Juhani Havukainen: Tangonopettaja

 

Spefi on kiinnostava genre, ja erityisen kiinnostavaa on salolainen spefi. Ainakin siis minun mielestäni, koska kirjan paikalliskytkös tuo aina mukavan positiivista värinää lukemiseen.

Tangonopettaja-romaanin takakansi kertoo, että kirjoittaja Juhanin Havukainen on helsinkiläislähtöinen sovellusasiantuntija, joka asuu Salossa. Kirjailijasta on julkaistu haastattelu Salon Seudun Sanomissa vuosi sitten, mutta kirja ei jostain syystä vielä sen perusteella ole noussut lukulistalleni. Nyt sain kuitenkin kirjailijalta itseltään vinkin, että Tangonopettaja voisi kiinnostaa minua, ja lainasin sen kirjastosta tutustumista varten.

Spefi eli spekulatiivinen fiktio kuvaa määritelmänsä mukaan kuvitteellisia maailmoja ja tapahtumia. Se voi sisältää esimerkiksi fantasia- ja kauhuelementtejä. Tangonopettaja solahtaa tähän määritelmään vaivattomasti.

Miljöönä on hieman epämääräisessä nykyajassa Numeninlampi-niminen kuihtuva kunta tai pikemminkin sen keskustaajama. Numeninlampi sijaitsee jossain päin Suomea kaukana muusta asutuksesta, ja sen oma väestö on nopeasti vähenemässä. Sairaalassa kärvistellään potilaspulan kynsissä, eikä paikallisessa hotellissakaan varsinaista asiakasryntäystä ole. Poliisiasemalla työskentelee yksi poliisimies.

Kunnan nimi on merkityksellinen. Sana numen merkitsee ’yliluonnollista voimaa tai jumaluutta’. Lisäksi Numeninlammen kunnan ominaispiirteisiin kuuluu, ettei sen alueella tai edes lähialueilla ole ainuttakaan järveä tai edes lampea. Kyseinen seikka on tärkeä tapahtumien käänteiden kannalta teoksen loppupuolella.

Eräänä aamuyönä koko pitäjän vielä nukkuessa (yhtä henkilöä lukuun ottamatta) ”valtatien laitaa kävelee mustiin pukeutunut mies. Kädessään hänellä on kitarakotelo, musta sekin. Vähäinen tuuli vie pölyä argentiinalaisen hatun lieriltä ja kireän pikkutakin olkapäiltä.” Tämän lähempää tuttavuutta lukija ei pääse salaperäisen tangonopettajaksi esittäytyvän miehen kanssa tekemään. Kaikki, mitä hänestä lukijalle kerrotaan, on toisen käden tietoa.

Salaperäisen miehen saapuminen pieneen kirkonkylään herättää heti kuhinaa. Kunnanjohtaja on oitis vuokrannut tyhjillään olleen teatteritalon miehen käyttöön. Jo samana iltana teatterilla alkavat tanssitunnit, joihin osallistuu muutama kuntalainen. Osallistujat ovat ihastuksissaan saamastaan opetuksesta, vaikka askeltakaan ei ole tanssittu. Muut suhtautuvat tangonopettajaan ja tämän tanssitunteihin epäluuloisesti. Paikkakunnan poliisiviranomainenkin vierailee teatterilla, mutta ei havaitse toiminnassa mitään laitonta.

Tanssitunnit teatterilla jatkuvat tiiviisti ilta illan jälkeen, ja osallistujat ovat niihin perin ihastuneita, vaikka eivät oikein osaa niiden sisältöä kuvatakaan. Tunteja vetävä salaperäinen mies kuitenkin vaikuttaa hyvin karismaattiselta ja erinomaiselta kuuntelijalta. Kurssilaisten hurahtaminen epäilyttää muita yhä enemmän, mutta koska mitään oikeasti vaarallista tai rikollista ei tunnu olevan tekeillä, jää harmitus lähinnä keskinäisen purnaamisen asteelle.

Sitten kylällä tapahtuu pari kuolemantapausta. Liittyvätkö ne tangotunteihin tai tangonopettajaan, jää hämärän peittoon ainakin numeninlampilaisille.

Tangonopettaja-romaani on ihan kelpo maagisrealistinen esikoisromaani. Varsinaista kauhu- tai jännitystunnelmaa ei tarinaan kehity, vaikka tunnelmaa kyllä tihennetään loppua kohden ihan kiitettävästi. Lukija jää kuitenkin hieman etäälle henkilöistä, joita on runsaasti. Reippaan viikon mittaista ajanjaksoa kuvaava teos on napakka, ja dialogipainotteinen kerronta etenee sujuvasti.

Juhani Havukainen: Tangonopettaja
Momentum Kirjat 2025. 181 s.

Lainattu kirjastosta.

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

 

Kymmenisen vuotta sitten Riku Karjalainen julkaisi YouTubessa Finland-nimisen huikean hienon timelapse-videon, johon on ikuistettu komeita maisemia lähinnä Pohjois-Suomesta. Neliminuuttisen videon kohdassa 3.21 on muutaman sekunnin mittainen välähdys syysasuisesta Paavolan tammesta, joka sijaitsee Lohjansaaressa Lohjalla. Viimeistään tämä video teki Paavolan tammesta kansallisen julkkiksen, vaikka oli se toki tunnettu paikallisena nähtävyytenä ja retkikohteena aikaisemminkin.

Satoja vuosia vanhan komea tammi seisoo nuorehkon istutetun kuusimetsän keskellä. Tunnelma paikalla on epätodellinen. Onneksi pääsin lopulta monien kariutuneiden aikomusten jälkeen poikkeamaan paikalla pari vuotta sitten keskikesällä. Kohde ja noin kilometrin mittainen luontopolku lehtomaisemassa ovat kokemisen arvoisia minä vuodenaikana tahansa, olettaisin.

Paavolan tammi. 
Jos käyt tammella, 
kierrä tammen 'taakse', 
siellä on lava, jolta pääsee koskettamaan runkoa.
Puun juuria ei saa talloa!

Onneksi ehdin tammella jo käydä, sillä luettuani Melina Marraksen kauhuromaanin Para katselisin kuuluisaa tammea ja sitä ympäröivää metsää hieman toisin silmin!

Paran miljöö on Lohjalla Lohjanjärvellä sijaitseva Lohjansaari. Kannen synkeässä kuvassa on tunnistettava Paavolan tammi, ja tammella onkin merkittävä osuutensa tarinassa. Sen mahtavat juuret ulottuvat syvälle maaperään ja toimivat väylänä, jota pitkin lohjansaarelainen Yöselän suku ja rajakansan puolielävät pitävät yhteyttä ja kulkevat toistensa maailmoihin. Realistinen, jopa idyllinen maaseutukylä toimii jonkinlaisena mytologisen kauhun ja pahuuden kulissina.

Nykyhetken eli kesän 2023 tapahtumat käynnistyvät, kun leskeksi jäänyt nelikymppinen Mikko muuttaa 11-vuotiaan Roihu-poikansa kanssa Helsingistä Lohjansaaressa sijaitsevaan tyhjillään ja hylättynä olevaan Yöselän kartanoon. Kartano on kuulunut aiemmin Mikon vaimolle Varpulle. Yllättäen kuollut Varpu-vaimo ei ole kertonut kodistaan ja lapsuudestaan mitään miehelleen. Siksi hänelle tulee ikävänä yllätyksenä, miten nuivasti ja jopa avoimen vihamielisesti häneen ja Roihuun Lohjansaarella suhtaudutaan. Tulokkaat eivät ole tervetulleita, kaikkein vähiten Yöselän suvun jäsenet. Haaveet huippuravintolan perustamisesta pihan navettarakennukseen alkavat kohdata vastoinkäymisiä toisensa perään.

Lähes ensitöikseen Roihu lähtee tutustumaan pihapiiristä alkavaan metsään ja löytää kartanon mailta salaperäisen mökin, jonka ovi on tiukasti teljetty kiinni ulkopuolelta. Sisällä on kuitenkin jokin synkkä ja pelottava olento, jonka Roihu uteliaisuuttaan ja ymmärtämättömyyttään tulee päästäneeksi vapauteen.

Vähitellen lukijalle avataan saaren synkkää menneisyyttä. Parikymmentä vuotta aikaisemmin saarella on riehunut jokin kammottava peto, joka on siepannut lapsia ja raadellut kuoliaaksi aikuisia miehiä. Kaikki tämä liittyy jotenkin Varpuun ja myös Roihuun sekä kaikkiin Yöselän suvun jäseniin.

Marras hyödyntää sumeilematta suomalaisen kansanperinteen synkempää puolta ja kauhukirjallisuuden ja ylipäätään kauhugenren perinteitä. Lopputulos on paikoin melkoista verikekkeriä. Lohjansaari kuvataan eristyneenä, jossakin vähän toisessa todellisuudessa ja menneessä ajassa elävänä yhteisönä ja alueena, jonne pelastuslaitos ja poliisi kyllä tarpeen tullen poikkeavat mutta jossa esimerkiksi kadonneet lapset eivät tunnu herättäneen kovinkaan kummoisia toimenpiteitä. Ihmisruumiin osien hävittämisessä naapurinmummon komposti on oiva piilopaikka!

Kustantajan tietojen mukaan Para aloittaa Yösydän-trilogian. Omaan makuuni tämä on muutamaa astetta liiankin suoraviivaista löyhkäävillä sisäelimillä mässäilyä. Muhkeassa romaanissa olisi ollut jonkin verran tiivistämisen varaa, ja vielä yksi kierros tiukkaa toimittamista olisi voinut antaa kokonaisuudelle kaipaamani ryhtiä.

Vaikka 11-vuotias Roihu on keskeisessä osassa tapahtumia ja yksi näkökulmahenkilöistä, on Para kuitenkin aikuisten tai nuorten aikuisten kauhua, ei missään nimessä lastenkirjallisuutta. Koska kirjoissa ja lukemisessa ei ole ikärajoja, nuoret kokeneet lukijat ja kauhun ystävät voivat toki kirjaan myös tarttua.

Melina Marras: Para. Yösydän 1
Nysalor-kustannus 2024. 342 s.

Ostettu.

Melina Marras on aiemmin julkaissut kauhunovellikokoelman Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita (Kustannus Aarni, 2019) nimellä Karoliina Heinola.

Nysalor-kustannus on pieni ja ketterä kustantamo, joka keskittyy julkaisemaan spekulatiivista fiktiota eli kauhukirjallisuutta, fantasiakirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta sekä jännityskirjallisuutta, monenlaista vanhaa kirjallisuutta ja roolipelejä. Sanalla sanoen kaikkea sellaista, mitä kustantamon omistaja Matti Järvinen haluaa julkaista.

Nysalor-kustannus julkaisee erityisesti vanhaa, tekijänoikeuslain suojasta vapautunutta kirjallisuutta, mutta kustannusohjelmaan on mahdollista ottaa myös uudempaa suomennoskirjallisuutta ja jopa uusia suomenkielisiä teoksia. Kustantamo ottaa teoksista suhteellisen pieniä painoksia mutta pyrkii pitämään kaikki julkaisunsa aina saatavilla. Kustannusstrategia mahdollistaa kirjojen myymisen kohtuullisen edulliseen hintaan.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

Laura Mauro pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on kenties hämmentävintä, mitä olen aikoihin lukenut. Onneksi kirjan molemmissa esipuheissa, joista ensimmäisen on kirjoittanut kirjailija ja Haamu-kustantamon sisäpiiriläinen Marko Hautala ja toisen teoksen suomentaja ja kauhukirjailija Lauri Lattu. Heillekin Laura Mauro oli ollut ennen tähän tekstiin törmäämistä uppo-outo nimi, joka vielä hämmensi kotoisuudellaan eli kalskahti harhaanjohtavasti suomalaiselta.

Laura Mauro on kuitenkin brittikirjailija, joka on syntynyt Lontoossa ja asuu nykyään Oxfordshiressa. Hän on julkaissut useita kauhunovelleja, jotka ovat kahmineet esimerkiksi British Fantasy Award -palkintoja novellisarjassa.  Kiinnostuksen kohteikseen Mauro mainitsee japanilaisen painin, venäläiset avaruuskoirat ja suomalaisen kansanperinteen.

Viimeksi mainitusta Mauro ainakin on erittäin hyvin perillä. Sen todistaa vahvasti hänen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettu Otavaisen olkapäillä -teos. Omat erityiset mausteensa tarinaan tuovat tapahtuma-aika ja päähenkilöt. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelmahan on jo itsessään kauhea: nuoret naiset, oikeammin tytöt, yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat. Vilusta, nälästä ja kuolemanpelosta ei totisesti ole puutetta.

Kuutamoyönä asetoveri Osku alkaa tuijotella mitään näkemättömin silmin pimeään metsään ja päätyy vähän myöhemmin mielipuolisena raivoten käymään toveriensa kimppuun suu veristä vaahtoa pursuten. Mitä Osku metsässä oikein näki ja mitä hänelle siellä tapahtui?

Alkaa liikkua huhu oudosta metsän keskellä loistavasta valosta, joka houkuttelee puoleensa mutta jonka katsominen on vaarallista. Ovatko liekkiöt häiriintyneet käynnissä olevista taisteluista ja lähteneet liikkeelle? Metsässä liikkuvat ovat vaarassa päätyä aavevalon peittoon. Se muuttaa heidät verenhimoisiksi hirviöiksi.

Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä. Tarinan kyytiin hypätään heti ensimmäisistä virkkeistä ilman sen kummempia pohjustuksia tai selittelyjä. Naiskaartilaisryhmän hankala dynamiikka avautuu hienosti tapahtumien edetessä. Kun kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, seuraa valtataistelua. Alituinen kuolemanpelko ja jo nähdyt kauhut tekevät tuhoaan tyttöjen mielissä. Lisäksi kaikilla on ase, vaikka sen käyttäminen on toisille tutumpaa kuin toisille.

Valkoisten käsiin joutuminen on jatkuva, konkreettinen uhka, mutta sen eteen tulee toinen, epämääräisempi mutta sitäkin kauhistuttavampi vaara. Miten taistella jotain sellaista vastaan, joka on selittämätön ja yliluonnollinen? Mauro ei selitä tätäkään romaanin puolta auki, vaan lukija on yhtä ymmällään kuin metsään kadonnutta ystäväänsä epätoivoisesti etsivä Siiri.  

Kiitos kustantamo Haamu, että tämä teos on suomennettu! Kirjallisuus tosiaan avaa maailmaan näkökulmia, joita ei aavista olevankaan. Näinkin paatunut lukija voi vielä yllättyä! Mahtavaa!

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava)
Suom. Lauri Lattu.
Haamu 2024. 116 s.
Upea kansi Noora Jantunen.

Arvostelukappale.

Max Seeck: Loukko

 

Max Seeckin neljäs Jessica Niemi -trilleri Loukko oli Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon tämänvuotisella kuuden parhaan dekkarin lyhytlistalla. Raati perusteli valintaansa seuraavasti:

”Max Seeck tarjoaa Loukossa lukijalle omaperäisen ja erittäin vetävän juonen. Seeckin rikospoliisi Jessica Niemi toivoo saavansa Ahvenanmaan syrjäisimmältä saarelta toipumisrauhaa työvastoinkäymistensä vuoksi. Hyvän dekkarin perinteiden mukaisessa idyllisessä täysihoitolassa Jessica tapaa ihmisiä, joilla on yhteinen vuosikymmenten takainen kipeä menneisyys. Pian rannalta löytyy ruumis, eikä Jessica malta tyytyä tarkkailijan osaan. Tarinaan tuo vahvaa särmää Jessican oman elämän iso käännekohta.”

Loukko on rakettimaisen kansainvälisen uran rakentaneen Max Seeckin seitsemäs trilleri ja siis neljäs osa suosittua Jessica Niemi -sarjaa. Seeck on julkaissut teoksensa tiiviiseen kirja vuodessa -tahtiin, ja vaikka olen lukijana yrittänyt pysytellä vauhdissa mukana, olen tipahtanut armotta kyydistä. Sarjan aloitusosan Uskollinen lukija luin melko tuoreeltaan, mutta seuraavat osat ovat jääneet odottelemaan kirjapinojen uumeniin.

Kun Loukko nousi Johtolanka-palkinnon lyhytlistalle, päätin täyttää tämän ammottavan aukon sivistyksessäni ja kuunnella koko sarjan alusta alkaen yhteen menoon. Poikkeuksellisesti tartuin siis uudestaan jo kertaalleen luettuun jännitysromaaniin aloittaessani Uskollisesta lukijasta, mutta halusin kerrata sen tapahtumat, koska arvelin ainakin Jessican poikkeuksellisen yksityiselämän käänteiden olevan olennaisia myöhemmissäkin kirjoissa.

Jostain oli kuitenkin mieleeni iskostunut ajatus, että sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme teosta, joten otin seuraavaksi kuunteluun Kaunan. Vasta sen loputtua tajusin, että olinkin vahingossa jättänyt välistä Pahan verkon! Mitään varsinaista vahinkoa ei sitten kuitenkaan päässyt tapahtumaan, koska Seeck onnistuu varsin taitavasti välttämään aiempien osien juonikuvioiden paljastamisen. Siitäkin huolimatta, että jotkut juonisäikeet jatkuvat kirjasta toiseen. Esimerkiksi Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu tulee selväksi vasta Kaunan yhdessä sivujuonteessa.

Jessica Niemi on verrattoman traumatisoitunut trillerisankari! Hän on menettänyt biologisen perheensä auto-onnettomuudessa ollessaan kahdeksanvuotias. Äiti, isä ja pikkuveli menehtyivät kolarissa, mutta kuin ihmeen kaupalla Jessica selvisi hengissä vaikkakin pahoin loukkaantuneena. Onnettomuuden jäljiltä hänellä on vielä kolmekymppisenäkin ajoittain pahoja kipuja. Jessica on myöhemmin menettänyt myös kasvattiperheensä eli isänsä sisaren ja tämän miehen. Hän on siis moninkertainen orpo.

Koska tämä ei vielä riitä mihinkään, on Jessica kokenut hengenvaarallisen suhteen ollessaan 19-vuotias. Traumakuormaa on siis melkoisesti, ja kun aikanaan ilmenee, että suvussa on ollut myös mielenterveysongelmia, on koktaili kunnioitettava. Jos Jessica ei olisi ehkä koko Suomen etevin rikostutkija, hän olisi varmasti jo aikoja sitten tullut hyllytetyksi tehtävästään terveysperustein. Läheltä pitääkin useasti huippukyvykkyydestä huolimatta.

Kaiken tämän päälle tulee vielä Jessican tarkoin varjelema yksityiselämään liittyvä salaisuus, jonka hän on aikoinaan paljastanut vain esimiehelleen Ernelle. Jessican ja Ernen välit ovat poikkeukselliset, ja varsinaisen syyn siihen tietävät vain he kaksi.

Pahan verkko -trillerissä Jessica ryhmineen on saanut uuden esihenkilön Ernen tilalle. Helena Lappi kokee Jessican olevan kävelevä uhka omalle uralleen, joten on löydettävä jotain, jolla saada omapäisestä mutta valitettavan taitavasta alaisesta kunnon ote. Kuin tilauksesta sopiva väline putoaakin hänen syliinsä.

Meneillään on vaikea tapaus, jossa selvitellään kahden Suomen suosituimman bloggaajan katoamistapausta. Nuori japanilaissuomalainen Lisa Yamamoto on kadonnut levynjulkistamistilaisuuden jälkeen savuna ilmaan. Samojen juhlien jälkeen on kadonnut myös nuori bloggaaja Jason Nervander. Kummankin Instatililtä löytyy omituinen Söderskärin majakkaan liittyvä päivitys, joka antaa ymmärtää nuorten kuolleen. Onko kyseessä makaaberi julkisuustemppu? Liittyykö Vuosaaren rantaan huuhtoutuneen mangahahmoksi pukeutuneen nuoren naisen ruumis jotenkin tapaukseen?

Rikosvyyhti on monimutkainen ja -syinen, ja Jessicakin joutuu useaan otteeseen toteamaan olleensa täysin hakoteillä. Kun karmea kansainvälinen rikosjuoni lopulta paljastuu ja päästään tarinan huippukohtaan, on ruumiita ehtinyt kertyä melkoinen pino ja Jessican oma henki on hiuskarvan varassa.

Ville Laihosen suunnittelemassa
kansikuvassa myös olennainen
tapahtumapaikka eli ns. Silitysrautatalo.

Kauna jatkuu lähestulkoon suoraan siitä, mihin Pahan verkko jäi. Jessica on päätynyt jonkinlaiselle sairausloman ja virkavapaan yhdistelmälle, mutta kun Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevassa arvoasunnossa surmataan Suomen ehkä tunnetuin, vihatuin ja varakkain teollisuuspohatta Eliel Zetterborg, eikä Jessican työkavereilla ole harmainta hajuakaan sen paremmin tekijästä kuin tekotavastakaan, on Jessican palattava sorvin ääreen. Suljetun huoneen arvoitus on kerrassaan kutkuttava, ja johtolangat vievät vuosien taakse erään metsästysretken kohtalokkaisiin tapahtumiin.

Kuten sanottu, sivujuonena Kaunassa on tavallaan Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu, ja mukana on siihen liittyvä juonikuvio, joka saa alkunsa Pahan verkon alkusivuilla. Jälleen Jessican henki on vain hiuskarvan varassa, ja ruumiita tulee kasapäin. Ei siis ihme, että muutenkin mieleltään epävakaan nuoren naisen tilanne alkaa olla huolestuttava. Painajaiset ja sekavat kauhunäyt myös valveilla alkavat ahdistaa jo lukijaakin Jessica-parasta nyt puhumattakaan. Suosittelisin vakavasti lääkärin ja psykologin puoleen kääntymistä, mutta kukaan ei tunnu huomaavan rikosylikonstaapelin todellista kuntoa.

Seeck kirjoittaa siis kammottavista sarjamurhaajista, ja kauhuaineksia sekaan sotkeentuu niin Jessican epävakaan mielen kuin joidenkin murhaajien täydellisen hulluuden takia. Mukana tuntuu olevan aina silloin tällöin rippunen yliluonnollistakin ainesta, vaikka itse rikosvyyhdet aina osoittautuvat varsin maallisiksi, kunhan kaikki epämääräinen kauhuhöttö saadaan niiden päältä kuorittua.

Silti Seeckillä tuntuu olevan lukkarinrakkautta myös perinteisen arvoitusdekkarin suuntaan, kuten jo Kaunan ovela suljetun huoneen arvoitus näyttää. Samansuuntainen perinteinen asetelma on Loukossa, jossa Jessica on erään katastrofiin päättyneen välikohtauksen jälkeen joutunut hyllytetyksi virastaan. Mielenterveysongelmat tuntuvat vain syvenevän, ja Jessicalla alkaa olla jo itsetuhoisia ajatuksia. Myös syvä yksinäisyys riivaa naista. Työkaveri Jusuf ehdottaa lomaa jossakin kaukana kaikesta, ja Jessica päätyy kaikista maailman paikoista Ahvenanmaalle Smörregårdin syrjäiselle saarelle.

Smörregårdissa pitävät majataloa Astrid ja Åke Nordin, äiti ja poika. Kahdeksankymppinen Astrid on tehnyt uransa Maarianhaminan sairaalan synnytyslääkärinä, ja viisikymppinen Åke on opettanut filosofiaa Ruotsin puolella yliopistossa, mutta päättänyt sitten tehdä elämänmuutoksen ja palata kotiin auttamaan äitiään liikeyrityksen hoitamisessa. Majatalo uinuu varhaiskevään untaan, eikä muita asiakkaita Jessican lisäksi ole kuin ruotsalainen omissa oloissaan pysyttelevä pariskunta, jonka on tarkoitus pian jatkaa matkaa Suomen mantereelle.

Nettiyhteydet ovat heikot, mutta siitä huolimatta Astrid ja Åke saavat nopeasti tietää Jessican taustan. Onko tunnettu rikosylikonstaapeli vetäytynyt saariston rauhaan kirjoittamaan dekkaria? Åke haluaa kertoa Jessicalle saaren synkästä historiasta ja erityisesti sinitakkisesta tytöstä, paikan omasta kummituksesta. Sinitakkinen yhdeksänvuotias Maija katosi saaren pohjoispuolella toimineesta orpokodista vuonna 1946 ja on sen jälkeen näyttäytynyt aina silloin tällöin, yleensä jonkin kuolemantapauksen yhteydessä.

Saarella on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa kaksi ihmistä 1980-luvulla, ja nyt Jessican tultua saarelle tapahtuu pian uusi hukkumisonnettomuus. Muuttolinnuiksi kutsuttu kolmen vanhuksen seurueeksi kutistunut joukko on tullut vuosittaiselle vierailulleen saarelle muistelemaan sodanjälkeistä lastenkotiaikaansa, ja aamulla yksi vanhuksista löytyy pohjoisrannan laiturin kupeesta hukkuneena.

Tapauksen tutkintaa Smörregårdissa johtaa paikallinen poliisi Johan, mutta kuten arvata saattaa, Jessica ei malta olla sotkeutumatta tapaukseen. Hän hyödyntää sumeilematta suhteitaan omalla työpaikallaan, vaikka ei poliisin virassa juuri nyt olekaan. Kaikki saarella olevat vähät ihmiset tuntuvat olevan epäilyttäviä, esittävän jotain muuta kuin oikeasti ovat ja kätkevän synkkiä salaisuuksia. Jälleen on mukana kauhuelementtejä ja synkkää menoa ryydittää saaren eristyneisyys, joten mitään kovin leppoisaa arvoitudekkarimeininkiä on turha odottaa. Entä onko Jessican oma henki hiuskarvan varassa? Arvaapa vain, montako kertaa!

Neljän tuhdin romaanin putki Jessica Niemen ja kumppaneiden seurassa on siis takana. Jossain vaiheessa aloin panna merkille, että tapahtumat sijoittuvat kaikki pimeimpään vuodenaikaan kunnon noir-tapaan. Uskollisessa lukijassa ollaan alkutalvessa, lunta on jo maassa ja Helsingin rannat jään peittämiä. Pahan verkko ja Kauna sijoittuvat nekin talveen, joulunalusviikolle ja tammi-helmikuulle pimeään Helsinkiin. Loukossa tunnelma on keväisin, mutta jotta ei menisi turhan valoisaksi, loppuhuipennusrymistelyt käydään kaikkien aikojen kevätmyrskyn riehuessa merellä.

Seeck kirjoittaa koukuttavasti ja tarinat vetävät erinomaisesti. Ne ovat tummanpuhuvaa viihdettä sarjamurhista ja lievästä kauhusta pitäville lukijoille. On helppoa kuvitella tapahtumat mielessään, ja erityisesti Helsingin kuvaus on taiten toteutettua. Seeck avaa kaupungin kauniimpien julkisivujen taakse kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Raha ja menestys eivät tuo onnea. Jessicasta ei varsinaisesti tullut ystävääni, mutta ei hän vastenmielinen tai kovin ärsyttäväkään tyyppi lopulta ole. Toivon hänelle kyllä valoisampia aikoja!

Jatkuuko Jessica Niemi -sarja vielä? Jää nähtäväksi. Loukossa hänen henkilökohtainen elämänsä saa uuden käänteen, mutta muuten kaikki jää auki jättäen oven mukavasti raolleen jatko-osillekin.

Max Seeck:
Uskollinen lukija
Tammi 2019.

Pahan verkko
Tammi 2020

Kauna
Tammi 2021

Loukko
Tammi 2022

Äänikirjojen lukija Sara Paavola.

Kirjat ostettu itse, paitsi Loukko saatu myös lahjana kustantajalta.
Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.

Lainattu kirjastosta.

Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

Tiina Raevaara: Polaaripyörre

 

Jos ei jostain syystä ole vielä lukenut Tiina Raevaaran viimevuotista kauhuväritteistä scifi-jännitysromaania Kaksoiskierre ja on silti aikeissa tarttua nyt ilmestyneeseen sen itsenäiseen jatko-osaan Polaaripyörre, kannattaa tehdä lukupäätöksensä harkiten. Polaaripyörre toimii varmasti hyvin, vaikka aiempi osa olisi lukemattakin, mutta siinä kuitenkin paljastuu olennaisia Kaksoiskierteen juonenkäänteitä ja jopa loppuratkaisu. Molemmat kirjat ovat ehdottomasti lukemisen väärttejä, joten suosittelen ilmestymisjärjestystä.

On kulunut toista vuotta Kaksoiskierteen dramaattisista vaiheista. Geenitutkija Eerika on menettänyt kaiken Tuulikki-tytärtään lukuun ottamatta. Päästäkseen pois Suomesta ja ansaitakseen edes jonkinlaista elantoa pienelle perheelleen hän on pestautunut laboratorioassistentiksi Huippuvuorilla sijaitsevaan suomalaiseen merentutkimusyksikköön. Eerikan esimiehenä ja vuokraisäntänä toimii merentutkija Kirsi, jolla tuntuu olevan omia ongelmia ihan riittämiin, joten tällä ei ole liiemmin kiinnostusta toisten asioita kohtaan.

Longyearbyenin tutkijoiden ja eräoppaiden pienen yhteisön rauha rikkoutuu maanvyörymäonnettomuuden seurauksena. Eerika ja Tuulikki ovat olleet mukana pienessä retkueessa, johon kuuluivat myös suomalaiset eräoppaat Jesse, Roosa ja Panu. Ilman ennakkovaroitusta maa petti ryhmän alta ja he syöksyivät syntyneeseen muutaman metrin syvyiseen rotkoon. Kaikki selvisivät rytäkästä pahemmitta vammoitta, mutta Jesse putosi kohtaan, joka löyhkäsi kammottavasti mätänevältä raadolta. Muutaman päivän kuluttua mies alkaa käyttäytyä ja oirehtia oudosti.

Mitä sulava ikirouta on päästänyt valloilleen? Erityisesti suomalaista merentutkimusyksikköä vetävä Kirsi tuntuu kiinnostuvan tapauksesta. Pian sekä Kirsi että Eerika työskentelevät kiihkeästi laboratoriossa sortumapaikalta noudettujen näytteiden parissa. Kirsin tutkimusmenetelmät alkavat pian huolestuttaa Eerikaa. Mitkä kaikki keinot ovat hyväksyttäviä nopeiden tutkimustulosten takia? Entä mihin löydöksiä voidaan käyttää? Tapahtumat lähtevät lopulta vyörymään vastustamattomalla voimalla, eivätkä Eerika ja hänen tyttärensä todellakaan ole turvassa.

Huippuvuorten valinta scifi-jännitysromaanin miljööksi on nerokas. Saarten luonnonolot ovat vähintäänkin kiehtovat. Asukkaat joutuvat väkirikkaimmankin kaupungin kaduilla jatkuvasti varomaan jääkarhuja. Niiden uhan takia ei esimerkiksi ole tapana lukita rakennusten ulko-ovia, jotta kuka tahansa voi tarvittaessa hakea suojaa lähimmästä talosta. Luonto on monin tavoin armoton, mutta ei missään nimessä kuollut. Ankarimmissa oloissa elämää tuntuu suorastaan kuhisevan eri muodoissaan.

Myös Huippuvuorten geopoliittinen sijainti tekee miljööstä polttavan ajankohtaisen. Saaret kuuluvat Norjalle, mutta jos joku mahtivaltio päättäisi vallata ne itselleen, miten se olisi käytännössä estettävissä? Suurvaltapolitiikka on mukana myös romaanin juonessa hyytävällä tavalla.

Ilmastonmuutos on yksi romaanin teemoista, se käy ilmi jo avauskohtauksesta. Ihmisen pienuus luonnonvoimien jyllätessä käy myös moneen otteeseen ilmi. Ihminen tosin yrittää mitä meilikuvituksellisimmin keinoin päästä tilanteen herraksi. Raevaaran mielikuvitus on jälleen valloillaan, mutta valitettavasti hänen mielikuvituksensa laukkaa tukevasti tieteellisen tutkimuksen ja sen tulosten maaperällä. Moni kirjassa kuvattu asia on joko totisinta totta tai sitten ainakin mahdollista. Hyytävä romaani!

Tiina Raevaara: Polaaripyörre
Like 2021. 316 s.

Arvostelukappale.