Magdalena Hai: Isetin solmu - Royaumen aikakirjat 2

 

Miten ihmeessä käy näin, että oltuani aivan lääpälläni Magdalena Hain uuden Royaumen aikakirjat -sarjan upeaan aloitusosaan Kolmas sisar ja vannottuani odottavani sille kiihkeästi jatkoa, en sitten olekaan saanut tartuttua jatko-osaan? En, vaikka houkuttelevan muhkea ja ulkoasultaan viimeisen päälle huoliteltu Isetin solmu toimitettiin minulle kotiin ihan omaksi?

Ei kai tälle mitään järkisyytä ole oikeasti olemassa. Jonkinlaisena tekosyynä voinee pitää sitäkin, että tunsin unohtaneeni liikaa aloitusosan tapahtumista. Mistä siinä oikein olikaan kyse? Entä mistä löytäisin lukuaikaa tälle ihastuttavalle paksukaiselle? Puolitoista vuotta tähän pähkäilyyn ihan suotta kului, eikä aika ainakaan tuota muistamiskuviota helpottanut. Onneksi olin aloitusosasta kirjoittanut blogijuttuuni melko perusteellisen lähtötilannekuvauksen, joka vähän helpotti kärryille kipuamisessa.

Painetun kirjan takaosassa on ihanasti huomioitu huonomuistiset lukijat kattavalla henkilöluettelolla, mutta seuraaviin osiin toivoisin alkuun (tai jonnekin!) jonkinlaista aiempien osien juonitiivistelmää. Se voisi kummasti keventää alkuponnisteluja. Mutta tällä kertaa oli siis pärjättävä ilman.

Kieltämättä hieman haparoin alkuun Hain luomassa universumissa, sen ulottuvuuksissa ja rinnakkaisissa todellisuuksissa. Mutta yllättävän nopeasti tarina jälleen imaisi syövereihinsä. Hailla on totisesti kertojanlahjat hallussaan! Kirjan taittuessa jo loppupuolelleen en voinut jälleen kerran olla harmittelematta, miten kertakaikkisen väärin on, kuinka harva on tämän upean tarinan pariin löytänyt.

Royaumen aikakirjojen tähänastiset osat ovat – aivan huikeita! Sarjasta pitäisi kaiken järjen mukaan ulkomaisten kustantamoiden käydä kiivasta huutokauppaa, sen filmausoikeuksista pitäisi tapella verissä päin ja oheistuotemarkkinoiden olisi käytävä kuumina! Vaan mikä on totuus? Kirjailija paljasti jossain vaiheessa viime vuoden myyntiluvut, ja ne olivat kyllä pysäyttävät. Totuus on karu. Meillä on todella, todella kovatasoista nuortenkirjallisuutta, jota käytännössä kukaan ei osta.

Kirjasarja lähti erittäin suotuisin tuulin liikkeelle. Kolmas sisar oli vuonna 2018 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, ja olisi oikein hyvin voinut voittaakin palkinnon. Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous voitti ja on erinomainen teos, mutta Kolmas sisar ei sille ainakaan häviä missään mitassa. Kirjasta oli arvio kaikissa pääpäivälehdissä, Yle teki jutun ja toistakymmentä kirjablogia julkaisi siitä postauksen. Ylistyskuoro oli jokseenkin yksiääninen.

Isetin solmun ilmestymisestä on siis kulunut pitkälti toista vuotta. Siitä on ilmestynyt kolme blogijuttua. Kolme! (Kurkkasin nämä tiedot kirjailijan kotisivuilta.) Syksyllä 2022 kirja nappasi Kuvastaja-palkinnon, joka kuuluu niihin kirjapalkintoihin, joista ei juuri mainintoja päivälehtien kulttuurisivuilla ole.

Ei voi kuin ihailla kirjailijoita, jotka tällaisessa tilanteessa jatkavat työtään. Samalla harmittaa rankasti omakin saamattomuus, vaikka valitettava totuus on, että blogillani ja somenäkyvyydelläni on hyttysenkakan verran vaikutusta kirjamarkkinoilla.

Isetin solmu on siis ihan yhtä hieno nuorten aikuisten spefiromaani kuin Kolmas sisarkin. Edelleen tapahtumapaikkoina ovat Royaume ja Maa, mutta nyt mukaan tulee myös tekokuu Wbn-12. Tarinassa on siis kaiken runsaan fantasiamateriaalin lisäksi myös scifisäikeitä. Tekokuuta hallitsevat haltijat, joiden osuus on myös isompi tarinassa kuin muistan Kolmannessa sisaressa olleen. Kirjan nimihenkilö Iset on tekokuuta hallitsevan haltijaylimys Nenetin tytär ja taitava parantaja. Isetillä on ratkaiseva osuutensa tarinan loppupuolella, mutta sitä ennen hänen sisaruksensa Seth ja Nepthys häärivät tahoillaan hyvinkin aktiivisesti.

Juoni on jälleen ällistyttävän monipolvinen ja kerroksellinen, mutta todettakoon nyt ainakin, että musta noita Minuit on vanginnut entisen hallitsijakumppaninsa ja sisarensa Auben meripihkataikaan ja hallitsee nyt yksin Royaumea. Auben entinen hovinoita Renardine on rakastunut Minuitiin ja tekee kaikkensa päästäkseen tätä lähelle. Minuit kuitenkin joutuu työntämään kauniin noidan pois ja suoraan Nepthyksen syliin. Osa noidista liittoutuu haltijoiden kanssa syrjäyttääkseen Minuitin vallasta.

Ennen kaikkea haltijat haluavat palata Maahan, jonka ihmiset ovat miltei lopullisesti pilanneet. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin Rehtori hallitsee Lyceumia. Seth kumppaneineen saa tehtäväksi tuhota Rehtorin. Välikappaleiksi päätyy tietämättään rehvakas metsänhenki Niemann.

Edelleen Hai punoo varsinaisen juonen lomaan runsaasti kuumaa eroottisesti latautunutta romantiikkaa. Kun pareissa on osapuolina milloin mitäkin lajia noidista ihmisiin ja metsänhenkiin, meno on välillä melkoista kyytiä. Sukupuoli muuttuu tällaisessa ympäristössä merkityksettömäksi sivuseikaksi. Seksiin suhtaudutaan varsin mutkattomasti ja positiivisesti. Se tuo iloa ja lämpöä, ja se on aina molempien osapuolien mielestä mukavaa ja toivottua, parhaimmillaan huumaavaa ja tajunnanräjäyttävää.

Olen kovin ihastunut aikamatkustukseen, ja Isetin solmussa sitä on runsaasti! Pidin myös huumorista, joka pilkahtelee kiitettävän usein tapahtumien lomassa. Välillä huumori on aika mustaakin. Haltijat esimerkiksi päättävät ratkaista Maata kohdanneen totaalisen ympäristökatastrofin varsin ’luovasti’. Olin jossain vaiheessa jo melkoisen huolissani, miten kirjailija oikein aikoi kaikki juonisotkut selvittää, mutta ihan turha oli huoleni, tietysti. Mielenkiintoista on taas aikanaan nähdä, mitä seuraavaksi on luvassa!

Kirjailijan sivuilta löytyy monenlaista kiinnostavaa, kuten kirjatrailereita ja teosten soittolistat.

Magdalena Hai: Isetin solmu
Otava 2021. 687 s.
Kansi Nina von Rüdiger.
Äänikirjan lukija Elisa Salo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee

 

Sofialla on ollut huono päivä, ja kaiken huipuksi hän nukahtaa bussissa havahtuen vasta pimeällä metsän keskellä sijaitsevalla päätepysäkillä kuljettajan hätistellessä hänet ulos. Puhelimen akku on lopussa ja kengänkorko miltei irti. Missä hän edes on?

Epätoivon ollessa syvimmillään Sofia huomaa ällistyksekseen vähän matkan päässä tienreunassa entisen parhaan ystävänsä Nanan. Mitä ihmettä Nana tekee täällä keskellä ei mitään? Tytöt eivät ole nähneet toisiaan sitten peruskoulun päättymisen, kun he jatkoivat eri lukioihin.

Nana ottaa oitis ystävänsä siipiensä suojiin ja johdattaa tämän metsän siimeksessä lymyävään Villa Ruusuun, upeaan goottitunnelmaa huokuvaan taloon, joka on köynnösten peitossa ja villiintyneen sokkeloisen puutarhan ympäröimä. Nana asuu talossa kissansa ja reippaan monilukuisen ystäväjoukkonsa kanssa. Kaikki toivottavat Sofian lämpimästi mukaan joukkoonsa tuikeailmeistä mutta jäyhänkomeaa Kainia lukuun ottamatta.

Sofia lupaa jäädä vain yhdeksi yöksi, mutta pian hän lakkaa suunnittelemasta kotiin paluuta. Aika soljuu Villa Ruusussa leppeästi, kaikki on ihanaa ja jokaisen asukkaan toiveiden mukaista. Kukaan ei kaipaa puhelintaan tai nettiä, vaan päivät kuluvat ratsastaessa, rannalla pelaillessa, puutarhaa hoitaessa tai maukkaita ruokia maistellessa rattoisien kulttuurikeskustelujen lomassa.

Iltaisin Sofia lukee valkoisiin samettikansiin sidottua salaperäistä päiväkirjaa, jossa japanilainen Mei kertoo elämästään ja kohtaamistaan vastuksista. Orpo tyttö on otettu vastentahtoisesti setänsä talouteen Ayame-tyttären leikkitoveriksi. Kun tytöt alkavat olla naimaiässä, määrää setä Ayamen joka ilta rantamajaan soittamaan kotoa. Ayame kuitenkin punoo ovelan juonen, joka sinetöi sekä hänen että Mein kohtalot.

Kummallisella tavalla Mein kiehtova tarina alkaa kietoutua Sofian omaan elämään.

Joka kurjen laulua kuuntelee on Sinikka Koyaman esikoisteos, jossa kustantamon esittelyn mukaan kohtaavat suomalainen ja japanilainen kulttuuri sekä historia ja nykyhetki. Päähenkilö Sofia on 19-vuotias tuore ylioppilas, ja tarina käsittelee eri suunnilta nuoren naisen oman tien löytymistä erilaisten paineiden ja vastusten keskellä, joten kirja voidaan lukea nuorten aikuisten eli niin sanotun Young Adult -kirjallisuuteen. Sydämenasioita on mukana reiluhko ripaus, mutta kovin kuumiin tai aistillisiin syövereihin ei uppouduta.

Lukija saanee itse päättää, kuinka paljon Joka kurjen laulua kuuntelee -romaanissa on fantasia- tai spefi-aineksia. Alkuun niitä tuntuu olevan kosolti. Itse tulkitsin alkuvaiheissa, että tulossa voisi olla jotain kauhuun viittaavaa yliluonnollisuutta, mutta kuten sanottu, Villa Ruusu alkaa sivu sivulta muistuttaa yhä enemmän nuoren naisen paratiisia. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että myös Sofian nykyhetki oli fantasiaa.

Sen rinnalla unimaailmaan kytketty Mein tarina veti lopulta huomattavasti paremmin kuin Villa Ruusun ylenpalttinen makeus. Miksi Sofia ei kyseenalaista mitään ympärillään tapahtuvaa? Tähän tulee äkkiarvaamatta vastaus, joka selittää (miltei) kaiken. Loppuosa kirjasta sijoittuu reaalimaailmaan ja ratkoo Sofian ongelmia toinen toisensa perään. Harmillisesti Japaniin sijoittuva osuus myös päättyy tässä kohdassa, eikä sen mukana olo saa kunnollista perustelua.

Teoksessa on siis kolme toisiinsa limittyvää tarinan tasoa: Sofian Villa Ruusussa viettämä aika, Mein muinaiseen Japaniin sijoittuva osuus sekä Sofian tarinan jatko Villa Ruusun jälkeen. Kytkökset näiden välillä jäävät osin arvoituksiksi, ja vähiten muihin liittyy Mein tarina, josta siis itse pidin eniten. Koyama ei selitä liikaa, vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä.

Ainakin yksi romaanin teemoista on vaikeuksista selviäminen. Koyama valaa lukijaan uskoa, että kaikesta voidaan selvitä, vaikka välillä tilanne näyttää toivottomalta. Sofian ongelmat ratkeavat siis toinen toisensa perään ja minun makuuni vähän turhankin helposti. Toiveikkuudessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta ehkä vähän enemmän säröä olisi voinut olla.

Musiikilla on oma tärkeä osuutensa niin Sofian kuin Meinkin elämässä. Oli ihan pakko guuglata ja katsoa YouTubesta pari musiikkivideota, joilla soitettiin kotoa. Mielenkiintoista! Japanilainen kulttuuri selvästi kiinnostaa kirjailijaa kovasti ja siitä on kertynyt paljonkin tietoa. Kenties seuraavassa romaanissa Japani on jo varsinainen miljöö? En panisi pahakseni.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee
Basam Books 2022. 294 s.
Kansi Sinikka Koyama.

Lainattu kirjastosta.

Elina Pitkäkangas: Hukan perimät

 

Luin kolme vuotta sitten yhteen menoon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian, jossa maailman riesana on lykantropiaa aiheuttava virus. Tartunnan saanut ihminen muuttuu ihmissudeksi, joka täydenkuun yönä muuttuu kooltaan kolminkertaiseksi ja voimiltaan kymmenkertaiseksi tuhoa ympärilleen kylväväksi alkukantaiseksi pedoksi. Ihmiset ovat eristäytyneet kaupunkeihin muurien sisään, missä heitä suojelee Jahti-niminen sotilaallinen järjestö.

Trilogian spin off -teos Hukan perimät sijoittuu vuoteen 2005 eli ajallisesti jonkin verran alkuperäistä sarjaa aiempaan aikaan. Sen voi lukea täysin itsenäisenä teoksena, ennen Kuura-trilogiaa tai sen jälkeen, kuten minä.

Keskiössä on tällä kertaa Jahdin arvostettu kapteeni Väinö Ollikainen, joka saa tehtäväkseen jäljittää hukkia eli ihmissusia Kuusamon alueella. Vastoin tahtoaan Väinö saa alaisuuteensa myös kokemattoman aliupseerikokelas Alexin, Väinön ryhmän aliupseeri Kristinan pojan.

Ryhmän tehtävä menee monin tavoin pieleen, ja sotilaat ovat vielä metsässä täydenkuun yönä. Odottamattoman suuri lauma ihmissusia iskee Väinön ryhmän kimppuun, ja vain kaksi heistä jää henkiin, Väinö ja Alex, mutta kumpikin on saanut pureman.

Tilanne on painajaismainen. Miesten elämä on kerralla muuttunut täysin. Suomen lakien mukaan ihmissudet teloitetaan. Ainoa vaihtoehto on sulkeminen vankilasairaala Myrskynsilmään. Jos siis heidät saadaan kiinni. Toinen vaihtoehto on jatkaa elämää piileskelemällä metsissä ja mahdollisesti johonkin hukkalaumaan liittyminen.

Kolmas näkökulmahenkilö on Ella, Väinön vaimo. Kun Ella saa tietää, että Väinö on hengissä, hän päättää tehdä kirjaimellisesti kaikkensa auttaakseen miestään. Väinön elossa olo on kuitenkin tarkkaan salattava. Ryhtyessään selvittämään, millaisissa oloissa ihmissusia Myrskynsilmässä pidetään, Ella törmää johonkin hyvin vaaralliseen.

Puolivälissä kirjaa mukaan tulee myös teini-ikäinen Ronja, joka epäonnistuneen bileillan päätteeksi päätyy ihmissudeksi ja osaksi Väinön pientä ja hajanaista laumaa. Väinön lauma törmää lopulta siihen outoon hukkalaumaan, joka aikanaan hyökkäsi hänen partionsa kimppuun. Yhteentörmäys käynnistää tapahtumasarjan, joka paljastaa joukon huolella varjeltuja salaisuuksia.

Pidin aikaan itselleni yllätykseksi melkoisesti Kuura-sarjasta, vaikka teinibiletys ja äärimmilleen viritetty teinieroottinen esileikki ei ihan ominta lukumakuani kohtaakaan. Hukan perimät on selvästi trilogiaa aikuisempaan makuun kirjoitettu. Mielenkiintoisia näkökulmia syntyy Väinön ja Alexin jääkäriydestä. He joutuvat katsomaan ja arvioimaan omaa aiempaa toimintaansa ja sen oikeutusta tuoreesta näkökulmasta, eikä kaikki näytäkään enää aivan niin yksioikoiselta. He esimerkiksi vääjäämättä päätyvät tilanteisiin, joissa he itse tahtomattaan muuttuvat tappajiksi.

Oman mausteensa kuvioon tuovat Ella ja Werecare-aktivistit, jotka yrittävät auttaa lainsuojattomia hukkia. Hukat eivät ole itse aiheuttaneet tilaansa ja ahdinkoaan, vaan ovat selkeästi uhreja. Silti heitä odottaa yhteiskunnan taholta kuolemanrangaistus. Kärjistetyimmillään tämä kuvio on, kun tartunnan saa Jahdin jääkäri ollessaan suorittamassa hengenvaarallista virkatehtävää. Suojelijasta tuleekin yhdessä yössä vaarallinen ja vainottu lainsuojaton.

Lisäksi kiehtova on kysymys ihmisyydestä. Ihmissusi on ainakin pääosin ihminen lukuun ottamatta täydenkuun yötä. Lykantropia on ilmiselvä uhka ihmiskunnalle, mutta onko oikein surmata ihmisiä sen varjolla? Miten lakata rakastamasta läheistään, joka on enimmän aikaa aivan entisensä kantamastaan taudista huolimatta? Miten suhtautua lajitoveriin, joka on surmannut ja syönyt jonkun, ehkä oman äitini?

Moraalikysymykset ovat vaikeita, eikä Pitkäkangas sorru antamaan niihin yksiviivaisia vastauksia. Lukija joutuu tai pääsee ratkomaan niitä yhdessä tarinan henkilöiden kanssa. Ihmissusien maailmassa on lainalaisuuksia, joita ei ihminen ymmärrä.

Ei silti pidä luulla, että Hukan perimät olisi hidastempoinen ja pullollaan filosofisia keskusteluja. Kaukana siitä! Pitkäkangas osaa tarinankerronnan ja taitaa koukuttamisen. Ennen kuin huomaakaan, sivut kääntyvät tiuhaan tahtiin. Veriroiskeisia taistelukohtauksia rytmittävät paranormaalin romanssin eläimellistä himoa tihkuvat tuokiot, kaipuu ja sydäntä raastava ikävä puuttuvan puolison luo. Jännitystä ja toimintaa ei todellakaan puutu!

Elina Pitkäkangas: Hukan perimät
Myllylahti 2020. 363 s.
Kansi Karin Niemi.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Anniina Piiparinen, kesto 13 h 6 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Miten määritellä Briitta Hepo-ojan romaani Suomea lohikäärmeille? Näkökulma- ja painotusvaihtoehtoja on tarjolla monta. Se on YA-romaani, koska sen päähenkilöt ovat noin 16 – 20-vuotiaita nuoria aikuisia tai ainakin aikuisuuden kynnyksellä keikkuvia nuoria. Se on fantasiaromaani, koska siinä on lohikäärmeitä, haltioita ja noitia. Se on vaihtoehtohistoria, koska se sijoittuu nykypäivän Suomeen, joka on tiukan säätyjakoinen kuningaskunta ja jonka pinta-ala on vain murto-osa reaalimaailman Suomesta. Pohjoisena naapurina on Botnia-niminen laaja itsehallintoalue, eikä rajan yli ole juuri menemistä.

Kirjan takakannessa luvataan kaiken edellä luetellun lisäksi vielä trillerimäisyyttäkin, mitä kyllä ihmettelin melkoisesti aina viimeisiin pariin kymmeneen sivuun asti. Vasta silloin tämä puoli tarinasta yllättäen murtautuu esiin, ja loppu onkin ennalta-arvaamattomasti melkoista trilleriä.

Sen sijaan takakannessa ei kerrottu, että kyseessä on sarjan aloitusosa. Sekin valkeni minulle vasta aivan loppumetreillä, kun aloin tajuta, että jäljellä olevilla sivuilla ei nyt kyllä mitenkään enää saada kaikkia juonisotkuja selväksi ja nippuun! Kuten ei siis saadakaan, vaan nyt on kiltisti odotettava lisää kirjoja. Kuinka pitkästä sarjasta lieneekään lopulta kyse?

Eniten minua kirjassa kutkutti nimenomaan vaihtoehtohistoriallisuus, joka tekee tarinan miljööstä mielenkiintoisen ja kiehtovan. Maailma tuntuu Suomen rajojen ulkopuolella olevan nykyisellään ilmastokriiseineen päivineen, ja esimerkiksi tekniikka on kehittynyt kuten meidän maailmassammekin. Kaikilla kirjan nuorilla on esimerkiksi älypuhelimet ja netti käytössään. Sitten taas monet asiat ovat kuin muinaisajalla, kuten esimerkiksi tavallisen kansan lääkehoito, joka on lähinnä yrttipohjaista uskomushoitoa.

Suomi on kuningaskunta, jossa säätyrajat ovat jyrkkiä ja aatelisilla on voimassa lukuisia privilegioita. Romaanin alussa Helsingissä vietetään kuninkaallisia häitä, kun kruununprinsessa Freija vihitään tavallisesta kansasta peräisin olevan sulhasensa kanssa. Turvajärjestelyt ovat tiukat, sillä TASAn eli tasavaltalaisen anarkistijärjestön pelätään häiritsevän hääjuhlintaa.

Tarinaa kuljetetaan vuoron perään kahden henkilön eli Timin ja Lynxin kautta. Tim eli Timjami Leivonen on roihuvuorelainen lyseolaispoika, joka on menettänyt ensirakkautensa traagisesti vuotta aiemmin. Lynx af Bjarmia kuuluu Herttoniemessä asuvaan ritariperheeseen. Ritarit ovat alinta aatelia, mutta heitä sitovat ankarat ritarisäännöt eli koodi, jonka rikkominen on erittäin vaarallista (tosin kukaan ei tunnu tietävän, mitä rikkeestä seuraa). Lynx ja Tim tapaavat rikkaan Magdalenan järjestämillä hääjatkoilla ja ihastuvat. Suhde tuntuu olevan kuitenkin tuhoon tuomittu ajatus, sillä säätyrajojen ylittämistä ei katsota hyvällä Freijan esimerkistä huolimatta.

Tim saa enoltaan syntymäpäivälahjaksi oman lohikäärmeen. Nykylohikäärmeet ovat kaukana tarujen tultasyöksevistä jättiläisistä. Timin lohikäärme mahtuu taskuun ja se hönkii pieniä sadepilviä. Lohikäärmeen kesyttäminen tai hoito on hankalaa, ja vielä hankalampaa on opettaa se puhumaan suomea. Tim päättää kuitenkin yrittää parhaansa ja kokeilee kaikkia mahdollisia menetelmiä, vaikka lohikäärmelemmikit ovatkin poissa muodista.

Juoni etenee hitaasti, sillä paljon aikaa käytetään nuorten ihastumis- ja seurustelukuvioiden setvintään. Tarinan maailman kuvaus on hyvin aukkoista, ja monet keskeisiltä vaikuttavat asiat jäävät hämärän peittoon. Tämä harmitti minua kirjaa lukiessani, mutta tajuttuani lukevani sarjan aloitusosaa ymmärsin ratkaisua paremmin. Monet asiat saanevat lisävalaisua jatkossa, jota jään odottelemaan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille
Otava 2019. 308 s.

Arvostelukappale.

Briitta Hepo-oja nappasi Suomea lohikäärmeille -teoksella vuoden 2020 Topelius-palkinnon.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Pysytään pimeässä vielä hetki. Haluan sanoa jotain ennen kuin avaan silmäni. Se liittyy siihen mistä pian kerron, kaikkeen mikä muutti elämäni, maailmani ja lopulta minut. Jos sanoinkin ettei tarinallani ole alkua, niin loppuja sillä kyllä on. Niitä tarinassani on monta ja jokainen niistä on kuin pala kuolemaa.

Viime vuonna luin isot pinot tuoretta kotimaista nuortenkirjallisuutta ja tuskailin moneen otteeseen luokittelun ja suosittelun vaikeutta. Erityisen hankalasti tuntuvat suomalaiseen kirjastojärjestelmään ja lukijoiden tavoittamiseen istuvan ns. nuorten aikuisten kirjat eli kansainvälisesti YA-romaanit, joiden lukijakunnan ikähaarukka on noin 15-vuotiaista parikymppisiin. Oikeasti ylä- sen paremmin kuin alarajaakaan ei ole olemassa, vaan lukijat ovat yksilöitä ja valitsevat tarjonnasta mitä haluavat. Mutta miten tuoda tarjolle kirjoja, jos ei ole jotenkin segmentoitu oletettuja kohderyhmiä?

Saman tuskailun parissa huomasin askartelevani jälleen lukiessani (tai oikeammin kuunnellessani) Marisha Rasi-Koskisen (nuorten aikuisten) romaania Auringon pimeä puoli. Teos on selkeästi suunnattu kokeneille nuorille lukijoille, siis lukemista vähän enemmän harrastaville kuin vain koulun pakollisia kirjoja lukeville, ja nuorille aikuisille, eli lukioikäisille ja vähän vanhemmille. Mutta olisi todella sääli, jos vain he lukisivat kirjan! Se pitäisi ehdottomasti asettaa kirjastoissa, kirjakaupoissa ja kirjakatalogeissa tarjolle myös meille vanhemmille lukijoille.

Genreltäänkin Auringon pimeä puoli on myös aavistuksen hankala. Määrittelin sen omassa päässäni ja omaksi ilokseni spefidystopiaksi. Valitettavasti tämäkin saattaa karkottaa potentiaalisia lukijoita. Toivottavasti ei kuitenkaan. Minua nämä genrehybridit eivät haittaa lainkaan, oikeastaan päinvastoin.

Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on näet oikein hyvä ja vetävä romaani. Sen tunnelma on tosin jollain tavoin painostava ja uhka leijuu kaiken yllä jatkuvasti, mutta tämä kuuluu tietysti dystopian luonteeseenkin. Osittain se johtuu tarinan maailman synkkyydestä ja masentavuudesta, sillä ankaran totalitaariset yhteisöt eivät juuri toivoa herätä. Osittain tunnelma syntyy kertojan ahkerasti viljelemästä ennakoinnista, joka ei lupaa mitään hyvää tapahtuvaksi.

Minäkertoja on kuusitoistavuotias Emilia, joka asuu isoisänsä kanssa Kaivoksen kaupungissa. Missä Kaivos sijaitsee, jää kirjassa selvittämättä, eikä sillä ole väliäkään, sillä Kaivos voisi olla oikeastaan missä vain. Kaivos on autonominen kaupunki, jossa valtaa pitää tiukassa otteessaan Johtaja. Koko entinen kaupunki ja sitä ympäröivä metsä on raivattu uuden ja mahtavan kerrostaloalueen tieltä. Vain Emilian pieni kotitalo sinnittelee vielä korkeiden rakennusten katveessa, koska isoisä ei ole suostunut luopumaan omistusoikeudestaan.

Emilia on kaksin isoisänsä kanssa, sillä hänen oma äitinsä kuoli synnyttäessään Emiliaa. Samalla Emilian isä lähti tiehensä. Vähitellen Emilialle kuitenkin selviää, että äidin kuolemasta ei ole kerrottu hänelle totuutta. Mikä sitten edes on totuus? Eri tarinat poikkeavat toisistaan. Näyttää kuitenkin siltä, että äiti on joutunut jonkinlaiseen onnettomuuteen vanhassa kaivoksessa, jonne pääsy on estetty. Äidin kuolinsyy on ollut hukkuminen. Miten se on mahdollista, kun kaivoksessa ei ole ollut vettä ainakaan tuolloin? Entä miksi äidin poikaystävä ja Emilian isä lähti pois?

Emilian tuttu maailma alkaa järkkyä, kun isoisä avaa tontin reunalla kyhjöttävän vajan oven ja kertoo, että se on ollut Emilian äidin lempipaikka, kesähuone, jossa tämä on viettänyt paljon aikaa. Emilia löytää huoneesta piirroksen, joka esittää häntä itseään. Kummallisinta kuvassa on, että se esittää nykyistä Emiliaa tai tarkemmin sanoen Emiliaa noin kolmea viikkoa myöhemmin.

Tästä omituisesta löydöstä alkaen kaikki alkaa tosiaan limittyä ja muuttua yhä kummallisemmaksi. Johtajan ja Kaivoksen väen ote alkaa nopeasti tiukentua ja Emilia huomaa olevansa tarkkailun alla. Hänen parasta ystäväänsä Mitekiä kuulustellaan ja Miima, erikoinen uskottu ystävä, tuntuu katoavan maan alle.

Pitkään lukija on yhtä hämmennyksissään kuin Emiliakin, mutta vähitellen palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja alkaakin jännittää, milloin ja miten totuus valkenee myös Emilialle. Entä onko mahdollista pelastaa entisestä elämästä mitään? Voiko historiaa muuttaa?

Nautin siis tarinan imusta, huolella sommitellusta miljööstä ja kiinnostavista henkilöistä. 

Emilian vaiheiden seuraaminen on paikoin piinaavan jännittävää. Samalla mietin, miten totalitarismi ja ympäristötuhot tuntuvat aina liittyvän yhteen. Rasi-Koskinen on tehnyt Johtajasta hyytävän hahmon hyödyntäen hänessä monia tunnettujen tyrannien piirteitä. Hän lähipiireineen hallitsee täydellisesti joukkojen hallinnan tai pikemminkin manipuloinnin. Kaikki on mahdollista, kun vain niin päätetään. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet pyristellä vastaan ovat minimaaliset ja riskit usein sietämättömät. Silti vastarintaa on. Aina.

Selittämättömät ilmiöt kielletään kuin niitä ei olisi edes olemassa. Haluamme uskoa maailman pysyvän tuttuna ja turvallisena silloinkin, kun mikään ei ole niin kuin ennen. On helpompi hyväksyä oma hulluutensa kuin se, että maailma on mennyt sekaisin. Hulluudesta voi parantua, mutta jos maailma on kadonnut tai vaihtunut toiseksi, ei ole mitään mihin palata. Voiko mikään olla lohduttomampaa?

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019. 369 s.Aänikirjan lukija Liisa Sofia Pöntinen, kesto 12 h 49 min. 

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Upeat kannet Sanna-Reeta Meilahti.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Rasi-Koskinen on aiemmin julkaissut aikuisten kirjallisuutta, enkä ole vielä lukenut häneltä mitään. Asia pitää ehdottomasti korjata.

Elina Pitkäkangas: Kuura - Kajo - Ruska #nuortenkirjatorstai

Lykantropia (engl. Clinical lycanthropy) on psykiatrinen sairaus, jota sairastava henkilö kokee joko olevansa eläin tai olevansa muuttumassa eläimeksi. --- Sairaus on saanut nimensä tarujen ”lykantropia”-tilasta, jossa ihmissuden pureman tai noituuden seurauksena ihminen muuttui ihmissudeksi. On esitetty, että ihmissusimyytti on saanut alkunsa tästä sairaudesta.

Suurin piirtein näin lykantropia selitetään Wikipediassa. Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiassa lykantropia lähentelee ymmärrettävästi enemmän tuota taruversiota, eli se tarttuu ihmissuden pureman tai ylipäätään veren kautta ja aiheuttaa kantajansa muuttumisen ihmissudeksi aina täysikuun aikaan.

Pitkäkankaan luoma maailma on jonkinlainen vaihtoehtohistoria. Entisistä siirtomaista levinneet ihmissudet ovat vähitellen asuttaneet Euroopan ja asettuneet Suomeenkin parisataa vuotta sitten. Muuten maailma näyttää hyvin samanlaiselta kuin se on muutenkin, mutta kaupungit on huolella rajattu tarkasti vartioiduin muurein. Maaseutu on pääasiassa autiona, ja sitä asuttavat vain hukat eli ihmissudet ja muut lainsuojattomat.

Järjestyksenpidosta ja kansalaisten turvallisuudesta vastaa kansallisten poliisin ja armeijan lisäksi kansainvälinen Jahti. Sen vastuulla on muun muassa kaupunkien muurien vartiointi ja erilaisten verinäyteseulontojen teettäminen. Lykantropia on nimittäin hyvin helposti todettavissa verinäytteiden avulla. Jahti on vuosisatojen mittaan kehittynyt itsenäiseksi organisaatioksi, jolla on paljon vaikutusvaltaa. Sen palvelukseen päässeet ovat etuoikeutettuja monella tavalla, eikä toimintaa juurikaan pystytä valvomaan.

Syy on ilmeinen. Ihmissudet ovat pahimmillaan kuin joukkotuhoaseita. Sudeksi muuntautunut ihmissusi on kooltaan kolmin- tai nelinkertainen ihmismuotoonsa verrattuna ja voimiltaan vähintään kymmenkertainen. Kaupungissa riehuva ihmissusi jättää yleensä jälkeensä kymmenittäin kuolleita ja saman verran tartutettuja. Ei suotta puhuta hukkaterrorista.

Kansainvälinen Jahti on saanut vastustajakseen myös kansainvälisen Werecare-aktivistijärjestön, jonka toiminta on laitonta. Werecaren tavoitteena on, ettei ihmissusitartunnan saaneita ei enää teloitettaisi vaan aktiivisesti etsittäisiin parannuskeinoa lykantropiaan.

No niin. Tein se taas! Sain mielettömän vetävästi kirjoitetun upean kirjasarjan kuulostamaan kuolettavan pitkäveteiseltä. Yritetäänpä uudelleen.

Kuurankeron lukion toista vuotta käyvä Inka Lavasteen elämä ei ole aivan raiteillaan isän taannoisen itsemurhan jäljiltä, kun se tuntuu suistuvan kokonaan rotkoon. Inkan tärkein ihminen, 16-vuotias pikkuveli Duke eli Tuukka on aina ollut levoton ja liikkuvaa sorttia. Nyt hän on keksinyt mielestään oivan idean, miten päästä halutessaan livahtamaan salaa kaupunginmuurin yli: hyppäämällä muurin harjalle läheisestä männystä. Inkan jyrkistä kielloista piittaamatta Duke päättää testata ideansa tuhoisin seurauksin. Pahoin loukkaantunut poika kiidätetään TYKSiin, mutta turhaan. Koomaan vajonneen Duken elämä näyttää olevan ohi.

Duken onnettomuus tapahtuu täysikuun aikaan. Kun Inka saa tapahtumasta tiedon, hän päättää lähteä keinolla millä hyvänsä veljensä luo. Kuurankeron portit on jo suljettu, eikä mikään mahti maailmassa saisi niitä auki ennen auringonnousua. Inkaa eivät kuitenkaan säännöt pidättele, ja hän onnistuu vilahtamaan vartijoiden nenän edestä autiolle moottoritielle. Sitä hänen ei tosiaankaan olisi kannattanut tehdä, sillä hukkavaara on Suomen lounaisosissakin paljon todellisempi kuin mitä on virallisesti annettu ymmärtää. Inkan onneksi yksi jahdin vartijoista, Leo Dahlgren, toimii vastoin kaikkia ohjesääntöjä ja suoria käskyjä ja lähtee hänen peräänsä.

Pimeällä ja autiolla moottoritiellä tapahtuu jotain käsittämätöntä ja kauhistuttavaa, jota Inka Leon ehdottomista kielloista piittaamatta todistaa: Leo Dahlgren muuttuu hänen silmiensä edessä ihmissudeksi ja karkotettuaan metsästä hyökänneet hukat takaisin ihmiseksi. Mitään sellaista ei pitäisi ylipäätään voida tapahtua! Ja miten Leo, jolla siis mitä ilmeisimmin on lykantropia, voi olla Jahdin palveluksessa?!

Duken onnettomuus ja Leon todellinen olemus liittyvät Inkan päässä nopeasti yhteen. Ihmissusilla on monien ominaisuuksiensa joukossa yksi ylivertainen: ne eivät sairastu eivätkä niiden saamat vammat ole pysyviä, vaan ne pystyvät parantamaan itsensä ällistyttävän nopeasti haavoista, jotka armotta tappaisivat tavallisen ihmisen. On siis vain saatava Leo tartuttamaan Dukeen lykantropia!

Leon paljastunut salaisuus ja Inkan häikäilemätön suunnitelma muodostavat melkoisen moraalisen ja eettisen ongelmavyyhdin. Lain ja sääntöjen mukaan Inkan pitäisi oitis ilmiantaa Leo viranomaisille, mutta silloin hän ei voisi pelastaa Dukea. Leon avun pyytäminen taas on tilanteessa mahdoton. Miten Inka saisi Leon ikinä suostumaan? Kaiken lisäksi kuvioon tulevat myös tunteet. Leo on Inkan silmissä aivan vastustamaton. Se, että mies on ihmissusi, vain lisää tämän vetovoimaa.

Inkan ohella toinen kertojanääni Kuura-sarjassa on Inkan paras ystävä Aaron Matson, Kuurankeron kermaa edustavan rikkaan perheen komea poika. Inka ja Aaron ovat olleet erottamattomat päiväkodista alkaen, eikä heidän väliinsä voi tulla kukaan. He ovat kuitenkin ’vain’ ystäviä, eikä heidän väleihinsä liity seksiä. Sitä he kumpikin ovat tottuneet hakemaan toisaalta. Seksi tuntuu olevan nuorille lähinnä miellyttävää ajanvietettä ja hyvää liikuntaa.

Mutta sitten kuvioihin tulevat ihmissudet – Inkalle Leo ja Aaronille Matleena. Kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Asioita mutkistavat ihmissusien lainsuojattomuuden lisäksi monet niihin liittyvät seikat. Ensinnäkin ihmissusien keskinäiset verisiteet, jotka ovat vallan jotain muuta kuin ihmisten väliset rakkaus- tai sukulaisuussuhteet. Toiseksi niiden totaalinen petomaisuus susihahmossa. Silloin niiden lähellä kuolee, onpa sitten sisko tai rakastettu. Täydenkuun öinä joko ihmisten on suojauduttava tai sudet teljettävä lukkojen taakse – kunnolla.

Näiden ongelmien kanssa painitaan (monessa merkityksessä) läpi sarjan ensimmäinen osa Kuura. Eroottisen latauksen määrä on tässä osassa huipussaan, samoin kaikenlainen teinidraama ylipäätään. Yli-ikäistä lukijaa hieman jo tuskastuttivatkin teinibilevalmistelut vaatteineen, meikkeineen ja viinasekoiluineen, mutta varsinainen kohderyhmä nauttinee niistäkin osuuksista.

Kuura päättyy tilanteeseen, jossa ihmissusi on päästetty irralleen Kuurankeron muurien sisäpuolella. Tuloksena on järkyttävä määrä kuolleita, joukossa myös tarinan keskeisiä henkilöitä. Onnistuiko Inka saavuttamaan välillä jo unohtuneelta vaikuttaneen tavoitteensa eli saamaan haltuunsa ihmissuden verta, jolla parantaa koomassa viruva Duke? Entä miten käy Aaronin ja Matleenan salaisen suhteen kaiken tämän keskellä? Ihan mielettömän koukuttava ja pelottava loppu! Onneksi pystyin saman tien jatkamaan kakkososalla eli ei muuta kuin Kajon kimppuun.

Kajo on tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin Kuura, jossa on selvästi mukana paranormaalia romanssia vahvoine eroottisine latauksineen sekä teinibiletystä ihmissuhdedraamoineen. Kajossa suuri osa tästä on saanut väistyä taka-alalle otettavaksi esille vain sopivissa suvantokohdissa. Sen sijaan lukija heitetään keskelle sekä Jahdin puolisalaista ja pelottavaa tutkimuslaitosta Myrskynsilmää että lainsuojattomien hukkien ankeita metsäpiiloja.

Myös Werecaren toiminta ja toimijat tulevat tässä osassa tutuiksi. Kun käy ilmi, että Inkalla saattaa olla hallussaan keino, jolla lykantropiaan voidaan kehittää rokote ja hoito, panokset kovenevat entisestään kaikilla rintamilla. Propagandasotaa käydään mallikelpoisesti, mutta salassa tehdään säälimättömiä ihmiskokeita. Samaan aikaan virallisella puolella toteutetaan muun muassa 14-vuotiaan lykantropiatartunnan saaneen pojan teloitus.

”Kysymys kuluu, pidätkö sä itseäs sankarina vai pahiksena? Koska joskus hyvääkin tarkoittavien tekojen jälkeen voi päätyä tilanteeseen, jossa huomaa muuttuneensa viholliseksi omiensa silmissä.”

Ruskassa on lopulta isojen ratkaisujen aika. Mikä on oikein, mikä väärin? Millaisia keinoja voidaan käyttää, jos päämäärät ovat omasta mielestä oikeat? Kuinka suuria uhrauksia voidaan yksilöiltä vaatia yhteisen edun nimissä? Entä kehen voi luottaa? Ketkä oikeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi? Keille oma etu on sittenkin tärkein? Miten murtaa voittamaton vastustaja?

Jälleen Pitkäkangas kuljettaa näitä kysymyksiä henkilöidensä kautta ilman, että joutuu selittämään tai saarnaamaan. Tarina on mielettömän jännittävä eikä veriroiskeilta tai ruumispinoilta vältytä tälläkään kertaa. Lukija joutuu luopumaan rakkaiksi käyneistä henkilöistä, kun tarina solmitaan lopussa kauniille solmulle.

Kuten huomaatte, tästä sarjasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Juonipaljastuksien välttely johtaa kummalliseen jaaritteluun. Kuten jo ylempänä totesin, en ole Kuura-sarjan varsinaista kohderyhmää, sillä se on monella tavalla tyylipuhdasta YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuutta. Päähenkilöt ovat aikuistumisen kynnyksellä olevia teinejä, joiden hormonit hyrräävät nuoruuden ylikierroksilla. Aloitusosa suorastaan tihkuu eläimellistä erotiikkaa ja verta roiskuu.

Kuuran lopussa tunteeni päähenkilökaksikkoa kohtaan olivat epäilevät. Inkasta saamani vaikutelma oli lähinnä ikävä. Ärsyttävä ja itsekeskeinen ämmä, jos minulta kysytään. Matleena luonnehtii Aaronia omahyväiseksi rikkaiden pennuksi, eikä mene siinä mielestäni kovinkaan paljon metsään. Onneksi kumpikin, sekä Inka että Aaron, kasvavat melkoisesti tarinan mittaan. Kumpikin joutuu kokemaan todella kovia ja tekemään rankkoja ratkaisuja matkan varrella, joten ei ihme, että kasvua tapahtuu. Pitkäkangas osaa myös olla kova henkilöilleen, eivätkä imelimmät ihmissuhdeskenaariot toteudu. Itse asiassa tulin tässä suhteessa jopa yllätetyksi, mikä on erittäin positiivista!

Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten ajankohtaisia ja syvällisen yhteiskunnallisia asioita Pitkäkangas onnistuu kirjasarjassaan käsittelemään tinkimättä lainkaan sen viihdyttävyydestä. Poikkeuksellisen hieno suoritus, jolle ei voi kuin nostaa hattua.

Sen verran vielä kirjasarjan ulkoasusta, että se onnistui hämäämään minut täysin. Karin Niemen tekemät kansikuvat ovat hienoja, mutta ne ovat saaneet minut kuvittelemaan sarjan olevan enemmän varhaisteiniosastolle suunnattuja. Kannet antavat kovin kiltin ja viattoman kuvan sisällöstä, eikö vain? Sen sijaan kansien välissä on yliluonnollista kauhua, silmitöntä väkivaltaa, suorasukaista seksiä ja viinaa ja huumeita! Mielenkiintoisen ristiriitaista.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti 2016. 355 s.

Elina Pitkäkangas: Kajo
Myllylahti 2017. 343 s.

Elina Pitkäkangas: Ruska
Myllylahti 2018. 355 s.

Arvostelukappaleita.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Heidi Silvan: John Lennon minussa
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska

Tulossa:

#nuortenkirjatorstai-projektin loppuyhteenveto

Maria Turtschaninoff: Maresin voima #nuortenkirjatorstai

Voi mikä kirja! Totaalirakastuin Maria Turtschaninoffin kolmanteen Punaisen luostarin kronikoita -sarjan osaan Maresin voima. Se on juuri sellainen kirja, jollaisia olisi riemuiten ahminut jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun vielä edes niukasti olin kohderyhmää eli ns. nuori aikuinen, Young Adult -kirjallisuuden lukija. Mutta eipä hätää, kun mikään ei kiellä meitä mummoikäisiäkään nauttimasta YA-kirjoista!

Maresin voiman parissa uppouduin Turtschaninoffin luomaan rikkaaseen maailmaan, nautin tutustuessani yhä paremmin tarinan henkilöihin, ennen kaikkea tietysti Maresiin, jännitin ja pelkäsinkin vähän, tunsin inhoa, myötätuntoa ja voitonriemua. Lopussa myös itkin. Sitä ei kannata säikähtää, sillä itkeskelen kovin helposti.

Punaisen luostarin kronikoissa on siis aikaisemmin ilmestynyt kaksi fantasiakirjaa, Maresi ja Naondel. Ne liittyvät hyvin löyhästi toisiinsa, jos ollenkaan. Sen sijaan Maresin voima on lähes suoraa jatkoa Maresille. Jos on lukenut Maresin mutta ei vielä Naondelia, voi huoleti lukea ensin Maresin voiman. Minua jäi kaivelemaan tätä uusinta kirjaa lukiessani, etten vieläkään ole lukenut Turtschaninoffin aikaisempaa teosta Arra, sillä siihen viitataan aivan suoraan pariinkin otteeseen tarinan tuoksinassa. Mutta jospa ensi vuonna olisi Arrallekin aikaa.

Maresi on kotoisin Rovasista, mahtavan Urundian valtakunnan karusta ja metsäisestä maakunnasta. Vaikean nälänhädän aikaan Maresin maanviljelijävanhemmat tekivät raskaan päätöksen ja lähettivät alle kymmenvuotiaan tyttärensä kauas etelään tarunhohtoiseen Punaiseen luostariin Menoksen saarelle parempien mahdollisuuksien äärelle. Naisten valtakunnassa Maresi kasvoi, oppi monenlaisia hyödyllisiä taitoja, kuten lukutaidon, koki kauhunhetkiä miesjoukon hyökättyä luostariin ja teki joukon urotekoja Akan, kuoleman jumalattaren avulla. Tästä kaikesta kertoo Maresi.

Maresin voimassa, joka on kirjemuotoon kirjoitettu romaani, seitsemäntoistavuotias Maresi palaa kotiin Rovasiin. Hän ei ole ollut koko aikana missään yhteydessä kotiväkeensä tai -maahansa, joten paluu on sekä riemukas että raastava. Punainen luostari ja sen asukkaat ovat nyt hänen kotinsa ja perheensä, vaikka ne ovat nyt ikuisesti taakse jääneitä. Silti äidin ja isän kohtaaminen on unelmien täyttymys! Ainakin alkuun.

Maresi on saapunut Rovasiin ja pikkuruiseen Sárun kylään suorittamaan tehtävää, kutsumustaan. Hän haluaa perustaa koulun tytöille, jotta nämä oppisivat lukemaan ja kaiken sen, minkä Maresikin on saanut Punaisen luostarin suojissa oppia. Tehtävä on kunnianhimoinen, eikä Maresi osannut ollenkaan etukäteen kuvitella, mitkä kaikki esteet sen tielle kertyisivät.

Yksi vaikeimmista asioista Maresin uudessa arjessa on tottuminen miesten jatkuvaan läsnäoloon. Tapahtumat Menoksen saarella ja nunnien opit ovat iskostaneet hänen selkärankaansa pelon. Miehet edustavat pahaa ja vaaraa. Kotikylässä on kuitenkin pääasiassa hyviä miehiä, kuten isä, pikkuveli, sisaren aviomies. Mutta ei Maresin pelko ole valitettavasti katteetonta Rovasissakaan. Käskynhaltija nádor pitää maakuntaa tiukassa otteessaan raakalaismaisten sotilaidensa avulla.

Jännite ei siis tällä kertaa synnykään naisten ja miesten välisestä konfliktista vaan yhteinen vihollinen tulee ulkopuolelta. Silti Maresin voiman yksi keskeinen teema on tasa-arvo ja erityisesti naisen asema. Maresi katsoo kriittisesti ympäröivää yhteisöä ja sitä, mitä toimintaedellytyksiä siinä naisella on.

Mahdollisuudet ovat kapeat: joko avioliitto ja äitiys tai kotityttäreksi jääminen, jolloin velvoitteena on hoitaa vanhempiaan ja palvella taloa pitävän veljen perhettä. Kumpikaan vaihtoehto ei toisenlaista elämää nähnyttä Maresia houkuta. Hän toistaa moneen kertaan, ettei aio koskaan avioitua tai hankkia lapsia. Se ei johdu siitä, etteikö hän kaipaisi kumppania ja omaa perhettä, vaan on ainoa mahdollinen valinta. Maresi kuitenkin oppii myös, mitä tarkoittaa olla nainen miehen sylissä. Akan palvelijakin voi tuntea, mitä Neidolla ja Äidillä voisi olla tarjottavinaan. Onko näiden asioiden yhdistäminen mahdotonta?

Mikä sitten on voima, johon kirjan nimikin viittaa? Sitä ei oikein tiedä Maresi itsekään. Akka, kuoleman jumalatar on hänelle tuttu, mutta Akkaa ei voi hallita. Myös maa itse tuntuu kutsuvan Maresia, mutta mitä se häneltä haluaa? Tuulta hän oppi hallitsemaan jo Menoksella. Mutta mitä hyötyä on noista piilevistä voimista, joita kyläläiset tuntuvat oudoksuvan ja äiti paheksuvan? Vähitellen asiat loksahtelevat paikoilleen, mutta Turtschaninoff ei lukijan harmitukseksi kirjoita läheskään kaikkea auki! Erityisesti minua jäi kutkuttamaan Maresin äidin tarina, josta Turtschaninoff paljastaa vain täkyjä.

Tarinan mittaan Maresi oppii paljon itsestään, elämästä ja maailmasta. Hän myös pääsee lopulta itse opettamaan ja näkee, millaisia mullistavia vaikutuksia lukutaidolla on ihmisten elämään – taito on niin vaarallinen, että Urundian hallitsijakin suhtautuu sen levittämiseen epäluuloisesti. Kirjat, paperi ja kynät ovat kallisarvoisia aarteita. Kirjoista opittu tieto on myös lopulta elintärkeä apu, kun Maresin on ratkaistava kansansa kohtalo.

Punaisen luostarin kronikat saa Maresin voimasta upean päätöksen (niin ainakin olen ymmärtänyt, siis että sarja päättyy). Ihana kirja! Turtschaninoffia ei hehkuteta yhtään turhaan.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita 3.
Breven från Maresi. Krönikor från det Röda klostret.
Suomentanut Marja Kyrö.
Tammi 2018. 383 s.

Arvostelukappale.

***

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Tulossa:

Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska