Ruumiin kulttuuri

 

Kirjallisuuslehtiesittelyssä on tällä kertaa vuorossa Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuuri. Ihan tarkoituksella on lykännyt Ruumiin kulttuurin esittelyä tänne asti, koska lehden päätoimittaja vaihtui keväällä ja samassa yhteydessä lehden ulkoasua ja vähän sisältöäkin uudistettiin.

Tänä vuonna Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajana aloittanut Päivi Remes on vasta kolmas lehden historiassa. Vuosina 1984–2005 päätoimittajana toimi Risto Raitio, ja hänen seuraajansa Keijo Kettunen jäi tänä vuonna eläkkeelle. Mitä ilmeisimmin tehtävä on antoisa ja tekijöilleen mieluinen.

Suomen dekkariseuran jäsenmaksu on tällä hetkellä 42 euroa/vuosi, ja Ruumiin kulttuuri -lehti kuuluu jäsenetuihin eli jäsenet ovat automaattisesti myös lehden tilaajia. Lehteä voi tilata seuraan kuulumattakin, ja ei-jäsenille tilaushinta on 50 euroa/vuosikerta. Myös irtonumeroita on ollut saatavana joistakin poikkeuksellisen hyvin varustelluista myyntipisteistä. Irtonumeron hinta on 12,50 euroa. Lehden levikiksi ilmoitetaan 1500 kpl. Kiiltäväpintaiselle paperille painettu lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Se on uudistuksen myötä nelivärikuvitettu. Mitat ovat 17 x 25 cm, ja sivuja on 90–100 vähän numerosta riippuen.

Nron 2/2021 sisällysluettelo.

Ruumiin kulttuuri on erinomainen kirjallisuuslehti jännityskirjallisuutta harrastavalle lukijalle. Aihepiiri on aina ymmärretty lehden toimituksessa hyvin avarakatseisesti, joten juttuaiheet vaihtelevat dekkarikirjailijoiden henkilöhaastatteluista rikoselokuviin ja esikoisdekkarikirjailijoista klassikkoihin. Jotkut juttusarjat ovat kulkeneet mukana vuosikymmeniä, kuten nykyiseltä nimeltään 10 minun mieleeni -sarja, jossa dekkariharrastajat saavat esitellä kymmenen lempidekkariaan. Numerossa 2/2021 vinkkejä jakaa kasvatuspsykologian professori ja opetusneuvos Niina Junttila.

Tärkeimpiä osastoja Ruumiin kulttuurissa on legendaarinen Käräjät, jossa julkaistaan lehden kirjallisuusarvostelut. Alun perin kunnianhimoisena tavoitteena on ollut, että lehdessä arvioidaan kaikki suomeksi ilmestyvä jännityskirjallisuus, mutta tavoitteesta on ollut pakko tinkiä yhä paisuvan julkaistavien teosten määrän vuoksi. Jännityskirjallisuus tulkitaan hyvin väljästi, joten Käräjille pääsee yleensä myös esimerkiksi kauhukirjallisuuteen laskettavia teoksia. Mukaan mahtuu aina joskus myös omakustanteita.

Käräjillä on tänä vuonna ilmestyneissä lehden numeroissa arvoitu kummassakin päälle viisikymmentä teosta, joten myös arvioitsijoita on lukuisia. Itse silmäilen aina Käräjät-osion läpi ja tarkistan, mitkä arvioiduista teoksista olen jo ehtinyt lukea. On mielenkiintoista verrata omaa näkemystään lehden arvioitsijan näkemykseen kirjasta. Jonkin verran käytän Käräjiä myös oman luettavien pinoni karsintaan tai teosten uudelleen järjestämiseen lukulistallani. Käräjiin myös palaan myöhemminkin, kun olen siinä arvioituja kirjoja ehtinyt lukea. Joskus lainaankin jotain arviota omassa blogijutussani.

Toinen minulle tärkeä toistuva osio on vuoden 1. ja 3. numerossa oleva listaus kaudella julkaistavista jännityskirjoista. Niihin palaan vielä jälkikäteenkin tarkistamaan, mitä olen ruksannut luettavien listalleni. Listoissa ovat mukana pieniäkin kustantamoja, joten sitä kannattaa silmäillä saadakseen kokonaiskuvan tarjonnasta.

Numerossa 2/2021 on muhkea juttu Columbo-tv-sarjasta, kuten kansikin kertoo. Kannessa myös mainitaan oikeushammaslääkäri Helena Rannan kolumni, joka sai palan kurkkuun. Monet sodat ja konfliktit ovat mainioita trillerinäyttämöjä, mutta on hyvä välillä muistuttaa, millaista on todellisuus.

Olen kuulunut Dekkariseuraan oman muistini mukaan 1990-luvulta lähtien, mutta en ole säästänyt lehden vuosikertoja. Vaikka ilmestymistahti on maltillinen, paperia kuitenkin vuosien mittaan kertyy niin paljon, että sitä ei voi kotonaan säilöä määräänsä enempää. Yleensä minulla on tallessa pari tuoreinta vuosikertaa.

Olen itsekin vuosien varrella kirjoittanut muutaman artikkelin Ruumiin kulttuuriin. En enää edes muista, miten avustajasuhteeni alkoi, mutta ensimmäinen juttuni lehdessä näyttäisi olleen teatteriarvostelu vuodelta 2012. Myös tässä tuoreimmassa lehdessä on kirjoittamani juttu Ajatusten tulkitsijat, jonka kirjoitin dekkari-illan striimauksen pohjalta. Seuran puheenjohtaja Leena Korsumäki haastatteli kääntäjiä Mari Hallivuorta ja Anne Kilpeä muun muassa dekkareiden suomentamisesta, ja minä kirjoitin haastattelusta jutun lehteen.

Ruumiin kulttuuri on käsittääkseni pohjoismaisittainkin poikkeuksellinen dekkarikenttää laajasti käsittelevä säännöllisesti ilmestyvä lehti. Vaikka vähän puolueellinen olenkin, voi mielestäni silti sanoa, että kyseessä on todella kovatasoinen julkaisu melkein millä mittapuulla tahansa. Sisältö on ajankohtainen, kiinnostava, monipuolinen ja ammattitaitoisesti kirjoitettu ja koottu. Myös ulkoasu on tyylikäs ja nyt uudistuksen jälkeen tohtii sanoa, että myös nykyaikainen. Lehteä ei ole uudistettu liikaa, mutta kuitenkin saatu kokonaisuutta raikkaammaksi ja houkuttelevammaksi. Onnittelut, Suomen dekkariseura ja Ruumiin kulttuuri!

Uusimmasta numerosta 2/2021 voi lukea näytejutun täältä.

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima
Parnasso
Ruumiin kulttuuri

Parnasso

 

Lehti intohimoiselle kirjallisuudenharrastajalle

Ajaton ja ajankohtainen kirjallisuuslehti

 

Näillä mainoslausahduksilla kaupitellaan Parnasso-lehteä Otavamedian sivuilla. Parnasso lienee Suomen ikonisimpia kirjallisuuslehtiä. Omassa nuoruudessani, siis 1980-luvulla, kun opiskelin kotimaista kirjallisuutta, kaikki itseään kunnioittavat oikeat kirjallisuusihmiset tilasivat Parnassoa. Vielä parempaa oli, jos esimerkiksi kesähuvilalle oli vuosikymmenten mittaan säilötty Parnasson vuosikertoja, joita sitten kesälomalla laiturinnokalla ahmien luettiin viikkokausia.

Omat kokemukseni kyseisestä lehdestä noilta ajoilta ovat ankeahkoja. Lehti ei houkutellut ankaran puritanistisella ulkoasullaan sen paremmin kuin korkean akateemisilla teksteilläänkään. Vaikutus oli lähinnä päinvastainen. Jos ’oikea’ kirjallisuus oli sitä, mitä Parnasson sivuilla käsiteltiin, tyytyisin vähin äänin sitten siihen ’väärään’.

Nuorena äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana 1990-luvulla kuitenkin ajattelin, että onhan nyt sentään Parnasso tilattava kotiin. Ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole, millaisia jaksoja olen ollut lehden tilaaja menneillä vuosikymmenillä. Aina välillä teen kunnon puhdistuksen talouden lehtitilauksissa, ja Parnassokin on saanut välillä luvan jäädä tauolle. Tällä hetkellä suhteemme on lämpimämpi kuin koskaan.

Wikipedia tietää kertoa, että Parnasso-lehti perustettiin vuonna 1951, kun Näköala- ja Ajan kirja -lehdet yhdistettiin. Aluksi lehden kustantamisesta vastasi Suomen Kulttuurirahasto, mutta 1960-luvun lopulla se siirtyi osaksi Yhtyneitä Kuvalehtiä eli nykyistä Otavamediaa. Lehden idean isäksi mainitaan konservatiivinen V.A. Koskenniemi, mutta nuoret modernistit nappasivat sen pian omaksi foorumikseen. Lehden päätoimittajien nimilista on vaikuttava Kaarlo Marjasesta ja Kai Laitisesta Jarkko Laineeseen.  

1990-luvulla Parnasso muutettiin neljästi vuodessa ilmestyväksi aikakauskirjaksi. Vuonna 2003 lehti uudistettiin ulkoasultaan aikakauslehtimäisemmäksi, ja se ilmestyy seitsemän kertaa vuodessa. Päätoimittajina tuolla kaudella toimivat Juhana Rossi ja Jarmo Papinniemi. Syksyllä 2014 Parnasso liitettiin Suomen Kuvalehti -lehtiperheeseen, jolloin sen päätoimittajaksi tuli Suomen Kuvalehden päätoimittaja (eli tällä hetkellä Matti Kalliokoski) ja vastaavaksi tuottajaksi Karo Hämäläinen. Nykyään lehti ilmestyy kuudesti vuodessa, ja sen tilaushinta on tällä hetkellä kestotilauksena 78 euroa ja irtonumeron saa hintaan 10,90. Siitä, että lehti kolahtaa säännöllisesti postilaatikkoon, saa siis maksaa vähän ekstraa.

Kuin varkain Parnasso on karistanut harteiltaan sinne kerääntyneen tomun ja tunkan. Silti myös vanhaa arvokkuutta on säilynyt, ainakin minun silmissäni, ainakin ripauksen verran.

Jo lehden ulkoasu on raikastunut melkoisesti, mutta on edelleen täysin tunnistettava. Logo näyttäisi säilyneen ennallaan perustamisajoista lähtien. Lehden mitat ovat 18,5 cm x 24,7 cm, ja numerossa 2/2021 on 74 sivua. Lehti on painettu mattapintaiselle hyvän tuntuiselle hieman kellahtavalle (ei siis täysin valkoiselle) paperille, ja siinä on nelivärikuvitus. Taitto on mukavan rauhallinen, eikä kirjasimen pistekokokaan ole liian pieni. Fyysinen lukukokemus on siis miellyttävä, ja lehti on esteettisesti minun silmääni arvokkaan kaunis mutta ei tärkeilevä.

Olen kaipaillut kirjallisuuslehtiin tiettyä rentoutta, ja tuntuu vähän hassulta todeta, että tällä hetkellä tilaamistani yleiskirjallisuuslehdistä rennoin taitaa olla juuri Parnasso. Lehteen on lisätty vakiopalstoja, kuten Sarjakuva, jossa vierailevat eri tekijät, nrossa 2/2021 H-P Lehkonen. Kannen takana -sarjassa esitellään mielenkiintoisia kansitaiteilijoita meiltä ja maailmalta, tällä kertaa Ville Hännisen käsittelyssä on Alvin Lustig. Klassikkoni-sarjassa Heta Pyrhönen kirjoittaa suhteestaan Anni Swanin Iris rukkaan. Lehdessä on useita kolumneja ja muun muassa jo klassikoksi muodostunut kirjallisuustietovisa.

Kirjailijahaastattelu Tiina Raevaarasta on tämän numeron pääjuttuja (teksti Jani Saxell, kuvat Marjo Tynkkynen), jolle on varattu lehdestä viisi aukeamaa. Raevaarasta on toiminnallinen kuva myös lehden kannessa. Erittäin mielenkiintoiselta vaikuttava (olen vasta ehtinyt silmäillä juttua) vaikuttaa Genrekatsaus-nimisen osion alla oleva Laura Honkasalon artikkeli Jazzia ja silkkisukkia, jossa käsitellään 1920- ja 1930-lukujen humoristista naisviihdettä. Jutun lopussa on vaikuttava lähdeluettelo, ja juttu näyttää vilisevän kiinnostavia lukuvinkkejä.

Perinteitä kunnioittaen Parnassossa on myös kaunokirjallisuutta. Numerossa 2/2021 on Juho Hakkaraisen novelli Mestari. Käännösrunoutta edustavat Wei Yingwun runot, jotka on kääntänyt Tero Tähtinen. Hän on myös kirjoittanut runoilijasta kirjailijaa esittelevän artikkelin johdannoksi runoille.

Kuten kirjallisuuslehdessä kuuluu, myös Parnassossa on laajahko arvosteluosio. Pääarvostelulle on varattu aukeama, muille sivu, joten totuus on, että tässä numerossa arvostelu on kuitenkin vain kuudesta teoksesta. Ainakin ennen vanhaan kirja-arvio Parnassossa oli jo meriitti teokselle ja kirjailijalle. Hieman ovat Parnasson portinpielet tälläkin saralla avartuneet, sillä olen ollut huomaavinani silloin tällöin vähän kepeämpienkin teosten arvosteluja lehdessä.

Aion näillä näkymin jatkaa Parnasson tilaajana, koska lehti on laadukas ja mielestäni hintansa veroinen. Lehdessä on riittävästi luettavaa myös kaltaiselleni tavalliselle lukijalle, joka ei kaipaa varsinaisesti akateemista korkealentoisuutta vaan pikemminkin lukuideoita ja vähän kirjallisuuspainotteista viihdykettä. En lue vieläkään Parnassoa huolellisesti kannesta kanteen, mutta kuten olen jo tässä juttusarjassani aiemminkin todennut, se ei ole tarpeenkaan. Riittää, että jokaisessa numerossa on muutama itseä kiinnostava juttu. Edes nykymuotoinen, aiempaa rennompi ja lähestyttävämpi Parnasso ei vielä ole täysin omien toiveideni kirjallisuuslehti. 

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima
Parnasso

Nuori Voima

Vuonna 1908 perustettu Nuori Voima on Suomen vanhin kirjallisen kulttuurin lehti. Se ilmestyy viidesti vuodessa. Terävien esseiden, perinpohjaisten reportaasien ja syvällisten henkilöjuttujen lisäksi Nuori Voima julkaisee kaunokirjallisuutta, arvioita, haastatteluja ja kuvajournalismia. Lehti tutustuttaa uusiin tekijöihin ja ilmiöihin, innostaa ja kannustaa ajatteluun.

Lehteä julkaisee valtakunnallinen kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman Liitto, joka on elävöittänyt suomalaista kulttuuria tapahtumillaan ja kirjoittajakoulutuksellaan kohta sadan vuoden ajan. NVL:n toiminta on poliittisesti sitoutumatonta ja avointa kaikenikäisille.

Näin esittelee itsensä Nuori Voima -lehti verkkosivuillaan, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikkei lehteä välttämättä haluaisikaan lukea tai tilata. Verkkosivuilla on muun muassa kulttuuriaiheisia podcasteja, kolumneja sekä muuta aineistoa vapaasti käytettävissä. Lehteä kustantavan Nuoren Voiman Liiton sivuilta taas löytyy monenlaista kiinnostavaa erityisesti kirjoittamisesta kiinnostuneille mutta myös muille kulttuuria harrastaville.

Liityin Nuoren Voiman Liiton jäseneksi ja Nuoren Voiman tilaajaksi jo useita vuosia sitten joillakin Helsingin kirjamessuilla tai ainakin niiden innoittamana, ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei tapahtumien kulusta enää ole. Jäseneksi kannattaa liittyä, koska siten tulee kannattaneeksi kulttuuritoimintaa mutta saa myös lehden tilauksen edullisemmin. Yhtälö on hieman kummallinen, mutta mikäpäs siinä, mielelläni olen myös jäsen. Sehän ei edellytä muuta kuin jäsenmaksun maksamista vuosittain.

Täytyy tunnustaa, että myös Nuoren Voiman tilaaminen on ollut pääsääntöisesti kannatusluonteista toimintaa ja itse lehden lukeminen on jäänyt vähäisehköksi. Yleensä selaan uuden numeron läpi ja jätän sen sitten lehtipinoon odottelemaan sitä kuuluisaa parempaa hetkeä, jota ei koskaan kuulu. Ja sitten jo seuraava numero löytyykin postilaatikosta.

Suurin syy tälle lukemattomuudelle on, että Nuori Voima on muutaman asteen liian korkeakulttuurinen ja -lentoinen osuakseen omaan lukumakuuni. Esseet tuntuvat käsittelevän jotain niin vaikeita ja minulle kaukaisia aiheita ja usein vielä kovin akateemisella otteella, että en tule niihin syventyneeksi sillä hartaudella kuin ne kieltämättä ansaitsisivat. Jotenkin tulee tunne, että en sittenkään ole aivan lehden kohderyhmää. En ole riittävän kouluttautunut ja asioihin tieteellisellä otteella perehtynyt. Sivistykseni ei riitä. Olen toki sitä mieltä, että välillä on hyvä vähän laittaa oma rima ylemmäs ja oppia jotain, mutta liian korkealla oleva rima saa luovuttamaan.

Tätä juttusarjaani varten päätin paneutua uusimpaan numeroon 1/2021 vähän tavallista paremmin, jotta voisin kertoa sen sisällöstäkin jotain.

Nuori Voima on siis Nuoren Voiman Liiton kustantama kirjallisuuslehti, joka ilmestyy 5 kertaa vuodessa, mutta yksi lehdistä on tuplanumero. Päätoimittajat ovat Vesa Rantama ja Taija Roiha. Normaali tilaushinta on 50 euroa/vuosi, mutta NVL.n jäsenille 25 euroa/vuosi (jäsenmaksu on 20 euroa/vuosi). Lehti on painettu hyvälaatuiselle karheapintaiselle valkoiselle paperille ja siinä on nelivärikuvitus, mitat 21 cm x 27 cm. Numerossa 1/2021 on 65 sivua.

Nuoren Voiman Liitto täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja sen kunniaksi lehden teemat ovat uudistettuja versioita joistakin aiempien vuosien teemoista. Nron 1/2021 teema on limbo, joka Danten Helvetissä on ensimmäinen piiri, jossa asuvat hyveelliset esikristilliset sielut. Helvetti oli teemana lehden nrossa 4/2006.

Sisällön rakenteen puolesta Nuori Voima on hyvin tavanomainen kirjallisuus- ja kulttuurilehti. Alussa on sisällysluettelo, pääkirjoitus, silppujuttuja ja lukijakirjeitä, joissa on palautetta aiempien lehtien jutuista. Sitten on haastatteluja, laajoja artikkeleja ja esseitä eri aiheista, novelli ja runosuomennoksia. Laitan oheen kuvan lehden sisällysluettelosta. 

 

Silmäilin läpi koko lehden, mutta muutaman esseen ja artikkelin luin tarkemmin. Tulin vähän vahingossa lukeneeksi kokonaan Nelli Ruotsalaisen omakustannekirjan julkaisseesta Tania Nathanista tekemän haastattelun, sillä siinä pureuduttiin minua kiinnostavaan aiheeseen eli suomalaiseen kustannuspolitiikkaan. Tania Nathan on Suomessa asuva entinen Malesian kansalainen, ja hän kirjoittaa runoja ja proosaa englanniksi. Nathan tarjosi kirjaansa suomalaisille kustantamoille, mutta nämä eivät olleet kiinnostuneita englanninkielisen teoksen julkaisemisesta. Nathan paljastaa kyllä melkoisen armottomasti, miten sisäänpäin lämpiävä kulttuurimme on.

Samaten luin kokonaan Hanna Raatikaisen hienon ja mielenkiintoisen esseen Rakas baletti, perkeleeni. Raatikainen on nuorena ollut aktiivinen balettiharrastaja ja ainakin haaveillut ammattiurastakin, mutta on sitten kuitenkin ollut lopulta vääränlainen voidakseen oikeasti menestyä niin hyvin kuin olisi halunnut. Nyt hän muun muassa kirjoittaa balettikritiikkejä. Itse en ole tainnut varsinaisessa balettiesityksessä olla koskaan, mutta tämän esseen luettuani voisin kyllä mennä. Raatikainen avaa henkilökohtaista ristiriitaista suhdettaan tähän taiteenlajiin sen historian ja nykytilan ruodinnan ohessa. Miksi ihanteena on eteerinen ballerina? Se selviää esseestä, jolle on lehdessä varattu neljä ja puoli aukeamaa.

Taisin itse asiassa lukea kahteen kertaankin Anne Mölsän kirjoituksen Haamukirjoittajat, joka kuuluu Julkaisemattomat-juttusarjaan. Sarjassa on kerrottu käsikirjoituksista, joista ei tullut kirjaa. Mölsä kertoo itse asiassa kahdestakin romaanikäsikirjoituksestaan, jotka jo pyörivät kustantamojen kustannustoimittajienkin käsissä, mutta joita ei sitten kumpaakaan julkaistu. Parhaillaan hän työstää kolmatta romaaniaan.

Luin myös Matti Tuomelan esseen Sammakkoprinssin tarina, jossa hän ruotii kahden elokuvan ja yhden tv-sarjan avulla, millaisena esitetään työväenluokkaisen nuoren miehen ja yläluokkaan kuuluvan nuoren naisen välinen suhde populaarikulttuurissa. Tuomelan aineistona ovat Normaaleja ihmisiä -tv-sarja sekä elokuvat Tyttö sinä olet tähti sekä Titanic (jota tosin käsitellään vähiten). Essee kyllä herätti ajatuksia ja nyökyttelyä.

Liittolaiset-nimisellä palstalla esiintyy entisiä NVL:n toimijoita liiton 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Ensimmäisenä haastatellaan kirjailija Liisa Enwaldia, joka kertoo hauskasti, miten päätyi liiton arkistopalvelun harrastajatekstien lukijaksi vuonna 1972 valmistuttuaan juuri kirjallisuustieteen maisteriksi. Liisa Enwald menehtyi 13.3.2021 Lohjalla eli lehden tekemisen jälkeen.

Kuten kirjallisuuslehdissä kuuluu, myös Nuoren Voiman lopussa on kritiikkiosio. Tässä lehdessä arvioidaan seuraavat teokset:

Maria Mäkelä & al. toim.: Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudesta (Vastapaino 2020) ja Kari Hotakainen: Tarina (Siltala, 2020)

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta. (Poesia, 2020)

Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä (Aviador, 2020)

Esa Kirkkopelto: Logomimesis. Tutkielma esiintyvästä ruumiista. (Tutkijaliitto, 2020)

Clarice Lispector: Tähden hetki
Suom. Tarja Härkönen. (Teos, 2020)

Sekä kolme suppeampaa arviota kirjosta:

Thomas Berbhard: Halvallasyöjät & Wittgensteinin veljenpoika
Suom. Tarja Roinila. (Teos, 2020)

René Girard: Kellariloukon psykologiaa
Suom. Olli Sinivaara ja Tuukka Sandström. (Idiootti, 2020)

Lotta Dufva: Limbodusa (Otava, 2020)

Kuten jo yllä sanoin, Nuori Voima jää usein kovin pinnallisesti lukaistuksi, lähinnä silmäillyksi, koska sen juttuaiheet tai ainakin käsittelytapa ovat omiin tarpeisiini vähän liian vaativia. Ilmeisesti lehti ei edes tavoittele mitään suuren yleisön kirjallisuuslehden asemaa. Kovin paljoa ei otetta kuitenkaan tarvitsisi keventää lukijakunnan laventamiseksi.

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima

Lumooja

Vuoden alussa päätin kirjoittaa kerran kuussa jutun jostakin minulle tulevista kirjallisuuslehdistä. Tammikuussa esittelin Särön, ja tällä kertaa on vuorossa Lumooja. Huomasin tosin esitelleeni Lumoojan jo aiemminkin eli vuonna 2011. Olen siis ollut uskollinen ja tyytyväinen tilaaja jo melko tarkkaan kymmenen vuotta!

Lumooja-kirjallisuuslehteä julkaisee turkulainen Kirjoittajayhdistys Kapustarinta ry. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, ja tilaushinta on tällä hetkellä 25 euroa/vuosi. Lehden mitat ovat 21 cm x 26,5 cm. Numerossa 4/2020 on 51 sivua. Lehti on painettu kiiltäväpintaiselle aikakauslehtipaperille, ja siinä on nelivärikuvitus.

Sisältönsä puolesta Lumooja ei ole ainakaan minun (osaturkulais)silmilleni mitenkään erityisen turkulainen vaan pikemminkin hyvätasoinen valtakunnallinen kirjallisuuslehti. Sisältö noudattelee pääpiirteissään samaa linjaa kuin kymmenen vuotta sitten, eli lehdessä on laajoja artikkeleja, esseitä sekä kaunokirjallisia tekstejä. Lopussa on vielä kohtalaisen laaja  arviointiosio.

Numeron 4/2020 päätoimittajat ovat Emmi Ketonen ja Mikko Lamberg. Heidän pääkirjoituksensa Uskon monet ulottuvuudet voi vapaasti lukea lehden verkkosivuilta. Viime vuoden viimeisen numeron teemana on usko ja sen monet ulottuvuudet, kuten pääkirjoituksen otsikkokin kertoo. Teema ei ole minusta aivan kaikkein kiinnostavimmasta päästä, mutta lehdessä sitä on käsitelty monipuolisesti ja luin kokonaan useita tekstejä.

Aukeaman kokoisessa Toimitus suosittelee -osiossa on 14 uskoon liittyvää kulttuurivinkkiä tietokirjoista kirkkorakennuksiin ja äänilevyistä YouTube-videoihin. Hyviä vinkkejä, joista muutaman kirjasin itsellenikin talteen.

Heti ensimmäinen teema-artikkeli eli Maria Björklundin Esoteerista kirjallisuushistoriaa osuu. Olen viime vuosina lukenut koko joukon suomalaisia taiteilijaelämäkertoja ja törmännyt kerta toisensa jälkeen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten hengenelämän muoti-ilmiöihin. Björklund avaa aihetta juuri tästä näkökulmasta. Sen sijaan vain silmäilin Laura Rostenin artikkelin Esoteria, mystiikka ja salatieteet, joka keskittyy nykyhetkeen ja esoterian vaikutteisiin suomalaisella kirjallisella kentällä. Tähän voisin kyllä vielä palata.

Kiintoisa on kieltämättä myös Rosa Aphalon artikkeli, joka käsittelee Kalevalan ja muinaisen kansanperinteen vaikutuksia Sanna Hukkasen ja Mari Ahokoivun sarjakuvissa. Oma Kalevala-kiintiöni vain tuntuu nyt olevan aika tapissa, joten senkin vain silmäilin tällä kertaa läpi. Tekstissä on kuitenkin muutama oivallinen sarjakuvavinkki, jotka kirjasin muistiin.

Varsinaiseksi numeron helmeksi osoittautuivat esseet dystopioista ja utopioista. Kun usko murenee – dystooppinen kirjallisuus on Teemu Korpijärven käsialaa. Esseessään Korpijärvi määrittelee dystopian, pohdiskelee sen viehätystä ja käy läpi esimerkkien kera sen alalajeja. Koska luen mielelläni dystopioita, löysin kirjoituksesta monia tuttuja teoksia ja sain myös lukuvinkkejä.

Irina Niinivaara antaa saman käsittelyn utopioille, joita näppituntumalla olisi huomattavasti vähemmän tarjolla kuin dystopioita. Mutta Niinivaara löytää utopioita kyllä riittävästi oivallisen esseen materiaaliksi. Onneksi, sillä tarvitsemme myös utopioita. Jo näiden Korpijärven ja Niinivaaran esseiden takia kannatti Lumoojan viimevuotinen tilausmaksu maksaa.

Sydän tulvii käännöstä -otsikko liittyy Suvi Seikkulan artikkeliin uskonnollisten tekstien kääntämisestä ja kääntäjistä. Artikkelissa haastatellaan neljää suomalaista kääntäjää tulokulmana heidän viimeaikaiset uskonnolliset käännöksensä ja miten uskonnollisten tekstien kääntäminen eroaa muista teksteistä. Mielenkiintoinen juttu tämäkin!

Myös runouden ystäviä hemmotellaan. Mikko Lambergin artikkelissa Pohjoinen zen – suomalaista tanka- ja haikurunoutta avataan aihetta perusteellisesti. Arto Lapin haikuja on ohessa sivun verran, samoin Tero Tähtisen kääntämiä zenrunoja. Toisaalla lehdessä on aukeaman mittainen runo Elementti, jonka on kirjoittanut Rauni Lahdelma.

Mikko Lambergin essee Mitä tärkeä tarkoittaa? on myös mielenkiintoinen. Lamberg pyörittelee tärkeän määritelmää lähinnä kirjallisuuden kannalta pohtiessaan, mitkä teokset ovat oikeasti tärkeitä ja kenen mielestä ne ovat tärkeitä ja miksi. Kuten arvata saattaa, varsinaiseen lopputulemaan ei oikein päästä, mutta Lamberg herättelee kyllä hyvin miettimään lukijan omiakin arvotuksia.

Kritiikki-osiossa arvioidaan alla luetellut teokset:

Kaisu Tervonen (toim.): 13 katseluasentoa. Miltä televisio tuntuu? (Kosmos, 2020)
Jani Saxell (toim.): Parasta katseluaikaa (WSOY, 2020)

Maria Mäkelä & al. (toim.): Kertomuksen vaarat – Kriittisiä ääniä tarinataloudesta (Vastapaino, 2020)

Markku Soikkeli: Maailmoja rakentamassa: tyyliopas kauhun, scifin ja fantasian kirjoittamiseen (Oppian, 2020)

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma-kustannus, 2020)

Kaisa Peltola: Häpeän alkemia (Viisas elämä, 2020)

 

Kaiken kaikkiaan siis varsin tuhti, kunnianhimoisesti toteutettu ja kovatasoinen kirjallisuuslehti, joka tilaajan näkökulmasta on vähintäänkin hintansa arvoinen. Luettavaa riittää useammaksikin tuokioksi. Jos jotain kaipaisin lisää, niin ehkä jotain vähän kepeämpää sisältöä johonkin väleihin. Ei kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen aina tarvitse ihan niin totista hommaa olla. 

Särö

 

Olen kymmenvuotisen kirjablogiaikani kuluessa kirjoittanut parikin juttua, joissa olen haikaillut laadukkaiden mutta samalla yleistajuisten ja viihdyttävien kirjallisuuslehtien perään. Ihan blogini alkumetreillä vuonna 2011 olen huokaillut: ”Olenkin kauan etsiskellyt laadukasta kirjallisuusaikakauslehteä. Hankalaa on ollut.”

Neljä vuotta myöhemmin kirjoitin vähän räväkämmällä otsikolla jutun Toiveitteni kirjallisuuslehti!  Vuodatin juttuun kaikki toiveeni ja ideani lehdestä, jollaista haluaisin lukea. Aihe tuntui kiinnostavan muitakin, sillä sitä klikkailtiin ahkerasti ja se keräsi muutaman kommentinkin. Se poiki myös yhden mukavan tapaamisen seuraaville Helsingin kirjamessuille, mutta muutamien ammattilaisten ja tosiharrastajien kesken ideoimamme lehti ei sitten koskaan nähnyt päivänvaloa.

Kymmenessä vuodessa kirjallisuuslehtikenttä on kokenut muutoksia. Esimerkiksi Kirjan ja Regina ovat kokeneet lyhyet tähdenlentonsa. Mutta yllättävän moni vanhoista tutuista jatkaa edelleen hyvissä voimissa, kuten kirjallisuuslehtiklassikko Parnasso. Olen kirjoittanut aiemmin erikseen jutun paitsi Reginasta myös Lumoojasta, ja Ruumiin kulttuuri on vilahdellut useammassakin yhteydessä blogissani.

Uuden kevään kunniaksi ajattelin esitellä kerran kuukaudessa yhden minulle tulevan kirjallisuuslehden. Juttusarja alkaa tänään Särö-lehden nro 42/2020 esittelyllä.

Säröä julkaisee Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö Oy, jonka toiminnasta löytyy hyvin vähän julkista tietoa lehden ja yhdistyksen Oder-residenssin lisäksi. Lehti ilmestyy kahdesti vuodessa siten, että toinen numeroista on tuplanumero (eli vuosittain ilmestyy siis virallisesti kolme lehteä). Lehden materiaalia ja muutakin sisältöä voi lukea osoitteesta vekkosaro.sarolehti.net.

Numeron 42 (ns. normaali 96-sivuinen lehti) teemana on Hyvännäkijä. Keväällä ilmestyy seuraava kaksoisnumero, jossa käsitellään Liettuan kulttuuria ja taidetta, ja syksyllä ilmestyvän lehden teemana ovat saaret. Lehti ottaa vastaan erilaista aineistoa, joten kannattaa tutusta verkkosivuihin huolella.

Numeron 42 sisällys näyttää tältä:

8–9	El Buenon paluu Pääkirjoitus • Mark Mallon
10–17	Särön kansikuvataiteilijana Kukka-Maria Rosenlund Mika Vesalahti
18–21	Runoja Ansa Kurola
22–37	Surun ja ilon kaupungissa essee 1930-luvun Helsingin kulttuuri-ilmapiiristä • Jani Saxell
38–42	Johtaja novelli • Arda Yıldırım
43–46	Hedelmiä mahdottomuuden puusta raportti Runouden rajoilla • Tuukka Sandström ja Maiju Pohjola
47–51	Nyt laulaa Eurydike runoanalyysi Pia Tafdrupin teoksesta Tarkovskin hevoset • Leena Jäppilä
52–64	Grimmin satujen kääpiöt ja yhdenvertaisuuden utopiat essee • Eila Kostamo
65–84	Kritiikkisärö arvioitavana seitsemän teosta: 66–68 • Rutger Bregman: Hyvän historia. 69–72 • Hanna Kuusela: Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa. 73–74 • Edward Snowden: Pysyvästi merkitty. 75–76 • Emanuele Coccia: Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. 77–79 •D. T. Max: David Foster Wallace. 80–82 • Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja – kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta. 83–84 • Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla. Kriitikot: Vesa Rantama, Sarianna Kankkunen, Esa Mäkijärvi, Jukka Laajarinne, Herman Raivio ja Harri Linnera.
85–92	Tulevaisuuden kuivaharjoittelijat essee utopian ja dystopian merkityksistä • Johanna Sinisalo
93	Reijo Virtanen 1959–2020 muistokirjoitus • Risto Ahti
94	Pikku-Särö
95	Särö tiedottaa
96	Mukana Särössä

Olen jo oppinut, että ollakseen vaatimukseni täyttävä lehti, ei lehden jokaisen numeron tarvitse olla mieluinen eikä lehteä tarvitse lukea kannesta kanteen. Oikeastaan riittää, jos numerossa on yksikin juttu, jonka haluan lukea alusta loppuun ja joka herättää minussa jotain ajatuksia ja tunteita. Mutta lehden tilaaminen kyllä päättyy, jos numero toisensa jälkeen päätyy avaamattomana tai vain selailtuna kierrätyslaatikkoon.

Tästä Säröstä luin kokonaan pääkirjoituksen, jossa päätoimittaja Mark Mallon luonnehtii numeron teemaa ja punoo siihen omat muistonsa Oriveden Opistosta ja sen kirjoittajakoulutuksen vetäjästä Reijo Virtasesta, jonka muistokirjoitus lehdessä on. Luin myös Arda Yildirimin kirjoittaman ja Sanna Saastamoisen suomentaman novellin Johtaja.

Samaten syvennyin Jani Saxellin erittäin kiinnostavaan esseeseen Surun ja ilon kaupungissa, joka käsittelee helsinkiläistä kulttuurielämää 1930-luvulla. Vuosikymmenen alkua leimasi Lapuan liikkeen nousu ja tuho, jälkipuolella taas vallassa oli punamultahallitus. Kahdeksan aukeaman laajuisessa esseessä Saxell käsittelee muun muassa Helvi Hämäläisen, Elvi Sinervon ja Mika Waltarin tuotantoja ja toimintaa kyseisellä vuosikymmenellä.

Eila Kostamon esseetä Grimmin satujen kääpiöt ja yhdenvertaisuuden utopiat vain silmäilin ja syvennyin lähinnä jutun mielenkiintoiseen kuvitukseen. Sen sijaan Johanna Sinisalon Tulevaisuuden kuivaharjoittelijat -esseen suorastaan ahmin. Sinisalo käsittelee esseessään utopioita ja ennen kaikkea dystopioita, sekä sitä, onko kirjailijoilla kyky ennustaa tulevaisuutta.

Lehden kritiikkiosiossa on arvioitu neljä tietokirjaa, kaksi elämäkertaa ja yksi romaani. Kaikki arviot ovat ilahduttavan laajoja. Luin kokonaan Sarianna Kankkusen kritiikin Hanna Kuuselan tietoteoksesta Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa, koska aihe on kiinnostava ja ajankohtainen. Esimerkiksi kotimaisen dekkarikirjallisuuden kentällä on monta aktiivista kirjoittajaparia. Kuuselan teos vaikuttaa tutustumisen arvioiselta. Sen sijaan Harri Linneran arvio Timo Teräsahjon pienoisromaanista He ansaitsivatkin kuolla vakuutti minut, ettei teos ole minua varten. Muita kritiikkejä silmäilin ja luin sieltä täältä.

Hyvännäkijä-teemanumero oli siis kaikin puolin mieluinen lukupaketti, jonka parissa vierähti mukava tovi ja josta jäi mielen pohjalle muutama lukuvinkkikin. Jo pelkästään tämän yhden numeron perusteella voi sanoa, että Särön tilausmaksi (22 euroa) on kohtuullinen. Olen ollut lehden tyytyväinen tilaaja nyt toista vuotta.

***

Särö
Kustantaja: Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry
Päätoimittaja: Mark Mallon (nro 42/2020)

3 nroa/vuosi (yksi normaali, yksi tuplanro).
Lehden koko: 17 * 24 cm, 96 sivua (nro42/2020).
Värikuvat. Paperi kiilloton.

Vuosikerran tilausmaksu 22 euroa (v. 2021).

Lehti tilattu itse, aiemmin saatu kaksi numeroa tutustuttavaksi. En ole Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry:n jäsen.

Toiveitteni kirjallisuuslehti!

Maaliskuussa 2011 olen kaipaillut monipuolista kirjallisuuslehteä tähän tyyliin:

”Naistenlehtien kirjallisuusanti on hyvin satunnaista ja niukkaa, joskin aina välillä törmää johonkin hienoonkin haastatteluun juuri niissä. Tietysti se on ymmärrettävääkin, sillä pääaiheet ovat aivan toisenlaisia. Olenkin kauan etsiskellyt laadukasta kirjallisuusaikakauslehteä. Hankalaa on ollut. --- Ei haittaisi, vaikka kirjallisuusaikakauslehdessä olisi juttuja myös teatterista ja elokuvasta. Ylipäätään kulttuuria saisi käsitellä avarakatseisesti ja turhia rajalinjoja vetämättä. Ajankohtainen saisi olla, mutta myös vanhempaa kirjallisuutta ja kulttuuria saisi käsitellä. --- Mielellään voisi olla kaikista kirjallisuuden lajeista juttua: dekkareista, scifistä, fantasiasta, hömpästä, laaturomaaneista, runoista jne. Luulisi aiheita riittävän niin koti- kuin ulkomaisistakin kirjailijoista ja kirjoista. Olisi uutisia eri puolilta maailmaa siitä, mitä missäkin luetaan tai mikä on uutta alueen kirjamaailmassa. Monipuolisessa kirjallisuuslehdessä olisi esillä myös pienten kustantajien kirjoja, omakustanteistakin voisi olla juttuja.”

Sittemmin olen blogissani esitellyt muutamia kirjallisuuslehtiä, joilla olen kaipaamaani aukkoa koettanut vaihtelevalla menestyksellä paikkailla. Kirjallisuuslehti Lumoojan tilaajaksi päädyin saman vuoden (2011) syksyllä ja lehti tulee minulle edelleen. Lumooja on turkulaisen kirjoittajayhdistys Kapustarinnan lehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa (tilaushinta 20 euroa/vuosi). Tilausohjeet ja muutakin tietoa löytyy täältä. Olen siis edelleen tyytyväinen tilaaja, ja lehden laatu tuntuu vain paranevan vuosien mittaan.

Kirjastosta nappaan edelleen mukaani Kirjasto-lehteä, ja kirjastoreissuilla luen usein myös Kirjailija-lehteä, joka on Suomen kirjailijaliiton jäsenlehti mutta jossa on mielenkiintoisia juttuja lukijankin näkökulmasta. Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuria luen edelleen innokkaasti, samoin luen Imagesta tarkkaan kaikki kirjallisuutta liippaavat jutut.

Kirjain-lehti on tällä välin lakannut ilmestymästä, samoin ’kirjallinen viihdelehti’ Regina. Reginan konsepti oli aika lähellä sitä, mitä olin kirjallisuuslehdeltä toivonutkin: monipuolisia kirjallisuusjuttuja ja uusia novelleja tuoreilta kirjoittajilta. Ei liian korkealentoista eikä ryppyotsaista. Harmi vain, että homma meni kiville niin että karahti. Lehden lyhyen olemassa olon aikana ehdin itse käydä melkoisen taistelun tuulimyllyjä vastaan saadakseni maksamani lehdet kotiini, mutta se oli vielä pientä siihen nähden, miten omistajat kohtelivat kirjoittajiaan ja kaiketi muutakin henkilöstöään. Skandaali painettiin jostain syystä villaisella julkisuudessa. Ei tainnut kiinnostaa ketään?

Vuonna 2011 totesin Parnassosta näin: ”Parnasso on tietysti alan klassikko, ja sitä olen väliin tilannutkin. Kuitenkin se on makuuni hieman liian korkeakulttuurinen, ja suurin osa jutuista jäi lukematta. Lehteä on välillä uudistettu aika mukavasti, ja viimeksi sitä seuraillessani kirja-arvioiden määrää oli nostettu ja arvioitavaksi oli otettu monenlaista kirjallisuutta melko vapaamielisestikin. Arvioit eivät kuitenkaan olleet aina kovin tasalaatusia.” Sittemmin lehti on entisestään norjistunut useiden päätoimittajavaihdosten myötä, ja olen palannut lehden tilaajaksi. (Lopetettuani Helsingin Sanomien tilauksen sijoitin säästämäni rahat Parnasson, Imagen ja LP:n tilauksiin). Viimeksi tänään oli Parnasso pujahtanut postilaatikkooni, ja olen siitä jo ehtinyt lukea Salla Simukan matkapäiväkirjan sekä mainion jutun kustantamojen pahimmista ’painovirheistä’. Mukana on edelleen sitä korkeakulttuuriakin, jota hieman vierastan mutta jota tiedän monen lukijan lehdeltään toivovan. Myös arvio-osio on monipuolinen. Parnasso siis lähestyy toivomaani lehtiformaattia, ainakin osittain.

Pari viikkoa sitten sain päätoimittaja Maaria Ylikankaalta näytenumerot Nuori Voima - ja Kritiikki-lehdistä. Molemmat ovat perinteikkään Nuoren Voiman Liiton lehtiä.

Nettisivuilla liittoa esitellään näin: ”Nuoren Voiman Liitto on valtakunnallinen kirjallisuusjärjestö, joka elävöittää suomalaista kulttuuria tapahtumillaan, kirjoittajakoulutuksellaan ja kulttuurilehdillään. Liitto on ollut aktiivisten kirjoittajien, esiintyjien ja lukijoiden yhteisö kohta sadan vuoden ajan. NVL:n toiminta on poliittisesti sitoutumatonta ja avointa kaikenikäisille.”

NVL:n julkaisemia lehtiä esitellään näin:

”Nuori Voima on viisi kertaa vuodessa ilmestyvä ilmeikäs kirjallisuuslehti, jonka avustajakunta koostuu kirjailijoista, kriitikoista, kääntäjistä, filosofeista ja eri alojen tutkijoista. Jokainen numero rakentuu tietyn teeman ympärille.”

”Nuoren Voiman tilaukseen kuuluu Kritiikki-lehti. Yli 120-sivuinen kirjakatsaus tarjoaa lukijoilleen pohdittua ja laadukasta kirjallisuuskritiikkiä ja -esseistiikkaa. Kritiikin ensimmäinen numero ilmestyi lokakuun alussa 2009. Kritiikki ilmestyy kaksi kertaa vuodessa, ja sen tarkoituksena on lujittaa vuonna 1908 perustetun Nuoren Voiman asemaa ajankohtaisena kirjallisena foorumina. Kritiikki keskittyy ensisijaisesti kotimaiseen kauno- ja tietokirjallisuuteen. Samalla on tarkoitus pidentää kirjojen yhä lyhyempää elinkaarta.  

Sain luettavakseni Nuoren Voiman numeron 1/2015, jonka teemana on essee. Aihe ei oikein ollut minulle paras mahdollinen, vaan edustaa jonkin verran vierastamaani ’korkeakulttuuria’, jolla lähinnä tarkoitan (minulle) hieman liian korkealentoista ja vaikeaa tekstiä. Kirjallisuus on minulle ennen kaikkea rakas harrastus, ja vaikka olen aiheesta suorittanut yliopistoarvosanoja, en millään jaksa paneutua kovin hienoihin ja syvällisiin juttuihin vapaa-ajallani. Kevyempi ote miellyttäisi siis enemmän, mutta en taida olla ihan varsinaista kohderyhmääkään. Enemmän makuuni oli saamani Kritiikin kevään 2015 numero, jossa oli paitsi muutama ihan luettava ja kiinnostava artikkeli, kuten Taika Dahlbomin Otatko brändin? Kritiikissä miellytti myös laaja arvosteluosio, jossa on perinpohjaisia arvioita niin kotimaisesta kuin ulkomaisestakin kauno- ja tietokirjallisuudesta. Sen verran miellyin tähän pakettiin, että aion ensi vuoden alussa maksaa liiton jäsenmaksun ja tilata lehdet itselleni.

Mikään lukemani kirjallisuuslehti ei siis vielä täytä läheskään kaikkia toiveitani. Millainen se sitten olisi?

Toiveitteni kirjallisuuslehti olisi ulkoasultaan ja mitoiltaan jotain edesmenneen Reginan ja Imagen väliltä. Kokoa saisi olla kunnolla, jotta fonttia ei tarvitsisi kutistaa aivan olemattomiin, kuten esimerkiksi Kritiikissä (ikänäkö tuottaa lukijalle jossain vaiheessa hankaluuksia, olkoonpa kuinka ammattitaitoisen optikon asiakas hyvänsä). Nimi olisi ehdottomasti suomea, eikä mikään epämääräisestä maineesta kärsivän edesmenneen lehden uudelleen tuleminen. Kirjahullu voisi olla hyvä. Viitteitä olisi Hevoshullun ja Filmihullun suuntaan, ei olisi liian ryppyotsainen ja assosioisi kivasti myös kirjahyllyn suuntaan. Kymmenen numeroa vuodessa voisi olla sopiva ilmestymistahti. 

Tilaajalahjaksi voisi valita tuhdin kirjapaketin tai korkeintaan lukemiseen soveltuvan huovan, ei mitään krääsää. Kestotilaajan etuna olisi vuosittain kirjallisuusaiheinen seinäkalenteri ja ilmaislippu kirjamessuille.

Kuukausittain voisi olla vaihtuvia teemoja, kuten vaikka runot, nuorten aikuisten kirjallisuus, spefin eri alalajeja, dekkarit, romantiikka, sotakirjallisuus, tyttökirjat, eräkirjat. Esiteltäisiin teemaan liittyvä tekijä koti- ja ulkomailta, olisi tilattu heiltä näytteeksi novelli tai muu teksti lehteen. Juttuja olisi uutuuksista mutta myös klassikoista ja unohtuneista helmistä eri vuosikymmeniltä. Olisi tiukkaa arviointia mutta myös vapaampaa kirjaesittelyä blogityyliin. Lukunäytteitä runsaasti!

Kirjailijahaastatteluissa painotettaisiin kirjallisuutta, lukemista ja kirjoittamista. Millainen on kirjailijan ammatti, tavallinen tai erilainen työpäivä? Miltä tuntuu saada ensimmäinen kirjansa julkaistuksi, ensimmäinen arvostelu? Mistä saan ideani, miten jaksan tehdä raakaa työtä? Millaista on kohdata lukijansa? Tässäkin mainio juttuidea: lukija ja kirjailija kohtaavat ja keskustelevat, toimittaja tekee jutun! Kirjailijat, kirjastoihmiset, kirjakauppiaat, divaristit, kustantamon väki, kirjabloggaajat, lukupiiriläiset esittelevät kirjahyllyään, lukuhistoriaansa, lempilukupaikkojaan, suosikkikirjailijoitaan, yöpöytänsä kirjapinoja, parhaita lukuelämyksiään jne. Haastatellaan kääntäjiä, (kustannus)toimittajia, agentteja, pienkustantajia (Suomessakin kymmeniä!), omakustanteen tekijöitä, elokuvakäsikirjoittajia, teatteriväkeä (ainakin kirjoihin perustuvien teosten yhteydessä), kustannussopimuksesta haaveilevia, kirjoittamiskursseja, -ohjaajia, …

Julkaistaan kirjallisia ruokareseptejä, tehdään kirjallisia matkajuttuja lukuvinkkeineen. Käydään koti- ja ulkomaisilla kirjamessuilla sekä muissa kirjallisissa riennoissa, viedään vaikka ihan tavallisia lukijoita vierailemaan niissä ja tehdään reportaasi kuvineen päivineen. Seurataan ulkomaisia kirjallisuuslehtiä ja bestsellerlistoja. Vieraillaan pienissä kirjakaupoissa kotimaassa, ulkomailla suuremmissakin. Esitellään kuukauden kirjasto työntekijöineen, kysellään, mitä ihmiset lainaavat ja mitä kirjastoväki suosittelee. Esitellään kuukauden kirjablogi tekijöineen. Annetaan tv-ohjelmavinkkejä. Kirjoitetaan sähkö- ja äänikirjoista ja erilaisista luku- ja kuuntelulaitteista. Käydään kurkistamassa koulujen ja päiväkotien, vanhustentalojen ja sairaaloitten kirjastoihin ja niiden käyttäjiin. Kolumnisteina voisi olla ihan tavallisia lukijoita, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. 

Tällaisen kirjallisuuslehden totisesti haluaisin! Entä Sinä? Millainen olisi Sinun unelmiesi kirjallisuuslehti, vai onko sellainen jo olemassa? Mitä idealistastani vielä puuttuu? Miksi tällaista lehteä ei ole?!


***

Jälkikirjoitus: Seuraavana päivänä

Kokenut kirjabloggaajakin voi edelleen yllättyä. Minulle kävi niin eilen julkaistuani yllä olevan tekstini seuraamistani kirjallisuuslehdistä ja hahmotelmastani toiveitteni lehdestä. Sain enemmän palautetta kuin ainoastakaan aiemmasta tekstistäni yhden arkipäivän aikana! Lämpimät kiitokset kaikille teille, jotka olette jättäneet kannustavan kommentin alle lisäideoineen. Sain myös lukuisia vastauksia blogini Facebook-sivulle sekä Twitteriin, jossa aihe alkoi nopeasti elää omaa elämäänsä. Kiitos teille kaikille, jotka tavalla tai toisella olette osallisia näihin ilmiöihin!

Eilisaamuinen postaukseni syntyi kahdessa osassa. Olin luvannut Maaria Ylikankaalle lukea hänen lähettämänsä näytelehdet ja kirjoittaa niistä jotain blogiini. Kun aloin lehtiä lukea, muistuivat mieleeni aiemmat aihetta sivuavat kirjoitukseni, jotka luin läpi. Syntyi teksti, jossa esittelin kirjallisuuslehtien lukutilannettani tällä hetkellä. Loppuun heitin vain kahden virkkeen yhteenvedon, jossa totesin, ettei toivomaani lehteä taida olla olemassakaan. Jutun kuvittaminen ei illalla onnistunut teknisten ongelmien vuoksi, joten se jäi hautumaan yön yli.

Sitten tapahtui sellaista, mitä joskus tapahtuu - aamulla herätessäni päässä olikin lisäidea jutun häntään. Loppu onkin historiaa (jos sallitte tämän hyperbolan!). Listatessani lempilehteni sisältöideoita tajusin, että itse asiassa monia niistä on jo toteutettu verkossa ainakin Lukulamppu-sivustolla, jossa itsekin olen ollut mukana sisältöä tuottamassa. Kiireessäni en vain sitä tullut juttuun kirjoittaneeksi. Kommenteissa asia sentään nousee esille. Vaikka sähköinen maailma tarjoaa jo toivomaani sisältöä ja monet näkevät printtimedian olevan linkuttamassa kohti hautaansa, elättelen silti mielessäni haavetta, että toiveitteni lehti vielä näkisi joskus päivänvalon.

Muutamat minua lähestyneet henkilöt tuntuvat toivovan, että olisin itse perustamassa kuvailemaani lehteä. Kulttuurialan kirjoittajilla on huutava pula työtilaisuuksista, joten toiveet uudesta alan toimijasta ovat ymmärrettäviä. Valitettavasti lehden perustaminen, JOS sellainen joskus tapahtuu, jää jonkun muun tehtäväksi. Omat taitoni ja rahani eivät tosiaankaan riitä lehtimogulointiin! Kestotilaajaksi sen sijaan lupaan ryhtyä. Lupaan täten myös kirjoittaa lehdestä jutun tai pari blogiini. Jos oikein kerjätään, saattaisin myös kirjoittaa jutun (tai pari) itse lehteen. Tai antaa vaikka haastattelun…

Kirjallinen viihdelehti Regina

Keväällä kaksi vuotta sitten olen kaipaillut monipuolista kirjallisuuslehteä tähän tyyliin:

” Naistenlehtien kirjallisuusanti on hyvin satunnaista ja niukkaa, joskin aina välillä törmää johonkin hienoonkin haastatteluun juuri niissä. Tietysti se on ymmärrettävääkin, sillä pääaiheet ovat aivan toisenlaisia. Olenkin kauan etsiskellyt laadukasta kirjallisuusaikakauslehteä. Hankalaa on ollut. --- Ei haittaisi, vaikka kirjallisuusaikakauslehdessä olisi juttuja myös teatterista ja elokuvasta. Ylipäätään kulttuuria saisi käsitellä avarakatseisesti ja turhia rajalinjoja vetämättä. Ajankohtainen saisi olla, mutta myös vanhempaa kirjallisuutta ja kulttuuria saisi käsitellä. --- Mielellään voisi olla kaikista kirjallisuuden lajeista juttua: dekkareista, scifistä, fantasiasta, hömpästä, laaturomaaneista, runoista jne. Luulisi aiheita riittävän niin koti- kuin ulkomaisistakin kirjailijoista ja kirjoista. Olisi uutisia eri puolilta maailmaa siitä, mitä missäkin luetaan tai mikä on uutta alueen kirjamaailmassa. Monipuolisessa kirjallisuuslehdessä olisi esillä myös pienten kustantajien kirjoja, omakustanteistakin voisi olla juttuja.”

Tänä keväänä elvytettiin yllättäen klassikkolehti Regina, joka lakkasi ilmestymästä viime vuonna. Naisten lukemistolehti on kokenut melkoisen muodonmuutoksen niistä ajoista, jolloin tuli sitä aika lailla ahmittua varsinkin pahimman tenttiruuhkan aikaan sijaistoimintona. Ihmettelen edelleen, miksi vanha nimi piti ottaa aivan uudenlaisen lehden painolastiksi. No, kai siinä jokin niksi on.

Hiljattain uutisoitiin, että Anna Laineesta tulee lehden päätoimittaja. Lehteä on nyt ilmestynyt kolme numeroa, joiden päätoimittajana on toiminut Sanna Tiihonen-Korppi, joka yhdessä miehensä Timo Korpin kanssa omistaa lehden tätä nykyä. Lehti ilmestyy sekä Suomessa että Virossa, ja ymmärtääkseni ainakin, osittain erisisältöisenä. Merkittävä osuus on myös lehden hyvin interaktiivisilta vaikuttavat nettisivut, joille en ole rekisteröitynyt. Lehti kuvailee itseään ”kirjalliseksi viihdelehdeksi”. Kahta ensimmäistä numeroa en ole lukenut, mutta tämän kolmannen edessä olin voimaton. Kyseessä on jonkinlainen dekkariteemanumero, ja kannessa komeilee kaunis Vera Vala. Pakkohan lehti oli hankkia. Itse asiassa metsästin tätä numeroa melko pitkään sen netissä nähtyäni, mutta onni potkaisi vasta viime torstaina. Viikonlopun aikana olen sitten lehteä selaillut ja jokseenkin tarkkaan lukenutkin.

Veran haastattelu on lehden pääjuttu, ja oikein raikas ja mukava onkin. Kahden aukeaman verran kuvia ja tekstiä tutusta kirjailijasta maistuivat, vaikka mitään kuumaa uutta ei Vera paljasta. Ei tarvitsekaan. Kirjoittaminen ja kirjat ovat kirjailijahaastattelussa minulle tärkeimmät asiat. En välitä vaatekaapin sisällöstä tai kotiasioista sen enempää tietääkään, kuin mitä jo Veran blogista saan halutessani lukea. Juttu ilmestyy hyvään saumaan, sillä Veran toisen dekkarin pitäisi olla kaupoissa tällä viikolla.

Kolmen ja puolen aukeaman verran Kirjaamo-nimellä kulkevalla palstalla esitellään uutuuskirjoja varsin tiiviiden arvioiden kautta. Samalla menetelmällä niitä lueskelin kuin blogijuttujakin: luen ne, joissa kerrotaan jo lukemistani kirjoista tai kirjoista, joita en todennäköisesti tule lukemaan. Mukana on mm. Joonas Konstig, Kati Hiekkapelto, Katja Kallio, Nina Hurma, Jouko Heikura ja Leena Krohn uutuuksillaan. Katja Kallion Säkenöivistä hetkistä on niin juonipainotteinen juttu, ettei kirjaa enää tee mieli lukeakaan. Tiedän jo todennäköisesti kaiken olennaisen sen tapahtumista. Arvion on kirjoittanut Marja Viik.

Kirjaamo-palstalla on myös Harri Nykäsen sivun mittainen haastattelu dekkareitten kirjoittamisesta ja kustantamisesta. Juttu liittyy sujuvasti toisaalla lehdessä olevaan kiinnostavaan kirjoitukseen Pöytälaatikosta päivänvaloon, jossa kustantamojen edustajat kertovat siitä, miten käsikirjoitukset päätyvät kustannettaviksi, JOS päätyvät. Janne Flinkkilän kirjoittama juttu on hyvä ja perusteellinen. Siihen on haastateltu WSOY:n Samuli Knuutia, Teoksen Maarit Halmesaraa ja Nuoren voiman liiton arvostelupalvelun kriitikkoa Pasi Rakas Jääskeläistä. Erityisesti pidin siitä, miten ponnekkaasti kustannustoimittajat korostivat hyvän kielen merkitystä: ”Useimmiten käsikirjoitus päätyy hylättävien pinoon ontuvan kielen vuoksi. Jos teksti on huonoa suomea, on Knuutin mukaan vaikea löytää muita arvoja kömpelön ilmaisun alta. – Jos ensimmäisessä virkkeessä on kielioppivirhe, toisessa mahdoton metafora ja kolmannessa klisee, neljännen lukeminen menee jo hyväntekeväisyyden puolelle.” Samoin korostetaan lukemisen merkitystä: ”--- kirjoittajan on tärkeintä lukea itsekin niin paljon kuin mahdollista. --- pitää lukea puolitoistatuhatta kirjaa, jotta voi kirjoittaa yhden.” Siinäs kuulitte! Äidinkielen opettaja minussa ei voi kuin hykerrellä. Kielenhuoltoa ja tyyliä voi opiskella ja harjoitella, ja lukea voi jokainen. (Pakko lisätä vielä linkki artikkeliin, jossa WSOY:n Anna-Riikka Carlson puhuu samasta asiasta.)

Lehdessä on vielä hyvä juttu sähkökirjoista julkaisuformaattina. Siinä ei mitään mullistavaa uutta oikeastaan tule esiin, mutta juttu on hyvin tehty ja aihe ajankohtainen. Dekkariteemaan liittyy vielä juttu, jossa haastatellaan naisdekkaristeja Leena Lehtolaista ja Outi Pakkasta (jotka ovat varsin ilmeisiä valintoja haastateltaviksi) sekä lyhyemmin Kati Hiekkapeltoa ja ruotsalaista Ann Rosmania, jonka esikoisdekkari Majakkamestarin tytär on odotellut hyllyssäni lukuvuoroa jo luvattoman kauan. Virolainen näkökulma teemaan tulee kirjailija Indrek Harglan kahden aukeaman haastattelusta. Hargla on kirjoittanut keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvia apteekkari Melchiorista kertovia dekkareita

muun tuotannon ohella.

Vera Valan lisäksi löysin lehdestä muitakin tuttuja kasvoja ja nimiä kirjablogimaailmasta. J. S. Meresmaa on kirjoittanut lehteen novellin Isoisä, ja novellin kyljessä on aukeamallinen kirjailijan haastattelua kuvineen. Olen parisen vuotta seurannut Meresmaan kirjailijablogia sekä lukenut hänen fantasiasarjansa aloitusosan Mifongin perintö. Mifongin aika odottelee kesälomaani. Isoisä on realistinen novelli. Reginan kolumnistina toimii toinen nettituttavani Maaria Päivinen, jonka romaani Pintanaarmuja samaten odottaa kesäloman alkua luettavien pinossani. Päivinen kirjoittaa kirjailijapäiväkirjaa myös lehden nettisivulla.

Kirjallisuutta lehdessä siis käsitellään tuhdisti ja varsin laajalla skaalalla. Mutta on siinä sitten sitä viihdettäkin, nimittäin kaikkiaan seitsemän novellia. Eeva-Maria Liskon Mistä on onnelliset naiset tehty? -novelli kertoo laihduttamisesta. Kaksikymmentäyhdeksänvuotias Malla on syönyt roskaruokaa ja painaa yli sata kiloa. Lihava nainen on näkymätön, ja Malla päättää muuttaa elämänsä ja laihduttaa ennen kolmikymmenvuotispäiväänsä kolmekymmentä kiloa. Helppoa ei ole. Tarina on hyvin kirjoitettu, mutta minua nyppii tuo asetelma, että vain laihat ja kauniit voivat olla onnellisia. Teksti on paikoin kuin ravitsemusterapeutin luentoa.

Novellia Liian myöhään en ole lukenut ainakaan vielä. Sen on kirjoittanut Karoliina Metsis. Sen sijaan lukaisin Johanna Venhon novellin Ovi auki rakkaudelle, jossa on aavistus vanhan Reginan eroottissävytteisestä tyylistä, mutta todella varovainen sellainen. Pidin loppuratkaisua hieman epätyydyttävänä (!) ja kiinnitin huomiota myös selvään kämmiin novellin ajankulussa. Ensin ollaan kesäkuussa, sitten kahden päivän päästä huhtikuussa. Terhi Raumosen novellin Pieni juna tulin vahingossa silmäilleeksi niin, että luin loppuratkaisun ensin. Selailua kannattaa varoa tämäntyyppisten lehtien parissa!

Merle Jäägerin Suuri kuin pakuk-lintu on hyvin vahvasti scifiä, mutta sitäkään en ole ainakaan vielä lukenut kokonaan. Osa kirjoittajista on siis selvästikin virolaisia, mutta tekstien suomentajia ei mainita missään. Suomentavatko he itse tai kirjoittavatko suoraan suomeksi?

Ainoa miesnovellisti ainakin nimen perusteella näyttäisi olevan Markku Keisala, joka on kirjoittanut rikosnovellin Kiiras tuli (todellakin erikseen kirjoitettuna, miksi?). Tarinan taustalla on vuonna 2007 Orivedeltä löytynyt tuntemattomaksi jäänyt vainaja. Keisala on kehrännyt faktojen ympärille varsin näppärän juonen. Miksei se noinkin voisi hyvin olla? Seitsemäs teksti on jo mainitsemani J. S. Meresmaan Isoisä.

Varsin rankkojen ennakkoluulojen jälkeen on tunnustettava, että uudesti syntynyt ja kokonaan uudenlainen Regina, tai ainakin tämä dekkariteemanumero, oli hyvin positiivinen kokemus. Aika monet hyvälle ja samalla viihdyttävälle kirjallisuusaikakauslehdelle asettamani vaatimukset täyttyivät. Aion tutustua lehteen vastedeskin. Jos seuraavatkin pistokokeeni tuottavat yhtä hyvän tuloksen, on kenties aika tehdä lehtitilauskin. Toistaiseksi aion tyytyä irtonumeroihin.

Pöytälaatikkonovellistien muuten kannattaa ehdottomasti tarjota juttujaan lehteen, sillä niitä tässäkin numerossa vasiten peräänkuulutetaan.