Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

 

Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin – mutta suunnattoman elegantti.

 

Kun viitisentoista vuotta sitten sukelsin kirjablogistaniaan (kirjasomea ei silloin vielä ollut olemassa), tuntui, että ihan jokainen itseään kunnioittava kirjabloggaaja oli lukenut Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi ja oli siitä aivan fiiliksissä. Itse en sen aallon imuun päässyt, vaikka mitään selkeää syytä ei ollut. Ei vain tullut hankittua teosta luettavaksi. Sitten vuosia myöhemmin nappasin kirjan jostakin alennuskorista. Siitä saakka se on kärsivällisesti lämmittänyt hyllyäni odottaen hetkeään.

Hetki koitti, kun toinen lukupiirini eli Kiskon lukupiiri päätti valita Muriel Barberyn tuotannon luettavaksi ja ruodittavaksi. Luonnollisesti tartuin omasta hyllystäni löytyvään Siilin eleganssiin.

Muriel Barbery on vuonna 1969 Casablancassa syntynyt ranskalainen kirjailija ja filosofianopettaja. Siilin eleganssi ilmestyi vuonna 2006 ja oli hänen läpimurtoromaaninsa. Teos myi valtavat määrät Ranskassa ja käännöksinä eri puolilla Eurooppaa. Suomennos ilmestyi vuonna 2010 ja elokuvaversio vuonna 2009.

Barberylta on suomennettu toistaiseksi kolme romaania eli Siilin eleganssin lisäksi esikoisromaani Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011, suom. Lotta Toivanen) ja Haltiaelämää (Gummerus, 2016, suom. Lotta Toivanen).

Haltiaelämää ilmestyi Ranskassa vuonna 2015. Sen jälkeen on ilmestynyt vielä kolme romaania, mutta toistaiseksi niitä ei ole suomennettu. Viimeisin romaani Une heure de ferveur eli englanniksi One Hour of Fervour oli International Dublin Literary Award -kirjallisuuspalkinnon ns. pitkällä ehdokaslistalla.

Barberyn filosofiatietämys näkyy ainakin pintatasolla Siilin eleganssissa selvästi. Myös syvempää elämän tarkoituksen, hyvän elämän edellytysten ja ihmisyyden olemuksen analyysia teoksessa on paljon. Kuinka syvällistä se lopulta on, jää kyllä minulta tämän yhden luennan perusteella arvioimatta. Mutta päähenkilöiden suusta ja ajatuksista saa helposti poimittua aforismeiksi tiivistettyjä ja jonkinalaisiksi viisauksiksi tarkoitettuja lausahduksia:

Rikkaiden velvollisuus on huolehtia kauneudesta. Muuten he joutavat kuolla.

Tapahtumat sijoittuvat Pariisissa osoitteessa rue de Grenelle 7 sijaitsevaan rikkaiden ihmisten asuttamaan upeaan kerrostaloon, jonka ylellisyyksiin kuuluu oma ovenvartija. 54-vuotias leskirouva Renée Michel on toiminut ovenvartijan tehtävässä 27 vuotta, kun romaani alkaa. Hän luonnehtii itseään näin:

Kouluja en ole käynyt, ja olen aina ollut köyhä, syrjäänvetäytyvä ja merkityksetön. Asun yksin seuranani vain kissa, iso laiska kolli, jonka ainoa poikkeuksellinen piirre on, että se harmistuessaan alkaa lemuta tassuista. Kumpikaan meistä ei pahemmin pyri mukaan kaltaistensa piirileikkiin.

Kouluttamaton ja köyhä rouva Michel kyllä on, mutta hän on myös poikkeuksellisen älykäs ja opinhaluinen. Aikuisena hän on itsekseen lukenut laajasti ja tutustunut itsenäisesti eri taiteenaloihin. Hänen kissansa nimi on Leo kirjailija Tolstoin mukaan, ja Anna Karenina onkin hänen lempiromaanejaan. Mutta kaiken tämän rouva Michel on päättänyt visusti salata kaikilta, ennen kaikkea talon asukkailta, joista suurimmasta osasta hän ei pidä yhtään ja joita hän lähinnä halveksuu. Miksi rouva Michel haluaa kätkeytyä kaikilta, selviää romaanin loppupuolella lukijallekin. Ovenvartijarouvan ainoa ystävä on talossa siivoojana työskentelevä portugalilainen Manuela.

Romaanin toinen kertoja on kaksitoistavuotias talon asukas Paloma. Tytön isä on sosialistipuolueen kansanedustaja ja äiti kirjallisuuden maisteri, joten perhe on sivistynyt ja myös hyvin varakas. Erittäin älykkääksi itseään luonnehtiva Paloma on kuitenkin vakaasti päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään, koska ei näe oman perheensä ja sen kaltaisten ihmisten elämässä mitään mieltä ja merkitystä.  

Romaanin alkupuolella tutustutaan lähemmin rouva Micheliin ja Palomaan sekä muihin talon asukkaisiin. Käännekohta on kuitenkin upporikkaan japanilaisen Kakuro Ozun liittyminen talon asujaimistoon. Hienostunut ja terävä-älyinen leskimies huomaa heti, ketkä kaksi ovat kerrostalon asukkaista tutustumisen arvoiset, ja onnistuu murtamaan sekä rouva Michelin että Paloman piikikkäät kuoret.

Mutta tekeekö Paloma suunnittelemansa näyttävän itsemurhan? Entä paljastuuko rouva Micheln salaisuus lopulta kaikille?

Oliko Siilin eleganssi sitten maineensa veroinen ihana kirja ja suuri lukuelämys? Kyllä ja ei. Alkuun pääseminen tuntui pitkään nihkeältä. Kertojien vuorottelu on toimiva ratkaisu, sillä se tekee kerronnasta ilmavan. Luvut ovat napakan lyhyitä. Arvioisin, että rouva Michel on enemmän äänessä kuin Paloma.

En tiedä, onko kyse iästä, mutta pidin enemmän ovenvartijan osuuksista kuin rikkaan perheen diivaillen kapinoivan esiteinin ajatuksista ja kirpeistä kommenteista. Kumpikaan henkilöistä ei nyt varsinaisesti loista uskottavuudellaan, mutta erakkomaisen ja siilin tavoin herkkyytensä visusti kätkevän myöhäiskeski-ikäisen naisen ajatukset ja tunnemaailma kuitenkin tuntuivat itselleni läheisemmiltä.

Uskoisin, että lukijoiden monet ihastuneet huokailut johtuvat kirjan kieltämättä yllättävästä ja liikuttavasta lopusta. Itsekin huomasin, että se vetosi vahvasti tunteisiini. Sen sijaan filosofiset teoriat ja niiden ruodinnat sekä kulttuurimaailman nimien pudottelu jättivät minut kylmäksi.

Ei kuitenkaan yhtään harmita, että tämä jonkinlainen kirjablogistanian kulttiteos on nyt ruksittu pois luettavien listaltani. Lukeminen ei vaatinut kohtuuttomia ponnisteluja. Paksu romaani on armollisen väljästi taitettu ja nopealukuinen (niitä filosofointijaaritteluja lukuun ottamatta). Mielenkiintoista kuulla, mitä muut lukupiiriläiset ovat lukeneet ja mitä he muista Barberyn teoksista tuumivat. Siilin eleganssin perusteella en vielä niitä laita varaukseen.

 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2010. 374 s.

Ostettu.

Lukupiirissä selvisi, että Barberyn esikoisromaani Kulinaristin kuolema ja Siilin eleganssi liittyvät hyvinkin paljon yhteen. Miljöönä on kummassakin sama pariisilainen kerrostalo, ja henkilötkin ovat osin samoja. Kulinaristi on ravintolakriitikko Pierre Arthens, jonka kuoleman seurauksena kerrostalosta vapautuu asunto Siilin eleganssi -romaanissa. Samaiseen asuntoon muuttaa myöhemmin herra Ozu. Myös ovenvartija rouva Michel on mukana Kulinaristin kuolema -romaanissa. Teokset ovat siis jonkinlaisia sisarteoksia. 

Kolme lukupiiriläistä oli aloittanut Haltiaelämää -romaania. Se oli kuitenkin jäänyt kaikilta eri syistä kesken. Neljäs lukupiiriläinen oli lukenut se jo joskus aiemmin.

Enemmistö oli lukenut Siilin eleganssin, ja se jakoi mielipiteitä. Suurin osa piti kirjasta kovastikin, ja taisin itse olla nurjamielisin lukijoista.

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

 

Lukupiirimme kesäläksynä oli lukea Adrei Kurkovin tuotantoa. Olin pannut jo merkille häneltä tänä keväänä ilmestyneen historiallisen dekkarisarjan aloitusosan Kiovan korva, jonka otinkin kuunneltavakseni. Ihastuin Kurkovin lempeän ironishumoristiseen tyyliin, joten kun myös hänen romaaninsa Harmaat mehiläiset oli saatavana äänikirjana, kuuntelin sen Kiovan korvan perään. Kannatti!

Kurkov on päivännyt romaanin esipuheen Kiovassa vuonna 2020, siis pari vuotta ennen varsinaisen Ukrainan sodan alkamista. Sota kuitenkin alkoi jo kauan ennen sitä, heti Krimin valtauksen jälkeen, kun Itä-Ukrainaan syntyi rintamalinja Ukrainan ja Itä-Ukrainan venäläismielisten ja Venäjän tukemien separatistien välille.

450 kilometriä pitkän rintamalinjan väliin jäi ei-kenenkään-maata eli vyöhyke, joka ei kuulunut kummallekaan osapuolelle. Tätä vyöhykettä kutsuttiin harmaaksi vyöhykkeeksi, ja sen leveys vaihteli muutamasta sadasta metristä jopa pariin kilometriin. Muistan uutiskuvia, joissa sitkeimmät mummot istuivat rintamalinjojen väliin jääneissä kodeissaan, vaikka seinässä saattoi olla isoja reikiä ja ammukset viuhuivat talon ylitse. Kaikki eivät suostuneet poistumaan kodeistaan, vaikka suuri enemmistö jätti kaiken ja lähti, kuka minnekin.

Kurkov kertoo vierailleensa harmaalla vyöhykkeellä Donbasin alueella useita kertoja sodan alkuvaiheessa. Alueelle sitkeästi jääneet ihmiset alkoivat kiinnostaa häntä, ja niin romaani Harmaat mehiläiset alkoi muotoutua.

Harmaiden mehiläisten päähenkilö on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva viisikymppinen Sergei Sergeitš, joka vuoden 2017 kevättalvella on Pikku Starhorodivkan kylän toinen asukas. Jonkin matkan päässä kylän toisella kadulla asustelee yksikseen Sergein vanha vihamies Paška, jonka kanssa välit ovat menneet huonoiksi jo kouluaikoina. Sergein vaimo on lähtenyt Pikku Starhorodivkasta lännemmäksi jo ennen sodan alkua ja ottanut pariskunnan Angelica-tyttären mukaansa.

Pikku Starhorodivkan kylässä ei ole ollut sähköä käytännössä kolmeen vuoteen, mutta jotenkin miehet ovat kuitenkin selviytyneet arjestaan. Sota on koko ajan läsnä, vaikka tykkitulen kumu on muuttunut niin arkipäiväiseksi, ettei sitä enää huomaa. TV ei toimi, eikä sanomalehtiä tai muutakaan postia jaeta, joten tiedot ulkomaailmasta ovat hatarat ja lähinnä sen varassa, mitä miesten luona silloin tällöin poikkeavat sotilaat kertovat.

Sergeillä on toimiva matkapuhelin, mutta sen akku on pääsääntöisesti tyhjä. Kenelle hän soittaisikaan? Entiselle vaimolle voisi ehkä soittaa, mutta mitä osaisi sanoa? Jos on asiaa Paškalle, voi mennä tätä tapaamaan.

Työkyvyttömyyseläkkeellä ollessaan Sergei on ryhtynyt tarhaamaan mehiläisiä. Hänellä on vajassaan kuusi mehiläispesää, jossa mehiläiset talvehtivat. Ennen sotaa jopa kuvernööri oli vieraillut hänen luonaan saamassa hoitoa, jossa hoidettava asettuu makuulle mehiläispesistä kootun pedin päälle.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallisen, rauhaa kaipaavan, itseään puolueettomana pitävän ja sotimisen ulkopuolella pysyttelevän ihmisen sinnittelyä vaarallisissa ja hankalissa olosuhteissa. Alkupuolella kuvataan kevättalvea Pikku Starhorodivkassa. Kun kevät lähestyy, alkaa Sergei suunnitella matkaa jonnekin, missä mehiläiset voisivat kerätä mettä rauhassa. Ammuskelu ja räjähdykset hermostuttavat niitä.

Sergei pakkaa mehiläispesät peräkärryyn ja lähtee Neuvostoliiton aikaisella Ladallaan matkaan. Erinäisten rajanylityspaikkojen, tarkastuspisteiden ja muiden vaiheiden jälkeen hän päätyy Krimille, jossa venäläiset valvovat rauhaa. Sergei muistaa taannoisessa mehiläistenhoitajien kongressissa tapaamansa mukavan ja ystävällisen miehen, jonka luokse hän päättää ajaa. Perille löydettyään hän saa ikäväksi yllätyksekseen kuulla, että ystävä on kaapattu kaksi vuotta sitten, eikä hänestä ole sen koommin kuultu.

Sergei tajuaa vasta ystävänsä perheen tavattuaan, että tämä on islaminuskoinen tataari. Asia ei häntä hätkäytä, vaikka erilaiset tavat aiheuttavatkin hämmennystä. Ystävän vaimo antaa Sergeille luvan asettua miehensä mehiläispesien lähettyville kukkulan rinteeseen kylän ulkopuolelle. Hän myös pyytää, että Sergei kävisi puhumassa miliisille kadonneesta miehestään, hän kun on venäläinen. Sergei tyrmistyy. Miten häntä voidaan luulla venäläiseksi?! Hyvää verta ei herätä sekään, kun hän kertoo olevansa donbasilainen. Sanalla on ihmisten korvissa paha kaiku.

Sergeillä on 90 päivän oleskelulupa Krimillä. Mitä vähemmäksi päivien määrä käy, sitä levottomammaksi käy lukija. Pääseekö Sergei vielä takaisin kotiinsa? Kannattaako hänen mennä kotiin ylipäätään? Saako hän rakkaat mehiläisensä mukaansa? Miksi FSB yhtäkkiä kiinnostuu hänen mehiläisistään?

Jos en olisi ensin kuunnellut Kiovan korvaa, en ehkä olisi tullut tarttuneeksi Harmaisiin mehiläisiin. Aihe ei tuntunut kovin kiinnostavalta. Yksinäinen keski-ikäinen mies jossakin ei-kenenkään-maalla ei varsinaisesti kutsunut puoleensa. Mutta Kurkov kirjoittaa valloittavalla ja koskettavalla tyylillä.

Aloin aika nopeasti pitää Sergeistä, vaikka hän on omalla tavallaan ärsyttävän jääräpäinen ja tuskastuttavan estynyt. Hänellä on kuitenkin pohjimmiltaan vilpittömän hyvä sydän, ja hän haluaa aina toimia reilusti. Tosin aika usein on vaikea tietää, miten se on mahdollista. Sergein hyvää tarkoittavat teot myös usein aiheuttavat muille ja Sergeille itselleenkin kohtuuttomia vaikeuksia. Maailma, jossa säännöt ovat absurdeja, on vaikea toimia johdonmukaisesti.

Miehen uskollinen rakkaus mehiläisiään kohtaan on jotenkin liikuttavaa. Mehiläisten maailma näyttää järjestäytyneeltä ja järkevältä. Siihen verrattuna ihmisten toiminta on kaikkea muuta.

Kurkov ei saarnaa eikä osoittele. Sergein silmien, aivojen ja sydämen kautta katsottu maailma avautuu lukijalle kaikessa mielettömyydessään, ja siitä saa kukin tehdä omat päätelmänsä. Vuonna 2025 luettuna romaani avautuu myös toisella tavalla kuin vuonna 2020. Voi meitä, voi maailmaa!

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset (Серые пчелы)
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava 2023, Otavan kirjasto -sarja. 391 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Kiovan mysteerit 1)

 

Kirjailija Andrei Jurjevitš Kurkov (s. 1961) on syntyperältään ukrainalainen ja asunut Ukrainassa kaksivuotiaasta lähtien. Kieltenopettajan ja japanin kielen kääntäjän koulutuksen saanut Kurkov on tehnyt kirjailijantyön lisäksi elokuvakäsikirjoituksia, työskentelee toimittajana ja luennoitsijana ja on esimerkiksi kansainvälisen elokuvapalkinnon tuomariston pysyvä jäsen. Kirjat Kurkov kirjoittaa venäjäksi, mutta toimittajan työn hän tekee ukrainan kielellä.

Kurkov on ollut suosittu kirjailija paitsi Ukrainassa myös Venäjällä. Siellä hänen kirjojensa jakelu kuitenkin lakkasi vuonna 2005, koska Kurkov oli ottanut kantaa Venäjän sekaantumiseen Ukrainan sisäpolitiikkaan.

Hän on julkaissut ainakin kaksikymmentä teosta, ja kirjoja on käännetty 35 kielelle. Suomeksi hänen teoksiaan on toistaiseksi julkaistu vain neljä: Kuolema ja pingviini (suom. 2006 Eero Balk), Harmaat me­hi­läi­set (2023, suom. Arja Pikkupeura), Kuolleen miehen kaveri (2024, suom. Riku Toivola) ja Kiovan korva tänä vuonna Arja Pikkupeuran suomentamana. Kurkovin suomalainen kustantaja on Otava.

Kiovan korva aloittaa historiallisen Kiovan mysteerit -nimisen rikosromaanisarjan, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Kiovan korvassa ollaan vuoden 1919 sekasortoisessa keväässä. Nuorukainen Samson Koletško jää yllättäen yksin, kun kasakat surmaavat hänen kirjanpitäjäisänsä keskelle katua. Miehet olivat menossa räätälille noutamaan isälle teetettyä pukua. Samson pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä hänen päähänsä tähdätty sapelinisku menee ohi riipaisten mukaansa vain hänen oikean korvalehtensä.

Ajat Kiovassa ovat siis sekavat ja vaaralliset. Vallankumouksen jälkeen bolševikit ovat puna-armeijan tuella ottaneet kaupungin haltuunsa ja yrittävät vakiinnuttaa uutta hallintoa, mutta valkoiset joukot ovat tekemässä vastavallankumousta ja uhkaavat vyöryä minä hetkenä hyvänsä kaupunkiin. Sähkön- ja vedenjakelu on epäsäännöllistä, ja kaikesta on pulaa. Uudet vallanpitäjät tekevät takavarikointeja tiheään tahtiin, ja pian puna-armeijan sotilaat kolkuttavat Samsoninkin oveen.

Samson asuu tilavassa kerrostaloasunnossa yksin isän kuoltua. Talonmiehen leskirouva näkee nuorukaisen ahdingon ja alkaa järjestellä tälle avioliittoa. Sopiva morsianehdokas olisi hänen mielestään kuvernementin tilastoviraston tilastotietoja keräävä tomera Nadežda. Pian Samson huomaakin tunteidensa lämpenevän uutta järjestelmää uskollisesti kannattavaa Nadeždaa kohtaan. Hän on huolissaan nuoren naisen pitkästä ja vaarallisesta työmatkasta ja tarjoaa tälle majapaikkaa omasta tilavasta huoneistostaan.

Ennen Nadeždan muuttoa huoneistoon kuitenkin majoittuvat puna-armeijan sotilaat Anton ja Fjodor, joilla ei tunnu olevan aivan puhtaat jauhot pussissaan. Miehet haluavat majoittua Samsonin isän työhuoneeseen, jonka kirjoituspöydän laatikkoon Samson on tallettanut irronneen korvalehtensä. Ensimmäisenä yönä Samson tekee mullistavan havainnon: hänen irti leikattu korvalehtensä kuulee yhä ja välittää kuulemansa edelleen hänen korvakäytäväänsä!

Uusi hallinto tarvitsee kalusteet virastoihinsa, joten kaupunkilaisia kohtaa uusi takavarikointiaalto. Vastoin omia ohjeitaan viranomaiset takavarikoivat Samsonin isän työpöydän läheisen miliisiaseman tarpeisiin. Samson päätyy tekemään reklamaatiota laittomasta takavarikosta. Kun laitoksen esimies huomaa hänen taitavan sanankäyttöönsä, hänet pestataan miliisin rikostutkijaksi.

Käänne ei ole huono, sillä Samson on etsiskellyt töitä ja saa myös oman isänsä työpöydän laitoksella käyttöönsä. Ensi töikseen hän tekee rikosilmoituksen luokseen majoittuneista puna-armeijan sotilaista, sillä hän on todennut näiden keränneen huoneistoon varastettua tavaraa.

Yllättäen tästä lähtee kehkeytymään Samsonin ensimmäinen laaja ja monipolvinen rikostutkinta, johon liittyy pian sarja varkauksia ja murhia. Tapauksen tutkinta on hengenvaarallista kaupungissa, jossa erilaiset epävakaat voimat kamppailevat vallasta, eikä Samson suinkaan välty hengenvaaralta. Kaukokorvasta, Nadeždan tilastotiedoista ja omasta pikakoulutuksella hankitusta ampumataidosta on hänelle vielä korvaamatonta apua.

Kurkovin tekstiä luonnehditaan sosialistiselle ja sitä seuranneelle järjestelmälle naureskelevan mustan huumorin täyteiseksi. Tämä on Kiovan korvan perusteella helppo allekirjoittaa. Rikosjuoni on hyvin ilmeisesti Kurkoville keino näyttää, miten ihmiset toimivat kaoottisissa tilanteissa ja mikä on poliittisten aatteiden merkitys, kun yksilöt kamppailevat olemassaolostaan keinolla millä hyvänsä. Mutta silti rikosjuonikin on kiinnostava ja taitavasti punottu kaikkine yllätyksineen.

Uuden järjestelmän mielettömyys ja rakkaus byrokratiaan valottuu huumorin keinoin erilaisten tapahtumasarjojen kautta osoittelematta mutta selvästi. Esimerkiksi lääkäreitä uusi järjestelmä pitää verenimijöinä, jotka ovat tsaarin aikana ansainneet omaisuuksia muun muassa ottamalla vastaan lahjoja potilailtaan. Nyt heidän pitää työskennellä ilmaiseksi, koska heidän tehtävänsä on palvella kansaa. Onko tulos sitten kansan kannalta lopulta näin parempi, on yhdentekevää.

Samson on hieman naiivi nuorukainen mutta oppii kyllä nopeasti luovimaan erilaisissa aatteellisissa ristiaallokoissa. Hän ei asetu oikeastaan muun kuin oikeuden puolelle, mutta toki oma ja hänelle tärkeiden ihmisten henki ja hyvinvointi ovat myös olennaisia arvoja. Samson rakentaa kuin huomaamattaan omaa tärkeää verkostoaan kaupungissa. Ystävällisyys palkitaan ankarinakin aikoina sydämellisinä vastapalveluksina, joista on apua niin virkatehtävissä kuin yksityishenkilönäkin.

Tässä sarjan aloitusosassa käytetään runsaasti aikaa tilannekuvan pohjustamiseen. Olen sitä kuvannut yllä. Romaanin loppupuolella Samson virkatovereineen tosiaan ratkoo myös hyvin visaista rikosvyyhteä, joka lähtee purkautumaan hänen itsensä tekemästä rikosilmoituksesta ja sitä seuranneesta pidätyksestä. Puna-armeijan sotilailta takavarikoidut varastetut esineet johdattavat miliisin lopulta perin kummalliseksi osoittautuvan rikollisen jäljille.

Mustan huumorin lisäksi Kiovan korva -romaania sävyttää myös maaginen realismi Samsonin irti leikatun korvan osalta. Se solahtaa vaivattomasti muutenkin absurdilta vaikuttavaan tilanteeseen kevään 1919 Kiovassa. Sarjassa on jo ilmestynyt ainakin englanniksi kakkososa The Stolen Hearth, joka toivottavasti saadaan pian suomeksi sekin.

Kirjan nimestä sen verran, että alkukielinen nimi on siis Samson ja Nadežda, englanniksi taas The Silver Bone ja suomeksi Kiovan korva. Omalla tavallaan osuvia kaikki, mutta alkukielinen on ehkä pliisuin. Hopeinen luu ja Samsonin korva ovat kuitenkin juonen kannalta olennaisia esineitä, ja suomenkieliseen nimeen sisältyy kivasti sivumerkityksiäkin.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Самсон и надежда) Kiovan mysteerit 1
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava (Otavan kirjasto -sarja). 296 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

 

”Minä olin kuin riivattu. Minun täytyi saada tietää.”
                                     Kirjallisuudentutkija Roland Michell A. S. Byattin Riivauksessa

 

Toisen lukupiirini kauden viimeisen kerran teemaksi valittiin brittikirjailija A. S. Byattin (suomennettu) tuotanto. Lukupiirimme vetäjä kertoi, että Byattin tuotanto on kiinnostanut häntä jo pitkään, mutta mitään ei ollut toistaiseksi päätynyt luettujen listalle. Erityisesti häntä kiinnosti Byattin teoksista Riivaus, jota on luonnehdittu kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi (mikä on hauskan ironista, koska Riivauksen eli alkukielellä Possession-teoksen alaotsikko on Romanttinen kertomus eli A Romance erotukseksi romaanista, a novel, ja teoksessa mainitaankin, että ”…Romanttinen kertomus on naisille oikea muoto ---Romanttisen kertomuksen maaperällä naiset – toisin kuin tässä maailmassa – voivat vapaasti ilmaista todellisen luontonsa…” ).

Riivaus ilmestyi vuonna 1990 ja oli Byattin kaunokirjallinen läpimurto. Teos palkittiin Booker-palkinnolla. Marja Alopaeuksen ja Leevi Lehdon suomennos ilmestyi vuonna 2008 ja herätti ihastusta myös meillä. Omista muistiinpanoistani (ajalta ennen blogia) löytyy maininta, että Riivauksesta kohistiin Helsingin Sanomien Lukupiiri-blogissa (jota piti lehden nettisivuilla Kirsi Piha). Olen tämän kohinan innoittamana ostanut kirjan painetun version samana kesänä ja lukenutkin miltei saman tien.

Edellisestä lukukerrasta oli siis ehtinyt vierähtää miltei 17 vuotta. Muistikuvat teoksen vaikutuksesta ja sisällöstä olivat mielenkiintoisen hatarat. En rientänyt vahvistamaan esitettyä käsitystä Riivauksesta kaikkien aikojen parhaana romaanina, mutta mielikuvissani muistelin sen kuitenkin kiinnostuneena lukeneeni. Toisaalta mielikuvissa oli myös jonkinlaista harpontaa yli vähemmän kiinnostavien jaksojen, mikä ei todellakaan ole omin tapani lukea kirjallisuutta. Mutta en siis ollut toisaalta jättänyt kirjaa keskenkään enkä poistanut sitä hyllystäni. Sen sijaan olin hankkinut sen viereen Byattilta toisenkin järkäleen eli Lasten kirjan (Teos, 2009). Se tosin on edelleen lukematta, enkä sitä nyt lähtenyt lukupiiriä varten lukemaankaan (kirjassa on 970 sivua eikä sitä ole saatavana äänikirjana).

Riivauksen sisällöstä oli jäänyt mieleeni vain pari hajanaista yksityiskohtaa. Ensinnäkin kirjan yhden keskeisen henkilön asunto, joka sijaitsi osittain maan alla siten, että ikkunat olivat katonrajassa ja niistä näkyivät vain ohikulkijoiden jalat. Asunto oli kostea ja homeinen ja siinä asuttiin, koska parempaankaan ei yksinkertaisesti ollut varaa. Toiseksi muistin, että gagaattihelminauhalla oli jokin keskeinen osuus tarinassa. Ensimmäinen muistikuva pitikin hyvin paikkaansa, mutta gagaattikoruilla on lopulta muistikuviani vähäisempi merkitys juonen kannalta. Kyllä niitä silti muutama vilahtelee, eivätkä ne ihan vain rekvisiittaakaan ole.

 

”Juuri tekstien paljous ja niiden moninaiset suhteet tekevät mahdolliseksi sen, että Riivausta voi lukea monella tavalla. Kaikkia merkityksiä ja viittauksia on mahdotonta pyydystää, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstissä voi edetä moneen suuntaan seuraamalla sen kerrostumia ja merkitysketjuja. Katkelmista löytyvien johtolankojen yhdistely tekee lukijasta salapoliisin, joka tekee löytöjä ja paljastuksia yhtä jalkaa kirjan henkilöhahmojen kanssa – joskus jopa heidän edellään.”
                                     Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen Riivauksen jälkisanoissa

 

Teoksen monitasoisuus ja erilaisten tekstilajien kirjo sen sisällä osoittautuivat täysin paikkaansa pitäviksi muistikuviksi. Riivaus ei ole helppolukuinen teos, kaukana siitä. Tällä kertaa lähdin selättämään sitä äänikirjaversiona, mikä toimikin kohtalaisen hyvin. En päässyt loikkimaan yli mitään, vaan ’jouduin’ kohtaamaan kaiken, mitä painetun teoksen sivuille on kirjoitettu. Mutta sitten loppui ostamani palvelun kuunteluaika, kun teosta oli vielä miltei puolet jäljellä. Koska olin lainannut painetun kappaleeni lukupiirikaverilleni, päädyin hakemaan kirjan itselleni lainaan kirjastosta. Pian huomasin sortuvani taas yliloikintaan, mitä teoksen jälkisanat kirjoittaneet kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen eivät suosittele tekemään (tietenkään!).

Teoksessa on kaksi aikatasoa. Nykyhetki on vuosi 1987, jossa Roland Michell on rutiköyhä ja parisuhteessaan turhautunut mutta työlleen epätoivoisen täysin omistautunut yliopiston tutkija. Hänen aiheensa on 1800-luvun viktoriaanisen ajan ikoninen runoilija Randolph Henry Ash. Yhtenä päivänä hän törmää kirjastossa Ashin alkuperäisiin kirjeluonnoksiin, joista ei kukaan ole kuullut mitään. Näyttää siltä, että varsinainen kirje on osoitettu naiselle, joka ei ole Ashin vaimo Ellen. Roland salaa löytönsä ja alkaa omin päin selvittää, kenelle Ash on kirjoittanut. Paljastuu, että kyseessä on ollut aikalaiskirjailijatar Christabel LaMotte, jonka tutkijaa tohtori Maud Baileyta Roland lähtee tapaamaan.

Maud ja Roland löytävät LaMotten sukukartanosta Ashin ja Christabelin kirjeenvaihdon, josta käy ilmi, että he ovat olleet rakastavaisia. Kummankin kirjailijan elämäkerrat ja tuotannon tutkimukset menevät kerta heitolla uusiksi, jos kirjeet paljastuvat. Kirjeistä saavat pian vainun myös muut Ash-tutkijat, kuten Rolandin esimies James Blackadder ja Ashin elämäkerran kirjoittanut amerikkalainen Mortimer Cropper, jolla on maine häikäilemättömänä Ash-aineiston haalijana. Roland ja Maud haluavat kuitenkin tutkia rakastavaisten tarinan ensin itse. Pian Roland huomaa olevansa epätoivoisen rakastunut tohtori Baileyyn, joka on saavuttamattoman yläluokkainen koleanviileä kaunotar.

Tutkijakaksikkoa kiehtoo Ashin ja LaMotten mahdollinen ja lopulta todennäköiseksi osoittautuva kohtaaminen. Kummankin elämäkertatiedoissa tuntuu olevan aukkoja vuosien 1859–1861 aikoihin. On ryhdyttävä lukemaan runoilijoiden teoksia uudesta näkökulmasta. Mutta ennen kaikkea on yritettävä etsiä lisää tietoa ja todisteita. Viettivätkö Ash ja LaMotte kesän yhdessä rannikolla? Oliko heillä suhde? Jos oli, minkä luonteinen se oli? Liittyikö LaMotten naispuolisen elämänkumppanin itsemurha jotenkin siihen? Lisäkierteitä etsintään tuovat muut kirjallisuudentutkijat, jotka saavat vihiä löytyneistä kirjeistä ja niiden sisältämästä uutispommista. Alkaa kilpajuoksu totuuden perässä. ”Hänen oli saatava ne paperit. Hän tunsi fyysisiä vihlaisuja kuin olisi ollut nälkään nääntymäisillään.”

Toisessa aikatasossa ollaan vuoden 1860 tienoilla Englannissa ja Bretagnessa Randolph Ashin ja Christabel LaMotten kanssa. Lukija siis saa tietää näiden kahden elämästä hieman enemmän kuin Maud ja Roland sekä muut nykytutkijat. Osa tarinasta kerrotaan perinteiseen tapaan, mutta myös lukija saa koota sen palasia lukuisista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, joita putkahtelee päivänvaloon.

Kaiken tämän lisäksi Byatt on kirjoittanut Ashin ja LaMotten tuotannot kirjaansa tarinan lomaan. Tämän ratkaisun kunnianhimoisesta toteutuksesta kertoo jotain sekin, että suomennoksen runot on suomentanut Leevi Lehto. Lukija siis pääsee myös itse analysoimaan niitä sen ohella, että saa lukea 1980-luvun tutkijoiden tulkintoja niistä. Näiden samaan aikaan tuotantoaan luoneiden kirjailijoiden arvostus on ollut kovin erilainen. Ash on ollut arvostettu ja ihailtu runoilija jo elinaikanaan, ja hänen tuotantoaan tutkitaan innokkaasti edelleen. Lisäksi hänen teoksiaan kuuluu niin sanottuun kaanoniin, eli niitä luetutetaan vieläkin esimerkiksi kouluissa. LaMotten kohtalo on ollut kokonaan toinen. Koska hän oli nainen, ei hänen tuotantoaan pidetty missään arvossa omana aikanaan. Se on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta aivan viime vuosina naistutkimuksen kiinnitettyä siihen huomiota. Lukija saa siis kuitenkin punnita ihan itse, kuinka oikeudenmukaisesti arvostus näiden tekijöiden osalta on jakautunut.

Riivaus on todellinen runsaudensarvi, jonka äärellä tunsin itseni kovin heikoin eväin varustelluksi. Viktoriaanisen aikakauden runous ja kulttuurielämä eivät ole mitenkään hyvin hallinnassani, joten on erittäin varmaa, että paljon kiinnostavia ja brittilukijoille itsestään selviä viittauksia meni viheltäen yli pääni. Sama koskee tietysti 1980-luvun akateemisia brittipiirejä. Mutta kieltämättä näitä kuvataan herkullisesti! Kyynärpäät ovat sivistyneissä ja oppineissa piireissä veitsenterävät, eikä niiden käyttöä kaihdeta tippaakaan. Byattilla on taito ironisoida lempeästi kohteitaan kuivakkaan brittihuumorin perinteitä kunnioittaen. ”Kaikki tutkijat ovat vähän hulluja. Kaikki hullaantuminen on vaarallista. Tämä kaikki on päässyt karkaamaan vähän käsistä.”

Ash-tutkija Rolandin ja LaMotte-asiantuntija Maudin suhde vertautuu luonnostaan ja moniulotteisesti Ashin ja LaMotten romanssiin. Kumpaankin liittyy salaisuuksia, kiellettyä ja korventavaa intohimoa ja kolmiodraamaa, vaikka varhaisempi onkin huomattavasti dramaattisempi ja kohtalokkaampi kuin tuoreempi versio. Alaotsikon lupaus romanttisesta kertomuksesta toteutuu kansien välissä monessakin merkityksessä ja lukuisina variaatioina.

Riivaus on muodoltaan myös salapoliisiromaani, jossa ratkotaan kiehtovaa arvoitusta seuraamalla erilaisia ja paikoin hyvin heiveröisiä johtolankoja. Kuten Nyqvist ja Polvinen jälkisanoissa toteavat, mukaan on saatu vieläpä takaa-ajo ja asekin. Lisäksi lukija palkitaan monin verroin lopun paljastuksissa. Lopun huippukohtaus on suorastaan ylidramaattinen kauhuromantiikassaan. Pienen paikkakunnan hautausmaalla häärii haudanryöstäjiä juuri, kun yksi koko Britannian historian pahimmista hirmumyrskyistä, the Great storm of (16.10.)1987 pyyhkäisee yli Sussexin ja tekee hurjaa tuhoa myös kyseisellä hautausmaalla.

Vuoden 2025 lukija nautti myös teoksen nykyhetken nostalgiasta. Eletään aikaa juuri ennen internetin ja matkapuhelinten läpimurtoa. Tutkijat ihastelevat ääneen, miten nerokas keksintö onkaan valokopiointi, joka helpottaa valtavasti aineiston käsittelyä. Mikrofilmit toki ovat käytössä, mutta kuinka helppoa onkaan ottaa erilaisista papereista kaikille halukkaille kopiot! Työnhaku tapahtuu kirjeitse, ja kollegoja tavoitellaan lankapuhelimen avulla.

Lukemisesta, kirjoittamisesta, kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta Riivauksessa on vaikka kuinka ammennettavaa. Sitaatteja talteen poimittavaksi riittää loputtomiin: ”Ajatelkaa tätä - kirjailija kirjoitti yksin, lukija luki yksin, ja he olivat yksin toinen toistensa seurassa.”

A.S. Byatt: Riivaus (Possession)
Suom. Marja Alopaeus ja Leevi Lehto.
Teos 2008. 708 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Painettu kirja ostettu ja lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

 

Minä kirjoitan kirjoja, ja se on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä.
Kirjoittaminen näivettää elämää.
Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään.

Huomasin vasta kirjaa jo hyvän matkaa luettuani, että ensikosketukseni Harry Salmenniemen tuotantoon alkoi trilogian keskimmäisestä osasta. Sydänhämärää edeltää autofiktiivinen romaani Varjotajunta (Siltala 2023) ja sen jälkeen on jo ehtinyt ilmestyä kolmas osa Valohammas (Siltala 2025). Sarjan muita osia en siis ole lukenut, mutta silti uskallan väittää, että ainakin Sydänhämärä toimii oikein hyvin ilman muiden osien lukemistakin.

Salmenniemi on palkittu runoilija, ja hän on kirjoittanut myös useita novellikokoelmia. Varjotajunta oli hänen ensimmäinen romaaninsa. Kustantamon sivuilla teosta kuvataan autofiktiota ja sen parodiaa yhdisteleväksi romaaniksi.

Ilmeisen vahvaa autofiktiota on myös lukemani Sydänhämärä, jossa Harry-niminen kirjailija ja perheenisä joutuu hurjaan myllyyn. Vaimo Maria on joulun aikaan viimeisillään raskaana. Perheeseen odotetaan toista lasta. Synnytykseen on vain muutamia päiviä, kun esikoispoika Joelilla todetaan diabetes. Joel on vasta kaksi- ja puolivuotias, ja sairaus oireilee niin rajusti, että hän joutuu suoraan kotoa sairaalan teho-osastolle.

Voimassa olevat koronarajoitukset vielä lisäävät tilanteen hankaluutta ja kuormittavuutta perheen kannalta. Teho-osastolle ei saisi lapsen kanssa tulla kuin yksi aikuinen kerrallaan. Kuitenkin hätä on yhtä kova kummallakin vanhemmalla. Lopulta järjestelyksi sovitaan, että isä on Joelin kanssa osastolla niin kauan kuin tarvitaan ja äiti lepäilee viimeiset raskauspäivänsä mahdollisimman paljon kotona.

Lopulta Joel ja Harry viettävät sairaalassa joulun ja välipäivät. Tavallisella osastolla myös huoltaja saa yöpyä, ja Harry toivoo, että voisi viimeinkin nukkua. Toivo on turha. Yöt ovat täynnä keskeytyksiä. On seurattava Joelin verensokerin heilahduksia ja syötettävä vastahakoista lasta mihin vuorokaudenaikaan milloinkin onkaan tarpeen.

Pienen perheen elämä tuntuu suistuvan kertakaikkisesti radaltaan. Silti Harry havahtuu teho-osastolla ja aikanaan lastenosastollakin huomaamaan, että heidän asiansa ovat sittenkin varsin hyvin. Hän ja Maria oppisivat kaiken, mitä Joelin diabeteksen kanssa eläminen vaatisi. Kunhan nyt ensin saisi vähän nukutuksi. Ja vauva syntyisi.

En koe olevani millään tavalla tällaisen kohtalaisen rankan pikkulapsiperhekuvauksen lukijakohderyhmää, joten suhtauduin Sydänhämärään lievästi epäluuloisesti. Pian kuitenkin huomasin pitäväni Salmenniemen kerronnasta kovasti. Kirjailijaa on kehuttu tarkkojen huomioiden tekemisestä, eikä syyttä. Runoilija katsoo maailmaa selvästi hieman toisin silmin kuin moni muu, ja arkiset yksityiskohdat nousevat esille kiinnostavina ja uusina, kaiken traagisen keskellä usein myös jotenkin koomisina.

Perheen isän näkökulma raastavaan ja raskaaseen tilanteeseen on kiinnostava. Romaanin Harry kuvaa tunteitaan avoimesti ja tarkasti, itseään säästelemättä. On sydäntä särkevää kuulla, miten oma pieni suojaton lapsi huutaa kivusta ja pelosta hoitohenkilökunnan tehdessä työtään. Miten kestää tilanne, jossa ei voi tehdä mitään lapsensa auttamiseksi, ainakaan omasta mielestään? Miten olla vahva ja turvallinen isä ja aviomies, kun on itsekin peloissaan ja epävarma?

Hämäryyttä lisää kahden kertojan käyttö: minän ja hänen puheenvuorot vaihtavat paikkaa kuin kertoja ei tietäisi, kuka on. (Harry Salmenniemi: Kertomus. Uraanilamppu ja muita kertomuksia. Siltala 2017.)

En muista aiemmin törmänneeni samanlaiseen kertojaratkaisuun kuin Sydänhämärässä. Salmenniemi käyttää sekä minä- että hän-kertojaa. Ne vuorottelevat tekstissä tiheästi ja täysin ennakoimattomasti. Alkuun tämä tuntui hämmentävältä ja oli oikein pysähdyttävä miettimään, mikä tekstissä niin sanotusti mättää. En päässyt koko romaanin aikana selville, miksi Salmenniemi on tähän ratkaisuun päätynyt. Onko se kenties sitä autofiktion parodisointia, josta oli aiemman teoksen yhteydessä puhetta? Oli tai ei, nopeasti kertojavaihdoksiin kuitenkin tottui.

Ajallisesti romaani ulottuu joulunalusajasta jonnekin tammi-helmikuun taitteeseen. Vauva syntyy ja Joel pääsee pois sairaalasta. Vähitellen elämä alkaa taas sujua, vaikka yöunista Harry edelleen pääosin vain haaveilee. Mutta lopulta yön valvotut tunnit muuttuvat kaivatuksi kirjoitusajaksi. Alkaa hahmottua uusi kirja. Mutta miten kertoa Marialle, että kirjaan tulee kuvausta heidän kokemistaan rankoista viikoista?

Kirjallisuus ei ole mikään kuvaus elämästä. Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä. Elämä on täynnä paikkoja, joita kirjoissa ei ole. Kirjoissa on keskustelua, pitkiä pohdintoja, analyyseja. Maailmassa on katkoksia, säpsähdyksiä, reaktioita.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala 2024. 215 s.

Arvostelukappale.

Aino Leppänen: Luk(i)ossa

 

Kylläpä pidin tästä kirjasta! Aino Leppäsen säeromaani Luk(i)ossa ja sen päähenkilö lukiolaispoika Joose veivät sydämeni kertalukemalla. Jo teoksen nimi sulkeineen on kivan monimerkityksinen. Ollaan lukossa lukiossa, ja siitähän romaanissa on kyse.

Alkusanoissa Leppänen avaa lyhyesti teosta ja lopun kiitoksissa sen syntyä vähän enemmänkin. Romaanin perustana on valitettavan monia ihan oikeita ja tosia koulukiusaamistapauksia. Kirjailijaa oli jäänyt painamaan oma nuoruudenkokemus, jossa hän oli sivusta seurannut luokkatoverinsa kiusaamista. Miksi hän ei tehnyt mitään? Miten olisi voinut puuttua ja auttaa? Kun menneisyydelle ei enää ollut mitään tehtävissä, hän alkoi kerätä materiaalia tietokirjaa varten.

Koulukiusaamista käsittelevää tietokirjaa ei kuitenkaan koskaan syntynyt, mutta tuli sen sijaan säeromaani (ja sille myös ainakin yksi jatko-osa). Alkusanoissa kirjailija muistuttaa, että teos on täysin fiktiivinen, vaikka miljöönä toimiva Vaalan kunta onkin olemassa. Kirjan lopussa on kuitenkin ihan aitoja koulukiusaamisen uhrien tarinoita ja terveisiä. Näitä tarinoita on mukana myös itse kertomuksessa oivaltavasti upotettuna.

Joose asuu kahdestaan isänsä kanssa. He ovat muuttaneet Joosen peruskouluiän aikana lukemattomia kertoja isän työn takia. Ennen lukion aloittamista he muuttavat Vaalan kuntaan ja Joosella on jälleen kerran edessään uusi koulu uusine ihmisineen. Isä ei paljoakaan juttele poikansa kanssa, ei ainakaan tärkeistä asioista kuten äidin poismenosta. Arki on tasaista ja väritöntä, vähän pakkopullantuoksuista puurtamista. Ei ihme, että Joose on monin tavoin lukossa.

Uusi koulu on pieni, vain noin viidenkymmenen oppilaan lukio. Joosen luokalla on joukko poikia, jotka erottuvat joukosta pukeutumisellaan. He tulevat joka päivä kouluun puku päällään. Jokaista porukan poikaa on kiusattu jossain vaiheessa, ja he ovat päättäneet lyöttäytyä yhteen ja alkaa noudattaa HIMYM-tv-sarjan Barney Stinsonin periaatetta ’Suit up’. Pian hiljainen Joose yllätyksekseen huomaa olevansa osa ihan oikeaa kaveriporukkaa. Toisia ei jostain syystä tunnu yhtään haittaavan Joosen vähäpuheisuus.

Vähitellen Joose alkaa tajuta viihtyvänsä ja kotiutuvansa Vaalaan. On pukupoikasakki ja Antun ihana isosisko Tiina, joka kirjoittaa ylioppilaaksi ja suunnittelee yliopistoon menoa, naapurin Veke äiteineen ja sitten on Veken koira Hermu, ehkä paras juttu kaikista. Joose rakastaa koiria, mutta isä ei halua koiraa.

Juuri, kun kaikki alkaa olla niin loistavasti kuin nyt vain Joosen elämässä voi olla, isä ilmoittaa pelätyn uutisen. Työmaa on valmistumassa ja edessä on taas muutto.

Luk(i)ossa on siis säeromaani. Jouhevasti etenevän kerronnan katkaisevat kuitenkin parin sivun mittaiset tavanomaiset proosajaksot, joissa tarina katkaistaan kurkistamalla Joosen kohtaamien ihmisten menneisyyteen. Lähes jokaisella on takanaan jokin rankka kokemus kiusaamisesta jossakin vaiheessa elämäänsä. Tämä muistuttaa jälleen kerran siitä, miten vähän voimme kohtaamiemme ihmisten taustoista ja kokemuksista tietää, jos he eivät niistä meille kerro. Leppäsen ratkaisu toimii erinomaisesti.

Aloin pitää kovasti Joosesta ja hänen kaveriporukastaan. Ja se tärkein terveinen kiusatuilta kiusatuille: kerro jollekulle!

Aino Leppänen: Luk(i)ossa
Myllylahti 2024. 237 s.

Arvostelukappale.

Lukupiirimme teemana olivat säeromaanit. Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Päivitän mielelläni listaa vinkkienne perusteella, joten jättäkää tiedot puuttuvista ja uusista suomenkielisistä säeromaaneista kommentteihin alle. Kiitos!

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

 

12.11.2001 tapahtui Yhdysvaltojen kaikkien aikojen toisiksi vakavin lento-onnettomuus, kun Dominikaaniseen tasavaltaan matkalla ollut American Airlinesin kone putosi pian nousun jälkeen New Yorkin asuinalueelle. Kaikki koneessa olleet 260 henkilöä menehtyivät, ja lisäksi kuoli viisi maassa ollutta ihmistä. Aluksi onnettomuutta epäiltiin terrori-iskuksi, koska se tapahtui vain kaksi kuukautta WTC-iskujen jälkeen. Kyse oli kuitenkin inhimillisestä virheestä johtuneesta onnettomuudesta.

Suurin osa matkustajista oli kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta. Tapahtuma järkytti pahasti New Yorkin dominikaanilaistaustaisten yhteisöä ja tietysti myös Dominikaanisen tasavallan asukkaita. Moni perhe kohtasi läheisen ihmisen menetyksen.

Yhdysvaltalainen runoilija ja prosaisti Elizabeth Acevedo kertoo teoksensa Maata jalkojen alle jälkisanoissa olleensa 13-vuotias traagisen lento-onnettomuuden sattuessa. Hän muistaa selvästi järkytyksen ja epätietoisuuden, jonka suuronnettomuus niin pian terrori-iskun jälkeen aiheutti. Hän muistaa myös, miten nopeasti aihe lakkasi kiinnostamasta mediaa, kun kävi ilmi, että se tosiaan oli ’vain’ onnettomuus.

Aihe ei jättänyt Acevedoa rauhaan, ja lopulta siitä oli kirjoitettava romaani. Hän halusi näyttää, miltä uutisotsikoihin nouseva järkyttävä tragedia tuntuu tavallisten ihmisten tasalta ja miten se vaikuttaa uhrien omaisiin. Niin moni koki korvaamattoman menetyksen. Miten palaset kootaan kasaan ja jatketaan elämää? Kirjailija kertoo myös törmänneensä tutkimustyötä tehdessään tarinoihin kaksoiselämää eläneistä ihmisistä, joilla oli perhe kummassakin maassa.

Maata jalkojen alla -säeromaanilla on siis kohtuullisen paljonkin totuuspohjaa, mutta se on silti puhtaasti fiktiivinen teos. Tarinalla on kaksi noin 16-vuotiasta minäkertojaa, Dominikaanisen tasavallan Sosúassa asuva Camino ja New Yorkissa asuva Yahaira. Tytöt ovat saman isän lapsia, mutta he eivät tiedä toisistaan mitään. Yahaira tosin on jo vuoden ajan tiennyt, että Papilla on myös toinen vaimo, joka asuu Dominikaanisessa tasavallassa. Se on oikea syy isän pitkiin poissaoloihin, ja se myös rikkoi isän ja tyttären välit.

Kummankin tytön elämä järkkyy perustuksiltaan, kun New Yorkista Sosúaan matkalla olleen isän kone syöksyy mereen New Yorkin edustalla. Caminosta tulee täysorpo, sillä äiti on kuollut jo vuosia sitten. Jäljelle jää vain parantajana työskentelevä äidin isosisko, joka on pitänyt Caminosta huolta isän talossa. Yahairan äidistä tulee leski.

Puoliväliin asti romaanissa seurataan tyttöjen kamppailua surun ja järkytyksen keskellä. Caminon tilanne on huomattavasti tukalampi, sillä rahat loppuvat nopeasti ja ilman isän suojelua naiset ovat myös akuutissa vaarassa. Paikallinen parittaja on iskenyt silmänsä Caminoon jo vuosia sitten ja katsoo nyt oikeudekseen vaatia tyttöä itselleen. Miten maksaa koulumaksut, miten suojautua väkivaltaa vastaan?

Tieto kaukaisesta siskosta ja isän elämänmittaisesta petoksesta tulee kummallekin tytölle järkytyksenä. Yahairan äiti Zoila ei halua olla Caminon kanssa missään tekemisissä. Mutta kuten lukija on alusta asti arvellutkin, tytöt kyllä lopulta löytävät toistensa luo niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Maata jalkojen alla on teemoiltaan melko rankka nuortenromaani, joka avaa mukavasti tuoreita näkökulmia muun muassa maahan- ja maastamuuttokysymyksiin, naisten ja lasten asemaan, koulutusmahdollisuuksiin ja valinnanvapauden todellisuuteen. Jos perheellä ei ole rahaa, ovat lasten tulevaisuudennäkymät huomattavasti kapeammat kuin hyväosaisilla. Teos ei kuitenkaan ole liian raskas ja synkkä, vaan lopussa on paljonkin toivonpilkahduksia ja valoa tunneleiden päissä. Nuortenromaanille sallittakoon vähintään onnellisehko loppu. Kukapa ei kaipaisi välillä ripausta lohtua.

Kuuntelin Maata jalkojen alle -säeromaanin äänikirjana. Jonkin verran on hyvä tietää teoksen rakenteesta ja tarinastakin päästäkseen alkuun. Luvut on nimetty kulloisenkin kertojan mukaan, joten tarkkana saa olla pysyäkseen kärryillä. Lopussa kertojat vaihtuvat myös lukujen sisällä ilman mitään varoitusta.

Acevedo käyttää tuhlailevasti &-merkkiä, joka äänikirjassa on korvattu yleensä ja-sanalla. Muutkin typografiset keinot katoavat äänikirjaversiossa. Tekstissä on myös runsaasti espanjankielisiä sanoja ja ilmauksia, joita ei kaikkia selitetä sen kummemmin.

Romaani on selkeästi suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, mutta se sopii erinomaisesti myös vanhemmille lukijoille.

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Clap When You Land)
Suomentanut Leena Ojalatva.
Karisto 2021. 424 s.
Äänikirjan lukija Rebekka Kuukka.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kuuntelin kirjan lukupiirin säeromaani-iltaa varten.

Luin ja kuuntelin nämä säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais

 

Joulukuun lukupiirikokoontumisemme teemana olivat siis säeromaanit, joista ensimmäiseksi esittelin Satu Tammelan nuortenkirjan Murtumia (Kaarna, 2024). Kuuntelin kokoontumista varten myös Veera Salmen vuonna 2021 ilmestyneen säeromaanin Olin niinku auriko paistais, joka herätti heti ilmestyttyään paljon ihastunutta huomiota mutta joka minulta jäi silloin lukematta. Olipa hyvä, että nyt tulin tarttuneeksi toimeen.

Säeromaanit toimivat erinomaisesti myös äänikirjoina. Salmen romaanin lukee loistavasti Deogracias Masomi, joka oli minulle uusi ääni. Nettiselailu paljastaa, että Masomi on runoilija, rap-artisti ja näyttelijä, joten hän on todellakin ihan nappivalinta lukemaan tämän teoksen äänikirjaksi. Hän on näemmä lukenut myös Jason Reynoldsin säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus, jonka ehdin jo lukea painettuna. Sen voisi hyvin myös kuunnella ihan vain Masomin takia (äänikirjan kesto on kaksi tuntia).

Olin niinku aurinko paistais sijoittuu kevääseen 2020. Yläkoulua käyvä Gabriel ehtii juuri sopia treffit ihanan, upean Aavan kanssa, kun maailma sekoaa. Kaikki menee kiinni yhdessä hujauksessa, myös koulut. Gabrielin yksinhuoltajaäiti työskentelee sairaanhoitajana. Samana kohtalokkaana päivänä äiti tulee töistä kotiin, sulkeutuu huoneeseensa ja kieltää lapsiaan tulemasta sinne. Gabrielin on huolehdittava alakouluikäisestä pikkusisko Meerikestä. Sossuille ei kuitenkaan saa missään nimessä soittaa.

Gabriel-parka! Tilanne on kaikin tavoin kohtuuton. Hän tietää heti sanan etäopetus kuullessaan, että he eivät tule Meeriken kanssa selviämään siitä. Aavalla on astma, eli hän kuuluu riskiryhmään. Kuoleeko Aavakin nyt? Entä äiti, jonka huoneen oven taakse lapset vievät voileipiä, jotka sitkeästi pysyvät paikoillaan? Kun äidin ystävät, opettajat ja perhetyöntekijät alkavat soitella, Gabriel keksi hurjia hätävalheita pitääkseen kaikki loitolla. Sitten loppuvat rahat. Mikä avuksi, kun viimeinenkin koirankeksi on jo syöty?

Vähitellen käy ilmi, että asiat eivät ole olleet perheessä ihan kunnossa ennen koronapandemiaakaan.

Tämä on kyllä oikea helmi! Salmi hallitsee suvereenisti säeromaanin kaikki keinot. Taiturimaisella kielellä kerrottu tarina etenee jouhevasti, ja mukana on todella vakavia ja vaikeita asioita, jotka särkevät aikuisen lukijan sydäntä mutta jotka koskettanevat myös nuoria lukijoita. Samalla tarinassa on paljon lämpöä, välittämistä ja rakkautta. Eikä Salmi ole unohtanut huumoriakaan. Kaiken surkeuden ja absurdiuden keskellä on myös asioita, jotka voivat naurattaa ja joille voi nauraa.

Koronapandemian alusta on pian kulunut viisi vuotta. Siihen liittyvät asiat alkavat yllättävän nopeasti haipua mielestä. Siksi on erinomaisen hienoa, että siitä kirjoitetaan hyviä kirjoja eri näkökulmista. Gabrielin ja hänen pienen perheensä näkökulma on tärkeä. On hyvä muistaa, että kaikki eivät selviytyneet shokkitilanteesta ehjinä saati entistä ehompina.

En yhtään ihmettele, että äidinkielenopettajakollegani ovat Olin niinku aurinko paistais -romaania ylistäneet. Nopealukuinen teos sopii heikommankin lukijan käteen ja imaisee mukaansa vastustamattomasti. Romaanin teemoissa riittää keskusteltavaa ja erilaisten tehtävien siemeniä vaikka kuinka. Juuri tällaiselle kirjallisuudelle on muun muassa kouluissa huutava tarve.

Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais
Otava 2021. 136 s.
Äänikirjan lukija Deogracias Masomi.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)