Tommi Kinnunen: Lopotti

Lopeta tuo itkeminen. Itse sinä väitit, että naisten kyyneleet ovat tragediaa, mutta miehen vollotus farssia. Ei täällä kenelläkään ole helppoa, mutta ei elämää kannata muistella vastoinkäymisten ketjuna. Sellaista ei mieli kestä.

Kaksi vuotta sitten ihastuin ikihyviksi Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeys. Kirjoitin silloin siitä monisanaisen blogitekstin ja niukemman version paikallislehden kulttuurisivuille. Muutkin kuin minä olivat avoimesti lääpällään kirjan edessä, eivätkä syyttä ollenkaan. Syksyllä teos ansaitusti nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon, mikä ei ollut mikään vähäinen ansio sekään, kun ottaa huomioon vuoden 2014 kirjasadon korkean tason. Samaten Neljäntienristeys oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokas.

Luin kirjan ja rakastuin siihen. Hankin myöhemmin myös äänikirjaversion, ja sen kuunteleminen vain vahvisti käsitystäni tarinan hienoudesta. Kun kuulin, että kirjasta on tulossa näytelmäversio Turun kaupunginteatteriin, varasin heti liput. En pettynyt näytelmäänkään. Olin vaikuttunut.

Tästä asetelmasta lähdin suurin odotuksin mutta myös hieman pelokkainkin mielin lukemaan Kinnusen toista romaania Lopotti. Täyttyisivätkö jo osittain kohtuuttomiksikin kohonneet odotukseni? Tulisinko pettymään? Entä jos Lopotti olisikin vain huonohko toisinto Neljäntienristeyksestä? Miksi ylipäätään kirjoittaa menestyneelle esikoisteokselle jatkoa, itsenäistäkään? Eikö kirjailijalla ollut yhtään tuoreempia ideoita?

Lukijan rimakauhu! Ihan oikeasti aloin hieman epäröidä uunituoreen lehdistökappaleeni äärellä. Sitten sain sovittua, että kirjoitan blogitekstin lisäksi arvion paikallislehteen, joten ihan velvollisuudesta rohkaisin mieleni ja avasin kannet. Eihän lehtiarviota voinut kauheasti viivyttää, kun teoksesta kirjoitettiin ja puhuttiin jo joka puolella.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kaikki pelkoni oli ollut täysin turhaa. Kinnusen tekstin taika toimi jälleen. Tempauduin tarinan ja kielen vietäväksi, vaikka alkuun koetin pitää jonkinlaista analyyttistä etäisyyttä. Itse asiassa loppuun päästyäni oli todettava, että taisin pitää Lopotista aavistuksen enemmän kuin Neljäntienristeyksestä. Tosin kokemuksia on epäreilua vertailla vielä. Pitää ensin kuunnella Lopotin äänikirjaversio ja katsoa näytelmä (hymiö tähän!).

Lopotin rakenne on toisenlainen kuin Neljäntienristeyksen. Näkökulmia on vain kaksi ja ne limittyvät. Samalla kronologia on rikottu. Päähenkilöt eli minäkertoja Helena ja ulkopuolelta kuvattu Tuomas ovat eri sukupolven edustajia. Pidin tästä, koska tarina on jotenkin Neljäntienristeykseen verrattuna ehyempi. Kahden henkilön kautta päästään syvemmälle, eikä aikahaarukkakaan leviä mahdottomaksi.

Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja, mutta mitään ei haitanne, vaikka aloittaisi heidän tarinansa seuraamisen Lopotista. Teokset ovat ihan aidosti itsenäisiä osia sukutarinassa. Helena jää Neljäntienristeyksessä sivupolulle, kun hänet lähetetään lapsena Helsinkiin sokeainkouluun. 1940- ja 1950-luvuilla välimatka Helsingin ja Kuusamon välillä on ollut hirmuinen, ainakin tavallisilla kansalaisilla.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti.

Tämä sitaatti voisi olla Lopotin motto. Sekä Helena että hänen veljenpoikansa Tuomas ovat niitä, jotka lähtevät. Helena lähtee pakolla ja jo lapsena. Hänet repäistään irti tutusta ja turvallisesta ja heitetään kylmään maailmaan. Siellä hänen on pärjättävä, ja Helena päättää, että pärjättävä tosiaan on. Hän ei suostu asettumaan sokeille annettuun lokeroon, vaan taistelee itselleen oikean elämän. Hinta on kuitenkin kova.

Tuomas tekee oman valintansa tietoisemmin, mutta yhtä lailla lähteminen on hänelle ainoa realistinen mahdollisuus. 1990-luvun alussa homoseksuaalin miehen vaihtoehto ei ollut jäädä kotiseudulleen pieneen pohjoissuomalaiseen kylään. Oli lähdettävä, jos halusi edes vähän itsensä näköisen elämän. Helppoa se ei ollut etelän kaupungeissakaan!

On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.

Tämä ylle lainaamani kohta lienee teoksen eniten siteerattu. Itsekin nappasin siitä otsikon lehtiarviooni. Lainaamiselle on syynsä. Kinnunen osaa tiivistää syvälliset elämänviisaudet kauniiksi, sujuviksi lauseiksi ja ujuttaa ne tarinaansa niin, että ne eivät ole tippaakaan teennäisiä tai päälle liimattujen korulauseiden kaltaisia tekokukkasia. Tässä kohdassa tiivistyy jotain olennaista Lopotin olemuksesta.

Kirjassa ei ole mitään sen kummempaa juonta, vaan se kerii auki Helenan, Tuomaksen ja Löytövaarojen suvun tarinoita, jotka nivoutuvat yhteen kuten sukujen tarinoilla on tapana. On vaikeita aikoja ja sitten välillä hieman valoisampia jaksoja. Mikään onnen auvo ei kuitenkaan kestä ikuisesti, mutta elämä menee eteenpäin.

Hyvin nopeasti henkilöistä, niin Helenasta kuin Tuomaksestakin, tuli minulle läheisiä ja rakkaita. Erityisesti Helena on kuvattu uskottavasti ja aidosti. Sokeus tai muukaan vamma ei tee ihmisestä sen kummoisempaa hyvässä kuin pahassakaan. Samat tarpeet ja tunteet ihmisessä silti ovat, vaikka ulkopuoliset määrittelisivät hänet vain jonkin ominaisuuden perusteella.

Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.

***

Olen viimeisen kuukauden aikana jälleen paljon pohtinut sitä, miten kirjalliset ilmiöt syntyvät. Tommi Kinnusen tarina on hieno ja poikkeuksellinen malliesimerkki, jota tässä nyt hyödynnän. En ole itse mukana missään kustannustoiminnan sisäpiirissä, vaan seurailen alaa sivusta mutta työni ja kirjablogiharrastukseni myötä olen kenties kuitenkin hieman paremmin kuvioista perillä kuin ihan peruslukija. Olen myös lukijana sivusta seuraillut monen kirjoittajan ja kirjailijan uraa vuosien, jopa vuosikymmenten mittaan.

Joukkoon mahtuu monenlaista tarinaa. ’Kirjailijan ura’, mitä se sitten tarkoittaakin, tuntuu olevan monen suomalaisen haave. Pöytälaatikkokirjoittajien lisäksi meillä on suuri joukko ihmisiä, jotka ahkerasti lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoille ja hylkykirjeiden jälkeen sitkeästi jatkavat tekstien muokkaamista ja lähettämistä. Jospa vielä jonakin päivänä!

Osa onnistuu saamaan kustannussopimuksen, monet heistä useammankin, ja ura kirjailijana alkaa oikeasti muuttua haaveesta todeksi. 

Todellisuus vain taitaa olla monelle karu yllätys. Laadukkaatkaan teokset eivät välttämättä myy ja menestys jää vaisuksi. Voi kestää vuosia ja taas vuosia, eikä varsinaista läpimurtoa tapahdu. Kirjoittamalla saattaa itsensä niukasti elättää, jos suostuu tekemään muitakin kuin varsinaisia kirjoitustöitä tai jos onnistuu saamaan apurahaa työhönsä. Monelle tämä on tarpeeksi ja julkaiseminen jatkuu. Joku saattaa lopettaakin, syystä tai toisesta. Varmasti tarinoita on yhtä monia kuin ihmisiäkin.

Tommi Kinnusen uran kaltaisia meillä taitaa olla harvassa. Kinnunen on avoimesti kertonut, ettei edes haaveillut kirjan kirjoittamisesta, vaan että kaikki oli ainakin aluksi sattumaa. Kirjoittajakurssille osallistuminen oli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle harrastus, vastapainoa työlle. Kurssilla syntyi kuitenkin tekstejä, joista alkoi muodostua tekijänsä mielestä novelleja. Kurssin vetäjä Kirsti Ellilä kuitenkin sanoi, että romaani siitä taitaa tulla. Kinnunen näytti käsikirjoitusraakilettaan kirjailijaystävälleen, joka lähetti sen kustantamoon. Loppu on suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Käsi ylös, kuinka moni unelmoi siitä, mitä Kinnuselle tapahtui seuraavaksi? WSOY:ltä nimittäin soitettiin ja kerrottiin, että kustantamo olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjan. Kinnunen kertoo luulleensa ensin puhelua pilasoitoksi. Vuonna 2014 Neljäntienristeystä myytiin Suomessa miltei 44 000 kappaletta, ja sen jälkeen on tullut kirjasta vielä kuvitettu laitos, pokkari, äänikirja ja sähkökirjakin. Sen käännösoikeudet on tähän mennessä myyty neljääntoista maahan. Teos on siis paitsi arvostelu- myös myyntimenestys. Tällaiseen meillä pystyy yleensä vain Finlandia-voittaja.

Lopotin julkistamisjuhlassa Turussa jututtamamme WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen kertoi, ettei kustantamossakaan heti oivallettu, millaista menestystarinaa oltiin tekemässä. Palaset vain sattuivat loksahtamaan paikoilleen. Kaiken huipuksi Kinnunen on vielä persoonana ja esiintyjänäkin varmasti kuin kustantajan unelma. Hän ottaa haltuun niin tv-studion kuin satapäisen messuyleisön täysin suvereenisti ja luonnollisesti.

Tommi Kinnunen signeeraa uunituoretta Lopottia.
Ihailijalauma piirittää kirjailijaa!

En tunne Kinnusta henkilökohtaisesti, mutta sosiaalisessa mediassa olemme ’keskustelleet’ monesti kirjoista, kirjallisuudesta ja koulumaailmasta. Luontevan keskusteluyhteyden kautta syntyy tunne tuttavuudesta. Ihailen tapaa, jolla Kinnunen on hyödyntänyt julkkisstatustaan. Suomessahan on tapana, että julkisuuden henkilöiltä pyydetään lausuntoa milloin mistäkin. Kinnunen on ottanut kipakasti kantaa niissä asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä ja tuttuja eli muun muassa koulumaailman ilmiöihin. Kun asiat sanoo tunnettu kirjailija, ne saavat aivan toisen painoarvon kuin silloin, kun puhujana on opettaja. Raivostuttavaa, mutta näin se vain on. Siksi on aivan mahtavaa, että Kinnunen nyt puhuu muidenkin opettajien puolesta.

Kaiken tämän pyörityksen keskellä Kinnunen on jatkanut ainakin osittain varsinaisen leipätyönsä tekemistä, ollut pienen lapsen isänä - ja kirjoittanut sen kuuluisan ’toisen kirjan’. Helsingin Sanomien Kirja-liitteessä (21.10.2015) on koko aukeaman mittainen Kinnusen päiväkirja Lopotin synnystä. Kirjoittaminen on kuulemma sujunut helposti, mutta julkaiseminen on jännittänyt. Kaikilla ei ole näin ’helppoa’. Tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa Aki Ollikainen kertoo, millaiseen kurimukseen hän joutui esikoisteoksensa Nälkävuoden jälkeen ja miten lopulta syntyi toinen romaani.

Lopotin julkaisusta on kulunut nyt kuukauden verran, ja julkisuuteen on kerrottu jo useista käännösoikeuksien myynneistä. Ensimmäisen viikon aikana kotimaassa myytiin kirjaa yli 10 000 kappaletta. Myös kritiikit ovat olleet kiittäviä. Menestystarina siis jatkuu. Toivottavasti kirjailijalle jää aikaa kirjoittaa myös lupaamansa kolmas osa Löytövaarojen suvun tarinaan!

Tommi Kinnunen: Lopotti

WSOY 2016. 364 s.

Arvostelukappale.

My precious!

Lopotin julkkareista ovat ansiokkaasti raportoineet Kirsin Book Club ja Pilkkuun asti -blogit. Olin mukana julkistamisjuhlassa, mutta näytelmän katsoin jo aikaisemmin.

Aamun kirja -ohjelman haastattelu.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri: Neljäntienristeys

Terveisiä Turun kirjamessuilta!

Turun 23. kansainväliset kirjamessut ovat ohi. Vilkas ja samalla hauskan kodikas tapahtuma veti mukavasti väkeä, messujen tiedotteen mukaan kaikkiaan 23 700 kappaletta. Joukossa heiluin minäkin, ja tällä kertaa peräti kahtena päivänä. Perjantaina vietin messuilla iltapäivän, lauantaina aamupäivän. Molempien päivien tunnelmista raportoin myös toisaalle eli Lukulamppu-sivustolle ja paikallislehteemme. Näistä raporteista jäi kuitenkin vielä ylitse tunnelmia jaettavaksi tänne omaan blogiinkin. Olkaapa hyvät!

Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla Tuula Kallioniemi nauratti kakkajutulla.

Jörn Donner kertoi kirjastaan Poika ja isä, jonka alaotsikkona on Erään rikoksen tarina. Donner tunnusti olevansa kateellinen ruotsalaisten dekkarikirjailjoiden menestyksestä. Heidän teoksissaan on aina runsaasti ruumiita, joten vastapainoksi Donnerin teoksessa ei ole ainuttakaan. Luonnollisesti nämä kommentit esitettiin vinosti hymyillen.

Messujen avauspuheen piti Sofi Oksanen, mutta auditoriota ei päässyt tungoksen takia edes lähelle. TV-kameran kuvatessa haastattelua valetoimittajakin onnistui näpsäisemään kuvan tähdestä.

Tämän houkutuksen onnistuin tällä kertaa välttämään, mutta antikvariaattiosastolla seireenien kutsu oli jo liikaa. Tässä messutuomiseni:

Täydennystä dekkarihyllyyn!

Kaisu-Maria Toiskallio haastatteli Aino Havukaista ja Sami Toivosta Tatu ja Patu -kirjoista. Uusin, Tatu ja Patu, syömään! vaikuttaa sekin tosi kivalta. Harmi, että omat lapset eivät enää ole kohderyhmää. Itselle lastenkirjoja ei vain tule hankittua. 

Tatu tai Patu...

                            

Lauantaina väkeä alkoi olla liikkeellä jo runsaasti. Todellisia ryntäyksiä oli muun muassa tämän tähtikirjailijan esiintyessä:

Katherine Pancol.

Mauri Kunnas nauratti sankkoja kuulijajoukkoja.

Messuilla haluaisi aina olla pidempään, mieluiten aamusta iltaan koko tapahtuman ajan. Totuus on, että millään ei jaksa kuitenkaan kaikkea. Lisäksi pitäisi pystyä kloonautumaan ainakin neljäksi itsekseen voidakseen olla eri puolilla samaan aikaan tapahtuvia mielenkiintoisia juttuja seuraamassa. Ostoksiakin pitäisi ehtiä tekemään! Onneksi messut ovat taas vuoden päästä uudelleen. Niitä odotellessa pitääkin ryntäillä Helsingin messuilla...

Kristiina Vuoren haastattelu ja Disa Hannuntytär

Kirjailija Kristiina Vuori Brinkkalan kirjakaupassa.

Suomen entisen pääkaupungin kesäohjelmaan kuuluvat mainiot keskiaikaiset markkinat. Lauantaina 28.6. markkinatohinaa suosi lämmin ja aurinkoinen sää, toisin kuin valitettavasti tänään, viimeisenä markkinapäivänä. Markkinahumun ytimessä, Brinkkalan talon sisäpihalla sijaitsevassa Turun museokeskuksen omistamassa Brinkkalan kirjakaupassa vieraili lauantaina kirjailija Kristiina Vuori kertomassa historiallisen romaanin kirjoittamisesta, omasta kirjailijanurastaan ylipäätään ja tietysti uusimmasta romaanistaan Disa Hannuntyttärestä, joka merkittäviltä osin sijoittuu keskiaikaiseen Turkuun ja Turun linnaan.

Pikkuruisen kirjakaupan sisuksiin mahtui juuri ja juuri kymmenkunta istumapaikkaa meille innokkaille kuulijoille. Saavuimme paikalle viime tingassa Todella vaiheessa -blogin Retan kanssa ja saimmekin sitten suomalaiseen tapaan viimeksi täyttyvät paikat eturivistä. Tilaisuus oli siis varsin intiimi ja leppoisa kaikin puolin. Haastattelua säesti sisäpihalta kuuluva väkijoukon mekkalointi keskiaikaiseen tyyliin.

Harrastuksesta mieluisaksi työksi

Kristiina Vuori kertoili kirjailijataustastaan ja siitä, miten juuri historiallinen viihderomaani valikoitui hänen genrekseen. Työ viestinnän ja markkinoinnin parissa on nyt vaihtunut kokopäiväiseksi kirjailijantyöksi.

- Nuorena mieluisia teoksia olivat muun muassa historialliset seikkailukirjat Ivanhoe, Robin Hood ja Viimeinen mohikaani. Keskiaikaan sijoittuvat aikuisten viihderomaanit olivat suosikkejani yläasteiässä. Historiallinen viihde on genrenä itselleni rakkain, joten valinta oli luonnollinen, kertoi Vuori.

Historialliset romaanit tuntuvat olevan niin sanotusti pinnalla juuri nyt. Mistä tämä mahtaa johtua?

- Lukeminen on minulle uppoutumista. Harrastan historiaa myös Hukka ry:n toiminnan kautta. Keskiaikaharrastus tuntuu monille seuran jäsenille olevan jonkinlaista stressinhoitoa: hidasta elämää nykyajan hektisyyden vastapainoksi.

Kirjoittamisesta ammatti

Vuori kertoi, että on jo nuoresta harrastanut tyypillistä pöytälaatikkokirjoittamista. Päiväkirjoja hänellä ei ole, on vain sinikantisia kirjoitusvihkoja, joissa on tarinoita ja romaanien aloituksia. Suurimman osan kirjailija on jossakin vaiheessa itsekritiikinpuuskassaan hävittänyt, mutta jotakin on vielä jäljellä.

- Varsinaisen kirjoittajakouluni kävin Oriveden opiston Kohti mestaruutta -kurssilla vuonna 2010. Siellä syntyi esikoiskirjani Näkijän tytär. Kurssi järjestetään valtion rahoituksella, mikäli riittävä määrä osallistujia saadaan kokoon. Halukkailla pitää olla valmiina aloitus ja lopetus sekä synopsis teoksesta. Kurssillani oli mukana kaikkiaan kaksitoista kirjailijaksi aikovaa, eri genrejä edustavaa kirjoittajaa. Kurssin aikana kokoonnuttiin kerran kuussa viikonlopuksi Orivedelle, muuten tehtiin töitä kotona. Otin kurssille päästyäni yhdeksän kuukautta vuorotteluvapaata ja keskityin kirjoittamiseen.

- Kurssin aikana opin säännöllisen työrytmin, jonka kokonaisen romaanin kirjoittaminen vaatii. Vertaispalaute oli tärkeää. Kirjoittaminen on hyvin yksinäistä työtä, ja kurssitovereista tärkeimmät ovat tukena edelleen. Kurssia veti ansiokkaasti Saara Kesävuori, joka ei lainkaan väheksynyt minua ja viihdekirjani käsikirjoitusta.

Mistä kirjojen ideat tulevat?

- Näkijän tyttären alkukohtauksen näin mielessäni filminpätkänä: nainen pakenee epätoivoissaan, ja tapahtuman yllä leijailee haukka. Vasta myöhemmin tajusin, että kirja tulee kertomaan tämän alkukohtauksen naisen tyttärestä.

- Esikoiskirjaani kirjoittaessani törmäsin tietoon, että veroja oli aikoinaan maksettu myös koulutettujen metsästyslintujen muodossa. Ajatus kiehtoi ja jäi mieleeni. Tästä tuli alkusysäys seuraavaan kirjaani Siipirikkoon. Sitä kirjoittaessani taas törmäsin merirosvousta kaapparilupien turvin harjoittaneisiin vitaaliveljeksiin, mistä päästäänkin sitten Disa Hannuntyttäreen.

Taustatyö kirjojen pohjana

Kristiina Vuoren kirjojen lopussa on kussakin lyhyt katsaus kirjan ajanjakson ja paikkojen todelliseen historiaan sekä kirjaan liittyvä sanasto.

- Haluan näin jakaa lukijalle esiin kaivamaani tietoa kiinnostavista asioista. Kieleen olen tietoisesti poiminut vanhaa sanastoa luomaan tiettyä tunnelmaa. Apuna olen käyttänyt Toivo Vuorelan Perinnesanakirjaa. Mielelläni käyn kirjojeni tapahtumapaikoilla. Disaa kirjoittaessani löysin netin kautta paikallisoppaan, jonka matkassa pääsin tutustumaan Kokemäen seutuun, muun muassa käymään paikalla, jossa Pyhänkorvan tila on sijainnut.

- Turun linnaan perehdyin paitsi kirjallisten lähteiden kautta myös tilaamani yksityiskierroksen avulla. Kierroksen veti Salme Kotivuori, joka myöhemmin kirjani luettuaan antoi siitä hyvää palautetta. Keskiaikaiseen purjehdukseen pyysin asiantuntija-apua meriarkeologilta. Myös erilaiset tietokirjat, lehtiartikkelit, tv-dokumentit ja jopa Youtube-videot ovat olleet lähdemateriaaliani kirjoitustyössä.

Fakta ja fiktio kohtaavat

Vuoren kirjojen päähenkilöt ovat täysin fiktiivisiä, mutta kirjoissa vilahtelee myös oikeita historiallisia henkilöitä.

- Fiktiivinen päähenkilö ei rajoita kerrontaa. Kirjoitan kuitenkin nykyaikaiselle lukijalle, ja haluan tarjota lukijalle samastumiskohteen. Naispäähenkilöni, kuten Disa Hannuntytär, kasvavat sisäisesti, löytävät niin sanotusti vahvuutensa. Myös rakkaus on vahva teema teoksissani.

- Disa Hannuntyttären sivuhenkilöksi tuli historiallinen henkilö, linnanherra Knut Bonpoika Grip, jota minun tuli oikeastaan sääli hänen elämäänsä tutustuessani. Siksi halusin kirjoittaa hänestä.

- Olen saanut kritiikkiä kirjojeni lopuista, jotka eivät ole olleet aivan niin onnellisia kuin genren perinteessä on totuttu. Haluan kuitenkin uudistaa genreä ja haluan, että kirjoissani on jokin erilainen tvisti.

Kirjalliset esikuvat ja seuraava kirja

Varsinaisen haastatteluosuuden jälkeen yleisöllekin annettiin vielä mahdollisuus heittää muutama kysymys kirjailijalle. Ketkä ovat kirjailijan kirjallisia esikuvia Kaari Utrion ja Mika Waltarin lisäksi?

- Ken Follettin Taivaanpilarit ja Maailma vailla loppua olen lukenut moneen kertaan. George R.  R. Martinin Game of Thrones -sarjaan jäin koukkuun vahingossa. Etsiskelin kirjastosta jotakin sopivaa mökkilukemista, mutta oikein mitään ei tuntunut olevan tarjolla. En ollut mikään fantasian ystävä vaan stereotyyppisesti ajattelin, että fantasia on nuortenkirjallisuutta. Piirroskansikin vei ajatukset siihen suuntaan. Mietin, noinkohan kirjaa saan luettua. Mutta sepä imaisikin täysin mukaansa! Tarinan taitava kerronta ja tietty saagamaisuus viehättävät. Myös Winston Grahamin Poldark-sarjasta pidän.

Entä mitä voit kertoa seuraavasta kirjastasi?

- Seuraava romaanini on nimeltään Neidonpaula. Se on löyhää jatkoa Näkijän tyttärelle ja sijoittuu 1400-luvulle. Päähenkilöt ovat kaksostytöt, Eiran jälkeläisiä, jotka kasvatetaan nunnaluostarissa Naantalissa. Šamanistisiin taipumuksiinsa tytöt suhtautuvat hyvin vastakkaisesti. Kykyjen puhkeaminen esiin luostariympäristössä aiheuttaa myös jännitteitä. Tarina kulkee Vadstenaan Ruotsiin ja todennäköisesti Hämeen linnaankin.

Lopuksi jäimme vielä hetkeksi Retan kanssa jututtamaan kirjailijaa. Yhteistä lukuhistoriaa löytyi, sillä myös Vuori on aikoinaan ahminut niin Angelica- kuin Catherine-sarjat. Reta kertoi panneensa merkille, että Vuori siirtyy kirjoissaan asteittain kohti nykyaikaa. Tämän kirjailija myönsi, mutta sanoi myös, ettei aio historiallisten romaaniensa kanssa tulla uskonpuhdistusta edemmäs nykyajan suuntaan. Mielessä on kuulemma monenlaisia ajatuksia, mitä kaikkea voisikaan kirjoittaa. Mielenkiintoisimmilta kuulostivat 1800-luvun Suomeen sijoittuva steampunk-romaani sekä ajatus historiallisesta dekkarista! Niitä jään tosiaankin odottelemaan!

Olen lukenut koko Vuoren tähänastisen tuotannon. Näkijän tyttärestä sain pyytämäni arvostelukappaleen kustantajalta, ja Siipirikon lainasin kirjastosta. Uusimman eli Disa Hannuntyttären hankin itselleni Elisa Kirjan kirjabloggaajille tarjoaman Kesäkirjakampanjan kautta. Sain siis teoksen äänikirjaversion omakseni tätä esittelyä vastaan. Kiitokset tästä Elisa Kirjalle! Valinta ei ollut vaikea, sillä olin jo ajatellut Disan jossain vaiheessa kesää lukevani, joten äänikirjamahdollisuus oli vain mieluisa bonus. Äänikirjan lukee ammattimaisesti Erja Manto, jonka luennasta olen oppinut pitämään yhä enemmän ja jonka rauhallinen ääni sopii vallan mainiosti tämän kirjan tunnelmaan. Tarina on niin mukaansa tempaava, että kesäiselle lenkkipolulle lähteminen oli sen kanssa entistäkin helpompaa.

Brinkkalan kirjakaupassa Reta huomasi, että Disan takaliepeeseen on lainattu useita kirjablogeja, joissa esitellään Siipirikkoa. Myös minun kirjanurkkaani siteerataan! Olen tiivistänyt juttuni loppuun näin: ”Siipirikko on laadukas historiallisen viihteen edustaja, jossa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, juonia ja romantiikkaa, taisteluja ja erotiikkaa sopivassa suhteessa.” Täsmälleen saman voin sanoa Disa Hannuntyttärestä, joskin sillä lisäyksellä varustettuna, että kyseessä on toistaiseksi Kristiina Vuoren paras kirja. Vauhti pysyy yllä koko matkan, eikä lukija pääse pitkästymään. Mukana on entiseen tapaan tuhti annos tietoa hienosti tarinaan upotettuna. Eniten minua kiehtoi Turun linnaan sijoittuva osuus, jopa siinä määrin, että suunnitteilla on pitkästä aikaa vierailu kohteessakin (linnassa muuten menossa parhaillaan aihetta sivuava kiintoisa näyttely, johon myös haluan tutustua).

Disa jää aivan alkusivuilla kokemäkeläisen Pyhänkorvan kartanonisännän leskeksi. Parikymmentä vuotta Disaa vanhempi mies on toistakymmentä vuotta pahoinpidellyt vaimoaan raa’asti, mutta yllättäen tämänkertainen selkäsauna jää viimeiseksi, kun pariskunnan ainoa yhteinen poika, kymmenvuotias Viljami ampuu jousella isänsä kuoliaaksi kesken potkimisen. Alistunut ja turtunut Disa joutuu kokoamaan itsensä ja ryhdistäytymään, kun miesvainajan aiemman avioliiton lapset puolisoineen osoittautuvat pelätysti armottomiksi ja ahneiksi. Disaa ja Viljamia uhkaa vankeus, jopa kuolema.

Hurjien käänteiden jälkeen Disa ja Viljami päätyvät korean laivuri Sebastian Tarsin turvissa Turkuun kauppiassuvun huomaan, mutta vaikeudet eivät ole vielä ohi. On anottava turvakirjaa linnanherralta ja armoa piispalta. Nuori ja komea linnanherrakin huomaa Disan uhkeat muodot ja kauniit kasvot, ja niin Disa päätyy yllättäen Turun linnan varastoista vastaavaksi fatabuuriemännäksi. Juonittelu ja juonenkäänteet eivät kuitenkaan pääty tähän. Lisäksi on vielä kummallisesti käyttäytyvä Disan sydän, joka tuntuu sykkivän sekä linnanherran että laivurin suuntaan.

Disa on aiempia Vuoren sankarittaria kypsempi nainen, jolla on jo takanaan pitkä avioliitto ja usea keskenmeno ja imeväisikäisen lapsen menetys. Viljami on hänen ainoa elossa oleva lapsensa, jonka puolesta Disa on valmis tekemään mitä tahansa. Itsenäisyyden makuun Disa pääsee varakkaan lesken roolissa, samoin ammatti-ihmisenä linnassa. Mihin miehiä tarvitaan, kun ilman pärjää paremmin?

Kirjaa kuunnellessani mietin moneen kertaan, että Vuoren kirjoitustyylissä kohtaavat mukavalla tavalla Kaari Utrio, Diana Gabaldon ja Sergeanne Golon. Loppupuolella mukaan tulee Vuoren oma tvisti, kun tapahtuu odottamattomia juonenkäänteitä. Vain loppu on kenties astetta perinteisempi kuin aiemmin, mutta ei suinkaan vailla dramatiikkaa. Oivaa kesäluettavaa!

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

Tammi 2014. Elisa Kirjan äänikirja, lukija Erja Manto. Kesto 15 h 58 min.

Arvostelukappale Elisa Kirjalta. Kiitos!

Terveiset Helsingin kirjamessuilta!

Uupunut mutta onnellinen kirjabloggaaja täällä koettaa järjestellä sekasortoisia ajatuksiaan julkaisukuntoon. Eilen nimittäin oli kirjavuoden yksi kohokohdista mitä tapahtumiin tulee: päivä Helsingin kirjamessuilla. Taistelukestävämmät kollegani viettävät messuilla jopa täydet neljä päivää, mutta minulle todellakin yhdessä päivässä oli kyllin, niin mukavaa ja mielenkiintoista kuin messuilla onkin. Arkielämän velvoitteet kuten työ ja perhe asettavat rajoja messuilulle kunnon (ja kukkaron) kestävyyden lisäksi.

Nelipäiväisen tapahtuman ehdottomasti hektisin päivä on käsittääkseni nimenomaan lauantai, mutta silti vietin juuri eilisen päivän aamukymmenestä lähes iltakuuteen messuhallissa. Suomen dekkariseura isännöi perinteisesti Dekkarilauantaita, jota halusin päästä seuraamaan. Lisäksi kustantaja Atena kutsui kirjabloggaajia tapaamaan kirjailija Pasi I. Jääskeläistä lauantai-iltapäivänä, joten hyvin tuli messupäivä ajoitettua.

Koska käytössä oli vain tämä yksi maallinen ruumis ja yksi päivä aikaa, koetin suunnitella etukäteen mahdollisimman tehokkaasti ajankäyttöäni. Harry Potter -kirjoista tuttu ajansiirrin olisi silti ollut kätevä, sillä mielenkiintoisimmat asiat tuntuivat tapahtuvan aina samaan aikaan vähintään kahtaalla. Esimerkiksi kahdeltatoista olisi pitänyt olla kolmessa paikassa samaan aikaan: kuuntelemassa Pertti Jarlaa, Heli Laaksosta ja Jaetun lukemisen lumo -paneelia! Jälkimmäinen tapahtuma meni vielä osin päällekkäin Vera Valan esiintymisen kanssa! Vähemmästäkin pää hajoaa…no, elämä on valintoja.

Heti aamusta hoidin pois alta sovitut tapaamiset. Pikaisesti vaihdoin kuulumiset Readberryn Jarkko Ylikosken kanssa. Olen toiminut esilukijana parissa Readberryn kautta luettavissa olevassa kirjassa eli Dan Browinin Infernossa ja Kjell Westön Kangastus 38:ssa. Edelliseen saatiin pystyyn ihan mukavasti keskusteluakin. Kannattaa kokeilla uutta lukemisen muotoa. Yhtä pikaisen pyrähdyksen tein Myllylahden osastolla, jossa tapasin kustantaja Lassi Junkkarisen ja kirjailija Niina Within. Oli mukavaa tavata ihmisiä, joiden kanssa on tähän asti ollut yhteydessä vain virtuaalisesti! Myllylahden dekkareita luen vastaisuudessakin, ja oli kivaa päästä kiittämään arvostelukappaleista ihan kasvokkain.

Messualueella oli vielä väljää, ja törmäsin (ei kirjaimellisesti kuitenkaan) sattumalta Mansarda-kustannuksen pöytään, jonka takana istui kustantamon omistaja ja kääntäjä Kari Klemelä. Hänen kustantamonsa tuotantoa on taannoin lukemani Hautajaisilvely-dekkari. Tein ensimmäisen messuhankintani eli ostin kokoelman Sokea kirjakauppias. Se sisältää tekstejä kolmeltatoista sorbinkieliseltä kirjailijalta. Kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja siihen pitää jossain välissä tutustua tarkemmin. Sorbin kielestä en ole ennen edes kuullut, tunnustan.

Sitten alkoikin jo Dekkarilauantain ohjelma vetää puoleensa. Keijo Kettunen kyseli, mitä jatkosuunnitelmia esikoisdekkarin julkaisseilla kirjailijoilla on. Jo Turussa kuuntelin hyvällä suullisella ulosannilla siunattua kirjailija Kimmo Miettistä, joka kertoi tehneensä kustantajan kanssa sopimuksen yhdeksän kirjan sarjasta! Aloitusosa Sukuviha on ilmestynyt tänä vuonna (linkistä kustantamon esittelyyn, en ole kirjaa lukenut). Haastateltavana oli myös Minna Lindgren. Huomioni kiinnittyi tässä vaiheessa kuitenkin vielä messuosastojen tarjontaan, joten Lindgrenin ja muiden kommentit menivät valitettavasti ohi.

Seuraavaksi lavalle marssivat Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Christian Rönnbacka ja Marko Leino. Rönkää kuuntelee aina mielikseen ja muidenkin herrojen kirjoja olen lukenut, lukemassa tai ainakin aikomassa lukea, joten liimauduin penkkiin. Tässä vaiheessa yleisöä alkoi Mika Waltari -lavan ympärillä olla jo aika mukavasti. Iltapäivällä oli paikoin jopa tungosta! Kirjailijoilta kyseltiin muun muassa, miltä tuntuu mennä rikollisten nahkoihin. Eihän se mukavalta kuulostanut, mutta työtä on kirjailijankin tehtävä, oli mukavaa tai ei. Rönkä muistaakseni kertoi, että kun uskon puute kirjailijaa vaivaa, voi lohdukseen lukea vaikka kirjastojen lainaustilastoja. Mieltä kuulemma lämmittää varsinkin, kun huomaa, että oma kirja on jostain varastettu!

Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Christian Rönnbacka ja Marko Leino.

Miesten jälkeen oli naisten vuoro. Lavalle nousivat Leena Korsumäen haastateltaviksi alan kuningattaret Outi Pakkanen ja Leena Lehtolainen seuranaan nuorempi (prinsessa) Vera Vala. Ehdin kuulla vain haastattelun alkuosan, jossa muisteltiin pidempään kirjoittaneiden naisten uran alkuvaiheita ja heidän merkitystään nuoremmille alalle aikoville naiskirjailijoille. Nappasin muuten ensimmäisen lähes terävän otoksen Verasta!

Vera Vala.

Sitten olikin jätettävä ladyt ja kiidettävä yläkertaan Aino-tilaan, jossa bloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudasta tuurannut Taika Dahlbom sekä lukupiireistä väitellyt toimittaja Suvi Ahola ja lukupiiriä vetävä toimittaja Seija Nummijoki keskustelivat jaetun lukemisen ilosta eli lukupiireistä ja kirjablogeista. Keskustelu oli mielenkiintoinen, koska itse olen kirjablogannut nyt kolme vuotta ja sitä ennen vedin yli viisi vuotta lukupiiriä. Keskustelun huomiot eivät olleet uusia, mutta ne todistivat omat käsitykseni asioista ainakin kutakuinkin oikeiksi.

Paneelista rynnistin taas kohti Waltaria. Matkalla olin törmätä (tällä kertaa kirjaimellisesti) Otavan osaston liepeillä Liza Marklundiin, joka olikin juuri siirtymässä samaan suuntaan kanssani eli Marianne Peltomaan haastateltavaksi Dekkarilauantain kansainvälisenä vieraana. Tungosta riitti! Hiippailinkin vähän sivummalle ja ostin Blue Moon -kustantamon osastolta täydennystä Peter Robinsonin dekkareihini.

Liza Marklund.

Kirjabloggaaja(kaan) ei selviä pelkällä hengen ravinnolla, joten seuraavaksi oli vuorossa lounastauko. Seuraksi sain kollegoja: Sallan, Marian, ”Tintin” ja Arjan. Kiitos hyvästä seurasta ja keskustelusta! Muitakin oli kai tulossa yhteiselle lounaalle, mutta infokatkos erotti meidät. Harmi!

Lounaan hengähdystauon jälkeen sattumalta kuulin Heli Laaksosen äänen Otavan lavalta, ja jäin kuvailemaan kirjailijaa, kun tämä signeerasi Aapista. Kiitos Helille poseerauksesta!

Heli Laaksonen.

Dekkarilauantaissa jatkui ohjelma kiivaana. Vuorossa oli keskustelua historiallisten dekkareitten kirjoittamisesta, ja lavalla olivat Tapani Bagge, Nina Hurma, Timo Sandberg ja Indrek Hargla. Janne Mäkelä haastatteli. Mukavinta oli kuitenkin keskustelu, johon pääsin erään ystävällisen rouvan kanssa haastattelujen väliajalla. Hän kysäisi minulta, olinko lukenut mitään esitellyistä kirjoista. Myönsin. Hän kertoi jo kyllästyneensä toisen maailmansodan aikaan sijoittuviin kirjoihin ja pitävänsä 20-lukua virkistävänä vaihteluna. Tähän oli helppo yhtyä!

Aikatauluuni olin vielä merkinnyt yhden dekkaristien haastattelun. Kirjojen moraalisista teemoista Kai Ekholmia, Kati Hiekkapeltoa, Sirpa Tabetia ja Johanna Tuomolaa haastatteli Tiinakaisa Honkasalo. Tabet oli joskus Kiskossa asuessaan kirjastossamme esiintymässä, joten oli mukavaa kuulla häntä taas. Tuomolan ja Hiekkapellonkin halusin nähdä, koska olen kummankin uutuuskirjan jo lukenut. Haastattelua en kuitenkaan ehtinyt kuunnella loppuun, koska seuraavaksi oli vuorossa päivän tärkeä osuus!

Kati Hiekkapelto.

Atenan väki siis tarjosi kirjabloggaajille tilaisuuden tavata kirjailija Pasi I. Jääskeläinen ihan ilmielävänä, ja aika monta bloggaajaa paikalla olikin. Kirjailija, arvostelukappale ja lasi viiniä toki houkuttelivat, mutta vähintään yhtä mukavaa oli tavata ihan oikeassa elämässä ihmisiä blogien takaa. Tilaisuus alkoi sähäkästi pienoisella katastrofilla, joka herätti kovasti hilpeyttä meissä bloggaajissa. Olimme nimittäin saaneet järjestäjien taholta neuvoja asiallisesta käyttäytymisestä pressitiloissa…

Kirjailijakin tuntui hieman jännittävän, mutta iloinen ja luonteva kustannustoimittaja Kanerva Eskola sai tilaisuuden ilmapiirin vapautuneeksi kertoilemalla aluksi viime hetken säädöistä, joita kirjan Sielut kulkevat sateessa kanssa tehtiin ennen painoon lähettämistä. Keskustelu kirjablogien ja kirjojen näkyvyyden keskinäisestä vaikutuksesta oli vilkasta ja mielenkiintoista, mutta en taaskaan kehdannut sanoa mitään. Onneksi toiset bloggaajat ovat reippaampia. Rohkenin sentään nimmarin pyytää kirjaan. Aloittelinkin kirjaa jo junassa, mutta se joutuu vielä tovin odottelemaan toisten keskeneräisten takia.

Pasi I. Jääskeläinen.

Hetken hengähdimme bloggaajakollegoiden kanssa kahvikupposen äärellä. Sitten tein vielä joukon kirjahankintoja, eli kahmin kahdella eurolla kirjoja myyneeltä osastolta mukaan peräti neljä romaania, hankin Bazarin osastolta yhden joululahjan ja tuliaiskirjan tyttärelle sekä kävin kotiuttamassa Habibin Otavan osastolta (kympillä!)Alivaltiosihteerin hauskuuttaessa taustalla. Kaiken tämän jälkeen olinkin aika finaalissa. Junaa odotellessa ja vielä kotiasemallakin huomasin, että aika sama matka oli ollut monella kanssamatkustajalla!

Kiitokset kaikille, joita messuilla tapasin! 

Oli mukavaa nähdä! 

Toivottavasti tavataan pian uudelleen!

Lisää kirjamessutunnelmia: P.S. Rakastan kirjoja ja P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, TuijaTa, Kujerruksia ja Kujerruksia, Koko lailla kirjallisesti, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella, Tarukirja, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä, Ja kaikkea muuta ja Ja kaikkea muuta, Sivukirjasto, Täällä toisen tähden alla, Kirjakirppu, Kolmas linja ja Kolmas linja sekä Kolmas linja, Taikakirjaimet ja Taikakirjaimet, Hyönteisdokumentti ja Hyönteisdokumentti, Pikkurilli, Vinttikamarissa, Päiväunien salainen elämä ja Päiväunien salainen elämä sekä Päiväunien salainen elämä, Bokbabbel, Poplaari, Pähkinäkukkula, Kirjasfääri, Kannesta kanteen, Saran kirjat, Kirjava kammari ja Kirjava kammari, Cafe Voltaire, Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Lukutoukan kulttuuriblogi, Ilselä, Luettua elämää, Morren maailma, Luetut, lukemattomat, Mari A:n kirjablogi, Cilla in Wonderland, Magdalena Hai, Lukuhoukka, Päättymätön tarina, Kirjasfääri, Hemulin kirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakko ruispellossa, Yrttimaan aikakirja II, Rita (useita juttuja).

Kirjamessujen lukupiirit bloggarinäkökulmasta: Morren maailma (Kettu: Piippuhylly), Sallan lukupäiväkirja (Hotakainen: Luonnon laki), Kirjasfääri ja Kirjasfääri (Rajala: Lavatähti ja kirjamies), Luetut, lukemattomat (Pancol: Central Parkin oravat), Jäljen ääni (Lehtolainen: Rautakolmio),Kirjallisena. Minna (Pakkanen: Rakastaja), Bokbabbel (Teir: Talvisota).

Terveisiä Turun kirjamessuilta!

Terveisiä Turun kansainvälisiltä kirjamessuilta! Turussa en ollukaan vuosiin messuillut, joten oli mukavaa virkistää muistia. Virkistämisen tarvetta olikin, sillä mielikuvissani Turun messut olivat harmonisen rauhalliset ja pienimuotoiset verrattuna Helsingin megalomaaniseen ihmistungokseen. Turussa oli nimittäin eilen suoranainen ryysis ja ihmiskasauma, ainakin monin paikoin. Jos en olisi luvannut olla mukana iltapäivän viimeisessä ohjelmassa, olisin saattanut paeta kotiin jo paljon aikaisemmin!

Koska tiesin viipyväni ihan illansuuhun asti, lähdin liikkeelle hieman myöhemmin ja olin pelipaikalla puoli yhden tietämillä. Paikoitusalue oli pullollaan, pihassa käryttivät ruokakioskien paistorasvat messutuoksuja ilmaan ja kassoilla oli hervottomat jonot. Olikin varsin ylellistä livahtaa jonon ohi kirjabloggaajan ”pressikortilla”, jonka Taika oli taitavasti kätyröinyt hankkinut meille kirjabloggaajatapahtumaan osallistumista vastaan. Kiitos vielä, Taika!

Heti aulassa alkoi julkkisbongaus. Vastaan kävelivät Kai Linnilä, M. A. Numminen, Riikka Pelo noin alkuun. Mutta mukavampaa oli kohdata opiskeluaikojen ystäviä ja entisiä työtovereita, tapasinpa oman lukioaikaisen luokanvalvojanikin ja paljon, paljon muita kiinnostavia ihmisiä. Koetin myös ahkerasti tiirailla, näkyisikö yhtään kirjabloggaajaa, mutta ensimmäiseen törmäsin vasta kello kolmen tienoilla. Ilahduttavaa oli kohdata ohimennen kirjabloggaaja-esikoiskirjailija Marissa Mehr, jonka kirjailijaesiintymiset olivat jo siltä päivältä ohi.

Turussa messuttiin samanaikaisesti paitsi kirjoista myös ruuasta ja taisipa jotain muutakin olla tarjolla. En ehtinyt kunnolla haravoida edes tärkeintä eli kirjaosastoja, sillä niin paljon oli jälleen tarjolla mielenkiintoista siellä ja täällä ja tietysti aina samaan aikaan! Jonkinlaista karttaa oli koettanut itselleni laatia jo etukäteen, että edes jotain saisin haaviini tarjonnasta. Sitten vielä hieman tilanteen mukaan improvisointia kuten kunnon messuilla kuuluukin. Seuraavia kohokohtia sietää jakaa teillekin:

Heti ala-aulassa sain vinkin ystävältäni, että ihan pian haastateltaisiin Kari Hotakaista äidinkielen opettajien luotsaamalla osastolla, jossa haastattelijoina toimivat koululaiset ja opiskelijat. Olin ajatellut, että en kirjoja hanki, mutta heti repsahdin ja poimin Luonnon lain jonkin kirjakauppaketjun tiskiltä, tarjoushintaan toki, ja päätin röyhkeästi käydä kirjailijan kimppuun haastattelun jälkeen. Kiitos! Samalla kojulla tapasin myös entisen kollegani, joka hiillosti opiskelijoitaan. Kovasti tuntuivat jännittävän Peter Franzénin haastattelua. Sen jätin itse väliin ja kiiruhdin toiseen kerrokseen pois messuvilinästä.

Toisen kerroksen rauhallisessa kokoushuoneessa nimittäin haastateltiin kahta kiinnostavaa esikoiskirjailijaa, joiden kummankin hienon romaanin olen jo lukenut. Touko Siltala esitteli varsin ylpeänä Antti Heikkisen ja hänen Pihkatappinsa. Ilahduin, kun Siltala kertoi käsikirjoitusta lukiessaan ajatelleensa, että se on jonkinlainen Heikki Turunen 2.0. Mielleyhtymät Turuseenhan minullakin olivat kirjan äärellä mielessä, positiivisella tavalla siis. Harmi, että nämä haastattelut olivat niin lyhyitä, vain vartin mittaisia, eikä yleisöllä ollut mahdollisuutta kommentoida tai kysyä mitään. Olisin niin mielelläni kertonut, että kyllä vain, kirja avautui loistavasti myös sellaiselle lukijalle, joka ei voinut suoraan samastua päähenkilöön. Heikkisen nimi kannattaa painaa mieleen, sillä luvassa on lisää romaaneja.

Seuraavaksi Katja Leino haastatteli Pauliina Rauhalaa. Kesällä ilmestynyttä Taivaslaulua on myyty jo yli 20 000 kappaletta! Aivan huikeaa! Kirja on myös rikkonut monen kirjaston jonotusennätykset. Olin keväällä Gummeruksen tilaisuudessa, jossa Rauhalaa myös haastateltiin. Molemmilla kerroilla kirjailijasta syntyi hyvin miellyttävä ja seesteinen kuva. Tuntuu, että hän on tasapainoinen ja sinut itsensä kanssa. Rauhala kertoi saaneensa kirjastaan monenlaista palautetta. Se on helppo uskoa. Kovasti odotan jo seuraavaa kirjaa häneltä!

Tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan Katjaa ja Hannaa Lukukeskuksen ständille, mutta sitä odotellessani tapasinkin Minnan, jonka kanssa uskaltauduin pressitilaan kahvikupposelle. Sinne kertyi muutama muukin nettimaailmasta tuttu! Sitä ennen koetin pikaisesti ottaa haltuun B-hallin. Siellä Kuisti-lavalla olivat keskustelemassa Laura Gustafsson ja Riikka Pelo sekä tutkija Hanna Meretoja. Aiheena oli romaani Elegia Virginia Woolfille!, mutta valitettavasti en voinut jäädä tätä paneelia seuraamaan, koska olin merkannut omalle kartalleni ihan muuta. Harmitti myös vietävästi, ettei koko kirjastoaan voi raahata messuille mukaan. Olisin kovin mielelläni pyytänyt Riikka Pelolta omistuksen hänen hurjaan romaaniinsa Jokapäiväinen elämämme.

Olin päättänyt ottaa hieman myös dekkaritunnelmista Turussa kiinni, vaikka mitään Helsingin messujen tyylistä Dekkarilauantaita ei ollutkaan tarjolla. Ehdin kuunnella jonkin aikaa neljän dekkaristin keskustelua. Koolla olivat minulle vielä tuntematon Kimmo Miettinen, Reijo Mäki, jonka tuotannon taas olen lähes kokonaan ainakin kertaalleen lukenut, yksi mielidekkaristini eli Antti Tuomainen sekä Taavi Soininvaara, jonka kirjoja olen myös jokusen lukenut. Kukin kirjailija kertoi uusimman teoksensa suhteesta aiempaan tuotantoon lyhyesti, minkä jälkeen jouduinkin jo poistumaan.

Ennen dekkaristeja ehdin kuunnella tovin Antti Tuurin haastattelua. Tuuri on ällistyttävän tuottelias kirjailija, ja uusin eli Alkemistit alkoi kiinnostaa haastattelun perusteella. Luvassa on jatkoakin, sillä aineistoa kuulemma kertyi melkoisesti. Lukulistalle siis. Vinkki muuten kaikille historiasta kiinnostuneille!

Kaiken tämän jälkeen olikin vuorossa oman messureissuni kohokohta eli osuus, jossa esillä olivat kirjabloggaajat. Taas keräännyttiin messuperiferiaan eli toiseen kerrokseen kokoushuone 3:een, jonne eivät satunnaiset messuilijat eksyneet. Rivien välissä 

-kirjablogikirjan esittelivät tietysti tekijät eli Katja Jalkanen ja Hanna Pudas. Puolituntinen hurahti nopsaan, vaikka asia olikin tuttua.

Bloggausteemalla vietiin päivä loppuun, sillä sokerina pohjalla oli Taika Dahlbomin vetämä kustantamojen ja kirjablogien suhdetta käsittelevä paneeli, johon huomasin itsekin epähuomiossa lupautuneeni mukaan! Kirjablogi voi tosiaan yllättää pitäjänsä! Onneksi olin paremmassa kuin hyvässä seurassa, sillä Taikan lisäksi meitä bloggaajia edustivat Minna Vuo-Cho ja Hanna Morre Matilainen. Kustantamoja edustivat ansiokkaasti ja varsin hurmaavasti Into-kustantamon Mika Rönkkö ja Liken Nora Varjama. Taika aloitti heti tiukalla kysymyksellä: ”Ovatko kirjabloggaajat kustantamojen sylikoiria?” Keskustelu rönsyili kiintoisasta aiheesta toiseen. Puhuimme arvostelukappaleista, mainonnasta, kustantamojen ja kirjablogien yhteistyöstä, kirjoittamisesta, julkisuudesta, ties mistä. Mika ja Nora viihtyivät paneelissa kolme varttia, mikä kertonee jo jotain kiireisten ihmisten prioriteeteista. Kirjabloggaajat jatkoivat vielä yleisön kanssa puoli tuntia. (Kuvan ja yleisön näkökulman paneelista voi kurkata vaikka Sallalta.)

Kaiken tämän hulinan jälkeen keski-ikäinen messuilija olikin jo melkoisen väsy ja koti kutsui. Mutta mukavaa oli. Kiitos kaikille! Helsingissä jatketaan. Onneksi toipumisaikaa on kolmisen viikkoa!

P.S. Näin sitten ihan omin silmin Jenni Haukionkin :) Niin, ja Ilkka Kanervan...