Tänään on uutisoitu Aila
Meriluodon kuolemasta. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäellä syntynyt Meriluoto kuoli
eilen 21.10.2019 Helsingissä 95-vuotiaana. Minulle Aila Meriluoto on erityinen
kirjailija, koska olen aikanaan kirjoittanut hänen muistelmateoksestaan Mekko meni taululle arvostelun
paikallislehteemme. Tuo arvostelu julkaistiin Salon Seudun Sanomien kulttuuriosastolla 11.11.2001 ja se oli ihan
ensimmäinen juttu, jonka lehteen kirjoitin.
Lainaan nyt tähän alle tuon miltei 18 vuotta vanhan juttuni
Meriluodon muistoksi. Lukija suonee anteeksi jutun kömpelyyden. Kirjoittajalla
on ollut selvästi enemmän intoa kuin osaamista, mutta se annettakoon anteeksi.
***
Aila Meriluodon
muistelmateos Mekko meni taululle on
hieno kirja. Se on kaunis ja hienovireinen kuvaus pieksämäkeläisen
porvarisperheen elämästä 1920-luvun loppupuolelta jatkosodan päättymiseen.
Näkijänä ja kokijana on perheen nuorempi tytär, joka jo hyvin pienenä aavistaa
olevansa erilainen kuin muut.
Kirjan alussa Meriluoto kertoo oikeastaan isänsä ja äitinsä
sukujen tarinaa. Sukulaisia vilisee sivuilla aluksi tiuhaan ja heidän
elämäntarinoistaan kerrotaan kiinnostavia palasia. Ulottuvatpa Meriluodon äidin
suvun juuret Salon seudullekin. Kirjan tässä osassa lukija olisi kaivannut
avukseen vaikkapa sukupuuta, jotta sukulaiset olisivat pysyneet paremmin
ruodussa.
Ensimmäiset muistot omasta lapsuudesta ovat lapsen sekavia
painajasimaisia häivähdyksiä, joissa isän yöksi tuolille asettamat vaatteet
muuttuvat polvistuneeksi mieheksi. Sitten tilalle tulevat tapaukset, joista
aikuiset ovat myöhemmin kertoneet ja jotka sekoittuvat oikeisiin muistoihin,
esimerkiksi ilmalento lastenvaunuissa keittiönportailta. Ilmalento päättyi
graniittiseen porraskiveen, johon Aila-vauva löi päänsä. Onneksi pehmusteena
oli tyyny, mutta äiti selitti myöhemmin, että juuri tämä onnettomuus teki
Ailasta runoilijan.
Muistoja ei ole yritetty kokonaan pakottaa
aikajärjestykseen, vaan lukujen otsikoina on esimerkiksi ystävättärien nimiä
tai ’Talvisota’. Tämä ryhdittää teosta koko lailla. Loppupuoli, jossa Meriluoto
alkaa jo lähestyä aikuisikää, on sen sijaan kronologisempi
sotakokemuksineen.
Sodan kokeminen opiskelijatyttösenä pommien keskellä Helsingissä synnytti Lasimaalaus-kokoelman merkittävimmät
runot, muun muassa ’Kivinen jumala’ syntyi ankaran pommitusyön
jälkitunnelmissa.
Mekko meni taululle
sisältää ankeitakin asioita. Lapsuus 1920-luvun Suomessa ei ollut aina helppoa.
Vanhemmat pitivät kotona kovaa kuria, lapsia piiskattiin paremmissakin
perheissä, niin Meriluodoillakin. Piiskaamisesta huolehti äiti, jonka ”tutut
hymyilevät kasvot olivat muuttuneet äkkiä pahoiksi, vieraiksi”. Vaikka perhe
kuului paikkakunnan kermaan, olihan isä yhteiskoulun rehtori ja äitikin
opettaja, joutui nuorempi tyttö käyttämään vanhemman siskon vanhoja vaatteita.
Uusissakin vaatteissa oli aina reilusti kasvunvaraa. Tällaisesta tapauksesta
tulee kirjan nimikin. Aila joutui uudessa mekossaan taululle laskemaan. Illalla
matematiikanopettaja oli kotona naureskellut: ”Mekko meni taululle!” Niin
pieneltä laiha tyttö oli mekon sisällä näyttänyt.
Laihuus, vinot hampaat, voimakas likinäköisyys: Aila oli
ruma. Eikä vain omasta mielestään. Lähtemättömästi jäi pikkutytön mieleen äidin
lausahdus, kun tämä tutkiskeli tyttärensä ulkonäköä: ”Paljon on puutteita!”
Aila ei myöskään ollut kätevä käsistään. Äiti ei jaksanut opettaa kotitöitä,
eivätkä ne tyttöä kiinnostaneetkaan. Sen sijaan hän oppi viisivuotiaana
lukemaan ja kirjoittamaan. Kirjoista tulikin hänelle tärkeä pakopaikka, kun hän
ujona ja vetäytyvänä myöhemminkin vietti aikaa mieluiten yksin.
Meriluodon muistot eivät ole kuitenkaan katkeria. Ikävät
asiat sivuutetaan nopeasti, ja siirrytään muihin aiheisiin, esimerkiksi
ystäviin, joita kuitenkin oli koko joukko. Erityisen tärkeä oli Muru, iloinen
ja ulospäinsuuntautunut ystävätär. Myös isosisko Sirkka oli läheinen, lähes
kuin toinen äiti.
Teoksen kieli on kaunista, paikoin jopa runollista. Koko
ajan se on silti kuin puhetta lukijalle, joka pääsee kurkistamaan kertojan
elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Kirja on kuvitettu valokuvin. Rippi- ja
ylioppilaskuvien lisäksi mukaan on otettu myös esimerkiksi epämuodollisia
kesänviettokuvia.
Meriluoto on aiemmin julkaissut teoksen Lasimaalauksen
läpi, jossa on päiväkirjamerkintöjä 1940-luvulta, sekä päiväkirjateoksen Vaarallista kokea.
***
Kotimaisesta kirjallisuudesta arvosanoja suorittaneena ja
sitä vuosia koulussa itsekin opettaneena toki tiesin Aila Meriluodon, olin
lukenut hänen Lasimaalaus-kokoelmansa
ja käännöstöitään, kuten esimerkiksi Aniaran.
Senkin tiesin, että Meriluoto oli ollut naimisissa toisen kirjailijan eli Lauri Viidan kanssa. Mutta siihen
tietoni oikeastaan tyssäsikin. Muistan tämän teoksen äärellä jo miettineeni,
miten kummassa tästä porvarisperheessä kasvaneesta eteerisehköstä runotytöstä
ja kaikkea muuta kuin eteerisestä työläisrunoilijasta oli voinut tulla pari.
Sekin sitten aikanaan selvisi.
Kävi nimittäin niin kuin minulle näyttää aina välillä käyvän:
hurahdin. Luin vuoden 2002 aikana läpi melkoisen pinon Meriluodon ja Viidan
tuotantoa. Aloitin Meriluodosta ja hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea. Kylläpä oli kirja! Se myös avasi aivan toisenlaisen
kuvan Meriluodosta kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Olen merkinnyt
aikanaan itselleni muistiin kirjasta näin:
Luin syksyllä Meriluodon muistelmateoksen
lapsuuden ja nuoruuden ajoilta ja ihastuin tyyliin ja sisältöönkin. Ihmettelin,
miten niin herkkä tyttö päätyi myöhemmin naimisiin Lauri Viidan, skitson
runoilijan kanssa. Vaarallista kokea on päiväkirja avioeron jälkeisiltä
vuosilta, jolloin kirjailija etsii itseään ja kirjoittaa kirjoja. Kirjan
takakannessa vihjataan, että pääsisältö on jotain muuta kuin kirjoittamisesta
kertovaa, mutta mielestäni kirjoittaminen nimenomaan oli keskeisintä ja myös
kirjailijana eläminen. Miten elättää viisihenkinen perhe pelkillä runoilla?
Miessuhteitaan
Meriluoto tilittää myös, ja ne ehkä olivatkin omana aikanaan melko
skandaalinkäryistä aineistoa. Ei ihme, että kirja julkaistiin vasta 1996.
Rakkaushuolistakin kuitenkin tulee myöhemmin kirjallista materiaalia.
Muistan edelleen, miten tyrmistynyt olin itse kahden pienen
lapsen äitinä Meriluodon ratkaisujen äärellä. Kun Meriluoto rakastui, kaikki
sovinnaisuussäännöt ja pikkuporvarillisuus sai painua hevon kuuseen. Tämä nainen
totisesti osasi tarttua hetkeen ja kulloiseenkin mieheen. Vai mitä sanotte
hänen ratkaisustaan ottaa neljä lastaan ja muuttaa Pohjois-Ruotsiin naimisissa
olevan pappismiehen kotiin piittaamatta siitä, että miehen vaimo ja lapsetkin
olivat siellä? Uskomattoman rohkea nainen!
***
Lasimaalauksen läpi -teos, joka pitää sisällään päiväkirjan
vuosilta 1944 – 47 ja Lasimaalaus-runokokoelman,
oli mielenkiintoinen, mutta ei niin vaikuttava kuin Mekko meni taululle ja Vaarallista
kokea.
***
Seuraavaksi olikin tartuttava Lauri Viidasta ja parin avioliitosta
kertovaan teokseen Lauri Viita, legenda jo eläessään. Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:
Meriluoto tilittää
melko intiimisti omia tuntojaan myrskyisän avioliiton ajoilta. Viita oli
melkoinen persoonallisuus. Meriluoto kohtasi itseään yli kymmenen vuotta
vanhemman Viidan pian esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Viita oli jo
silloin naimisissa ja kahden lapsen isä. Meriluoto ei kovin suoraan kerro, mitä
hänen omat vanhempansa vävystä pitivät, mutta helppoa ei voinut olla. Meriluoto
ja Viita vihittiin vain 11 päivää ennen heidän esikoislapsensa syntymää.
Meriluoto piti
aviomiestään ehdottomasti ylivertaisena nerona. Viita oli armoitettu
keskustelija ja seuramies, jolle myös viina maistui. Pian mielisairaus alkoi
osoittaa elonmerkkejä, ja elämä muuttui painajaiseksi. Avioeron järjesti
lopulta kustantaja, mutta varsinainen henkinen ero vei ainakin kolme vuotta. Päiväkirjassaan
Meriluoto on sitä mieltä, ettei ole koskaan oikein päässyt Viidan varjosta. Hän
koki täysin sulautuneensa Viitaan avioliiton aikana.
Kaikista kuvatuista
vaikeuksista huolimatta kirja on hyvin lämminhenkisesti kirjoitettu, eikä se
ole katkera. Huumoriakin on mukana, ja kirja herätti tarpeen lukea pian
uudelleen Moreenin, Viidan
pääteoksen.
Tästä kirjasta on mieleeni jäänyt jakso, jossa Viidat asuivat eristyksissä
ja alkeellisissa oloissa saaressa. Meriluotohan ei ollut mitenkään kätevä
käsistään tai tottunut hoitamaan kotia, mutta kun lapsiakin tuli, oli
pärjättävä. Miehen avun varaan ei voinut kovin paljoa laskea.
***
Tartuin myös Meriluodon proosateoksiin, niistä ensimmäinen oli
Peter-Peter. Huomasin nopeasti, että Vaarallista kokea -teoksessa kerrotaan romaanin kirjoittamisesta ja
sitä edeltäneistä tapauksista. Kirjan juoni noudattaa ulkoisesti monessa kohdin
melko yksityiskohtaisesti Meriluodon omaa rakkaustarinaa, jonka hän koki Ruotsissa
virolaisen runoilija-lääkärin kanssa. Mies oli naimisissa ja piti Meriluotoa
ilmeisesti vain hauskana seikkailuna. Ei Meriluotokaan kai ajatellut mitään
avioliittoa.
Romaani rakentuu pääosin päähenkilön kirjeisiin miehelle.
Miehen kirjeitä ei ole mukana, paitsi ihan lopussa se, minkä mies kirjoitti
kirjan kustantajalle. Muuten mukana on naisen päiväkirjakatkelmia ja romaanin
luonnoksia. Hurjasta hurmiosta siirrytään salailevaan hotellisuhteeseen ja
sitten äkkinäiseen hylkäämiseen.
***
Romaani Kotimaa kuin
mies kertoo sotalapsi Elinan tarinan. Kertomus alkaa jo oikeastaan Elinan
äidin, Elnan, lapsuudesta ja nuoruudesta. Elina on puolisokean Elnan avioton
lapsi. Elna solmii avioliiton sokean korinpunojan kanssa, ja he saavat Elinalle
pikkususkon, Helinän.
Sota muuttaa elämän ja äiti lähettää tytöt Ruotsiin. Siellä
heidän tiensä eroavat lähes lopullisesti. Elinaa heitellään perheestä toiseen. Välillä
paikat ovat hyviä, välillä huonoja. Sota loppuu hetkeksi ja Elina palaa kotiin,
missä äiti vain odottaa Helinää turhaan palaavaksi ja Elina tuntee itsensä
irralliseksi ja ulkopuoliseksi. Uuden sodan alkaessa Elian on taas Ruotsissa ja
joutuu maalaistaloon piiaksi. Hän palaa taas Suomeen ja tulee jatkosodan
loppupommitusten aikana 15-vuotiaana raskaaksi. Lapsen hän synnyttää Suomessa,
mutta muuttaa lapsineen takaisin Ruotsiin entiseen paikkaan. Siellä hän solmii
rakkaudettoman avioliiton perheen kaatumatautisen pojan kanssa.
Romaanissa on paljon aineksia, jotka ovat tuttuja Meriluodon
päiväkirjoista ja muistelmista, esimerkiksi Helsingin pommitus ja Elinan
suomalainen kirjeenvaihtotoveri. Miehen mielisairaus on helppo yhdistää Lauri
Viitaan, vaikka onkin laimeampaa. Kirjassa kuvataan hyvin juurettomuutta, joka
oli sotalasten kohtalo. Hyvää tarkoittavasta menettelystä seurasi paljon pahaa.
***
Nuortenkirja Ateljee
Katariina löytyi työpaikan kirjahyllystä ja uteliaisuuttani luin senkin. Se
on melko kesy, toisin sanoen moraaliltaan korkea. Ihastusta hiukan halataan ja
suukotellaan, ja poika on vanhempi ja vastuuntuntoinen. Katariina on noin 17-v.
ja tapaa monen vuoden jälkeen taiteilijaäitinsä Ruotsissa. Katariina alkaa itsekin
tehdä taidekäsitöitä ja suhde äitiin rakentuu pikkuhiljaa. Mukava viaton tarina.
***
Jos haluaa saada tiivistetymmässä muodossa yleiskatsauksen Aila Meriluodon
värikkäästä elämästä ja monipuolisesta kirjallisesta tuotannosta, suosittelen Panu Rajalan vuonna 2010 ilmestynyttä
elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea.
Suosittelen sitä siitä huolimatta, että tänään olen hampaitani kiristellen lukenut
uutisointia kirjan tekijästä ja sen
aiheesta. Olen tämänkin teoksen arvoinut lehteen ja kirjoittanut silloin muun
muassa näin:
Rajala kirjoittaa hyvin lukijaystävällistä
tietokirjallisuutta tinkimättä silti tarkkuudesta ja monipuolisuudesta, joita
perusteellinen kirjailijaelämäkerta edellyttää. Aila Meriluotoa kiinnostavampaa
ja värikkäämpää kohdetta taas on vaikea suomalaisesta kirjallisesta piiristä
löytää. Hänen uskomaton tarinansa lyö fiktion leikiten laudalta.
Pieksämäkeläisen
opettajaperheen tiukassa kurissa kasvatetusta tytöstä tuli yksi kaikkien
aikojen runoilijakomeetta esikoiskokoelman Lasimaalaus myötä vuonna 1947.
Professorit V. A. Koskenniemi etunenässä olivat haltioituneita ja lukijat veivät
painokset kauppiaiden käsistä.
Seurasi myrskyisä
avioliitto runoilija Lauri Viidan
kanssa, neljä lasta, muutto Ruotsiin, runokokoelmia, rohkea naisen
seksuaalisuutta uudella tavalla käsittelevä romaani Peter-Peter, lukuisia
ennakkoluulottomia ja epäsovinnaisia miessuhteita, paluu Suomeen ja toinen
avioliitto professori Jouko Paakkasen
kanssa.
Meriluoto on itse
julkaissut päiväkirjansa nuoruuden ajalta teoksessa Lasimaalauksen läpi vuonna 1986 sekä kohua herättäneen Vaarallista
kokea, joka käsittää ajanjakson vuosilta
1953–1975. Lisäksi vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, jossa Meriluoto käsittelee lapsuuttaan ja
nuoruuttaan. Teoksessa Lauri Viita, legenda jo eläessään hän kuvaa avoimesti avioliittoaan kirjailijaneron
kanssa.
Kovin koskemattomaan
maastoon Rajala ei siis pääse Meriluodon elämänvaiheita kartoittaessaan. Lasinkirkas,
hullunrohkea on kuitenkin ensimmäinen
teos, jossa koko tarina tulee kerrottua kronologisesti näihin päiviin asti.
Uutta ovat Rajalan kokoamat analyysit Meriluodon teoksista kirjoitetuista
kritiikeistä ja vastaanotosta ylipäätään.
Uutta on samaten
Meriluodon toisen avioliiton kaihtelematon kuvaus. Meriluoto toteaa itsekin,
että on aina vetänyt puoleensa miehiä, joilla on poikkeuksellisen vahva
persoonallisuus. Usein miehet ovat olleet Viidan tavoin hulluja neroja, niin
Paakkanenkin omalla tavallaan. Intohimoisesta rakkaudesta silti oli
avioliitossa kysymys, vaikka mistään idyllistä ei voinut puhua, toisin kuin
ulospäin usein näytti.
Rajalan ja Meriluodon
polut ristesivät jo 1970-luvulla, kun Rajala käsikirjoitti Meriluodon teoksesta
elokuvaa. Meriluoto kuvailee kohtaamaansa komeaa nuorukaista päiväkirjassaan
elämäkerturia itseään huvittavalla tavalla. Ilmassa on ollut aikanaan myös
romantiikan poikasta, ainakin runoilijan puolelta, mutta suhde muuttui nopeasti
ystävyydeksi. Hyvin lämpimästi Rajala kertoo arvostamastaan Meriluodosta, joka
totisesti on uskaltanut elää.
****
Aila Meriluoto: Mekko
meni taululle
WSOY 2001, 170 s.
Arvostelukappale.
Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953 – 1975
WSOY 1996. 420 s.
Ostettu.
Lasimaalauksen läpi
WSOY 1986. 260 s.
Kirjasto.
Lauri Viita, legenda jo eläessään
WSOY 1974. 176 s.
Kirjasto.
Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit)
WSOY 1971. 207 s.
Kirjasto.
Kotimaa kuin mies
WSOY 1977. 183 s.
Kirjasto
Ateljee Katariina
WSOY 1965. 170 s.
Työpaikan kirjahylly.
Panu Rajala:
Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.
WSOY 2010. 417 s.
Arvostelukappale.