Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä

 

”Walter on jälkimaineeltaan Suomen rikkain väliinputoaja.”

 

Olen ollut jo vuosia innokas suomalaisten taitelijoiden elämäkertojen lukija (innostuksen merkittävänä sysäyksenä pidän edelleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa), mutta muiden elämänalojen merkittävien henkilöiden elämäkertoihin en ole kovinkaan innokkaasti tullut tarttuneeksi.

Viime syksynä (2.9.2023) kuitenkin luin Helsingin Sanomista kiinnostavan arvion juuri ilmestyneestä Walter Ahlströmin elämäkerrasta. Kriitikko Sini Kuvaja toteaa kirjan kirjoittaneen Sakari Siltalan tavoin, että aikanaan Suomen suurimman yrityksen johtaja ja Suomen rikkain mies on nykyään lähes tuntematon nimi suurelle yleisölle. Tunnustan tässä, että kuuluin tuolloin todellakin tuohon suureen yleisöön, sillä en muistanut Walter Ahlströmistä koskaan kuulleenikaan. Ahlström teollisuusyrityksen nimessä ja erilaisten tuotteiden yhteydessä oli tietysti tuttu.

Helsingin Sanomien tietokirja-arvioiden tapaan Kuvaja on kirjoittanut lähinnä laajan referaatin arvioitavana olevan elämäkertateoksen mielenkiintoisimmista kohdista, joten jos aikoo tarttua Sakari Siltalan teokseen Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä eikä vielä tiedä sen kohdehenkilön monivaiheisen elämän merkittävimpiä käänteitä, kannattaa jättää arvion lukeminen myöhemmäksi. Elämäkerta on nimittäin jokseenkin koukuttavaa luettavaa.

Onnekas sattuma johti siihen, että sain hankittua kirjan itselleni vielä samana syksynä vain pelkkien postikulujen hinnalla (OAJ:n jäsenlahja <3 ). Massiivinen opus (569 sivua!) siirtyi hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja.

Ahlströmien nimi oli kuitenkin jäänyt jotenkin alitajuntaani, sillä kun mieheni toivoi muutaman päivän kesäretkeä, minulla oli jo alustava suunnitelma valmiina. Haluaisin mennä Noormarkkuun tutustumaan Ahlströmin ruukkialueeseen, joka nettisivujensa perusteella vaikutti kauniilta ja kiinnostavalta kohteelta. Meillä on molemmilla henkilökohtainen kytkös pienimuotoiseen sahateollisuuteen, joten matkasuunnitelma rakentui lopulta sen ympärille, miten olisi mahdollista osallistua ruukkialueella sijaitsevan Makkarakosken sahamuseon opastetulle kierrokselle.

Makkarakosken saha.

Kun liput opastukselle sekä majoitus ruukkialueen hotellissa oli hankittuina, olikin aika tarttua järkälemäiseen elämäkertaan. Päätin, että kirjan on oltava luettuna ennen lomamatkaa. Päätös oli lopulta erinomainen. Koska aikataulu oli hieman tiukka, otin avuksi äänikirjan. Sen lukee mainiosti näyttelijä Jarkko Pajunen. Kuuntelin kirjaa aina sopivien askareiden parissa ja katsoin kuvat painetusta versiosta. Välillä myös luin joitakin osuuksia. Hyvin toimi.

Ahlströmin yritysryppään perustaja oli Walter Ahlströmin isä Antti Ahlström, joka sai alkupääoman liiketoiminnalleen avioitumalla itseään toistakymmentä vuotta vanhemman varakkaan talollisen lesken kanssa. Walter Ahlströmin äiti Eva Ahlström oli Antti Ahlströmin toinen vaimo. Walter oli vasta 21-vuotias, kun voimakkaasti yhtiötä laajentunut Antti-isä yllättäen menehtyi. Walterin äiti Eva Ahlström johti yritystä kymmenisen vuotta, kunnes oli Walterin vanhimpana poikana aika astua johtoon. Oli hylättävä haaveet insinöörin ja pianistin urista.

Isotalo.

Antti Ahlström osti Noormarkun ruukin vuonna 1870, samana vuonna, jona hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Perhe asettui ruukin alueelle. Isotalo eli Antti ja Eva Ahlströmin koti sekä yhtiön pääkonttorina toiminut rakennus valmistui vuonna 1882 (suunnittelija Evert Lagerspetz). Rakennus on edelleen hyväkuntoisen näköisenä ja kauniin puutarhan ympäröimänä ruukkialueen keskellä, lähellä ruukin tuotantolaitoksia eli koskesta voimansa ottaneita pajaa ja sahaa.

Havulinna ja puistoa.

Havulinna-huvilan Walter ja hänen Lilli-vaimonsa rakennuttivat itselleen hieman syrjemmäs mutta kuitenkin niin, että sen ikkunoista ja terasseilta lienee hyvä näkymä ruukkialueelle ja muun muassa Isotaloon. Havulinna on ymmärtääkseni nykyään yksityiskäytössä, mutta sen upeaan puutarhaan tai oikeammin puistoon järjestetään opastettuja kiertokävelyjä. Havulinna valmistui vuonna 1901, ja sen suunnitteli Gustaf Adolf Lindberg. Elämäkerran mukaan Walter oli innokas mikromanageeraaja ja puuttui monenlaiseen yksityiskohtaan myös kotitalonsa suunnittelussa ja toteutuksessa.

Koska Walter Ahlström oli todella merkittävän monialayrityksen itsevaltainen johtaja usean vuosikymmenen ajan, kertoo Korkea peli paitsi Walter Ahlströmin ja hänen läheistensä elämänvaiheista myös paljon A. Ahlström Oy:n vaiheista. Lisäksi mukana kulkevat niin poliittinen kuin kulttuurihistoria lukuisine käänteineen. Kuten Siltalakin muistuttaa, Walter Ahlström johtaessa yhtiötä koettiin Suomessa sortovuosia, suurlakko, ensimmäinen maailmansota, kansalaissota, itsenäistyminen ja maailmanlaajuinen lama pörssiromahduksineen.

Kaiken tämän keskellä ja tuoksinassa Walter Ahlström tiimeineen laajensi, kehitti, osti ja myi kiivaaseen tahtiin. Ei siis ihme, että elämäkerta on sivumäärältään muhkea. Välillä ihmiset, vuosiluvut, osakekurssit, poliittiset käänteet ja paikkakunnat alkavat vilistä tarkkaavaisenkin lukijan silmissä ja korvissa. Jo Ahlströmien perheet olivat monijäsenisiä, ja koska kyseessä oli pitkälti perheyritys, vaikkakin jättimäinen sellainen, nimiä ja sukulaisuussuhteita tosiaan riittää. Painetun kirjan sisäkansien Ahlströmien sukupuut ja yritykseen kuuluvien laitosten sijainnin osoittava kartta olivat oivaksi avuksi.

Tietysti pohjatiedot ovat tällaisten teosten parissa eduksi. Itselläni Suomen historian tärkeimmät käänteet ovat kohtalaisesti hallussa, mutta taloushistoria ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostavaa. Nyt sain sitä melkoisen rautaisannoksen!

Loppuyhteenvetoni menee jotakuinkin niin, että Walter Ahlström todellakin pelasi korkeaa peliä eli otti moneen otteeseen aivan järjettömän kovia ja mielettömän suuria taloudellisia riskejä. Tarvittiin tietysti taitoa ja hyvää luottoa, mutta myös kosolti onnea. Riskit eivät koskaan realisoituneet täydessä mitassa. Niin kuitenkin olisi moneen otteeseen voinut käydä.

Pääkonttori puistoineen.

Jonkinlainen riski oli uuden, hulppean ja verrattoman pompöösin Pääkonttorin (suunnittelija Emil Fabritius) rakennuttaminen yhtiölle Noormarkun ruukkialueen sydämeen. Rakennustyöt alkoivat keväällä 1914. Kustannuksissa ei nuukailtu, vaan monumentaalista ja huippunykyaikaista tavoiteltiin avoimesti. Kellariin tuli jopa kylpylaitos kaakeloituine uima-altaineen. Sitä punaiset käyttivät vuonna 1918 julkeasti käymälänään.

Pääkonttori joen toiselta puolelta kuvattuna.

En tietenkään hyväksy toisten omaisuuden turmelemista saati muita rikoksia, mutta jotenkin myös ymmärrän, miksi Pääkonttorin röyhkeä mahtipontisuus sai aikaan ylilyöviä reaktioita. Pääkonttori on edelleen paikoillaan ja käytössä hienon puiston keskellä. Suuriksi kasvaneet puut armollisesti pehmentävät omituista vaikutelmaa, jonka ympäristöönsä (minun mielestäni) täysin sopimaton mammutti ruukkimaisemassa luo.

Villa Maireaa sisäpihan puolelta. 
Huvilassa ei saa kuvata, mutta ulkona saa, myös sisäpihalla.
Kuvassa olohuoneen avattava maisemaseinä,
joka on osoittautunut hyvin epäkäytännölliseksi.
Oppaan mukaan perhe on avannut seinän alle viisi kertaa.

Tässä on tunnustettava sellainenkin ammottava aukko sivistyksessäni, että en tiennyt Maire Gullichsenin olleen Walter Ahlströmin tytär. Tähän Siltala siis viittaa tuolla alkuun lainaamallani lausahduksella. Aika moni, minäkin, tunnistaa Antti Ahlströmin nimen ja tietää Maire Gullichsenin. Mutta yhteys näiden kahden välillä oli minulle uutta. Olin jo vuosia haaveillut käynnistä maailmankuulussa Alvar ja Aino Aallon suunnittelemassa Villa Maireassa, ja kun minulle nyt sitten viimein valkeni, että kyseinen rakennus on Ahlströmin Noormarkun ruukkialueella, varasin meille samoin tein opastetun kierroksen myös Villa Maireassa. Kyllä kannatti!

Villa Mairean pihasauna ja kaistale uima-allasta
sekä tärkeä mänty, jonka takia
rakennuksen paikkaa kuulemma siirrettiin.

Paikan päällä oli vielä pieni yllätys, miten lähellä Havulinnaa Villa Mairea sijaitsee. Perhe on todella halunnut pysyä tiiviinä yhteisönä. Korkeassa pelissä kerrotaan melko paljonkin Maire-tyttären ja isän kompleksisesta suhteesta. Samoin ruoditaan vaiheet, joiden kautta yhtiöön palkattiin Harry Gullichsen ja miten hänestä tuli ensin (vähän jopa skandaalinkäryisesti) Walter Ahlströmin vävy ja sitten suuryhtiön pääjohtaja. Hänen kauttaan yhtiön johdossa ei kuitenkaan käsitellä eikä käydä yhtiön myöhempiä, yhä monipolvisemmiksi muuttuvia vaiheita läpi.

Niihin tutustuimme tarkemmin käydessämme melko lähellä Noormarkkua sijaitsevassa Kauttuan ruukinpuistossa. Antti Ahlström päätti ostaa Kauttuan ruukin keväällä 1873. Alueella on nyt Euran kaupungin ylläpitämä pieni museo (joka sijaitsee vaatimattomasti alueen etäisessä nurkassa Vierailukeskuksessa). Siellä voi katsella kaupungin tuottaman lyhytelokuvan vuodelta 2006, jossa kerrotaan ruukin vaiheita. Antti Ahlströmin kerrotaan sen mukaan empineen ruukin ostoa, mutta yön yli nukuttuaan hän tuli toisiin ajatuksiin katsellessaan ruukinkartanon kaunista puistoa, josta Evakin varmasti pitäisi.

Kauttuan ruukinkartanon kellotorni.

Elokuva päättyy siis vuoteen 2006, ja siinä todetaan muutosvauhdin vain kiihtyneen sen hetkisiin aikoihin tultaessa. Vähänpä aavistivat, miten paljon muutoksia vielä olisi tulossa! Viimeisten kahden vuodenkin aikana on Kauttuan teollisuuslaitoksia myyty ja ostettu, lakkautettu ja pilkottu. Mutta edelleen siellä alhaalla kosken rannassa jokin teollisuuslaitos oli toiminnassa.

Terassitalon toisiksi ylin kerros toimii
museo- ja näyttelytilana. 
Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Mielenkiintoisin kohde Kauttuan ruukilla on Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Terassitalo, jonka Gullichsenit tilasivat arkkitehdeilta. Ideana oli luoda uudenlaista huokeaa mutta viihtyisää asumista työntekijöille ja aloittaa sarjatuotanto. Valitettavasti Terassitalo on jäänyt uniikiksi, eli suuret suunnitelmat valuivat hiekkaan. Elokuvassa Maire Gullichsen toteaa kustannuksia kauhistelevalle Alvar Aallolle, että yhtiöllä on kyllä rahaa. (Elokuva on siis osittain näytelty dokumentti.) Terassitalo valmistui vuonna 1938 eli vuotta ennen Villa Maireaa.

Terassitalo alhaalta kuvattuna.
Kontrasti perinteisiin asuntoihin melkoinen.

Sakari Siltala sanoo Korkean pelin alkusanoissa tiedostavansa, että elämäkerturi helposti lumoutuu kohteestaan. Hän on kuitenkin omien sanojensa mukaan pyrkinyt kuvaamaan Walter Ahlströmiä monipuolisesti ja avoimin mielin sekä jättämään varsinaisten johtopäätösten tekemisen lukijalle. Mielestäni hän on onnistunut vähintäänkin hyvin. Walter Ahlströmin julkisuuskuva on ollut piinkova liikemies, jolla oli avoimen radikaalejakin oikeistomielipiteitä. Lisäksi hän oli hyvin mieltynyt luksukseen eikä säästellyt, kun tuli aika rakennuttaa vaikka oma salonkivaunu tai ties monesko huvijahti.

Tämän julkisuuskuvan takaa raottuu kuitenkin muutakin. Walter oli tunteikas, intohimoinen, ailahteleva ja herkkänahkainen mies. Kovat oikeistolaiset kannat voi ymmärtää, kun ottaa huomioon, että hän itse hädin tuskin selvisi murhayrityksestä ja että hänen veljensä ammuttiin mielivaltaisesti kansalaissodan melskeissä.

On latteaa sanoa, ettei raha tee onnelliseksi. Ei se tunnu tehneen Ahlströmejakaan onnellisiksi, vaikka perhe oli ainakin aikanaan Suomen rikkaimpia ellei peräti rikkain. Kaikki kolme yhtiön miespääjohtajaa menehtyivät varhain. Walterin terveys horjui erilaisista hoitojaksoista huolimatta pitkään. Syitä voi elämäkerrasta poimia useita. Perhepiirissä tapahtui avioeroja ja lasten kuolemia sekä välillä ankaria repiviä riitoja omaisuudesta.

Mutta kyllä rahasta varmasti oli paitsi helpotusta monessa tilanteessa myös suoranaista iloa. Ahlströmit osasivat järjestää hulppeita juhlia ja tehdä hienoja matkoja. Elämästä myös nautittiin. Eikä ainakaan Noormarkussa ollut pulaa kauneudesta.

Lähes kaikki Ahlströmit harjoittivat avokätisesti hyväntekeväisyyttä ja mesenointia, niin Walterkin. Hän myös perusti vuonna 1926 Walter Ahlströmin säätiön, jonka tarkoituksena on tukea nuorten diplomi-insinöörien jatkokoulutusta. Korkea peli on tämän säätiön tilaama elämäkerta, ja sen sivuilla on hieno kirjatraileri, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa.

Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä
Siltala 2023. 569 s.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen.

Korkea peli on käännetty ruotsiksi ja englanniksi.

Painettu kirja saatu lahjaksi, kuunteluaikapalvelu maksettu itse. Myös jutussa kuvattu matka täysin omakustanteinen.

Kirjallinen illallinen ravintola Kappelissa

Markkinointiyhteistyö

Kauniin aurinkoisessa mutta hyytävän jäisen tuulen viilentämässä kevätillassa sujahdimme hieman jännittyneinä sisään maineikkaan ravintola Kappelin ovesta. Pitkäperjantai-ilta vaikutti sujuvan valoisassa ravintolassa leppoisasti. Iloinen hälinä, astioiden kilinä ja kevyt puheensorina toivottivat meidät tervetulleiksi lähes täyteen ravintolaan.

Vakavailmeinen hovimestari johdatti meidät kahden hengen ikkunapöytään aivan pyöreän ovellisen nurkkaerkkerin tuntumaan rakennuksen länsisiipeen. Takkeja varten nökötti toisen erkkerin liepeillä pystynaulakko. Jo tästä asetelmasta välittyy nykyisen Kappelin perustunnelma: samaan aikaan mutkattoman rento ja arvokkaan hienostunut, moderni ja perinteitä kunnioittava.

Lämpölasi-ikkunan läpi katseltuna kevätilta vaikutti jo lämpimämmältä, ja oli helppo suostua, kun paikalle rientänyt ystävällinen tarjoilija ehdotti alkuun lasillisia kuohuviiniä. Niitä siemaillessamme ja ruokalistoja tutkaillessamme seuralainen huomasi kyynärpäänsä tuntumassa kilven, joka kertoi pöytämme olleen Eino Leinon legendaarinen kantapöytä! Kirjallisuusihmisen sydän kyllä sykähti! Mikäpä olisi siinä nauttia illallista kaikessa rauhassa ja miettiä, mitä kaikkea pöydän ääressä onkaan puhuttu ja mietiskelty.

Saman kristallikruunun alla valkoisten pöytäliinojen hohteessa ovat Esplanadin vilinää seuranneet muutkin tunnetut kulttuurihenkilöt, kuten Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, L. Onerva ja Juhani Aho. Viimeksi mainittu on kirjoittanutkin Kappelista:

 ”Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä joka ilta istumaan juoda tuutinkinsa ja syödä portsiooninsa ja sen päälle kahvia – liköörin kera.”

(Juhani Aho, Helsinkiin, Lastuja I-IV, 1909.)

Portsioonien valintaan siis ryhdyimme mekin alkujuomamme kannustamina. Kappeli on ilahduttavasti hyödyntänyt legendaarista menneisyyttään nykyhetkessä, eli ravintolalla on tarina, kuten on muodikasta sanoa. Ruokalistalla on esimerkiksi kolme menuvaihtoehtoa viinipaketteineen: Eino Leino (liha), L. Onerva (kasvis) ja Jean Sibelius (kala). Kaikki kolme vaikuttivat mielenkiintoisilta, ja arvoin pitkään, minkä valitsen. Päädyin lopulta Eino Leinoon, olimmehan hänen kantapöydässäänkin.

Alkupalana Kappelin kalalajitelma:
lohitartar, kylmäsavustettua lohta,
marinoitua silakkaa, hiillostettua siikaa,
rosmariinikurkkua ja puikulaperunalettuja.

Jälkiruoaksi
créme brûlée ja tyrnisorbetti
sekä marinoitua tyrniä.
Oli viedä kielen mennessään!

Olimme paikalla kutsuttuina, ja meitä passattiin esimerkillisesti. Tosin panimme merkille, ettemme olleet mitenkään poikkeus, vaan kaikista ympärillämme olleista asiakkaista pidettiin hyvää huolta. Iltaa oli viettämässä niin pariskuntia, pieniä seurueita kuin perheitäkin. Myös turisteja Kappeli tuntuu viehättävän. Koska tiukkaa pukukoodia ei ole, voi syömään tulla huoleti vaikka reissukamppeissaan.

Kolmen ruokalajin illallisen parissa viihdyimme mukavasti pari tuntia, joiden aikana aurinko ehti laskea korkeiden rakennusten taakse ja Esplanadin puiston valot syttyivät. Oli jälleen aika astua hyiseen kevätiltaan, mutta hyvä ruoka ja juomat lämmittivät kulkijoita mukavasti, samoin leppoisan ja samalla juhlavan illan muisto. Kiitos! 💕

Poistuttuamme ravintolasta
moikkasimme vielä Eikkaa 😃.

****

Ravintola Kappeli viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlavuottaan. Maineikkaan ravintolan vaiheisiin voi tutustua ravintolan nettisivuilta, johon on koottu tietoa ja mielenkiintoisia linkkejä. Hotelli- ja ravintolamuseon ja Kappelin kustantamasta Nautinnon nälkä -novelliantologia kannattaa lukea vierailun alla tai sen jälkeen ainakin Virpi Hämeen-Anttilan novelli Auki vain kesäisin, jossa kertautuu ravintolan historia mielenkiintoisessa muodossa. Sain tuon novelliantologian lahjaksi ravintolailtamme päätteeksi ja ilahduin kovasti. Sen kansien välissä on kahdeksan ruoka-aiheista novellia Suomen eturivin nykykirjailijoilta ja aion sen vielä lukea kokonaan, kunhan ehdin. Samoin on tavoitteeksi asetettu aurinkoinen kesäpäivä ja Kappelin terassi… Ehkä jonain vuonna?

****

Tämä juttu on kirjoitettu markkinointiyhteistyönä, eli HOK-Elantoon kuuluva ravintola Kappeli on tarjonnut illan seuralaiselleni ja minulle tätä kirjoitusta ja Instagramissa julkaistua kuvaa vastaan. Lämmin kiitos! 

#Kappeli150 #ravintolakappeli

Kirjabloggaajien suviajot Kuopiossa

Kuluneella viikolla olen ollut kirjallisella sisäpiknikillä Juhani Ahon kanssa ja iltahämäräisellä hautausmaakävelyllä ihailemassa Minna Canthin kiiltävää hautapaatta. Sade ja viima eivät haitanneet tippaakaan kirjabloggaajien suviajoja Kuopiossa runon ja suven päivän merkeissä. Lämpimät kiitoshalaukset vielä emännille Amman lukuhetki
-blogin Aino-Maria, Tuulevin lukublogin Tuulevi, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, DesdemOna-blogin Johanna ja Kirjanurkkauksen Satu! Toitte Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan ja minun kesääni aurinkoa ja lämpöä!

En enää edes muista, keneltä idea kesäisestä Kuopio-kokoontumisesta aikoinaan lähti, mutta kirjabloggareiden yhteisön aktiivisuudesta kertonee jotain, että idea ihan oikeasti toteutui. Kuopiolaiset kirjabloggaajat siis toimivat emäntinä ja järjestivät ohjelman meille vieraille. Alkuinnostuksen hieman laannuttua ja elämän realiteettien noustua pintaan paikan päälle Kuopioon siis saapui kokonaista kaksi vierailevaa bloggaajaa, mutta se ei tahtia haitannut.

Kirjavaihtareita tyrkyllä!

Alkulämmittelyksi oli siis tarkoitus kokoontua puistoon nyyttäripiknikille ja vaihtaa kirjoja. Sateisen ja kolean sään takia runon ja suven päivän iltapäiväpiknik oli siirtynyt Snellman kesäyliopiston suosiollisuuden ansiosta sisätiloihin. Levitimme siis kirjat ja eväät lattialle ja pöydille. Lämmittelyvaiheesta tunnelma kuumeni kuitenkin silmänräpäyksessä, kun paikalle asteli kesäpukuinen herrasmies kävelykeppiään heilutellen. Kirjabloggaajat, ainakin minä, hieraisivat silmiään ällistyneinä: keikarihan oli itse Juhani Aho!

Halattuaan ensin tervehdyksien kera läpi naisista koostuneen seurueemme Aho istahti sohvalle tarinoimaan kanssamme Kuopion kirjallisesta elämästä ja omasta hyvään vauhtiin päässeestä kirjailijanurastaan. Jutusteltavaa ja kyseltävää riittikin helposti ainakin tunniksi. Mikä kohtaaminen! Poskisuudelma vielä näin virtuaalisesti välitettynäkin sinne Kallaveden rannoille!

Kirjailijat Kirsi Pehkonen ja Marja-Leena Tiainen
kertoivat kirjoistaan
ja keskustelivat kanssamme kirjallisista aiheista.
Tunnelma oli lämmin ja avoin,
vaikka kuvasta ei sitä ehkä välitykään!

Ahon poistuttua seurueeseemme liittyivät kirjailijat Marja-Leena Tiainen, Kirsi Pehkonen ja Tatu Kokko, joista viimeksi mainittu oli sonnustautunut vaaleaan kesäpukuun… Valitettavasti kiireinen Kokko joutui poistumaan pian toisten saavuttua, mutta Tiainen ja Pehkonen kertoivat meille puolentoista tunnin ajan kirjallisesta tuotannostaan ja kirjoittamisesta sekä kirjojen julkaisemisesta ylipäätään.

Marja-Leena Tiaisen uusinta tuotantoa:
kolme nuorille kirjoitettua selkokirjaa
ja 'tavallinen' nuortenromaani Viestejä Koomasta.

 Aika vierähti kuin siivillä kuunnellen ja keskustellen, ja olikin onni, että kirjailijat liittyivät seuraamme vielä illallisellakin (kyllä, runsaan piknikin jälkeen siirryimme suoraan ravintolaan illalliselle!). Kirjoista ja lukemisesta riitti meillä juttua vaikka kuinka, mutta sitten alkoi illan lähestyvä jalkapallo-ottelu vetää kirjailijoita puoleensa bloggaajia enemmän.

Minna Canth pitää kuopiolaisia tiukasti silmällä.

Ennen yöpuulle vetäytymistä Aino-Maria kierrätti meitä vielä kirjallisella iltakävelyllä. Poikkesimme kurkistamassa Minna Canthin patsasta Minna Canthin tyylikkäässä puistossa. Sieltä vaelsimme vielä todelliseen toiviokohteeseen eli hautausmaalle ja Minna Canthin haudalle. Hautausmaamiljöö olikin todella vaikuttava uhkeassa vehreydessään.

Minna Canthin sohvakalusto!

Yön keräsimme voimia kukin tahoillamme, ja aamulla kello kymmeneltä tapasimme jälleen Kuopion korttelimuseon edustalla. Ohjelmassa oli seuraavaksi tutustuminen Minna Canthille kuuluneeseen esineistöön, jolla on kalustettu salonki museon päärakennuksessa. Mari toimi epävirallisena museo-oppaanamme ja luki esittelyt. Keskustelumme karkasi kovin maallisiin yksityiskohtiin pohtiessamme, miten kirjailija oikein toimi kirjoittaessaan lempipaikassaan eli keinutuolissa. Meistä vaikutti kovin hankalalta. Salongin sohvakalusto taas ei vaikuttanut kovin mukavalta, vaikka se esittelytekstissä sellaiseksi mainittiinkin. Tosin riippuu tietysti vertailukohdasta. Kyllä topattu tyylihuonekalu voittanee puukansisohvan pehmeydessä. 

Keinutuoli, joka kuulemma oli Minna Canthin
lempikirjoituspaikka.
Vaikuttaa epäkäytännölliseltä.

Museokierros jatkui sitten Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan merkeissä. Tuulevi oli etukäteen valikoinut otteita Kähkösen teoksesta Kuopion taivaan alla, jossa Kähkönen muun muassa kertoo Kuopion historiasta ja omista romaaneistaan sitä taustaa vasten. Eläydyimme romaanien tunnelmaan museoon rakennetuissa käsityöläis- ja työläisasunnoissa.

Kiitos kaikille suviajoihin osallisille! Tapaamisiin!

P.S. Kuopio on aivan mainio kirjallisuusturistikohde! Suosittelen lämpimästi ja voisin tehdä itse uudenkin matkan kohteeseen.

Lisätietoa suviajojen kirjailijavieraista ja vierailuun muuten vain liittyneistä kirjailijoista:

Tatu Kokko on kuopiolainen kirjailija ja kustantaja. Kannattaa ehdottomasti tutustua Kokon projektiin, jossa luetaan ääneen jännittävää nuortenkirjaa Rob McCool ja Krimin jalokivi. Myös Kokon Livekirjailija-blogi on seuraamisen väärtti! Tässä vaiheessa myös kiitokset kirjailijalle kirjalahjasta. Saimme nimittäin mukaamme kukin Heinäkuun päivä -nimisen romaanin. Sillekin pitää raivata lukuaikaa!

Monipuolisen kirjailijan Kirsi Pehkosen tuotantoon kannattaa paneutua kirjailijan kotisivujen kautta. Siellä on myös kirjailijan blogi. Itse olen lukenut toistaiseksi Pehkoselta vain hänen esikoisdekkarinsa Karhuvaaran uhri, jonka arvion julkaisen blogissani syksymmällä. Se siis osallistui viime vuonna Johtolanka-kisaan.

Marja-Leena Tiainen ei esittelyjä kaipaa, neljäkymmentäyksi julkaistua teosta kertovat riittävästi. Olen kirjoittanut blogiin Tiaisen teoksesta Khao Lakin sydämet, mutta lukenut olen aiemmin lukuisia muita. Suosittelen lämpimästi hänen Alex-trilogiaansa, joka on ajankohtainen jos mikään. Myös selkonuortenkirjat on tehty todelliseen tarpeeseen.

Sirpa Kähkösen tuotannosta olen vuodattanut pitkän tekstin ja erikseen Hietakehdosta ja Graniittimiehestä. Turha sanoakin, että Kähkönen on kirjailijaidoleitani. 

Terveisiä Oxfordista! Vinkkejä kirjamatkailuun.

Christ Church Collegen puutarhaa.

Kun keski-ikäinen dekkareihin hurahtanut ja historiasta kiinnostunut kirjanörtti suunnittelee itselleen lahjaksi lomamatkaa, ei kohteeksi valikoidu etelän aurinkoranta vaan jotain vallan muuta: Oxford. Merkkipäivän kunniaksi vietimme miehen kanssa kolme vuorokautta uskomattoman upeassa ilmapiirissä. Tähän kirjoitukseen olen poiminut muutamia kirjallisia vinkkejä matkaltamme iloksi muillekin reissua kenties suunnitteleville.

Valitsimme hotelliksi Thamesin rannalla ja Follyn sillan kupeessa sijaitsevan pienen hotellin nimeltä The Head of the River. Hotellissa on tusinan verran huoneita, joista saimme numero ykkösen, nimeltään T. S. Eliot. Numero kolme oli J. R. R. Tolkien, kulmahuone sekin. Hotelli ei sovi liikuntaesteisille (jyrkät portaat) eikä herkkäunisille (melu terassilta ja kadulta kuuluu suoraan huoneeseen, eikä vuodekaan ole mukavimmasta päästä), mutta on todella romanttinen ja idyllinen. Vuoteen päätyseinä on tapetoitu kirjatapetilla!

Vain parin sadan metrin päässä hotellilta sijaitsee Thames Valleyn poliisiasema, joka on tuttuakin tutumpi paikka kaikille komisario Morsen ja Lewisin tutkimuksia seuranneille, kuten meille. Tätä kohdetta ihailimme vain ulkoa käsin.

Hotellin takapihalta pääsee suoraan poluille, jotka johtavat Christ Church Collegen niityn ohi collegen puutarhaan ja pihaan tai joenrantaan soutujoukkueiden venevajoille. 

College on kirjallisesti kiinnostava ainakin, koska siellä syntyivät Lewis Carrollin Liisan seikkailut Ihmemaassa ja esimerkiksi sen Great Hall on toiminut Harry Potter -elokuvien Tylypahkan suuren lumottukattoisen ruokasalin esikuvana. Valitettavasti kyseinen halli on parhaillaan remontissa, joten sinne ei päässyt kurkistamaan. Collegen sisäpihalla kasvavaa pajua (?) englantilainen pikkutyttö epäili tällipajuksi.

Meidän mielestämme puistossa kasvava hieman isompi puu olisi ollut parempi tällipajuksi:

Christ Church Collegen ohi kävelypolut jatkuvat eri suuntiin, muun muassa ohi kuuluisan Merton Collegen. Polun päässä sijaitsee kasvitieteellinen puutarha, joka sekin oli tutustumisen arvoinen kohde.

Kasvitieteellistä puutarhaa.

The Radcliffe Camera.

Ensimmäisenä päivänä meitä kehotettiin kiipeämään St Mary the Virginin torniin ihailemaan Oxfordin torneja. Kiipeily kannatti, vaikka loppumatkan kierreportaat ovat todella ahtaat ja jyrkät. Tornista on huima näköala joka suuntaan, ja sieltä tosiaan saa parhaan kuvan Radcliffe Camerasta, joka toimii Bobleianin kirjaston yhtenä lukusalina. Valitettavasti sinne ei ollut matkamme aikana pääsyä, mutta sitä ympäröivään aitaan oli lukittu lukuisia polkupyöriä aivan kuten olemme tv-sarjoista nähneet. Kävimme myös kävelemässä Huokausten sillan alta.

Minulle antoisin ja mieleenpainuvin kohde taisi olla Bodleianin kirjaston opastettu kierros. Kierroksia on tarjolla eripituisia ja hintaisia. Pienin mahdollinen taitaa olla pistäytyminen Divinity School -salissa, jossa on kuvattu ainakin ensimmäisen Harry Potter -elokuvan sairastupakohtaus. Varasin itselleni tunnin mittaisen peruskierroksen, enkä katunut. Opas oli miellyttävä ja asiantunteva herrasmies, entinen kirjaston työntekijä, joka puhui kirjastosta koko ajan me-muodossa. Opastus oli tietysti englanninkielinen, mutta opas puhui rauhallisesti ja selvästi, joten tunsin ymmärtäväni lähes kaiken kehnosta (ruostuneesta) kielitaidostani huolimatta.

Divinity School.

Kirjaston varsinaiset vanhat kokoelmasalit ja lukuhuoneet sijaitsevat toisessa kerroksessa, ovat edelleen aktiivikäytössä sekä hengästyttävän upeat! Valitettavasti näissä tiloissa kuvaaminen oli kiellettyä (kuvia löytyy kuitenkin helposti Googlen kuvahaun avulla, kannattaa kokeilla!). Jos olisin opiskelija, joka saa kunnian tehdä tutkimustyötään tuon kirjaston loossissa, en varmasti kykenisi muuhun kuin ihmettelemään suunnatonta onneani ja ihailemaan upeaa ympäristöäni. Poikkesin nopeasti myös kadun toisella puolella sijaitsevassa kirjaston uudessa osassa, jossa on näytteillä kirjaston upeimpia esineitä, muun muassa ensipainos Shakespearen kootuista murhenäytelmistä ja käsikirjoitusversioita Kaislikossa suhisee -kirjasta…

Bodleianin kirjaston uuden osan lukusalin sisäänkäynti.

Koska olimme Englannissa, piti tietysti virkistäytyä pubeissa. Ensimmäiset virkistävät oluttuopilliset kävimme siemaisemassa The Eagle & Child -pubissa, samaisessa, jossa on The Rabbit Room. Siellä kokoontuivat The Inklings -ryhmän jäsenet keskustelemaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Istuin saman pöydän ääressä kuin J. R. R. Tolkien aikoinaan!

Kirjanörtille Oxfordin kirjakaupat ja museomyymälät ovat todellisia taivaita, joissa saa pidellä kiinni kukkaronnyöreistään.

The Blackwell's Bookshopin dekkarihylly!

Waterstonesin myyjät suosittelevat Tove Janssonia.

Haruki Murakamille pyhitetty 'alttari' Blackwell'sillä.

Murakamin ystäville suositeltiin Paasilinnaa.

Suklaata erilaisiin tarkoituksiin...

Näitä olisi pitänyt hankkia aika monta!

Lisää kirja-aiheisia Oxfordin-matkavinkkejä löytyy Lukulampusta.