Anu Patrakka: Rui Santos -dekkarisarja

 

Sarjamuoto kuuluu olennaisesti dekkarigenreen. Itse suhtaudun nykyään ilmiöön kaksijakoisesti. Totta kai on minustakin hienoa, että hyvän dekkarin löydettyään voi luottaa siihen, että saa myöhemminkin tasaisin väliajoin uutta samanlaista luettavaa.

Toisaalta haluaisin lukea mahdollisimman monipuolisesti ja seurata dekkarikenttää laajasti. Silloin tasaiseen tahtiin kerran vuodessa (ja joskus jopa kahdesti!) tupsahtava tutun sarjan uusi osa voi alkaa tuntua uuvuttavalta. Lukujonot ja kirjapinot venyvät, ja pian huomaa pudonneensa jo vuosia sitten suosikkisarjansa kärryiltä.

Anu Patrakan dekkareiden kanssa kävi niin, että kyllä tiesin hänen kirjoittavan Portugalin Portoon sijoittuvaa dekkarisarjaa, mutta en jostain syystä ollut tullut tarttuneeksi aloitusosaan Huomenna sinä kuolet, vaikka olin siitä saanut kustantaja Myllylahdelta arvostelukappaleen.

Näin jälkikäteen katsottuna yksi selitys tähän ohittamiseen on epäonninen ajoitus. Huomenna sinä kuolet on ilmestynyt vuonna 2017. Olin juuri saanut päätökseen kaksivuotisen urakkani Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadissa, jonka tehtäviin kuului lukea kunkin vuoden miltei kaikki kotimaiset uutuusdekkarit (luimme yhteensä n. 150 uutuusdekkaria kahdessa vuodessa). Vuoden 2017 aikana podin jonkinlaista dekkarikrapulaa, ja hyllyyn jäi moniakin kiinnostavia avauksia.

Lisäksi huomaan edelleen suhtautuvani dekkarisarjoihinkin niin, että ne pitäisi mieluusti lukea järjestyksessä, eli kesken kaiken kyytiin hyppääminen ei ole muka mahdollista. Niinpä sitten tulin jättäneeksi Patrakan Rui Santos -sarjan sivuun, odottelemaan jotain parempaa hetkeä.

Kun Patrakka aloitti uuden Portugaliin sijoittuvan Nelson Monteiro -sarjan, ilahduin. Nyt olisi tilaisuus päästä kyytiin alusta asti. Sain ilokseni vuonna 2023 ilmestyneestä Arvoton-dekkarista kustantamolta ennakkokappaleen, ja tykästyin kovasti Patrakan dekkarityyliin. Olen sittemmin lukenut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Nelson Monteirosta kertovaa dekkaria, ja seuraavaa osaa odottelen hyvillä mielin.

Olen toisessa yhteydessä avautunut kuunteluaikapalveluihin turhautumisestani. Sen seurauksena ryhdyin aiempaa systemaattisemmin selvittämään, mitä voisin ottaa kuunteluun maksuttomasta E-kirjasto-palvelusta. Ilahduin, kun huomasin äänikirjatarjonnan laajentuneen ja monipuolistuneen.

Tarjontaa selatessani huomasin, että Anu Patrakan Rui Santos -sarja on kokonaisuutena E-kirjaston valikoimissa äänikirjoina. Voisin siis aloittaa huoleti sarjan ensimmäisestä osasta ja luottaa siihen, että saisin aikanaan kuunneltavakseni kaikki osat järjestyksessä, mikäli vain haluaisin.

Ja halusinhan minä. Ihastuin miltei oikopäätä niin sympaattiseen Ruihin kuin karheanidylliseen Portoonkin. Dourojoen partaalle rakennetun kaupungin kukkulat portaineen ja joen yli kurkottavat komeat sillat olisi mahtavaa päästä joskus itse kokemaan. Lasi hyvää portviiniä ilta-auringossa kylpevällä terassilla…

Rikosetsivä Rui Santos vetää väkivaltarikosten tutkintaryhmää Porton poliisilaitoksella. Santos on pidetty ja arvostettu pomo. Hänen ryhmänsä ytimen muodostavat luotettava vanhempi konstaapeli Pedro Silva, joka on myös Ruin hyvä ystävä, sekä kaunis ja älykäs, työssään erinomainen nuorempi konstaapeli Rita Pereira. Myös piparminttupurukumia ahkerasti jauhavalla oikeuslääkäri Sandra Sardinhalla on oma tärkeä osuutensa rikosten selvittelyssä.

Rui Santos on sarjan alussa poikamies, jolla kyllä on yhden yön seikkailuja, mutta joka ei varsinaisesti kaipaa vakituista parisuhdetta. Osansa tässä lienee Ruin karuilla, traumaattisilla lapsuudenkokemuksilla. Hän on menettänyt äitinsä nuorena, eikä kuva avioliitosta ole vanhempien esikuvan perusteella mitenkään kannustava. Rui kasvoi aikuiseksi setänsä viinitilalla ja on nyt myös kyseisen tilan perijä. Ajatus viininviljelijäksi vetäytymisestä tuntuu kuitenkin olevan etäinen, miltei mahdoton. Verenperintö vilahtelee kuitenkin sen verran, että Rui keräilee antaumuksella portviinejä ja on niiden melkoinen asiantuntija.

Rui Santos -sarja on päähenkilöidensä eli Ruin ja hänen pienen tiiminsä yksityiselämien käänteiden osalta jatkuvajuoninen, joten jos haluaa seurata vaihe vaiheelta Ruin ja Rita Pereiran keskinäisten välien kehittymistä, kannattaa sarja lukea järjestyksessä. Rikosjuonet ovat kuitenkin täysin itsenäisiä ja ratkeavat aina kunkin osan lopussa.

Sarjan jokaisessa osassa on mukana suomalaiskytkös. Vahvimmillaan se on ensimmäisessä osassa Huomenna sinä kuolet, jonka ensimmäinen uhri on kaunis suomalainen Johanna. Nainen on naimisissa portugalilaisen maatilan omistajan kanssa. Maatila sijaitsee pienessä maalaiskylässä Porton liepeillä. Tapahtumat käynnistyvät, kun Johanna löytyy surmattuna maatilaan kuuluvan maissipellon laidalla olevasta vesialtaasta.

Kuolet vain kahdesti -dekkarissa yksi keskeisistä epäillyistä on suomalainen kiinteistönvälittäjä. Suomalaisten osuus hiipuu vähitellen sivuun sarjan edetessä, mutta on kuitenkin mukana aina edes pienen silmäniskun verran.

Anu Patrakka on miettinyt Rui Santos -sarjan konseptin siis huolellisesti. Ensinnäkin päähenkilö on sympaattinen, hänessä on tiettyä rosoa, mutta häneen ei liity liiallista ongelmissa rypemistä tai rasittavia pakkomielteitä (Rui harrastaa pyöräilyä, mutta se asia lähinnä vain mainitaan eikä muistaakseni edes kaikissa kirjoissa). Itse asiassa Patrakka toteaakin Dekkaribrunssi-podcastissa itsekin kyllästyneensä Ruin kunnollisuuteen ja aloittaneensa siksi uuden sarjan uuden päähenkilön kera.

Tapahtumapaikkana Portugalin Porto lähiympäristöineen on nappivalinta. Kartalta katsoen Portugali on niin kaukana Suomesta kuin Euroopassa on mahdollista, joten miljöö on lukijan kannalta eksoottinen ja kiehtova. Portugalissa asuva kirjailija tuntee kohteensa loistavasti ja avaa dekkareissa maan ihmisten elämäntapaa, kulttuuria ja maisemia mielenkiintoisesti. Kuten sanottu, matkakuume sarjan parissa kyllä pahenee!

Rui Santos -sarja ei ole varsinaista cozy crimea, vaikka väkivallalla ei mässäillä eikä iljettävyyksiä juuri kuvailla. Patrakka on antanut lupauksen, että hänen kirjoissaan eivät lapset tai eläimet joudu rikosten uhreiksi. Ilmankin saadaan mielenkiintoisia ja hankalia rikoksia ratkottavaksi.

Juonenpunonnassa Patrakka on myös taitava. Usein rikos näyttää ratkeavan alkuun hyvinkin suoraviivaisesti tai sitten poliisilla ei ole mitään, mihin tarttua. Vähitellen alkaa kuitenkin käydä selväksi, että taustalla on hyvinkin monimutkaisia kuvioita. Esimerkiksi sarjan kakkososan Kuolet vain kahdesti uhri on mitä ilmeisimmin murhattu kahteen kertaan, eli on selvitettävä kaksi rikosta, joilla on sama uhri. Verratonta!

Pidän myös siitä, että vaikka Rui Santos tiimeineen jahtaa usein häijyjäkin tappajia, jotka ovat syyllistyneet kauheisiin rikoksiin, hän tai hänen alaisensa eivät ole sotkeutuneina juonikuvioihin tai joudu vaaratilanteisiin epäammattimaisen sähellyksen seurauksena.

Olin siis lukenut Nelson Monteiro -sarjaa ennen Rui Santosiin tutustumista. Melko hitaiksi osoittautuivat omat hoksottimeni, sillä tajusin miesten työskentelevän saman poliisilaitoksen saman tiimin vetäjinä vasta Rui Santos -sarjan puolivälissä, kun paikalle hurautti Ruin tiimin uusi jäsen Ana Torres upealla urheiluautollaan. Sen jälkeen olikin mielenkiintoista seurata, miten kirjailija oli suunnitellut päähenkilövaihdoksen toteuttaa. Selvisi sekin sitten aikanaan.

Kun sarjaan tutustuminen oli minulla vasta alkupuoliskollaan, avauduin niistä jo kirjasomessa. Ihmettelin vähän ääneen, miten vaikeaa oikein voi olla niin sanottu läpi lyöminen kotimaisessa dekkarikentässä. Supertähti Satu Rämö singahti dekkaritaivaalle sellaisella ryskeellä, että alta pois. Sitä menoa on ollut upeaa seurata. Temppu on siis tehtävissä ja vieläpä kaikilla mahdollisilla areenoilla ja kaikki ennätykset murskaten. Aivan mahtavaa!

Rämön Hildur-sarja ei kuitenkaan kylmän arvioinnin perusteella eroa juurikaan lukuisista muista vastaavista dekkarisarjoista (kurkkaa arvioni avausosa Hildurista täältä), ja esimerkiksi Anu Patrakan Rui Santos - ja Nelson Monteiro -sarjat pitävät sisällään lähestulkoon kaikki samat keskeiset osatekijät kuin Hildur-sarjakin. Niinpä totesin ja totean edelleenkin, että jos Hildurit on jo aikaa sitten luettu eikä samantyylistä tahdo löytyä, ota Huomenna sinä kuolet luettavaksi tai kuunneltavaksi. Tuskin ainakaan petyt.

Tätä juttua valmistellessani kuuntelin Suomen dekkariseuran Dekkaribrunssi-podcastin, jossa Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Päivi Remes haastattelee kirjailija Anu Patrakkaa.

Rui Santos -sarja:

Huomenna sinä kuolet
Myllylahti 2017.

Kuolet vain kahdesti
Myllylahti 2018.

Syyllisyyden ranta
Into 2019.

Totuuden portaat
Into 2020.

Häpeän auki
Into 2021.

Katumuksen kallio
Into 2022.

 

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö

 

Seppo Jokinen on kirjoittanut kolmekymmentä kirjaa tamperelaisesta komisario Sakari Koskisesta (yksi teoksista on novellikokoelma). Tämä taas on viidestoista Koskis-dekkarista kirjoittamani blogijuttu. Kirjat olen lukenut kaikki, monet useampaan kertaan. Suhteemme on siis ollut pitkä ja tiivis.

Onko siis ihme, että tunnelma on Viimeisen väännön kansien sulkemisen jälkeen haikea? Komisario Koskinen ratkaisee viimeisen juttunsa aivan virkauransa kalkkiviivoilla ja jää eläkkeelle. Se oli siis ainakin siltä osin siinä. Sattuman oikusta eläköitymisteema vielä koskettaa omaa lähipiiriänikin ihan lähiaikoina, joten tunnelataus oli melkoinen.

Viime syksynä Suomen dekkariseura vietti 40-vuotisjuhlia. Juhlan yhteydessä Seppo Jokinen palkittiin seuran hallituksen arvostetulla Hornanlinna-kunniakirjalla, joka myönnetään henkilölle tai taholle, joka on toiminnallaan pitkäaikaisesti ja määrätietoisesti vaikuttanut suomalaisen dekkarikulttuurin kehittymiseen. Kunniakirja on myönnetty ensimmäisen kerran v. 2005, jolloin sen sai Pirkko Arhippa. Jokinen on järjestyksessä seitsemäs Hornanlinna-palkittu.

Dekkariseuran hallituksen perustelut löytyvät täältä. Niihin on helppo yhtyä, ja kerrattuani nuo kaikki neljätoista itse kirjoittamaani juttua Jokisesta ja Koskisesta voin todeta, että olen kaikki perusteluissa mainitut asiat jossain muodossa sanonut itsekin, muutamat pariinkin kertaan. Seppo Jokinen on totisesti Hornanlinnan ansainnut. Onnittelut vielä kerran!

Viimeinen vääntö sijoittuu siis Koskisen viimeisiin työviikkoihin. Mies pitää kuitenkin ennen eläkkeelle siirtymistään kunnon rupeaman kesälomaa, eikä suostu kertomaan töissä kenellekään, mitä aikoo lomallaan tehdä. Hyvin poikkeuksellisesti Koskinen matkustaa ulkomaille, tosin tuttuihin maisemiin. Lomareissulla ei kuitenkaan rikoksia tapahdu, vaan ne keskittyvät tutusti Tampereelle.

Ensin katoaa nelikymppinen Moona Helahuovi kirjaimellisesti jäljettömiin. Nainen työskentelee miehensä kanssa media-alalla ja sen lisäksi hän on terapeutti. Aviomies on ilmoittanut vaimon katoamisesta. Johtolankoja on surkean vähän.

Toinen tapaus on myös vähän omituinen. Tuntematon mies tunkeutui asuntoon ja pahoinpiteli vaimon sairaalakuntoon sillä aikaa, kun aviomies oli suihkussa. Poliisien mielestä aviomies etsiskeli kummallisen kauan pyyhettään, mutta vaimon kuulemista hidastaa tämän terveydentila.

Kolmas rikossarja on kaikkein omituisin. Joku käy Tampereen ydinkeskustassa ihmisten kimppuun ja pudottaa tai ainakin yrittää pudottaa nämä koskeen. Ensimmäiset uhrit ovat kolme teinityttöä, jotka onneksi ehditään ajoissa pelastaa veden varasta. Päällekarkaajasta saadaan kuitenkin vain viitteelliset tuntomerkit, joten uusia tapauksia ehtii vielä sattua, ennen kuin poliisi pääse yhtään hajulle mahdollisesta tekijästä.

Käytännössä kaikki tapaukset polkevat enemmän tai vähemmän paikallaan Koskisen loman ajan ja saavat kunnolla vauhtia vasta hänen paluunsa jälkeen. Vyyhden viimeisen langanpään solminta menee tosiaan miltei viime minuuteille, mutta kaikki on lopulta valmista, kun vuorokausi vaihtuu ja Koskinen ihan virallisesti on eläkkeellä.

Viimeinen vääntö on vähän kaihoisan surumielinen ja nostalginen päätös Koskisen pitkälle ja vaiheikkaalle virkauralle ja Jokisen dekkarisarjalle. Komisarion yksityiselämän koukerotkin saadaan siinä siististi nippuun. Jos aikoo vasta nyt tutustua Koskiseen, ei ainakaan tästä osasta kannata aloittaa. Viimeinen vääntö on hellä hyvästijättö meille vanhoille uskollisille ystäville.

”Koskinen sulki silmänsä ja kuulosteli hetken itseään. Kyllä! Kyllä se niin oli. Hän tunsi olonsa vapautuneeksi.”

Aika velikulta.

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö
Kultosaari 2025. 343 s.
Äänikirja Storyside, lukija Jukka Pitkänen.

Painettu kirja arvostelukappale.
Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 
Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 
Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 
Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 
Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.
Hukan enkelit. Karisto, 2001. Vuoden johtolanka -palkinto 2002.
Piripolkka. Karisto, 2002. 
Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.
Suurta pahaa. Karisto, 2004. 
Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 
Hiirileikki. Karisto, 2006. 
Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 
Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 
Lyöty mies. Karisto, 2009. (Novellikokoelma.)
Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 
Ajomies. Crime Time, 2011. 
Hervantalainen. Crime Time, 2012.
Vihan sukua. Crime Time, 2013. 
Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 
Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 
Rahtari. Crime Time, 2016. 
Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 
Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 
Rottasankari. Crime Time, 2019. 
Pisara veressä. Crime Time, 2020. 
Siipirikkoiset. Crime Time, 2021.
Pahasti tehty. Crime Time, 2022.
Sen maksaa minkä tilaa. Crime Time, 2023.
Satuttamisten summa. Kultosaari, 2024.
Viimeinen vääntö. Kultosaari, 2025.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut

 

Kirjailija, toimittaja ja terapeutti Kaarina Griffiths on asunut useita vuosia Englannissa karunkauniilla Cornwallin rannikolla, jonne hän on sijoittanut kokonaisen dekkarisarjan nimeltä Cornwall-mysteerit. Griffiths yhdistelee teoksissaan mukavasti brittityylisen cozy crimen, arvoitusdekkarin ja poliisiromaanin aineksia.

Sarjassa rikoksia ratkovat rikostarkastaja Paul Diggins ja profiloija Antti Honkanen, jotka ovat ystävystyneet alkututtavuutensa pienten hankausten jälkeen. Honkanen on suomalainen psykologi, joka on sattumusten kautta päätynyt isännöimään vaimonsa perintökartanoa Cornwalliin. Paul Diggins ystävystyi sarjan aloitusosassa myös suomalaisen taidemaalari Kaisla Aallon kanssa, joka ilahduttavasti on mukana uusimmassakin dekkarissa.

Miljöönä toimivat siis Cornwallin rannikko ja sen pittoreskit pikkukylät. Aloitusosan eli Meren syliin -dekkarin tapahtumat sijoittuvat pieneen St Serenin kylään ja kakkososa Lintumiehen lossimatkan takana saaressa sijaitsevaan vähän eristyneeseen Mawnan Smithin kylään. Tuulisolmut-nimisessä tuoreessa kolmososassa ollaan pikkuisessa Boscastlen rannikkokylässä.

Tuulisolmut käynnistyy kiitettävän rivakasti. Dekkarin minäkertoja Ann Hudkinson, joka on Boscastleen muutettuaan lähestulkoon luopunut sairaanhoitajan työstään ja ryhtynyt parantajaksi, löytää laskuveden aikaan joenpenkan mutaan uponneen ruumiin. Käy ilmi, että paikkakunnalta ränsistyneen kartanon hiljattain perinyt Alex Cadoc on hukkunut remakan pubi-illan päätteeksi.

Boscastle on tunnettu elävästä noitaperinteestään. Kylässä asuu joukko ihmisiä, jotka sanovat olevansa noitia ja velhoja ja harjoittavat kirjavia ammatteja, jotka sopivat profiiliin. Ann Hudkinson ei ihan usko noitiin ja noituuteen, mutta huomaa silti viihtyvänsä hyvin Boscastlen noitayhteisön jäsenten kanssa. Kaikki eivät kuitenkaan noidista pidä, kuten esimerkiksi True Men -niminen porukka, johon öykkkäröivä Alex Cadoc työntekijöineen kuuluu.

Eletään joulunalusaikaa, ja Kaisla on tulossa Suomesta Cornwalliin viettämään joulua Digginsin kanssa. Lomasuunnitelmat tietysti mutkistuvat ruumislöydön takia, ja jossain vaiheessa alkaa näyttää siltä, että poliisit tutkivat tapausta kiivaasti vielä joulupäivänäkin.

Kartanonisäntä Alex Cadocin murhaan tuntuu hämmentävän monella kyläläisellä olevan motiivi. Poliisilla on kylässä sisäpiiriläinen, sillä etsivä Sarah Hayden on kotoisin Boscastlesta. Hänen vanhempansa pitävät kylässä hotellia, ja Sarah on auttelemassa hotellilla silloinkin, kun tieto hukkuneesta tulee. Siitäkään ei oikein ole apua, vaan tutkinta polkee pitkään paikallaan.

Tuulisolmut liittyvät Boscastlen kansanperinteeseen. Vanha tarina kertoo, että noidat osasivat sitoa tuulen naruun tehtäviin solmuihin. Kun solmut sitten avattiin merellä, nousi tuuli. Jos narusta avasi kaikki kolme solmua, nousi myrsky. Kuolleen Alex Cadocin taskusta löytyy narunpätkä, johon on solmittu kolme tuulisolmua. Onko joku halunnut kirota Cadocin, vai onko tämän kantanut solmunarua jonkinlaisena onnenamulettina? Vai onko kyse murhaajan signeerauksesta?

Griffiths pyörittelee juonta sopivan monimutkaisesti ja sirottelee siihen erilaisia aineksia folkloresta someilmiöihin. Ann Hudkinsonin minämuotoiset osuudet avaavat tapahtumia mielenkiintoisesti kylän keskipisteestä (Ann asustelee pubin homeisessa yläkerrassa). Kuinka paljon lopulta voi luottaa Annin kertomaan, mietityttää moneen otteeseen.

Ennen kuin murhaaja on käpälälaudassa ja kaikki kysymykset saaneet vastauksensa, koetaan hyisessä joulukuisessa Boscastlessa kiperiä ja dramaattisiakin hetkiä. Mukaan mahtuu vähän yllättävä ripaus maagisuuttakin.

Lintumies oli ansaitusti vuoden 2025 Vuoden johtolanka -palkinnon lyhytlistalla. Sillä kertaa ei vielä palkinto napsahtanut. Saapa nähdä, miten Tuulisolmujen käy tulevana vuonna. Brittidekkareiden ystäville tämä ainakin on mainio makupala.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut (Cornwall-mysteerit 3)
Otava 2025. 399 sivua.

Arvostelukappale.

Cornwall-mysteerit:

Meren syliin
Lintumies
Tuulisolmut

Anu Patrakka: Ihailija

 

Portugaliin asettuneen Anu Patrakan Nelson Monteiro -dekkarisarja on tyyliltään mainio sekoitus arvoitus- ja poliisidekkaria, jossa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, mukavassa määrin sopivan persoonallisen päähenkilön yksityiselämää sekä kiinnostavaa Portugalin kuvausta. Tasaisen varmaa laatutyötä, jonka lukemisesta nauttii.

Sarjan päähenkilö on Porton poliisin henkirikosyksikköön tiiminvetäjäksi hiljattain palkattu Nelson Monteiro. Viisikymppisellä Monteirolla on takanaan työura Lissabonin huumepoliisina, avioero ja kaksi aikuista lasta. Portoon hän on hakenut voidakseen olla lähellä poikaansa, joka asuu äitinsä luona, sekä voidakseen auttaa ikääntyvää ja alkavasta muistisairaudesta kärsivää isäänsä.

Nelikymppinen Emilia on muuttanut Portoon tekemään etätöitä, koska on kaivannut tasapaksuun elämäänsä jotain muutosta. Monteiron ja Emilian polut risteävät jo sarjan aloitusosassa Arvoton, jossa yksi rikoksen uhriksi joutuvista on Emilian tuttava. Epäröiden pari alkaa seurustella, ja sarjan uusimmassa osassa Ihailijassa suhde saa astetta syvemmän ulottuvuuden.

Nelson Montero -sarja on siis edennyt jo kolmanteen osaansa, kun Ihailija ilmestyi tänä keväänä. Alla on mukavasti tuulta, sillä sarjan kakkososa Kiusaaja oli ansaitusti vuoden vaihteessa Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaiden lyhytlistalla.

Ihailijassa Nelson Monteiro päätyy ratkomaan rikosta entisten työkavereidensa kanssa Lissabonissa, jonne hän on saapunut lomanvieton merkeissä Emilian kanssa. Emilia imee kiihkeästi itseensä portugalilaista ilmanalaa ja kulttuuria ja raahaa hieman vastentahtoisen Nelsoninkin fadokonserttiin. Siellä Nelson tapaa tuttavan lapsuudestaan eli jo ikääntyneen fadista Maria Glórian. Tapaaminen herättää miehen kipeät muistot äidistä, jonka kanssa välit nykyään ovat jäiset.

Konsertin jälkeen tapahtuu yliajo, jossa saa surmansa Valentim Alves -niminen mies. Tapauksella on silminnäkijä, joka on Nelsonin tuttu Lissabonin ajoilta. Kun sitten tämäkin pian kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, huomaa Nelson olevansa mukana nopeatempoisessa rikostutkinnassa. Lomailulle ei tunnu jäävän aikaa, mutta ovathan yöt kuumia ja pitkiä…

Nelson saa myös yllätyksekseen huomata, että tällä kertaa rikoksen lonkerot liittyvät myös hänen oman lähipiirinsä menneisyyteen.

Patrakka on tällä kertaa punonut rikosjuoneen mielenkiintoista tietoa kiehtovasta ja raadollisesta fadon maailmasta, Portugalin poliittisesta lähihistoriasta ja Lissabonin monimutkaisista asunto- ja kiinteistökuvioista. Itse rikokset ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia ja tarina tulee lähelle lukijaa.

Emilia suomalaisena eli ulkopuolisena antaa mahdollisuuden selittää asioita lukijallekin, kun Emila tekee tilanteeseen sopivia pohdituttavia kysymyksiään Nelsonille.

Suosittelen Nelson Monteiro -sarjan lukemista järjestyksessä, jos haluaa seurata Nelsonin ja Emilian yksityiselämien käänteitä. Rikosjuonet ovat kuitenkin itsenäisiä, joten halutessaan voi sarjaan tutustumisen aloittaa vaikka Ihailijasta. Ihastut varmasti.

Anu Patrakka: Ihailija
Otava 2025. 271 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Arvoton (Otava, 2023)
Kiusaaja (Otava, 2024)
Ihailija (Otava, 2025)

Tuomas Lius: Kova luu

Tutustuin Tuomas Liuksen tuotantoon näemmä jo tavaksi tulleeseen tapaani eli takaperoisesti. Tykästyin hänen itsenäiseen romaaniinsa Sudenkorennon kesä vuonna 2021. Havaitsin tuolloin, että Lius on julkaissut myös ilmeisen epäkonventionaalista jännityskirjasarjaa Etsivätoimisto Haka.

En saanut aikaiseksi aloittaa sarjaan tutustumista alusta alkaen, mutta sain vuonna 2023 arvostelukappaleen sarjan viidennestä osasta Sikojen lahti. Se sinetöi fanitukseni. Viime kesän lopulla huomasin, että aiemmin ilmestyneistä sarjan osista oli vihdoin julkaistu äänikirjat ja että sarjan kuudes osa Kova luu olisi ilmestymässä syksymmällä. Päätin lopultakin korjata ison aukon sivistyksessäni ja kuuntelin kaikki viisi Etsivätoimisto Haka -dekkaria putkeen.

Kirjasyksyni olikin siis varsin tapahtumantäyteinen ja vauhdikas. Etsivätoimisto Haka varsinaisesti syntyy vasta ensimmäisen osan Haka ja toisen osan Laittomat välillä, eikä kyse todellakaan ole mistään tavanomaisesta perusdekkareiden etsivätoimistosta. Tylsiä perushommia ei juuri tehdä, mutta sen sijaan kaksikko päätyy kerta toisensa jälkeen vastakkain hurjien ja usein kansainvälisten rikollisliigojen kanssa. Onpa välillä seassa valtiollisiakin toimijoita. Tilanteet ovat järjestään kiperiä ja perin tukalia, eikä hengenlähtö yleensä ole kovin kaukana. Monenlaista osumaakin matkan varrella kertyy.

Hakassa Lius törmäyttää äärimmäisen epätodennäköisen taisteluparinsa eli rääväsuisen liperiläisen autonasentaja Marko Pippurisen ja poliisin erikoisjoukkojen koulutuksen saaneen suomalaisegyptiläisen Julia Noussairin. Kaksikko yhdistää voimansa kukistaakseen parikin pelottavaa kansainvälistä liigaa ja pelastaakseen maailman. Pohjoiskarjalaisen järven pohjassa lepäävä joukkotuhoase ei saa päätyä vääriin käsiin.

Jokaisen sarjan osa juoni on oikeaa mielikuvituksen ilotulitusta. Realistisen dekkarin ystävien kannattaa asentaa odotushorisonttinsa epätavanomaiseen asentoon, muuten ei varmasti pysty näitä nielemään. Roistot ovat ovelia, häikäilemättömiä ja armottomia, mutta he eivät tiedä, mitä saavat vastaansa haastaessaan etsivätoimisto Hakan. Viinaan ja naisiin menevä Marko Pippurinen soittaa suutaan hamaan tappiin asti, mutta kun tilanne on viritetty äärimmäisen kiperäksi, Julia voi luottaa häneen kuin kallioon.

Kaksikon varsinaiset aivot, järki ja hermot ovat Julialla, mutta toisaalta tämä joutuu yhä uudelleen kohtaamaan sellaisia vastoinkäymisiä, että hänen pitäisi jo olla moneen kertaan kuollut tai ainakin henkisesti täysin lamaantunut. Yhä uudelleen teräskuntoinen nainen kokoaa itsensä, kun vain motiivi on tarpeeksi kovaa tasoa, kuten oman lapsen pelastaminen sieppaajien kynsistä tai oma pelastautuminen itärajantakaisesta kammottavasta vankilasta.  

Tuomas Lius on laajalti perehtynyt populaarikulttuuriin, mikä näkyy Etsivätoimisto Haka -sarjassa monin tavoin. Päähenkilökaksikko on rakennettu oivaltavasti niin, että heidän välillään on monenlaisista eroavaisuuksista johtuen voimakkaita jännitteitä. Toisaalta he hioutuvat hurjien seikkailujen tuoksinassa saumattomasti yhdessä työskenteleväksi ammattilaispariksi. Lisäksi he ovat myös aidosti ystäviä. Ystävyys on lukuisia kertoja todella koetteilla Markon älyttömien toilailujen takia, mutta aina se on voittanut ja kestänyt.

Huomaan, että itseeni vetoaa Julian vahvuus ja sitkeys. Hän ei suostu nujertumaan, mutta helppoa itsensä koossa pitäminen ei hänelle ole. Monet koetut menetykset koskettavat ja muuttavat häntä. Julia joutuu kokemaan myös silmitöntä väkivaltaa.

Ylipäätään sarjassa on runsaasti väkivaltaa ja tiukkoja elokuvallisia toimintakohtauksia. Sen vastapainona mukana on letkeää huumoria, joka keventää kerrontaa ja estää kokonaisuuden muuttumista turhan tummanpuhuvaksi. Tässä sekä Liuksen kieltämättä varsin lennokkaan mielikuvituksellisissa juonikuvioissa lienee myös sarjan sudenkuoppa. Jos tällainen verbaalinen huumori ei itseä puhuttele tai juonen lennokkuus jättää kylmäksi, ei oikein mitään ole tehtävissä.

On aivan mainio idea, että sarjan jonkinlainen kotipesä on Pohjois-Karjalassa sijaitseva Liperi. Kuka oikeasti sijoittaa vauhdikkaan trillerisarjan Liperiin?! Itäisen sijainnin takia miltei joka osassa venäläiset aiheuttavat tavalla tai toisella harmia, eikä lainkaan tavatonta ole sekään, että raja ylitetään molempiin suuntiin. Miljöö tuo mukavaa vaihtelua aika pitkälti Helsinki-Turku-Tampere-kolmiossa pyörivälle suomalaiselle dekkarikentälle. Elämänmeno on Pohjois-Karjalassa melkoisen erilaista kuin pääkaupunkiseudulla.

Netistä löytämieni haastattelujen perusteella Etsivätoimisto Haka on alkuaan suunniteltu kolmiosaiseksi. Kolme ensimmäistä osaa ovatkin ilmestyneet tiheään tahtiin. Kolmannen osan eli Härkäjuoksun juoni kuitenkin jää aivan kesken, joten ilmeisesti jo silloin on ollut tarkoitus jatkaa tarinaa. Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa aika pitkään, ja neljännen ja viidennen osan välilläkin ehti vierähtää useampi vuosi. Nyt vaikuttaisi siltä, että tahti on uudelleen kiihtymässä. Kova luu päättyy myös sellaiseen kutkuttavaan paljastukseen, että lukijat odottavat jatkoa, jota ilmeisesti onkin aikanaan luvassa.

Lukuohjeeksi antaisin, että aloittaa voi mistä kohtaa tahansa, mutta Härkäjuoksu kannattaa lukea ennen Lanka palaa -teosta, joka on muuten oma suosikkini. Niiden kahden osan juoni on jatkuva. Muissa osissa tarinat ratkeavat, eikä Lius pahemmin kertaile aiempien osien tapahtumia.

Olen otsikoinut tämän juttuni sarjan viimeisimmän osan mukaan, mutta en avaa tämän enempää sen tapahtumia, koska Kai Hirvasnoro on tehnyt sen varsin mallikkaasti Kirjoja hyllystäni -blogissaan. Hirvasnoro myös asettaa Kovan luun ja koko sarjan mainiosti populaarikulttuurin viitekehykseen, eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Sen sijaan yritin vähän avata tässä sitä, mikä kumma minua tässä sarjassa viehättää. Kuten todettu, aika moni asia. Pidän kovasti Tuomas Liuksen tavasta irrotella ja viihdyttää samalla lukijaa hulvattomilla tarinoillaan. Selvästikin kirjailijan motto on, että överit on monin kerroin parempi kuin vajarit.

Tuomas Lius: Kova luu
CrimeTime 2024. 596 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)
Kova luu (Crime Time 2024)

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Jos laatisin blogikirjoituksilleni klikkiotsikoita, tämä juttu olisi nimeltään Maskuliininen kilpailija Hildurille – ilman kutimia.

Kyseessä on Otavan kustantama uusi Reimar-sarja, jonka kirjoittajapari on kotoisin Suomesta ja Islannista. Seppo Mustaluoto on julkaissut aikaisemmin toistaiseksi nelisosaisen Janne Norrman-toimintajännärisarjan, jonka kaikki osat esittelen lyhyesti täällä. Tjörvi Einarsson on entinen poliisi. Miehet kertovat tavanneensa ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, ja nyt he siis ovat kirjoittaneet yhdessä trillerin Hylkeenmetsästäjä, joka tietysti aloittaa samalla kirjasarjan.

Hylkeenmetsästäjän ennakkokappaleen liepeessä miehet kertovat, että teosta on kirjoitettu suomeksi, islanniksi ja englanniksi. Valitettavasti siitä ei löydy mistään tietoa, ilmestyykö teos myös Islannissa. Samanaikainen ilmestyminen kummassakin maassa olisi kyllä melko päheää!

Reykjavikin poliisissa työskentelevä Reimar Sigurðsson on hälytetty tehtävälle Länsivuonojoen itärannikolle, kun hän on palaamassa Ísafjörðurin poliisilaitokselta kotiin (ja kaikkihan tietävät, että siellä hommia vetää Hildur, jota ei pienoiseksi pettymyksekseni kuitenkaan tässä kirjassa mainita). Strandirin alueella on tehty ruumislöytö. Miehen ruumis lojuu tien ja meren välisellä jyrkällä rantalouhikkokaistaleella valmiina huuhtoutumaan mereen millä hetkellä hyvänsä. Olosuhteet ovat kaikin puolin karmeat, ja Reimar joutuu lopulta raahaamaan jo osittain lokkien ja taskurapujen syömän ruumiin paikalle tulleen partioauton takaosaan vain yhden toisen poliisin avustamana.

Nopeasti käy ilmi, että miestä on ammuttu ja että hänen ruumiinsa on siirretty tarkoituksella rantakallioiden sekaan. On vain hyvää tuuria, että se löytyi ennen kuin meri vei sen mennessään. Pian selviää myös kuolleen henkilöys. Hän on Olaf Ísaksson. Ongelma on kuitenkin, että Olaf Ísakssonia ei ole olemassa. Pikaisen selvityksen perusteella poliisit toteavat, että kyseessä on todennäköisesti venäläinen vakooja.

Tapaus muuttuu kertaheitolla salaiseksi ja erittäin arkaluontoiseksi. Mitä Olaf Ísaksson on Islannissa ja Strandirissa tehnyt? Kuka hänet tappoi ja miksi? Ketkä kaikki etsivät miestä ja mihin keinoihin he ovat valmiita?

Pian paljastuu, että ammutulla Olaf Ísakssonilla on myös kytkös Suomeen. Hän on aikanaan 1990-luvulla tullut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana, mutta on sitten myöhemmin kadonnut jäljettömiin. Nyt hän siis putkahtaa uuden henkilöyden saaneena esille Islannissa. Suomesta kutsutaan supon etsivä Antti Korhonen avustamaan Reykjavikin poliisia tapauksen selvittämisessä.

Nelikymppinen Reimar on yksiselitteisesti tarinan päähenkilö. Lähes kaikki tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan, vaikka minäkertojasta ei olekaan kyse. Mustaluodon aiempi sankari Janne Norrman ei juurikaan syvene henkilönä edes neljässä tarinassa, mutta Reimariin on selvästi haluttu puhaltaa enemmän henkeä kuin puhtaiden tiukkatahtisten toimintajännäreiden päähenkilöön. Ihan kohtalaisesti siinä onnistutaankin, ja Reimar on mukavan ristiriitainen eli siis hyvin inhimillinen tyyppi vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kirjan alussa Reimar kärvistelee kuihtuvassa avioliitossaan ja pohtii, onko koskaan oikeasti rakastanutkaan vaimoaan Unnuria. Kun tytär on aikuistuttuaan muuttanut pois kotoa, puolisot eivät oikeastaan edes tapaa toisiaan koskaan. Unnur viettää yhä enemmän aikaansa harrastustensa ja ystäviensä parissa. Kun välit vielä kiristyvät, hankkii Reimar seurantalaitteen vaimonsa autoon.

Sitten hän yllättäen törmää työtehtävässään Strandirissa nuoruudenrakkauteensa Ylfaan. Tunne on uskomaton, ja ilmassa on heti melkoinen sähkölataus. Olisiko heillä vielä sittenkin mahdollisuus onneen?

Reimar saa tehtäväkseen huolehtia Antti Korhosesta, ja miehistä tuleekin nopeasti ystävät. Kumpikin on vähäpuheinen ja toimintatilanteissa kylmäpäisen tehokas piinkova ammattilainen. Molemminpuolinen luottamus osoittautuu tapauksen selvittelyssä lopulta hyvin syväksi ja vakaaksi, mikä onkin enemmän kuin tarpeen.

Hylkeenmetsästäjää lukiessani huomasin vertaavani sitä Mustaluodon aiempiin teoksiin mutta myös Satu Rämön kaikki mahdolliset ennätykset rikkoneeseen Hildur-sarjaan. Yllättävän paljon on yhtenevyyksiä. Ensinnäkin tapahtumapaikka on Länsivuonoilla, vaikkakin itäosissa mutta kuitenkin. Reimarilla on jonkinlaisia enneunien näkemisen ja outojen tuntemusten muodossa tulevien ennusmerkkien kokemisen lahja, joten myös ohuen ohut yliluonnollisuuden säie on Hildurin tapaan kudottu mukaan.

Tapausta tulee tutkimaan suomalaispoliisi, joka ystävystyy tarinan päähenkilön kanssa ja jonka kautta saadaan esiteltyä vielä monipuolisemmin Islantia ja islantilaista elämänmenoa samalla, kun vertaillaan niitä Suomeen ja suomalaisuuteen. Monien keskeisten henkilöiden menneisyyksissä on tapahtunut jotain traumaattista ja, kuten aikanaan selviää, vaiettuja ja peiteltyjä rikoksiakin.

Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä on kuitenkin reippaahkosti enemmän, ja oman säväyksensä tarinaan tuo kylmäävän häikäilemätön kansainvälinen vakoilu. Tarpeen vaatiessa mikään taho ei kaihda suoraa toimintaa, ei myöskään Reimar, ainakaan, kun panokset ovat riittävän korkeat.

Lopputulos on ihan toimiva yhdistelmä perinteisehköä poliisidekkaria ja tiukkaa kansainvälistä toiminta- ja vakoilutrilleriä, jota on maustettu vielä ihmissuhdekuvioilla sekä tietysti sillä huipputrendikkäällä islantilaisella miljööllä. Lukukokemuksena Hylkeenmetsästäjä on vetävä, vaikka joitakin juonenkäänteitä nimenomaan ihmissuhdepuolella pidin hieman turhan dramaattisina. Teos kuvaa myös armottomasti, miten haavoittuva on pohjoismainen turvallisuusilluusio.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä
Otava 2025. 284 s.

Ennakkokappale.

Joel Kangas: Kaamos

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Ensimmäisenä nappasin lukuun Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamos, joka aloittaa saamelaistaustaisesta helsinkiläispoliisi Mikkal Moilasesta kertovan sarjan. Saamassani ennakkokappaleessa esitellään nelikymppinen kirjailija ja kasvatustieteiden maisteri Joel Kangas lyhyesti inarilaistaustaiseksi pankkialalla toimivaksi kehitysjohtajaksi, joka on lisäksi muusikko ja nyt siis myös esikoiskirjailija.

Suomalaiselle dekkarikentälle on kovaa tunkua. Kenttä on viimeisten kymmenen vuoden aikana laajentunut ja monipuolistunut kiitettävästi, ja samalla taso on noussut. Erottumiseen ja oman nurkan kentältä raivaamiseen tarvitaan lahjakkuutta ja hyvää onnea, mutta myös jokin omaperäinen tarina. Lukija pitäisi saada viihtymään ja koukuttumaan, eikä yllättäminen olisi lainkaan pahasta.

Erilaisia poliisidekkareita meillä julkaistaan tätä nykyä runsaasti. Siitä huolimatta Joel Kangas on päättänyt lähteä valloittamaan dekkarikenttää juuri poliisidekkarisarjalla. Päähenkilö Mikkal Moilanen on siis kotoisin Lapista ja taustaltaan ainakin osittain saamelainen. Etunimi Mikkal on Mikaelin saamenkielinen variaatio, kuten hän joutuu pariinkin otteeseen kysyjille selittämään. Mikkal kärsii kroonisesta unettomuudesta, joka terapeutin tulkinnan mukaan johtuu hänen lapsuuteensa liittyvistä traumoista. Niitä availlaan lukijalle varsinaisen tarinan lomassa, kuten niin monissa muissakin dekkareissa.

Itse rikosjuoni alkaa valitettavan tavallisella kuviolla, eli koiranulkoiluttaja löytää raa’asti murhatun nuoren naisen Helsingin Vattuniemestä. Nuoren naisen palleasta törröttää vielä veitsi. Varsin nopeasti poliisi selvittää naisen henkilöyden ja sen, että hänet on surmattu toisaalla kuristamalla, ruumiin vatsaan on viillelty spiraalin muotoa jäljittelevät viillot ja sitten ruumis on tuotu löytöpaikalleen.

Tämän jälkeen homma alkaakin enemmän tai vähemmän polkea paikallaan. Tutkinnan jatkuessa toistensa kanssa jotenkin oudosti risteävien mutta vesiperiksi osoittautuvien tutkintalinjojen selvittelyllä alkaa tutkintaryhmä kohdata siviilielämässään outoja vastuksia. Yhden poliisin kotiin murtaudutaan, toinen sairastelee ja kolmas kolkataan miltei hengenvaarallisesti. Onko mahdollista, että poliisin työtä tahallisesti sabotoidaan ja poliisien henkiä uhataan?

Kangas onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan (ainakin minut) melkoisella käänteellä ihan dekkarinsa loppupuolella. Murhaaja paljastuu lukijalle aivan odottamatta kesken rutiiniasian. Vinkkejä kyllä on annettu, mutta ainakin minä tajusin ne vasta jälkikäteen. Lisäksi Kangas on saanut murhan vielä liitettyä Mikkalin henkilökohtaisiin traumoihinkin, vaikka hieman ohuella jäällä siinä kyllä luistellaan. Dekkarin tyrmäävästä loppukohtauksesta myös pisteet kirjailijalle.

Juoni ja juonenkuljetus siis sujuvat, vaikka alkupuoliskolla ruumiin löytymisen jälkeen kestääkin jonkin aikaa, ennen kuin alkaa hahmottua oikein mitään kuviota. Loppupuolen yllätys ja tiukka lopetus auttavat.

Sen sijaan kummastelen, miksi dekkarista on pitänyt venyttää kolmesataasivuinen, kun parisatainen olisi toiminut huomattavasti paremmin. Nyt mukana on minun makuuni luvattoman paljon tyhjäkäyntiä, kokonaisia lukuja, jotka eivät tuo tarinaan varsinaisesti mitään uutta. Yksityiskohtaista kuvailua kulloistenkin kahvimukien värejä myöten on mukana runsaasti ikään kuin tarkoituksella hidastamassa kerrontaa. Lisäksi monin paikoin vaivutaan kainaloita myöden jonkinlaisiin kielikuvarämeikköihin:

”Ihmisen tekemä keinovalo yrittää puukottaa sitä sortavaa luontoäidin pimeyttä. Katuvalot heijastavat keltaista valoa sumuvaipan läpi niin kuin Manaaja-elokuvan julisteessa.”

Vanha ohje rakkaiden tappamisesta olisi ollut ehkä käyttökelpoinen työkalu? Runoratsun suitset vain tiukemmalle, niin hyvä tulee.

Joel Kangas: Kaamos
Karisto 2025. 319 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Ennakkokappale.

Tapani Bagge: Violetti vainoaja

 

Vuoden 2023 lokakuussa hyppäsin viimein Tapani Baggen Värisarjan kyytiin, vaikkakin vähän harmillisesti nykytyylilleni uskollisesti ei viimeisimmästä osasta. Silloinen tuorein sarjan osa oli samalla jo sen kahdeksas eli Pomminvihreät renkaat. Pidin lukemastani niin paljon, että päätin jossain vaiheessa lukea aiemmatkin osat. Aikomukseksi se on tosin jäänytkin siinä määrin, että Bagge ehti jo julkaista sarjan yhdeksännen osan Violetti vainoaja enkä minä ole tehnyt aiempien osien suhteen mitään.

Tapani Bagge (vas.) ja JP Koskinen keskustelevat 
Violetista vainoajasta ja Värisarjasta
Tampereen kirjafestarien dekkarilauantaina 30.11.2024.

Tampereen kirjafestareilla oli kuuntelemassa dekkarilauantain haastatteluja, joista yhdessä JP Koskinen jututti Baggea tämän uusimmasta dekkarista eli Violetista vainoajasta. Olin toki sen ilmestymisen ja upeat kannet jo pannut merkille, mutta sisällöstä en tiennyt mitään. Niinpä yllätys oli melkoinen, kun kävi ilmi, että uusin Mujus-dekkari sijoittuu Lohjalle ja Virkkalaan vuoden 1954 kesäkuun alkupäiviin. Maisemat olisivat siis hyvinkin tuttuja. Oli ostettava kirja heti mukaan.

Lukuaika oli loppuvuodesta kovinkin kortilla taas kerran, joten otin Violetin vainoajan kuunteluun vasta vuoden viimeisenä päivänä. Alkupuolen kuuntelin, mutta sitten loppupuolella olikin turvauduttava taas vanhaan tehomenetelmään eli vuoroin painetun kirjan lukemista sohvalla  ja kotihommien ohella äänikirjan kuuntelua. Varma merkki hyvin vetävästä kirjasta.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen on sodassa toisen kätensä menettänyt invalidi, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää pientä yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Viime tapaamisen jälkeen Mari ja Rane Ruuti on palkattu firmaan ihan virallisiksi apulaisiksi. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. 

Näkymä, jota Kalkki-Anselmi katseli kartanonsa
työhuoneen ikkunasta. 
Kuva on siis nykyisin kunnostetusta 
Petter Forsströmin puistosta. Puisto on upea!

Mujunen on kutsuttu Lohjan Virkkalaan tapaamaan tunnettua tehtailija Kalkki-Anselmi Hofstedtia. Paikan päällä käy ilmi, että Hofstedtin vaimo Ellen on kidnapattu viikkoa aikaisemmin ja nyt hänestä vaaditaan muhkeita lunnaita. Kalkki-Anselmilla on palkollisinaan varsin kirjavaa joukkoa, kuten turvallisuuspäällikkönä toimiva Karlsson, Mujusen entinen alainen Valposta. Karlsson oli sodan loppukahinoissa paennut Ruotsin puolelle ja palannut vasta valvontakomission poistuttua.  

Dekkarin tapahtumapaikat ovat oikeita, ja myös Kalkki-Anselmilla ja hänen Ellen-vaimollaan on historialliset esikuvansa eli vuorineuvos Petter Forsström, tuttavallisemmin Kalkki-Petteri, ja hänen vaimonsa Margit. Pariskunnan aiemmat vaiheet noudattelevat romaanissa historiallisten esikuviensa elämänkulkua, mutta Mujusen astuessa kuvaan ovat tarinalinjat jo lähteneet eroamaan toisistaan, eli kaikki varsinaiset tapahtumat dekkarissa ovat fiktiota.

Näkymä Petter Forsströmin puiston alareunasta 
kohti kartanoa.
Päärakennus on käsittämättömästi purettu.

Persoonallinen Kalkki-Anselmi ei suostu antamaan vaimonsa sieppausta poliisin tutkittavaksi, vaikka kuten Mujunen nopeasti päättelee, ainakin paikallinen virkavalta on visusti patruunan taskussa. Mujunen suostuu ottamaan toimeksiannon ja reilun ennakkomaksun vastaan ja majoittuu Virkkalan Klubille tehtaan laskuun. Ainoa johtolanka Ellen-rouvan katoamistapauksessa on Forsströmien kartanon liepeillä tapahtuma-aikaan nähty violetti Volvo, mutta Mujusella on epäilyksensä koko sieppaustarinan suhteen. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Samaan aikaan kun Mujunen selvittelee Lohjalla kimurantiksi osoittautuvaa sieppausta, hoitavat Mari ja Rane Helsingissä arkisemmalta vaikuttavaa tapausta. Aviomies epäilee vaimoaan uskottomuudesta ja on pestannut yksityisetsivät varjostamaan tätä. Tapaus osoittautuu kuitenkin joksikin ihan muuksi, kuten lukija alusta asti tietää. Mukana kuvioissa on myös espanjalaisittain suomea murtava violettiin kokopukuun sonnustautunut palkkatappaja. Kuka hänen kohteensa on ja miksi?

Tarina kulkee jälleen erinomaisen luistavasti, pitkälti dialogivetoisesti. Mukana on leppoisaa huumoria mutta myös kiperiä tilanteita ja yllätyskäänteitä. Tyyli tuo jotenkin mieleen vanhojen suomalaisten elokuvien tunnelman ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Katalat roistot ja rikolliset juonivat kavalasti yksityisten ihmisten ja koko kansakunnan tuhoksi, mutta Mujunen kyllä hoitelee homman kotiin samalla myhäillen ja lämmintä huumoria viljellen. Tämä on joskus kaipailemaani  maskuliinisempaa cozy crimea!

Violetti vainoaja toimii mainiosti niin lukien kuin kuunnellenkin. On kyllä ne aiemmatkin Mujus-dekkarit luettava!

Tapani Bagge: Violetti vainoaja
CrimeTime 2024. 288 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)
Violetti vainoaja (CrimeTime, 2024)

Max Manner: Harha

 

Loppuvuoden projektini lukea kaikki kuusi Vuoden johtolanka-2025 -ehdokasta päättyy sopivasti juuri uudenvuodenaattona ja vielä lisäksi itselleni melkoisen positiiviseen yllätykseen.

Viimeiseksi luettavaksi tai oikeammin kuunneltavaksi jäi Max Mannerin Hirvikallio-sarjan seitsemäs osa Harha. Olen viimeksi lukenut Mannerin dekkareita oman Johtolanka-raatijäsenyyteni aikaan, jolloin ilmestyivät hänen Stein Storesen -sarjansa viimeiset osat Jääkyynel (CrimeTime, 2015) ja Osiris (CrimeTime, 2016). En ole silloin yrityksistäni huolimatta päässyt Mannerin dekkari- ja trillerikerronnan imuun, ja sittemmin hänen teoksensa ovat jääneet lukematta.

Latvasta puuhun mennään siis tälläkin kertaa, koska Harhassa ensi kertaa tapaamani rikosylikomisario Harri Hirvikallio on melkoisissa lopunajan tunnelmissa. Ilmeisesti Mannerilla on jonkinlainen mieltymys tällaisiin jokseenkin traagisiin päähenkilöihin, sillä myös Storesen kamppaili demoniensa kanssa sarjan viimeisissä osissa.

Sarjan osien lyhyissä esittelyissä kerrotaan ja Harhassakin mainitaan, että turkulaispoliisin vaimo on menehtynyt jo aloitusosassa Loiset (Arktinen banaani, 2017). Jossakin välissä myös Hirvikallion tytär on päätynyt vankilaan. Ilmeisesti edellisessä osassa Hermopeli (Bazar, 2024) on jälleen kerran poliisin omakin henki ollut hiuskarvan varassa, sillä Harhan alussa hän on vihdoin palaamassa takaisin töihin pitkältä sairauslomalta.

Tosin Hirvikallio tuntee itsensä kaikkea muuta kuin työkuntoiseksi ja on vakaasti päättänyt ensi töikseen irtisanoutua virastaan. Se osoittautuu kuitenkin hankalaksi, sillä työpaikalle palattuaan Hirvikallio toteaa olevansa ryhmänsä ainoa jäljellä oleva työntekijä. Tärkeä työtoveri on menehtynyt, ja toiset kaksi ovat siirtyneet turvallisuusalan yrittäjiksi. Vain haamut ovat jäljellä Hirvikallion ohella. Lisäksi esihenkilökin, jolle irtisanoutuminen pitäisi ilmoittaa, on työmatkalla.

Lukija vakuuttuu aika nopeasti Hirvikallion työkyvyttömyydestä, sillä miehellä on todella pahoja mielenterveysongelmia. Ilmeisesti fyysinen haava on kyllä arpeutunut hyvin, mutta psyykkistä puolta ei ole hoidettu lainkaan. Niinpä mies vahingoittaa itseään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ahdistustaan tai muuten pahaa oloaan helpottaakseen.

Mutta työstä irtautuminen ei ihan mene, kuten Hirvikallio on suunnitellut. Ilmeisesti on niin, että kun poliisitalolle nenänsä työntää, ilmiintyy jostakin välittömästi työkeikka. Niin käy ainakin Hirvikalliolle. Hänet hälytetään turkulaisen pariskunnan kotiin, jossa vaimo on löytänyt miehensä kuolleena vuoteesta. Asian tekee hieman omituiseksi, että vaimo on palannut jo illalla työvuoroltaan Ruotsin-laivalta, mutta huomannut vasta aamulla, että mies ei olekaan murjottanut sängyssään vaan on kuollut.

Enemmän kiinnostavaksi tapaus muuttuu, kun käy ilmi, että vainaja on järjestyspoliisin konstaapeli ja että tämän kuolemaan liittyy hyvin todennäköisesti joko tapaturma tai väkivalta. Hirvikallio saa esihenkilöltään vähän poikkeuksellisesti suhteellisen vapaat kädet selvittää tapausta luovuutensa avulla ja parhaan kykynsä mukaan.

Selvitettävää riittääkin. Hirvikallio löytää kuolleen poliisin nimen mapista, johon hänen vanha ryhmänsä on koonnut tietoja omituisista jutuista, joita pidetään todennäköisesti asiakkaiden mielikuvituksen tuotteena. Kyseisen jutun kaivelu johdattaa Hirvikallion yllättäen kuitenkin ihan oikean tapauksen jäljille. Mutta miten se liittyy poliisimiehen kuolemaan?

Samaan aikaan Hirvikallio saa vihjeen Puolalanmäellä sijaitsevasta tappeluklubista, jossa voi anonyymisti käydä nyrkkeilemässä. Esihenkilöt eivät kuitenkaan varsinaisesti innostu vihjeestä, koska klubin olemassaolosta on kulkenut kaupungilla huhuja jo vuosia, mutta mitään todisteita ei ole löytynyt. Mutta selittäisikö se kuitenkin mystisen kuolemantapauksen?

Vaikka Hirvikallio on pahasti traumatisoitunut ja monella tapaa huonossa hapessa, ei hänestä oikein voi olla pitämättä. Lukija ei ole ainoa, joka on Hirvikallion puolella. Entiset alaiset esimerkiksi haluaisivat kyllä auttaa miestä mäessä, jos se suinkin olisi mahdollista. Hirvikallio ei todellakaan ole mikään supersankari, kuten joku kirjan henkilöistäkin toteaa, ja juuri se tekee hänestä hyvän dekkarisankarin.

Manner kuvaa poliisityötä sopivan realistisesti, mutta ei kuitenkaan puuduttavan yksityiskohtaisesti. Myös Turun kuvaus on onnistunutta. Kaupunki hengittää dekkarin taustalla aidosti ja vapaasti, eikä missään vaiheessa tule tunnetta turistiopastuksesta tai muusta päälleliimaamisesta.

Jännitysromaanissa on tietysti olennaisen tärkeää saada juoni toimimaan. Harhassa juoni toimii jopa erinomaisesti. Salainen ja erittäin laiton tappeluklubi Turun sydämessä tuntuu ehkä hurjalta idealta, mutta jotenkin siihen on lopulta helppo uskoa. Valitettavan uskottavaa on sekin, että jos kaupungissa pyöritetään kyseisen kaltaista bisnestä, myös poliisissa on joku tai joitakin, jotka liittyvät tavalla tai toisella asiaan. Myös Suomessa. Hirvikalliokin joutuu tosissaan miettimään, kehen voi luottaa. Harhan juonessa on lisäksi useita sivupolkuja, jotka lopulta oppikirjamaisesti kietoutuvat kaikki pääjuoneen. Lukija myös yllätetään vielä lopussa, mistä lisäpisteitä.

Ihan vihoviimeisessä epilogimaisessa luvussa olin tunnistavinani jonkinlaisia Harry Hole - ja Oxen-viboja.

Johtolanka-raati perusteli Harhan ehdokkuutta:

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

Max Manner: Harha
Bazar 2024.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
 

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hirvikallio-sarja:

Loiset (Arktinen banaani, 2017)
Matador (Bazar, 2019)
Kipuraja (Bazar, 2020)
Aavesärky (Bazar, 2021)

Turvasana (Bazar, 2022)
Hermopeli (Bazar, 2023)
Harha (Bazar, 2024)

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Petja Lähde: Kaksi astetta

 

Kuuden Vuoden johtolanka 2025 -finalistin joukossa on myös Petja Lähteen Terhi Nuora -sarjan kakkososa Kaksi astetta. Luin sarjan aloitusosan Yksi neljästä tuoreeltaan, enkä ollut täysin vakuuttunut. Päätin kuitenkin lukea tai kuunnella kaikki tämänkertaiset Johtolanka-ehdokkaat ennen palkittavan valintaa, joten tämäkin sitten kuunteluun.

Kyse on ainakin osittain jatkuvajuonisesta sarjasta, joten suosittelen kyllä lukemaan osat ilmestymisjärjestyksessä. Silti toki toisesta osasta aloittamallakin pääsee kyytiin, sillä jatkuvan juonen osalta aiemmat asiat kerrataan tarinan lomassa nopeasti. Varsinaiset rikosjuonet ovat itsenäisiä, mutta Terhiin ja hänen menneisyyteensä olennaisesti liittyvän sisäministeri Keinäseen liittyvä kuvio jatkuu teosten läpi. Lopun tehokkaan koukun perusteella näin on myös seuraavassa osassa.

Aloitusosassa liki viisikymppisen Terhin supervoimaksi kerrottiin yletön lempeys ja kiltteys myös työtehtävissä. Tässä kakkososassa ylimääräisestä empaattisuudesta tuntuvat olevan vain rippeet jäljellä. Terhin entisestä työparista (ja ihastuksen kohteesta) Panu Tammesta on tullut yksikön esihenkilö ja Terhin pomo. Tilanne surettaa Terhiä, mutta minkäs teet. Kitkerintä on niellä, että Panu määrää Terhin työpariksi Turun komennukselta yllättäen palanneen Milla Rissasen. Naisten välit eivät ole olleet kummoiset ennenkään, mutta Rissaselle on selvästikin Turussa tapahtunut jotain, joka on tehnyt tästä avoimen rasistisen ja vienyt tämän vihanhallintakyvyn.

Yksityiselämän puolella välit äitiin ovat edelleen kimurantit. Äiti yrittää kaikin mahdollisin keinoin lypsää Terhistä tiedon, kuka on Terhin parikymppisen pojan isä. Nörttipoika Taneli sai ykkösosassa tietää isänsä henkilöyden ja tavan, jolla sai aikanaan alkunsa. Oman toimintansa takia Taneli joutui lähtemään maasta, eikä Terhi enää juurikaan kuule hänestä. Lukija tietää, että Taneli ei ole pystynyt irrottautumaan kokonaan menneisyyteensä liittyvistä asioista, mikä Terhiäkin huolettaa, vaikkei hänellä varmaa tietoa olekaan.

Tällä kertaa Terhiä ja hänen kollegoitaan piinaavat oudot ja näyttävät murhat, joiden tekijän tai todennäköisemmin tekijöiden motiivi tuntuu liittyvän ympäristökysymyksiin. Ensin autiosta talosta löytyy murhattuna rikas autokauppamoguli Harri Tammisto, joka on julkisesti vähätellyt ilmaston lämpenemisilmiötä. Niinpä mies on tapettu pitämällä häntä keinotekoisesti kuumeessa parin viikon ajan. Seuraava uhri on naureskellut merenpinnan nousun uhalle, joten hänet hukutetaan uima-altaaseen.

Ympäristömotiivia aletaan nopeasti pitää todennäköisenä, joten poliisi kiinnostuu entisestä Elokapinan jäsenestä ja nykyisin radikaalimpaa linjaa vetävästä Kaarlo Kivistöstä. Kivistö suhtautuu virkavaltaan ivallisen yliolkaisesti ja tarkoituksellisesti lyö löylyä omaan toimintaansa liittyviin epäilyihin. Lisäksi murhille ilmoittautuu tekijäkin, 72-vuotias eläkeläinen. Tunnustus ei kuitenkaan vaikuta poliisista uskottavalta, mutta joku vuotaa tietoja. Onko poliisissa myyrä, vai syöttääkö tappaja murhien yksityiskohtia miehelle?

Terhiä huoletta erityisesti, onko Taneli jotenkin mukana vyyhdessä. Entä miten vastenmielinen sisäministeri liittyy murhiin? Onko hän oikeasti myös mahdollinen uhri, kuten supo tuntuu uskovan?

Miten uhrit valitaan, mikä heitä yhdistää, kuka on vuorossa seuraavana ja kuka oikein on monimutkaisen suunnitelman ja nerokkaalta vaikuttavan harhautuskoneiston takana? Lukija pääsee murhaajan pään sisään tämän monologiosuuksissa, mutta henkilöys toki pidetään salassa. Niinpä kun lopulta ollaan kiperässä tilanteessa vastakkain tekijän kanssa, on hänen henkilöytensä yhtä iso yllätys Terhille kuin lukijallekin. Tarvitaan koko joukko selityksiä, jotta kaikkiin kysymyksiin saadaan vastaukset.

Moitin Lähteen edellistä dekkaria Yksi neljästä muutamasta juoneen liittyvästä kikkailusta, jotka eivät oikein kestä kriittistä tarkastelua. Hieman sama vaiva liittyy tähän kakkososaankin. Alkupuolella kuvatut murhat ovat nerokkaan ovelia ja näyttäviä, ja niiden toteutustapaan liittyy oivallisesti vahvan tiedostava viesti. Kun tutkinta etenee kohti loppuratkaisua, alkaa tämä verhoilu murhien yltä karista yhä selkeämmin, ja loppuratkaisu on lopulta harmillisen tyypillinen.

Lähde ei tosiaankaan ole tämän ongelman (jos ilmiö siis sellaiseksi lasketaan) yksin, vaan nimekkäimmätkin trilleristit Dan Brownista alkaen ovat painineet samalla molskilla. Kekseliäisyydessään vertaansa vailla olevan monimutkaisia murhia ja murhasarjoja kehitellään, mutta kun on aika paljastaa syyllinen ja erityisesti hänen motiivinsa, koko homma lässähtää. Jännitysromaanissa on kolme kriittistä kohtaa: alku, keskikohta ja loppu. Parhaat tekijät saavat kaikki kolme onnistumaan samassa teoksessa.

En jostain syystä pidä Terhi Nuorasta ihmisenä kovinkaan paljon. Ymmärrän toki hänen kokemansa aiheuttaneen hänelle vakavan trauman. Varsinaisesta tapahtumasta on kulunut kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta. Jotenkin toivoisi, että hän olisi tässä ajassa pystynyt hakemaan apua tai kertomaan asiasta edes jollekin. Mutta ei. Sen sijaan hän käyttäytyy minun mielestäni monessa kohdin täysin epäjohdonmukaisesti ja epäuskottavasti .

Johtolanka-raati perustelee Kaksi astetta -dekkarin valintaa finaalikuusikkoon näin:

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

Tällä kertaa olen siis melko eri linjoilla raadin näkemysten kanssa. Minun mielestäni jännite lipeää kirjailijan otteesta viimeistään teoksen viimeisessä kolmanneksessa, kun olisi loppukiihdytyksen aika.  

Petja Lähde: Kaksi astetta
Gummerus, 2024.
Äänikirjan lukija Heljä Heikkinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys

 

Suomen dekkariseura julkisti 4.12.2024 vuoden 2025 Vuoden johtolanka -palkinnon kuusi ehdokasteosta. Koska olen innokas dekkarifani ja entinen Johtolanka-raatilainen vm. 2016 ja 2017, odotin tietysti innokkaasti ehdokaslistan julkistamista. Hieman yllätyin, sillä olin lukenut vain yhden ainoan ehdokaslistan teoksista. Olen siis mitä ilmeisimmin täysin pudonnut kärryiltä!

Kirjailijoista tuttuja oli sentään useampi kuin yksi, mutta oli joukossa minulle ihan uusikin nimi. En ollut kuullut mitään Risto Malinin teoksista. Jussi Marttilan Aurajoki-sarjan aloitusosasta Veden varaan (Tammi, 2022) olin kyllä kuullut, mutta en lukenut. Sen sijaan olen käynyt Turun kaupunginteatterissa katsomassa sen pohjalta tehdyn näytelmän.

Aikani listan teosten ja tekijöiden esittelyjä eri puolilta katseltuani tulin siihen tulokseen, että on tutustuttava paremmin tähän joukkoon, ennen kuin palkinnon saaja 4.2.2025 julkistetaan. Voisin sitten olla siitä jotain mieltäkin.

Päätös ei ole mitenkään rationaalinen, jos vilkaisee pinoissaan lukemistaan odottelevia kirjoja, jotka pitäisi eri tarkoituksiin lukea mahdollisimman pian. Mutta milloin muka lukupäätökset tehdään järkeen perustuen ja suunnitelmia noudattaen?

Sen verran kuitenkin armahdin itseäni, että päätin kuunnella äänikirjoina ne teokset, jotka ovat kuunteluaikapalveluissa saatavana. Loput varaisin kirjastosta. Ei siis olisi mitään painetta kirjoittaa välttämättä esittelyä tänne blogiin, jos se ei jostain syystä lähtisi helposti syntymään.

Ensimmäiseksi kuunteluun valikoitui Jussi Marttilan kolmas osa Aurajoki-sarjasta eli Lähdön läheisyys. Kuten sanottu, en ole sarjan aiempia osia lukenut, joten jouduin hyppäämään osittain liikkuvaan junaan.

Aurajoki-sarjan päähenkilö on yksityisetsivä Janatuinen, joka asuu Martin kaupunginosassa Aurajoen tuntumassa. Janatuinen on entinen poliisi. Sarjan aloitusosassa Veden varaan -dekkarissa on aiheena Turkua piinannut myyttinen sarjahukuttaja eli Jokituuppari, jonka kerrotaan vaanineen öisin Aurajoen rannoilla valmiina työntämään varomattomia kulkijoita jokeen. Kakkososassa Pimeä kuilu jahdataan Halisten lastenmurhaajaa.

Näiden edellisten teosten juonta ei varsinaisesti paljastu kolmannessa osassa, mutta muutamat keskeiset asiat jatkuvat. Paljastuu ensinnäkin, että Janatuinen on kollegansa Helenan kanssa päätynyt surmaamaan Jokituupparin. Myös Halisten lastenmurhan tapaukseen liittyy jotain niin synkkää, että Janatuinen on sen jälkeen käytännössä juonut puoli vuotta samaan aikaan, kun myös Helena on joutunut jättämään poliisinvirkansa.

Turun poliisissa työskentelevä Kirstinen ottaa näyttävästi yhteyttä Janatuiseen ja tarjoaa tälle tehtävää. Kirstinen haluaa, että Janatuinen etsii Irma Lielahti -nimisen nuoren naisen. Tarjous on melko huono, sillä jos Janatuinen kieltäytyy siitä, Kirstinen paljastaa Janatuisen ja Helenan teot sarjahukuttajan tapauksessa. On siis pakko suostua. Jo alusta asti Janatuiselle on selvää, että ennen kuin tehtävä on kunnolla suoritettu, Kirstisen on kuoltava. Onnistuisiko se niin, että hän itse jäisi henkiin? Se ei ollut todennäköistä.

Kiristys ja siihen liittyvä tehtävä saavat Janatuisen lopulta ottamaan uudelleen yhteyttä Helenaan, josta onkin vielä hänelle korvaamatonta apua useaan otteeseen. Ystävyys siis on onneksi elvytettävissä.

Kun Janatuinen pääsee tutkimustensa alkuun, alkaa selvitä, että Irman ympäriltä on kadonnut koko joukko ihmisiä. Johtolankoja seuratessaan Janatuinen törmää kerta toisensa jälkeen ruumiisiin. Jotain todella vaarallista on tekeillä. Miten Irma ja Kirstinen liittyvät siihen? Onko Irma ylipäätään enää hengissä?

Janatuisen hengenlähtö on lähellä jo ennen kuin päästään edes varsinaiseen loppukohtaukseen, jossa tilit on tarkoitus tasata lopullisesti.

Minulla ei ollut varsinaisesti ennakko-odotuksia tämän dekkarin suhteen, mutta lopputulema on, että olen positiivisesti yllättynyt. Tämä veti oikein hyvin. Janatuinen ja Helena ovat toimiva kaksikko, ja liepeillä pyörii muutama muukin ihminen, joihin Janatuinen voi luottaa. Janatuisen ja Helenan status entisinä poliiseina on mielenkiintoinen, varsinkin, kun heitä yhdistää myös yhdessä vakain tuumin tehty vakava rikos.

Janatuisessa ei ole varsinaisia supersankaripiirteitä. Sen sijaan toimijuutta on mukavasti kirjoitettu tarinan naisille. Juoni on monipolvinen ja Janatuisen kadonneen naisen etsimisestä liikkeelle lähtevä tapahtumien vyöry on kiinnostava ja siinä on sopivasti yllätyksellisyyttä. Kuka lopulta on tarinan pahin roisto? Miten oikeutta jaetaan mahdollisimman tehokkaasti? Lisäksi pidin oivallisesta miljöökuvauksesta.

Kuunneltuna Lähdön läheisyys toimii oikein hyvin. Aiempien osien lukemattomuuskaan ei tuntunut sen kummemmin haittaavan. On ihan mahdollista, että palaan aiempiin osiin jossain välissä. Jos en, niin syynä ovat muut lukukiireet enemminkin kuin kirjojen kiinnostamattomuus.

Johtolanka-raati kehaisee Lähdön läheisyyttä näin:

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

En kiistä.

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys
Tammi 2024.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

 

Voittaja julkistetaan helmikuussa 2025. Ehdokkaat on valinnut Vuoden johtolanka -raati, jonka jäseniä ovat Ari-Matti Auvinen, Satu Henttonen ja Mikko Mäenpää.