Italo Calvino: Paroni puussa

 

Kirjojen säilytystilaksi Cosimo rakensi useampaan otteeseen eräänlaisia riippuvia kirjastoja, jotka hän mahdollisuuksien mukaan suojasi sateelta ja jyrsijöiltä, mutta hän vaihtoi niiden paikkaa koko ajan, opintojen ja hetken maun mukaan, sillä hän piti kirjoja ikään kuin lintuina eikä halunnut nähdä niitä paikoillaan tai koloon teljettyinä, ne muka tulisivat surullisiksi. Tukevimmille ilmahyllyilleen hän sijoitti Diderotin ja d’Alembertin ensyklopedian sitä mukaa kun osat tulivat hänelle kirjakauppiaalta Livornosta.

 

Pentti Saarikosken suomentaman Italo Calvinon Paroni puussa -romaanin toinen painos (1. ilmestyi v. 1960, tämä 2. on vuodelta 1981) on nököttänyt hyllyssäni (kansipaperittomana, valitettavasti) jo vuosia, mahdollisesti vuosikymmeniä. Muistikuvani on, että olen saanut äidinäidin hyllystä, mutta milloin, on epäselvempää. Lukenut en sitä kuitenkaan ole aiemmin.

En olisi lukenut nytkään, mutta lukupiirini valitsi tammikuun kirjailijaksi Italo Calvinon, joten kun Paroni puussa löytyi omasta hyllystäni, päätin sitten tarttua siihen. Kirja on jäänyt odottelemaan parempia aikoja, koska olen sen nimestä päätellyt, että kyseessä on vaikea ja korkealentoinen filosofinen teos, joka hitaasti ja pitkäveteisesti kertoo puussa mietiskelevästä vanhemmasta Simon Pylväspyhimystä muistuttavasta miehestä.

Ihan ei teos vastannut ennakkokäsityksiäni! Paroni puussa luokitellaan fantasiaksi, mitä se onkin, vaikka mistään velho- ja taikasauvafantasiasta ei olekaan kyse, vaan lähinnä hillittömästä mielikuvituksen lennosta realismin vastakohtana.

Romaanin kertoja on Biagio Piovasco di Rondó, puissa asuvan päähenkilön paroni Cosimo Piovasco di Rondón neljä vuotta nuorempi veli. Biagio kertoo tarinan muistelumuodossa ja sanoo aina välillä vain merkinneensä tapahtumat muistiin kuten Cosimo ne aikanaan kertoi. Hän ei siis ota vastuuta siitä, mitä oikeasti tapahtui.

”Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondó keskuudessamme viimeisen kerran”, alkaa romaani ja etenee siitä varsin vauhdikkaasti. Cosimo on 12-vuotias, ja pojat on siirretty syömään päivällistä aikuisten kanssa samassa ruokapöydässä. Biagio kuvaa päivälliselle osallistuvan perheen värikkäästi ja hauskasti.

Kohtalokas päivällinen kuitenkin päättyy kohtaukseen, jossa Cosimo suuttuneena isäänsä ja tarjolla oleviin etanoihin karkaa ruokapöydästä ja kiipeää ikkunan ulkopuolella puutarhassa kasvavaan vanhaan rautatammeen. Suivaantunut poika päättää, ettei enää koskaan astu maankamaralle.

Cosimo ei kuitenkaan nökötä koko loppuromaania ja -elämäänsä kotipuutarhan tietyssä rautatammessa, vaan hän kulkee laajalti Ombrosan laaksossa, sen puutarhoissa ja metsissä siirtymällä puusta puuhun. Biagio kuvaa kotilaaksoaan romaanin alussa paratiisimaisen vehreäksi. Vasta Napoleonin johtamat sotajoukot hävittivät laaksoa peittävät metsät ja puistot, jotka eivät koskaan enää palanneet, kuten hän surullisena toteaa. Parhaimmillaan Cosimo onnistui vaeltamaan puusta toiseen usean päivämatkan päähän kotoaan.

Pikkupojan päätös herättää tietysti ensin ärsyyntymistä ja huvittuneisuutta aikuisissa ja veljessäkin, mutta kun Cosimo ei horju päätöksessään vaan alkaa päättäväisesti rakentaa oloaan mukavaksi puissa, alkavat muut vähitellen huolestumisen ja kiukun jälkeen hyväksyä tilanteen. Cosimo ei suinkaan eristäydy ja erakoidu, vaikka hänen elintapansa onkin äärimmäisen originelli. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, kuten Napoleonin, ja johtaa aikanaan useampaakin yhteisöllistä projektia puusta käsin.

Yksi hulvattomimmista episodeista on tapahtumaketju, jossa Cosimo kohtaa paikkakuntaa riivanneen salaperäisen rosvopäällikkö Gian dei Brughin. Cosimon esimerkkiä seuraten kuuluisa roisto alkaa ahmia romaaneja, menettää mielenkiintonsa rosvoiluun ja ajautuu lopulta pahoihin vaikeuksiin pidäkkeettömän lukuhimonsa takia. Kirjojen lukeminen ei suinkaan ole täysin ongelmaton ajanviete!

Puiden latvoissa viettäminään vuosikymmeninä paroni Cosimo Piovasco di Rondó kehittelee muun muassa ihannevaltiota ja sen lainsäädäntöä. Hänen filosofiansa mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, eivätkä pelkästään ihmiset keskenään vaan kaikki elolliset. Ajatukset ovat niin vallankumouksellisia, etteivät ne herätä ajan ihmisissä juurikaan vastakaikua. Puusta katsoen maailma kuitenkin näyttää toisenlaiselta, mikä vaikuttaa positiivisesti ajatteluun.

Wikipedian mukaan Paroni puussa -romaani muistuttaa joitakin Franz Kafkan novelleja tämän ylösalaisin käännetyn tarkastelukulman takia. Itselleni Cosimosta tuli mieleen Robinson Crusoe, minkä huomion tekee yksi romaanin henkilöistäkin. Tarinan humoristinen absurdius ja liioittelu muistuttavat mielestäni myös François Rabelais'n Pantagruelia ja Gargantuaa. Calvino siis tuntuu sijoittavan tarinansa sujuvasti maailmankirjallisuuden jatkumoon.

Lukukokemuksena Paroni puussa oli siis ehdottoman positiivinen ja jälleen kerran kiitän lukupiirikonseptia siitä, että tulee luettua myös tällaisia kirjoja, joihin ei muuten tulisi ehkä koskaan tarttuneeksi. Pidin erityisesti tarinan hulvattomasta huumorista.

Calvinolta on suomennettu toistakymmentä romaania, joista nimeltä tuttuja on muutama, kuten Halkaistu varakreivi, Kosmokomiikka ja Jos talviyönä matkamies. En nyt kuitenkaan lähde lupailemaan, että niitä lähtisin kirjaston syövereistä kaivamaan lukuun. Nähdäkseni ainakaan toistaiseksi Calvinoa ei ole saatavana suomenkielisinä äänikirjoina. Ainakin Paroni puussa varmasti toimisi hyvin kuunneltunakin.

Vielä loppuun lainaus ihan romaanin lopusta, jossa Cosimo kohtaan metsänsä jäänteissä venäläistä sotajoukkoa johtavan ruhtinas Andreijn. Tämä toteaa: ”Katsokaas… Sota… Minä olen nyt useamman vuoden ajan yrittänyt tehdä hirvittävän asian niin hyvin kuin olen osannut: sota… ja kaikki sellaisten ihanteiden takia joita minä en oikein osaa selittää itsellenikään…” Voisiko ajankohtaisempaa huomiota olla?

Italo Calvino: Paroni puussa (Il parone rambante)
Suomentanut Pentti Saarikoski.
Tammi 1960. Keltainen kirjasto nro 165.
247 s.

Oma hylly.

Anni Polva: Tiina

Kannen on piirtänyt Anna-Stina Ketonen.
Oma kappaleeni on maksanut 8 mk.

Olen saanut ensimmäisen Tiina-kirjani eli Anni Polvan kirjan Tiina varmaankin vuonna 1973. Kyseinen kappale on edelleen tallessa ja nyt tätä tekstiä varten jälleen uudelleen luettuna. Muistan, että sain Tiinan äidinäidiltä lahjaksi. Yleensä sain kirjalahjat äidiltä tai isänpuoleiselta isotädiltä, jotka kumpikin olivat ahkeria lukijoita ja kannustivat minuakin harrastuksen pariin. Mutta lukutaidon kunniaksi on Mummu halunnut antaa ihan oikean kirjan.

Olin mennyt kouluun edellisen vuoden syksyllä ja oppinut talvella lukemaan. Hiljattain itse lukemaan ryhtyneelle Tiina vaikuttaakin sopivalta, ei liian paksulta eikä vaikealta mutta kuitenkin vauhdikkaalta kirjalta. Sunnuntai-iltana sain kirjan lukaistua parissa tunnissa, vaikka muutakin puuhailin siinä sivussa. Aikoinaan luin oman Tiinani monen monta kertaa, ja lainasin lisäksi kaikki kirjastomme Tiina-kirjat.

Oma Tiinani on kymmenes painos ja painettu vuonna 1972. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956. Vuonna 1972 sarjasta oli ehtinyt ilmestyä jo 17 osaa, ja lisää tuli miltei vielä kirja vuodessa -tahdilla aina vuoteen 1986 asti. Kaikkiaan Tiina-sarjassa on siis 29 osaa. Viimeisiä en enää ole lukenut, mutta varmaankin jonnekin 1970-luvun loppuun asti jaksoin sarjaa seurata ja alkupään kirjat luin siis moneen kertaan.

Polvan teosten avulla oli myös vaivatonta siirtyä varovasti aikuisten osastolle kirjastossa. Tuttu kirjailijanimi kannessa toi turvaa, ja niinpä tulin ahmineeksi myös koko joukon Polvan aikuisille suuntaamia viihderomaaneja. Nämä olen lukenut jo aika varhain, alle 15-vuotiaana, vaikka toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna ikäni on ollut juuri sopiva. Polvan romantiikka oli muistikuvieni mukaan äärimmäisen kilttiä ja puhdasmielistä. Suukko taisi olla ehdottomasti uskaliainta hänen aikuistenkirjoissaankin.

Tiina on ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias kolmasluokkalainen. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Tiinan nelihenkinen perhe muuttaa pienen kaupungin laidalta toiselle, ainakin perheelle uuteen kerrostaloasuntoon. Punapipoinen Tiina koettaa tehdä vaikutuksen pihan lapsiin liukumalla muuttokuorman päältä alas vauhdilla, mutta toivottu tulos jää ainakin osin saavuttamatta. Pihan lapset tulevat saman tien esitellyiksi. Kingi on kovanyrkkinen ja hauskannäköinen Juha, tytöistä Leila on nirppanokka ja Elvi arka ja kiltti. Talonmiehen poika Kalle vaikuttaa myös reilulta. Lisäksi jaloissa pyörii liuta nimeämättä jääviä pienempiä lapsia.

Tiinan luonne tulee nopeasti lukijalle tutuksi. Nopea kiivastuminen taitaa olla hänen suurin heikkoutensa, ja sitä hän on koettanut uudenvuodenlupauksellaan suitsia, heikoin tuloksin tosin. Tiina joutuu herkästi tappeluun, koska hän on tulisieluinen heikompien puolustaja sekä armoton feministi. Niin eläimet kuin ihmisetkin ovat hänen sydäntään lähellä. Naisten ja tyttöjen väheksyntä taas saa hänen kilpailuviettinsä oitis syttymään. 1950-luvun maailmassa tilaisuuksia tuntuu tähän löytyvän valitettavan paljon. Niin Tiinan ihailema Juha kuin kiusanhenkimäinen isoveli Velikin jaksavat aina muistuttaa, ettei tytöistä ole mihinkään. Onneksi edes isä on toista mieltä.

”Tiina oli saanut puolustaa oikeuksiaan henkeen ja vereen asti velipoikaa vastaan, joka jokaisessa sopivassa tilanteessa tähdensi, että hän oli vain tyttö eikä sen takia kelvannut mihinkään, ei osannut mitään eikä uskaltanut mitään. Häneltä nousivat hiukset kiukusta pystyyn joka kerta kun joku uskalsi verrata tyttöjä poikiin ja epäillä heidän kykyjään.”

Toinen Tiinan heikkouksista on mahdottomuus pyytää anteeksi. Tämä ominaisuus yhdistettynä yliaktiiviseen omatuntoon ja kiivaaseen luonteeseen ajavat Tiinan kiusallisen usein itserangaistuksen eli pitsinvirkkaamisen pariin. Tiina-parka inhoaa käsitöitä, ja rankaisee itseään pahimmaksi tietämällään tavalla eli lakanapitsin virkkaamisella! Harmillisen usein hiihtoretki tai muu hauskuus pitää jättää tämän puuhan takia väliin.

”Hän työnsi neulan silmukan lävitse ja ryhtyi silmä kovana tavoittelemaan lankaa koukun nokkaan. Se onnistui. Lanka silmukan lävitse, uusi silmukka, ja taas uusi, mutta kun hän ryhtyi vetämään sitä ensimmäisen pylvään lävitse, sekosi juttu kokonaan. Kieli kiersi poskesta toiseen ja työntyi pahimmissa paikoissa ulos suustakin, hiki kohosi otsalle ja sormet tuntuivat kangistuvan jännittämisestä. --- Likainen, venynyt ja nihkeä pitsinpala oli kuin yksi ainoa, suuri katuva anteeksipyyntö.”

Myöskään aamuherääminen ei ole Tiinan juttu, ja senkin takia tyttö on usein pulassa. Edes ensimmäinen aamu uudessa koulussa ei saa unikekoon vauhtia, vaan myöhästyminen on enemmän kuin todennäköistä. Mutta reipas ja avomielinen tyttö osaa yleensä selvittää tiensä läpi ongelmien. Aikuisetkin osaavat olla reiluja.

1970-luvun alun peruskoulun alaluokkia pienessä maalaiskoulussa käyvän tytön silmin Tiinojen maailma oli perin eksoottinen ja kiehtova. Nyt vielä 40 vuotta myöhemmin luettuina Tiinan elämä vaikuttaa entistäkin erilaisemmalta kuin oma lapsuus. Todennäköisesti kaikkia kirjan yksityiskohtia ei lapsena tajunnutkaan ja ne vain ohitti omituisuuksina.

Jo Tiinan perheen asumisolot poikkesivat rajusti omistani. Kerrostalo tuntui hienolta, enkä muista ihmetelleeni, että kerrostaloissakin liedet lämmitettiin puilla. Perheen rutiineihin kuului puunkanto, ja esimerkiksi katkenneen suksensa Tiina piilottaa pihavajassa halkopinon taakse. Juokseva vesi sen sijaan asuntoon tulee. Ahdastakin on, sillä Tiinalla ei ole omaa huonetta. Yläkerrassa asuvalla Juhalla sellainen on, mutta heillä on palvelijakin. Tiinan isä on konttorityössä ja äiti hoitaa kotia. Rahaa on niukalti, ja kirjan lopussa isällä onkin raskaita rahahuolia.

Perheessä äiti tuntuu ottaneen tehtäväkseen moittia ja nalkuttaa tyttärelleen alati. Äidistä saa aika kylmän vaikutelman. Hänellä ei ole tapana helliä tai kiitellä turhan päiten. Lisäksi minusta oli todella epäreilua, että hän pisti Tiinan vastaamaan laskiaisateriasta, vaikka ei ollut opettanut keittotaidon alkeitakaan tytölleen. Miten olisi pitänyt oppia? Itsestään? Toisaalta äidin pehmeä puolikin pääsee välillä pilkistämään huolehtimisen ja komentelun alta. Isä on Tiinaa kohtaan lempeä ja oikeudenmukainen. Hänen kasvatusmenetelmiään kirjassa moititaan pariin otteeseen turhan nykyaikaisiksi, hän kun ei usko kuritukseen tai rankaisemiseen.

50-luvun elämään liittyivät vielä ainakin kummastusta 70-luvun lapsessa herättäneet sukkanauhat ja sukat. Luojan kiitos ei mokomia asusteita enää omana aikanani käytetty! Nyt lukiessani huomasin myös, että Tiinan isä toteaa, ettei tytön kannata anoa siirtoa koulun päivävuoroon, vaan on helpompaa vaihtaa kesken lukuvuoden uuteen, lähellä sijaitsevaan kouluun. Kaupungeissa tosiaan käytiin koulua kahdessa vuorossa, kun ikäluokat olivat suurimmillaan.

Tiinassa on selviä vaikutteita aiemmasta tyttökirjaperinteestä. Mielikuvitusmaailmaansa helposti uppoava ja viattomiin vaikeuksiin ajautuva poikatyttöhahmo tuo etsimättä mieleen vaikkapa Vihervaaran Annan. Myös kirjan rakenne on genrelle tyypillinen. Juonta ei varsinaisesti ole, vaan useita lyhyitä episodeja, jotka liittyvät löyhästi yhteen. Ajallisesti Tiinassa edetään joululoman lopusta jonnekin alkukevääseen. Lapset hiihtävät, laskevat mäkeä, luistelevat. Loppupuolella kirjaa järjestetään rusettiluistelutapahtumakin. Tästä episodista pidin kovasti jo aikoinaan, ja muun muassa sen hämärästi kirjasta muistin. Muistin myös, miten Juha ratkaisee pariongelman tapahtumassa.

Polva kuvaa Tiinaa lämpimästi ja huumorin höystämänä. Mukana on jo ripaus viatonta romantiikanpoikastakin, sillä Tiina ja Juha tuntevat tiettyä vetoa toisiinsa. Juha joutuu muutamaan kertaan tunnustamaan, että Tiina on varsin poikkeuksellinen tyttö, mikä taas hivelee kovasti Tiinan itsetuntoa.

Itselleni Tiinan uudelleen lukeminen oli nostalginen kokemus. Yllättävän monet kirjan tapahtumat palasivat lukiessa mieleen. Myös sama ahdistus Tiinan puolesta monissa kiperissä tilanteissa palasi kuin lapsena lukiessakin. Oma tyttäreni on Tiinoja lukenut pian 15 vuotta sitten, ja hänelle ostinkin joitakin yhteisniteitä omien vanhojeni lisäksi. Vaikea on kuitenkin arvioida, kuinka hyvin Tiinat uppoavat nykylapsiin. Luetaanko Tiinoja vielä?

Anni Polva: Tiina

Karisto 1956. 155 s.

Saatu lapsena lahjaksi.

Tämä kirjoitukseni liittyy kirjabloggaajien järjestämään Anni Polva -teemapäivään, joka päätettiin järjestää suositun ja tuotteliaan kirjailijan 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Minulla oli ilo opiskeluaikana päästä kuulemaan Anni Polvaa Turussa. Hänet oli kutsuttu kertomaan kirjallisuuden opiskelijoille kirjoistaan ja kirjoittamisesta. Tilaisuudessa oli muistaakseni esiintymässä muitakin kirjailijoita, mutta sympaattinen ja herttainen Polva jäi mieleen. Polva oli tuolloin jo iäkäs mutta edelleen tuottelias. Muistan, että hän ensi töikseen laittoi ison herätyskellon eteensä aloittaessaan osuutensa. Muuten olisi kuulemma voinut helposti puhua liian pitkään.

Lisää teemapäivästä voi kurkata Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogista. Sieltä löytyvät muun muassa linkit muihin mukana oleviin blogeihin. Lukulamppu-sivustolta löytyy myös Polva-aiheinen artikkeli.

Millaisia muistoja Sinulla on Anni Polvasta ja hänen teoksistaan?

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä?

Jostain syystä tulen asettaneeksi itselleni kuin vahingossa lukemistavoitteita. Eipä siinä mitään, mukavaahan se vain yleensä on, mutta välillä ihmetyttää kyllä oma toiminta. 

Tämänkertainen idea syttyi hitaasti mutta leimahti sitten kummasti liekkeihin juuri joulun alla, kaikkein kiireisimpänä ajankohtana pitkiin aikoihin. Sain nimittäin päähäni, että haluan lukea kaikki Dorothy L. Sayersin Peter Wimsey -dekkarit ja mieluiten alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. Syyllinen on jälleen kerran Sallan lukupäiväkirja -blogin Salla, joka on ryhtynyt Sayersia lukemaan ja on ehtinyt kirjoittaa jo ainakin seitsemästä dekkarista blogiinsa.

Sallan ensimmäiseen juttuun olin rehvakkaasti kommentoinut, että olen lukenut kaikki Sayersilta suomennetun. Asiaa tarkemmin tutkailtuani on todettava, että hieman tuli liioiteltua. Olen varmastikin lukenut kaiken, mitä paikallisella kirjastolla on ollut parisenkymmentä vuotta sitten tarjolla, mutta en tosiaankaan kaikkea suomeksi joskus julkaistua.

Facebookin Dekkariryhmässä joku linkitti Youtubesta katkelmia tv-sarjasta, jota esitettiin 1980-luvulla Suomessakin. Siitä muistaisin oman innostukseni Sayersin kirjoihin alkaneen. Poimin siis kirjoittajan nimen muistiin ja katsoin, mitä kirjastosta löytyi. Mielikuvissani lordi Peter Wimsey ja Harriet Vane ovatkin kuin sarjan näyttelijät Edward Petherbridge ja Harriet Walter, jotka muuten varsin hyvin mielestäni vastaavat Sayersin sankareistaan antamaa kuvausta.

Wikipedian mukaan Wimsey-sarjaan kuuluvat seuraavat teokset:

Kuka ja mistä (Whose Body?, 1923)

Kuolema keskiyöllä (Clouds of Witness, 1926)

Luonnoton kuolema (Unnatural Death, 1927)

Kuolema vierailee kerhossa (The Unpleasantness at the Bellona Club, 1928; suom. 1953).

Lordi Peter katsastaa ruumiin (Lord Peter Views The Body, 1928) novelleja

Myrkkyä (Strong Poison, 1930; suom. 1984).

Yksi kuudesta (The Five Red Herrings, 1931)

Kas tässä teille ruumis (Have His Carcase, 1932)

Mainosmurha (Murder Must Advertise, 1933; suom. 1938)

Hirttäjän vapaapäivä (Hangman's Holiday, 1933) novelleja

Kuolema kirkkomaalla (The Nine Tailors, 1934)

Juhlailta (Gaudy Night, 1935; suom. 1994)

Kuolema häämatkalla (Busman's Honeymoon, 1937)

Kaikkiaan Sayers siis kirjoitti yksitoista romaania ja kaksi novellikokoelmaa suosituista sankareistaan, ja pääosin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta tekstit syntyivät maailmansotien välisenä aikana. Sayersin hahmot ovat kuitenkin jatkaneet elämäänsä Jill Paton Walshin käsissä. Walsh kirjoitti valmiiksi Sayersilta kesken jääneen teoksen Thrones, Dominations (1998) ja julkaisi vielä kolme romaania lisää:

A Presumption of Death (2002)

The Attenbury Emeralds (2010)

The Late Scholar (2013)

  

Luettavaa siis riittää! Haastetta lisää vielä, että muutamia Sayersin kirjojen suomennoksia on lähestulkoon mahdotonta saada käsiinsä, joten on tyydyttävä englanninkielisiin versioihin. Näin on käymässä heti tuon kakkososan eli Kuoleman keskiyöllä kanssa. Sitä ei löydy sen paremmin Salomo-, Lukki- kuin Vaski-kirjastojenkaan kokoelmista eivätkä nettiantikvariaatitkaan lupaa mitään. Onneksi nettikirjakaupat tarjoavat palvelujaan edullisesti. Mutta ihan oikeasti, olisikohan aika saada näistä todellisista dekkariklassikoista uusintapainokset, edes pokkareina? Paton Walshin teokset ovat verrattain uusia, joten jos ne suomennettaisiin, voisi olla hyvä sauma vanhoille alkuperäisillekin dekkareille. Tv-sarjankin katselisin mieluusti uudelleen.

Kuka ja mistä? on mainio perinteinen salapoliisiromaani. Vaikka kyseessä on sarjan aloitusosa ja lordi Peter, hovimestari-palvelija Bunter ja Scotland Yardin etsivä Parker ovat lukijalle outoja, käydään muitta mutkitta asiaan eli ruumiin katsastukseen. Kirjan lopussa on tosin pienenä jälkikirjoituksena parin sivun mittainen Peter Wimseyn elämäkerta, joka tosin menee ajassa eteenpäin ja jossa viitataan jo Harriet Vaneenkin. Harriet tulee kuitenkin mukaan vasta kirjassa Myrkkyä.

Älykkään, huumorintajuisen, sivistyneen keikarin lumoihin kuitenkin tempautuu oitis. Kun Parker pyytää lordi Peteriä katsomaan ruumista, joka makaa alastomana vain nenälasit nenällään köyhän arkkitehdin kylpyammeessa, lähettää lordi Peter Bunterin puolestaan huutokauppaan hankkimaan Danten foliopainoksen (Bunter muuten tekee edulliset kaupat ja saa sijoittaa säästämänsä punnat kameratarvikkeisiinsa). Ruumista vahtii mustasukkaisesti toinen poliisin etsivä Sugg, joka vihaa lordi Peteriä erityisesti. Esteistä huolimatta ruumis kuitenkin huolella tutkitaan, mutta sen henkilöys tuntuu jäävän arvoitukseksi, samoin kuin se, miten ja mistä ruumis on tupsahtanut yläkerran kylpyhuoneeseen.

Pakkaa sekoittaa samaan aikaan tapahtunut juutalaisen liikemiehen mystinen katoaminen. Herra Levy on kadonnut makuuhuoneestaan ilman ainuttakaan vaatekappaletta. Tapauksilla näyttäisi olevan ilmeinen yhteys, ja Sugg nolaakin itsensä ilmoittamalla rouva Levylle, että tästä on tullut leski. Kylpyammeen ruumis ei kuitenkaan ole kadonnut herra Levy. Kuka hän on? Entä missä on Levy? Erinäisiä johtolankoja seurataan, mutta mihinkään ei oikein tunnuta pääsevän. Kunnes palaset asettuvat lordi Peterin päässä paikoilleen! Harmi vain, että todisteet puuttuvat. Niiden saamiseksi sekä lordi Peter että etsivä Parker joutuvat asettamaan henkensäkin vaaraan. Rikollinen on häikäilemätön, julma ja itserakas.

Kuka ja mistä? on paitsi viihdyttävä klassikkoarvoitusdekkari myös loistavaa ajankuvaa. Aikakäsitys tuntuu olevan joltain toiselta planeetalta. Kiireellisenkin asian voi hoitaa seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, ehtiihän sitä. Valokuvaus edustaa rikostutkimuksen suurinta teknologista huippua, ja kuolinajan määritys on suorastaan mystiikkaa. Sen sijaan on tärkeää, että herrasmies on oikein pukeutunut lounaalla.

Kirjallisia viittauksia Sayers viljelee mukavasti, ja herkullista on esimerkiksi toistuva puhe siitä, kuinka rikosten ratkaiseminen on niin paljon vaikeampaa näin oikeassa elämässä kuin salapoliisiromaaneissa. Tosin lordi Peter parhaimmillaan tuntee olevansa Sherlock Holmesin veroinen salapoliisi!

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä? (Whose Body?)

Suom. Kristiina Rikman. 253 s. WSOY:n Sapo-sarjan osa 299.

Lainattu kirjastosta.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa analysoi ansiokkaasti Sayersin henkilökuvausta sekä Wimseyn ja Bunterin sukulaisuutta Wodehousen kaksikkoon. 

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat

Maija Karman kauniit kannet.

Vaikka jo lapsena luin paljon ja minulle luettiin ja ostettiin kirjoja kotiinkin, on Marjatta Kurenniemen tuotanto mennyt minulta jotenkin ohitse. En ainakaan muista itse koskaan lapsena lukeneeni hänen kirjojaan, vaikka niitä varmasti esimerkiksi kirjastossa oli tarjolla 1970-luvun alussa. Suosittu, rakastettu ja jälleen ajankohtainen Onneli ja Anneli -sarjakin on jäänyt kokonaan lukematta, vaikka sen alkuosat ovat ilmestyneet juuri sopivasti 1960-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun tienoilla. Hämärästi muistelisin, että siskollani olisi jokin näistä alkupään kirjoista ollut itsellään, mutta että en olisi sitä jostain syystä lukenut. Kummallista sinänsä, koska luin käytännöllisesti katsoen kaiken, mitä käsiini sain.

Ensimmäiset lukemani Kurenniemen kirjat luin ääneen lapsilleni. Kymmenisen vuotta sitten Kurenniemen tuotannosta otettiin uusintapainoksia, ja olen kotiimme hankkinut näköispainokset kirjoista Puuhiset (1955) ja Kuinka Kum-Maa on kaikkialla (1954). Ainakin jälkimmäisestä muistan koko perheen pitäneen kovasti, ja se luettiin moneen kertaan iltasatuna läpi. Blogini ensimmäisenä kesänä innostuin kirjablogeissa pyörineestä nostalgiahaasteesta ja vaikka haastekirjana luinkin rakastamani Lilian Kallion Puumajakesän, etsin pääkirjaston varastosta myös Kurenniemen Kesälintu-nimisen nuortenromaanin, josta tohistiin blogeissa noihin aikoihin.

Tämän vuoden alussa tuli ensi-iltaan Saara Cantellin elokuva Onneli ja Anneli, joten Kurenniemi on jälleen ajankohtainen. WSOY:n vuonna 2003 julkaisema Onnelin ja Annelin kootut kertomukset on myynyt taas mukavasti. Sattumalta kuitenkin törmäsin Onneliin ja Anneliin kirjaston lastenosaston äänikirjahyllyllä. Nyt kuunneltuina ovat nuo neljä ensimmäistä sarjan osaa, jotka on sidottu yksiin kansiin koottuihin kertomuksiinkin. Sarjaan kuuluu vielä kaksi myöhempää teosta, joissa nimihenkilönä on Putti Vaaksanheimo, aikaisempien osien huimapäinen sivuhenkilö.

Cantellin elokuva, jota en ole nähnyt, perustuu sarjan ensimmäiseen osaan eli kirjaan Onnelin ja Annelin talo (1966). Trailerin perusteella elokuva näyttäisi noudattelevan aika tarkkaan kirjan tapahtumia. Varsinainen juoni on ainakin kirjassa löyhähkö. Ekaluokkalaiset ystävykset Onneli ja Anneli löytävät kesäloman alussa Ruusukujalta kirjekuoren täynnä rahaa. Rahoilla tytöt ostavat itselleen talon rouva Ruusupuulta. Talossa on kaikkea, mitä tuonikäiset tytöt rohkenevat uneksia, ja rahaa jää vielä elämiseenkin. Varsinainen runsaudensarvi siis avautuu tuon onnenkantamoisen kautta.

Tummemman loimen tarinaan tuo se, että kummankaan tytön kotiväki ei asetu muuttoa vastaan. Toisen tytön vanhemmat asuvat erillään ja ovat niin kiireisiä, että luulevat tyttärensä olevan toisen vanhemman matkassa. Toisessa kodissa taas lapsia on niin paljon, ettei yhden puuttumista huomaa. Asiantila paljastuu vanhemmille vasta kirjan lopussa.

Ruusukujalla tuntuu olevan ilmassa magiaa. Naapurissa asuvat hauskat sisarukset Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen, joiden puutarhassa kasvaa kaikenlaista hauskaa, kuten vappuhuiskia ja joulukoristeita. Yllätyskanat munivat yllätysmunia. Kaiken saa iloisesti kukoistamaan paitsi ahkera työ myös velimies Vekotiituksen oivalliset keksinnöt, kuten lannoiteliemet. Mutta toinen naapuri rouva Rosina vaikuttaa kummallisen happamalta. Tytöt tutustuvat myös poliisi Urho Ulpukkaan, josta onkin tarinan mittaan vielä paljon apua.

Ensimmäinen osa on varsin löyhäjuoninen ja keskittyy lähinnä kuvaamaan tyttöjä ja heidän ihanaa taloaan. Seuraavissa osissa mukaan tulee enemmän jännittäviä juonenkäänteitä. Onnelin ja Annelin talvessa tytöt saavat yllättäen vieraakseen merkillisen Vaaksanheimon perheen, joka nimensä mukaisesti on miniatyyrikokoinen. Perheen koti on hajotettu tietyömaan alta, ja nyt Vaaksanheimot etsivät uutta turvapaikkaa. Ahneet ja ilkeät ihmiset koettavat vangita Vaaksanheimot voidakseen ansaita rahaa näyttelemällä heitä muille. Tytöt ihastuvat Vaaksanheimoihin kovasti, mutta ikävyyksiä on tulossa yllättävältä taholta. Eräänä päivänä näet Annelin vanhempien entinen kotiapulainen Minna Pinna saapuu tyttöjen luokse. Miten säilyttää Vaaksanheimojen salaisuus?

Ilkeään Minna Pinnaan törmätään myös kolmannessa osassa Onneli, Anneli ja orpolapset, jossa Minna alkaa johtaa naapuriin avattua orpokotia kovin ja kylmin ottein. Tytöt tutustuvat yhteen orpokodin asukkaista, ja yhdessä Vaaksanheimojen kanssa lopulta ratkaistaan kiperä ongelma. Myös Vekotiitus Vappusesta on arvaamatonta apua.

Onneli, Anneli ja nukutuskello ottaa kantaa ympäristökysymyksiin. Vappusten tontin läpi ollaan vetämässä nelikaistaista moottoritietä joen yläjuoksulle rakennetun hajuvesitehtaan tarpeisiin. Matkaa kaupunkiin on näet nopeutettava ainakin parilla minuutilla. Käynnistyvä tehdas pilaa nopeasti joen veden ja tappaa kalat. Muutenkin tehtaan ja sen omistajien toiminnassa tuntuu olevan jotakin perin juurin vinossa. Jälleen tarvitaan Putti Vaaksanheimon apua, jotta katalat aikeet saadaan ajoissa estettyä. Osuutensa on Vekotiituksen herätyskellon vastavoimaksi keksimällä nukutuskellollakin, tietysti.

Kurenniemi kirjoissa tuntuu vallitsevan lämminhenkisyys ja turvallisuus. Ilkeitä ihmisiäkin on olemassa, mutta heidät voidaan yhteisvoimin pistää järjestykseen. Satumaailma on värikäs ja iloinen, eikä mielikuvituksen lennolla tunnu olevan rajoja.

Onneli ja Anneli -sarja

Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)

Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)

Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)

Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)

Putti ja pilvilaivat (WSOY, 1987)

Putti Puuhkajasaarella (WSOY, 1989)

Kuuntelemani äänikirjat, lainattu kirjastosta:

Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)

Lukija Annu Valonen. 3 cd:tä.

Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä.

Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä.

Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä, kesto 2 tuntia 25 min.

Kirjoista kuunnelmia

Äänikirjoista ja niiden erinomaisista puolista olen täällä paasannut jo varmaan kyllästymiseen asti. Tällä kertaa paneudutaan hetkeksi niiden lähisukulaisiin eli tallennettuihin ja kirjoihin perustuviin kuunnelmiin. Pari sellaista olen täällä jo ehtinyt esitelläkin, eli ainakin Tuntemattoman sotilaan ja Kunnon sotamies Švejkin.

Kirjasto on vallan mainio aarreaitta kaltaiselleni kuuntelijalle, joka ei pysty istumaan radion ääressä tiettynä kellonlyömänä eikä oikein osaa keskittyä netin kautta kuunneltaviin versioihinkaan. Kotona ollessa on liikaa häiriötekijöitä, ja paras kuunnelmienkin nautintatapa minulle on autossa istuessa kuuntelu. Tähän tarkoitukseen istuvat cd-tallenteet vallan mainiosti.

Kuten hyvin kaikki tietävät, kuunnelma ja äänikirja eroavat varsin monella tapaa toisistaan. Äänikirja on kirjan ääneen luettu versio. Se luetaan sanasta sanaan niin kuin kirjaan on painettu. Yleensä lukijoita on yksi, ja hän sitten valitsemallaan tavalla lukee teoksen läpi. Toiset lukijat näyttelevät tai antavat oman äänen eri henkilöille varsin antaumuksellisesti, toiset taas tyytyvät tasapaksumpaan luentaan. Kummallakin tyylillä on kannattajansa. Taitavan lukijan tekemänä lopputulos on nautittava, tehtiinpä se sitten kummalla tavalla tahansa. Legendaarinen Veikko Sinisalo antaa Täällä Pohjantähden alla -äänikirjassa oman, persoonallisen äänen kaikille henkilöille. Samaten lastenkirjoissa monet lukijat heittäytyvät varsin hulvattomiin suorituksiin, ja lopputulos on joskus pelkkää kirjaa antoisampi.

Kuunnelma taas on dramatisoitu kuten näytelmäkin. Eri rooleissa on eri näyttelijät, jotka eivät lue vuorosanojaan vaan näyttelevät osansa. Mukana on äänitehosteita ja musiikkia kuten näytelmissä. Dramatisointi tarkoittaa myös itse kirjan joskus rankkaakin lyhentämistä ja sovittamista. Kyse ei siis ole enää edes samasta taideteoksesta, vaan kuunnelman teksti (vain) perustuu kirjaan. Kuunnelman kuunneltuaan ei voi ruksata kirjaa luettujen listalta, vaikka onkin saanut tietää, mitä kirjassa pääpiirteittäin tapahtuu. Mutta toisaalta on saanut todennäköisesti hienon taide-elämyksen.

Kirjaston (ja parinkin) äänikirjavalikoimat varsin tarkkaan läpi kolunneena poikkesin talvella myös kuunnelmataltiointiosastolle. Mukaan tarttui ensin Thomas Mannin klassikkoromaanista Taikavuori tehty kuunnelma. Kuuntelemani versio on Outi Nyytäjän dramatisoima ja ohjaama Radioteatterin toteutus vuodelta 1998. Viiden cd-levyn paketin kesto on 329 minuuttia, eli varsin kohtuullinen versio yli 700-sivuisesta romaanijärkäleestä. Rooleissa ovat muun muassa Jukka Pitkänen, Kari-Pekka Toivonen ja Merja Larivaara. Ilahduin myös kovasti tunnistaessani yhden suosikeistani eli Esko Nikkarin äänen henkilögalleriasta. Reippaasti tiivistetyssä kuunnelmassakin tavoitettaneen romaanin verkkainen parantolan elämäntahti, jossa kuolema alati häilyy ihmisten taustalla. Kuukaudet ja vuodet kuluvat kuin sumussa eristyneellä vuorella.

Taikavuoren rohkaisemana palasin kirjaston kuunnelmahyllylle, josta seuraavaksi käteen osui Douglas Adamsin legendaarinen Linnunradan käsikirja liftareille. Olin huomannut, että Yle esitti sarjaa kevättalvella radiossa uusintana, mutta en aikomuksista huolimatta taaskaan tullut ryhtyneeksi sarjaa kuuntelemaan. Mutta tallenteena voisin yrittää. Kirjasarjasta olen muistaakseni lukenut ensimmäisen osan, ja elokuvastakin olen katsonut alun. Nyt voisi kokeilla, uppoaisiko koko sarja kuunnelmana. Koitos vaikutti kevyeltä, vain muutaman cd:n paketti…

Enpä tiennytkään, että Adams oli alkuaankin kirjoittanut kulttiteoksensa suoraan BBC:lle kuunnelmaksi. Kaksitoistaosaisesta kuunnelmasarjasta muokkautuivat myöhemmin viisiosaisen trilogian kaksi ensimmäistä romaania. Tuon alkuperäisen kuunnelmapaketin Radioteatteri teki suomeksi vuosina 1984–1985 Lars Svedbergin ohjaamana. Suomennoksesta vastasi Pekka Markkula. Suomessa oltiin sitten lopun kanssa reippaasti brittejä edellä, sillä Markkula dramatisoi lopuista kolmesta kirjasta jatko-osat kuunnelmasarjaan vuosina 1990 ja 1994–1995.

Svedberg kuvailee kokonaisuutta paitsi scifiparodiaksi myös filosofiseksi ilotulitukseksi, mitä se tietysti onkin. Kaikkiaan lähes kuusitoistatuntinen kuunnelmapaketti on melkoinen järkäle sulateltavaksi, ja kuuntelinkin sen kevään mittaan pienissä paloissa. Katkelmallisuus ei pahemmin haitannut, koska muutenkin kokonaisuus on käsittämätön! Linnunradalla ja ajassa sukkuloidaan sellaista vauhtia, ettei lukijan tai kuulijan ole kai tarkoituskaan pysyä juonessa mukana. Jos varsinaista juonta sitten edes onkaan. Alussa Maa tuhoutuu, sitten selvitellään syitä ja lopussa Maa tuhoutuu taas. Siinäpä se!

Radioteatterin Linnunradan käsikirja liftareille on tosiaankin teatteri- ja radiohistoriaa. Mukana on joukko legendaarisia näyttelijöitä, kuten kertojana toimiva Heikki Kinnunen. Oma ehdoton suosikkini on kuitenkin Arthur Dentin roolin tekevä Pekka Autiovuori. Mukana vilahtelee myös Kauko Helovirta, josta olen pitänyt aina. Mukavaa oli tunnistaa Esa Saario masentuneen robotin Marvinin äänenä.

Myönnettäköön, että niin innokas Adams-fani en ole, että olisin koko kirjasarjan saanut jossain välissä kokonaan luettua, mutta kuunnelman jaksoin tällä menetelmällä kuunnella ihan mukavasti. Tärkeimmät kohokohdat ja lainatuimmat jutut kirjoista ovat nyt hallinnassa. Tiedän esimerkiksi, mikä on vastaus perimmäiseen kysymykseen (vaikka en sitä, mikä se kysymys on!). 

Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman esittely Yle Areenassa. 

Millaisia kokemuksia Sinulla on kirjoihin perustuvista kuunnelmista? Kuunteletko? Missä ja miten? Mikä on suosikkisi ja mitä suosittelisit minulle?

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut

Tuntuu, että olen viime aikoina törmännyt usealla areenalla keskusteluun siitä, syrjäyttääkö sähköinen kirja perinteisen ja jos niin tapahtuu, niin milloin ja miksi niin käy. Perinteisen kirjan kanssa minulla on ehtinyt muodostua läheinen ja vakiintunut suhde lukuisien vuosikymmenten saatossa, mutta mielestäni suhtaudun melko avarakatseisesti myös muihin tapoihin nauttia kirjoista. Varsinaisia sähkökirjoja olen toistaiseksi lukenut vain muutamia, mutta äänikirjoihin minulla on yhä kiinteytyvämpi ja kiihkeämmäksi käyvä (riippuvuus)suhde.

Jälleen kerran vannon äänikirjojen nimiin ja ihastelen formaatin lukuisia hyviä puolia. Luen paljon, mutta enemmänkin haluaisin ehtiä lukea. Keskeinen keino lisätä päivän lukutunteja on käyttää autossa istumiseen tuhraantuva aika hyödyksi kuunnellen ajaessa hyviä, laadukkaasti luettuja kirjoja. Tänä kevättalvena olen kuunnellut koko joukon lasten- ja nuortenkirjoja, joita tuskin olisin muussa formaatissa tullut lukeneeksi. Paikkasin aukon kirjasivistyksessäni kuuntelemalla läpi koko Me Rosvolat -sarjan, joka olikin vallan mainio kuunneltava. Olen kuunnellut myös minulta aikanaan väliin jääneen Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan kirjoja. Tänään lainasin vielä puuttuvat osat, ja kunhan kaikki on kuunneltu, teen siitäkin oman jutun tänne. Menossa on myös Tove Janssonin Muumi-äänikirjojen läpikuuntelu, mikä valmistuttuaan myös muuntuu raportiksi tänne blogiin.

Viimeisin kuuntelemani nuortenkirja oli Mark Twainin klassikko Huckleberry Finnin seikkailut. Olen lukenut kirjan lapsena valehtelematta kymmenen kertaa, ehkä ylikin. Se nimittäin oli niitä kirjoja, jotka sain ihan omaksi joulu- tai syntymäpäivälahjoina. Tätä juttua varten yritin etsiä kirjan tarkistaakseni sen kannen sisältä vuoden, jolloin olen sen vanhemmiltani saanut, mutta harmikseni en löytänyt kirjaa mistään! Kirjat siis tuntuvat myös katoavan kotoani mystiseen mustaan aukkoon. Vastaavasti kirjat tuntuvat itsekseen lisääntyvän. Joka tapauksessa omistamani kappale oli kovakantinen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos 1970-luvun alusta. Wikipedian mukaan HFS suomennettiin uudelleen (jälleen) (Jarkko Laine) vuonna 1972, joten lienen saanut sen pian tämän jälkeen.  

Luin siis kiistatta kirjan moneen otteeseen vuosikymmeniä sitten, ja muistan pitäneeni siitä aika lailla. Tarina oli jännittävä ja suomalaislapselle eksoottinen, ja joitakin mielikuvia siitä jäi väkevänä mieleen, kuten valtava joki, lautta ja vaarallisen seikkailun tuntu. Muistin myös tervassa ja höyhenissä kieritetyt huijarit ja sen, että lopussa Tom Sawyerkin liittyi tarinan kulkuun. Mutta siinäpä se oikeastaan sitten olikin. Tomiin tutustuin koulussa, jossa opettajamme luki meille ahkerasti ääneen. Yksi suosikeista ja siten moneen kertaan luettu tarina oli juuri Tom Sawyerin seikkailut. Sen huippukohta oli omien muistojeni mukaan tapaus, jossa Tom tyttöystävineen eksyy luolastoon ja on vähällä nääntyä nälkään. Repaleisen kappaleen pokkari-Sawyeriakin muistan jossain vaiheessa omistaneeni.

Otava on julkaissut molemmat seikkailukirjat äänikirjoina vuonna 2007, ja ne lukee vallan nautittavasti Antti Virmavirta. Kuuntelin Tom Sawyerin seikkailut jo jokin aika sitten, ja nyt törmäsin kirjastossa Huckiin. Olihan se lainattava. Nopeasti tempauduin taas virran ja tarinan vietäväksi. Hauskaa oli myös kuunnellessa havainnoida oman muistin toimintaa. Jos olisi pitänyt kylmiltään yrittää kertoa, mitä kirjassa tapahtui, olisin saanut varsin vähän kokoon. Tarinan edetessä kuitenkin huomasin, että muisti palaili yllättäen ja pätkittäin. Osasinkin siis ’ennakoida’ aika monia juonenkäänteitä kuunnellessani, mutta osa tuli edelleen yllätyksenä. Monia yllätyksiä ällistelin, sillä ne olivat yleensä varsin keskeisiä juonenkäänteitä, ja parhaiten mieleen tuntuivat jääneen merkityksettömät sivuseikat, kuten elohopealimput, joilla etsittiin hukkuneita.

Aikuinen lukija huomasi kuitenkin kirjassa paljon sellaista, joka on mennyt täysin ohi lapselta 1970-luvulla. Ensinnäkin kirjan vallan mainio kieli! Jarkko Laine on kääntänyt orjien ja neekereiden* puheen Turun murteelle (tosin olen joidenkin muotojen runsaasta viljelystä hieman närkästynyt), mikä meikäläistä miellytti ja viihdytti kovasti. Vuonna 1884 ilmestyneessä teoksessa esitetään orjuus ja orjiin suhtautuminen varsin ironisessa valossa. Huck potee kammottavia omantunnontuskia, koska hän auttaa orjaa pakenemaan. Toisaalta hän huomaan matkan aikana, että Jim on neekeriksi* varsin älykäs. Huck myös ällistyy huomatessaan, että Jim oikeasti ikävöi lapsiaan ja vaimoaan kuten valkoihoisetkin. Koko järjestelmä näyttäytyy naurettavassa valossa, jos osaa katsoa.

Huck on karkuripoika, huonosti kohdeltu kulkuri, mutta hän nauttii hyvistä tarinoista niin kerrottuina kuin luettuinakin. Parhaita hetkiä ovat lepotauot nuotion äärellä hyvän kirjan kanssa. Mukana onkin koko joukko kirjallisia viittauksia. Myös Tom on varsin lukenut kaveri, ja Tomin vilkas mielikuvitus yhdistettynä laajaan seikkailuhenkiseen lukeneisuuteen ajaa pojat lopussa melkoiseen sotkuun. Mitään hyvää ei seuraa sen puoleen näytelmäkirjallisuudestakaan, sen saa huijarikaksikko tuta nahoissaan. Kirjassa on ylipäätään nasevaa huumoria, joka nauratti ihan oikeasti. Myös tarinan absurdi loppuhuipennus sai hykertelemään. Kyseessä on todellinen klassikko, sillä se on kestänyt ajan kulumisen täysin vaurioitta.

Äänikirjamuodossa oli siis mukavaa ja helppoa palata tähän vanhaan, jo pääosin unohtuneeseen suosikkiinsa. Muuten tuskin olisin tätä enää tullut lukeneeksi.

* Käytän tekstissäni neekeri-sanaa, koska sitä teoksessakin käytetään. Asiasta muuten lisää täällä.

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn)

1884. Suom. Jarkko Laine 1972. Otavan äänikirja 2007, lukija Antti Virmavirta.

Paperikirja saatu lapsena lahjaksi ja aikuisena hukattu, äänikirja lainattu kirjastosta.

Vauhkon kirjat -blogissa on muuten kuva siitä versiosta, jonka omistan (tai omistin?).

Mika Waltari: Mikael Karvajalka (äänikirja)

Alkutalvesta luin kaksi historiallista romaania, jotka innoittivat minut palaamaan vanhan rakkauteni Mika Waltarin Mikael Karvajalan pariin. Milja Kauniston Olavi Maununpojasta kertova Synnintekijä oli näistä innoittajista ensimmäinen. Olavin vaiheissa on tiettyjä yhtymäkohtia Mikaelin tarinaan, kuten turkulaisuus ja opiskelu papiksi Pariisin yliopistossa keskiajalla. Toinen innoittaja oli paljon lähemmäs nykyaikaa mutta kuitenkin aika kauas historiaan sijoittuva Jyrki Heinon dekkari Kellari. Siinä minuun eniten vetosi mainio historiallisen Turun kuvaus. Nämä kaksi kirjaa luettuani päätin siis penkoa kaappini uumenista esiin Mikael Karvajalan äänikirjaversion, jonka olen kuunnellut pari vuotta sitten. Kirjan olen ensimmäisen kerran lukenut jo vuonna 1984, ja jossain vaiheessa sekä se että jatko-osa Mikael Hakim ovat päätyneet muhkeina paperiversioinakin hyllyäni koristamaan.

Mikael Karvajalka eli Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomana on ilmestynyt vuonna 1948 eli kolme vuotta Sinuhen jälkeen. Jatko-osa Mikael Hakim ilmestyi vuotta myöhemmin, eli kirjat tai ainakin jälkimmäinen on kirjoitettu ilmeisesti verraten nopeasti. Tätä kaksikkoa ei pidetä Sinuhen veroisina teoksina, vaikka esimerkiksi historiallisten, poliittisten ja kirkollisten yksityiskohtien suhteen Waltari on tehnyt läkähdyttävän huolellista työtä. Tiettyjä samankaltaisuuksia kirjoissa on, kuten vaikkapa Mikaelin ja Sinuhen hahmojen yhtymäkohdat ja se, että kummallakin oppineella miehellä on parinaan tavallista kansaa ja maalaisjärkeä edustava palvelija tai ystävä, Sinuhella Kaptah ja Mikaelilla Antti. Myös Waltarin naiskuva on vakiintunut: naiset ovat petollisia ja ahneita mutta ah, niin ihania kuitenkin.

Mikael on syntynyt Turussa 1500-luvun alussa käsityöläisperheen tyttärelle aviottomana lapsena. Äiti on hukuttautunut Aurajokeen, koska ei ole kestänyt häpeää. Romaani alkaa, kun tanskalaiset hyökkäävät Turkuun ja Mikaelin kotiin tunkeutunut sotilas surmaa hänen isovanhempansa. Orpo Mikael lähtee harhailemaan Turun kaduille, kiipeää tuomiokirkon aidalle, putoaa ja lyö päänsä. Herätessään hän huomaa päässeensä kaupunkilaisten pelkäämän parantajan rouva Pirjon hoiviin. Kuin huomaamatta rouva Pirjo adoptoi pojan, kasvattaa ja kouluttaa tämän. Nuorukaisena Mikael törmää isoon ja vahvaan sepänkisälli Anttiin, joka on lähtenyt maaseudulta etsimään leveämpää leipää kaupungista. Pojat ystävystyvät ja ovat jonkin aikaa ruudintekijän ja tykkienvalajan opissakin, Mikael kirjurina, Antti seppänä. Monien ja kirjavien vaiheiden jälkeen miehet joutuvat pakenemaan Suomesta ja Mikael suuntaa opiskelemaan Pariisiin Antti matkassaan. Mikael palaa vielä hetkeksi kotimaahansa, mutta joutuu uudelleen pötkimään pakoon valittuaan väärin puolensa kruununtavoittelijoiden joukossa.

Kirjan vaikuttavin jakso sijoittuu Saksaan, jossa Mikael ryöstetään ja miltei lyödään hengiltä. Hänet pelastaa neito Barbara, joka parantaa hänet saadakseen itselleen kaivatun puolison. Mikael on täysin Barbaran lumoissa. Pahaksi onneksi kirkon inkvisitio on kiinnittänyt huomionsa Barbaraan, ja hänet vangitaan noituudesta syytettynä. Mikael joutuu kauhukseen todistamaan sekä vaimonsa että pienen koiransa kammottavaa kidutusta. Loppu on tiedossa jo kidutukseen ryhdyttäessä, ja Barbara mestataan ja ruumis poltetaan roviolla. Tähänkin mustaan jaksoon Waltari on kuitenkin onnistunut punomaan ironisen huumorin säikeen, sillä kirkon opit ovat armottomuudessaan vaarallisia myös niille, jotka niitä tarkimmin noudattavat. Kirkon into noitajahtiin selittyy Lutherin menestyksellä. Katolinen kirkko tuntee itsensä uhatuksi ja koettaa saada kunnioituksensa takaisin näyttävällä ja kansaan uppoavalla menetelmällä.

Barbaran kuollessa Mikael vannoo synkän valan paavin tuhoksi. Kauhukseen hän myöhemmin huomaa kirouksensa toteutuvan silmiensä edessä. Toivuttuaan masennuksestaan Mikael Antin kanssa lyöttäytyy kapinoivien talonpoikien armeijaan ja joutuu monien vaiheiden kautta Roomaan vuonna 1527 vain nähdäkseen kaupungin verisen ryöstelyn. Sitä ennen on tehty myös koukkaus Espanjaan tapaamaan keisaria. Tämän kohtaamisen seurauksena Mikael ja Antti ovat vähällä joutua mukaan Etelä-Amerikan valloitukseenkin.

Mikael kertoo tarinaansa lukijalle. Hän vihjailee matkan varrella itseään koskevista ikävistä huhuista, joilta hän haluaa rehellisellä kertomuksellaan katkaista siivet. Kirja loppuu kuin leikaten siihen, kun Mikael ja Antti päättävät muslimeja uhmaten koettaa päästä pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Viimeisissä lauseissa paljastuu, että Mikael on myöhemmin kääntynyt islamin uskoon ja että hän on saavuttanut korkean aseman uudessa elämässään. Mikael Hakim jatkaa suoraan tästä. Valitettavasti se on todella rönsyilevä kirja eikä pääty sen kummempaan loppuratkaisuun.

Romaaniparia suunnitellessaan Waltarilla lienee ollut mielessä kevyt historiallinen seikkailuromaani suomalaismaustein. Sellainen ainakin lopputulos on. Harmillista, että mestari ei ole kuitenkaan jaksanut paneutua kirjojen rakenteeseen, vaan Barbaran kuoleman jälkeen jo ensimmäinen romaani karkaa kirjoittajan käsistä. Mikael ja Antti harhailevat vailla suuntaa läpi kuohuvan Euroopan kohdaten monia historiallisia henkilöitä, kuten paavin, keisarin ja itsensä Lutherinkin. Idea on hieman sama kuin Forrest Gumpissa.

Mikael pitää itseään viisaana saatuaan säätyään enemmän kirjanoppia. Anttia hän jaksaa moittia tyhmäksi ja hidasjärkiseksi, vaikka Antti monesti pelastaa hänen henkensä, eikä läheskään aina pelkästään voimansa avulla. Esimerkiksi raha-asioissa Antti osoittaa melkoista oveluutta.

Teininä nautin vauhdikkaasta seikkailusta ja romantiikasta, mutta aikuisena tarinan takaa on näkevinään jotain muutakin. Kirkon harjoittama politiikka muistuttaa pelottavalla tavalla totalitarismin järjestelmää, jossa jokainen haluaa kiireesti paljastaa naapurinsa kerettiläiseksi, jotta ei itse joutuisi epäillyksi. Talonpoikien kapinassa on mukana sosialismin perussiemen: kaikki on yhteistä. Kun kapina kukistetaan, on voittajien kosto armoton. Historia totisesti toistaa itseään.

Tapahtuma-aika eli 1500-luvun alku on oivallisesti valittu. Eurooppa on monenlaisen mullistelun ja murroksen kourissa. Maallinen ja kirkollinen valta taistelevat keskenään, mutta kummallakin on omissa riveissään pahoja repeämiä. Ulkopuolelta uhkaavat muslimit. Amerikka on juuri löydetty. Mikään ei tunnu olevan enää vanhalla tolalla.

Äänikirjana Mikael Karvajalka on muhkea paketti: 30 cd-levyä, yhteensä lähes 34 ja ½ tuntia kuunneltavaa. Kuuntelusta tekee helppoa taitava lukija Veikko Honkanen. Siltikin täytyy sanoa, että lukea tuskin tätä enää jaksaisin. En myöskään aio kuunnella Mikael Hakimia, vaikka sekin minulla on äänikirjana. Kerta riittää!

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

WSOY:n äänikirja. 30 cd:tä, 34 h 24 min. Lukija Veikko Honkanen.

Tuntematon sotilas kuunnelmana

”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”

Parin viikon ajan on työmatkoillani autossa ammuttu konekiväärillä, tykillä, pistoolilla ja konepistoolilla. Ilmassa on lentänyt rautaa, käsikranaatteja, multaa, kiviä, kasapanoksia, ihmisruumiin osia ja verta. Yläpuolella on lentänyt pommikonelaivueita, hävittäjiä ja maataistelukoneita. On pelätty, huudettu, laulettu, itketty, rukoiltu, naurettu ja uhottu sekä kiroiltu. On taisteltu, juostu ja kuoltu.

Syypää tähän sotaisaan tunnelmaan on ollut hankkimani kuunnelma Tuntematon sotilas. Ostin kuunnelman, 16-tuntisen Ylen Radioteatterin tuotteen, koska en voinut vastustaa kiusausta löydettyäni sen marketin kirjaosastolta joulun jälkeen. Ei kaduta, vaikka aika tyyris hankinta oli. Emmin pitkään, koska omistan kirjasta jo aivan mainion äänikirjaversion. Silti kannatti, ja uskon kuuntelevani molemmat vielä moneen kertaan.

Tuntematon sotilas on minulle perin juurin tuttu teos. Luin sen ensimmäisen kerran 15-vuotiaana hurjana seikkailuteoksena. Tosin jo silloin mietin, miten ihmeessä isoisäni ja kaikki tuntemani sen ikäiset miehet oikein olivat kestäneet. Myöhemmin luin kirjan uudelleen ja hämmästyin sen pasifistisuutta. Se ulottuvuus oli ensimmäisellä lukukerralla mennyt kokonaan ohi. Elokuvan olen totta kai nähnyt monesti, vanhemman varmasti yli kymmenen kertaa, uudemmankin pariin kertaan. Lisäksi vielä siis äänikirja on kuunneltuna ainakin kerran. Tarinan tuttuus ei haitannut kuunnelmasta nauttimista yhtään, kenties päinvastoin. Onkin mielenkiintoista pohtia, milloin tuttuudesta tulee etu. Kyllin hyvä tarina kestää useita luku-, kuuntelu- ja katselukertoja. Oikeastaan nauttii siitä, että tietää sanasta sanaan, mitä seuraavaksi sanotaan. Jos taas tarina olisi keskinkertainen, se olisi kulunut loppuun ja ennakoitavuus muuttuisikin pitkästyttäväksi.

Radioteatterin kuunnelma on valmistunut vuonna 1966 ja siinä on 19 osaa. Alkuperäistekstiä hyvin uskollisesti noudattavan sovituksen on tehnyt kuunnelman ohjannut Saulo Haarla yhdessä Eila Kallion kanssa. Saulo Haarla on minulle täysin outo nimi, mutta yllätyksekseni löysin sen myös Edvin Laineen Tuntemattoman näyttelijälistalta. Haarla näytteli elokuvassa vänrikki Jalovaaraa, jolla tosin on hyvin lyhyt rooli aivan lopussa.

Kuunnelmassa on käytetty kahta kertojaa, joina toimivat Matti Ranin ja Kauko Saarentaus, joista jälkimmäinen oli juontaja ja toimittaja, ei näyttelijä. Tämä työnjako toimii kuunnelmassakin: Ranin lukee eläytyen, Saarentaus selostaa kuivasti. Molemmat sopivat teokseen hienosti. Matti Ranin on mielestäni todella miellyttävä näyttelijä, ja hänen ääntään todellakin kuuntelee mielikseen. Ainoa häiritsevä seikka oli, että mielessäni yhdistin hänen äänensä jatkuvasti luutnantti Kariluotoon, koska Laineen elokuvassa Ranin näyttelee Kariluotoa. Muutenkin äänet ja kahden eri elokuvan näyttelijät menivät mielessäni iloisesti sekaisin. Mielessäni näin ja melkein kuulinkin Tauno Palon Sarastienä, vaikka kuunnelmassa Sarastietä esittää Pentti Irjala, joka taas Laineen elokuvassa oli Kapteeni Kaarna…

Muutkin keskeiset hahmot aiheuttivat ainakin aluksi sopeutumisvaikeuksia. Suosikkini Hietanen on minulle aina Heikki Savolainen, ei voi mitään, vaikka Esa Saario kuunnelmassa onkin hyvä. Samaten Koskelan hahmo aiheutti tuskia. Kuunnelmassa Koskelana on minulle täysin tuntematon Mauno Hynönen, mutta näin koko ajan silmissäni Mollbergin version Risto Tuorilan, joka on minusta enemmän koskelamainen kuin Laineen siloposkinen Kosti Klemelä. Hynönen tekee Koskelan roolin aivan mahtavan hienosti.

Rokka on tietysti keskeinen hahmo tarinassa, mutta en ole koskaan oikein osannut päättää, pidänkö enemmän Reino Tolvasesta vai Paavo Liskistä. Kumpikaan ei oikein vastaa sitä kuvaa, jonka olin ensimmäisellä lukukerralla itselleni miehestä muodostanut. Kuunnelmassa Rokkana on Martti Tshokkinen, ja hänkin on uskottava Rokka. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Laineen miehitys on tietysti legendaarinen. Kukapa voisi unohtaa Åke Lindmania Lehtona tai Veikko Sinisaloa Lahtisena?

Moitteita annan tuotteen pakkauksesta. Kymmenen cd-levyn paketti on iso kuin mikä: 13 x 26 x 3 cm, eli puolet tavallista koteloa isompi. Koska levyjä on vain kymmenen, on toinen puoli pakkauksesta täytetty kartonkipaloilla! Vaikka tilaa olisi, ei mukana ole esimerkiksi täydellistä rooliluetteloa.

”Aika velikultia.”

Marraskuun äänikirjasatoa

Marraskuun äänikirjasato on ollut monipuolinen ja antoisa. Kuten olen jo kymmeniä kertoja selostanut, kuuntelen äänikirjoja pääasiassa työmatkoilla autossa. Koska istun viikossa kuutisen tuntia ratin takana, kuluu kuukaudessa mukavasti pari, joskus kolmekin tavallista äänikirjaa. Lenkkiseuraksikin mp3-soittimeen tai uuteen puhelimeen siirretty äänikirja sopii hyvin.

                          

Marraskuun aikana olen kuunnellut loppuun kolme äänikirjaa ja neljännenkin kenties vielä ehdin. Ensimmäisenä kirjastosta löytyi suomalainen klassikko eli Heikki Turusen Simpauttaja, jonka lukee Esa Saario. En ole aivan sataprosenttisen varma, olenko tätä koskaan kirjana lukenut, mutta tv-elokuvaversio sen sijaan on hyvinkin tuttu. Se onkin näemmä esitetty useaan kertaan 1970- ja 80-lukujen taitteessa, jolloin suomalainen televisiokulttuuri oli vielä lähes täysin Ylen näpeissä. Kaikki katsoivat sitä, mitä kahdelta kanavalta näytettiin. Elokuva vaikutti vahvasti kuuntelukokemukseen, koska näin sitkeästi mielessäni keskeiset henkilöt niitä näytelleinä näyttelijöinä. Ahti Kuoppalahan teki nimiroolin lähes legendaarisesti. Kaiken lisäksi hän ei ulkoiselta olemukseltaan muistuta juuri lainkaan kirjassa kuvattua poikkeuksellisen pitkää ja jäntevää hahmoa. Mieleen on jäänyt myös päähenkilön eli Impan roolin tehnyt nuori Pekka Räty.

Kuuntelukokemus oli varsin miellyttävä, koska Esa Saario heittäytyy lukijana hienosti Turusen mehukkaiden kansanihmisten nahkoihin. Erilaiset puhetavat erottavat mukavasti ihmiset toisistaan. Sen sijaan yllätyin hieman siitä, kuinka paljon Turunen on ujuttanut tekstiin paasausta 60–70-lukujen taitteen suomalaisen yhteiskunnan murroksesta. Tekstistä paistaa katkeruus siitä, miten sodankäyneitä pienviljelijöitä kohdellaan ja kuinka maaseutu, joka juuri edellisillä vuosikymmenillä on raa’asta korvesta viljelymaaksi alkeellisin menetelmin muokattu, autioituu vauhdilla. Usein nämä vuodatukset on istutettu juopon toimittajan eli Impan ystävän Jompan suuhun. Myös kirjan vahva eroottinen lataus kiinnitti huomiota. Nuori Imppa rakastuu Markettaan ja unelmoi tästä hyvinkin viattomasti, mutta samaan aikaan Simpauttaja ja Taivaisen Juuli rakastelevat estoitta missä vain voivat. Veikeästi Turunen iskee silmää suurelle edeltäjälleen Aleksis Kivelle kohtauksessa, jossa Jompan autioitunut kotitalo palaa maan tasalle. Ympärillä pöristelevät vielä maaseudun ”hukatkin”, eli kaikkialle ehtivät mopopojat.

Toinen äänikirjani oli vieläkin merkittävämpi klassikko eli John Steinbeckin Helmi. Tältä ei voinut 1980-luvun lukiolainenkaan välttyä, ja taitavat monet opettajat tätä edelleenkin luettaa. Ei suotta, sillä teos on helmi monessakin mielessä. En tosin sitä juurikaan arvostanut silloin 1980-luvun alussa… Meksikon alistettua alkuperäisväestöä edustavat helmenkalastaja Niko, hänen vaimonsa Juana ja pieni poikansa Coyotito ovat raastavan tarinan päähenkilöt. Lyhyesti sanottuna rutiköyhä ja riistetty Niko löytää Juanan rukouksen siivittämänä kaikkien aikojen helmen, joka on omaisuuksien arvoinen. Juana kauhistuu pian ja pyytää Nikoa hävittämään helmen, ennen kuin se tuhoaa heidät. Niko ei kuitenkaan suostu, sillä hän on jo nähnyt silmissään poikansa paremman tulevaisuuden. Mutta vaikeudet alkavat heti. Köyhän on mahdotonta saada helmestä oikeaa hintaa, sillä kaikki kylän ostajat ovat yhden bulvaaneja. Nikoa yritetään huijata, hänet yritetään ryöstää ja tappaa. Pakeneminen miltei onnistuu, mutta Juanan pelot toteutuvat. Köyhyydestä ei voi nousta. Tarina on paitsi surullinen ja koskettava myös jännittävä. Lisäksi kyseessä on loistavasti hiottu pienoisromaani. Äänikirjan lukee upeaääninen näyttelijä Ismo Kallio, mikä on tietysti lisäbonus.

Kolmas äänikirja olikin sitten ihan toisenlainen, nimittäin Mari Mörön Paikkaa ja mieltä. Tässä vuorottelevat ”pihapoika” Hukkilan ja talonomistaja Krissen kertojanäänet, ja moneen kertaan jälleen toivoin, että tällaisen äänikirjan lukisi kaksi eri ääntä. Se helpottaisi seuraamista aika lailla. Lukujen aluissa mainitaan kyllä, kumpi minäkertojista on milloinkin kyseessä, mutta kuuntelijan piti olla melko tarkkana, ettei pudonnut matkasta. Kirjaa lukiessaan voi aina kääntää sivun pari taaksepäin ja tarkistaa. Hukkila on kirjan alussa terveyskeskuksessa näyttämässä mielettömäksi paisunutta peukaloaan, joka pitäisi saada pian kuntoon, sillä odotettu lento on jo lähellä. Pian palataan ajassa sen verran taaksepäin, että selviää, missä peukalo on tulehtunut: Krissen omakotitalon pihatyömaalla. Hukkila on koulutukseltaan arkeologi, mutta joutuu tekemään elääkseen muita töitä. Parhaillaan hän on mukana Hyvä Helmi -nimisessä kotiapuyrityksessä. Firman tehtäviin kuuluu myös hienon omakotitalon pihan rakentaminen. Krisse asuu miehensä ja kahden lapsensa kanssa talossa. Oma mies on ollut jo pari vuotta syvästi masentunut, ja nyt Krisse on päättänyt erota. Lasten takia talosta ei kuitenkaan muuteta, vaan vanhemmat asuvat vuoroviikoin siellä lasten kanssa. Järjestelmä alkaa horjua, kun mies osallistuu pihatöihin. Hieman hajanainen romaani, jonka perimmäinen idea jäi jotenkin hämäräksi. Mörö irvailee nykyajan kotkotuksille ja peräänkuuluttaa järjen käyttöä ja kiireettömyyttä, sen ainakin oivalsin. Mielenkiintoinen kirja kyllä.

Liityin uuden puhelimeni innoittamana Elisa Kirjan asiakkaaksi. Tutustumisetuihin kuuluu ensimmäinen luku teoksesta Tykki sekä ääni- että ekirjana. Kokeilin, miten äänikirjan kuunetelu puhelimella toimii, ja toimihan se hienosti. Ensimmäinen luku on Harri Nykäsen ihan kelvollisesti kulkeva Jahti. Minulla on kuitenkin Tykki hankittuna ihan paperikirjanakin, joten tuskin tulen sitä enempää äänikirjana kuuntelemaan, koska seuraavat luvut pitäisi ostaa. Hinta kyllä on varsin edullinen.

Sen sijaan edelleen kirjastosta on kotoisin parhaillaan autossa kesken oleva Roald Dahlin Iso Kiltti Jätti eli IKJ. Olen ehtinyt kuunnella vasta pari ensimmäistä levyä, mutta olen aivan haltioissani tästä, ja harmissani myös. Miksi en ole tajunnut lukea tätä kymmenen vuotta sitten lapsilleni?! Olisi ollut jymymenestys! Kirja on hirmuisen pelottava, sillä ihan aluksi Sohvin kidnappaa jättiläinen ja vie hänet jättiläisten maahan. Onneksi kyseessä on kuitenkin IKJ, ainoa jättiläinen, joka ei syö ihmisparsoja. IKJ:n hassu puheenparsi naurattaa, samoin aiheet. Tästä tarkemmin myöhemmin, mutta jo nyt on kiitettävä käännöksestä Tuomas Nevanlinnaa. Huikeaa!

Heikki Turunen: Simpauttaja

Johnny Knigan äänikirja, 10 cd:tä. Lukija Esa Saario.

John Steinbeck: Helmi
Suom. Alex Matson

Tammen äänikirja, 3 cd:tä. Lukija Ismo Kallio.

Mari Mörö: Paikkaa ja mieltä

WSOY:n äänikirja, 5  cd:tä. Lukija Annu Valonen.

P.S. Olisi kiva kuulla muidenkin äänikirjamieltymyksistä. Olisiko jotain, jota suosittelisit?

TTT: Kymmenen lukematonta klassikkoani

Lähes 40 senttimetriä laatuluettavaa!

TTT on täällä taas! Tällä kertaa listaan kymmenen klassikkoa, jotka majailevat kirjahyllyssäni odottamassa lukemista mutta joihin en sitten vain ole vielä tullut tarttuneeksi. Ovat siis ikään kuin vaiheessa, kuten on tapana sanoa. Jotkut kirjaparat ovat jo melkein menettäneet toivonsa. Aakkosjärjestyksessä mennään, sillä niin on kirjahyllynikin järjestäytynyt.

1. Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa

Tämän muistan hankkineeni, kun olin nähnyt Blixenistä kertovan huikean elokuvan Minun Afrikkani. Robert Redford ja Meryl Streep, ahh! Nenäliinoja meni pakka, ja maisemat olivat lumoavia. Ja mikä tarina! Mikä kohtalo! Mikä nainen!

2. Giovanni Boccaccio: Decamerone

Tästä olen lukenut otteita etsiessäni sopivaa näytenovellia, kun aikoinaan vedin lukion historiankursseja. Mukavaa oli! Pitäisi ehtiä joskus enemmän. Hyllystä löytyy tästä pokkariversio.

3.  Italo Calvino: Paroni puussa

Tämän sain aikoinaan ennakkoperintönä mummulta, joka tuskin oli kirjaa itse lukenut. Selvittämättä jäi, miksi se oli hänen ja pappan hyllyyn eksynyt. Tammen Keltaisen kirjaston alkuperäisversio, ei kansipapereita.

4. Dante: Jumalainen näytelmä

Tästä minulla on juhlallisen oloinen kovakantinen tiiliskivi. Auskultoinnissa jouduin pitämään kirjallisuustunnin jollekin lukioryhmälle ja sen tiimellyksessä tätäkin kirjaa sivuttiin. Tunnin jälkeen ohjaava opettaja totesi hieman säälien, että en ole tainnut lukea kirjaa. 24-vuotias opiskelija joutui nolona sivistymättömyytensä tunnustamaan. Mutta kuten sanottu, kirja on jo hyllyssä, joten eiköhän se siitä!

5. Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Ei ole herra D:n vika, että innostus hänen tuotantoaan kohtaan ei ole täällä kovin suuri. Syynä nuivuuteen on eräs massiivinen kirjatentti, joka läheni vauhdilla. Lauantaiaamun tenttiin luin vielä perjantaina Idioottia kirjastossa kahdeksan tuntia laskien vuoroin minuutteja, vuoroin sivuja. Ei kovin nautinnollista. Sen verran keskeisestä kirjallisuushistorian järkäleestä on silti kyse, että kyllä minä vielä joskus… Muitakin herran teoksia olen tullut hamstranneeksi.

6. Günter Grass: Kampela

Tämän kirjan tarina on sama kuin tuon nro 3:n eli Calvinonkin.

7. Aino Kallas: Valitut teokset

Tämän teoksen sisällön olen lähes tulkoon kokonaan lukenut aiemmin. Kun Valitut teokset julkaistiin, minun oli ihan PAKKO saada se itselleni. Kallas on nimittäin suuri suosikkini ja ihanteeni. Ajattelin hetimiten lukea tämän, mutta siinäpä on valitettavasti hyllyssä pölyttymässä.

8. L. Onerva: Mirdja

Tämä erittäin keskeinen kotimaisen kirjallisuuden klassikko on odotellut vuoroaan todella pitkään. Opiskeluaikana tämä jäi vähän syrjään, ja taisi olla hankalasti saatavillakin, mutta kymmenisen vuotta sitten L. Onerva tuli tavallaan muotiin ja SKS julkaisi Mirdjasta uuden painoksen. Merkittävää suomalaista naisen kirjoittamaa proosaa, siis juuri omintani. Luen tämän vielä, uskokaa pois!

9. Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset

Todellinen alelöytö, joka maksoi muistaakseni alle kymmenen euroa. Tästäkin olen osia lukenut eri yhteyksissä sekä joitakin kertomuksia kuunnellut äänikirjoina. Tälle löytyy hyllystäni myös kumppani: Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot, Poesta kertova fiktiivinen elämäkertaromaani. Lukematta on sekin, mutta aikomuksena on lukea nämä joskus rinnan.

10. William Styron: Sofien valinta

Tämän pelastin kirjaston poistomyynnistä 50 sentillä. Olen pariinkin kertaan katsonut kirjan tarinaan perustuvan loistavan elokuvan (Meryl Streep tekee jälleen huikean roolityön!). Vielä joskus minä tämänkin…

Tie helvettiin on tunnetusti katettu hyvillä aikomuksilla. Toivottavasti en nyt näiden kirjojen takia kuitenkaan ihan sinne kuumimpaan paikkaan joudu!

Onko sinulla hyllyssäsi vastaavia hyviä aikomuksia? Mitkä näistä minun lukemattomistani odottavat sinullakin parempia aikoja? Mistä minun kannattaisi aloittaa, mikä kiireimmän kaupalla lukea ensimmäisenä?

Aiemmat Kirsin kirjanurkan TTT:t:

Näitä kirjoja en aio lukea

Keskeytetyt kautta aikojen

Kirjoja halloweenin ratoksi

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri (äänikirja)

Arto Paasilinnan ja minun välinen suhde on pitkä ja osin kivikkoinen. Olen lukenut nuorena (siis jo 1970-luvulla!) joitakin hänen teoksiaan ja nähnyt televisiosta useita hänen kirjoihinsa perustuvia tv-sarjoja ja elokuvia, jotkut moneen kertaan. Osa niistä on suorastaan legendaarisia, kuten vaikkapa Onnellinen mies, jossa siltainsinööri Jaatinen saa pikkupaikkakunnan sekaisin omaperäisillä ratkaisuillaan. Antti Litja Jäniksen vuodessa on myös unohtumaton! Hirtettyjen kettujen metsäkin kuuluu ehdottomasti parhaimmistoon. Ulvovaa mylläriä sen sijaan en muista koskaan lukeneeni enkä ainakaan kokonaan katsoneeni televisiosta. (Sen voi kokonaan katsoa YouTubesta, mutta en laita nyt tähän linkkiä, sillä epäilen aika raskaasti tuon jakelun laillisuutta. Jos teillä on parempaa tietoa asiasta, valaiskaa toki minuakin.) Sittemmin Paasilinnan kirjat alkoivat jäädä lukemistostani sivuun. Vuosien ajan ostin aina uusimman miehelle lahjaksi, kunnes hän pyysi lopettamaan. Viimeisten kirjojen laatu oli hänen mukaansa vähintäänkin kyseenalainen. Viime vuosien surullinen lööppijulkisuus on vielä ikävästi tahrannut kirjailijan imagoa. Päätin kuitenkin työntää kaiken tämän syrjään, kun nappasin kirjastosta äänikirjaversion Ulvovasta mylläristä. Lukijanakin on suuri suosikkini Kauko Helovirta.

Yllätyinkin todella positiivisesti! Tarina on vallan mainio, hauska ja samalla syvällinen, vauhdikas ja jännittäväkin, silti perin inhimillinen. Ja entä sitten loppu? Maagista realismia parhaimmillaan! Klassikkoaseman ansainnut kirja, totisesti.

Gunnar Huttunen saapuu pienelle peräpohjalaiselle paikkakunnalle joskus sotien jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Korean sodan aikaan eli 1950-luvun alkuvuosiin. Gunnar on arvoituksellinen kaveri, joka ei paljasta mitään menneisyydestään. Ahkera ja taitava hän on, ja saa tuota pikaa ostamansa vanhan myllyn kukoistamaan. Alkuun kaikki sujuukin naapureitten ja kyläläisten kanssa ihan mukavasti. Vaikeudet kuitenkin alkavat, kun Gunnar tuntee yksinäisinä öinä pakottavaa tarvetta ulvoa kaipuunsa kaikkien kuuluville. Ihmiset ovat ihmeissään ja vähän peloissaankin. Onko myllärillä kaikki kotona? Ihmetystä herättää myös myllärin taito elävästi imitoida metsäneläviä siinä missä naapureitaankin. Pian alkavat pahat puheet kiertää pitäjällä. Vain kaunis kerhoneuvoja ymmärtää mylläriä.

Vaikeudet alkavat kasaantua, kun mylläri käy omalaatuiseen aikaan riiuulla kerhoneuvojan luona tämän vuokrakamarissa. Utelias talon emäntä mukamas halvaantuu ja syyttää onnettomasta kohtalostaan mylläriä. Pian alkavat muutkin kyläläiset kääntyä mylläriä vastaan. Hänet toimitetaan Ouluun mielisairaalaan.

Kuvaus mielisairaalasta ja sen toiminnasta on melkoisen hulvaton ja samalla pelottava. Kun ihmiselle on kirjoitettu hullun paperit, on aika toivotonta koettaa vakuuttaa lääkäriä, ettei ole hullu ollenkaan. Varsinkin kun lääkäri itse kärsii pahoista pakko-oireista. Huttunen kuitenkin tutustuu valehulluun liikemieheen, joka on tekeytynyt hulluksi välttyäkseen joutumasta rintamalle. Valitettavasti sodan jälkeen on vaikea saada terveen papereita pitkän sairauden jälkeen. Liiketoimia on kuitenkin käytävä kaupungilla hoitamassa edes öisin. Huttunen siis karkaa sairaalasta ja joutuu pakenemaan metsään. Liittolaisinaan hänellä on umpirakastunut kerhoneuvoja sekä juoppo postinkantaja. Mylläri alkaa lopulta kyllästyä kokemaansa ajojahtiin ja päättää kostaa kiusaajilleen. Tilanne kärjistyy yhä hurjemmaksi, ja lopulta miestä jahdataan korvesta armeijan voimin. Tässä vaiheessa ajattelin, että nyt Paasilinna on pulassa, koska tarinan loppu tulee lässähtämään väistämättä, kun Huttunen saadaan kiinni. Vaan eipä mitä! Sainkin mojovan pitkän nenän. Ihan mahtavaa.

Paasilinna käsittelee tässä minusta varsin perustavia kysymyksiä ihmisyydestä, suvaitsevuudesta ja mielenterveydestäkin. Huttunen selvästikin kärsii jonkinasteisesta maanisdepressiivisyydestä, mutta naapurit näkevät hänet jostain syystä uhkana. Mies tuntuu myös herättävän perusteetonta kateutta saadessaan liiketoimensa varsin nopeasti kukoistamaan. Herkullisessa valossa Huttusen omituisuus näyttäytyy pariinkin otteeseen, kun häntä eniten hulluudesta syyttävät henkilöt tekevät itse juuri niitä omituisuuksia, joiden perusteella syyttävät Huttusta. Sairaalan lääkäri on kenties pelottavin esimerkki tästä.

Kuunnellessani minulle tulivat mieleen monetkin klassikkoteokset. Ensinnäkin Huttunen muistuttaa jollakin tasolla Juhani Peltosen voittamatonta Elmoa. Sitten kohtaukset, joissa Huttunen valmistautuu elämään metsässä, ovat kuin suoraan Robinson Crusoesta. Lisäksi koko teos yleistunnelmaltaan muistuttaa Veikko Huovisen tuotantoa parhaimmillaan.

Äänitys on tehty jo vuonna 1989 ja digitoitu sitten cd-muotoon vuonna 2008. Tämä selittää melko huonon äänenlaadun. Helovirran puheen taustalla kohisee, ja taukojen kohdilta kohina on siivottu pois. Tämä ei kuitenkaan kovin paljoa kuuntelua häiritse, kun on päässyt alkuun. Mahdottoman taitavana näyttelijänä Helovirta tekee luku-urakkansa taidokkaasti ja nautittavasti. Suosittelen!

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri

WSOY:n äänikirja. 6 cd:tä. Lukija Kauko Helovirta.