Harri Nykänen: Takapiru

           

Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt viisi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuoden 1990 Johtolanka-palkinto meni Harri Nykäsen dekkarille Takapiru.  Palkintolautakuntaan kuuluivat vuonna 1990 Heikki Kaskimies, Keijo Kettunen ja Erkka Lehtola.

Palkintolautakunnan perustelut:

Harri Nykänen on kuvannut jännitysromaaneissaan koruttomasti laitapuolen Helsinkiä, ryöstökeikkojen, huumekaupan, peliluolien ja hämärien pikkufirmojen maailmaa.

Nykäsen neljäs romaani Takapiru lujittaa hänen asemaansa kotimaisen dekkarin viimeaikaisessa kehityksessä. Romaani kertoo peliluolan ryöstöstä ja sen jälkiselvittelyistä. Omintakeisessa asetelmassa poliisien toiminta jää enimmäkseen taka-alalle ja päähenkilönä on uhkapeluri keskellä mutkikkaita huijausjuonia. Nykänen hämärtää tiukkoja oikean ja väärän rintamalinjoja, kuvaa elävästi pääkaupungin miljöötä ja höystää kerrontaansa vähäeleisellä huumorilla.

Ensimmäisen Johtolanka-palkinnon saadessaan vuonna 1990 Harri Nykänen toimi Helsingin Sanomien rikostoimittajana, mutta oli siis jo julkaissut aiemmin kolme romaania Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY, 1986) Juudaspeli (WSOY, 1987) ja Joku pelkää kirjettäsi (WSOY, 1988). Niistä en ole lukenut yhtään, kuten en ollut aiemmin lukenut Takapiruakaan. Sen sijaan olen kyllä lukenut useita Nykäsen myöhemmin kirjoittamia teoksia, kuten Raid- ja Ariel Kafka -sarjan kirjoja. Blogistani löytyvät jutut:

Rikoksen evankeliumi – Uhraus
Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhteisteos Paha paha tyttö

Takapiru on itsenäinen rikosromaani, jonka päähenkilö on Voitto Grön, ammattipeluri tai korttihuijari, näkökulmasta ja määrittelijästä riippuen. Niin tai näin, Voitto on kuitenkin ennen kaikkea herrasmies, niin rakkaus- kuin työasioissaankin. Tapahtumat käynnistyvät rivakasti, kun Grönin tuttavan Laakkosen pitämä laiton peliluola ryöstetään kesken illan. Kassa tyhjennetään, samoin kaikkien paikalla olevien lompakot ja käsilaukut. Pahaksi onnekseen Voitto on myös pelaamassa ryöstöhetkellä ja menettää käteisensä eli 30 000 markkaa, merkittävän summan siis.

Ryöstäjäkolmikko on naamioitunut kommandopipoihin ja raskaasti aseistettu. Grön kiinnittää huomionsa joukon johtajan erikoisen näköiseen konepistooliin, jota myös ryöstön lopussa käytetään. Ase antaa Grönille johtolangan, kun hän alkaa selvittää ryöstöä peliluokan omistajan piikkiin. Ryöstön tapahtumahetkellä paikalla on myös nainen, jonka Grön jäljittää. Nainen väittää, ettei tunnistanut ryöstäjiä, mutta jokin tämän reaktioissa herättää Grönin epäilyt. Tietääkö nainen sittenkin jotain, mitä ei suostu paljastamaan? Ei aikaakaan, kun Grön päätyy hieman omintakeisen komisario Leimun ansiosta poliisiaseman pahnoille murhasta epäiltynä. Kuka ryöstöporukan nokkamies oikein on?

Takapiru on hyvin tunnistettavaa melko kovaksikeitettyä Nykästä, kieleltään täsmällistä ja rakenteeltaan hallittua ja napakkaa kerrontaa. 1990-luvun lopun helsinkiläinen alamaailma on nykylukijan silmin kovin kiltti, vaikka ruumiita Takapirussakin tulee. Kaikki toimijat ovat kotimaisia, eikä toiminta vaikuta kovin järjestäytyneeltä, vaikka esimerkiksi pelipiireissä kaikki tuntuvat toisensa tuntevan, ja bisneksen liepeillä harjoitetaan monenlaista muutakin hämärää liiketoimintaa, kuten asekauppaa ja prostituutiota.

Rikoksia ratkaistaan perinteisin jalkatyömenetelmin, eli käydään puhuttamassa ihmisiä ja tarkkaillaan epäilyttävien tyyppien puuhia. Puhelin tarkoittaa vielä vanhaa kunnon lankapuhelinta, eikä tekniikka muutenkaan vielä hirveästi jyllää.

Alkuun ajattelin, että henkirikoksia ei olisi tulossa välttämättä ollenkaan ja että ryöstön selvittäminen olisi tässä se varsinainen dekkarijuoni. Olin väärässä. Ruumiita tulee lopulta muutamakin, ja aika karmaisevilla tavoilla, mutta väkivaltaa ei juuri kuvata. Mistä peliluolan ryöstössä oikeasti oli kyse ja kuka on takapiru, johon kirjan nimikin viittaa, selviää ihan loppumetreillä. Sitä ennen on päädytty melkoiseen amokiin piiritystilanteessa, joten toimintaakin on ihan mukavasti.

Harri Nykänen: Takapiru
WSOY 1989.
Äänikirjan lukija Kai Vanne, kesto 5 h 19 min. Kustantaja Word Audio Publishing.

Itse maksettu Storytel.

Ilahduin, kun löysin Takapirun kuunteluaikapalvelusta äänikirjamuodossa. Se olisi ollut saatavana myös Salon pääkirjaston varastosta, mutta nyt ei tarvinnut sitä sieltä tilata tai hakea. Seuraavaksi vuoroon tulevan Markku Ropposen Kuolemanunen joudun kyllä kirjastosta hakemaan.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Leila Tuure: Kauppamies-sarja

Porilainen Leila Tuure työskenteli historianopettajana Porissa eläköitymiseensä asti vuoteen 1989. Ensimmäisen teoksensa hän julkaisi samana vuonna. Hän on kirjoittanut lähinnä Poriin ja lähiseudulle sijoittuvia historiallisia romaaneja. Vuosien 1989 ja 2013 välillä Tuure julkaisi yli kaksikymmentä teosta, niistä salanimellä Emma Å rikosromaanit Musta, mustempi, punainen vuonna 2007 ja Samuelin kirja vuonna 2008. Vuodesta 2008 lähtien Tuuren teokset ovat ilmestyneet hänen oman Sunkirja-kustantamonsa kautta. Se on julkaissut myös muiden kirjailijoiden tuotantoa.

En ollut tuotteliaasta Leila Tuuresta kuullutkaan ennen kuin Word Audio Publishing -äänikirjakustantamosta otettiin yhteyttä ja tarjottiin Tuuren neliosaisen Kauppamies-sarjan äänikirjaversioita kuunneltaviksi. Tartuin tilaisuuteen mielihyvin, sillä kotimainen historiallinen viihde on suosikkigenrejäni.

Sarjassa on yhteensä neljä + yksi teosta. Aloitusosa Väistyvän veden kaupunki sijoittuu 1600- ja 1700-luvun taitteen molemmille puolille, vaikka alkuun lähdetäänkin uhkarohkeasti aina jääkaudesta asti. Alussa on nimittäin pitkähkö kertova katsaus Porin seudun maantieteellisistä ja historiallisista vaiheista. Myös jatkossa tarina etenee episodimaisesti ja pitkiäkin ajanjaksoja ohitetaan pelkillä historian käänteiden selityksillä. Tuure kertoo kyllä sujuvasti Ruotsin valtiollisista vaiheista ja niiden taloudellisista vaikutuksista Suomenlahden itärannalla, ei siinä mitään, mutta aivan paras kaunokirjallinen ratkaisu se ei mielestäni ole.

Romaanin päähenkilöksi nousee talollisentytär Johanna, joka sattuman kautta päätyy Poriin asettuneen lyypekkiläisen kauppias Joachim Weberin talouteen pikkupiiaksi. Isä Johannes ei silmäteräänsä mielellään antaisi vieraan palvelukseen, mutta lisäraha on tervetullutta ison perheen elättämisen tueksi. Lukija tietää, että Weber on naistenmiehen maineessa, joten ei ole yllätys, että Johannalle käy pian kuten edeltäjälleenkin eli hän päätyy isäntänsä vuodetta lämmittämään. Lapsellisuuksissaan Johanna kuvittelee, että hänestä tulee kauppiaan rouva.

Pettymys on karvas, kun totuus aikanaan valkenee. Porvari ei voi palvelustyttöä naida, eikä Weber sitä muutenkaan haluaisi. Johannes joutuu pelastamaan tyttärensä maineen rippeet ja naittamaan tämän leskimiehelle, jolla on entuudestaan jo neljä lasta. Pian katraaseen syntyy myös Joakim, vaaleakutrinen poika, joka erottuu selvästi joukosta.

Johannan pojasta kasvaa aikanaan komea ja terävä nuorukainen, joka päätyy johtamaan Weberin kauppahuonetta. Väistyvän veden kaupunki päättyy Johannan vanhuusvuosien kynnykselle, kun laajalle rönsynneen yrityksen ohjakset ovat siirtyneet hänen miniälleen Anna Weberille.

Historioitsijan ote siis näkyy ainakin Väistyvän veden kaupungissa sekä positiivisena asioiden ja miljöön hallintana että vähän turhankin luennointimaisena historian kertauksena. Asiat olisi voinut kertoa henkilöiden kautta kokonaankin, eikä vain silloin tällöin heidän kohdalleen pysähtyen. Tyylistä seuraa henkilöiden harmillinen ohuus, koska heitä ei päästä kunnolla ja rauhassa syventämään. Mausteena on myös ihan mukavasti tendenssiä, eli naisasia muhii taustalla jo lupaavasti.

Sarjan seuraavassa osassa Kauppamiesten sukua päähenkilöksi nousee Joakim Weberin leski Anna, joka on joutunut tarttumaan kauppahuoneen ohjaksiin miehensä kuoltua. Osoittautuu siis melkoiseksi onnenpotkuksi, että Anna on ollut innokas osallistumaan miehensä liiketoimiin alusta asti, vaikka se ei varsinaisesti ole porvarisrouvallekaan sopivaa. Määrätietoinen Anna on kuitenkin onnistunut pelastamaan perheen omaisuuden sitä kärkkyviltä kilpailijoilta ja on itse asiassa vain lisännyt yrityksensä vaurautta.

Annan tilanne kuitenkin muuttuu radikaalisti, kun hänen vanhin poikansa Joakim palaa Lyypekin-opintomatkaltaan ottaakseen vuorostaan Weberin kauppahuoneen ohjakset käsiinsä. Anna saa huomata, että on onnistunut kouluttamaan pojastaan määrätietoisen ja arvonsa tuntevan porvarismiehen, joka ottaa empimättä johdon paitsi yrityksessä myös perheessä. Annalla ei ole enää asiaa konttorin puolelle, se tehdään hänelle selväksi. Tilanne on toimeliaalle Annalle karvas paikka.

Perheen toinen poika Jacob ryhtyy luonnontieteilijäksi ja tutkimusmatkailijaksi, mutta kotona ovat vielä tyttäret Hanne ja Hildu. Anna huomaa harmikseen, että tyttäret ovat päässeet kasvamaan naimaikäisiksi kuin huomaamatta sillä välin, kun hän on keskittynyt työhön kauppahuoneen konttorin puolella. On aika tarttua tomerasti toimeen ja paikata tyttärien kasvatuksesta se, mikä vielä on paikattavissa. Joakim on visusti päättänyt naittaa sisarensa mahdollisimman pian ja mahdollisimman hyvin. Veljen aviomiesvalinnat vain eivät ole siskojen mielestä parhaat mahdolliset.

Kaksostytöistä hiljaisempi Hanne rakastuu palavasti vanhempaan herrasmieheen, joka on jo useampaan otteeseen kosinut Annaa. Kun totuus tyttären riutumisen syystä valkenee Annalle, hän joutuu tekemään vaikean päätöksen, jonka seuraukset ovat lopulta kalliit kaikille osapuolille. Hildu taas uhrataan Joakimin ahneudelle. Suvun päämies viettää itse railakasta poikamieselämää, mutta lopulta Anna näyttää, että hänelläkin on vielä ote perheen asioista.

Häitä tanssitaan siis Kauppamiesten suvussa moneen otteeseen. Avioliittokuvioiden kautta Tuure kuvaa hienosti naisen alistettua asemaa 1700-luvun porvarisperheissä ja muutenkin. On yleisesti tiedossa, että kaupungin porvarispiirienkin miesväki vierailee ahkerasti sivukujien kapakoissa, joista on ostettavissa suostuvaista naisseuraa. Kun Poria halkovasta joesta sitten löytyy pienen vauvan ruumis, koko kaupunki kohahtaa. Ei ole vaikea arvata, kuka lopulta kantaa vastuun onnettomasta tapahtumaketjusta.

Kauppamiehen tyttäressä päähenkilöksi nousee kirjan nimen mukaisesti Annan pojantytär Marie Weber. Joakim Weberin perheeseen on siunaantunut vain tyttäriä, sillä molemmat syntyneet pojat ovat vanhempiensa suureksi suruksi menehtyneet jo pienokaisina. Nyt on Joakimin aika naittaa omia tyttäriään pois kuluttamasta kauppahuoneen varoja. Hyvin suunnitelluilla naimakaupoillahan sen sijaan voidaan omaisuutta kartuttaa. Niinpä yksi kauppiaan keskeisistä tavoitteista onkin saada joku tyttäristään naimaan Fredrik Vaden, jonka isän makasiinit sijaitsevat niin oivallisesti hänen omien makasiiniensa naapureina.

Arvonsa tunteva kauppias saa kuitenkin huomata, että hyvin kasvatetutkaan tyttäret eivät mukisematta suostu isän oivallisiin suunnitelmiin. Sisarussarjan kaunotar, tummasilmäinen Marie haaveilee ryhtyvänsä seikkailijattareksi tietämättä kunnolla, mitä se edes merkitsee. 

Toisen aviomiehensä kanssa matkustellut ja maailmaa nähnyt Anna tuntee myötätuntoa eläväistä tyttöä kohtaan ja järjestää tälle ja itselleen matkan Tukholmaan. Suurkaupungin ihmeet ruokkivat entisestään Marien seikkailuhaaveita, vaikka arki onkin lähinnä ääneen lukemista vanhalle isotädille ja Anna-fammulle. Sitten naiset kutsutaan kesänviettoon maaseudulle ja Marie tutustuu häikäisevän komeaan Mauritz Tjucronaan. Harmi vain, että pyörryttävän ihana Mauritz on juuri kihlattu valjulle mutta sitäkin rikkaammalle perijättärelle. Sisukas mutta kohtalokkaan naiivi Marie ei kuitenkaan anna sen tosiseikan haitata haaveiluaan, ja kun Mauritz suvaitsee ryhtyä liehittelemään kaunista porvaristyttöä, seuraukset ovat valitettavan arvattavat ja Marien kannalta katkeran karvaat.

Marie Weber on päähenkilö myös sarjan neljännessä osassa Kauppamiehen perintö. Marie on alkanut saada jo kelpo lailla ulottuvuuksia ja on ehkä lopulta koko sarjan mielenkiintoisin henkilö. Tuntuu, että vasta Marie on saanut Tuuren kunnolla hellittämään luennointihalustaan, ja mukavasti historian faktojen selittäminen vähenee sarjan edetessä. 1800-luvun alun vuosiin tosin mahtuu käänteitä, joissa riittää vastusta Marielle ja kaikille muillekin Porin porvareille vähintäänkin kylliksi.

Marie on nimittäin joutunut ottamaan Weberin kauppahuoneen harteilleen, koska pappa on sen jättänyt hänelle perinnöksi. Isäkin joutui eläessään toteamaan, että Fredrik Vadenista ei ole kauppahuoneen johtoon eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Marie joutuu kyllä ankarasti taistelemaan saadakseen pitää ohjakset hallussaan, onhan mies kuitenkin lain ja tapojenkin mukaan perheen pää eivätkä liikeasiat sovi naisille. Heidän kapasiteettinsa nyt vain ei voi mokomaan riittää.

Avioliitto on siis osoittautunut vielä monin verroin katkerammaksi pettymykseksi kuin Marie pelkäsi. Sen ainoa hedelmä on tummasilmäinen ja salskea Magnus-poika, josta ei Marien suruksi taida koskaan tulla kauppiasta. Nuorukaista kiinnostavat vallan toisenlaiset asiat. Mutta paljon suurempi huoli on sota, joka tuo miehittäjät Tyskiläänkin. Weberit joutuvat maksamaan valloittajille kovan hinnan, joka on lyödä koko kauppahuoneen polvilleen. Eivätkä liike-elämän vastukset valitettavasti jää siihen. Marie joutuu tekemään niin oman kuin yrityksenkin tulevaisuutta koskevia kovia päätöksiä.

Kuten sanottu, Tuure pääsee vähitellen myös syventämään henkilökuvaustaan, ja sarja paranee edetessään. Pidin lopulta kovasti Weberin kauppiassuvun naisista. Miehet ovatkin selvästi sivuosassa, vaikka heillä muodollinen päätösvalta asioista onkin ja siihen naisten on moneen otteeseen myös taivuttava. Mutta helppoa taipuminen ei ole. Erityisesti Anna ja Marie ovat älykkäitä ja arvonsa tuntevia naisia, jotka osaavat nauttia myös ihanista rakkauden väristyksistä ja lihan iloista, kun niitä, valitettavan harvoin tosin, on tarjolla.

Porvarisväen arjen ja juhlan kuvaus on mielenkiintoista, vaikka itseäni eivät loppumattomat pukujen ja sisustusten kuvailut aina niin jaksakaan kiinnostaa. Myös paikoin esiin tunkeva toisteisuus harmitti.

On aivan mahtavaa, miten ääni- ja e-kirjaformaatit ihan oikeasti antavat kirjoille uuden elämän. Viihdyin sarjan parissa mainiosti. On myönnettävä, että jossain vaiheessa huomasin olevani aivan koukussa. Kävin jo kurkkimassa Storytelin sivuilta, milloin seuraavan osan pitikään ilmestyä. Nyt ne ovat kaikki kuunneltavissa vaikka yhteen menoon.

Leila Tuure: Väistyvän veden kaupunki
Karisto 1998.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 8 h 32 min, kustantaja Word Audio Publishing.

Leila Tuure: Kauppamiesten sukua
Karisto 2001.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 47 min, kustantaja Word Audio Publishing.

Leila Tuure: Kauppamiehen tytär
Karisto 2003.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 26 min, kustantaja Word Audio Publishing.

Leila Tuure: Kauppamiehen perintö
Karisto 2004.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 11 h 21 min, kustantaja Word Audio Publishing.


Äänikirjatiedostot saatu arvostelukappaleina.

Sarjaan kuuluu vielä viideskin osa Hatuntekijä, jota toistaiseksi en ole kuunnellut. Sen päähenkilö on Weberin perheen entinen palvelijatar, ja tarina sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Poriin.

Leila Tuure: Hatuntekijä
Karisto 2007.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 4 min, kustantaja Word Audio Publishing.

Christina Larsson: M-ryhmä I - III

Christina Larsson on ruotsalainen Göteborgissa asuva dekkaristi, jonka teokset ovat menestyneet erityisesti äänikirjoina. Rikoskomisario Ingrid Bergmanista kertovasta sarjasta on ilmestynyt jo kuusi suomennosta, ja M-ryhmä-trilogian osien käännökset on juuri julkaistu. Televisio- ja elokuvakäsikirjoittamista opiskelleen Larssonin dekkareita on suomen lisäksi käännetty muun maussa norjaksi ja tšekiksi.

M-ryhmä-trilogian päähenkilö on katrineholmilainen poliisi Nora Feller. Nora ei ole mitenkään erikoisen pätevä tai lahjakas poliisi, mutta tunnollinen ja riittävän hyvä työssään kuitenkin. M-ryhmä I:n alussa Nora on joutunut vaihtamaan työpaikkaa. Katrineholmissa on tapahtunut asioita, jotka ovat pakottaneet hänet lähtemään. Kuin taivaan lahjana hänelle tarjoutuu satumainen tilaisuus liittyä Göteborgissa toimivaan poliisin erikoisryhmään eli M-ryhmään. M tarkoittaa murhaa, eli kyseessä on murharyhmä.

M-ryhmä on eräänlainen rikospoliisin kommandojoukko, joka lähetetään nopeasti paikalle, kun jossakin tapahtuu vähänkin erikoinen kuolemantapaus. Paikalle saavuttuaan ryhmä ottaa välittömästi tutkinnan haltuunsa ja paikalliselle poliisille jää vain statistin rooli. Arvatenkin M-ryhmän tutkintabussin saapuminen on paikallisille toimijoille ikävä yllätys.

Ryhmän muodostavat johtaja Luka Petrovic, profiloija Charlotte Victorin, Alba Svensson, Simon Bauer ja Carl Aston. Työyhteisö ottaa uuden jäsenen vastaan harvinaisen tympeästi. Esimies Petrovic suhtautuu Noraan avoimen vihamielisesti, eivätkä muut ryhmän jäsenet vaikuta sen miellyttävämmiltä kenties Charlottea lukuun ottamatta.

Minkäänlaisesta perehdytyksestä ei ole puhettakaan, eikä Noralle järjesty edes työpuhelinta ensimmäisen tutkinnan aikana. Miksi ihmeessä Nora on valittu mukaan ryhmään? Miksi kaikki muut ryhmäläiset tuntuvat inhoavan häntä mutta mitä ilmeisimmin myös toinen toisiaan? Miten kummassa tällainen joukko pystyy ratkaisemaan kaikki rikokset ja yleensä vielä ennätysnopeasti? Mietin useampaan otteeseen, että Noran kannattaisi häipyä M-ryhmästä välittömästi!

Lukijalle raotetaan kulissien takaista toimintaa aina vähän kerrallaan. Myös Noran menneisyydestä paljastuu asioita, kuten esimerkiksi, että hän on Katrineholmissa seurustellut kollegansa Kristianin kanssa. Suhde on kuitenkin päättynyt, ja nyt väkivaltainen ja mustasukkainen mies vainoaa Noraa. Siksikin uusi työpaikka Göteborgissa tuntui niin hienolta idealta.

M-ryhmä on siis äänikirjaksi kirjoitettu trilogia. Oikeastaan kyse on pikemminkin yhdestä tarinasta, joka vain on pilkottu kolmeksi melko lyhyeksi kirjaksi (kunkin osan kesto noin kuusi tuntia). Jokaisessa osassa ratkaistaan itsenäinen rikosvyyhti, mutta varsinainen pääjuoni eli M-ryhmän salaisuudet ja se, miten Nora liittyy ryhmään, jatkuu saumattomasti osasta toiseen ja ratkeaa vasta kolmannen osan lopussa. Suosittelen siis lämpimästi kuuntelemaan tai lukemaan (sarja on ilmestynyt myös e-kirjana) koko trilogian yhteen menoon.

M-ryhmän ratkaistaviksi päätyvät rikokset ovat järjestään yhteiskunnallisesti merkittäviä, vaikka alkuun ei välttämättä siltä näytäkään. Ensimmäisessä osassa pienen Varbergin kunnanjohtaja löydetään raa’asti surmattuna Varbergin linnoituksen bastionista. Ruumis on aseteltu erikoisesti löytöpaikalle, mikä kiinnittää tutkijoiden huomion. Paikalta löytyy onnekkaasti myös johtolankoja, joiden avulla ryhmä pääsee pian poikkeuksellisen inhottavan rikosvyyhdin jäljille.

Toisessa osassa Louise Brobacke -niminen liikenainen löydetään kuolleena uima-altaastaan jalat ja kädet sidottuina nippusiteillä.  Käy ilmi, että Louise oli mukana useassa suuressa liiketoimintaprojektissa, joilla saattaa olla yhteys myös hänen murhaansa. Epäily saa vahvistusta, kun muitakin Louisen liiketoimintaan liittyviä ihmisiä murhataan. Jälleen M-ryhmä paljastaa laajan ja erittäin vastenmielisen rikosvyyhdin.

Tarinan edetessä alkaa yhä vahvemmin käydä selväksi, että Noran aikanaan Katrineholmissa tutkima ja hänelle potkut aiheuttanut tapaus liittyy jotenkin siihen, miksi hänet otettiin mukaan M-ryhmään. Jo kakkososassa hänen entinen työtoverinsa ottaa häneen yhteyttä ja vaatii saada tavata hänet salaa. Kolmannessa osassa M-ryhmä sitten saakin tehtäväkseen selvittää Katrineholmin oikeuspatologi Nils Sachsin kammottavaa murhaa. Sachsin toiminta on ollut keskeinen syy siihen, että Nora aikanaan joutui lähtemään Katrineholmista

.

M-ryhmä-trilogia on nopeatempoinen sarja. Sen yleistunnelma on synkän painostava, sillä kaikki ihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän ikäviä tai jopa vastenmielisiä. Noran ei kannattaisi luottaa kehenkään. Huumoria tai romantiikkaa sarjassa ei ole hitustakaan. Tiiviys ja nopeatempoisuus selittynevät ainakin osittain sillä, että sarja on alun perin kirjoitettu nimenomaan äänikirjoina julkaistavaksi.

Christina Larsson: M-ryhmä I – III (Sektion M I – III)
Suom. Pirjo Lintuniemi.
Word Audio Publishing 2020.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi. Kesto 5 h 31 min, 5 h 57 min, 6 h 10 min.

Mediakuunteluoikeus äänitiedostoihin.