Anni Swan: Pikkupappilassa #kirjojensuomi

1970-luvulla sain lahjaksi kuusi osaa Anni Swanin kootuista kertomuksista, joita on kaikkiaan yksitoista. Aikuisena täydensin sarjan, josta taas kerran julkaistiin uusintapainoksia, joten lapsillani oli aikanaan koko setti luettavanaan. Itsekin luin tuolloin aikaisemmin puuttumaan jääneet osat. Sen sijaan en ole varma, lukivatko lapseni enää sarjaa. Tytär ehkä lukikin.

Rakastetuista nuortenkirjoista omia suosikkejani olivat ainakin Arnellin perhe kiehtovan Australian takia sekä Iris rukka, koska sen loppuratkaisu tuotti joka lukukerralla yhtä suuren tyydytyksen oikeudentajulleni. Kirjat luonnollisesti luin ahmimisiässäni lukemattomia kertoja. Teokset sopivat mainiosti muuhunkin lukemistooni tuohon aikaan, jolloin luin toistuvasti läpi muun muassa Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Pieni runotyttö -sarjoja ja Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen.

Vuosikymmeniä ennen syntymääni kirjoitetut tyttökirjat huokuvat menneen maailman suloista idylliä, joissa tarjottuja rooleja vastaan vienosti kapinoivat tytöt lukevat, tekevät vastentahtoisesti käsitöitä, haaveilevat ja viettävät kaikin puolin hyvin erilaista elämää kuin mitä omani oli. Monet sankarittarista haaveilevat rohkeasti itsenäisemmästä elämästä kuin on mahdollista ja päätyvät verhotun romanttisten käänteiden jälkeen yleensä suotuisaan avioliittoon tavoitellun miehen kanssa. Matkan varrella koetaan tietysti suruja ja vaikeuksia, monenlaisia kommelluksia ja juonitteluja.

Kaikkea tätä on runsain mitoin myös vuonna 1922 ilmestyneessä Pikkupappilassa. Lapsena muistan lukeneeni vain sen jatko-osan eli vuonna 1924 ilmestyneen Ulla ja Mark -nimisen teoksen. Aikanaan sitä lukiessani en muista juurikaan pohdiskelleeni ilmestymisaikaa enkä sitäkään, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat. Siitä saakin yllättävän vähän vinkkejä, mutta Ullan ja Markin avulla päättelin, että kyseessä lienee 1870-luku, koska Saksassa on edelleen voimissaan muhkeaviiksinen Otto von Bismarck.

Sen sijaan pienintäkään viittausta ei ole kirjan kirjoittamisajankohtaan, joksi oletan siis 1920-luvun alkua. Teosparin maailma on hyvin runebergiläinen arvoiltaan. Köyhä ja vaatimattomissa oloissa ja jopa ankarissakin rahavaikeuksissa kamppaileva papin monijäseninen perhe on kauttaaltaan ja perin juurin kunnollista, ahkeraa, jumalaapelkäävää, kristillisiä elämänarvoja noudattavaa ja osaansa tyytyväistä väkeä. Ylempisäätyisiä kunnioitetaan, mutta ei aivan varauksetta. Swanin köyhät ovat pääsääntöisesti hyväkäytöksisiä ja korrekteja, mutta rikkaitten ja erityisesti porvareitten joukossa on koko joukko tökerösti käyttäytyviä totuudentorvia, jotka katsovat oikeudekseen loukata toisia ja erityisesti köyhempiään milloin huvittaa.

Pikkupappilassa-romaanin keskiössä on seitsenlapsisen perheen keskimmäinen eli Ulla Sand, kaksitoistavuotias haaveiluun taipuva umpirehellinen ja -kunnollinen tyttö, jolle sattuu monenlaista kommellusta. Tapahtumat alkavat, kun perheen isä Jonatan on saanut vaimonsa kotipitäjästä papin pestin. Perhe ei ole tullut toimeen isän opettajan palkalla, joten nyt elämä vaikuttaa valoisammalta. Toisiksi vanhin tytär Martta on käytännöllisyyden perikuva ja ottaa pappilan tilanhoidon tiukasti käsiinsä.

Perheen esikoistytär on madonnamaisen tyyni ja arvostettu kaunotar, jonka kärsivällisyydestä on hyötyä vaativassa seuraneidin tehtävässä pääkaupungissa. Kolmas tytär Liisi kapinoi sovinnaisuussääntöjä vastaan ja on älykkö-lukutoukka rohkeine yliopistohaaveineen. Ullan kauhuksi Liisi haluaisi tulla isona lääkäriksi, kuin miehet!

Jännitteitä löyhäjuoniseen, episodimaisesti etenevään teokseen tuovat paitsi papin perheen rahahuolet myös paikkakunnalla paljon puhuttanut Kaunialan kartanon autioituminen. 

Kartanon perilliset, jotka muuten ovat sukua perheen Anna-äidille, ovat kadonneet maailman tuuliin omaisuuden huvettua olemattomiin. Samaan aikaan Pikkupappilan väen kanssa paikkakunnalle saapuu huhu, jonka mukaan tuntematon amerikkalainen varakas mies on ostanut kartanon itselleen. Muut Anna-rouvan sukulaiset ja tuttavat aiheuttavat pappilan väelle monta tuskaa ja harmia avoimen arvostelun ja halveksunnankin muodossa.

Köyhyyden kirot saa ankarimmin kokea Annan itaran serkun perheeseen sijoitettu Mark-poika, jonka omat vanhemmat ovat kadonneet kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa ja suomalaiset kasvattivanhemmat kuolleet. Markin ainoana lohtuna hyljeksittynä elättinä on hänen viulunsa. Soittaessaan poika pystyy ilmaisemaan tunteitaan, surua ja murhetta. Pahaksi onneksi talonväki ei suvaitse mokomaa syntistä ja turhanaikaista vinguttelua. Uuden perheen vaatimukset käyvät lopulta niin ahdistaviksi, että Mark päättää karata.

Pikkupappilassa-teos on samaan aikaan opettavainen ja viihdyttävä, kuten hyvän tyttökirjan pitikin. Ullan hahmossa voi nähdä jotain kirjailijan oman nuoruuden kajastuksia, sillä Ulla rakastaa kaikkea kaunista ja hyviä tarinoita. Hän ahmii käsiinsä saamansa kirjat ja kuuntelee tarkasti kaiken ympärillään kerrotun. Itsekin hän on melkoisen taitava keksimään hurjia ja romanttisia kertomuksia.

Itselleni Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark olivat nyt, vuonna 2017, luettuina nostalgisia sukelluksia menneen maailman atmosfääriin. Pääsin niiden mukana samalla sekä 1870-luvun fiktiiviseen idylliin että omaan varhaisteini-ikäni vuosiin 1970-luvulle. Silloin luin Swanin teoksia kymmen-kaksitoistavuotiaana. Nykylapsille näitä kannattanee tarjota hieman varhemmin. Teosten kieli on minun korvaani ihastuttavan vanhahtavaa, mutta se saattaa kyllä myös vieraannuttaa ainakin kokemattoman lukijan. Tästä olisi hauska saada tuoreita kokemuksia jakoon.

Anni Swan: Pikkupappilassa
WSOY 1922. 233 s.

Anni Swan: Ulla ja Mark
WSOY 1924. 246 s.

Pikkupappilassa on vuoden 1922 kirja Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa. 

Kreetta Onkeli: Ilonen talo #kirjojensuomi

Istumisen ja katsomisen aikana mietimme: keitä me olemme, mitä meistä ajatellaan, mitä pitäisi tehdä ja miksi. Vältämme pihaa, mieluummin kävelemme peltojen takaisissa metsissä. Piha aiheuttaa surua: metsittynyt nurmikko, entiset kukkapenkkien paikat. Talo on melko hyvässä maalissa vielä, vihreä.

Vuonna 1996 minulla oli kaksivuotias tytär ja kävin kokopäivätyössä, eli arki oli melkoista pyöritystä. Kirjamaailmassa en ollut lainkaan niin ’inessä’ kuin kuvittelen tällä hetkellä olevani, mutta mieleeni on kuitenkin jäänyt Kreetta Onkelin Ilosen talon vastaanotto. Esikoiskirja kuohutti poikkeuksellisella aiheellaan. Aiemmin ei suomalaisessa kirjallisuudessa ollut yhtä avoimesti käsitelty naisen, ja vieläpä kahden lapsen äidin, alkoholismia ja siihen liittyvien ryyppy- ja rillutteluputkien kuvausta.

Vieläkin kuohuttavampaa oli, että Onkeli avoimesti myönsi romaaninsa tapahtumien paljolti perustuvan tositapahtumiin. Eniten kuohui Onkelin kotiseudulla Luhangassa ja Joutsassa, joissa ihmiset tunnistivat tai olivat ainakin tunnistavinaan itsensä, naapurinsa ja tuttunsa kirjasta. Mukana oli varmasti myös tirkistelynhalua ja sensaatiohakuisuutta, paljastuihan kirjasta mehukkaita yksityiskohtia sellaisistakin asioista, joista aiemmin varmaankin vain arvailtiin todellista laitaa.

Kun kävelemme metsäpolkua pitkin takaisin kotiin, katson taakseni. Näen, kuinka äidin paljas takapuoli tekee Tikkalan kamarin ikkunasta kakkaa kukkapenkkiin.

Tulin tarttuneeksi tähän kohuromaaniin vasta viisi vuotta myöhemmin luettuani sitä ennen Taija Tuomisen esikoisromaanin Tiikerihai. Teoksissa on paljon yhdistäviä tekijöitä, mutta silloisiin muistiinpanoihini olen merkinnyt, että Ilonen talo on kuitenkin valoisampi ja että siinä on myös huumoria kaiken ankeuden vastapainona. Kummassakin teoksessa kuvataan lapsen ja nuoren näkökulmasta epäsovinnaista elämää perheessä, jossa äiti on alkoholisti.

Ilosen talon Tomperin perheessä kaikki lähtee lopullisesti lapasesta poliisi-isän varhaisen kuoleman jälkeen. Minäkertoja Ruut on isän kuollessa noin kahdeksanvuotias ja eletään 1970-lukua. Yksinhuoltajaleskeksi jääminen on Auri-äidille liikaa. Viina ja ryyppyremmit vievät naisen usein viikoiksi kadoksiin, ja perheen tytöt, teini-ikäinen Birge ja pieni Ruut, koettavat pärjätä parhaansa mukaan. Lapset pärjäävätkin, mutta loputtomiin he eivät pysty äidin toilailuja peittelemään. Tytöt otetaan välillä vuosiksi huostaan.

Mitäs avasitte oven ja soititte pitkin kyliä minun perääni. Saatte syyttää itseänne siitä että ette saa enää asua kotona. Jos olisitte olleet hiljaa, kaikki olisi entisellään. Teillä ei ollut mitään hätää. Pakastin oli täynnä kaalikääryleitä ja pannukakkuja. Ruuasta ei ollut kysymys. Minulla ei ole enää edes Jekkua, kun nimismies teki viimeisen tikin ja sen ampui. Se oli kaiken huippu. Vielä Erkin entinen työkaveri.

Tomperin perheen talo on kirjan nimen mukaisesti ’ilonen’. Siellä raikuu nauru, mutta myös itku ja riita. Selvin päin ollessaan äiti keittää ja kokkaa, siivoaa ja järjestää, mutta huonompien kausien aikaan hän häipyy omille teilleen tai tuo juopporemmin rähisemään päivä- ja yökausiksi kotiin. Silloin tytöt lukittautuvat huoneeseensa ja kurkkivat välillä ovenraosta, mitä tiedottomalle äidille makuuhuoneessa tapahtuu.

Ruut tarkkailee ja on tottelevainen, ja koulumenestys on kaikesta huolimatta hyvä. Birgelläkin on lukupäätä, mutta hän kapinoi ja oirehtii Ruutia enemmän, joskin varsinaisesti vasta aikuistumisen kynnyksellä. Keskinäiset välit tytöillä ovat myrskyisät. Välillä riidat yltyvät tuhoisiksi, mutta toisaalta he kantavat vastuuta ja pitävät huolta toisistaan ja yhdessä äidistä silloin, kun tämä sen sallii. Riipaisevimpia kohtauksia ovat ne, joissa äiti uhkailee itsemurhalla omia lapsiaan, jotka eivät muka rakasta häntä.

Muistelemaani huumoria on toisella lukukerralla hankalampi tavoittaa. Maailma on karvaasti opettanut, että Ruutin ja Birgen sekä Auri-äidin tarinat eivät ole harvinaisia poikkeuksia tai silkkaa mielikuvitusta. Ne ovat valitettavaa arkipäivää edelleen lukuisissa kodeissa, ja ’ilosia taloja’ on joka kylässä ja kaupungissa.

Mutta Ruutin rehellisessä lapsenomaisuudessa, jolla hän näkemänsä ja  kokemansa kertoo yksinkertaisia toteamuslauseita käyttäen, on jotain sydämeenkäyvää herkkyyttä. Onkeli käyttää kieltä ja tyyliä taiten. Kun Ruut kasvaa ja aikuistuu, myös kertojan kieli ja kerronta muuttuvat, vaikka perussävy säilyykin yhtenäisenä.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo
WSOY 1996. 148 s.

Anna-lehden artikkelissa keväällä 2016 Onkeli avaa kirjan taustaa ja oman lapsuutensa vaikutuksia äitiyteensä. Ilosesta talosta on kirjoittanut Lumiomena-blogiinsa myös Katja, jota haastatellaan Aamu-tv:n 101 kirjaa-ohjelmassa teoksesta. 

Juttuni on osa Kirjojen Suomi -hanketta #kirjojensuomi.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Yle polkaisi viime viikolla ja tämän viikon alussa näyttävästi vauhtiin komean Kirjojen Suomi -hankkeen, jossa yhtenä palasena on 101 kirjaa -ohjelmasarja. Aloituskirjana oli vuoden 2016 kirja eli Ilkka Remeksen dystooppinen trilleri Kiirastuli. Tämä valinta on herättänyt paljon keskustelua ja huomiota, koska Remeksen trillereitä ei ole pidetty kaunokirjallisesti kovinkaan ansiokkaina vaikka ne ovat olleet vuodesta toiseen kirjamyyntitilastojen kärjessä.

Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen perusteli Kiirastulen valintaa Ylen Kirjojen Suomi -Facebook-sivulla äsken näin:

"Valitettavasti elämme kuitenkin sellaista aikaa, että maailman tapahtumat, uhkatekijät, pelot ja realiteetit vyöryvät eteemme kiihtyvää vauhtia. Valitsimme lähivuosien kirjat siten, että ne katsovat jo osin tulevaisuuteen. Niin tekevät sekä Remes että toisena (huomenna torstaina) esiteltävä Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Näillä valinnoillamme haluamme herättää ajatuksia siitä, mihin suuntaan mahdollisesti uusi 100-vuotias Suomi on menossa."

Aloituskirjasta julkaistiin yhteistyöblogeissa kaikkiaan viisi eri kirjoitusta. Voit kurkata ne alla olevista linkeistä:

Kirsin Book Club
Kirjallisia
Kaiken voi lukea
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ja kaikkea muuta 


Kiirastuli osallistui myös Vuoden johtolanka 2017 -kisaan, ja koska kuulun palkintoraatiin, en voi vielä julkaista juttuani kirjasta. Se tulee aikanaan keväämmällä tänne kyllä. Jos Remeksen trillerit kiinnostavat, voit kurkistaa, mitä ajattelin edellisvuotisesta Jäätyvästä helvetistä.

Huomenna 12.1. vuorossa on vuoden 2015 kirja eli Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Luin kijan pari vuotta sitten tuoreeltaan ja kirjoitin siitä arvion Salon Seudun Sanomiin. Otan nyt hienoisen varaslähdön ja julkaisen silloisen lehtiarvioni lähes alkuperäisessä muodossa alla. Varsinainen yhteistyöblogin teksti kirjasta julkaistaan aikaisin huomenna Orfeuksen kääntöpiiri -blogissa ja kirjasta keskustellaan AamuTV:ssä kahdeksan jälkeen. Ohjelman voi katsoa etukäteen vaikka heti Yle Areenasta.
***

Elina Hirvonen jatkaa uutuudessaan Kun aika loppuu aiemmista romaaneistaan tuttujen teemojen parissa käsitellessään ihmismielen arvoituksellista ja herkkää tasapainoa sekä länsimaiden Afrikassa harjoittamaa avustustyötä. Teemat nivoutuvat tällä kertaa yhteen dystopiassa, jonka polttopisteenä on tavallinen helsinkiläisperhe. 

Tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Päähenkilö Laura Anttila on arvostettu ilmastonmuutostutkija, joka on vuosikausia puhunut opiskelijoilleen ja päättäjille tekojen välttämättömyydestä. Mitään nopeata katastrofia ei ole tapahtunut, mutta vesi ja ruoka ovat esimerkiksi Afrikasta loppumassa. Tilanne purkautuu hallitsemattomana väkivaltana ja terrorismina.

Suomessa on vähitellen jouduttu tottumaan toistuviin joukkosurmiin, joilla toivottomat yksilöt purkavat pahaa oloaan. Kirja alkaa kohtauksella, jossa nuori mies asettautuu varastamansa aseen kanssa Helsingin Lasipalatsin katolle ja alkaa sieltä ammuskella satunnaisia kadulla kulkijoita.

Nopeasti lukijalle käy selväksi, että katolla on Lauran poika Aslak. Perhe on pitkään tiennyt, että Aslakin tilanne ei ole hyvä. Jo lapsena Aslak joutui erilaisuutensa takia julman kiusaamisen ja eristämisen uhriksi. Sisar Aava on tuntenut samaa tuskaa Aslakin ongelmista kuin vanhemmatkin, mutta apua ei ole ollut saatavissa eikä Aslak sitä ole halunnutkaan. Nyt aika on loppunut Aslakin kohdalla.

Afrikan tapahtumiin tarina linkittyy aikuisen Aavan kautta. Aava toimii lääkärinä Somaliassa ja näkee konkreettisesti, mistä maailman ongelmat kumpuavat. Vaikka Aava työtovereineen koettaa kaikkensa, työ tuntuu toivottomalta. Sitten Aava saa Aslakilta pelottavan viestin.

Kun aika loppuu on pakahduttavan tiheätunnelmainen romaani. Hirvonen käyttää jälleen taidokkaasti näkökulmavaihdoksia ja avaa siten tarinan aikaikkunoita moneen suuntaan. Notkea, luistava kieli tekee raskasaiheisesta teoksesta nopealukuisen. Suppeahkoon sivumäärään nähden kirjan kansien väliin mahtuu uskomattoman paljon.

Mielenkiintoisesti Hirvonen valottaa joukkosurmaajan profiilia tämän läheisten kautta. Millaista on kuulla, että oma lapsi tai sisar on ampumassa viattomia? Miten elää siitä eteenpäin? Millaiset motiivit ja olosuhteet ajavat nuoria ihmisiä näihin epätoivoisiin tekoihin? Miten heitä voisi auttaa ajoissa? Kenen on vastuu?

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015. 251 s.

***
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Kirjablogit ja 101 kirjaa

Kirjojen Suomi on Ylen itsenäisyyden juhlavuoden 2017 suuri kirjallisuushanke, joka tarjoaa kaikille suomalaisille yli 100 radio-ohjelmaa, 111 tv-ohjelmaa, joukon kirjallisuus-podcasteja sekä suuren nettisivuston yle.fi/kirjojensuomi.  Sivustolta voi klikata suoraan Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastoon lukemaan ohjelmissa käsiteltyjä verkkokirjoja. Yleiset kirjastot järjestävät näihin kirjoihin liittyen tapahtumia ympäri Suomen. Kaikki ohjelmat, audiot ja videot löytyvät aikanaan Yle Areenasta Kirjojen Suomi -sivulta sekä yle.fi/kirjojensuomi-sivuilta.

Kirjojen Suomi yllyttää suomalaisia lukemaan lisää kaunokirjallisuutta. Kotimainen kirjallisuus on täynnä tarinoita, jotka kuvaavat Suomen muuttumista. Ne kertovat meidän oman tarinamme.

Kirjabloggaajien näkökulmasta mielenkiintoisin sisältö Kirjojen Suomi -hankkeessa on ohjelmasarja 101 kirjaa, joka pitää sisällään 101 jaksoa 7 minuutin mittaisia ohjelmia Aamu-tv:ssä, TV1:ssä sekä Yle Areenassa ja yle.fi/kirjojensuomi -sivustolla. Sarja käynnistyi eilen 2.1.2017 Yle Areenassa, jossa on saatavilla ennakkokatalogina 50 ensimmäistä jaksoa (alkaen vuoden 2016 kirjasta) ja 30.6. alkaen seuraavat 50 jaksoa.

Viimeinen jakso esitetään 6.12.2017. Varsinaiset esitykset alkavat 10.1.2017 Aamu-tv:ssä pääosin tiistaisin ja torstaisin. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

Mikä sitten on kirjablogien osuus tässä kaikessa? Kaikkiaan yli kahdeksankymmentä kotimaista kirjablogia ja bloggaajaa on luvannut olla mukana pöhisemässä kirjoista läpi vuoden. Mukaan ilmoittautuneiden blogien kesken arvottiin ohjelmassa vuoden mittaan esiteltävät kirjat, ja kukin blogi julkaisee oman juttunsa kyseisestä kirjasta omassa blogissaan samana päivänä kuin kirjaohjelma lähetetään. Muutamat bloggaavat vuoden mittaan kahdesta kirjasta, kuten minä täällä Kirsin kirjanurkassa.

Minulle arpa antoi vuodet 1996 ja 1922. Vuoden 1996 kirja on Kreeta Onkelin Ilonen talo, vuoden 1922 Anni Swanin Pikkupappilassa. Molemmat ovat minulle entuudestaan tuttuja, mieluisia kirjoja, ja ne ovat keskenään todella erilaiset. Innolla odotan pääseväni niistä kirjoittamaan ja toivottavasti myös käymään teidän lukijoiden kanssa mielenkiintoisia kirjakeskusteluja.

Alla on luettelo vuoden aikana käsiteltävistä teoksista tekijän nimen mukaan aakkostettuna. Esittämisjärjestys etenee siis viimevuotisesta teoksesta (Remes Ilkka: Kiirastuli) kohti vuotta 1917. Viimeisessä ohjelmassa käsitellään vuoden 2017 kirja, jota ei vielä ole valittu, tietenkään.

Aapeli (Simo Puupponen): Pikku Pietarin piha
Aho Juhani: Muistatko
Armas J. Pulla: Jees, leskiyli-insinöörskä! sanoi vääpeli Ryhmy, Hupailu kotirintamalta.
Asikainen, Melleri, Vuento: Pete Q
Cleve Anders: Gatstenar, Katukiviä
Haanpää Pentti: Noitaympyrä
Haavikko Paavo: Kansakunnan linja
Harmaja Saima: Sateen jälkeen
Hirvonen Elina: Kun aika loppuu
Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie
Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija
Hälli Matti: Suopursu kukkii
Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä
Hänninen Kaarlo: Kiveliön karkurit
Idström Annika: Kirjeitä Trinidadiin
Isomäki Risto: Litium 6
Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi
Jansson Tove: Muminpappans bravader, Muumipapan urotyöt
Joenpelto Eeva: Vesissä toinen silmä
Joensuu Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Jotuni Maria: Tohvelisankarin rouva
Kallas Aino: Sudenmorsian
Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki
Karimo Aarno: Kumpujen yöstä
Katz Daniel: Saksalainen sikakoira
Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä
Kilpi Eeva: Animalia
Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha
Kontio Kari/ Nevanlinna Tuomas: Kirjava lehmä: suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta
Krohn Leena: Mehiläispaviljonki: kertomus parvista
Kunnas Kirsi: Tiitiäisen tarinoita
Kunnas Mauri: Koiramäen joulukirkko
Kylätasku Jussi: Revari
Laine Jarkko: Niin kulki Kolumbus
Laine Martti (Larni): Kuilu
Lehtimäki Konrad: Ylös helvetistä
Lehtonen Joel: Henkien taistelu
Leino Eino: Vapauden kirja (pol. runoja)
Liksom  Rosa: Hytti nro 6
Linna Väinö: Tuntematon sotilas
Lundán Reko: Rinnakkain
Meri Veijo:  Kuviteltu kuolema
Mikkola Marja-Leena: Tyttö kuin kitara
Mukka Timo K: Tabu
Nummi Markus: Karkkipäivä
Oksanen Sofi: Puhdistus
Olli (Väinö Albert Nuorteva): Mustapartainen mies herättää pahennusta
Onkeli Kreetta: Ilonen talo
Outsider: Kilroy oli täällä: jännitysromaani
Paasilinna Arto: Operaatio Finlandia: ruotsin kesähyökkäys, esik.
Paasilinna Erno: Kauppamiehet isänmaan asialla
Paavolainen Olavi: Risti ja hakaristi
Paloheimo Matti: Valkoinen Mandela
Palolampi Erkki: Kollaa kestää
Parras Tytti: Jojo
Pekkanen Toivo: Tehtaan varjossa
Peltonen Juhani: Elmo
Peltoniemi Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille
Pennanen Eila: Ennen sotaa oli nuoruus
Pimenoff Veronica: Maa ilman vettä
Polva Anni: Tiinalla on hyvä sydän
Pulkkinen Matti: Romaanihenkilön kuolema
Raittila Hannu: Ei minulta mitään puutu
Rasa Risto: Kaksi seppää: runoja
Rauhala Pauliina: Taivaslaulu
Remes Ilkka: Kiirastuli
Rintala Paavo: Sissiluutnantti
Räsänen Aino: Näkemiin, Helena
Röyhkä Kauko: Tien laidalla Waterloo
Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella
Saisio Pirkko: Kainin tytär
Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki
Salminen Arto: Kalavale
Salminen Sally: Katrina
Salo Arvo: Lapualaisooppera
Seppälä Juha: Mr Smith
Seppänen Unto: Taakankantajat
Sillanpää F.E.:Hurskas kurjuus
Sinervo Elvi: Vuorelle nousu
Sinkkonen Lassi: Solveigin laulu
Skiftesvik Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia
Sund Lars: Eriks bok
Swan Anni: Pikkupappilassa
Södergran Edith: Maa jota ei ole
Talvi Jussi: Tällaista oli palata
Tervo Jari: Suomemme heimo
Turunen Heikki: Simpauttaja
Tuuri Antti: Ameriikan raitti
Utrio Kaari: Ruusulaakso
Uurto Iris: Ruumiin ikävä
Vala Katri: Paluu
Valentin (Ensio Rislakki): Ruma Elsa
Waltari Mika: Sinuhe, egyptiläinen
Valtonen Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Vartio Marja-Liisa: Kaikki naiset näkevät unia
Verronen Maarit: Normaalia elämää
Virtanen Irja: Kenttäharmaita naisia
Virtanen Rauha S: Seljan tytöt

Wuolijoki Hella: Niskavuoren leipä

***

Onko listalla tuttuja nimiä vai pelkkiä yllätyksiä? (Tummensin listalle ne, jotka varmasti olen lukenut. Parista olen jopa blogannut!) Millaisen kuvan kirjalista Suomesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta antaa? Olkaa mukana kaikilla kanavilla, tehdään tästä vuodesta lukemisen ja kirjojen juhlaa, yhdessä!