Siri Kolu: Ihmisen puolella

Ihastuin valtavasti Siri Kolun dystopiaan Pelko ihmisessä eli PI-kirjaan. Edelleen hieman ihmettelen, miten vähällä huomiolla teos ja sen jatko-osa Ihmisen puolella eli IP ovat jääneet. Toivottavasti tämä on vain tunne, joka johtuu siitä, että en sittenkään kovin tiiviisti seuraa, mitä lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella kustannusmaailmassa tapahtuu. Kirjapari nimittäin kyllä ansaitsisi huomiota ja ennen kaikkea lukijoita. Teokset on kirjoitettu kunnianhimoisesti ja huolella.

Oli omalta kannaltani kuitenkin myönteinen sattuma, että tulin tarttuneeksi näihin teoksiin vasta nyt, kun ne ovat molemmat jo kansien välissä. Olen sen verran huonomuistinen, että sarjojen lukeminen osa vuodessa -tahdilla tuottaa välillä todellista tuskaa. Nyt ei tarvinnut pinnistellä yhtään henkilöiden ja heidän keskinäisten suhteidensa laadun kanssa, vaan saatoin jatkaa suoraan siitä mihin edellisenä päivänä jäin. Myös tarina jatkuu lähes tulkoon samoin eli kirjat liittyvät toisiinsa saumattomasti.

Varoitus! Jos PI on edelleen lukematta, ei kannata jatkaa lukemista. Luvassa on joitakin juonipaljastuksia PI:stä, koska jatko-osan tapahtumista ei voi kertoa oikeastaan mitään paljastamatta liikaa aloitusosasta. Pahoittelen.

PI:n lopussa Pilvi lähetään pois Luolasta suorittamaan tehtävää. Tehtävän luonne ei ole hänelle itselleenkään selvä, vaan lisäohjeita tulee kontaktihenkilön kautta kuin parhaassakin agenttitarinassa, kuten Pilvi itse hieman kapinallisesti ajattelee. Ihmisten joukkoon soluttautuminen ei ole pihmiselle helppoa eikä ainakaan vaaratonta. PUSU:n eli Puhdas Suomi -järjestön partiot siistivät katuja piilottelematta, ja jonkinlainen uhka ovat myös Tuomaksen maankamaralaiset. On siis koetettava sulautua joukkoon mahdollisimman hyvin.

Pilville tarjoutuu mahdollisuus liittyä pieneen, anarkistiseen teatteriryhmään valomestarin assistentiksi. Kunnianhimoinen porukka harjoittelee ja esittää näytelmiään aivan Helsingin ydinkeskustassa mutta kuitenkin valtaväestön katseilta katveessa. Työn alla on kolmiosainen näytelmäsarja, joka kertoo Leningradin piirityksestä. Aihe tuntuu viruksen iskun jälkeisessä Suomessa ja Euroopassa ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Pilvi heittäytyy täysillä mukaan teatterin tekemiseen, onhan se jo tuttua kouluaikojen musikaaliproduktiostakin (PI:ssä nuoret treenasivat Luolassa West Side Storya). Käännekohta on ryhmäläisten vierailu Lapinlahden sairaalassa, jossa toimii pihmispentujen kuntoutuslaitos.

Kolu käyttää tässäkin romaanissa aiemmasta osasta tuttua näkökulmatekniikkaa. Pilvin veli Petri on yhtenä minäkertojana Pilvin lisäksi ja kolmas ääni on Mimosan, Pilvin entisen ystävän, joka alkoi seurustella Tuomaksen kanssa Pilvin sairastuttua. Tuomaksen petturuus kuitenkin paljastui tytölle, joka haluaa nyt itse kostaa Pilville kaiken ja alkaa selvittää tämän olinpaikkaa omaan laskuunsa. Petriä taas lähestyvät oman asuinalueen Ihmisen puolella (IP, josta kirjan nimikin) ryhmän jäsenet, jotka ovat alkaneet suunnitella vastarintaa valtion virallista linjaa vastaan.

Luola-aspekti puuttuu IP:stä kokonaan, mikä ehkä on hyvä, mutta jota minä jäin jostain syystä kaipaamaan. Toisaalta Petri saa enemmän sävyjä kuin aloitusosassa, ja Pilvin teatterielämä on kiinnostava osuus kirjassa. Se on kirjoitettu hyvin asiantuntevasti ja lopputulos on aito. IP:ssä on muutamia kiivaita toimintakohtauksia, jotka pistävät lukijan veren kiertämään. Nuorten aikuisten romaaneihin usein kuuluva eroottinen latauskin tarinassa on, mutta sen Kolu kuvaa hyvin viitteellisesti.

PI ja IP ovat romaanipari, joten tässä jälkimmäisessä kirjassa tarina pitää saada siististi pakettiin. Ehkä siitä johtui tunne, että aika suuria linjoja vedeltiin lopussa yhteen helponlaisesti. Toisaalta Kolu kyllä lopettaa ajoissa eikä ryhdy kuvailemaan kaikkia järjestelyjä, joita on meneillään virallisilla tasoilla. Pilvin tarinan langat kuitenkin kootaan siististi nippuun.

Siri Kolu: Ihmisen puolella

Otava 2014. 318 s.

Lainattu kirjastosta.

Lomaviikko sujahti salamavauhdilla. Ehdin tehdä kaikkea mukavaa, kuten olla perheen kanssa, pestä saunan, tavata ystäviä, huollattaa autoa, käydä kulttuuririennoissa ja ennen kaikkea lukea. Nuortenkirjateemaviikko oli kaikin puolin onnistunut projekti, ja ehdin viikon aikana lukea neljä nuortenromaania. Salla Simukan Musta kuin eebenpuun olin ehtinyt kuunnella jo ennen teemaviikkoa, mutta juttu sopi minusta hyvin aloitukseksi. Lisäksi kirjoitin yhden lehtiarvion fantasiaromaanista, joka olisi mainiosti sopinut teemaviikkojuttujeni joukkoon. Tässä linkit teemajuttuihini:

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu 

Magdalena Hai: Kellopelikuningas 

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi
Siri Kolu: Pelko ihmisessä 

Teemaviikkoja suunnitellessani olen aina yltiöoptimistinen ehtimisen ja jaksamisen suhteen. Niinpä tälläkin kertaa lukematta jäi muhkea pino nuortenromaaneja, jotka olin varaillut ja kantanut kotiin kirjastosta. Hukkaan ne eivät toki mene, vaikka teemaviikko nyt päättyykin tähän. Olen jo aloittanut J. S. Meresmaan Mifongin mahtia, koska siinä on vain kahden viikon laina-aika. Muutkin aion lukea pikapuoliin, sillä Elina Rouhiaisen Jäljitetty, Magdalena Hain Susikuningatar ja Annukka Salaman Harakanloukku ovat kaikki mainioiden sarjojen osia. En aio jättää näistä loistosarjoista kesken yhtäkään. Aleksi Delikourasta taas on ylistetty niin paljon, että on vihdoinkin otettava itse selvää, mistä on kyse!

Tulevalla viikolla kirjoittelen muutamia kirjajuttuja, jotka joutuivat odottelemaan vuoroaan teemaviikon takia. Sitten alkavatkin Helsingin kirjamessut, joilla vietän koko lauantaipäivän. Ohjelmalehtisestä muuten löysin tiedon, että Siri Kolu kertoo Ihmisen puolella -romaanistaan Louhi-lavalla lauantaina klo 15. Pitääpä koettaa ehtiä kuuntelemaan! Lauantain tunnelmia voi seurata Kirsin kirjanurkan Twitter-tililtä (@Kirsinkirjanurk) tunnuksen #bloggaritmessuilla avulla. Raportoin messupäivästä sitten myöhemmin myös täällä.

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Nuortenkirjateemaviikkoni jatkuu kevättalvella ilmestyneellä uutuuskirjalla Menneen talven lumi. Luin vuosi sitten Tanja Kaarlelan esikoisromaanin Saara, josta vaikutuin melkoisesti. Onneksi kuitenkin tämä uusi kirja on roimasti Saaraa kepeämpi, ja onhan kirjan kohdeyleisökin toinen.

Menneen talven lumi on ilahduttavalla perinteinen tai ainakin tavallinen nuortenromaani. Mieleeni tuli useaan kertaan hyvällä tavalla Tuija Lehtinen, vaikka Kaarlelan tyyli onkin useita asteita vakavampi. Mutta kirjan perusvire on kaikesta pohdinnasta ja kasvukuvauksesta huolimatta hyvin positiivinen ja elämänmyönteinen. Murrosikä ei tapa!

Hakomäen kunnan Leivonmäen kylässä asuvat naapurukset ja parhaat kaverukset Mari ja Henna käyvät yhdeksättä luokkaa lukuvuonna 2012–13. Tytöt ovat parhaat ystävykset, mutta ystävyys ei taida olla täysin vapaaehtoista, sillä kylällä ei ole muita heidän ikäisiään tyttöjä. Pojistakin on jäljellä enää pari. Kylä on nopeaa tahtia kuolemassa asukkaiden käsiin. Koulu on jo suljettu, pian menevät varmasti sähkötkin, ajattelevat nuoret apeina.

Marin kotona tunnelma on kireä. Isä on ankara valittaja, joka ei halua ymmärtää nuoria, ei edes omaa pahnanpohjimmaistaan Maria.

”Vanhempiaan ei voinut valita, oli tyydyttävä siihen mitä sai. Ja jos jotain hyvää täytyi omista vanhemmistaan sanoa, niin ainakaan niillä ei ollut vielä tekohampaita.”

Äidin isä saa aivoinfarktin joulun alla, ja Mari järkyttyy pahasti. Välit isosiskoon menevät huonoiksi epäonnisen Oulun-reissun aikana. Pitäisi miettiä myös omaa tulevaisuuttaan. Ainoa mielenkiintoinen asia koko kylässä tuntuu olevan salamyhkäinen nuorukainen Antti, joka muuttaa kaikkien yllätykseksi autiotaloon kylän liepeille.

Mari ja Henna lähtevät mukaan Sähikäiseksi kutsutun Santerin mielenilmauksiin, jotka eivät kestä päivänvaloa. Antin kannustamana nuoret koettavat saada nukkuvaan kylään eloa, mutta kaikki ei suju aivan suunnitelmien mukaan. Sydämenasiatkin tuottavat ongelmia, kuten nuoruuteen kuuluu. Välillä riidellään, sitten taas sovitaan.

Kaarlela pohtii mukavien henkilöittensä kautta monenlaisia ajassa olevia ilmiöitä. Maaseudun autioituminen on ilmeisin teema, mutta mukana on muutakin. Voiko tavallinen pieni ihminen vaikuttaa? Jos voi, mitkä menetelmät ovat sallittuja? Mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että tarkoitus pyhittää keinot? Mitkä näkökulmat ovat oikeita, kun kyse on elämäntavoista ja oikeudenmukaisuudesta? Talven tapahtumien jälkeen Leivonkylän ysiluokkalaiset eivät enää ole viattomia lapsia, vaan aikuisuuden kynnyksellä kurkistelevia fiksuja nuoria.

Menneen talven lumessa ei kikkailla kerronnalla, vaan asiat etenevät suoraviivaisesti ja luistavasti. Kerronta ja tarina ovat hyvin realistisia, ja kirja on myös hyvin puhdashenkinen: nuoret eivät juuri edes tupakoi isommista paheista puhumattakaan. Kieli on soljuvaa ja selkeää, ja huumori ja lämpö keventävät teosta.

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Torni 2014. 251 s.

Kauniit kannet on tehnyt Mervi Kattelus.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Edellisessä eli ensimmäisessä nuortenkirjateemaviikkoni jutussa taisin hieman happamaan sävyyn ihmetellä, mikä oikein on aiheuttanut ennenkuulumattoman vouhkaamisen Salla Simukan ja hänen Lumikki-trilogiansa ympärillä. Syitä lienee monia, eikä onneksi vähäisimpänä se, että kirjat on kirjoitettu ammattitaitoisesti ja kunnianhimoisesti. Silti päätin juttuni toteamukseen, että vähintään yhtä hyvää ellei parempaakin lanu-kirjallisuutta on Suomi puolillaan. On siis ulkomaisilla kustantamoilla mistä ostaa!

Mielipiteeni sai loistavalla tavalla vahvistusta, kun seuraavaksi tartuin Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunktrilogian keskimmäiseen osaan Kellopelikuningas. Aivan huippuhyvä kirja! Mikään valtaisa ylläri tämä ei tosin ollut, mutta olen silti aika myyty. Hain sankarikaksikko on minulle varsin tuttu, sillä olen lukenut trilogian aloitusosan Kerjäläisprinsessa ainakin kahdesti ja vielä päälle analysoinut kirjaa urakalla oppilaitteni ja vielä kirjailijan itsensä kanssa. Kenties lievän yliannostuksen vuoksi jatko-osa jäi sitten tuoreeltaan lukematta, mutta nyt oli juuri sopiva aika tarttua teokseen.

Varoitus! Jos et ole Kerjäläisprinsessaa vielä lukenut, jätä ainakin seuraava kappale lukematta juonipaljastusten takia.

Aloitusosa päättyi dramaattisesti eikä ihan tavanomaisen kaavan mukaan. Taistelu pahiksia eli lähinnä Luopiota vastaan päättyi hyvisten eli Gigin perheen voittoon, mutta Gigi menetti kaiken tuoksinan keskellä toisen silmänsä. Arvet ja tyhjän silmäkuopan Gigi peittää nyt silmälapulla, mikä ei tietysti tunnu murrosikäisestä tytöstä mukavalta. Vertaistukena on isosisko Katerina, jonka kasvoja myös rumentaa arpi. Lohtua tuo sekin, että Katerinalla on arvesta huolimatta kiihkeä ihailija. Mutta äiti, Umbrovian kuningatar, puhuu suoraan ja armottomasti siitä, miten silmän menetys pilasi Gigin tulevaisuuden. Isällä on mielessään yllätys Gigille, mutta tyttö ei ilahdu lahjaideasta lainkaan.

Gigin ulkonäköongelmat ovat kuitenkin pientä sen rinnalla, että Keloburgissa alkaa riehua outo uskonlahko, jonka toiminta muistuttaa pahasti natsien meininkejä. Sokean Jumalan eli Odinin palvojiksi itseään kuvailevan lahkon papit saarnaavat saaren puhtaana pitämisestä ja kaiken saastaisen pois puhdistamisesta. Kiellettyjen asioiden listalle alkaa tulla merkillisen paljon sellaista, jota liittyy selvästi Gigin perheeseen. Lopulta lahko aloittaa suoran hyökkäyksen, ja jälki on rumaa.

Gigi perheineen ei onneksi ole yksin. Mussovits suojelee erityisen tarkasti Gigiä, jonka varalle ihmissudella on omat suunnitelmansa. Gigi ja Henry tutustuvat myös Keloburgin maanalisiin eli kaupungin alla luolissa asuviin katulapsiin. Eikä vanha merirosvo Murtaugh’kaan voi jäädä syrjään, kun aletaan kunnolla tapella.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis Kellopelikuninkaasta puutu. Edellistä osaa paksumpi romaani on muutenkin jotenkin tuhdimpi. Gigi on selkeästi kirjan ja tarinan päähenkilö, joka on kasvanut aiempien seikkailujensa ansiosta. Kaverukset puhuvatkin tästä. On aika ryhtyä miettimään, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Vain lapsi voi elää pelkästään nykyhetkessä. Tummasilmäinen Naseem saa Gigissä aikaan aivan uudenlaisia väristyksiä. Mutta Mussovitsin paljastukset Gigin todellisesta luonnosta ovat kiehtovimpia, ja niistä on varmasti paljon lisää sarjan viimeisessä osassa.

Hai osaa kuvata teostensa eriskummallisen ja omalakisen maailman jotenkin ällistyttävän luontevasti ja kauniisti. On itsestään selvää, että yhden hengen ilmalaivat ovat tulleet sarjatuotantoon tai että automatonit ovat myyntihitti.

Mikäpä tässä kirjassa ei olisi kohdallaan? Kieli on kaunista ja luistavaa, juoni kulkee liukkaasti, on toimintaa ja ajattelemisen aihetta, yksityiskohtia ja suuria linjoja. Henkilökuvaus ja dialogi toimivat. Jännitystä, huumoria ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa. Tarina on kaikin tavoin kiehtova ja omaperäinen. Erityisesti loppu on mykistävä. Onneksi minulla on sarjan kolmas osa Susikuningatar nyt jo tuossa pinossa valmiina odottamassa, ja aion sen lukea ihan pian.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Karisto 2013. 330 s.

Lainattu kirjastosta.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Kirjailija Salla Simukka kiitänee tälläkin hetkellä ympäri Eurooppaa markkinoimassa Lumikki-trilogian käännöksiä. Suomi ja suomalainen nuorten aikuisten kirjallisuus on saanut Simukasta sellaisen myyntivaltin ja keulakuvan, että alta pois. Todella upeaa!

Keski-ikäinen lukija ei ole varsinaista kohderyhmää, mutta silti viihdyin oivallisesti sarjan aloitusosan Punainen kuin veri parissa. Toimintatrilleri satu- ja erotiikkamaustein vaikutti tuoreelta ja raikkaalta idealta. Kakkososa Valkea kuin lumi hieman hyydytti innostustani, koska siitä paistaa mielestäni aika selvästi väliosamaisuus. Toimintaa kyllä on, mutta varsinaisia ratkaisuja pitää pantata kolmososaa varten.

Innostukseni laantui jopa siinä määrin, että en rynnännyt kirjakauppaan tai kirjastoon heti kolmannen osan Musta kuin eebenpuu ilmestyttyä. En ollut lainkaan varma, luenko sitä ollenkaan, vaikka trilogian loppuun lukeminen tietysti sopisi perfektionismiin taipuvalle luonteelleni… Mutta sitten kävi taas kuten niin monesti aiemminkin: huomasin uutuuden äänikirjaversion kirjaston hyllyssä. Eipä muuta kuin kirja kuunteluun. Lukeminen sujuikin sitten kuin itsestään.

Lumikki on palannut takaisin Tampereelle ja ilmaisutaidon lukioon. Kirjassa eletään vuoden pimeimpiä päiviä joulukuun alkupuolella. Pimeää ja synkkää tuntuu olevan myös Lumikin elämä. Valoa tuo kuitenkin Lumikin elämään astellut poikaystävä Sampsa. Poika ja hänen mutkaton perheensä edustavat kaikkea sitä, mistä Lumikki tuntee omassa elämässään jääneensä paitsi. Sampsassa on vain yksi puute. Hän ei ole Liekki. Liekki ei jätä Lumikkia rauhaan.

Koulussa Sampsa on saanut Lumikin houkuteltua mukaan näytelmäprojektiin, jossa opiskelijat laittavat uuteen uskoon Grimmin sadun Lumikki. Tästä osuudesta pidin, sillä versiossa sadun Lumikki on toimija, ei uhri. Myös satuteema saadaan jälleen mukaan sarjaan hauskan oivalluksen kautta. Lumikki on näytelmän pääosassa, mutta alkaa tuntea yhä kasvavaa ahdistusta roolistaan.

Ahdistus saa aivan uusia kierroksia, kun Lumikki alkaa saada todella uhkaavia tekstiviestejä. Hänen kintereillään on stalkkeri, joka ei epäröi käyttää äärimmäisiä keinoja uhrinsa kiduttamisessa. Tavoitteena tuntuu olevan Lumikin hidas tappaminen. Lumikki ei luonnollisesti voi kertoa kenellekään uhkaajasta, eikä hän lopulta enää tiedä, kehen voisi luottaa. Tyyppi tuntuu tietävän hänestä enemmän kuin hän itse ja näkevän hänet missä tahansa. Kuka uhkaaja oikein on? Sampsa? Liekki?

Uhkaaja teettää Lumikilla fyysistä kestävyyttä ja ketteryyttä sekä uskallusta vaativia tehtäviä. Tätä kautta kirjaan saadaan aiemmista osista tuttua toimintaa. Samalla alkavat raottua Lumikin perheen menneisyyteen liittyvät synkät salaisuudet.

Vaikka kirjan ja samalla koko trilogian loppu on onnellinen, joskaan ei onneksi siirappinen, jäin kuitenkin miettimään koko sarjan tummuutta. Huumoria tässä kokonaisuudessa ei ole tippaakaan! No, eipä kai sitä sitten tarvitakaan. Viimeisessä osassa minua vieroksutti myös salaperäisestä avaimesta kertova osuus, joka loppuratkaisun valossa oli sitten lähinnä ylidramaattinen koristehörhellys.

Musta kuin eebenpuun äänikirjaversion lukee Anna Saksman korostetun lakoniseen tyyliin. Edes huippukohdissa luentaa ei elävöitetä mitenkään. Tämä ehkä vielä korosti tarinasta jäänyttä tummaa mielikuvaa.

Trilogian luettuani olen ylipäätään hieman hämmennyksissäni. Idea Lumikki-sarjan taustalla on ihan hauska ja omaperäinenkin, mutta kokonaisuus ei minusta kuitenkaan ole mitenkään tajunnanräjäyttävän erikoinen. Sellainen, että siitä nousee kansainvälisessäkin kirjallisuusmaailmassa ennenkuulumaton kohu ja mesoaminen. Kuten jo alussa sanoin, olen Simukan ja Lumikin menestyksestä tajuttoman iloinen, mutta samalla pikkuisen ihmeissäni. Toivon todella, että Lumikin noste vetää perässään myös muuta suomalaista lanukirjallisuutta, sillä, anteeksi nyt vain, Suomesta löytyy paljon ainakin yhtä hyvää ja runsaasti vielä parempaakin lanua.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Tammi 2014. Tammen ja BTJ:n äänikirjan lukijana Anna Saksman. Laajuus 4 cd:tä, kesto 3 h 57 min.

Lainattu kirjastosta.

Seuraavan viikon ajan aion lukea nuortenkirjoja ja blogata vain niistä. Pidän siis nuortenkirjateemaviikon. Jonossa on myös muutamia dekkareita, mutta ne saavat nyt vain odottaa kiltisti vuoroaan! Toivottavasti viihdyt teemaviikon parissa!