker-sarjan aloitusosa Kuolemantuomio. Heti tuoreeltaan kuviot asettuivat ihan omanlaiseensa asentoon, koska tavallaan sarjan sivutuotteena sai alkunsa uusi kustantamo-osuuskunta CrimeTime. Kuten Kilpi Turussa totesi, kustannussopimusneuvottelut olivat aika simppelit, kun itsensä kanssa sai asiat sopia.

Alkuvaiheen suunnitelmista kirjailija ja kustantamo ovat vuosien varrella paljastaneet vaihtelevia yksityiskohtia. Olen itse merkinnyt muistiin ainakin, että Undertaker on ollut alusta asti tietoisesti kehitetty brändi, jossa kirjat ovat ytimessä. Sen ytimen ympärille on kehitetty monenlaista ja lisää lienee tulossa. Ensimmäiset Undetaker-jännitysromaanit ilmestyivät ensin Storytel-äänikirjoina ja vasta sen jälkeen painettuina teoksina. Suunnitteilla oli myös (ja kenties on edelleenkin) teosten muuntaminen tv-sarjaksi tai elokuviksi.

Kirjasarjastakin Kilpi kaavaili heti alkuun massiivista. Turun keskustelussamme hän totesi, että ne kaavailut ovat yhä voimissaan ja että sarjan ensimmäiset kuusi osaa ovat vasta lähtölaukaus varsinaiselle sarjalle. Siihen on todennäköisesti tulossa myös erilaisia spin off -tyyppisiä teoksia mielenkiintoisiksi osoittautuneista sivuhenkilöistä. Kyse on Kilven mukaan hänen kirjallisesta elämäntyöstään.

Kuulostaa ehkä vähän mahtipontiselta, mutta uholle löytyy kyllä kirjoista myös tukevasti katetta. Nyt sarjan viisi ensimmäistä osaa luettuani ja kuunneltuani (ensimmäiset kolme osaa toiseen kertaan) olen edelleen sitä mieltä, että Undertaker on missä mittakaavassa tahansa arvioituna jotain aivan omanlaistaan. Ja erinomaista.

Kyse on tiukan jatkuvajuonisesta ja erittäin juonivetoisesta jännitysromaanisarjasta, joka koukuttaa, ahdistaa, välillä etoo ja saa vaatimaan lisää. Kuten yllä sanoin, ’jouduin’ kertaamaan sarjan kolme ensimmäistä osaa Turun paneelikeskustelua varten ennen kuin tartuin vielä lukematta olleeseen Kuoleman kosketukseen, joka on sarjan neljäs osa. Muistin, että juoni on hyvin monipolvinen ja odottamattomia käänteitä on paljon, joten katsoin kertaamisen olevan paikallaan. Ratkaisu osoittautui hyväksi. Tämä sarja on parhaimmillaan, kun juonenkäänteet ovat lukijalla hallinnassa.

Ennen messuja sain luettavakseni vielä tänään ilmestyvän viidennen Undertakerin Kuolemanpelon mediavedoksen eli pdf-tiedoston. Nyt tästä lukuperspektiivistä katsoen näyttää, että osat 1–3 muodostavat tavallaan oman kokonaisuutensa ja neljännessä osassa hypätään ikään kuin seuraavalle tasolle, jolla viides osa jatkaa. Tyylilajissakin tapahtuu muutos, sillä Kuoleman kosketus ja Kuolemanpelko alkavat muistuttaa yhä enemmän apokalyptista dystopiaa, joka saa alkunsa maailmantalouden kuplan puhkeamisesta ja jatkuu Helsingissä tehtävällä terrori-iskulla. On tunnustettava, että ihan tällaistakaan käännettä en olisi osannut odottaa!

Kilpi kertoo haluavansa kirjoittaa mahdollisimman monenlaisista rikoksista. On helppo todeta, että kohtalaisen hyvässä alussa ainakin ollaan! Tähän mennessä sarjassa on käsitelty muun muassa raakaa kansainvälistä huumekauppaa monine lieveilmiöineen, härskiä talousrikosta, identiteettivarkauksia, pedofiliaa, epärehellisiä poliiseja, naisen kaappausta ja vuosia kestänyttä vankina pitämistä, koulu-uhkausta sekä tehty lukuisia murhia ja tappoja eri menetelmin. Niin, ja se terrori-iskukin. Mitähän vielä on tulossa?!

Kilven henkilöt eli hautausurakoitsija-ammattirikollinen Jarmo Kivi ja hänen vastentahtoinen kilpimiehensä Tuomas Lintu käyvät moneen otteeseen keskusteluja oikeasta ja väärästä. Kiven moraalin mukaan oikea ja väärä ovat muuntuvia käsitteitä, jotka määritellään eri ajoissa ja paikoissa eri tavoin. Mikä nyt on rikollista, on voinut vain muutama vuosikymmen sitten olla laillista ja hyväksyttyä, ja päinvastoin. Mitään pysyvää oikeaa ja väärää ei hänen mukaansa ole olemassakaan. Ja jos kukaan ei saa koskaan jostakin teosta tietää, onko sitä silloin edes tapahtunut?

Tuomaksen motto on ollut, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Maria ja Tuomas ovat aina tehneet kaiken oikein ja mahdollisimman hyvin, mutta silti heidän elämältään on pudonnut pohja eivätkä mitkään hyvinvointiyhteiskunnan verkot ole pitäneet heidän kohdallaan. Kun vastoinkäymisiä kertyy tarpeeksi, on Tuomas kypsä Kiven korjattavaksi. Hyvin nopeasti Tuomas ajautuu tekemään tekoja, jotka sitovat hänet yhä tiukemmin Kiveen, halusipa hän tai ei. Kiven lähellä oleminen ei kuitenkaan ole terveellinen valinta yhtään kenellekään.

Sarjan alusta asti lukijalle on vihjailtu, että Kiven menneisyyteen liittyy jollakin tavoin vuoden 2004 Thaimaan tsunami. Hän näkee välähdyksiä joulunvietosta paratiisissa ja pienestä Aino-tytöstä. Kuolemanpelossa vihdoin kerrotaan, mitä Kivelle ja hänen perheelleen Khao Lakissa tapahtui kohtalokkaana tapaninpäivänä ja miten Kivestä tuli Kivi.

Mitä hänelle oli tapahtunut sitä ennen, jää edelleen hämärän peittoon, samoin se, miten hänestä tuli Helsingin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaryhmän tutkinnanjohtaja komisario Saaren kiivaasti etsimä Saarnaaja, Aave, joka näkymättömistä ohjailee Suomen ja kenties Euroopan laajuista huumekauppaa. Olemattomalta vaikuttavan Saarnaajan pakkomielteinen jahtaaminen käy Saarelle kalliiksi, ja sarjan kolmannen osan Kuolemanlaakson lopussa hän löytää itsensä väärältä puolelta kuulustelupöytää.

Kuolemanpelko alkaa siis apokalyptisissa tunnelmissa Helsingin terrori-iskun jälkijäristyksissä. Mikä osuus hautausurakoitsija Kivellä, häntä jahtaavalla poliisilla sekä ilmiselvästi aivan hänen kannoillaan olevalla kovemman tason kansainvälisen rikollisliigan ammattitappajilla on tapahtumissa? Tuomas ja Maria yrittävät tahollaan selvitä hengissä kaoottisessa tilanteessa. Oikean ja väärän rajankäynti jatkuu yhä kovemmin kierroksin.

Undertaker-sarja on poikkeuksellisen kiivastahtinen. Vaikutelmaa terästää vielä Kilven tyyli kirjoittaa äärimmilleen viedyn nopeasti kohtauksesta toiseen leikkaavaa tekstiä. Kappaleet ovat hyvin lyhyitä ja syntyy vaikutelma, että lukija on monessa paikassa samaan aikaan.

Tarina on myös hyvin musta. Sitä ei kevennä huumori eivätkä leppoisat ateriat. Synkkää tunnelmaa lisää vielä, että ainakaan minä en voi sanoa pitäväni yhdestäkään sarjan henkilöstä. Kivi on nimensä mukainen, kova ja armoton. Kuoleman kosketuksessa hän sanoo perheestään lauseen, joka lopullisesti sinetöi sen, ettei hän saa ainakaan minulta sympatiaa.

Silti odotan kiivaasti jo kuudetta Undetakeria. Onneksi siitä on kuulemma jo puolet kirjoitettuna!

Marko Kilpi: Undertaker 5 – Kuolemanpelko
CrimeTime 2021. 376 s.

Arvostelukappale.

Marko Kilpi: Undertaker 4 – Kuoleman kosketus
CrimeTime 2020. 442 s.

Ostettu.

Undertaker-sarja:

Kuolemantuomio
Kuolemanenkeli
Kuolemanlaakso
Kuoleman kosketus
Kuolemanpelko