Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Olen parikymmenvuotisen äidinkielen opettajan urani aikana puhunut paljonkin Elias Lönnrotista ja hänen mittavasta elämäntyöstään. Oman mausteensa asiaan toi työpaikkani sijainti silloisen Sammatin kunnan kyljessä. Paikkarin torppa on tullut tutuksi ihan konkreettisena paikkana, samoin sen pihapiirissä tönöttävä Lönnrotin näköispatsas.

Elias Lönnrotin patsas Paikkarin torpan lähellä.
Kuva Teuvo Kanerva, Finna.
Patsas Eemil Halonen.

Sen sijaan en ole juurikaan uhrannut ajatuksia Lönnrotin varsinaiselle elämäntarinalle saati hänen perheelleen ja omaisilleen. Olin toki pannut merkille, että hän oli avioituessaan jo varsin kokenut (omana aikanaan jo ikämies eli 47-vuotias) ja että suurin osa hänen mittavista runonkeruumatkoistaan oli silloin jo tehtynä. Samaten olin huomannut, että Lönnrot oli aika paljonkin vaimoaan vanhempi. Sammatin hautausmaalla sijaitsevassa hautakivessä on liuta nimiä, joiden perusteella voi päätellä jotain perheen tarinasta.

Tätä taustaa vasten oli oikein iloinen yllätys huomata, että Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja kertoo Elias Lönnrotin vaimosta Maria Piponiuksesta, josta en tiennyt yhtään mitään.

Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin loppuun Taustaksi-nimisen osion, jossa hän kertaa muutamia faktoja, kuten keskeisimmät Lönnrotien perheeseen liittyvät vuosiluvut. Osiossa on myös mittava lähdeluettelo, joka paljastaa, kuinka valtavasti Lönnrotista on kirjoitettu ja julkaistu hänen itsensä kirjoittamaa erilaista materiaalia, kuten kirjeenvaihtoa ja matkakertomuksia.

Sen sijaan Maria Piponiuksen tarinan raamit kirjailijan on pitänyt kaivaa esiin tästä materiaalista ja käytännössä etsimällä etsiä tietoja. Tämä tietysti toisaalta antaa biofiktion kirjoittajalle paljon liikkumatilaa, jossa käyttää luovuutta ja kirjallista vapautta.

Faktat ovat karut. Elias Lönnrot ja Maria Piponius solmivat avioliiton vuonna 1849. Pariskunnan esikoinen, Elias-poika, eli vain vähän yli kaksivuotiaaksi (1850–1852). Maria Piponius menehtyi keuhkotautiin vuonna 1868 vain 45-vuotiaana. Kolme neljästä tyttärestä kuoli vielä ennen Elias Lönnrotin kuolemaa, kukin parikymmenvuotiaina tai alle 1870-luvulla. Koska Lähteenmäen romaani kertoo Mariasta, näitä tyttärien menetyksiä teoksessa ei käsitellä, mutta ne väikkyvät kyllä lukijan mielessä, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt.

Lähteenmäki on kirjoittanut Mariasta kiinnostavan ja vahvan, päämäärätietoisen ja älykkään naisen. Marian ja Eliaksen suhde on kiihkeän fyysinen ja heillä on myös tärkeä henkinen yhteys. Yhteiselämä ei kuitenkaan ole pelkkää idylliä. Esikoislapsen traaginen menetys on luonnollisesti kova koetinkivi. Muitakin vastuksia riittää. Lönnrot ei ole helpoin kumppani, ja esimerkiksi suuret talonrakennus- ja kunnostusprojektit, joita pariskunta ehtii yhdessä toteuttaa kaksi kappaletta (ensin Kajaaniin, sitten myöhemmin Sammattiin), ovat pääosin Marian harteilla.

Naisen asema ei 1800-luvulla ollut kaksinen, ja teema nousee luonnollisesti esiin tässäkin aikakautta kuvaavassa teoksessa. Marian suvussa käytetään termiä morsiussuru, joka kertoo siitä, millaisia uhrauksia naiset ovat joutuneet ja joutuvat tekemään. Esimerkiksi Marian sisar Kaarina on avioitunut varakkaan miehen kanssa, koska oman perheen varat ovat huvenneet epäonnen seurauksena. Perheen etu siis meni naisen oman edun ja tahdon edelle. Biina-siskon tarina on toisella tavalla surullinen, sillä sisaren rakas sulhanen ehti menehtyä ennen avioliiton solmimista.

Maria ei siis morsiussurua joudu kokemaan, sillä hän solmii rakkausavioliiton. Lähteenmäki kuvaa pariskunnan jokseenkin tasaveroiseksi, sillä Maria on kuitenkin jo 26-vuotias aikuinen ja maailmaa nähnyt nainen avioituessaan, eikä enää asu Oulussa perheensä luona vaan hankkii oman elantonsa sukulaismiehen sahalla taloudenhoitajan tehtävissä Kajaanissa. Marian perhe ei ole mitenkään erityisen otettu sulhasesta, vaikka Lönnrot sentään on lääkäri. Miehen runonkeruumatkat herättävät lähinnä epäluuloa ja niistä tehdään pilaa. Kovin iäkäskin sulho on.

Lönnrot oli toimelias kovin monella alalla, ja Lähteenmäki antaa ymmärtää, että myös vaimo Marialla oli oma merkittävä osuutensa monessakin projektissa. Laajalti arvostettu ja kunnioitettu aviomies merkitsi kuitenkin kaikki yhteiset ja Marian omatkin aikaansaannokset suvereenisti omiin nimiinsä. Olisipa hienoa saada tietää, kuinka paljon Elias Lönnrotin nimissä julkaistuista töistä ihan oikeasti on jonkun muun, kuten vaikkapa juuri Maria-vaimon edistämää ja aikaan saamaa.

Marian kirja kertoo Maria Lönnrotista, os. Piponiuksesta, (1823–1868), mutta ei minämuodossa vaan ulkopuolista kertojaa käyttäen. Marian osuuksien lomassa on otteita Elias Lönnrotin päiväkirjamerkinnöistä. Lähteenmäki avaa lyhyesti myös niitä Taustaksi-osiossa. Kyse on kuvitteellisesta päiväkirjasta, joka kuitenkin perustuu Lönnrotin matkakertomuksiin, kirjeisiin, päiväkirjoihin ja julkaistuihin teoksiin. Ne tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Viimeinen merkintä tässä kuvitteellisessa päiväkirjassa on ajalta Marian eli Marin kuoleman ja hautajaisten väliseltä ajalta. Marian kirja siis päättyy Elias Lönnrotin sanoihin.

Pidin Marian kirjasta kovasti! Se avasi uusia raikkaita näkökulmia jo kovin kaluttuna pitämääni aiheeseen. Kirjan lukemisesta on jo tovi, ja ehdin tässä välillä myös kuulla tietokirjailija Irma Sulkusen haastattelun Helsingin kirjamessuilla. Sulkunen julkaisi alkuvuodesta 2025 teoksen Elias Lönnrot – ja hänen pitkä varjonsa (SKS). Myös Lähteenmäki kertoo ehtineensä lukea tämän kirjan ennen Marian kirjan painoon lähettämistä (se mainitaan myös romaanin lopun lähdeluettelossa).

Sulkusen teoksesta löytyy uutta tietoa myös Lönnrotien Ida-tyttärestä, joka isänsä kuoleman jälkeen muutti pysyvästi ulkomaille. Mietin jo kirjamessuilla teoksen hankkimista, mutta tein siitä nyt tätä blogikirjoitusta tehdessäni kirjastovarauksen. Lisäksi olen päättynyt, että ensi kesänä on päästävä käymään Sammatissa Lammin talolla eli Lönnrotin viimeisessä kodissa. Talo on museo, mutta sen aukiolo on kovin rajattua.

Lisäys tekstiin 15.1.2026:

Olin ajastanut tämän kirjoitukseni julkaisun. Jutun ilmestymispäivänä (14.1.2026) kävin noutamassa varaamani Sulkusen teoksen lähikirjastostani. En tässä vaiheessa pystynyt lukemaan kirjaa alusta alkaen ja kokonaan, vaan päädyin poimimaan siitä ne osuudet, jotka alkoivat erityisesti kiinnostaa Lähteenmäen Marian kirjan luettuani.

Tietoteos on perusteellinen ja kiinnostava sekä yleistajuisesti ja vetävästi kirjoitettu, joten sen hankkiminen omaan kirjastoonkaan ei ole täysin mahdoton ajatus. Kirjan avaa valaisevasti sen tosiseikan, että Maria Piponiuksesta, myöhemmin Lönnrotista, on todellakin ollut käytettävissä hyvin vähän tietoa. Harmi.

Sen sijaan Sulkunen selvittää varsin perusteellisesti, miten Marian siskonpojan Gustaf Selinin lyhyeksi jäänyt elämä ajautui pisteeseen, jossa tämä näki ainoaksi mahdollisuudekseen itsensä ampumisen. Tragedia oli merkittävä käänne Lönnrotien ja erityisesti Marian elämässä.

Ne niukat tiedot, mitä Sulkusella on ollut käytettävissään Marian ja Eliaksen keskinäisistä väleistä, kertovat koko lailla toisenlaista tarinaa suurmiehen vaimon osasta kuin Lähteenmäen romaani. Ristiriita on mielenkiintoinen ja hyvä muistutus siitä, mikä on biofiktion luonne. Se on ennen kaikkea ja nimenomaan fiktiota.

Sulkusen kirjasta vasta opin (noloa myöntääkin), että Lönnrotit tosiaan ostivat Sammatista Nikun tilan ja rakennukset, jotka ilmeisesti Marian johdolla saatiin uuteen kukoistukseen. Perhe asui Nikussa vielä Marian kuoleman jälkeenkin, mutta kun myös Maria-tytär menehtyi vuonna 1874, Elias Lönnrot teki päätöksen muutosta aiemmin hankkimaansa Lammin taloon ja Nikun myynnistä.

Ida-tytär oli ainoa Lönnrotien lapsista, joka eli aikuiseksi. Hän menehtyi Italiassa Sienassa vuonna 1915 silti vain 59-vuotiaana vakavien sairauksien runtelemana. Ida ei avioitunut eikä saanut lapsia. Sulkunen avaa Ida Lönnrotin luonnetta ja elämää mielenkiintoisesti.

Jälleen siis kävi niin, että romaanin luettuani piti etsiä käsiin tietokirja samasta aihepiiristä. Sulkunen muistutteli taas mieliini Hilja Haahden romaanin Sammatin sisarukset (Otava, 1947), joka kertoon Lönnrotin perheen tyttäristä. Olen siihen nyt törmännyt parin vuoden sisään jo kolmesti, joten jokohan olisi pian aika sekin lukea.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja
WSOY 2025. 358 s.

Arvostelukappale.

Irma Sulkunen: Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa
SKS 2025. 413 s.

Lainattu kirjastosta.

Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä

 

”Walter on jälkimaineeltaan Suomen rikkain väliinputoaja.”

 

Olen ollut jo vuosia innokas suomalaisten taitelijoiden elämäkertojen lukija (innostuksen merkittävänä sysäyksenä pidän edelleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa), mutta muiden elämänalojen merkittävien henkilöiden elämäkertoihin en ole kovinkaan innokkaasti tullut tarttuneeksi.

Viime syksynä (2.9.2023) kuitenkin luin Helsingin Sanomista kiinnostavan arvion juuri ilmestyneestä Walter Ahlströmin elämäkerrasta. Kriitikko Sini Kuvaja toteaa kirjan kirjoittaneen Sakari Siltalan tavoin, että aikanaan Suomen suurimman yrityksen johtaja ja Suomen rikkain mies on nykyään lähes tuntematon nimi suurelle yleisölle. Tunnustan tässä, että kuuluin tuolloin todellakin tuohon suureen yleisöön, sillä en muistanut Walter Ahlströmistä koskaan kuulleenikaan. Ahlström teollisuusyrityksen nimessä ja erilaisten tuotteiden yhteydessä oli tietysti tuttu.

Helsingin Sanomien tietokirja-arvioiden tapaan Kuvaja on kirjoittanut lähinnä laajan referaatin arvioitavana olevan elämäkertateoksen mielenkiintoisimmista kohdista, joten jos aikoo tarttua Sakari Siltalan teokseen Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä eikä vielä tiedä sen kohdehenkilön monivaiheisen elämän merkittävimpiä käänteitä, kannattaa jättää arvion lukeminen myöhemmäksi. Elämäkerta on nimittäin jokseenkin koukuttavaa luettavaa.

Onnekas sattuma johti siihen, että sain hankittua kirjan itselleni vielä samana syksynä vain pelkkien postikulujen hinnalla (OAJ:n jäsenlahja <3 ). Massiivinen opus (569 sivua!) siirtyi hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja.

Ahlströmien nimi oli kuitenkin jäänyt jotenkin alitajuntaani, sillä kun mieheni toivoi muutaman päivän kesäretkeä, minulla oli jo alustava suunnitelma valmiina. Haluaisin mennä Noormarkkuun tutustumaan Ahlströmin ruukkialueeseen, joka nettisivujensa perusteella vaikutti kauniilta ja kiinnostavalta kohteelta. Meillä on molemmilla henkilökohtainen kytkös pienimuotoiseen sahateollisuuteen, joten matkasuunnitelma rakentui lopulta sen ympärille, miten olisi mahdollista osallistua ruukkialueella sijaitsevan Makkarakosken sahamuseon opastetulle kierrokselle.

Makkarakosken saha.

Kun liput opastukselle sekä majoitus ruukkialueen hotellissa oli hankittuina, olikin aika tarttua järkälemäiseen elämäkertaan. Päätin, että kirjan on oltava luettuna ennen lomamatkaa. Päätös oli lopulta erinomainen. Koska aikataulu oli hieman tiukka, otin avuksi äänikirjan. Sen lukee mainiosti näyttelijä Jarkko Pajunen. Kuuntelin kirjaa aina sopivien askareiden parissa ja katsoin kuvat painetusta versiosta. Välillä myös luin joitakin osuuksia. Hyvin toimi.

Ahlströmin yritysryppään perustaja oli Walter Ahlströmin isä Antti Ahlström, joka sai alkupääoman liiketoiminnalleen avioitumalla itseään toistakymmentä vuotta vanhemman varakkaan talollisen lesken kanssa. Walter Ahlströmin äiti Eva Ahlström oli Antti Ahlströmin toinen vaimo. Walter oli vasta 21-vuotias, kun voimakkaasti yhtiötä laajentunut Antti-isä yllättäen menehtyi. Walterin äiti Eva Ahlström johti yritystä kymmenisen vuotta, kunnes oli Walterin vanhimpana poikana aika astua johtoon. Oli hylättävä haaveet insinöörin ja pianistin urista.

Isotalo.

Antti Ahlström osti Noormarkun ruukin vuonna 1870, samana vuonna, jona hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Perhe asettui ruukin alueelle. Isotalo eli Antti ja Eva Ahlströmin koti sekä yhtiön pääkonttorina toiminut rakennus valmistui vuonna 1882 (suunnittelija Evert Lagerspetz). Rakennus on edelleen hyväkuntoisen näköisenä ja kauniin puutarhan ympäröimänä ruukkialueen keskellä, lähellä ruukin tuotantolaitoksia eli koskesta voimansa ottaneita pajaa ja sahaa.

Havulinna ja puistoa.

Havulinna-huvilan Walter ja hänen Lilli-vaimonsa rakennuttivat itselleen hieman syrjemmäs mutta kuitenkin niin, että sen ikkunoista ja terasseilta lienee hyvä näkymä ruukkialueelle ja muun muassa Isotaloon. Havulinna on ymmärtääkseni nykyään yksityiskäytössä, mutta sen upeaan puutarhaan tai oikeammin puistoon järjestetään opastettuja kiertokävelyjä. Havulinna valmistui vuonna 1901, ja sen suunnitteli Gustaf Adolf Lindberg. Elämäkerran mukaan Walter oli innokas mikromanageeraaja ja puuttui monenlaiseen yksityiskohtaan myös kotitalonsa suunnittelussa ja toteutuksessa.

Koska Walter Ahlström oli todella merkittävän monialayrityksen itsevaltainen johtaja usean vuosikymmenen ajan, kertoo Korkea peli paitsi Walter Ahlströmin ja hänen läheistensä elämänvaiheista myös paljon A. Ahlström Oy:n vaiheista. Lisäksi mukana kulkevat niin poliittinen kuin kulttuurihistoria lukuisine käänteineen. Kuten Siltalakin muistuttaa, Walter Ahlström johtaessa yhtiötä koettiin Suomessa sortovuosia, suurlakko, ensimmäinen maailmansota, kansalaissota, itsenäistyminen ja maailmanlaajuinen lama pörssiromahduksineen.

Kaiken tämän keskellä ja tuoksinassa Walter Ahlström tiimeineen laajensi, kehitti, osti ja myi kiivaaseen tahtiin. Ei siis ihme, että elämäkerta on sivumäärältään muhkea. Välillä ihmiset, vuosiluvut, osakekurssit, poliittiset käänteet ja paikkakunnat alkavat vilistä tarkkaavaisenkin lukijan silmissä ja korvissa. Jo Ahlströmien perheet olivat monijäsenisiä, ja koska kyseessä oli pitkälti perheyritys, vaikkakin jättimäinen sellainen, nimiä ja sukulaisuussuhteita tosiaan riittää. Painetun kirjan sisäkansien Ahlströmien sukupuut ja yritykseen kuuluvien laitosten sijainnin osoittava kartta olivat oivaksi avuksi.

Tietysti pohjatiedot ovat tällaisten teosten parissa eduksi. Itselläni Suomen historian tärkeimmät käänteet ovat kohtalaisesti hallussa, mutta taloushistoria ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostavaa. Nyt sain sitä melkoisen rautaisannoksen!

Loppuyhteenvetoni menee jotakuinkin niin, että Walter Ahlström todellakin pelasi korkeaa peliä eli otti moneen otteeseen aivan järjettömän kovia ja mielettömän suuria taloudellisia riskejä. Tarvittiin tietysti taitoa ja hyvää luottoa, mutta myös kosolti onnea. Riskit eivät koskaan realisoituneet täydessä mitassa. Niin kuitenkin olisi moneen otteeseen voinut käydä.

Pääkonttori puistoineen.

Jonkinlainen riski oli uuden, hulppean ja verrattoman pompöösin Pääkonttorin (suunnittelija Emil Fabritius) rakennuttaminen yhtiölle Noormarkun ruukkialueen sydämeen. Rakennustyöt alkoivat keväällä 1914. Kustannuksissa ei nuukailtu, vaan monumentaalista ja huippunykyaikaista tavoiteltiin avoimesti. Kellariin tuli jopa kylpylaitos kaakeloituine uima-altaineen. Sitä punaiset käyttivät vuonna 1918 julkeasti käymälänään.

Pääkonttori joen toiselta puolelta kuvattuna.

En tietenkään hyväksy toisten omaisuuden turmelemista saati muita rikoksia, mutta jotenkin myös ymmärrän, miksi Pääkonttorin röyhkeä mahtipontisuus sai aikaan ylilyöviä reaktioita. Pääkonttori on edelleen paikoillaan ja käytössä hienon puiston keskellä. Suuriksi kasvaneet puut armollisesti pehmentävät omituista vaikutelmaa, jonka ympäristöönsä (minun mielestäni) täysin sopimaton mammutti ruukkimaisemassa luo.

Villa Maireaa sisäpihan puolelta. 
Huvilassa ei saa kuvata, mutta ulkona saa, myös sisäpihalla.
Kuvassa olohuoneen avattava maisemaseinä,
joka on osoittautunut hyvin epäkäytännölliseksi.
Oppaan mukaan perhe on avannut seinän alle viisi kertaa.

Tässä on tunnustettava sellainenkin ammottava aukko sivistyksessäni, että en tiennyt Maire Gullichsenin olleen Walter Ahlströmin tytär. Tähän Siltala siis viittaa tuolla alkuun lainaamallani lausahduksella. Aika moni, minäkin, tunnistaa Antti Ahlströmin nimen ja tietää Maire Gullichsenin. Mutta yhteys näiden kahden välillä oli minulle uutta. Olin jo vuosia haaveillut käynnistä maailmankuulussa Alvar ja Aino Aallon suunnittelemassa Villa Maireassa, ja kun minulle nyt sitten viimein valkeni, että kyseinen rakennus on Ahlströmin Noormarkun ruukkialueella, varasin meille samoin tein opastetun kierroksen myös Villa Maireassa. Kyllä kannatti!

Villa Mairean pihasauna ja kaistale uima-allasta
sekä tärkeä mänty, jonka takia
rakennuksen paikkaa kuulemma siirrettiin.

Paikan päällä oli vielä pieni yllätys, miten lähellä Havulinnaa Villa Mairea sijaitsee. Perhe on todella halunnut pysyä tiiviinä yhteisönä. Korkeassa pelissä kerrotaan melko paljonkin Maire-tyttären ja isän kompleksisesta suhteesta. Samoin ruoditaan vaiheet, joiden kautta yhtiöön palkattiin Harry Gullichsen ja miten hänestä tuli ensin (vähän jopa skandaalinkäryisesti) Walter Ahlströmin vävy ja sitten suuryhtiön pääjohtaja. Hänen kauttaan yhtiön johdossa ei kuitenkaan käsitellä eikä käydä yhtiön myöhempiä, yhä monipolvisemmiksi muuttuvia vaiheita läpi.

Niihin tutustuimme tarkemmin käydessämme melko lähellä Noormarkkua sijaitsevassa Kauttuan ruukinpuistossa. Antti Ahlström päätti ostaa Kauttuan ruukin keväällä 1873. Alueella on nyt Euran kaupungin ylläpitämä pieni museo (joka sijaitsee vaatimattomasti alueen etäisessä nurkassa Vierailukeskuksessa). Siellä voi katsella kaupungin tuottaman lyhytelokuvan vuodelta 2006, jossa kerrotaan ruukin vaiheita. Antti Ahlströmin kerrotaan sen mukaan empineen ruukin ostoa, mutta yön yli nukuttuaan hän tuli toisiin ajatuksiin katsellessaan ruukinkartanon kaunista puistoa, josta Evakin varmasti pitäisi.

Kauttuan ruukinkartanon kellotorni.

Elokuva päättyy siis vuoteen 2006, ja siinä todetaan muutosvauhdin vain kiihtyneen sen hetkisiin aikoihin tultaessa. Vähänpä aavistivat, miten paljon muutoksia vielä olisi tulossa! Viimeisten kahden vuodenkin aikana on Kauttuan teollisuuslaitoksia myyty ja ostettu, lakkautettu ja pilkottu. Mutta edelleen siellä alhaalla kosken rannassa jokin teollisuuslaitos oli toiminnassa.

Terassitalon toisiksi ylin kerros toimii
museo- ja näyttelytilana. 
Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Mielenkiintoisin kohde Kauttuan ruukilla on Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Terassitalo, jonka Gullichsenit tilasivat arkkitehdeilta. Ideana oli luoda uudenlaista huokeaa mutta viihtyisää asumista työntekijöille ja aloittaa sarjatuotanto. Valitettavasti Terassitalo on jäänyt uniikiksi, eli suuret suunnitelmat valuivat hiekkaan. Elokuvassa Maire Gullichsen toteaa kustannuksia kauhistelevalle Alvar Aallolle, että yhtiöllä on kyllä rahaa. (Elokuva on siis osittain näytelty dokumentti.) Terassitalo valmistui vuonna 1938 eli vuotta ennen Villa Maireaa.

Terassitalo alhaalta kuvattuna.
Kontrasti perinteisiin asuntoihin melkoinen.

Sakari Siltala sanoo Korkean pelin alkusanoissa tiedostavansa, että elämäkerturi helposti lumoutuu kohteestaan. Hän on kuitenkin omien sanojensa mukaan pyrkinyt kuvaamaan Walter Ahlströmiä monipuolisesti ja avoimin mielin sekä jättämään varsinaisten johtopäätösten tekemisen lukijalle. Mielestäni hän on onnistunut vähintäänkin hyvin. Walter Ahlströmin julkisuuskuva on ollut piinkova liikemies, jolla oli avoimen radikaalejakin oikeistomielipiteitä. Lisäksi hän oli hyvin mieltynyt luksukseen eikä säästellyt, kun tuli aika rakennuttaa vaikka oma salonkivaunu tai ties monesko huvijahti.

Tämän julkisuuskuvan takaa raottuu kuitenkin muutakin. Walter oli tunteikas, intohimoinen, ailahteleva ja herkkänahkainen mies. Kovat oikeistolaiset kannat voi ymmärtää, kun ottaa huomioon, että hän itse hädin tuskin selvisi murhayrityksestä ja että hänen veljensä ammuttiin mielivaltaisesti kansalaissodan melskeissä.

On latteaa sanoa, ettei raha tee onnelliseksi. Ei se tunnu tehneen Ahlströmejakaan onnellisiksi, vaikka perhe oli ainakin aikanaan Suomen rikkaimpia ellei peräti rikkain. Kaikki kolme yhtiön miespääjohtajaa menehtyivät varhain. Walterin terveys horjui erilaisista hoitojaksoista huolimatta pitkään. Syitä voi elämäkerrasta poimia useita. Perhepiirissä tapahtui avioeroja ja lasten kuolemia sekä välillä ankaria repiviä riitoja omaisuudesta.

Mutta kyllä rahasta varmasti oli paitsi helpotusta monessa tilanteessa myös suoranaista iloa. Ahlströmit osasivat järjestää hulppeita juhlia ja tehdä hienoja matkoja. Elämästä myös nautittiin. Eikä ainakaan Noormarkussa ollut pulaa kauneudesta.

Lähes kaikki Ahlströmit harjoittivat avokätisesti hyväntekeväisyyttä ja mesenointia, niin Walterkin. Hän myös perusti vuonna 1926 Walter Ahlströmin säätiön, jonka tarkoituksena on tukea nuorten diplomi-insinöörien jatkokoulutusta. Korkea peli on tämän säätiön tilaama elämäkerta, ja sen sivuilla on hieno kirjatraileri, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa.

Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä
Siltala 2023. 569 s.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen.

Korkea peli on käännetty ruotsiksi ja englanniksi.

Painettu kirja saatu lahjaksi, kuunteluaikapalvelu maksettu itse. Myös jutussa kuvattu matka täysin omakustanteinen.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta

 

Lukupiirini edellisessä tapaamisessa ehdotettiin ja sovittiin, että täksi kerraksi (27.3.2024) luettaisiin mitä tahansa, mikä sopisi kategoriaan ’Suomen presidentit ja heidän puolisonsa’. Kirja saisi olla presidentistä tai hänen puolisostaan kertova tietoteos tai romaani, tai se voisi olla presidentin tai hänen puolisonsa kirjoittama teos.

Idea oli ja on minusta edelleenkin loistava, koska se on tänä keväänä hyvin ajankohtainen ja koska se tarjoaa melkoisen kirjon teoksia valittavaksi. Ihan varmasti olisi paljon keskusteltavaa! Harmikseni en tänään pääse paikalle kuulemaan ja näkemään, mitä muut ovat aiheeseen liittyen lukeneet. Lukupiirissämme on sen verran kertynyttä elämänkokemusta, että senkin puolesta luvassa olisi ollut kiinnostava ilta. Menetän hyvän keskustelun, mikä harmittaa todella!

Koska en pääse osallistumaan lukupiiritapaamiseemme, kirjoitan ajatukseni lukemastani kirjasta tänne blogiin kaikkien ja toivottavasti myös muiden lukupiiriläistemme luettavaksi.

En tarvinnut juurikaan harkinta-aikaa päättääkseni, mitä lukisin. Hyllyssäni on jo useamman vuoden odottanut lukuvuoroaan Anne Mattssonin elämäkerta Tellervo Koivistosta eli Tellervo Koivisto – elämäkerta, kuten teoksen nimi virallisesti kuuluu. Olen sen jossain vaiheessa hankkinut omaan hyllyyni, koska Tellervo Koivisto on mielestäni mielenkiintoinen henkilö ja mielikuvani hänestä olivat ja ovat edelleen pääosin positiiviset.

Kirja on julkaistu vuonna 2017, jolloin Tellervo Koivisto oli 88-vuotias. Koivisto kertoo myös tässä kirjassa, miten keskikoulussa uskontoa opettanut pastori Jokinen ja käyttäytyi vähintäänkin kyseenalaisesti koulun tyttöoppilaita kohtaan piiskaamalla näitä takapuolelle kahdenkeskisissä rangaistussessioissa. Myös Tellervo Koivisto joutui tämän pastorin uhriksi. Asiaa ei tuolloin mitenkään käsitelty, ja pastori sai jatkaa toimintaansa pitkään. Lopulta hänet ohjattiin 1950-luvun puolivälissä vähin äänin eläkkeelle.

Vuonna 1998 Lauri Jokisesta päätettiin maalauttaa seurakunnassa muotokuva. Tieto tästä projektista nosti menneisyyden ikävät asiat Koivistossa pintaan, ja seurasi pitkä ja vaikea terapiajakso. Samalla asia tuli myös Koiviston ansiosta julkisuuteen.

Ennen kirjan kirjoittamista ja julkaisua Koivisto oli myös avoimesti puhunut julkisuudessa masennuksesta, johon hän sairastui vuosituhannen vaihteen tuntumassa.

Itselläni oli jonkinlaisia hämäriä muistikuvia näiden asioiden käsittelystä mediassa, mutta omassa elämässäni on niihin aikoihin ollut niin paljon kaikenlaista muuta, että ole niihin paljoakaan kiinnittänyt huomiota. Mattssonin kirjassa ne käsitellään varsin perusteellisesti.

Minulla oli siis painettu kirja hyllyssäni, mutta päätin kuitenkin kuunnella sen äänikirjana. Päätös olikin hyvä, sillä äänikirjan jaksoin kuunnella kokonaan, mutta epäilen, että pelkkä painettu kirja olisi joutunut ainakin paikoitellen kursorisen luennan uhriksi. Pitkät ja yksityiskohtaiset selostukset Tellervo Koiviston moninaisista tehtävistä erilaisissa yhdistyksissä sekä kansanedustajan ja kaupunginvaltuutetun työstä eivät olleet kovin kiinnostavia.

Mutta painetussa kirjassa on runsaasti valokuvia, joista taas äänikirjan kuuntelija jää paitsi. Niinpä kuuntelin kirjaa työmatkoillani ja aina välillä selasin kuuntelemani osuuden kirjasta ja katsoin siihen liittyvät kuvat.

Mattsson kertoo teoksen alkusanoissa Koiviston tokaisseen, ettei koko kirjaa olisi edes suunnitteilla ilman hänen avioliittoaan Mauno Koiviston kanssa. Tämä lienee totta, mutta ei se silti tarkoita sitä, että Tellervo Koivisto olisi merkityksellinen henkilö vain tunnetun poliittisen toimijan puolisona. Siitäkin huolimatta, että kirjan mielenkiintoisimmat jaksot ovat Koivistojen seurustelun ja avioliiton alkuaikojen sekä presidenttikausien ajan kuvaukset.

Erityisesti presidentin puolisona Tellervo Koivisto oli aktiivinen ja itsenäinen, jopa itsepäinen, toimija. Edeltäjä Sylvi Kekkonen oli kuollut jo vuonna 1974, joten tasavalta oli ollut ilman presidentin puolisoa kahdeksisen vuotta. Koivisto sai siis rakentaa oman roolinsa melko vapaasti, mikä oli sekä etu että haitta. Jonkinlainen mentori olisi ainakin alkuvaiheessa ollut mieluinen etu. Media oli kimpussa haukan ja pe**kärpäsen lailla, mikä nyt vähän hämmästyttää mutta vain todistaa, että osattiin sitä ennenkin.

Monet kirjaa varten haastatellut henkilöt ovat todenneet, että Tellervo Koivisto on terävä-älyinen ja sanavalmis keskustelija. Hän on toisaalta vähän jäyhää ja mieluusti kynttilänsä vakan alla pitävää tyyppiä, mutta hänellä on loistava huumorintaju, joka vilahtelee odottamattomissa tilanteissa. Hän osaa nauraa itselleen ja nähdä myöhemmin koomiset puolet monissa tapahtumahetkellä hankalissa tilanteissa. Tämä välittyy mukavasti elämäkertateoksessakin, joka on osin rakennettu Tellervo Koiviston muistelujen ja kertomusten varaan. Koivisto itse muistuttaa, että heidän lähipiirinsä on aina osannut myös juhlia riehakkaasti.

Mietin kirjaa kuunnellessani moneen otteeseen, että ei varmaankaan ole mikään ihan helppo tehtävä kirjoittaa elämäkertateosta elossa olevasta henkilöstä. Mattsson ja Koivisto eivät ymmärtääkseni tunteneet toisiaan ennen kirjaprojektin aloittamista, mutta ilmeisesti yhteistyö sujui luontevasti. Luottamusta on ollut puolin ja toisin, se on selvää.

Kirjoittajan ote on lämpimän kunnioittava. Mitään raflaavia paljastuksia teoksesta ei minun mielestäni löydy, ja nuo alussa mainitsemani asiatkin olivat siis olleet julkisuudessa jo hyvän aikaa ennen kirjan ilmestymistä. Varmasti on jouduttu keskittymään, että katse pysyy tiukasti kohteessa, eli pitämään mielessä, kenestä teosta kirjoitetaan. Mauno Koiviston vaikutus Tellervo Koiviston elämään ja uraan on kuitenkin ollut kiistatta niin merkittävää, että häntä ei ole ollut kovin helppoa pitää taustalla.

Rajaamista on tehty selvästi niinkin, että Koivistojen Assi-tytär kyllä mainitaan monessakin kohdassa ja kerrotaan Koivistojen tiiviistä perheyhteydestä (ja kerrotaan avoimesti sekin, miksi perheeseen ei syntynyt enempää lapsia). Sen sijaan vävyt eli Assi Koiviston aviomiehet mainitaan vain ohimennen. Ainakin omissa muistikuvissani 1980-luvulta myös ensimmäinen vävy Jari Komulainen oli usein median hampaissa, eikä aina ihan syyttä. Omassa piirissäni epiteetti Uppsalan ekonomi sai tuolloin tietyn vähemmän kunnioittavan lisävärityksen. Mutta tähän liittyvästä ei siis tässä kirjassa mainita mitään.

Koivistot ovat omien isovanhempieni ikäluokkaa, joten oli ihan mielenkiintoista seurata kronologisesti etenevää elämäntarinaa, jonka loppupuolelta itsekin jo muisti tapahtumia. Moni asia muistui omaankin mieleen, kun se nousi esiin Koiviston elämän näkökulmasta. Olin jo viittä vaille täysi-ikäinen, kun Kekkosen aika Suomessa päättyi. En kuitenkaan vielä päässyt äänestämään ensimmäisissä Kekkosen jälkeisissä vaaleissa. Mielestä oli myös jo pyyhkiytynyt seuraavien vaalien kummallisuus, eli ne olivat jonkinlainen risteytys suorasta kansanvaalista ja valitsijamiesvaalista. Kovin heikko oli silloin luotto, että kansa ihan oikeasti osaisi valita itselleen presidentin. Muistaakseni Mauno Koivisto oli vähän närkästynyt, ettei mennyt suoraan toiselle kaudelle kansan äänillä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
Siltala 2017. 424 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Painettu kirja ostettu, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 

Olen jo lukuisia kertoja avautunut, miten hurahdin täysin suomalaisiin kultakauden ajan taiteilijoihin ja heistä kertoviin elämäkertoihin ja biofiktiivisiin romaaneihin ahmiessani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisiä osia. Erityisesti sarjan kolmas osa Emännöitsijä kiehtoi. Siinä Ida saa pestin itsensä Albert Edelfeltin Helsingin-ateljeen emännöitsijänä.

Millainen ihminen kuuluisa maalari oikein oli? Tätä kysymystä lähdin selvittämään, ja millainen matka se onkaan ollut! Olen lukenut pinoittain elämäkertoja ja biofiktiivisiä romaaneja Edelfeltistä, hänen perheestään ja aikalaisistaan. Olen vieraillut museoissa ja näyttelyissä, katsellut kuvia ja kuunnellut opastuksia, ahminut kaikkea asiaan kuuluvaa kaikin mahdollisin tavoin.

Hieman oma Edelfelt-maniani ehti jo hiipua, mutta nyt se on taas voimissaan. Ateneumin ensimmäinen näyttely remontin jälkeen on juuri avautunut, ja se on nimenomaan Albert Edelfeltin tuotannosta koottu suurnäyttely. Porvoossa Albert Edelfeltin ateljeemuseota on kunnostettu. Ja kuin tilauksesta kustantamo Teos julkaisi Maria Vainio-Kurtakon perusteellisen kaksoiselämäkerran Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta suomeksi.

Teoksen nimi Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä on minusta hieman turhan vaatimaton ainakin alaotsikon osalta. Valokeila kyllä suuntautuu intensiivisemmin nimenomaan Ellan de la Chapelleen, mutta kyllä Edelfeltinkin elämä tulee varsin perusteellisesti ruodituksi. Ellan de la Chapelle on valokeilassa myös ansaitusti, sillä kaiken aiemman lukemani perusteella olen olettanut, että hänen elämästään on ylipäätään tiedetty paljon Edelfeltin elämänvaiheita vähemmän.

Pääotsikon mukaisesti Vainio-Kurtakko pyrkii ottamaan selvää, miksi Ellan de la Chapelle ja Albert Edelfelt päätyivät solmimaan avioliiton, millainen se oli ja miksi se päättyi kuten päättyi. On tunnustettava, että minullakin on ollut kaiken aiemmin lukemani perusteella käsitys, että avioliitto oli yllättävä, hätäisesti tehty ratkaisu, tuomittu epäonnistumaan ja onneton alusta loppuun ja että Ellan de la Chapelle jotenkin huijattiin siihen. Nämä käsitykseni saivat huutia Vainio-Kurtakon perusteellisen selvityksen ansiosta.

Vainio-Kurtakko avaa ansiokkaasti myös 1800-luvun lopun aikaa ja sen ilmapiiriä, avioliittoinstituution merkitystä ja sääty-yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä. Suomi ja Helsinki olivat auttamattoman vähäväkisiä, kun näkökulmana olivat aatelisperheiden naimaikäiset jälkeläiset avioliittomarkkinoilla.

Albert Edelfelt oli vanhan mutta köyhtyneen aatelissuvun viimeinen vesa (ennen poikansa Erikin syntymää), joka ansaitsi oman ja pääosin äitinsä ja sisartensakin elannon porvarilliseksi mielletyn ammatin avulla. Vuodet Pariisin taiteilijapiireissä olivat vieraannuttaneet hänet ahdasmielisestä Helsingistä.  Ellan de la Chapelle oli kuulu kaunotar, jolla varakkaitakin kosijoita riitti ulkomaita myöden. Hän ei kuitenkaan halunnut naimisiin, vaan suunnitteli opiskelevansa kotiopettajattareksi. Miten näin epätodennäköinen pari päätyi yhteen? Muun muassa sen Vainio-Kurtakko selvittää perin juurin ja todella kiinnostavasti.

Sovelias liitto on siis perusteellinen kaksoiselämäkerta. Vainio-Kurtakko keskittyy Albert Edelfeltinkin osalta enemmän yksityiselämän kuin taiteellisen tuotannon ruodintaan sikäli kuin näitä voi toisistaan erottaa. Vainio-Kurtakko asettaa kohteenaan olevan avioliiton aikakautensa raameihin muun muassa ruotimalla aikakauden avioliittoa käsittelevää kaunokirjallisuutta ja näytelmiä. Jotkut mainituista teoksista Edelfelt ja de la Chapelle ovat varmuudella lukeneet tai nähneet. Asian voi todistaa esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon perusteella. Miten teokset vaikuttivat heidän omiin ajatuksiinsa ja ratkaisuihinsa?

Sovelias liitto on taitettu upeasti ja siinä on runsas kuvitus. Mukana on paljon valokuvia, maalauksia ja piirroksia. Lähes kaikista tekstissä mainituista maalauksista on myös kuva kirjassa, joten Googlea joudun käyttämään vain satunnaisesti. Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, mutta suosittelen katsomaan ainakin kuvat myös painetusta kirjasta. Teksti ja kuvitus muodostavat mietityn yhtenäisen kokonaisuuden.

Ainoa moitteeni kohdistuu aavistuksen liian pieneen kirjasinkokoon ja haaleaan painomusteeseen, jotka tekevät lukemisesta vähän raskaan. Mukana on runsaasti suoria sitaatteja esimerkiksi kirjeistä, ja ne on painettu kursiivilla ja liilanvärisellä musteella. Ratkaisu lienee tehty esteettinen näkökulma edellä miettimättä, mitä vaikutusta valinnoilla on luettavuuteen ja saavutettavuuteen.

Erityiskiitos vielä kirjan lopusta löytyvistä sukupuista. Sellaisia toivoisin liitettävän muihinkin elämäkertoihin, joissa sukulaisia vilisee.

Sovelias liitto oli minulle oikea löytö. Nyt tuntuu, että Edelfelt-pajatso alkaa olla melkoisen tyhjä. Viimeistelen asiantilan vielä Ateneumin näyttelyllä ja vierailulla Haikon ateljeemuseossa.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (Ett gott parti. Scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv)
Suom. Kaisa Sivenius.
Graafinen suunnittelu Antti Pokela.
Teos 2022. 428 s.

Lainattu kirjastosta.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Anna Kortelainen: Tulirinta - Romaani Erik Edelfeltistä Tammi, 2020
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia Like, 2021 

Kaari Utrio: Vaskilintu

 

Tänään 28.7.2022 kirjailija Kaari Utrio täyttää 80 vuotta. Lämpimät onnittelut Somerniemelle!

Kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi kirjablogeissa on luettu Kaari Utrion tuotantoa. Mukana olevista blogeista löytyy tietoa Kirjasähkökäyrä-blogista. Kiitos Kirjasähkökäyrään tästä ideasta! Oli mukava osallistua.

Kaari Utrion tuotanto on minulle tuttua ja se on ollut tärkeä osa lukijuuttani vuosikymmenten mittaan. Olen innokas historiallisten romaanien lukija, ja Utrion tuotannolla on ollut oma osuutensa tämän rakkaussuhteen kehittymisessä. Olen jo aikaisemmin julkaissut täällä blogissani jutun, jossa lyhyesti esittelen kirjailijaa ja hänen mittavaa uraansa. Samassa yhteydessä esittelen myös hänen kahdeksan viimeistä romaaniaan, jotka muodostavat niin sanotun epookkikomediasarjan. Teokset ovat itsenäisiä romaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat 1830-luvun esiteolliseen Suomeen.

Juttuni on kirjoitettu alun perin kymmenen vuotta sitten eli 15.3.2012, mutta päivitin sitä 16.8.2019. Silloin Salon Seudun Sanomiin antamassaan haastattelussa Kaari Utrio kertoi lopettavansa kaunokirjallisen uransa juuri ilmestyneeseen Hupsu rakkaus -romaaniin. Kerron blogijutussani myös traagisista olosuhteista, joissa ryhdyin Hupsua rakkautta lukemaan ja kirjoittamaan siitä arviota lehteen eli Salon Seudun Sanomiin:

”Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.”

Vaikka olemme vuosikymmenet eläneet vain viidenkymmenen kilometrin etäisyydellä toisistamme, olen tavannut Kaari Utrion ja hänen puolisonsa vain kerran, vuonna 2003, kun Somerniemellä järjestettiin Helvi Hämäläinen -seminaari. Utrio ja Linnilä olivat luonnollisesti mukana järjestelyissä ja paikalla hienossa seminaarissa koko päivän. Itse olin tekemässä juttukeikkaa lehdelle, joten tapasin pariskunnan pikaisesti muun tohinan ohella.

Tapahtuma mainitaan ohimennen myös Anna-Liisa Haavikon kirjoittamassa elämäkerrassa Kaari, jonka luin tämän heinäkuisen blogihaasteen innoittamana. Suosittelen pieteetillä laadittua elämäkertaa lämpimästi, sillä se avaa hienosti rakastetun kirjailijan pitkää ja monipuolista uraa. Teoksen ilmestymisen aikoihin iltapäivälehdissä yritettiin nostaa kohua Utrion 1970-luvun alun avioerosta, jossa pariskunnan yhteiset lapset jäivät upseeri-isälle. Utrio kertoo elämäkerrassa edelleen katuvansa sitä, että suhde poikiin jäi etäiseksi.

Tapaus kuvaa jokseenkin huvittavasti kaavaa, jolla Utrion elämää on lehdissä vuosikymmenten mittaan riepoteltu. Tästä Haavikko kertoo monia esimerkkejä kirjassa. Jälleen kerran mietin, miten suhteellista julkisuus sitten kuitenkin on. En ainakaan saanut millään kaivettuani muististani juuri ainoatakaan kohua aiheuttanutta episodia, joista kirjassa kerrotaan. Iltapäivälehtijulkisuus ei tarkoita, että oikeasti kaikki tietäisivät asian. Varmasti siltä silti kohun keskelle joutuneesta tuntuu, koska hänelle tärkeät ihmiset ja tahot tietävät.

Haavikko rytmittää Kaarissa kiinnostavasti teosten kirjoittamisen ja niiden vastaanoton Utrion muun kunnioitettavan aktiivisen elämän ja arjen kanssa. Riemastuttava on kuvaus 1970-luvulla Somerniemelle rakentuneesta omavaraistaloudesta, jossa eläimiä vilisi ja kasvimaiden kitkeminen oli kokopäivätyötä. Kun se vaihe päättyi, pariskunta perusti edelleen toimivan kustantamoyrityksen, jossa on työskennellyt jo kolme sukupolvea. Samaan aikaan päärakennus laajeni lisäsiivillä ja sen sisustusta suunniteltiin isäntäparin makujen riemukkaaksi kompromissiksi. Kirjoille rakennettiin jopa oma torni!

Luulin tuntevani Kaari Utrion kirjailijanuran vaiheet kohtalaisen hyvin, mutta Haavikon teoksen parissa opin paljon uutta. Kirja on myös mainio kurkistus viime vuosikymmenien kulttuurielämään ja se nostaa esiin, miten Helsinki-keskeistä ajattelu on ollut ja on edelleen. Kyllä täällä kehäteiden ulkopuolellakin on elämää (eikä ole pakko olla kasvimaata)!

Haavikon elämäkerta oli vähän vaarallistakin luettavaa, sillä huomasin moneen kertaan ajattelevani jonkin teoksen synnyn ja vastaanoton äärellä, että se olisi luettava joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Alkuvuosikymmenten tuotannosta olen aikoinani lukenut useimmat, mutta juuri sanottavasti niistä en tietenkään enää neljäkymmentä vuotta myöhemmin muista. 1980-luvun teoksista olen lukenut vain muutamia, ja sitten olen palannut Utrion tuotannon pariin epookkikomedioiden myötä. Paljon olisi kiinnostavaa lukemista vielä jäljellä!

Haastekirjakseni valikoitui sitten muhkea Vaskilintu, joka on ilmestynyt vuonna 1992 eli sekin viettää merkkivuottaan saavuttaessaan kolmenkymmenen vuoden iän. Muistiinpanoni paljastavat, että olen kirjan lukenut vuonna 1993, mutta ei sen enempää. Harmi, että tämä blogiharrastus on niin tuore!

Kirja on järkälemäinen, painetussa versiossa on 753 sivua ja äänikirjan kesto on 24 tuntia ja 25 minuuttia. Lisäksi teos avaa kolmiosaisen sarjan, jonka toinen osa Tuulihaukka ilmestyi vuonna 1995 ja kolmas osa Yksisarvinen vuonna 2000. Näitä sarjan jälkimmäisiä osia en ole lukenut, mutta en pidä ajatusta niihin tarttumisesta mitenkään mahdottomana.

Vaskilintu ja sitä seuranneet kaksi muuta 1000-luvulle sijoittuvaa romaania olivat jälleen uuden kirjallisen kauden edustajia Kaari Utrion tuotannossa. Haavikon mukaan Utrio oli hahmotellut Vaskilinnun ideaa jo vuosia, mutta aina tuntui, että mittavalle projektille ei ollut aikaa. Se jäisi kenties kokonaan toteutumatta. Takana oli kiireisiä vuosia, joiden mittaan oli kirjoitettu ja julkaistu niin kauno- kuin tietokirjallisuutta muun toimeliaisuuden ohella. Sitten eräissä kustantamon juhlissa Utrio tapasi kirjailija Jeffrey Archerin, jolle hän tuli kertoneeksi haaveestaan. Brittikirjailija rohkaisi kollegaansa toteuttamaan unelmiaan. Elämä on liian lyhyt jahkailuun.

Vuonna 1020 syntyy Turun Koroisissa Aurajoen suulla Arantilan talon isäntä Ari Kaukajalalle pieni esikoistytär, jolle annetaan nimeksi Terhen. Isäntä ei piittaa sen paremmin talostaan, vaimostaan kuin tyttärestäänkään, joten kaunista miniäänsä vieroksuva vanha emäntä lähettää lapsen miniän kotiin Hämeeseen toivoen, ettei tätä enää koskaan nähtäisi Arantilassa. Nimi Terhen tarkoittaa usvaa. Lieneekö nimi enne, sillä Terhenillä on äidinpuoleisen suvun peruna taito pysäyttää veri ja nostattaa sankka sumu. Tietäjäeno opettaa Terhenin jo pienenä tyttönä matkustamaan manalaan ja olemaan yhteydessä omien vainajiensa kanssa. Kun tietäjä saa surmansa, hän neuvoo Terhentä vielä vuosia manalasta käsin.

Isäntä Ari Kaukajalan saatua surmansa Terhen lähetetään ohi kulkevan saattueen mukana takaisin kotiin Arantilaan. Niin Terhen tutustuu uplantilaiseen laamannin poikaan Eirik Väkevään, joka jo viisitoistavuotiaana on vaikuttava näky. Valtavan vahvan ruumiin huipulla komeilevat mitä rumimmat kasvot, joita kehystää tulipunainen hiuskuontalo. Eirikiä kutsutaan suorasukaisesti Pölhö-Eirikiksi, sillä hän on selvästi hidasjärkinen, mutta mahdottoman kiltti ja rauhallinen. Eirik ottaa pienen Terhenin suojiinsa tämän kotimatkalla.

Terhenin ja Eirikin kohtalot kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti. Vaikka he vaiheikkaiden elämiensä mittaan välillä joutuvat toisistaan eroon pitkiksikin ajoiksi, aina kohtalo heittää heidät uudelleen yhteen. Suhde muuttaa muotoaan vuosikymmenten kuluessa, mutta aina se on yhtä tiivis.

Utrio on kertonut idean Vaskilintuun syntyneen, kun hän luki Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisaasta, joka naitti lähipiiriään aktiivisesti naapurivaltakuntien silmäätekevien kanssa laajentaen näin omaa valtapiiriään. Kiperien vaiheiden jälkeen Terhen ja Eirik päätyvät Jaroslavin hoviin, mutta siinä vaiheessa Arantilan tyttärestä on tullut Ruotsin kuningas Olavi Sylikuninkaan tytär Thorgerd. Elämä kuljettaa kaksikkoa yhä edemmäs Pohjolasta, ja Terhen päätyy keikaroivan hovimies Leon Skleroksen aviopuolisoksi Bysanttiin.

Bysantissa hovijuonittelujen keskellä Theodora Hyberborea -nimeä kantava Terhen synnyttää kaksi poikaa ja tutustuu muihinkin varjageihin kuin Eirikiin. Jälleen kohtalo oikkuilee, ja Theodoran matka jatkuu Unkarin kautta Ranskaan ja Englantiin asti. Lumoavan kaunis, älykäs ja määrätietoinen nainen pysyy pinnalla historian kuohuissa ja onnistuu keräämään itselleen loistavan suhdeverkoston ja merkittäviä omaisuuksia, vaikka ainakin jälkimmäisillä on taipumusta myös nopeasti huveta taivaan tuuliin erilaisten ja usein hengenvaarallisten melskeiden tuoksinassa.

Vaskilintu otettiin suopeasti vastaan kriitikoidenkin piireissä. Helsingin Sanomissa kriitikko Pekka Tarkka piti Vaskilintua Utrion kunnianhimoisimpana teoksena ja vertasi sitä väitöskirjaan. Haavikko toteaakin, että Vaskilintu osuu saumaan, jossa lopulta alettiin antaa arvoa myös viihteelliselle historialliselle romaanille. Tarkan kommenttiin väitöskirjasta voi siinä mielessä huoleti yhtyä, että historioitsija Utrio on tehnyt valtavan taustatyön kootessaan koko Euroopan halki kulkevan päähenkilön tarinan ainekset.

Yli 1250 sivua luettavaa!

Tarkistettavia yksityiskohtia on ollut varmasti lukemattomia. Paikoin pikkutarkat miljöö- ja esinekulttuurin kuvaukset ovat lähellä uuvuttaa lukijan, samoin esimerkiksi eri sukujen sisäisten politikointien ja valtakamppailujen selostukset ovat turhankin pitkälle taaksepäin ja sivuille katsovia. Euroopan olot olivat 1000-luvun alussa verrattoman sekavat, joten on tietysti tarpeenkin taustoittaa tilannetta lukijalle, mutta joitakin kohtia varmasti nykykustannustoimittaja olisi karsituttanut. Kiitosta on annettava hyvästä henkilöluettelosta ja lopun hallitsijoiden sukutauluista, joista voi tarkistaa tilanteen, jos epäilee pudonneensa veneestä.

Haavikko toteaa myös, että Utrio on ennen kaikkea toiminnan ja olosuhteiden kuvaaja. Tähän on helppo yhtyä, sillä vaikka Terheniin ehtii paksun romaanin sivuja käännellessään tutustua, häntä ei kuitenkaan oikein opi tuntemaan. Jotkut naisen oikut ja päätökset tuntuvat tulevan kuin tyhjästä ja vaikuttavat ällistyttävän epäjohdonmukaisilta, mutta tarina ainakin etenee. Psykologista syvyyttä ei siis ole oikein edes päähenkilöissä. Sellaista kaipaavalle Vaskilintu ei ehkä olekaan paras lukuvalinta, mutta värikkäästä ja mielenkiintoisesta sekä faktapohjaisesta historiakuvauksesta, jännittävistä juonenkäänteistä ja erotiikkaa tihkuvista tuokioista aina sopivin välein pitäville se on täsmäteos.

Aiempina vuosikymmeninä Utriota moitittiin ja vähäteltiin rouvaspornon kirjoittamisesta, koska hänen romaaneissaan myös naiset ovat aktiivisia seksuaalisia toimijoita, jotka myös määrätietoisesti tavoittelevat eroottista nautintoa. Kirjailija on onneksi antanut koirien haukkua ja jatkanut päättäväisesti omalla linjallaan.

Vaskilinnussa ei sivumäärään nähden ole mitenkään runsaasti sänkykamarikohtauksia, mutta on kuitenkin. Ne on kirjoitettu taiten, sopivan mielikuvitusta kihelmöittäviksi mutta kuitenkin hyvin siveiksi. Vain yhdessä kohtauksessa nykylukija kurtistaa paheksuvasti kulmiaan. Raiskausta on vaikea pitää kovin eroottisena kokemuksena, ja kummastuttaakin, miksi Utrio on päätynyt kuvaamaan naisen nauttimaan väkivaltaisesta seksistä (kun ainakaan minun tulkintani mukaan kyse ei ollut mistään yhdessä sovitusta SM-sessiosta). Epäilenpä, että tätä kohtausta mietittäisiin nyt uudelleen, mikäli käsikirjoitus olisi työn alla.

Jos Vaskilintu ilmestyisi nyt uutena teoksena, se luokiteltaisiin paitsi historialliseksi (viihde)romaaniksi myös spefiksi eli spekulatiiviseksi fiktioksi tai ihan vain suorasukaisesti fantasiaromaaniksi. Niin paljon mukana on kuitenkin yliluonnollista fantasia-ainesta Terhenin erityiskykyjen ansiosta. Useita kertoja hän pelastaa joko omansa tai läheistensä hengen käyttämällä verenseisautus- tai usvannostatustaitoaan, alkuun tahtomattaan mutta myöhemmin myös tietoisesti. Vähän siis hymyilyttääkin, kun ajattelee, miten kiivaasti monet lukijat vannovat realismin nimeen ja vieroksuvat fantasiaa. Etteivät vain olisi kuitenkin spefiä joskus huomaamattaan lukeneet?

Kaari Utrion elämäntyö on uskomattoman monipuolinen ja runsas, ja kuten vaikkapa nyt Vaskilintu todistaa, se on edelleen aivan täysin pätevää luettavaa. Lukijana ei voi kuin lausua kunnioittavat kiitoksensa kaikesta, mitä kirjailija on käsistään meille nautittavaksi laskenut. Kirjoja ei ilmeisesti ole enää tulossa, mutta vireä kirjailija kirjoittaa ahkerasti Facebook-sivuilleen kirjojensa henkilöistä ja aikakausista. Kannattaa seurata ja osallistua keskusteluun. Vielä kerran lämpimät syntymäpäiväonnittelut Somerniemelle!

Kaari Utrio: Vaskilintu
Tammi 1992. 753 s.
Alkuperäisen kannen suunnittelu Ulla Vuorinen. Kuva F. W. Burtonin maalaus The Meeting on the Turret Stairs.
Uuden painoksen kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Kirjasto.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä.
Siltala 2021. 509 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Kirjasto.

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen: Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet

 

Luin runsas vuosi sitten Pirkko Soinisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet (Bazar, 2021) eli biofiktiivisen (silloin ei vielä termiä muuten käytetty) romaanin arkkitehti Wivi Lönnistä. Romaani oli paitsi taiten kirjoitettua kaunokirjallisuutta myös erittäin inspiroivaa luettavaa faktojen osalta. Olen esimerkiksi vuosikymmeniä ihastellut Tampereen pääpaloaseman upeaa julkisivua suomatta ajatustakaan sen suunnittelijalle. Vaan nytpä opin, että se on syntynyt Wivi Lönnin piirustuspöydällä ja herättänyt aikanaan kiivasta debattia. Google oli kovassa käytössä romaania lukiessani, ja kotimaan matkakohteiden lista sai useita lisäyksiä.

Wivi Lönnin nimen sentään olin kuullut ennen Soinisen romaanin lukemistakin, mutta hänen rakkaasta ystävästään ja elämänkumppanistaan kauppaneuvos Hanna Parviaisesta en ollut kuullut sanaakaan. Wivi Lönn ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen (miten kankea ja vanhahtava ilmaus!) arkkitehti, mutta hän oli ensimmäinen nainen, joka perusti oman arkkitehtitoimiston. Hanna Parviainen taas oli ensimmäinen nainen, joka sai kauppaneuvoksen arvonimen. Hän johti pitkään perheensä merkittävää teollisuusyritystä.

Soinisen biofiktiivinen romaani herätteli oivallisesti tiedonjanoa, johon kuin tilauksesta sain helpotusta Kristiina Markkasen ja Leena Virtasen kirjoittamasta kaksoiselämäkerrasta Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet. Tuhti ja perusteellinen teos ilmestyi viime syksynä.

Vaikka teoksen alaotsikkona on Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet, kerrotaan Wivi Lönnin ja Hanna Parviaisen elämänvaiheista myös ennen ja Wivin osalta myös jälkeen heidän yhteisten vuosiensa. Itselliset ja tahoillaan komean uran luoneet naiset tapasivat joko vuonna 1911 tai 1912, jolloin Wivi Lönn oli 39-vuotias ja Hanna Parviainen kaksi vuotta nuorempi. Luja ystävyys ja elämänkumppanuus jatkui Hanna Parviaisen kuolemaan asti vuoteen 1938.

Lönn ja Parviainen olivat siis läheiset ystävät, jotka tekivät tiiviistä yhteistyötä liike-elämässä ja matkustivat ympäri Eurooppaa kiivaimpina matkavuosina kuukausitolkulla. He olivat osa-aikanaapureita niin Jyväskylässä kuin Helsingin Kulosaaressakin, ja viimeiset ajat he asuivat yhteisessä asunnossa Helsingin keskustassa. Mutta olivatko he myös rakastavaiset?

Asiaa pohdiskellaan teoksessa, mutta varmaa tietoa ei enää ole mahdollista saada. Naisten keskinäistä kirjeenvaihtoa ei ole säilynyt, eikä muutakaan kirjallista todistusaineistoa ole olemassa. Kirjeenvaihdon puuttumista voi pitää merkityksellisenä, sillä sata vuotta sitten kirjeitä kirjoitettiin valtavasti. Lönnin ja Parviaisen kirjeenvaihto on mitä ilmeisimmin tarkoituksella hävitetty. Todennäköisesti naiset ovat itse päätyneet tähän ratkaisuun.

Markkanen ja Virtanen asettavat Wivi Lönnin ja Hanna Parviaisen elämäntarinan, urat ja keskinäisen suhteen hienosti aikakautensa kehyksiin. Jälleen kerran nykylukija voi vain voimattomana purra hammasta raivoaan pidätellessään, kun käydään läpi naisosaajien kokemia vastuksia. Esimerkiksi Lönn menestyi upeasti arkkitehtuurikilpailuissa, koska niihin osallistuttiin nimettömänä. Takaiskuja tuli silti, sillä voittajatyötä ei aina toteutettukaan, koska se oli naisen piirtämä. Näin kävi Tampereen VPK:n talon tapauksessa. Itse J. K. Paasikivi taas oli sitä mieltä, ettei Parviaisten perheyritystä missään nimessä pitäisi antaa minkään vanhan neidin hallintaan!

Olen suomalaisten taitelijoiden elämäkertoja ja heistä kertovia kaunokirjallisia teoksia lukiessani hämmästellyt, miten ahkerasti he matkustelivat ulkomailla. Opiskelu ja työ veivät monet kuukausiksi ja vuosiksi Eurooppaan ja kauemmaskin, ja sitä pidettiin luonnollisena ja välttämättömänä. Myös Wivi Lönn matkusti paljon työnsä takia, ja Hanna Parviaiseen tutustuttuaan naiset tekivät monia pitkiä matkoja kylpylöihin ja muihin kohteisiin. Olipa heillä jossain vaiheessa asuntokin Pariisissa.

Kirjassa on kokonainen osio, joka keskittyy naisten matkoihin. Tärkeimpänä lähteenä on pieni noin 70 valokuvaa käsittävä albumi, joten kovin niukan materiaalin varassa kirjoittajat usein ovat. Siitä huolimatta tuntuu, että niin Wivi Lönnistä kuin Hanna Parviaisestakin on nyt kerrottu lähestulkoon kaikki, mikä suinkin on mahdollista. Tuntuu, kuin melkein tuntisin heidät! Ja Säynätsaloon on kyllä päästävä käymään!

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen: Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet
Atena 2021. 297 s.
Kansi Laura Noponen.

Arvostelukappale.

Kirja on tyylikkäästi toteutettu kaunis esine. Ville Lähteenmäen taitto on ilmava, ja mukana on paljon valokuvia. Lopussa on kattava lähdeluettelo, josta voi poimia lukuvinkkejä.

Suosittelen lämpimästi lukemaan myös alussa mainitsemani Pirkko Soinisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet. Teokset täydentävät toisiaan hienosti.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius

 

Kaikki mahdollinen, mitä on voinut edes kuvitella haluavansa tietää Aino Sibeliuksesta, hänen elämästään ja läheisistään. Niin voisi kuvailla Riitta Konttisen elämäkertateosta, joka on nimetty ytimekkäästi kohteensa mukaan Aino Sibelius. Konttinen todella tyhjentää aiheestaan kaiken mahdollisen. Ainakaan minulle ei enää jäänyt mitään kysyttävää mielen pohjalle kaihertamaan tämän muhkean teoksen luettuani.

Paljon jo ainakin kuvittelin tietäväni ennestäänkin. Olen joskus muinaisessa nuoruudessani lukenut Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin (ja sen voisin kyllä lukea uudelleenkin) sekä Juhanin Ahon Yksin-pienoisromaanin (tai Yksinin, kuten sitä Konttisen mukaan lähipiirissä taivutettiin!), käynyt katsomassa Timo Koivusalon elokuvan Sibelius, vieraillut useampaan kertaan Ainolassa, lukenut Sibelius-aiheisia kirjoja ja käynyt tutustumassa museoiden näyttelyihin (joista ehkä lopulta mielenkiintoisin oli Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttely vuonna 2015). Ja ennen kaikkea, olen lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, jonka toisessa osassa Lapsenpiika Ida on nuorten Sibeliusten perheessä palveluksessa.

Kiinnostuin Konttisen teoksesta jo sen ilmestymisvaiheessa vuonna 2019, varasin sen kirjastosta ja sainkin melko tuoreeltaan lainaan. Mutta tunnustettava on, että en ehtinyt kuukauden laina-aikana edes avata massiivista kirjaa ja jouduin nolona palauttamaan sen lukemattomana. Niinpä ilahduin kovasti, kun vuonna 2020 ammattijärjestömme OAJ antoi jäsenilleen kesälahjaksi kirjan vain nimellisiä postikuluja vastaan. Konttisen Aino Sibelius oli onnekseni valittavien kirjojen joukossa, joten päätös oli helppo.

Lopullinen sysäys viimeinkin tarttua tähän massiiviseen teokseen (kirja painaa yli 1200 grammaa!) tuli, kun luin Hanna-Reetta Schreckin teoksen Säkenöivät ja oikukkaat, jonka kuuden esitellyn Suomen kultakaudella vaikuttaneen kiinnostavan naisen joukkoon Schreck on valinnut myös Aino Järnefeltin eli Aino Sibeliuksen. Hieman kummastelin valintaa, sillä Schreck ei voinut omassa kirjassaan kuin hieman raapaista Aino Sibeliuksen elämäntyön pintaa. Mutta toki Aino Sibelius on vaikuttava nainen, yksi vaikuttavimmista, joten sen puoleen en valintaa hämmästele. Mutta Schreckin raapaisu siis toimi oivallisena sysäyksenä. Kaivoin Konttisen teoksen esille kaapin uumenista ja luin sen parissa päivässä miltei ahmimalla.

Miltei 450-sivuisessa käsittelyosuudessa Konttinen todella ruotii kaiken mahdollisen Aino Sibeliuksen elämästä. Perusteellisuus on pääasiassa lukijalle iloksi, vaikka joissain kohdissa olikin hieman toisteisuutta. Kirjassa on myös runsas kuvitus, niin maalauksia kuin valokuviakin eri lähteistä. Kuvat on valittu huolella, ja ne tukevat tekstiä hyvin. Teos on myös laadukas ja kaunis esine, jonka mielelläni pidän hyllyssäni.

Järnefeltin perheen värikkäät vaiheet ovat verrattoman mielenkiintoisia, ja Konttinen kertookin paljon Ainon vanhemmista ja sisaruksista. Perhe oli myös hyvin kiinteä ja sen jäsenet keskenään läheisiä, joten ratkaisu on senkin puoleen hyvin perusteltu. Samoin Aino ja Jean Sibeliuksen lasten vaiheet kerrotaan tarkasti. Sama kiinteä yhteys jatkui Sibeliusten perhe-elämässä. Aino Sibelius piti tiiviisti yhteyttä lapsiinsa ja heidän lapsiinsa aina kuolemaansa saakka.

Konttisen ansiosta Aino Sibeliuksen merkitys Jean Sibeliuksen sävellystyön merkittävänä mahdollistajana ja tukijana nousee esille ehkä uudellakin tavalla. Konttinen ei myöskään arkaile paljastaa myyttiseen asemaan nostetun säveltäjän henkilöstä puolia, joista tämä itse ei välttämättä olisi kovin ylpeä. Jean Sibelius tosin ei koskaan kieltänyt vaimonsa arvoa työlleen ja elämälleen, päinvastoin.

Itselleni mielenkiintoisimpia yksityiskohtia olivat Järnefeltin suvun linkit Lohjalle. Sekä Aino Sibeliuksen äiti Elisabeth Järnefelt että hänen kirjailijaveljensä Arvid Järnefelt ostivat Vieremä- ja Rantala-nimiset tilat Virkkalasta voidakseen toteuttaa käytännössä tolstoilaista vakaumustaan. Talot eivät enää ole olemassa, mutta niiden lähellä sijaitsee Arvid Järnefeltille pystytetty muistomerkki. Lähellä toimii myös Vieremän päiväkoti, joka on mahdollisesti nimetty Elisabeth Järnefeltin omistaman talon mukaan. Tästä minulla ei ole varmaa tietoa.

Arvid Järnefeltin muistomerkki.

Myös Sibeliukset vierailivat ja oleskelivat useaan otteeseen Virkkalassa sukulaisten luona, Aino ja lapset varsinkin, mutta myös Jean. Puutarhanhoito oli Aino Sibeliukselle paitsi perheen ruokkimisen kannalta tärkeä myös todellinen intohimo, jonka hän jakoi äitinsä ja monen ystävänsä kanssa. Konttinen katsoo, että puutarha oli Ainolle myös tärkeä itseilmaisun muoto.

Aino Sibelius eli hyvin vanhaksi (1871–1969), joten hänen elämäkertansa kattaa myös hurjan määrän Suomen historiaa. Hänen aikuiselämäänsä mahtuivat niin sortovuodet, kaksi maailmansotaa, Suomen itsenäistyminen, kansalaissota ja monet muut merkittävät ajanjaksot ja tapahtumat. Henkilökohtaiseen elämään mahtui ylä- ja alamäkiä, iloa ja surua, menestystä ja menetyksiä. Konttisen kuvaama Aino Sibelius oli ulkoisesti hento ja hauraskin, mutta henkisesti hän oli sitkeä ja vahva, sukurasitteena saamastaan masennustaipumuksestaan huolimatta.

Huomasin uppoutuvani Aino Sibeliukseen kuin hyvään romaaniin, niin vetävästi ja sujuvasti Konttinen kirjoittaa ja niin kiinnostava hänen aiheensa jälleen kerran on. Järvenpään taiteilijayhteisö alkaa myös tuntua kovin tutulta, kuin ystävien joukolta.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius
Siltala 2019. 462 s.

Lahja.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia

 

Ihastuin kovasti taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin taitelijaelämäkertaan Ellen Thesleffistä (Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide Teos 2017). ”Schreck kirjoittaa vetävästi ja kohdettaan arvostaen, suorastaan rakastavasti, sekä juuri sopivan kansantajuisesti.” Elämäkerta innosti tutustumaan tarkemminkin Thesleffin tuotantoon, ja kävin muun muassa katsomassa Schreckin vuonna 2019 HAMiin kuratoiman laajan Thesleff-näyttelyn.

Suomen taiteen ja kulttuurin kultakauden taiteilijat ja erityisesti aikakaudella vaikuttaneet naiset ovat kiinnostaneet minua jo pidempään, joten ilahduin ikihyviksi kuullessani, että Schreckiltä oli ilmestymässä teos nimeltä Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia. Kirjan idea poikkeaa hieman perinteisestä tieto- ja elämäkertateoksesta, sillä mukana on tekijän tutkimuskohteilleen kirjoittamia kirjeitä.

Teos alkaakin Hanna-Reetta Schreckin kirjeellä kaikille kuudelle tutkimuskohteelleen, ”menneisyyden tähtivaloa tuikkiville” Siri von Essenille, Ellan de la Chapellelle, Sigrid af Forsellesille, Alma Söderhjelmille, Thyra Thesleffille ja Aino Järnefeltille. Kirjemuotoisessa esipuheessaan tekijä kertoo, miksi halusi kirjoittaa heille kirjeitä: ”Voidakseni puhua sinulle. Sillä kirjoittaessa on kysymys myös persoonapronomineista, siitä kehen ja miten viitataan. --- Yhteys syntyy eri tavalla persoonapronominia vaihtamalla.”

Kirjeiden osuus ei lopulta ole kirjassa kovinkaan suuri. Kirjemuotoiset esipuhe ja jälkisanat on osoitettu yhteisesti kaikille kuudelle naiselle, ja sen lisäksi Schreck on kirjoittanut kirjeet muille paitsi Siri von Essenille ja Alma Söderhjelmille. Kirjeet on sijoitettu joko perinteisen muotoisen elämäkertaosuuden alkuun tai loppuun, ja ne on taitettu selvästi erottuvasti, eli ne voi lukea milloin haluaa tai vaikka jättää kokonaan lukematta. Itse pidin kyllä ideasta. Se tuo teokseen tiettyä intiimiyttä ja välittömyyttä. Tutkimuskohde tulee lähelle tutkijaa, ja nyt lukijakin pääsee osaksi tuota suhdetta.

Modernin ajan murros eli aikakausi, jota Suomessa kutsutaan kultakaudeksi (noin vuosikymmenet 1880–1914) oli monin tavoin kuohuvaa ja mielenkiintoista aikaa. Naiselle uran luominen tuona aikana on hankalaa, ellei mahdotonta. Lahjakkuus, sinnikkyys ja päättäväisyyskään eivät aina riittäneet, ei edes oikea syntyperä. Naisen katsottiin olevan lähtökohtaisesti luonteeltaan erilainen kuin mies, joten miehillä ja naisilla oli myös yhteiskunnassa erilaiset tehtävät ja kutsumukset. Jos annettuun muottiin ei sopeutunut, oli vikuroiva ja oikutteleva, monesti yhteiskunnan silmissä myös sairas, esimerkiksi hysteerinen.

Kultakauden nimekkäimmät tekijät, jotka ovat jääneet myös historiankirjojen lehdille ja kansan tietoisuuteen, olivat pääasiassa miehiä. Mutta ajassa vaikutti myös lukuisa määrä mielenkiintoisia naisia, kuten Schreckinkin teos todistaa. Miksi Schreck valitsi teokseensa juuri nämä kuusi naista, jää osin hämärän peittoon, mutta heitä yhdistää aktiivinen toiminta juuri kultakauden vuosikymmeninä sekä ainakin osittainen syrjään ja unohduksiin joutuminen loistavastakin urasta huolimatta. Kansainvälinen arvostus ei tosiaankaan taannut arvostusta kotimaassa. Useimmat teoksen naisista ovat jääneet miehen tai miesten varjoon.

Etukäteen minua kiinnostivat erityisesti Ellan de la Chapellen ja Thyra Thesleffin osuudet kirjassa. Ellan de la Chapelle oli Albert Edelfeltin vaimo ja Erik Edelfeltin äiti. Olen useaan otteeseen kertonut, miten innostuin lukemaan Edelfeltistä lisätietoa kuunneltuani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan teoksia. Sarjan kolmannessa osassa Emännöitsijässä päähenkilö Ida on Edelfeltin emännöitsijänä tämän Helsingin ateljeessa ja työskentelee myös tämän sisarten ja vaimon palveluksessa.

Emännöitsijä on tietysti fiktiivinen romaani, mutta se houkutteli minut elämäkertojen ja muiden elämäkerrallisten romaanien pariin. Edelfeltin naisasiat olivat mutkikkaita, mutta avioliitto Ellan de la Chapellen kanssa oli odottamaton käänne ja mitä ilmeisimmin epäonninen päätös kummankin osapuolen taholta. Arvoitukseksi avioliitto jää myös Hanna-Reetta Schreckille, mutta hän valaisee Ellanin persoonaa ja pyrkimyksiä kiinnostavasti. Hänellä on taiteellisia lahjoja, joita hän kehitti taideopinnoilla. Hän oli myös terävä-älyinen ja kiinnostunut tieteistä. Pariisissa oleskellessaan hän kuunteli muun muassa yliopistoluentoja.

Thyra Thesleffiin ’tutustuin’ jo lukiessani hänen isosiskostaan Ellenistä kertovaa elämäkerran. Thesleffin sisarukset olivat läheisiä, ja nuorimmaisesta Thyrasta kertovassa osuudessa ovat vahvasti mukana sekä Ellen että keskimmäinen sisko Gerda. Kaunis Thyra oli Ellenille rakas ja myös tärkeä malli, joka esiintyy monessa hänen tunnetussa teoksessaan. Mutta koska olin jo lukenut Schreckin Ellen Thesleff -elämäkerran sekä Helena Ruuskan Hugo Simberg -elämäkerran, ei Thyra Thesleffin osuudessa ollut paljoakaan uutta.

Sen sijaan erittäin antoisia olivat minulle ennestään tuntemattomampien naisten eli Siri von Essenin, kuvanveistäjä Sigrid af Forsellesin ja historioitsija-kirjailija Alma Söderhjelmin tarinat. Siri von Essen oli Suomen ensimmäisiä näyttelijöitä, joka skandaalimaisesti erosi ensimmäisestä aviomiehestään avioituakseen kirjailija August Strindbergin kanssa. Von Essen ansaitsisi ilman muuta perusteellisemman elämäkerran.

Aino Järnefeltin mukana oloa Schreck perustelee muun muassa sillä, että Aino Sibelius oli tavallaan viimeinen Suomen kultakaudella elänyt ja vaikuttanut henkilö kuollessaan vuonna 1969. Lyhyessä elämäkerrallisessa esittelyssä Schreck voi kuitenkin vain kevyesti raapaista Ainon elämän pintaa. Sain kuitenkin tästä osuudesta kipinän lopulta kaivaa kaapista esille Riitta Konttisen perusteellisen ja muhkean teoksen Aino Sibelius. Kirja johti jälleen kirjaan.

Säkenöivät ja oikukkaat toimiikin kenties parhaiten niille lukijoille, jotka eivät vielä ole kastaneet varvastaan runsaaseen elämäkertakirjallisuuden vuohon. Teos todennäköisesti houkuttelee ottamaan lisäselkoa monesta sen sivuilla vilahtavasta kiinnostavasta kulttuurihistorian henkilöstä. Luettavaa kyllä riittää!

Vielä on erikseen kiitettävä kirjan poikkeuksellisen kaunista ulkoasua ja taittoa. Kannen ja graafisen suunnittelun on tehnyt Tuomo Parikka.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia
Like 2021. 239 s.

Arvostelukappale.