Melina Marras: Para (Yösydän 1)

 

Kymmenisen vuotta sitten Riku Karjalainen julkaisi YouTubessa Finland-nimisen huikean hienon timelapse-videon, johon on ikuistettu komeita maisemia lähinnä Pohjois-Suomesta. Neliminuuttisen videon kohdassa 3.21 on muutaman sekunnin mittainen välähdys syysasuisesta Paavolan tammesta, joka sijaitsee Lohjansaaressa Lohjalla. Viimeistään tämä video teki Paavolan tammesta kansallisen julkkiksen, vaikka oli se toki tunnettu paikallisena nähtävyytenä ja retkikohteena aikaisemminkin.

Satoja vuosia vanhan komea tammi seisoo nuorehkon istutetun kuusimetsän keskellä. Tunnelma paikalla on epätodellinen. Onneksi pääsin lopulta monien kariutuneiden aikomusten jälkeen poikkeamaan paikalla pari vuotta sitten keskikesällä. Kohde ja noin kilometrin mittainen luontopolku lehtomaisemassa ovat kokemisen arvoisia minä vuodenaikana tahansa, olettaisin.

Paavolan tammi. 
Jos käyt tammella, 
kierrä tammen 'taakse', 
siellä on lava, jolta pääsee koskettamaan runkoa.
Puun juuria ei saa talloa!

Onneksi ehdin tammella jo käydä, sillä luettuani Melina Marraksen kauhuromaanin Para katselisin kuuluisaa tammea ja sitä ympäröivää metsää hieman toisin silmin!

Paran miljöö on Lohjalla Lohjanjärvellä sijaitseva Lohjansaari. Kannen synkeässä kuvassa on tunnistettava Paavolan tammi, ja tammella onkin merkittävä osuutensa tarinassa. Sen mahtavat juuret ulottuvat syvälle maaperään ja toimivat väylänä, jota pitkin lohjansaarelainen Yöselän suku ja rajakansan puolielävät pitävät yhteyttä ja kulkevat toistensa maailmoihin. Realistinen, jopa idyllinen maaseutukylä toimii jonkinlaisena mytologisen kauhun ja pahuuden kulissina.

Nykyhetken eli kesän 2023 tapahtumat käynnistyvät, kun leskeksi jäänyt nelikymppinen Mikko muuttaa 11-vuotiaan Roihu-poikansa kanssa Helsingistä Lohjansaaressa sijaitsevaan tyhjillään ja hylättynä olevaan Yöselän kartanoon. Kartano on kuulunut aiemmin Mikon vaimolle Varpulle. Yllättäen kuollut Varpu-vaimo ei ole kertonut kodistaan ja lapsuudestaan mitään miehelleen. Siksi hänelle tulee ikävänä yllätyksenä, miten nuivasti ja jopa avoimen vihamielisesti häneen ja Roihuun Lohjansaarella suhtaudutaan. Tulokkaat eivät ole tervetulleita, kaikkein vähiten Yöselän suvun jäsenet. Haaveet huippuravintolan perustamisesta pihan navettarakennukseen alkavat kohdata vastoinkäymisiä toisensa perään.

Lähes ensitöikseen Roihu lähtee tutustumaan pihapiiristä alkavaan metsään ja löytää kartanon mailta salaperäisen mökin, jonka ovi on tiukasti teljetty kiinni ulkopuolelta. Sisällä on kuitenkin jokin synkkä ja pelottava olento, jonka Roihu uteliaisuuttaan ja ymmärtämättömyyttään tulee päästäneeksi vapauteen.

Vähitellen lukijalle avataan saaren synkkää menneisyyttä. Parikymmentä vuotta aikaisemmin saarella on riehunut jokin kammottava peto, joka on siepannut lapsia ja raadellut kuoliaaksi aikuisia miehiä. Kaikki tämä liittyy jotenkin Varpuun ja myös Roihuun sekä kaikkiin Yöselän suvun jäseniin.

Marras hyödyntää sumeilematta suomalaisen kansanperinteen synkempää puolta ja kauhukirjallisuuden ja ylipäätään kauhugenren perinteitä. Lopputulos on paikoin melkoista verikekkeriä. Lohjansaari kuvataan eristyneenä, jossakin vähän toisessa todellisuudessa ja menneessä ajassa elävänä yhteisönä ja alueena, jonne pelastuslaitos ja poliisi kyllä tarpeen tullen poikkeavat mutta jossa esimerkiksi kadonneet lapset eivät tunnu herättäneen kovinkaan kummoisia toimenpiteitä. Ihmisruumiin osien hävittämisessä naapurinmummon komposti on oiva piilopaikka!

Kustantajan tietojen mukaan Para aloittaa Yösydän-trilogian. Omaan makuuni tämä on muutamaa astetta liiankin suoraviivaista löyhkäävillä sisäelimillä mässäilyä. Muhkeassa romaanissa olisi ollut jonkin verran tiivistämisen varaa, ja vielä yksi kierros tiukkaa toimittamista olisi voinut antaa kokonaisuudelle kaipaamani ryhtiä.

Vaikka 11-vuotias Roihu on keskeisessä osassa tapahtumia ja yksi näkökulmahenkilöistä, on Para kuitenkin aikuisten tai nuorten aikuisten kauhua, ei missään nimessä lastenkirjallisuutta. Koska kirjoissa ja lukemisessa ei ole ikärajoja, nuoret kokeneet lukijat ja kauhun ystävät voivat toki kirjaan myös tarttua.

Melina Marras: Para. Yösydän 1
Nysalor-kustannus 2024. 342 s.

Ostettu.

Melina Marras on aiemmin julkaissut kauhunovellikokoelman Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita (Kustannus Aarni, 2019) nimellä Karoliina Heinola.

Nysalor-kustannus on pieni ja ketterä kustantamo, joka keskittyy julkaisemaan spekulatiivista fiktiota eli kauhukirjallisuutta, fantasiakirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta sekä jännityskirjallisuutta, monenlaista vanhaa kirjallisuutta ja roolipelejä. Sanalla sanoen kaikkea sellaista, mitä kustantamon omistaja Matti Järvinen haluaa julkaista.

Nysalor-kustannus julkaisee erityisesti vanhaa, tekijänoikeuslain suojasta vapautunutta kirjallisuutta, mutta kustannusohjelmaan on mahdollista ottaa myös uudempaa suomennoskirjallisuutta ja jopa uusia suomenkielisiä teoksia. Kustantamo ottaa teoksista suhteellisen pieniä painoksia mutta pyrkii pitämään kaikki julkaisunsa aina saatavilla. Kustannusstrategia mahdollistaa kirjojen myymisen kohtuullisen edulliseen hintaan.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

Laura Mauro pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on kenties hämmentävintä, mitä olen aikoihin lukenut. Onneksi kirjan molemmissa esipuheissa, joista ensimmäisen on kirjoittanut kirjailija ja Haamu-kustantamon sisäpiiriläinen Marko Hautala ja toisen teoksen suomentaja ja kauhukirjailija Lauri Lattu. Heillekin Laura Mauro oli ollut ennen tähän tekstiin törmäämistä uppo-outo nimi, joka vielä hämmensi kotoisuudellaan eli kalskahti harhaanjohtavasti suomalaiselta.

Laura Mauro on kuitenkin brittikirjailija, joka on syntynyt Lontoossa ja asuu nykyään Oxfordshiressa. Hän on julkaissut useita kauhunovelleja, jotka ovat kahmineet esimerkiksi British Fantasy Award -palkintoja novellisarjassa.  Kiinnostuksen kohteikseen Mauro mainitsee japanilaisen painin, venäläiset avaruuskoirat ja suomalaisen kansanperinteen.

Viimeksi mainitusta Mauro ainakin on erittäin hyvin perillä. Sen todistaa vahvasti hänen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettu Otavaisen olkapäillä -teos. Omat erityiset mausteensa tarinaan tuovat tapahtuma-aika ja päähenkilöt. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelmahan on jo itsessään kauhea: nuoret naiset, oikeammin tytöt, yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat. Vilusta, nälästä ja kuolemanpelosta ei totisesti ole puutetta.

Kuutamoyönä asetoveri Osku alkaa tuijotella mitään näkemättömin silmin pimeään metsään ja päätyy vähän myöhemmin mielipuolisena raivoten käymään toveriensa kimppuun suu veristä vaahtoa pursuten. Mitä Osku metsässä oikein näki ja mitä hänelle siellä tapahtui?

Alkaa liikkua huhu oudosta metsän keskellä loistavasta valosta, joka houkuttelee puoleensa mutta jonka katsominen on vaarallista. Ovatko liekkiöt häiriintyneet käynnissä olevista taisteluista ja lähteneet liikkeelle? Metsässä liikkuvat ovat vaarassa päätyä aavevalon peittoon. Se muuttaa heidät verenhimoisiksi hirviöiksi.

Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä. Tarinan kyytiin hypätään heti ensimmäisistä virkkeistä ilman sen kummempia pohjustuksia tai selittelyjä. Naiskaartilaisryhmän hankala dynamiikka avautuu hienosti tapahtumien edetessä. Kun kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, seuraa valtataistelua. Alituinen kuolemanpelko ja jo nähdyt kauhut tekevät tuhoaan tyttöjen mielissä. Lisäksi kaikilla on ase, vaikka sen käyttäminen on toisille tutumpaa kuin toisille.

Valkoisten käsiin joutuminen on jatkuva, konkreettinen uhka, mutta sen eteen tulee toinen, epämääräisempi mutta sitäkin kauhistuttavampi vaara. Miten taistella jotain sellaista vastaan, joka on selittämätön ja yliluonnollinen? Mauro ei selitä tätäkään romaanin puolta auki, vaan lukija on yhtä ymmällään kuin metsään kadonnutta ystäväänsä epätoivoisesti etsivä Siiri.  

Kiitos kustantamo Haamu, että tämä teos on suomennettu! Kirjallisuus tosiaan avaa maailmaan näkökulmia, joita ei aavista olevankaan. Näinkin paatunut lukija voi vielä yllättyä! Mahtavaa!

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava)
Suom. Lauri Lattu.
Haamu 2024. 116 s.
Upea kansi Noora Jantunen.

Arvostelukappale.

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa

 

Salla Simukan kirjailijanura alkoi kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen esikoisteoksensa Kun enkelit katsovat muualle (WSOY) ilmestyi. Parinkymmenen vuoden aikana Simukka on julkaissut koko joukon kirjoja, joista tunnetuimmat ja melkoista menestystä kansainvälisestikin ovat Lumikki-trilogian romaanit Punainen kuin veri, Valkea kuinlumi ja Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2013–2014). Lisäksi Simukka on kirjoittanut erilaisia yhteisteoksia eri tekijöiden kanssa sekä kääntänyt merkittävän määrän teoksia.

Tästä kaikki alkaa on vahvasti kauhuaineksin maustettu parisuhderomaani. Nova ja Isla ovat olleet kymmenen vuotta yhdessä. Parisuhteessa on ollut ongelmia jo pitkään, mutta siitä huolimatta naiset ovat puoli vuotta sitten ostaa yhteisen talon nimeämättömän pikkukaupungin liepeiltä mäntymetsän keskeltä. Maastoon sulautuva syrjäinen talo on Novan kaikkien toiveiden täyttymys, ja pandemia on antanut puhtia sen hankinnalle.

Nyt kuitenkin on tullut aika tehdä kipeä mutta pakollinen päätös erosta. Tunteita kuohuttanut keskustelu on käyty illalla, ja sen päätteeksi Nova ja Isla ovat päätyneet nukkumaan yhdessä. Aamulla Isla on noussut ennen Novaa. Hänen ällistyksekseen Isla ei tunnu muistavan lainkaan, että he ovat eroamassa, vaan käyttäytyy kuin kaikki olisi heidän välillään hyvin.

Nova on menestynyt kuvittaja. Hän on onnistunut saamaan pitkän apurahan suomalaisen kansanperinteen kauhuaineksista kertovan teoksen kuvittamiseksi. Kylillä kulkevat kuolleet kiehtovat hänen mielikuvitustaan. Miten olisi luontevinta kuvata kuolleita? Tarinoissa he tuntuvat olevan aivan kuin elävätkin, mutta heidän käyttäytymisensä paljastaa heidän jo menneen.

Työnteko ei kuitenkaan luista, koska eroasia on edelleen ratkaisematta. Isla ei halua keskittyä käytännön asioihin vaan sulkeutuu omaan työhuoneeseensa väitöskirjansa pariin. Samaan aikaan keittiön kuiva-ainekaapissa pääsee valloilleen keittiökoisaongelma ja Nova alkaa kuulla omituisia ääniä. Onko hänen metsästä löytämässään vanhassa matkalaukussa kenties jotain ötököitä?

Novan näkökulmasta kerrottujen tapahtumien lomassa on joukko paikalliseen kansanperinteeseen liittyviä tarinoita, jotka alkavat pian kummallisesti nivoutua yhteen Novan yhä kummallisemmaksi käyvän arjen kanssa. Mitä oikein tapahtuu? Onko Isla kaikkien omituisten ilmiöiden takana vai liittyvätkö ne jotenkin taloon ja sen menneisyyteen? Mitä tapahtui talon suunnitelleelle arkkitehdille ja hänen puolisolleen?

Seksuaalisen monipuolisuuden kuvaajana Simukka on kokenut konkari, mikä näkyy keskeisen teeman luontevana käsittelynä. Sen sijaan ilmastonmuutoksen ja luontokadon Novalle aiheuttama ahdistus ja maailmantuska purkautuvat kirjan sivuille paikoin luentomaisesti. Selvennettäköön nyt tässä väärinkäsitysten välttämiseksi, että samat teemat ahdistavat minuakin. Teemat sopivat kyllä hyvin surun ja pelon rajamaastoa luotaavaan kauhuromaaniin, ovathan ne todellakin erittäin pelottavia ja ahdistavia.  

Tästä kaikki alkaa on mitoiltaan miltei pienoisromaani. Novan ja Islan tarinaan nivoutuu monenlaista häiritsevää ja omituista, jopa inhottavaa. Melko pian lukija alkaa rakennella saamiensa vihjeiden avulla teorioita siitä, mistä oikein on kysymys. Omat päätelmäni eivät kovin pahasti menneet harhaan. Kotimaisen kauhun kentällä on hyvin tilaa, ja sinne nopealukuinen Tästä kaikki alkaa sujahtaa aivan mainiosti.

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa
Tammi 2022. 169 s.
Kansi Sanna Mander.

Ennakkokappale.

Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta

 

Yksikseen tuvassaan asusteleva iäkäs Loviisa on juuri laskenut lehmänsä Lemmikin ja Vuokon kevätlaitumelle, kun hän huomaa pihan vanhassa tammessa jotain outoa. ”Tammi suhisee mekaanisella äänellä kuin kanavien väliin nitkahtanut radio.” Rungossa olevasta kolosta kajastaa outoa valoa, ja kun Loviisa työntää päänsä koloon, yksi sienirihmastoista sujahtaa hänen korvaansa.

Kolo on portti maailmankaikkeuteen, ja Loviisa saa sitä kautta viestin, että Maa on saamassa pian vierailijoita. Pitäisi valmistautua! Vanhus kokoaa voimansa ja tekee hankalan bussimatkan Maatuvanlaakson kaupunkikeskukseen Kaunalahteen. On kirjoitettava Nasaan, pääministerille ja Ilmatieteenlaitokselle. ”Dear Nasa, is space problem.”

Loviisa on yhden Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta -nimisen kauhunovellikokoelman tarinan päähenkilö. Kokoelman kauhutarinat on kirjoittanut Hertta Vierula ja kuvittanut Broci. Kustantamon esittelytekstissä kerrotaan, että Vierula kirjoittaa urbaania fantasiaa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kaksi lapsille suunnattua kuvakirjaa, mutta Kuollut tyttö on selvästi varttuneempien lukijoiden teos.

Loviisa on kokoelman ainoa mummoikäinen päähenkilö, muiden tarinoiden keskiössä on lapsia tai nuoria. Ikänsä puolesta Loviisa oli minulle läheisin henkilö, ja koska muistisairauskin koskettaa läheltä, samastuin eniten juuri tarinaan Loviisa ja maailmankaikkeus. On tietysti oma tulkintani, että Loviisan kokemukset voivat johtua myös muistisairaudesta, ja kukin lukee tekstin omasta tulokulmastaan. Mutta minä luin tämän riemastuttavana muistisairaan sisäisen maailman kuvauksena, jossa on mukava Stephen King -tvisti lentävän lautasen odotuksineen.

Novelli päättyy suorastaan karnevalistiseen kohtaukseen:

Navetan ovet aukeavat. Lehmät astuvat ulos yhtä jalkaa. Sokaisevan kirkas valo paistaa Loviisan kasvoihin. Hän istuu Lemmikin selässä kahareisin. Hänellä on yllään vain vanha roosanvärinen alushameensa, hienoin vaate, joka kaapista löytyi. Loviisa on avannut pitkän lettinsä ja hänen harmaa tukkansa kiemurtelee pitkin selkää. Hänen huulensa ovat karpalonpunaiset.
Lehmät astelevat varoen eteenpäin. Ne eivät väisty eivätkä pelkää, ne ovat maailman urheimpia eläimiä. Niistä tulee ensimmäiset lehmät avaruudessa.

Vierulan kieli on värikästä ja väkevää, ja hän on panostanut paljon tekstien tunnelmaan. Osin vastenmieliset yksityiskohdat luovat tarinoihin painostavan ja paikoin aika ahdistavankin yleisvaikutelman. Brocin kuvat tukevat hienosti tekstiä. Kuvia on niukasti, vain yksi kuva tarinaa kohden, mutta ne ovat kaikki koko sivun kokoisia.

Brocin kuvitus kauhunovelliin Rihmasto.

Nuorille suunnatut kirjat saavat aina yläkoulun äidinkielenopettajan minussa hereille. Tämäkin kirja on aivan mainiota materiaalia yläkoulun genrekirjallisuusjaksoon, mutta suosittelen opettajaa huolella lukemaan tekstit ennen kuin niitä opetuksessa käyttää. Tämä kirja ei ihan herkimmille välttämättä sovi ainakaan ihan itsekseen luettuna. Mutta vähän rohkeammille tässä on oivallisia tarinoita nautittavaksi.

Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta
Karisto 2020. 69 s.

Arvostelukappale.

Patricia G. Bertényi: Pimeyden kirja

 

Sunnuntaina 3.10.2021 klo 15.10–15.50 vedän Turun kirjamessuilla Suomen dekkariseuran nimissä dekkaripaneelin, johon osallistuvat kirjailijat Patricia G. Bertényi, Marko Kilpi, Seppo Mustaluoto ja Christian Rönnbacka. Tarkoitus on keskustella paitsi nelikon tuoreimmista kirjoista myös sarjojen kirjoittamisen kiemuroista.

Kirjailijanelikko on julkaissut yhteensä vaikuttavan määrän teoksia, ja vaikka mielestäni olen kohtalaisen hyvin kotimaisen jännityskirjallisuuden kartalla, jouduin paneelia varten lukemaan koko joukon kirjoja. Osan olin jo aikanaan lukenut, mutta muistini tuntui vaativan virkistämistä, ja osa oli kokonaan lukematta eri syistä.

Christian Rönnbackan uusimman Antti Hautalehto -dekkarin Tulen aika olen esitellyt täällä, ja jutun lopussa on linkit melkein kaikkiin sarjan aiempiin osiin. Seppo Mustaluodon Janne Norrman -toimintatrillerisarjan ja sen uusimman osan Reikäpää olen esitellyt täällä. Marko Kilven Undertaker-sarjasta olen kirjoittanut aikaisemminkin, mutta neljännestä osasta Kuoleman kosketus ja viidennestä Kuolemanpelko julkaisen jutun vasta messujen jälkeen, kun Kuolemanpelon saa 6.10. arvostella.

Tässä jutussa käsittelen Patricia G. Bertényin Varjojen lähettiläs -sarjaa, jonka aloitusosasta Salaisuuksien galleria esittelen täällä. Paneelikeskustelua varten luin myös kakkososan Varjonen saari sekä tietysti tämänvuotisen kolmososan eli Pimeyden kirjan, joka päättää trilogian. Kyseessä on jatkuvajuoninen sarja, jonka osat kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä. Ainakin itselleni oli tarpeen kerrata myös aloitusosa pitkän lukutauon takia.

Tässä kohtaa lienee paikallaan varoittaa, että loppujutussa on jonkin verran juonipaljastuksia. Jos siis et vielä ole lukenut Salaisuuksien galleriaa tai Varjojen saarta, kannattanee jättää loppu tästä jutusta odottelemaan. Tervetuloa takaisin tänne, kun kirjat on luettu ja olet valmis jatkamaan Pimeyden kirjaan.

Salaisuuksien galleriasta kirjoittamani jutun lukeneille ei varmaankaan tule yllätyksenä, että en ollut lukenut sarjan kakkososaa. Todennäköisesti se sekä päätösosakin olisivat ilman tätä työtehtävää jääneet minulta kokonaan väliin. Nyt voin kuitenkin todeta, etten ole enää kovin harmissani siitä, että kävi kuten kävi. Varjojen lähettiläs -sarja on omassa genressään oivallinen.

Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että lähdin aikoinaan lukemaan Salaisuuksien galleriaa aivan väärin. Odotin perinteisehköä taidedekkaria, jossa ratkaistaan taideteoksiin liittyviä murhia tai muita rikoksia. Aika pitkälle lukijan annetaan niin itselleen uskotellakin, vaikka vinkkejä jostakin muusta viljellään kyllä avokätisesti. Joka tapauksessa päähenkilö Jackie Saratoga on asianajofirman yksityisetsivä, joka alkaa selvitellä työnantajansa Roberta Spencerin toiveesta vanhaa kuolemantapausta sekä siihen liittyviä katoamisia.

Jackie ei kuitenkaan ole millään mittapuulla tavallinen sanfranciscolainen yksityisetsivä, vaan hänellä on tohtorintutkinto taidehistoriasta. Hän on myös täysin värisokea ja kuulee maalaukset. Ne puhuvat, huutavat ja kirkuvat hänelle. Merkillinen taito on tehnyt hänestä vertaansa vailla olevan asiantuntijan, joka erottaa aidot teokset väärennöksistä. Lisäksi Jackien ihossa näyttää olevan poikkeuksellisen upeita tatuointeja. Näistä elämänsä yksityiskohdista Jackie ei tietenkään ole hiiskunut sanaakaan pomolleen, johon on kuolettavan rakastunut.

Kirjan loppupuolella käy selväksi, että Jackiella on merkillisiä yliluonnollisia voimia, jotka tekevät hänestä voittamattoman ja tappavan vaarallisen pedon. Tatuoinnit ovat oikeasti pimeydestä peräisin olevia varjoja, jotka antavat Jackielle taitoja, joita ei ihmisillä ole. Niiden avulla naiset ratkaisevat kuuluisan Rodolfon ja hänen merkillisten taulujensa arvoituksen ja joutuvat hengenvaaraan. Rikokset ratkeavat, mutta murhaaja apureineen pääsee pakoon.

Varjojen saari ei enää yritäkään kääriytyä dekkarikaapuun, vaan tyyli muuttuu kauhufantasian ja paranormaalin romanssin sekaiseksi toimintaseikkailuksi, jossa on mausteena historiaa ja arvoituksia. Tarinassa avataan paitsi Jackien suvun taakkaa, jossa sukupolvesta toiseen valitaan tai uhrataan yksi suvun jäsen varjojen lähettilääksi, gargoiliksi. Isoisä on aikaan siirtänyt kantamansa varjot Jackieen.

Varjot ovat pimeyden voimia, jotka yrittävät päästä valtaan maailmassa. Lähettilään tehtävänä on hallita varjoja ja estää pimeyttä murtautumasta liikaa esiin. Jos kaksi maagista vanhaa kirjaa Voynich ja Soyga saavat kadottamansa sivut takaisin ja pääsevät yhdistämään voimansa, maailma ja ihmiskunta ovat tuhon omat. Eri tahot tavoittelevat maagisia teoksia saadakseen niiden avulla valtaa, ja Varjojen saaren juonena on ympäri Eurooppaa tapahtuva kilpajuoksu, jossa panokset ovat huikeat. Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon, että Turun palo saa romaanissa uuden selityksen!

Varjojen saari loppuu lukijan kannalta kiduttavaan loppukoukkuun Gotlantiin Visbyn kaupunginmuurien varjoissa. Häikäilemätön taistelu kirjoista jatkuu Pimeyden kirjassa. Tapahtumat saavat jos mahdollista vieläkin synkempiä kauhusävyjä. Jackien ja Robertan pahimmat viholliset eivät ole ainoastaan pahansuovan ahneita vaan myös sadistisia. Ruumiita tulee yhä lisää, mutta panokset pelissä ovat mittaamattomat.

Maailman pelastamisen lomassa Jackie ja Roberta rakastuvat ja kärventyvät polttavan intohimonsa liekeissä. Koska Jackie on kaikkea muuta kuin tavallinen kuolevainen, luokittelen heidän tarinansa paranormaaliksi romanssiksi. Kiusoittelevat lemmenlieskat lyövät sen verran kuumina, että määritelmä täyttyy hienosti senkin osalta. Kovin ruusuiselta rakastavaisten tulevaisuus ei vaikuta, sillä pimeyden varjoilla on tapana kalvaa kantajansa loppuun ennen kuin ne siirretään seuraavalle.

Bertényi on siis punonut melkoisen mielikuvituksellisen juonikudelman. Jos sen vietäväksi antautuu eikä haikaile liian realismin perään, viihtyy kyllä. Juonenkäänteitä, vauhtia ja vaaroja riittää miltei hengästymiseen asti. Tunnelma on synkeä, kuten kunnon kauhutarinassa tietysti kuuluukin.

Patricia G. Bertényi: Pimeyden kirja
Tammi 2021. 316 s.
Äänikirjan lukija Anniina Piiparinen, kesto 10 h 12 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BoobBeat.

Varjojen lähettiläs -sarja:

Salaisuuksien galleria
Varjojen saari
Pimeyden kirja

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

”Uhriniituntakainen – paras paikka elää ja kuolla.”
- Uhriniituntakaisen kuntamotto

Oletko koskaan käynyt Uhriniituntakaisessa? Etkö? Kannattaa poiketa, vaikka varovainen sietää olla. Ainakin, jos ei vielä ole aikuinen. Lasten ja nuorten kannattaa hädän hetkellä pyytää apua Uhriniituntakaisen yhtenäiskoulun biologianopettaja Rukoilija-Sirkalta, sillä Rukoilija-Sirkka on asunut Uhriniituntakaisessa koko ikänsä ja todella tuntee paikkakunnan. Hän osaa myös tarvittaessa laittaa kuriin niin hyytävän Ragemutsin kuin koulun ilmastointikanavista hyökkäävät verenhimoiset tontutkin, joita hän pitää visusti silmällä.

Rukoilija-Sirkan tapaa Magdalena Hain kauhunovellikokoelmissa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta ja Kuolleiden kirja – Paluu Uhriniituntakaiseen, joista jälkimmäisen luin hiljattain ja ensimmäisen jo jokin aika sitten. Haiseva käsi oli aikanaan Topelius-palkintoehdokkaana, eikä ollenkaan syyttä, sillä kokoelman novellit ovat kerrassaan mainioita, eivätkä Kuolleiden kirjan novellit jää yhtään heikommiksi, oikeastaan päinvastoin.

Novellit ovat itsenäisiä tekstejä. Yhdistävänä punaisena lankana on tarinoiden miljöö eli salaperäinen ja outo Uhriniituntakainen. Aikuisten silmin paikkakunta on aivan tavallinen suomalainen kunta taajamineen, mutta murrosikäiset ja sitä nuoremmat tietävät, että Uhriniituntakainen on kaikkea muuta kuin tylsä ja turvallinen paikka asua. Ilman Rukoilija-Sirkkaa he olisivat totisesti pulassa!

Rukoilija-Sirkka oikaisi silmälasinsa. Hän vilkaisi matolla hyytelömäisenä hytisevää kirjainkasaa, otti taskustaan huomattavan suurikokoisen tyhjän koirankakkapussin ja kääräisi löyhkäävän kirjainkasan muina naisina siihen. Sitten hän käveli kirjan luo, ropisteli pussin sisällön takaisin kirjan sivuille ja lopuksi sulki kirjan kannet. Varmuuden vuoksi opettaja kääräisi kirjan ympärille kerroksen harmaata ilmastointiteippiä, joka sekin löytyi opettajan ulkoilutakin taskusta.

Olen monesti nuortenkirjoja lukiessani kaivannut myönteistä koulukuvausta. Pääsääntöisestihän koulu kuvataan joko ääritylsäksi pakkopullaksi tai sitten epäinhimilliseksi kidutuspaikaksi, jossa aikuiset ovat järjestään sokeita ja kuuroja kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä en voi kuin hykerrellä mielissäni lukiessani, miten kuivakanoloinen bilsanmaikka pistää asiat järjestykseen ja vie mennessään vaikka Kuolleiden kirjan nahkapiruineen päivineen. Rukoilija-Sirkka on totta vieköön idolini!

Kuten sanottu, Hain novellit ovat mainioita. Ne ovat oikeasti jännittäviä ja vähän pelottavia, eikä kaikissa suinkaan käy hyvin tai ainakaan siten, kuin odottaisi. Tästä pidän! Oivallista on myös pelottavien ja vakaviakin teemoja, kuten kiusaaminen ja kuolema, käsittelevien tarinoiden pirullisen lämmin ja hykerryttävä huumori. Kauhuelementit putkahtavat esiin odottamattomista paikoista ja yllättävinä hetkinä, keskellä nuorten tavallista suomalaista arkea.

Kuolleiden kirjan kohderyhmää ovat tietysti alakoulun yläluokkien ja yläkoulun oppilaiden ikäiset nuoret, mutta hyvin nämä tarinat uppoavat ikääntyneeseenkin (ylitin tämän maagisen rajan kesällä!) lukijaan. Ihan kullanarvoinen vinkki opettajille ja koulukirjastovastaaville: hankkikaa Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja luokan ja koulukirjaston hyllyyn. Saa ostaa myös lapsenlapselle tai kummilapselle lahjaksi, tykkäystakuu!

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen
Karisto 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

P.S. Haisevan käden painos on ilmeisesti loppu. Toivottavasti siitä saadaan pian uusi painos myyntiin.

Camilla Sten: Kadonnut kylä

Vuonna 1959 erityksissä elävä Silvertjärnin kaivoskylä kokee kovia. Ensin suljetaan kaivos, joka on ollut kyläläisten ainoa tulonlähde. Mieliala on apea, kun kylään saadaan uusi komea pastori Mattias, joka vetoaa sanankuulijoihin aivan erityisellä tavallaan. Sitten koko kylän väki, yli yhdeksän sataa ihmistä, katoaa kirjaimellisesti jäljettömiin. Autiosta kylästä löydetään vain kaksi ihmistä: Kitu-Gittan, joka on köytetty keskelle toria pystytettyyn paaluun ja kivitetty hengiltä, sekä vastasyntynyt tyttövauva kouluterveydenhoitajan työhuoneesta. Kenen lapsi on, ja miksi vähämielinen Birgitta on tapettu kammottavalla tavalla? Kysymykset jäävät avoimiksi.

Vuonna 2019 Alice on pitkäaikaisen unelmansa toteutumisen kynnyksellä. Hänen isoäitinsä Margaretha oli kotoisin Silvertjärnistä ja tämän kaikki omaiset katosivat vuonna 1959 jäljettömiin. Alice haluaa tehdä Silvertjärnistä dokumenttisarjan, jossa ratkeaisivat kaikki kylään liittyvät arvoitukset. Hänellä on viisi päivää aikaa koota materiaalia, jolla vakuuttaa hankkeen rahoittajat. Mukanaan Alicella on vuokrattua filmauskalustoa sekä neljän hengen ryhmä, jonka jäsenistä Tone liittyy kylän historiaan itsekin. Emmy taas on ollut aikanaan Alicen paras ystävä, mutta naisten välit ovat tuhoutuneet Alicen masennuskauden takia.

Tunnelma autioituneessa ja eristyneessä kylässä on vähintäänkin karmiva. Kännykkäverkko ei toimi, ja matkaa lähimpään asutukseen on kymmeniä kilometrejä. Koska kylässä ei ole asunut kukaan kuuteenkymmeneen vuoteen, rakennukset ovat huonossa kunnossa ja siten vaarallisia. Alicen ryhmineen on oltava varovainen. Pian käy ilmeiseksi, että syytä varovaisuuteen todellakin on. Alkaa nimittäin tapahtua pelottavia asioita…

Tarinaa avataan paitsi nykyhetken tapahtumia kuvaamalla myös vuoden 1959 tapahtumia Alicen isoäidin äidin Elsan näkökulmasta. Elsan mies Staffan on menettänyt työnsä, kun kaivos suljettiin. Vanhempi tytär on raskaana Tukholmassa, mutta nuorempi tytär Aina asuu kotona. Elsa on huolissaan molemmista tyttäristään. Margarethan hyväksi hän ei voi juuri nyt tehdä paljoakaan, mutta Aina aiheuttaa myös huolia. Tyttö on mitä ilmeisimmin täysin pastori Mattiaksen lumoissa.

Elsa on myös luvannut kuolevalle ystävättärelleen pitävänsä huolta tämän Birgitta-tyttärestä. Tehtävä käy yhä vaikeammaksi, sillä Birgitta voi selvästikin huonosti. Lisäksi kyläläiset ovat alkaneet käyttäytyä yhä vihamielisemmin onnetonta tyttöä kohtaan. Aina kirjoittaa kirjeitä sisarelleen Tukholmaan ja kertoon kylän kuulumisia. Nämä kirjeet ovat aikanaan Alicen tärkein tietolähde menneisyyden tapahtumista.

Kadonnut kylä on ruotsalaisen Camilla Stenin ensimmäinen suomennettu teos, jonka hän on julkaissut yksin. Steniltä on aiemmin ilmestynyt nuorten trillerisarja Synkät vedet, jonka hän on kirjoittanut yhdessä äitinsä Viveca Stenin kanssa. Viveca Sten kirjoittaa suosittua Sandhamn-dekkarisarjaa.

Sandhamn-dekkarit olen kuunnellut kaikki. Ne ovat viihdyttäviä, jos sietää sen, että puolet teoksesta käsitellään keskeisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita. Murhajuonien kimuranttius on vaihtelevaa, mutta Tukholman saaristo oivallinen dekkarimiljöö. On pakko myöntää, että suhtauduin ennakkoluuloisesti Camilla Stenin kirjailijanuraan, koska se näyttää pinnalta katsoen kovinkin äidin suosion vanavedestä ponnistavalta. Kadonnut kylä oli kuitenkin ainakin tässä mielessä positiivinen yllätys.

Sten rakentaa kauhunsävytteistä painajaistunnelmaa taitavasti ja yllättävät, jopa karmivat käänteet seuraavat toisiaan ripeään tahtiin. Lukijaa ainakin yritetään harhauttaa moneen otteeseen, ja paikoin se myös onnistuu. Tosin vaivaamaan jäi ihan peruskysymys, miksi kylän väen katoamista ei muka pystytty tai edes kunnolla yritetty selvittää vuonna 1959. Mutta jos tästä ajatuksesta malttaa irrottaa, saa kyllä ihan kelpo kyytiä tarinan parissa. Vaikka muutama muukin keskeinen arvoitus valkenee lukijalle kyllä vähän turhankin ajoissa.

Ainakin Kadonnut kylä on hyvin erilainen jännitysromaani kuin Viveca Stenin idylliseen Sandhamniin sijoittuvat kesädekkarit.

Camilla Sten: Kadonnut kylä (Staden)
Suom. Risto K. Träff, Jänis Louhivuori.
Bazar 2020. 448 s.
Äänikirjan lukija Linda Wiklund, kesto 11 h 11 min.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja Storytel.

Max Seeck: Uskollinen lukija

Syksyllä 2018 Max Seeck oli Turun kirjamessuilla haastateltavana uudesta trilleristään Haadeksen kutsu, joka on kolmas osa Daniel Kuisma -sarjassa. Seeck vahvisti tuntumani, että Haadeksen kutsu olisi ainakin toistaiseksi viimeinen osa tätä sarjaa. Kirjailijalla oli tekeillä jotain uutta ja aika erilasta. Trillerin sijaan hän oli kirjoittamassa poliisiromaania, dekkaria, jonka päähenkilö on nainen. Sen enempää Seeck ei suostunut tuossa vaiheessa Uskollisesta lukijasta ja alkavasta uudesta sarjasta kertomaan, mutta jo tämä riitti herättämään kiinnostukseni.

Tänä syksynä Turun kirjamessuilla haastateltiinkin sitten tyytyväistä kirjailijaa. Uskollinen lukija on ollut menestys. Tätä kirjoittaessani teoksen oikeudet on myyty jo 24 maahan, ja lisää on Max Seeckin Facebookin kirjailijasivun mukaan tulossa. Melkoisen hurjaa menoa! Haastatteluissa Seeckiltä usein kysytään, onko hän tietoisesti pyrkinyt kansainväliseen menestykseen teoksillaan, ja vastaus on kyllä. Tätä arvostan.

Uskollisessa lukijassa tavataan kansainvälinen menestystrilleristi Roger Koponen, jonka romaanitrilogia on käännetty kymmenille kielille ja myyty miljoonia kappaleita. Menestys on näkynyt myös pankkitilillä, ja nyt Koponen asuu kauniin vaimonsa ja mittavan vinyylilevykokoelmansa kanssa hulppeassa merenrantahuvilassa Westendissä naapureinaan vanhan ja uuden rahan kyllästämää kermaa.

Talvisena iltana vaimo Maria on yksin kotona, kun Roger on puhumassa kirjoistaan Savonlinnassa. Normaaliin rataansa kulkeva kirjallisuusilta pikkukaupungissa saa dramaattisen käänteen, kun Roger saa puhelun poliisilta: Maria on löydetty todennäköisesti murhattuna heidän kotoaan. Roger lähtee poliisin kyyditsemänä kotiin, mutta ei pääse koskaan perille.

Jessica Niemi johtaa tutkintaryhmää Helsingissä. Heti alkajaisiksi murhapaikalla tapahtuu jotain todella outoa: murhaaja on yhä talossa, onnistuu harhauttamaan kaikkia poliiseja ja pakenee yöhön puhuteltuaan ensin Jessicaa. Yhä oudommaksi tilanne muuttuu, kun tutkijoille alkaa valjeta, että Marian murha on suora kopio Rogerin ensimmäisen trillerin ensimmäisestä murhasta.

Tapahtumat vyöryvät yhä kiihtyvään tahtiin ja muuttuvat yhä oudommiksi. Perinteinen poliisidekkari on tästä kyllä kaukana. Mukana on roppakaupalla kauhuaineksia, joilla Seeck pyörittää lukijaa häpeilemättä. Lyhyet luvut päättyvät järjestään kiduttaviin cliffhangereihin, joista osa on ovelia harhautuksia, osa aitoja. Juoni on niin pirullinen monessa mielessä, että on oikeastaan ihme, etteivät langat sotkeudu peruuttamattomasti.

Jessica Niemi ja hänen esimiehensä Erne Mikson ovat varsinainen ongelmakimppu. Jessica asuu yksinään pikkuriikkisessä yksiössään. Niin hän ainakin työtovereilleen uskottelee. Totuus on melko lailla toinen, mutta siitä on perillä vain esimies. Mikson tuntee myös Jessican nuoruuteen liittyvän salaisuuden, mutta koko totuutta Jessican perheestä ei tiedä hänkään. Miksonilla itselläänkin on synkkä salaisuus, jonka paljastuminen alaisille on vain ajan kysymys.

Messuhaastattelussa Max Seeck kertoi, että kirjoittamisprosessin aikaan kirjan tapahtumat tulivat hänelle jopa uniin. En kyllä ihmettele yhtään! Uskollisen lukijan tunnelma on painostavan synkkä ja ahdistava. Kuuntelin kirjaa lenkkipolulla ja oli pakko välillä vilkuilla olan yli, ihan varmuudeksi vain, ja oli sentään päivä! Muutamat juonenkäänteet ovat niin odottamattomia, että itseäni melko kokeneena lukijana pitävänäkin huomasin yllättyväni. Ihan kaikki käänteet eivät kestä kovin analyyttista punnintaa, mutta se ei haittaa, koska ne toimivat tarinan vähän vinksahtaneessa maailmassa.

Tarina siis lähtee melkoisella vauhdilla liikkeelle eikä suvantokohtia juuri ole. Mukaan on nivottu toinen aikataso toista kymmentä vuotta aikaisemmalta ajalta, jolloin 19-vuotias Jessica on Venetsian-matkallaan kohdannut komea Colombanon. Sekin tarina saa nopeasti lisäkierroksia ja nivoutuu aikanaan oikeaoppisesti nykyhetkeen. Kuunteluminuuttien uhkaavasti vähetessä ja tapahtumien yhä vyöryessä aloin jo huolestua. Miten tämä kaikki saataisiin ajoissa pakettiin?

Lopetuksessa Seeck tekee ehkä vähän uhkarohkean ratkaisun, joka ei kaikkia lukijoita miellyttäne. On turha odottaa Poirot-tyylistä loppuyhteenvetoa ja aukiselittämistä. Loppuhuipennuskin katkeaa muutamaa senttiä liian aikaisin, ehkä. Loppuun on muutamalla taitavalla siveltimenvedolla maalattu juuri sen verran vihjeitä, että lukija pystyy kokoamaan tyydyttävän palapelin. Tästä kyllä pidin! Kirjan päättyessä tunnekirjo oli melkoinen ja muutamia kysymyksiä jouduin tovin ihan tosissani miettimään. Ei huono.

Max Seeck: Uskollinen lukija
Tammi 2019.
Lukija Satu Paavola, kesto 11 h 14 min.

Painettu ja äänikirja ostettu.

JP Koskinen: Hautakello

Tiedättekö, mitä on tafofobia? Minulle tämä termi ei ollut tuttu, vaikka toki itse ilmiö – elävänä haudatuksi tulemisen pelko – olikin. Kuuntelin JP Koskisen uunituoreen Storytel Original -sarjan Hautakello, ja se suorastaan usutti kaivelemaan hieman lisätietoa muutamastakin vähän omituisemmasta asiasta.

Storytelin esittelyssä Hautakelloa luonnehditaan psykologiseksi kauhuksi. Luonnehdinta on osuva, joskin itselleni mieleen nousivat goottilainen kauhu ja kauhukirjallisuuden suuri nimi Edgar Allan Poe ja erityisesti hänen novellinsa Ennenaikainen hautaaminen. Onneksi 

hyllyssäni on Poen Kootut kertomukset (Teos, 2009), josta novellin saattoi kerrata.

Koskisen Hautakello on hyytävän hyvä kauhuromaani*! Teoksen nimi tarkoittaa kelloa, jolla vahingossa elävinä hautaan joutuneet saattoivat hälyttää apua. Kelloja oli ihan oikeasti olemassa 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Monenlaisia muitakin turvalaitteita kehiteltiin ja kaupattiin. Millaisia ne olivat ja miksi niillä oli kysyntää, selviää esimerkiksi Minna Luomalan artikkelista Elävältä hautaamisen pelko ja viktoriaaniset ”turva-arkut” Kalmistopiiri-sivustolta, kannattaa ehdottomasti vilkaista! Poe ja hänen kauhunovellinsa mainitaan Luomalan artikkelissakin, eikä ihme.

Hautakellon päähenkilö on suomalainen nuori taiteilija Axel Svart. Orpo nuorukainen on varttunut setänsä hoivissa tämän ränsistyneessä kartanossa. Setä on palkannut pojan kotiopettajaksi merkillisen herra Schteinin, joka on ollut ankara kurinpitäjä mutta jonka opetukset ovat painuneet syvälle Axelin mieleen. Muuten Axel tuntuu muistavan lapsuudestaan kummallisen vähän.

Muistot alkavat kuitenkin nousta pintaan, kun Axel kohtaa elämänsä rakkauden, kauniin ja ihanan Helenin. Ensikäynnillään Axelin kotikartanossa tapahtuu kuitenkin jotain outoa, jonka seurauksena Helen sairastuu kohtalokkaasti ja menehtyy. Axel on kuitenkin saanut kotiopettajaltaan perinnöksi lääkkeet, joiden avulla kuollut voi herätä henkiin.

Ajatuksen taustalla on ihmiskäsitys, jonka mukaan ihminen muodostuu kolmesta osasta: ruumiista, hengestä ja sielusta. Kuolemassa ruumis ja henki katoavat, mutta sielu on kuolematon ja syntyy aina uudelleen. Sielu voi palata ruumiiseen sen jo kerran jätettyään, jos ruumis ja henki saadaan virkoamaan. Ja siihen Schteinin salaperäiset rohdot, Somnus ja Genius, on tarkoitettu.  

Axel, Helen ja tämän veli Kasper sopivat, että Helenille annetaan Somnusta tämän kuoltua ja että tämän arkkuun asennetaan hautakello. Kasperin tehtäväksi jää vahtia kelloa. Kun se kilisee, on aika antaa Helenille Geniusta…

Samaan aikaan Axel jatkaa taideopintojaan Pariisissa ja odottaa viestiä Kasperilta Suomesta. Hän saa käsiinsä kotiopettajansa kirjeitä, jotka avaavat hänelle hänen omaa menneisyyttään. Sitten hän tutustuu englantilaiseen taiteilijaan Walter Sickertiin, joka ottaa hänet  vuonna 1888  mukaansa Lontooseen oppimaan lisää taiteesta, ja kuten käy pian ilmi, myös itsestään ja menneisyydestään. Axelin ja Sickertin tiet risteävät epäilyttävän usein myös kiertelevän meedion kanssa. Nainen apureineen on kiusallisen kiinnostunut Axelista ja tämän lähipiiristä.

Lontoossa myös Sickertin käytös alkaa muuttua yhä oudommaksi, ja sitten Axel saa järisyttäviä uutisia Suomesta. Samaan aikaan Lontoon kaduilla alkaa riehua hirviömäinen murhaaja, jota aletaan kutsua nimellä Viiltäjä-Jack. Miten kaikki liittyy kaikkeen ja ennen kaikkea Axeliin?

Kuten sanottu, Hautakello on kauhea, pelottava tarina, joka pitää kuuntelijan tiukasti otteessaan tästä kerran kiinni saatuaan. Löysin tekstistä paljon kiinnostavia asioita. Kuten blogini seuraajat tietävät, olen kevään aikana lukenut monia suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoja. Niistä käy ilmi, että suomalaisissa taidepiireissä oltiin hyvin perillä 1800-luvun lopun muoti-ilmiöistä kuten spiritismistä ja muista nykyään paranormaaleiksi kutsutuista ilmiöistä.

Vierailin juuri viime viikolla Gallen-Kallela-museossa, jossa on esillä Sielun silmä -näyttely. Se taas perustuu Nina Kokkisen teokseen Totuudenetsijät - Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (Vastapaino, 2019). Tähän yhteyteen Hautakellon kuunteleminen sopi paremmin kuin nappiin. Kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen!

JP Koskinen: Hautakello
Storytel Original -sarja.
Lukija Raiko Häyrinen. Kesto 10 kpl n. tunnin mittaista jaksoa.

*) Nimitän ihan tarkoituksella Hautakelloa kauhuromaaniksi, vaikka tiedän, että se on nimenomaan kirjoitettu kymmenosaiseksi äänijatkokertomukseksi, ei äänikirjaksi tai ääniromaaniksi.

Olen kuunnellut muutamia Storytel Originaleja aiemminkin, enkä vieläkään oikein tajua idean tarkoitusta. Tajuan kyllä, että Storytel haluaa tarjota asiakkailleen jotain sellaista, mitä muilta ei saa ja siten pitää asiakkaat palvelunsa parissa. Storytelia ei kuitenkaan voi käyttää niin, että asiakas ostaisi vain yhden jakson jotain sarjaa kuunneltavakseen ja siihen koukututtuaan palaisi aina ostamaan lisää jaksoja. Näinhän esimerkiksi lehtien jatkokertomukset toimivat. Storytelia käytetään ostamalla kerralla kuukauden käyttöaika, jonka kuluessa voi kuunnella mitä vain vaikka vuorokaudet ympäri. Storyteli Originalit myös tulevat palveluun aina siten, että kaikki jaksot julkaistaan kerralla.

Miksi siis piinata kuuntelijoita pilkkomalla romaanin mittainen tarina kymmeneksi eri jaksoksi? En tiedä, enkö osaa käyttää palvelua oikein vai onko puhelimessani jotain epäsopivaa sovelluksen kannalta, mutta en saa näitä Originaleja toimimaan niin, että jaksot seuraisivat automaattisesti toisiaan järjestyksessä. On kiusallista joutua vahtimaan, mikä osa olikaan juuri loppunut ja mikä alkamassa.

Päivi Alasalmi: Riivatut

Syksyllä 1891 alkaa pirullinen räyhähenki riehua Sunilan rusthollin Lauhan torpassa Ylöjärvellä. Ensimmäistä tapausta ovat todistamassa vain torpan emäntä Lahja ja 16-vuotias keuhkotautinen piika Hertta. Torpan ovi paiskautuu itsestään voimalla auki ja kiinni, eikä edes lukittu salpa estä sen tempoilua.

Hertta on pakotettu palveluspaikkaansa, sillä kotona ei ole ollut leipää kaikkien suuhun, ei vaikka isän pontikkapannu tuottaakin mukavasti sivutuloa. Lauhan torppa on ankea paikka. Palkkaan on sovittu kenkäpari tytölle, mutta kun on huomattu tämän tauti, hankintaa on lykätty. Todennäköisesti pian kuolevalle ei kannata kalliita nahkakenkiä teettää.

Tauti ei kuitenkaan estä Herttaa palavasti rakastumasta koko nuoren sydämensä voimalla rusthollin kampurajalkaiseen Niklas-renkiin. Tytön suureksi harmiksi pikkupiika Eugeniakin on huomannut Niklaksen ystävällisesti tuikkivat silmät. Onneksi Hertalla on tarvittavat konstit hallussaan, vaikka häntä yleisesti pidetään heikkolahjaisena.

Sana torpassa riehuvasta räyhähengestä leviää kulovalkean tavoin kylässä ja pian sen ulkopuolellakin. Uteliaat ja sensaationnälkäiset kyläläiset alkavat viettää aikaansa torpan tuvassa odotellen räyhähengen tekosia. Samalla kuluu runsaasti niin sahtia kuin pontikkaakin, eikä väen tarvitse kertaakaan odotella turhaan hengen tekosia. Sen raivo tuntuu vain kiihtyvän, ja pian alkaa olla ilmeistä, että joku pääsee vielä hengestään. Siis joku muukin, kuin olkipatjallaan veriysköksiä sylkevä Hertta.

Sunilan rusthollin kasvattipoika Hugo Untamo on päässyt tamperelaisen Aamulehden toimittajaksi. Ura kaipaisi kuitenkin kunnon skuuppia vauhdittajakseen. Onnekkaasti juuri sopivalla hetkellä Hugo saa tiedon Sunilan tapahtumista ja päätoimittaja antaa hänelle tehtäväksi lähteä tapahtumapaikalle tekemään juttuja lehteen.

Moderniin ja rationaaliseen ajatteluun tukeutuva lyseon käynyt lehtimieskin häkeltyy joutuessaan tapahtumien keskipisteeseen Lauhan torpan pirtinpöydän äärellä. Tukevat pöytähirret tanssivat ja kirves lentää ilman halki isäntää kohti. Vielä häkellyttävämpiä kokemuksia nuorelle herralle on luvassa, kun luotettavat lähteet alkavat vierailla iltahämärissä rusthollin vieraskamarissa jakamassa tietojaan.

Torpan tapahtumat alkavat luonnollisesti kiinnostaa sekä kirkollista että maallista esivaltaa, ja yleiseksi ällistykseksi torpan isäntäpari ja jo henkitoreinen piika Hertta joutuvat käräjille syytettynä noituudesta.

Päivi Alasalmen romaani Riivatut perustuu selvästi Suomen tunnetuimpaan räyhähenkitapaukseen eli Ylöjärven Martinin torpan räyhähenki-ilmiöön vuodelta 1885. Asetelma on herkullinen faktan ja fiktion sekoittamisen näkökulmasta. Martinin tapauksesta on kirjallisia lähteitä, koska asia vietiin käräjille samaan tapaan kuin Riivatuissakin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että käräjillä kerrotut havainnot olisivat tieteellisessä merkityksessä faktoja. Itse lukeudun näissä asioissa vahvasti skeptikoihin, mutta erilaisiakin näkemyksiä toki on.

Alasalmi ei tyydy kirjoittamaan Martinin torpan tapahtumia romaaniksi vaan on käyttänyt siitä löytyviä tietoja fiktiivisen romaaninsa runkona. Aika, paikka ja henkilöt ovat toiset, paikoin enemmän, paikoin vähemmän. Lehtimies Hugo Untamo on minäkertoja, mutta Hertan osuuksissa Alasalmi käyttää ulkopuolista kertojaa. Rakenne antaa mahdollisuuksia valottaa tapahtumia mielenkiintoisesti. Romaanissa mystiset tapahtumat saavat osittain realistisen selityksensä, mutta yliluonnollisia aineksiakaan ei työnnetä kokonaan sivuun. Poltergeist-ilmiöön liittyvät keskeiset seikat on taiten punottu sisään juoneen.

Riivatut lienee hurjimpien veriroiskeisten ja kalmanhajuisten kauhutarinoiden ystävien makuun turhan leppoisa, mutta sen jujuna onkin vähittäinen tunnelman tiivistäminen arkisesta yhä ahdistavampaan suuntaan. Varsinaiset tapahtumat alkavat tosissaan kiihtyä vasta oikeudenkäynnin lähestyessä ja sen jälkeen.

Oman suolansa keitokseen tuovat Hugon päivänvaloa kestämättömät kokemukset sekä Hertan ja Niklaksen välinen jännite. Mihin lukija voi luottaa? Mikä on totta, mikä illuusiota ja houretta? Alasalmi tavoittaa 1800-luvun lopun ajattelutavat, jotka tuovat oman ulottuvuutensa faktan ja fiktion kieputteluun. Ajankuva on muutenkin vakuuttava.

Kovinkaan raskaalla kädellä ei tarvitse tarinan pintaa raaputtaa, kun jo löytää hyvinkin ajankohtaisia teemoja sen alta.  

Tuosta jo moneen kertaan mainitsemastani Martinin talon tapauksesta kannattaa lukea ainakin Wikipedian artikkeli tämän kirjan jälkeen. Mitä ilmeisimmin rinnakkaisluettavaksi sopisi myös Pasi Klemettisen tuore tietoteos Karjalan räyhähenget (SKS 2018)

Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus 2018. 267 s.

Arvostelukappale.

Äänikirjojen kuuntelun uudet tuulet - Storytelin kokeilujakson tuloksia

Syksyllä 2015 Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria ja minä olimme Celia-kirjaston järjestämässä seminaarissa kertomassa, miten ja miksi kuuntelemme äänikirjoja. Kun nyt luin läpi nuo silloin laatimamme muistiinpanot, huomaan, että moni asia on muuttunut melkoisesti vähän alle kolmessa vuodessa.

Olen esimerkiksi kertonut, että kuuntelen mielelläni kirjastosta lainaamiani cd- tai mp3-levyille tallennettuja äänikirjoja auton soittimesta, koska eniten käytän äänikirjoihin aikaa juuri työmatkoilla. Valittelin, että mp3-tallenteita oli saatavana heikosti ja että kaiken huipuksi silloisen auton cd-soitin ei edes toistanut tuota tallennemuotoa. Älypuhelimen olin hankkinut jokin aika ennen tuota seminaaria, koska kehuin, että ”Puhelimeen on kätevää ladata kirjoja eri palveluista ja sen kautta voi kuunnella myös vaikkapa Yle Areenasta äänikirjoja”. Todellisuudessa olin ladannut kirjoja pääosin Elisa Kirjasta ja kokeillut joitakin Yle Areenasta.

Kirjastojen Ellibs-palvelun kautta lainattavia e- ja äänikirjoja en ollut kertomani mukaan opetellut käyttämään. Totuus on, että yrittänyt kyllä olin, mutta kokemus ei ollut ollut kovin mairitteleva. Turhauduin hankalaan käytettävyyteen sekä heikkoon valikoimaan ja luovutin suosiolla. Muita nykyään suosiotaan kiivaasti kasvattavia kaupallisia e- ja äänikirjojen käyttöä varten mobiililaitteille tehtyjä sovelluksia en vielä tuntenut, eikä Aino-Mariakaan niitä tuonut esille. En muista sitäkään, puhuttiinko niistä ylipäätään mitään kyseisessä tilaisuudessa. Todennäköisesti ei ainakaan mainintoja enemmän. Ne olivat vielä tulevaisuutta.

Tällä hetkellä suhteeni äänikirjoihin on jos mahdollista vieläkin lämpimämpi kuin vuonna 2015. Kuuntelen kirjoja paljon. Olen tänä vuonna ehtinyt lukea yhteensä 92 kirjaa, ja niistä olen kuunnellut 28 kappaletta, eli siis noin joka kolmannen kirjan nautin äänikirjamuodossa.

Eniten muutoksia on kuitenkin tapahtunut tekniikan puolella. En edes enää muista, milloin olen viimeksi koukannut kirjastossa äänikirjahyllyn kautta. Syyt ovat hyvin ilmeiset. Ensinnäkin hieman runsaat kaksi vuotta vanhassa autossani ei ole lainkaan cd- tai mp3-soitinta, siis sellaista versiota, johon saisi syötettyä levyn sisälle. Toinen syy on, että cd-muodossa julkaistavien äänikirjojen määrä on romahtanut. Kirjaston hyllyiltä olin jo kuunnellut kaiken vähänkin kiinnostavan.

Olen pitkään ollut Elisa Kirjan uskollinen asiakas. Juuri kurkistin, että Elisan kirjahyllyssäni on tällä hetkellä 199 äänikirjaa. E-kirjoihin en ole oikein lämmennyt, ja niitä onkin kertynyt huomattavasti vähemmän, vain parisen kymmentä. Elisa Kirjaa on helppo käyttää. Hankin kirjani edelleen pääsääntöisesti tietokoneella palveluun kirjautuneena, mutta joitakin kirjoja olen ostanutkin puhelimen sovelluksen kautta. Kirjat kuuntelen älypuhelimen sovelluksesta. Auton mediakeskus ja puhelin keskustelevat moitteettomasti keskenään, ja lenkillä pidän muutenkin puhelinta mukanani.

Olen ollut myös hyvin tyytyväinen Elisa Kirjan nopeasti kasvaviin äänikirjavalikoimiin ja mukavasti vaihtuviin reiluihin tarjouksiin. Uuden tai ainakin uudehkon äänikirjan saa parhaimmillaan alle neljällä eurolla itselleen, jos on tarkkana. Tälläkin hetkellä minulla on varastossa monta vielä kuuntelematonta kirjaa kirjahyllyssäni. Kun kirjaudun palveluun, näen heti, olenko jo hankkinut jonkin kirjan vai en. Kerran ostettu kirja pysyy omaisuutenani eikä katoa mihinkään. Ongelmia ei tämän suhteen ole ollut kertaakaan vuosien käytön aikana.

Suomenkielisiä ääni- ja e-kirjoja voi siis nykyään ostaa ja käyttää myös mobiililaitteille suunniteltujen sovellusten kautta. Suomessa toimii tällä tietääkseni kaksi kaupallista sovellusta, jotka eivät myy yksittäisiä teoksia vaan kuunteluaikaa, johon sisältyy rajaton luku- ja kuunteluoikeus. BookBeat ja Storytel ovat molemmat ruotsalaisia yrityksiä. BookBeatin kuukausihinta on tällä hetkellä 16,90 euroa ja Storytelin 16,99 euroa.

Kertoo lähinnä omasta laiskuudestani, etten ollut tullut kokeilleeksi kumpaakaan palvelua ennen kesäkuuta, jolloin sain kuukauden mittaisen ilmaisen kokeilujakson Strorytel-palveluun. Ajoitus oli kaikin puolin sopiva. Kesäloma oli juuri alkanut, joten olisi aikaa tutustua palveluun ja kokeilujakson tehokkaaseen hyödyntämiseen. Palveluun kirjautuminen oli helppoa, samoin kirjojen etsiminen ja kuunteleminen.

BookBeatin ja Storytelin valikoimat vaikuttavat silmäilyn perusteella kovin samankaltaisilta. Molemmat tarjoavat laajasti eri kustantamojen teoksia, vaikka BookBeat kuuluukin Bonnier-yhtiöön, joka taas omistaa suomalaiset WSOY:n ja Tammen. Storytelilla on kuitenkin erikoisuus, joka nähdäkseni BookBeatista puuttuu: niin sanotut Storytel Original -teokset, jotka on tilattu kirjailijoilta vain Storytelin kautta kuunneltaviksi. Pääosaa näistä teoksista ei ole saatavana lainkaan muussa formaatissa.

Kieltämättä tämä on hieman kaihertanut mieltäni. Harmittaahan se, kun tietää, että joku mielikirjailijoista on kirjoittanut uuden tarinan, mutta sitä ei saa mistään käsiinsä tai korviinsakaan. Toisaalta tämä on ollut kiinnostustani lisäävä juttu, mutta myös samalla tunnistan itsessäni jonkinlaisen torjuntareaktion. Olenko muka niin hölmö, että sitoudun ostamaan kuukauden käyttöoikeuden johonkin palveluun vain voidakseni kuunnella teoksen, jota en muualta saa mutta jota en saa edes omakseni? En kovin helposti. 

Nähtävästi kaltaisiani on muitakin, sillä sekä BookBeat että Storytel tarjoavat kahden viikon ilmaisia tutustumisjaksoja. Siinä ajassa jo ehtinee selvittää, sopiiko palvelu itselle vai ei.

Storytel Original -sarjat eroavat muista palvelun tarjoamista äänikirjoista siten, että ne on nimenomaan kirjoitettu äänikirjoiksi, jotka julkaistaan kymmenosaisena pakettina tai tuotantokautena. Yhtenäinen tarina on siis ’pilkottu’ kymmeneen osaan tai jaksoon, jotka voi toki halutessaan kuunnella putkeen normaalin äänikirjan tapaan, kuten minä tein. Kirjoitusvaiheessa tekijöiden on kuitenkin pidettävä tämä jatkokertomustyyli mielessään ja rakennettava tarinaan ainakin yhdeksän vastustamatonta koukkua, jotta kuulija varmasti kuuntelee myös seuraavan osan. Hieman tämä kummastuttaa kaltaistani himolukijaa ja -kuuntelijaa, mutta kenties se on toimiva formaatti lukemaan ja äänikirjoja kuuntelemaan tottumattomalle ja saa hänet vangittua tarinoiden maailmaan. Jos näin on, hyvä juttu.

Kirjautuessani kuukauden mittaiselle tutustumisjaksolleni Storyteliin olin jo päättänyt, että kuuntelen sieltä ainakin JP Koskisen Ruosteisen sankarin molemmat tuotantokaudet ja Marko Kilven Undertaker-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Molemmat ovat siis juuri tuollaisia Storytel Original -sarjoja, eli niitä ei voi kuunnella minkään muun palvelun kautta. Koskisen teokset ovat ilmestyneet ainoastaan äänikirjoina, mutta Kilven teokset voi myös lukea painettuina.

Koskinen on kirjoittanut uudelleen aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit ilmestyneen dekkarin, antanut sille nimen Ruosteinen sankari I ja kirjoittanut sille myös jatko-osan Ruosteinen sankari II. Luin Eilispäivän sankarit vuonna 2015 ja tykästyin sen eräänlaiseen aikamatkustusteemaan kovasti. Tarinassa siis päähenkilö Jupe on vuonna 1978 tekemässä sovittua mökkimurtokeikkaa kavereittensa kanssa, kun kotimatkalla tapahtuu kohtalokas onnettomuus. Sitten Jupe herääkin vuonna 2011. Aika moni asia on maailmassa muuttunut.

En enää muista kovin tarkasti, millaiset juonenkäänteet tuossa alkuperäisessä tarinassa on, mutta aika samoja ratoja se pääpiirteissään tuntuisi tässä uudelleen kirjoitetussa versiossakin menevän. Jupe koettaa saada elämän syrjästä kiinni omituiseksi muuttuneessa kropassaan ja maailmassa. Tyrmistyksekseen hän saa selville, että muinainen murtokeikka sekä kolari ovat päätyneet yksin hänen kontolleen. Kaverit ovat selvinneet kuin koirat veräjästä. Saaliistakaan ei ole merkkiäkään. Jupea alkaa pänniä, ja hän ryhtyy kaivelemaan menneitä. Se vain osoittautuu aika vaaralliseksi puuhaksi.

Tarina toimi siis virkistettynä oikein mukavasti, ja naureskelin monelle asialle, jotka nykypäivän Suomessa ja maailmassa saavat Jupelta melkoista kritiikkiä osakseen. Otin saman tien loppuun päästyäni kuunteluun Ruosteinen sankari II:n. Siinä Jupe joutuu tätinsä yllyttämänä selvittelemään vuosikymmenten takaista katoamistapausta. Luonnonarvoja kaavoittajaa vastaan puolustanut nainen on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten, mutta nyt aviomies on päättänyt viimeisen kerran koettaa selvittää, mitä vaimolle oikein aikanaan tapahtui. Yllätyksekseen Jupe oivaltaa, että kadonnut nainen on hänen lukioaikaisen tyttöystävänsä sisko. Etsinnät eivät ole suinkaan vaarattomia, ja johtolangat vievät Jupen ja riuskan eläkeläistädin lopulta Tallinnaan asti.

Seuraavaksi kuuntelin siis Marko Kilven Undertaker-dekkarit Kuolemantuomio ja Kuolemanenkeli. Niistä olen kirjoittanut erikseen tänne.

Nämä neljä kirjaa kuunneltuani kiinnostavimmat teokset olivatkin jo suoritettuina. Koska Elisan puolella kirjoja on edelleen kuuntelematta ja uusiakin hankin tämän kuuntelujakson aikana, ajattelin, että on turha kuunnella kokeilujaksolla mitään sellaista, jonka joka tapauksessa kuuntelisin muualta. Ilokseni löysin vielä lisää kiinnostavia Storytel Original -sarjoja. 

Ensimmäiseksi nappasin kuunteluun JP Koskisen scifidystopiajännityssarjan Valkoinen kevät. Ilmastonmuutosuhkakuvat ovat heittäneet häränpyllyä, kun aurinko on menettänyt voimaansa ja muuttunut haaleaksi muistoksi itsestään. Uusi jääkausi on vyöryttänyt jäätä kohti etelää, ja koko Suomi Helsinkiä myöden on paksun ikijään kuorruttama. Valtioiden yhteisponnistuksella on jäätikön etenemistä torjumaan rakennettu eräänlaisia vartiotornien ja ydinvoimaloiden ketju, lämpövalli. Yhtä tällaista tornia on kahden työtoverinsa kanssa vartioimassa Johannes-niminen tutkija, joka on alkanut epäillä virallisia selitysmalleja maailman tulevaisuudesta. Vihreä Gaia -niminen järjestö lyö kapuloita viranomaisten rattaisiin minkä ehtii, ja jotkut odottavat Valkoisen kuninkaan paluuta.

Jäätikön alueella järjestäytynyt yhteiskunta on heikoilla, ja sen alla sekä päällä vallitsevat aivan uudenlaiset säännöt. Originelleja yhteisöjä tuntuu olevan joka lähtöön. Kaiken lisäksi tiedemiehet ovat herättäneet henkiin neandertalinihmiset, jotka ovat kestäviä ja hyväluontoisia ja sopivat siksi raskaiden töiden tekemiseen. Tarinassa on runsaasti yllättäviä ja jännittäviä käänteitä, kuten formaattiin kuuluu, mutta myös kiehtovia ajatuskulkuja siitä, miltä maailma näyttäisi ja miten se toimisi äärimmäisten katastrofien kourissa. Loppuratkaisu on hykerryttävä!

Vielä oli kuukautta jäljellä, joten päätin ottaa kuunteluun Tiina Raevaaran Storytel Original -sarjan Silloinkin satoi kaatamalla. Jo nimi antoi minusta viitteitä siitä, että luvassa olisi ainakin kauhuun taittuvaa kerrontaa. En pettynyt. Tarinan minäkertoja on vähän päälle viisikymppinen biologianopettaja Kirsikka, joka asuu kahdestaan hieman originellin Vadelma-sisarensa kanssa vanhassa omakotitalossa. Talo ympäröi rehevä puutarha, jossa molemmat naiset mielellään askaroivat.

Eräänä kesäpäivänä Kirsikka löytää puutarhasta kolmen miehen ruumiit. Ne on haudannut puutarhaan Vadelma-sisko, siitä ei ole epäilystäkään. Sisko on vielä varmuudeksi laittanut kunkin ruumiin mukaan itse käsin kirjoittamansa nimilapun. Ei siis ihme, että Kirsikka päättelee siskonsa olevan myyttinen Kätkävaaran sarjamurhaaja. Vuosien mittaan kyliltä on nimittäin kadonnut jäljettömiin kymmenkunta eri ikäistä miestä, ja lehdistö on spekuloinut seudulla riehuvasta sarjamurhaajasta. Poliisi on kuitenkin asiasta vaitonainen.

Luonnollisesti Kirsikka hätääntyy. Miten hän saisi pidettyä siskonsa poissa vankilasta ja mielellään lopettamaan murhaamisen? Miksi kummassa kiltti ja hieman höpsö sisar ylipäätään on ryhtynyt murhaamaan miehiä ja hautaamaan heitä puutarhaan? Ennen kuin Kirsikka ehtii ottaa asian puheeksi sisarensa kanssa, paikalle pölähtää uusi naapuri Marko, jolta on kadonnut vaimo…

Kuten asiaan kuuluu, seuraa joukko arvaamattomia käänteitä ja kiperiä, synkkiä tilanteita. Mukana on aimo annos kauhutunnelmaa, jonka esikuvana on ollut ainakin Stephen Kingin klassikko Uinu, uinu lemmikkini. Moni asia saa vähintään jonkinlaisen selityksensä loppuun mennessä, mutta aukkojakin jää. Osan niistä Kirsikkakin mainitsee viimeisen osan loppuhäivytyksessä (jossa muuten joudutaan selittelemään hieman turhan pitkään moniakin asioita), ja osasta lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Raevaara on saanut tarinassa mukavasti yhdistettyä jännitys- ja kauhuelementtejä huumoriin, niin yllättävältä kuin se ehkä kuulostaakin.

Ehdin siis kuukauden koejaksolla kuunnella kuutisenkymmentä tuntia äänikirjoja. Tulos on poikkeuksellinen, koska olin jakson ajan lomalla ja ihan tietoisesti kuuntelin niin paljon kuin pystyin painettujen kirjojen lukemisen kustannuksella. Kunkin tarinan hinnaksi olisi tullut noin 2,84 euroa, mikäli olisin maksanut kuukaudestani Storytelin normaalihinnan. Kuuntelin tammi-toukokuussa Elisa Kirjasta hankittuja teoksia keskimäärin 4 kpl kuukaudessa, joten Storytelin kautta hankittuina niiden kappalehinnaksi olisi tullut 4,25 euroa. Tämä kyllä pistää nyt miettimään, miten jatkossa hankin kuunneltavat kirjat. Storytel Original -sarjat ovat sitten vielä plussana.

Ihan tätä juttuani varten päätin kokeilla uudelleen, miten lainaaminen kirjaston kautta nykyään onnistuisi. Latasin Ellibs-sovelluksen puhelimeeni ja selailin tietokoneen kautta tarjontaa. Lopputulos on, että olen nyt varannut Enni Mustosen Lapsenpiika-romaanin äänikirjaversion. Saan sen toivon mukaan elokuussa kuunneltavakseni. Kirjaston e-kirjavalikoima vaikuttaa laajalta, mutta äänikirjoja on vielä vähänlaisesti kaupalliseen tarjontaan verrattuna. Haluamaansa kirjaa ei myöskään välttämättä saa heti kuunneltavakseen, vaan sen voi joutua varaamaan ja tyytymään odotteluun. Palvelu on kuitenkin maksuton, mikä on melkoinen plussa. Käyttäminen vaikuttaa nyt myös helpolta. On siis aika elvyttää tämä kirjastosuhde ♥.

Tällaiselta siis kuulostavat äänikirjamietteeni tällä hetkellä. Muutoksen tuulet puhaltavat. Saapa nähdä, mikä on tilanteeni vaikkapa kolmen vuoden päästä!

Entäpä sitten Sinä? Miten Sinä mieluiten kuuntelet äänikirjasi ja miksi? Jaa hyvät kuunteluvinkkisi alle, kiitos!

Vinkvink! Nakit ja mutsi -blogissa on parhaillaan (voimassa 30.9.2018 asti uusille asiakkaille) jaossa kuukauden kokeilujaksoja BookBeatiin. Kannattaa käydä nappaamassa koodi ja kokeilla!