Jättää vai jatkaa? Mikä pulma!

Kirjastoreissulta tulee laahattua kotiin sellaisiakin kirjoja, joiden lukemisesta ei ole ihan varma. Kun ilmaiseksi saa ottaa kotiin ja sitten palauttaa, oli lukenut tai ei, riski on aika olematon. Jos ei miellytäkään, ei tarvitse aloittaa tai lukea loppuun. Tunnolliselle ihmiselle kesken jättäminen tosin on välillä tuskallista. Tuo palauttamismahdollisuus muuten alkaa kirjantäytteisessä kodissamme olla myös melkoista plussaa!

Hiljattain kirjastosta tuli nuortenkirjapinon kylkiäisenä napattua uutuustelineestä dekkari. Toiveena kun on, että viimeistään joululomalla olisi aikaa paneutua tähän lempikirjallisuudenlajiin oikein kunnolla. Kyseinen kirja on Saara Kesävuoren Saarroksissa. Kirjailijan nimi vaikutti aivan oudolta, eikä kirjan aika lattea nimi tai dekkarille hyvin tavanomainen kansikuvakaan soittanut mitään kelloa. Takakantta koetin silmäillä, mutta kiireessä siitä ei oikein mitään jäänyt mieleen. Jostain psykopaatista ja saaresta kuitenkin taisi olla kyse.

Aloittelin kirjaa tiistai-iltana. Hetki ei ollut hyvä, sillä olin juuri aamupäivällä saanut loppuun huikean Jään. Lisäksi Downton Abbeyn jakso oli aivan liian nyyhky. Näitä vasten Saarroksissa-dekkarin raaka maailma tuntui kuin iskulta vastoin kasvoja. Luin kirjaa sivulle 35 asti ja päätin, etten luekaan eteenpäin. Kirja on kirjoitettu hyvin, liiankin hyvin, joten keskeytyspäätös ei johtunut huonosta kielestä tai tökkivistä henkilöistä. Tarina vain tuntui olevan aivan liian realistinen ja pelottava. Voin pahoin lukiessani 18 juuri täyttäneestä Kaarlosta, joka vapautuu pakkohoidosta. Hoitoon Kaarlo eli Kodak, kuten hän itse itsensä on nimennyt, joutui, koska hän murhasi 14-vuotiaana nuoremman velipuolensa. Tekoa Kodak ei ole tunnustanut eikä hetkeäkään katunut. Nyt on tullut aika kostaa isälle, ukille ja isosisko Sentalle. Isä on muuttanut vaimonsa kanssa uudelle paikkakunnalle ja odottaa toiveikkaana poikaansa kotiin. Vaimo on paennut Tukholmaan ja tyttäret Senta ja Tyyne ovat ulkosaaristossa autiolla luostarisaarella. Lopetin kohtaan, jossa Kodak julmasti pahoinpitelee isäänsä saadakseen tältä selville Sentan olinpaikan.

Kesävuori on noilla alkusivuilla kuvannut minusta hyytävällä tavalla nuoren psykopaattitappajan mieltä ja ajatuksia. Koska Kodak ei tunne mitään, hän tekee kauheita tekoja saadakseen itsestään irti edes jotain tunteen tapaista, kuten nautintoa toisten ihmisten pelon näkemisestä. Jotenkin nykypäivän mediaa ja suomalaista menoa seuraavana ja vielä nuorten kanssa työskentelevänä ahdistuin tästä kuvauksesta melkoisesti.

Kun sitten ryhdyin hieman googlaamaan tätä tekstiä varten, yllätyin. Ensinnäkin Saara Kesävuori on entiseltä nimeltään Saara Sarkkinen! Olen urani alkuvuosina luettanut yhtä hänen nuortennovelliaan asiakkaillani. Raju tarina (jonka nimeä en nyt valitettavasti muista) sai usein innokkaan vastaanoton, ja muistan useammankin nuoren vielä tarkistaneen tunnin jälkeen kirjoittajan nimen kirjastokäynnin varalta. Kesävuori aloitti nuortenkirjailijana 1980-luvulla, ja Valkoinen ankka sai valtion kirjallisuuspalkinnon ja Töitä mun faijalle! oli Topelius-ehdokkaana. 90-luvulla Kesävuori siirtyi näytelmäkirjailijaksi, ja sittemmin on ilmestynyt romaaneja: Hyvä isä (2008), Tarvitse minua (2009) ja Äidin rakkaus (2011). Tämä dekkarikaan ei ole aivan tyhjästä syntynyt, sillä taustalla on jo voitto vuoden 2010 dekkarinovellikilpailusta Kouvolassa. Voittajanovelli Syntymäpäivän jälkeen on julkaistu kokoelmassa Murhattu mieli.

Tuo Saara Sarkkiseksi paljastuminen herätti kiinnostukseni uudelleen. Jospa sittenkin pitäisi koettaa vielä? Lisärohkaisua tulee Suvi Aholan lyhytarviosta (HS 8.9.2012), jossa hän kirjoittaa mm. näin: Romaanin nimi on tylsä ja ensimmäiset luvut matelevat. Nuoren tappajan vapautuminen mielisairaalasta saa kiemurtelemaan: tätäkö pahuuden anatomiaa liki neljäsataa sivua?Äkkiä ollaankin venematkalla etäiselle Saaristomerelle, dominikaaniveljien hiljaisuuden retriittiin. Kun tajuan lukevani trilleriä, kirjan palaset loksahtavat paikalleen. Ja imu voimistuu! --- Välillä tekstissä on tyhjäkäyntiä ja naiivia psykologiaa, mutta loppuratkaisu yllättää. Kesävuori osaa harhauttaa lukijaansa herkullisesti.

Kyllä, taidan sittenkin antaa kirjalle vielä uuden mahdollisuuden. Lisäksi pitänee laittaa luettavien listalle ainakin nuo muut aikuisten romaanit. Vaikuttavat kiinnostavilta. Oletko lukenut jo tämän teoksen? Kannattaako minun jatkaa? Entä onko Kesävuoren tuotanto muuten tuttua? Suositteletko?

Miksi Kolmikulma jäi kesken

Viime syksynä kohistiin jonkin verran toimittaja-kirjailija Karo Hämäläisen uudesta aluevaltauksesta. Aiemmin liudan lastenkirjoja julkaissut Hämäläinen debytoi trilleririntamalla uutuudellaan Erottaja. Helsingin Sanomat julkaisi kehuvan arvion, ja esimerkiksi Salla kirjoitti positiivisesti kirjasta. En kuitenkaan missään välissä ehtinyt kirjaan tarttua, vaikka siitä kiinnostuinkin, ja niinpä seuraava finanssitrilleri Kolmikulma ehtikin ilmestyä ennen Erottajan lukemista. Päätin jättää kylmästi Erottajan toistaiseksi väliin ja aloittaa suoraan Kolmikulmasta. Ehtisinhän lukea esikoistrillerin sitten myöhemminkin.

Väärin. En lue. Kesken jäi nimittäin Kolmikulmakin, vaikka kuuntelin sitä työmatkoilla äänikirjana. Yleensä huonompikin tai vähemmän kiinnostava uppoaa kuunneltuna, vaikka ei välttämättä tulisi kirjana loppuun kahlattuakaan. Tällä kertaa olisi kannattanut uskoa Helsingin Sanomien Juhana Rossin arviota, josta voin kolmen ensimmäisen levyn kuunneltuani allekirjoittaa jokaisen väitteen ja lisätä joukkoon vielä omianikin. Lainaan tähän omaan tekstiini Rossin arviota (kursivoidut kohdat).

Nimi Kolmikulma viittaa on suureen yhdysvaltalaiseen rahoitusalan yritykseen, jonka palveluksessa on myös suomalainen uraohjus Ilari Rautavaara. Suomessa järjestetään huippusalainen kriisikokous, jossa on tarkoitus järjestellä Hellenian valtion lainoja, ja Ilarin firman pyrkimyksenä lienee vetää kunnon voitot välistä.

Minua nyppi jo tuo Hellenia. Miksei suoraan Kreikka? Hellenian presidentti on vastemielinen opportunisti Conrado Iliades, joka ottaa vastaan Ilarin tarjoaman lahjuksen mutta joka saman tien joutuu salaperäisten ammattirikollisten kaappaamaksi. Koplaa johtaa hotellihuoneesta käsin saksalainen Irene Adler (viittaus Sherlock Holmesiin, muuten). Adler  pukeutuu farkkuihin, koska yleisin rikospaikoilta löytyvä kuitu on tummansininen puuvillakuitu. Ei Adler kuitenkaan aio rikospaikalle osua. (Tällaisten yksityiskohtien viljely muuten nyppi minua Hiltusen Sysipimeässäkin, jossa Lia valitsi huolella puuvillakäsineensä ostopaikkaa myöden, vaikka asialla ei ollut sen enempää merkitystä kokonaisuuden kannalta. Jos haulikko on seinällä, se pitää laukaista!)

Kolmen ensimmäisen tunnin aikana ei juuri pidemmälle päästykään. Kokonaiskesto on 12 tuntia 45 minuuttia. Suurin osa kuuntelemastani ajasta kului finanssijargoniin, englanninkielisiä termejä ja osin sensuroituja **ttu-sanoja vilisevään selittelyyn maailman rahavirtojen kulusta. Hohhoijaa. En jaksanut seurata, ja hyvä, etten nukahtanut rattiin. Viihdekirjaa lukiessaan sitä toivoisi ymmärtävänsä edes enimmän kerrotusta ilman ekonomin papereita. Lisäksi vielä tämä, mistä Rossikin huomauttaa:

Hämäläinen käyttää paljon tilaa lukijaa turhauttaviin kvasifilosofisiin sisäisiin monologeihin tyyliin:

"Jotain tapahtuu. Jotain tapahtuisi pian. Muutos. Se on aina mahdollisuus. Hän ajattelee sen uhaksi."

Tai toinen esimerkki: "Vielä on pelastettavissa jotain, edes jotain. Melkein kaikki. Ehkä enemmän kuin kaikki. Hänen täytyy toimia."

Uhh!

Ärsytyskynnyksen ylittävät myös lukujen aluissa mainitut kellonajat. Vaikka juuri mitään ei luvussa tapahtuisikaan, ilmoitetaan aika sekunnin tarkkuudella! Tarkkojen kellonaikojen on kaiketi tarkoitus korostaa romaanin vauhdikasta menoa niin kuin televisiosarja  24:ssä, mutta niistä syntyy teennäinen vaikutelma. Kun Adler käy ostamassa myslipatukoita tai Rautavaara iltapäivälehden, ei paljoa kiinnosta, kuinka monta sekuntia on edellisestä kohtauksesta kulunut.

Kolmikulman pikkutarkka ja tarinan kannalta toisarvoinen paikkojen ja asioiden dokumentointi puuduttaa. Ääriesimerkkinä liian pitkälle viedystä pikkutarkkuudesta ovat pitkät selostukset siitä, millaista pullovettä tai virvoitusjuomaa romaanin henkilöt missäkin tilanteessa nauttivat.

Tähänkin ehdin jo kiinnittää itse huomiota, vaikka siis kuuntelin vain neljänneksen kirjasta. Aika turhaa on kertoa, että kertakäyttömuki oli valkoinen tai että hotellin minibaarissa oli Coca-Colaa, Fantaa ja Lapin Kultaa ja mitä edellä mainituista henkilö nyt sitten valitsee ja mitä hän olisi voinut valita tai oli joskus aiemmin valinnut. Samaten pitkästyttävää oli seurata pienen kärpäsen hukuttautumista samppanjalasiin, olkoonkin vain sadan euron juomaa suoraan Ranskasta.

Rossi on lukenut kirjan loppuun ja vakuuttaa, että vauhtiakin riittää. Minä en koskaan päässyt sinne asti, mutta Rossi toteaa: Kaikesta vauhdista huolimalla Kolmikulma ei vie lukijaansa mukanaan. Syy on epäuskottavissa ja etäisiksi jäävissä henkilöissä sekä hämärässä kerronnassa. Lukijalle ei selkene, mitä romaanin henkilöt lopulta tavoittelevat ja mihin suuntaan juonen on tarkoitus purkautua. Keskeyttämispäätös saa vahvaa tukea. Kiitos.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tästäkään kirjasta onneksi samaa mieltä kuin Juhana Rossi ja minä. Norkku piti vallan valtavasti ja toivoo pian saavansa lisää. ”Tarina kulkeekin mukavasti eteenpäin kolmen kertojan avulla ja Hämäläinen antaa jokaiselle heistä mukavasti toisistaan erottuvan äänet. Erityisen hyvin hän onnistuu tavoittamaan juuri Ilarin äänen, miehen joka älykkyydestään ja varallisuudestaan on jotenkin juntti. Ilari on aito, ärsyttävä, nokkela ja jopa vähän hauskakin”, kirjoittaa Norkku Nenä kirjassa -blogissaan. Minusta Rautavaara ehti olla ainoastaan vastenmielinen, mutta ehkä hänellä sitten oli hetkensä.

Talousihmisen näkökulmakin on mielenkiintoinen, ja sen voi lukea vaikkapa Nordnetblogista, jossa Jukka Oksaharju arvioi Kolmikulmaa varsin perusteellisesti: ”Karo Hämäläinen on Kolmikulmassa selvästi kotikentällään, sillä teoksen vahvuuksiksi nousevat osuva markkinaympäristön kuvaus ja finanssimaailman slangin viljely sopivina annoksina. Karon katu-uskottavuus on siten aivan riittävä kirjoittamaan valitusta teemasta. Kolmikulma onnistuu kiteyttämään erinomaisesti pankkikriisien ja liian vähäisesti säännellyn markkinatalouden perusasetelman: korkeat tuotot ovat yksityisiä mutta suuret vastuut hädän hetkellä yhteisiä. Kun poliitikoilta loppuvat vaihtoehdot, ovat kaikki päätökset veronmaksajien etuja.”

Jälleen kerran totean, että syy lienee lukijassa, joka ei koukutu näillä eväillä. Kaikki kirjat eivät ole kaikille, edes minulle, ja hyvä niin! 

Karo Hämäläinen: Kolmikulma

WSOY 2012. Lukija Toni Kamula. 11 cd-levyä, kesto 12 h 45 min.

Karo Hämäläisen blogi Karon kuvalehti.

TTT: Kymmenen keskeytettyä kautta aikojen

Innostuin viime viikolla kovasti Satun blogista löytämästäni brittiläisen kirjablogin The Broke and the Bookish verkkomeemistä Top Ten Tuesday. Blogista löytyy hengästyttävä lista toteutetuista ideoista ja linkkejä toisiin blogeihin, joihin meemi on levinnyt. Silmäilin sitä nopeasti ja samaan hengenvetoon listasin kymmenen kirjaa, joita en aio lukea. Tästä päähänpistosta sukesikin sitten blogissani ennen näkemättömän vilkas keskustelu kirjoista, joita joko kannattaa tai ei kannata lukea. Häkellyttävää, mutta kivaa! Kiitos kaikille osallistuneille!

Kymppilistaus oli niin kiehtova, että saman tien päässäni alkoi pyöriä jo monta ideaa uusista listoista. Aionkin siis ainakin parina tiistaina julkaista oman Top Ten Tuesday -listani eli TTT:n. Tällä toisella kerralla päätin laatia listan kymmenestä kesken jääneestä kirjasta kautta aikojen. Ensin ajattelin, että tehtävä taisi olla liian vaikea, sillä kuuden ensimmäisen jälkeen alkoi lyödä tyhjää. Enhän minä koskaan jätä kirjoja kesken! Blogin aikanakin olen tainnut niin tehdä ehkä neljästi, ja lähes kaikista olen synnin tunnossa kirjoittanutkin, viimeksi tästä.

Mutta kuten olen ennenkin huomannut, ihmisen muisti ja mieli toimivat oudosti. Kun kerran olin alkanut mielessäni askarrella kysymyksen parissa, alkoi alitajunnasta tai jostain muualta popsahdella pintaan muistikuvia, milloin illalla ennen nukahtamista, milloin kirjaston kirjoja silmäillessäni. Niinpä voin siis ylpeänä esittää

Kymmenen keskeytettyä:

1. Franz Kafka: Linna

Valmistuttuani ajattelin, että pitää lukea lisää klassikkoja. Kafka on hyvin nimekäs tekijä, jonka tuotantoon viittaillaan milloin missäkin kirjallisessa yhteydessä. Muodonmuutoksen olin jo lukenut, siispä ostin itselleni Linnan. Valitettavasti en koskaan päässyt linnan portista sisään. Säälittävästi kirja taisi majailla yöpöydälläni parisen vuotta, kunnes luovutin ja laitoin kirjan ensin vuosiksi hyllyyn, sitten eteenpäin. Olin hankkinut sen Otavan klassikkosarjan sinikantisena pokkarina, joten ei hirveän pahasti kirpaissut siitä luopuakaan.

2. Herman Melville: Moby Dick

Samalla ajatuksella kuin tuossa edelläkin lähdettiin liikkeelle. ”Kutsukaa minua Ismaeliksi”, vai miten se nyt menikään. Ei taidettu päästä edes avomerelle, valitettavasti. Tämän kirjan kohdalla keskeyttäminen on harmittanut edellistä enemmän, sillä sen olin hankkinut kovakantisena laitoksena. Ihan kokonaan en ole vielä lukemisajatuksesta selvästikään luopunut, sillä omistan kirjan edelleen, vaikka olen vienyt sen työpaikan hyllyyn asiakkaitten iloksi.

3. Monica Fagerholm: Diiva

Sarjassamme katkeria pettymyksiä! Rakastin Fagerholmin läpimurtoteosta Ihanat naiset rannalla, joka on aivan toisenlainen kuin tämä. Diivasta en ymmärtänyt oikein mitään, joten käsittämättömät tapahtumat ja niiden puuttuminen sekä aivan kummallinen kieli puuduttivat sitkeän lukijan. Oli jätettävä kesken. Sittemmin kyllä luin Amerikkalaisen tytön ja pidinkin melko lailla. Samaa aihetta kiertävä Säihkenäyttämö ei avautunut ihan yhtä vähällä. Diivan kohdalla luovuttaminen oli siksikin helpohkoa, että kyseessä oli kirjaston kirja. Tässä ehkä ratkaisevinta olivat täysin väärät ennakkoasenteet ja -odotukset. Kovin helpolla en mielestäni luovuta, sillä olen antanut kirjailijalle uusia mahdollisuuksia.

4. Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

Olin todella innoissani, kun Hämeen-Anttilan esikoisromaani Sudenvuosi ilmestyi. Erittäin oppinut ja sivistynyt henkilö ei voi kirjoittaa huonoa romaania, ajattelin. Sudenvuosi ei huono ollutkaan, vaikka oli silti pieni pettymys. Ajattelin, että tästä se lähtee kehittymään ja parempaa on tulossa. Elokuvankin kävin katsomassa, ja ihastuin uusiin kasvoihin eli Krista Kososeen. Mutta sitten tuli tämä Hämeen-Anttilan toinen romaani. Kylläpä tökki! Musiikkiviittaukset ja muu taidekrääsä tuntuivat niin päälle liimatuilta ja harkituilta, että alkoivat tunkea päällimmäisiksi tarinassa. Kirjaston kirja oli helppoa viedä takaisin keskeytettynäkin. Olin kyllä salaa pikkuisen vihainen. Miten niin fiksuna ihmisenä pitämäni kirjailija voi kirjoittaa sellaista p***aa? Sittemmin olen lukenut kirjailijalta vielä ainakin teokset Kolmastoista lapsi, Perijät, Sokkoleikki, Päivänseisaus ja Railo. Aina välillä romaaneissa on hetkensä, mutta usein jää pettymys käteen. Sitkeä olen kuitenkin yrittämään, vai mitä? Nyt syksyllä julkaistua Tapetinväristä on kehuttu kirjailijan parhaaksi…

5. Anne Rice: Vampyyri Lestat

Ennen tätä tämänhetkistä ehkä jo hieman laantumassa olevaa vampyyribuumia päätin tutustua alan yhteen kulttikirjailijaan eli Anne Riceen, jonka tuotantoon viittailtiin usein silloin (1990-luvulla) lukemissani kirjoissa. Muistaakseni myös jotkut oppilaista taisivat Ricen tuotantoa lukea. Oli myös elokuva. Veren vangit aloittaa Lestat-sarjan, ja sen sain vielä ihan kunnialla luettua, vaikka en muistaakseni mitenkään kauheasti innostunutkaan. Kakkososa olikin jo sitten liikaa sietokyvylleni, joten takaisin vain kirjaston hyllyyn.

6. P. D. James: Pahuuden palkka

Brittidekkarin fanittajalle tämä on hieman noloakin. Innostuin Jamesin verkkaisista dekkareista ensin television kautta, ja olen lukenut hänen kirjojaan melkoisen pinon. Jossakin vaiheessa alkoi tuntua, että paras terä on jotenkin kadoksissa. Olen ostanut tämän kyseisen teoksen pokkarina ja lukenut siitä arviolta 30-50 sivua. Kesken jäi aikoinaan, koska mitään ei tapahtunut! Kyllä dekkarin pitää alkaa vetävästi. Luovuttanut en kuitenkaan ole, sillä edes suuressa kirjahyllyn tyhjennyksessä en raaskinut tästä vielä luopua. Ehkä joskus. Lisäksi mainittakoon, että olen tämän jälkeen lukenut parikin Jamesin uudempaa dekkaria.

7. Katariina Souri: Pillerinpyörittäjä

Olen ihan oikeasti lukenut tämän kirjoittajan teoksen Tulikärpäsiä. En ollut hirveän innostunut, mutta ajattelin, että aina pitäisi antaa toinenkin mahdollisuus. En sitten kuitenkaan pystynyt. Aloitin Pillerinpyörittäjää kyllä, mutta muistaakseni jo takakansitekstissä oli jokin kömmähdys, joka sai hampaani kirskahtamaan pahaenteisesti. Muutaman sivun kahlattuani luovutin. Tosin kirja pölyyntyi melkoisen ajan yöpöydälläni vielä päätöksen jälkeen, joten saatoin vielä alitajuisesti elätellä toiveita. Kirjan olen laittanut kiertoon ja samalla tein lujan päätöksen, että vaikka kirjailija vaihtaisi nimensä Saban kuningattareksi, hänen kirjojaan en enää ehdi lukea.

8. Kari Hotakainen: Jumalan sana

Tämä harmittaa todella! Olen suuri Hotakais-fani. Tein virheen siinä, että tartuin Jumalan sanaan ensin äänikirjana ja kuuntelin sitä lenkkikaverina. Liian hajanainen kuuntelutahti pilasi kirjan. Lisäksi jossakin vaiheessa tajusin, että tekstin typografian vihjeet jäävät kuunnellessa kokonaan pois, joten olin melkoisesti eksyksissä monesti. Kuuntelin kuitenkin sitkeästi, mutta ihan viime metreillä homma jäi kesken. Tähän palaan vielä, mutta kirjaversiona ainakin ensin.

9. Emma Donoghue: Huone

Tämän kirjan olisin halunnut kovasti lukea, sillä se oli ihan ensimmäinen kustantajalta pyytämättä saamani ennakkokappale. Lisäksi kirjaa rummutettiin kovasti ja se nousi ostajalistoille komeasti. Luin kirjaa puoleen väliin, mutta sitten oli vain pakko antaa periksi. Kuvotti, oksetti ja ahdisti. Mitään kunnon vastapainoa näille tuntemuksille ei tuntunut löytyvän. En ihastunut pikkulapsen kieleen enkä vakuuttunut sen aitoudesta. Luovutin, ja kirjankin olen jo antanut eteenpäin. Ei minulle.

10. Pyhä raamattu

Tämä harmittaa ja pikkuisen hävettääkin. Länsimaisen kulttuurin kulmakivi on edelleen kesken. Hyydyin hyvistä aikeista huolimatta jonnekin Vanhan testamentin teurastuksiin ja päällikköluetteloihin. Luin myös turhan vanhaa käännöstä, joten uudella yrittämällä kenties kannattaa tarttua modernimpaan versioon. Onko Raamatusta sellaista versiota, jossa jokaista jaetta ei olisi numeroitu? En vain siihenkään tottunut yrityksistä huolimatta. Ehkä jokin ”Raamatun kertomukset”-versio sopisi minulle paremmin. Saa ehdottaa. 


Onko Sinulla samoja keskeytettyjä tai muita vastaavia kokemuksia?

Miksi Sysipimeä jäi kesken

Viime syksynä luin Imagen toimittaja Pekka Hiltusen esikoisromaanin Vilpittömästi sinun lievähköjen ennakko-odotusten rasittamana. Listasin arvioni loppuun ristiriitaisia tuntemuksia herättäneen kirjan plussia ja miinuksia. Loppuun vielä olen todennut, että aion lukea myös seuraavan osan sarjasta. Kun sitten Vilpittömästi sinun vielä sai Vuodenjohtolanka -palkinnonkin, olin tyytyväinen, että kirja oli jo luettujen listalla ja jäin odottelemaan jatkoa.

Trilogiaksi suunnitellun sarjan kakkososa Sysipimeä ilmestyi tänä syksynä. Jollakin tavalla innostukseni (joka siis ei ollut alussakaan kovin suurta) oli lähes vuoden aikana laimennut, ja ajattelin jo jättäväni tämän kakkosen suosiolla jollei nyt väliin niin ainakin myöhemmäksi. Sitten Hesarin arvio oli suorastaan suopea. Ehkä sittenkin kannattaisi lukea? Kun kirjastokäynnillä huomasin kirjan odottelevan uutuushyllyllä, päätin ottaa sen mukaan ja ainakin kokeilla. Laina-aika on kaksi viikkoa, joten heti sitten tuumasta toimeen, vaikka kirjapinot ovatkin hengenvaarallisen korkeita.

Vilpittömästi sinun ilmestyi Gummeruksen kustantamana, mutta Sysipimeä on WSOY:n kirja. Nykyaikaista menoa, eli kirjailija on oitis vaihtanut kustantajaa. Miksiköhän? Kirja on ulkoasultaan aika toisenlainen kuin aloitusosa. Nyt kansiaihe viittaa jotenkin mystiikkaan, kenties jopa fantasiaan kaupungin utuisen silhuetin ansiosta. Kannella ei nyt kuitenkaan minun kohdallani ollut vaikutusta lukupäätökseen. Sen sijaan kesken jäämiseen vaikutti tekstin kirjasinkoko, joka on erittäin pieni. Ymmärrän, että pokkareihin painetaan välillä teksti pienellä, jotta sivumäärä pysyisi kurissa. Kovakantisen kirjan kohdalla ihmettelen ratkaisua, varsinkin, kun sivumäärä on maltillinen, 362. Liian pieni teksti tekee itse lukemisesta raskaan suorituksen.

Jätin siis Sysipimeän kesken. En siksi arvioi tai esittele tässä kirjoituksessani kokonaisteosta vaan vain sen ensimmäisiä 62 sivua. Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä, tiivistää Hanna Kirjainten virrassa. Hanna oli väärä lukija Klaukkalalle, eikä chick lit -genre ole muutenkaan hänen omintaan. Miksi sitten Sysipimeä ei sopinut minulle, vaikka dekkarit ovat juuri sitä omintani?

Vaikea sanoa. Kun arvioin edellistä osaa, moitin erityisesti alun pitkäveteisyyttä. Yli sata sivua kirjan alussa olivat pakkopullaa, ennen kuin juoni alkoi vetää. Se ei lähtenyt vetämään tässä kakkososassa ainakaan ennen sivua 62, jota pidemmälle en siis lukenut. Monenlaista kyllä tapahtuu, mutta ei mitään, mikä todella herättäisi halun lukea pidemmälle. Hiltunen on media-ammattilainen, ja alan asiantuntijuus paistaa kyllä hyvällä tavalla läpi kirjan alkusivuilla. Kritisoidaan median sensaatiohakuisuutta, sitä, kuinka helposti voi nykyään pilata julkisuuden henkilön elämän ja uran perättömällä huhulla, miten nettiin voidaan syöttää vihamateriaalia jne. Ajankohtaisia, tosia, pelottavia aiheita. Mutta silti Hiltusen tapa kertoa niistä jätti minut kylmäksi. Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan.

VS:n esittelyyn kirjoitin pitkän kappaleen, jossa esittelen päähenkilöt, suomalaistaustaiset Marin ja Lian sekä Studion toiminnan. Voisin sen kopioida tähän suoraan, sillä kaikki kertomani on toistettu Sysipimeän alussa. Mitään uutta ei ole lisätty. Marin ja Lian suomalaisuutta on koetettu alleviivata kertomalla, että heidän vierasperäiset nimensä kiinnittävät huomiota, että he juovat paljon kahvia ja että he välillä juovat itsensä kunnolla humalaan. Kuinka omaperäiseltä nämä seikat oikeasti tuntuvat Lontoossa nykypäivänä?

Henkilökuvauksen pinnallisuus ja yksiulotteisuus lieneekin keskeinen syy siihen, että Hiltusen tyyli ei minuun pure. Mari on suorastaan epämiellyttävän kova ja kylmä, eikä Liastakaan saa oikein otetta. Hän ei kiinnosta minua eikä mikään hänessä oikein vetoa minuun. Harmi, sillä ainekset kiinnostaviin henkilöihin ovat kyllä olemassa.

Kesän keskeytetyt

Kirjablogiani seurailleet tietävät, että en kovin helposti jätä kirjaa kesken. Aina kuitenkin toivoo, että jotakin tapahtuisi, kirjan juoni alkaisi vetää tai kirjailijan tyyli lakkaisi ärsyttämästä. Haluan antaa kirjoille tilaisuuden. Mutta rajansa kaikella rajattomien kirja-aavojen rannalla!

Kevään uutuusdekkareita silmäillessäni huomio kiintyi brittikirjailija Ann Cleevesin jännäriin, joka on epäsuomeksi nimetty VERA – Kuolonkukkia. Kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan piti alkaa Suomessa kesäkuussa, mutta sen esittäminen lykkääntyi jostain syystä hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Kirjan kuitenkin luin ja tykästyin sen verran Cleevesin tyyliin, että olen nyt lukenut häneltä kaksi muutakin romaania, ns. Shetlanti-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Loputkin olen kirjastosta jo tuonut kotiin odottelemaan.

Kirjojen nimeäminen tuntuu siis monellakin tapaa ongelmalliselta, vaikkei nyt ihan tuohon suomen kielen normistoon kompastuttaisikaan. Kevään uutuusluettelossa oli nimittäin toinen lähes samanniminen dekkari, Nina Peuran esikoisteos Kuolemankukkia. Törmäsin tähän kirjastossa ja päätin lukaista senkin. Valitettavasti en pystynyt. Kerronta tökki siihen malliin ensimmäisten viiden sivun aikana, että päätin luovuttaa. Asetelmakin vaikutti kummallisen kököltä. Poliisipäähenkilö hälytetään kesken romanttisen hotelliviikonlopun Tampereelta tutkimaan Helsingissä tapahtunutta mahdollista rikosta. Hotellin sänkyyn jää myrtynyt ja pettynyt nainen, joka kostoksi laittaa puhelimensa äänettömälle. Hienostoasunnossa on pidetty opiskelijabileet, jotka kuvailun perusteella ovat olleet varsin kaukana opiskelijabileistä, vaikuttavat enemmänkin keski-ikäisten snobien illanvietolta. Aamulla juhlien suosittu emäntä on löytynyt keittiön lattialta hengettömänä. Sankaripoliisi kyselee latteita muutamalta vieraalta, jotka vastaavat vielä latteammilla vastauksilla. Hohhoijaa. Takakansiesittelyn mukaan kirjassa oli vielä luvassa keveitä ihmissuhdepohdntojakin. Valitan, ei minulle. Helsingin Sanomien Antti Majander -parka on lukenut koko kirjan.

Toinen julman keskeytyksen uhri on Sophie Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus, jonka lainasin äänikirjaversiona kirjastosta. Olen lukenut yhden osan Kinsellan Himoshoppaaja-sarjasta ja pitänyt, joten ajattelin, että tämä voisi kesäloman aikana mennä mukavasti automatkojen rattona. Hieman kyllä epäilytti kirjan massiivisuus, äänikirjalevyjä on nimittäin kolmetoista ja yhteiskesto lähes kuusitoista tuntia. Kirja on tietysti chic litä, joten sen päähenkilö on nuori lontoolaisneitonen. Lara on sotkenut elämänsä jättämällä työnsä ja ryhtymällä head hunter -yrittäjäksi, vaikka ei tiedä alasta mitään. Firma on menossa vararikkoon hyvää vauhtia. Pahinta on kuitenkin, että Laran suuri rakkaus ja elämän mies on jättänyt hänet. Toipuminen ei ole edes alussa, vaikka hän yrittää kovasti rauhoitella vanhempiaan vakuuttamalla jo päässeensä koko asiasta yli. Sitten ovat vanhan, 105-vuotiaan sukulaistädin hautajaiset, joissa vainaja alkaa kummitella Laralle ja vaatii tätä etsimään kadonneen kaulakorunsa. Laran on kuitenkin ensimmäiseksi keskeytettävä polttohautaus… Lara ja kummitustäti jatkavat yhdessä sekoilujaan. Pääsin jo viidenteen levyyn, kun huomasin, että kirjasta oli tehty varaus. Päätin oitis luopua ilosta seurata näitä hölmöilyjä yhtään enempää ja ilahduttaa varauksen tehnyttä kirjastonkäyttäjää jo tänään. Monet ovat tästä kyllä pitäneet, ainakin jonkin verran, kuten Susa ja Kirjapeto, joka suorastaan nautti kyynelten kera.

Mitkä kirjat Sinä olet jättänyt kesken ja miksi? Oletko lukenut juuri nämä minun hylkäämääni ja pitänyt? Kerro ihmeessä!

Kesken jäi Kuinka kuolleita käsitellään

Osaan todella huonosti jättää kesken aloittamiani kirjoja. Joskus kuitenkin käy niin. Blogeista olin tutkaani saanut kehuja ruotsalaisesta John Ajvide Lindqvististä, ja kun kirjastossa törmäsiin Kuinka kuolleita käsitellään -teokseen, nappasin sen mukaani. Joku sanoikin hiljattain jossakin blogissaan, että luetut päivitykset toimivat myös alitajuisesti.

Jostain syystä olin jäänyt siihen käsitykseen, että Lindqvist on dekkaristi tai jännityskirjailija, mutta kyseessä onkin kauhukirjailija. En hyljeksi kauhua, vaan olen jossain elämäni vaiheessa suorastaan ahminut mm. Stephen Kingin tuotantoa. Lindqvist myös kirjoittaa ihan sujuvasti ja romaani lähtee liukkaasti alkuun.

Tukholma ja koko Ruotsi on viikkoja kärvistellyt ennenkuulumattomassa helleaallossa. Nyt Tukholman ylle on muodostunut eräänlainen negatiivinen ukkonen, sähkökenttä, jossa on mieletön varaus. Ihmiset ja eläimet kärsivät yhä voimistuvasta päänsärystä, eikä mitään sähkölaitteita saa kytkettyä pois päältä ja virtajohdon irrottaminen pistorasiasta on mahdotonta. Tilanne muodostuu piinallisen tuskalliseksi, kunnes varaus yllättäen purkautuu.

Seuraukset ovat arvaamattomat. Kuolleet heräävät henkiin. Hirvikolarissa juuri menehtynyt nainen nousee sairaalasängystä:

Evan yläruumis oli paljas, vaatteet oli leikattu pois. Rintakehän oikea puoli oli yhtä ammottavaa hyytyneen veren ja resuisen ihon ympäröimää aukkoa. Siellä sisällä kilisi ja kolisi. Hetkeen David ei kyennyt näkemään Evaa, hän näki vain hirviön ja olisi halunnut juosta tiehensä. Mutta jalat eivät toimineet ja muutaman sekunnin kuluttua ymmärrys palasi. Hän asettui jälleen sängyn vierelle.
Nyt hän näki mistä kilinä johtui. Suonenpuristimista. Evan rintakehän sisällä roikkui metallinpuristimia pitämässä kiinni katkenneita verisuonia. Riippuvat puristimet osuivat yhteen kun hän liikahti. David nielaisi kuivasti ja sanoi: "Eva?"
Eva käänsi päätään Davidin ääntä kohti ja avasi ainoan silmänsä.

Hyytävää? Kyllä. Ilman muuta taiten kirjoitettu kauhuromaani, mutta nyt ei ole sen aika minulla.
Kustantaja Gummerus esittelee kirjailijan ja tuotantoa sivuillaan. Uusin suomennos Kultatukka, tähtönen, ilmestyy tänä vuonna. Kuinka kuolleita käsitellään -kirjaa ovat esitelleet blogeissa ainakin Aamuvirkku yksisarvinen, Ahmu ja Jori.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda)
Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2010 (2005). 400 s.

P.S. Pakko tunnustaa tännekin, että kirjahyllyä penkoessan LÖYSIN omasta takaa alennusmyynnistä hamstratun Ystävät hämärän jälkeen! Pitänee tutustua seuraavaksi, kun kerran oikein olen sen ostanutkin :)