Kjell Westö: Tritonus

Kirjavuoden huipennus on yleensä alkusyksy, sillä elokuun alun ja lokakuun loppupuolen välisenä aikana ilmestynee edelleen suuri osa kotimaisista uutuuksista. Jos kirjavuoteen osuu vielä Kjell Westön uutuusromaanin ilmestyminen, voikin jo puhua erinomaisesta kirjasadosta.

Tällainen erinomainen kirjavuosi on meneillään parhaillaan, sillä noin viikko sitten ilmestyi Westön odotettu uutuus Tritonus. Onnekkaana sain sen tuoreeltaan käsiini ja otin sen oitis luettavaksi ohi yhä pitenevän lukujonon. Lukusuunnitelmia näemmä tehdään täällä vain, jotta niitä ei sitten kuitenkaan toteuttaisi.

Tritonus osoittautuikin kovaksi palaksi. Ihan alkajaisiksi oli nimittäin guugletettava, mitä romaanin otsikko oikein tarkoittaa, koska sana vilahtaa tekstissäkin hetimiten. Wikipedia kertoo seuraavaa:

Tritonus on musiikillinen intervalli, joka on laadultaan ylinouseva kvartti tai sen enharmoninen vastine, vähennetty kvintti. Tritonus on tasavireisessä järjestelmässä kolmen kokosävelaskelen suuruinen (tri + tonus)…

Aivan. Täydellisenä musiikkimaallikkona (kuuntelen kyllä sujuvasti eri lajeja, mutta teoriasta en tiedä mitään) en tullut valaistuksi. Wikipedia-artikkelin toisessa kappaleessa mainitaan kuitenkin mielenkiintoinen yksityiskohta, joka nousee esiin romaanissakin:

Dissonoivan luonteensa vuoksi tritonusta pidettiin keskiajalla paholaisena musiikissa ("diabolus in musica"), ja sen käyttö oli pannassa.

Myös tämä tieto on mielenkiintoinen:

Huomiota herättävän ja "räikeän" luonteensa vuoksi tritonusta käytetään yleisesti myös hälytys- ja varoitussignaaleissa. Esimerkiksi paloautojen ja muiden hälytysajoneuvojen äänimerkissä vuorottelee usein kaksi tritonuksen päässä toisistaan olevaa säveltä.

Näillä eväillä lähdin sukellukselle Tritonuksen maailmaan, ja näin jälkikäteen mietittynä siinä onkin oikeastaan aika hyvä opastus. Romaanissa on massoittain musiikkipuhetta, joka meni monesti yli ymmärrykseni ja sai vähän nolostumaan, koska se paljasti oman musiikkisivistymättömyyteni jokseenkin raa’asti.

Jossain vaiheessa aloin toivoa, että teoksen lopussa olisi jonkinlainen teosluettelo, jonka avulla voisi paikata pahimmat puutteet. Myöhemmin tajusin, että kuunneltavaa ja opiskeltavaa todellakin riittää, ennen kuin voin alkaa puhua vaikkapa Mahlerin tai Sibeliuksen sinfonioista tuttavallisesti pelkkien numeroiden avulla niin, että oikeasti tietäisin, miltä ne kuulostavat ja millainen niiden rakenne tai luonne on.

Paholaisen läsnäolokin teoksen pohjavirrassa tuntuu monin tavoin. Päähenkilöt taistelevat omien demoniensa kanssa, ja sivujuonteina ovat äärioikeistolaisuuden nousu, pakolaiskysymys, terrorismi, ilmastonmuutoksen aiheuttamat epämieluisat ilmiöt elinympäristössä, tyhjenevä maaseutu ja jopa pandemiat. Toinen päähenkilö kapellimestari Thomas Brander on nimennyt hulppean (tai hirveän) talonsakin Casa Tritonukseksi. Eli ei vähä mitään!

Thomas Branderilla on absoluuttinen sävelkorva, ja hän rekisteröi automaattisesti ympäristönsä ääniä, kuten ovikellojen soiton, sävelkulkuina. Hälytysajoneuvojen ääntäkin romaanissa kuullaan niin nykyhetkessä kuin muistoissa. Niistä on Branderilla erittäin ikäviä kokemuksia muutaman vuoden takaa, eivätkä painajaiset ota hellittääkseen.

Tritonuksen päähenkilöt ovat keski-ikäisiä miehiä, joista tulee sattumalta naapureita ja sitä kautta vähitellen myös ystäviä. Kapellimestari Thomas Brander rakennuttaa ökytalon (koska mikään ei tunnu riittävän täyttämään sisäistä tyhjiötä) saaristoon kolmen lossimatkan taakse upealle merenrantatontille. Kansainvälinen ura ja vanhemmilta saatu perintö ovat tuoneet varallisuutta, joka näkyy kauas ja pistää ikävästi joidenkin silmään. Naapuri Reidar Lindellin Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi, mutta niin on miehen urakin lähikaupungin lukion koulukuraattorina.

Kummallekin miehelle musiikki on tärkeä osa elämää. Brander luonnollisesti elää musiikin tekemisestä, mutta Lindellille se on enemmän rakas harrastus. Mies soittaa jo aikoja sitten perustetussa Rainbow-nimisessä harrastebändissä, joka tekee satunnaisia tanssikeikkoja paikallisissa ravintoloissa.

Näiden kahden miehen maailmat tuntuvat olevan mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta yhdistäviä tekijöitä on lopulta tarpeeksi, kunhan ennakkoasenteet saadaan karistettua. Vaikeuksitta tämä ystävyys ei kuitenkaan synny, sillä kummallakin osapuolella on taipumusta melkoiseen omien tuntemusten ja vastapuolen sanomisten ja eleiden piilomerkityksien analysointivatulointiin.

Tritonus on hyvin miehinen romaani. Branderilla on takanaan joukko traumaattisia naissuhteita, joista viimeisimmästä hän ei tahdo päästä yli millään. Sitä edellinen on koitumassa hänen uransa tuhoksi. Lindell taas on leski, jonka rakastettu Madde-vaimo on äkillisesti kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Lindellin on ollut vaikea päästä yli vaimon kuolemasta, ja hän on nostanut tämän jonkinlaiselle jalustalle, ainakin tyttären mielestä. Uuden suhteen aloittaminen on vaikeaa.

Romaanin miljöö on pieni saaristolaispaikkakunta isomman yliopistokaupungin kupeessa. Mihin se reaalimaailman kartalla sijoittuu, jää auki. Myös ajankohta on epämääräinen, jossakin aivan lähitulevaisuudessa, kun pandemia vielä on hyvin tuoreessa muistissa mutta ei enää paljoa vaikuta ihmisten arkielämään.

Kuten alussa sanoin, Tritonus osoittautui kovaksi palaksi, joka ei suostunut helposti nieltäväksi. Paikoitellen lukeminen tuntui rämpimiseltä, kun miehet vuorollaan pyörittelevät omia pulmiaan mielissään ja kappaleet jatkuvat tautta aukeama aukeaman perään. Juonta on kovin vähänlaisesti, oikeastaan vain sivujuonet varsinaisesti etenevät. Sen sijaan aiheita tuntuu olevan runsaasti, ehkä jopa liiaksi asti. Musiikista minua enemmän ymmärtävälle romaani antanee enemmän, vaikka ei se minuakaan kylmäksi jättänyt. Vähän surumieliseksi pikemminkin.  

Kjell Westö: Tritonus (Tritonus)
Suom. Laura Beck.
Otava 2020. 445 s.

Arvostelukappale.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Hiraeth. Se tarkoittaa melkein samaa kuin nostalgia mutta ei aivan.
--- Kaipuuta paikkoihin joita ei ole koskaan ollutkaan.
Paikkoihin joista on vain uneksinut.

Kjell Westön uuden romaanin ilmestyminen on jo pitkään ollut odotettu tapaus suomalaisessa kirjamaailmassa. Rikinkeltainen taivas pääsi heti ilmestyttyään Mitä Suomi lukee -listalle peräti kaksinkertaisesti, sillä sen suomenkielinen versio oli elokuun 2017 myydyin kotimainen kaunokirja ja ruotsinkielinen Den svavelgula himlen on saman listan kymmenennellä sijalla. Harvoin kyseisellä listalla ylipäätään nähdään ruotsinkielisiä teoksia, saati sitten tällaista tuplaosumaa.

Westö on myös sekä lukijoiden että kriitikoiden suosiossa, ja tämänsyksyinen uutuus on saanut jälleen suosiolliset arviot muun muassa Helsingin Sanomissa. Samaan aikaan uutuuskirjan ilmestymisen kanssa edelliseen romaaniin Kangastus 38 perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa. Kirjallinen tapaus tarkoittaa Suomessa, että kirjailijaa myös haastatellaan eri medioissa ja tapahtumissa. Näkyvyyttä riittää, ja kirjasta on kerrottu jo vaikka missä ja mitä. Olen hankalan tehtävän äärellä. Onko minulla mitään uutta sanottavaa tästä romaanista, joka kirjailijan mukaan on jatkumoa Helsinki-romaanien sarjassa ja samalla todennäköisesti sen viimeinen osa?

Westön vahvuuksia ovat olleet tarinankerronta, tarkka ja perinpohjainen ajankuvaus, lempeä ja samalla syväluotaava henkilökuvaus sekä nostalginen perustunnelma ajallisesti laajakaarisissa romaaneissa. Kaikki tämä on tallessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa, eikä romaania odottaneiden tarvitse pettyä, enkä pettynyt minäkään. Suomenruotsalaisen elämäntavan Helsinki-keskeinen kuvaus imaisee jälleen maailmaansa myös kaltaiseni lukijan, jolla on omassa historiassaan päältä katsoen hyvin niukasti yhtymäkohtia romaanin minäkertojan elämän kanssa. Kosketuspintaa on kuitenkin yllin kyllin, kun hieman pintaa raaputtaa. Nostalgia ja hiraeth puhuttelevat jälleen.

Minäkertoja, joka jää kaiken jälkeen vaille nimeä (harmillisesti, kuten tätä juttua kirjoittaessani huomaan!), tavataan kirjan alussa Lauttasaaressa meren tuntumassa sijaitsevasta rivitaloasunnostaan. Joku on hiippaillut hänen asuntonsa liepeillä pahat mielessään, kuten myöhemmin käy ilmi. Kyseessä on ollut sama mies, joka hieman myöhemmin puukotti minäkertojan, keski-ikäisen kirjailijan entistä parasta ystävää Axel Rabellia hengenvaarallisesti.

Dekkarimaiset tapahtumat sysäävät viimein liikkeelle romaanin, jota mies on koettanut kirjoittaa pian kolmekymmentä vuotta, teoksen, joka kertoo Axelista, tämän sisaresta Stellasta ja kirjailijasta itsestään. On palattava alkuun, viattomiin lapsuuden päiviin 1960- ja 1970-luvuille, aikaan, joka muistoissa näyttäytyy kullanhohtoisena, vaikka siinä tietää aina olleen mustat varjoreunat. Kirjoittaminen on vaikeaa, sillä muistaminen pakottaa katsomaan suoraan itseen, omiin tekoihin ja vaikuttimiin, eivätkä ne ole läheskään aina kaunista nähtävää.

Alemman keskiluokan perheen poika tulee imaistuksi vaikutusvaltaisen Rabellin suvun vaikutuspiiriin kymmenvuotiaana, kun kirjailijan isä vuokraa vaatimattoman torpan meren rannalta läheltä Ramsvikin komeaa huvilaa. Ramsvikissä viettää kesäänsä saman ikäinen poika Axel Rabell pikkusiskonsa Stellan, äitinsä ja toisinaan isänsä vanhempien kanssa. Isä Jacob hoitaa menestyviä liiketoimia ulkomailla eikä näyttäydy huvilalla. Asetelma muistuttaa Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaania, joka nousi useaan otteeseen mieleeni tarinan edetessä (tästä muuten mainitsee myös Jokken kirjanurkka). Pojat ystävystyvät, mutta eivät ole milloinkaan tasavertaisia. Axelilla on aina yliote, ja kertoja tuntee olevansa riippuvainen Axelin suosiosta. Ramsvikistä muodostuu kertojalle jonkinlainen kultareunainen mennyt maailma, aurinkoisten ja onnellisten kesien onnela, jonne ei enää aikuisena ole pääsyä.

Yliote kertojaan on myös Stellalla, kirjailijan sielunkumppanilla. Pari rakastuu Ramsvikissä teini-ikäisinä, eikä rakkaus suostu kokonaan sammumaan koskaan, vaikka polttava intohimo lopulta taittuukin ystävyydeksi. Stellan hahmossa on jotain kovin tuttua Westön aiempien romaanien naishahmoista: kaunis ja rikas, älykäs ja itsevarma nainen, joka saa miehet rakastumaan itseensä epätoivoisesti. Suvun vanha raha antaa Alexille ja Stellalle varmuutta ja turvaa, vaikka perheellä omat synkät salaisuutensa onkin.

Rikinkeltainen taivas on lähes läkähdyttävän runsas teos. Viidenkymmenen vuoden aikajänne, kaveriporukan ystävyys- ja naiskuviot, perheet, suvut ja sukupolvet, talouselämän ja populaarikulttuurin muutosvirtaukset, kirjailijanuran nousut ja laskut, kirjoittamisen tuskat ja ilot kulkevat läpi hieman apeatunnelmaisen romaanin. Tietty tukkoisuuden vaikutelma tulee pitkistä, paikoin jopa sivun mittaisista kappaleista. Tärkeimpiin käännekohtiin palataan useaan otteeseen ja niitä analysoidaan huolella, jopa vatvonnaksi asti. Lukija ei pääse kovin helpolla, mutta lukukokemus on toki palkitseva jälleen kerran.

Päähenkilö, mieskirjailija, ei ole täysin miellyttävä ihminen. Naissuhteita määrittää aina Stella Rabell. Stellaan hän vertaa kaikkia elämänsä naisia ja Stellan takia muut saavat lopulta jäädä taakse. Mutta Stellan kanssa eläminen on käytännössä mahdotonta. Suhde on vaikea silloinkin, kun se saavuttaa huippukohtansa. Stella on liian itsenäinen ja mies aina jotenkin alakynnessä, ainakin omasta mielestään. Tasatakseen tilit on oltava uskoton, mikä ei tietenkään paranna tilannetta yhtään. Miehestä jää valitettavan itsekeskeinen vaikutelma, ja osuvasti Stella määritteleekin häntä sanalla hutsu. Fyysinen rakkaus on teoksessa vahvasti läsnä. Kehityskaari kulkee pojan heräävästä seksuaalisuudesta kokeiluineen kypsän miehen seestyviin tunnelmiin. Odottamatta rakkaus voikin muuttua platoniseksi ystävyydeksi ja olla silti täysin tyydyttävää.

Rikinkeltainen taivas siis alkaa dekkarimaisissa tunnelmissa. Miehen pihapiirin laidalla hiiviskelee tumma uhkaava hahmo, Alex Rabellin kimppuun hyökätään ja Stellan tytär Sandi katoaa. Muutenkin Rabellin perheen ympärillä kohistaan vuoden 2016 syksyllä. Miten tähän tilanteeseen on päädytty, selviää muistoja läpikäymällä. Muistelemisessa ja menneiden kaivelussa kirjailija onkin elementissään, onhan hän ammatiltaankin historianopettaja.

Rakenteellisena ratkaisuna loppusivuilla mukaan tulevat puukottajan viestin katkelmat vaikuttavat kummallisen ontuvilta. Tekojen motiivikin jää lopulta ohuesti perustelluksi, vaikka Westö vetääkin linjan kevään 1918 teloitusryhmään Ramslandetin pellon laidalla. Mikä saa ihmisen tekemään julmia tekoja? Miten teot vaikuttavat meihin ja jälkipolviin? ”Minä olen tekoni”, toteaa kirjailijan lapsuudenystävä Krister romaanin loppusivuilla.

Juuri käsistä laskettua kirjaa on hieman vaikea asettaa kohdalleen Westön tuotannossa. Lukukokemus oli hieman ristivetoinen, kuten ylle kirjoittamastani toivottavasti käy ilmi. Niin mielelläni kuin sukellankin kirjojen kautta tuntemattomiin nahkoihin, kuten tällä kertaa suunnilleen ikäiseni miehen elämään, olivat jatkuvat nukkumisjärjestelyjen ja toistuvien rakastelukohtausten kuvaukset turhauttavia. Kirjailijan työn raadollinen kuvaus taas kiehtoi, kun samalla koulutyön vain muutamalla maininnalla sivuuttaminen jäi harmittamaan. Myös jännite jäi jollain tapaa vaisuksi. Stellan ja kertoja raastava suhde ei ihan riittänyt kannattelemaan tarinaa, eikä se toki ainoa jännitteinen linja olekaan. Mutta kokonaisuus hajoaa sittenkin liikaa. Tullaanko lopussa liian lähelle nykyhetkeä? Onko Westö sittenkin parhaimmillaan nostalgian ja historian kuvaajana?

”Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa.”

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen, Schildts & Söderströms)
Suom. Laura Beck.
Otava 2017. 459 s.

Kjell Westön uutuusromaani Rikinkeltainen taivas on Turun kirjamessuilla Otavan lukupiirikirjana ensi sunnuntaina 8.10. klo 11.20 – 13.00. Lukupiirit ovat messulipun lunastaneille avoimia tilaisuuksia, jotka kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Kirjailija itse on paikalla kertomassa kirjastaan ja osallistumassa keskusteluun, jota vetää paikalle varta vasten kutsuttu lukupiiri tai sen edustajat. Yleisö saa myös mieluusti osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä. Itse olen paikalla kutsuttuna somelähettiläs-kirjabloggaajana, ja istun yleisön seassa tehtävänäni jakaa tapahtumaa somekanavissani sekä myös mahdollisesti osallistua keskusteluun. Olen tätä varten saanut kirjasta arvostelukappaleen ja julkaisen tämän jutun samaan projektiin liittyen.

Lukupiirissä rauhalliselle keskustelulle on varattu ruhtinaallisesti aikaa verrattuna messuille muuten tyypilliselle kiireelle ja hälinälle. Rikinkeltainen taivas vaikuttaa runsaudessaan oivalliselta lukupiirikirjalta, ja odotan keskustelulta paljon. Suosittelen lämpimästi!

Muutenkin sunnuntaina voi messuilla halutessaan vetää jonkinlaiset Westö-överit, sillä suosittu esiintyjä on nähtävissä ja kuultavissa ainakin:

klo 10.20 – 10.40 Kuisti-lavalla, suomentaja Laura Beck ja Westö keskustelevat
klo 13.20 – 13.40 Agricola-lavalla (messujen päälava)

Toinen Otavan lukupiiri on lauantaina 7.10. klo 13.20 – 14.20 ja silloin käsittelyssä on Rosa Liksomin Everstinna.

Olin somelähettiläs-kirjabloggaajana mukana viime vuonna Enni Mustosen Ruokarouvaa käsittelevässä lukupiirissä.

Turun kirjamessujen ohjelma löytyy täältä. Tapahtumalla on omat Facebook-sivut.

***

Syksyn kirjamessukuume on kovassa nousussa, ja siihen lääkkeeksi tänään sunnuntaina 1.10. järjestän messulippuarvonnat sekä blogini Facebook-sivulla että Twitter-tilillä. 

Jos siis seuraat Kirsin kirjanurkkaa Facebookissa, voit tämän päivän aikana osallistua kahden Turun kirjamessujen päivälippupaketin arvontaan. 

Kirsin kirjanurkan Twitter-seuraajille on arvottavana yksi päivälippu Turun kirjamessuille. 

Arvon kummatkin palkinnot tänään su 1.10.2017 klo 21.00 mennessä osallistuneiden kesken, jotta liput ehtivät postitse voittajille messuihin mennessä. 

Onnea arvontoihin!
Toivottavasti näemme Turussa!

Kjell Westö: Lang ja vanhan kirjan päivä kirjablogeissa

Kirjabloggaajien someyhteisössä viriteltiin alkuvuodesta tempausta kirjan valitettavan lyhyen elinkaaren pidentämiseksi tai ainakin asian esille nostamiseksi. Päätimme lukea ja blogata vanhasta kirjasta Mikael Agricolan kunniaksi eli tänään. ’Vanha kirja’ määriteltiin hyvin väljästi. Mieluiten kirja saisi olla sellainen, jota ei enää saa kirjakaupasta, ei edes alennusmyynnistä. Kuitenkaan juttua ei suljeta pois tempauksesta, vaikka jonkin kirjakaupan alelaarista kirjan vielä joku löytäisikin.

Päätin osallistua tempaukseen, koska lukea piti vain yksi kirja sitä varten. Olen nimittäin huomannut, että pitemmät haasteet jäävät minulta valitettavan helposti kesken. Luettavaa tulvii maailmaan sellaisella vauhdilla, että en malta pysytellä missään lukusuunnitelmissa vaan haluan vapaasti ajelehtia virran mukana. Välillä tosin taidan juuttua akanvirtaan, mutta ei se haittaa.

Osallistumispäätöstä tehdessäni päätin myös, että valitsemani vanhan kirjan on jo oltava hyllyssäni. Siellä nimittäin lymyilee kokonainen armeija lukemattomia helmiä. Halusin myös, että valintani kohde olisi kotimainen teos. Agricolan kunniaksi palkitaan tänään kääntäjiä, joten valintani on senkin puolesta onnistunut. Kjell Westön Lang on nimittäin kotimainen käännösromaani vuodelta 2002.

Westö on ollut suosikkejani pitkään. Tykästyin aikoinani hänen läpimurtoromaaniinsa Leijat Helsingin yllä, vaikka en tainnut siitä vielä silloin kovin paljoa irti saadakaan. Olen keräillyt hänen kirjojaan sen jälkeen hyllyyni, vaikka seuraava lukemani olikin Missä kuljimme kerran. Se olikin sitten rakkautta ensi lukemalta.

Juuri Langin luettuani Westön keväinen kirjakiertue hipaisi sen verran läheltä, että päätin ’uhrata’ arki-illan kirjailijaa kuuntelemalla. Kun vielä sain yhdistettyä tilaisuuteen hyvän ystävän tapaamisen (kiitos vain seurasta, Tuulia!), oli päätös kaikin puolin onnistunut. Olen ollut Westöä kuuntelemassa aiemminkin, joten tiesin odottaa antoisaa iltaa. Westö on miellyttävä puhuja ja esiintyjä. Viimeksi kuulin häntä kotikaupunkini kirjaston isossa salissa, joka oli ääriään myöten täynnä. Työkaupunkini pääkirjaston iso sali täyttyi myös, ennätysmäisesti jopa. Koska minulla on jo kirjailijan signeeraus Älä käy yöhön yksin -romaanissa, otin nyt mukaani Missä kuljimme kerran. Kangastus 38 kun on lainassa jossakin. Aina menen yhtä lukkoon noissa tilanteissa! Pitäisi osata sanoa jotain fiksua ja kivaa, mutta suusta ei tule yhtikäs mitään, korkeintaan surkeasti pihisty ’kiitos’.

Kjell Westö lukee kirjaansa lohjalaisille.

Westö kertoi tuotantonsa jakautuvan karkeasti kahtia. Toinen puoli on historiallisia romaaneja, jotka sijoittuvat vuosisadan alusta toiseen maailmansotaan, toinen puoli taas ajoittuu maailmansodasta suurin piirtein nykypäiviin. Ainoa poikkeus romaanituotannosta tästä säännöstä on Lang, joka on aikalaisromaani. Kirjailija muuten paljasti, että seuraavaksi olisi tulossa myös aikalaistarina. Mielenkiinnolla odotan!

Lang on määritelty dekkarimaiseksi psykologiseksi trilleriksi, jossa in noirin vaikutteita. Ei määritelmä pieleen pahasti menekään. Jostain senkaltaisesta on kyse. Kirjan minäkertoja on mieskirjailija, joka on julkaissut muutaman lähihistoriaan sijoittuvan romaanin. Hänen hyvä nuoruudenystävänsä Lang on myös aloittanut kirjailijana mutta siirtynyt sitten televisioon ja on parhaimmillaan ollut suositun talk show’n juontaja, julkkis ainakin Helsingin mittakaavassa. Romaani alkaa kohtauksella, jossa kertojan puhelin soi keskellä yötä. Lang pyytää kertojaa avukseen. On haudattava ruumis.

Tämän jälkeen palataankin ajassa taaksepäin. Kertoja vihjailee nykyhetkestä, jossa Lang on suorittamassa rangaistustaan vankilassa. Kertojan tehtävä on selvittää lukijalle ja muulle yleisölle, mitä tapahtui ja miksi. Kuvioissa on ollut kohtalokas nainen, Sarita, johon Lang on hullaantunut täysin. Suhde osoittautuu kuitenkin varsin vaaralliseksi, vaikka Lang ei ole merkkejä huomannutkaan – tai halunnut niitä huomata. Lopussa ympyrä sulkeutuu ja palataan alkutilanteeseen. Arvoitus on ratkaistu, eli tiedämme, mitä tapahtui ja miksi.

Lang ei ole parhaita Westön teoksia, ei lähelläkään. On oikein hyvä, että en sitä aikanaan hankittuani heti lukenut, sillä olisi voinut koko kirjailijan tuotanto ruveta tökkimään. Mielenkiintoinen kokeilu se kuitenkin on, ja siinä ovat nähtävissä monet Westön kirjoissa esiintyvät teemat ja aihelmat. Kangastuksessakin on trillerijuoni, mutta se on jo aivan toisentasoinen kuin Langissa. Kirjailija kertoi pelkäävänsä, että huomaisi jonakin päivänä kirjoittamisessa kehittymisensä pysähtyneen. Vielä ei ole moisesta huolta, ei ainakaan,  jos vertaa vuonna 2002 ilmestynyttä Langia kolmeen uusimpaan teokseen.

Kjell Westö: Lang (Lang)

Otava 2002. Suom. Katriina Savolainen. 254 s.

Ostettu itselle.

Vanhan kirjan päivässä mukana ovat ainakin Jane, Marile, Suvi, Niina T., Margit, Linnea, Shimo Suntila, Maria, Annami, Mari Saavalainen, Marissa Mehr, Sara, Stazzy, Taika, Tuulevi, Norkku, Velma, Arja sekä varmasti moni muukin. Lisää linkkejä löytyy Kotimaiset kirjablogit FB-sivulta.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 15.12.2013

Jouluun lienee ladattu juhlapyhistämme eniten erilaisia odotuksia ja paineita. Kaiken pitää olla täydellistä, komeroitten ja ullakon siivottuina ja lapset kauniisti puettuina laulelemassa kuusen ympärillä. Mainokset lataavat lisää paineita idyllisine kuvineen onnellisista sukuillallisista, joissa suloiset vanhukset ja silkkihapsiset lapset yhdessä syövät (äidin valmistamaa) lipeäkalaa itse valettujen kynttilöiden lempeässä valossa. Aattoillan kääntyessä kohti yötä koko perhe pelaa sovussa uutta lautapeliä tai lojuu uusissa yöasuissaan lukemassa pukin tuomia kirjoja samalla herkkuja somasti napostellen. Huomaa myös äidin viimeistelty meikki ja isän seksikäs parransänki.

Totuus vain on usein jotain ihan muuta. Idylli saattaa olla kaukana joulunvietosta tai se jää ainakin lyhyemmäksi ja jotenkin laimeammaksi kuin naistenlehtien kauniissa tunnelmakuvissa. Itse olen aina ihmetellyt, missä välissä kaikki ehtivät lukea lahjaksi saadut kirjat joulunpyhien aikana. Eihän siinä realistisesti ajatellen niin hirveästi ylimääräistä aikaa yleensä ole. Aatto kuluu vielä valmisteluissa ja ’pakollisissa’, perinteisissä kuvioissa. Käydään joulusaunassa ja hautausmaalla, syödään, avataan paketteja ja seurustellaan. Kun kaikki ’pakollinen’ on tehty, on ainakin meidän perheessämme harvalla enää voimia keskittyä kirjaan. Pyhät kuluvat usein sosiaalisten suhteiden hoitamiseen ja muuhun mukavaan. Kaksi vuotta sitten Tapani-myrsky vei meiltä sähköt kahdeksi päiväksi ja osoitti senkin, kuinka hankalaa on lukeminen kynttilän tai taskulampun valossa. Aikaa olisi kyllä ollut.

Olen ollut työni ansiosta vuosikymmeniä siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut aina niin sanotut välipäivät lomaa, usein ihan loppiaisen yli asti. Niinä joutilaina välipäivinä olen oikeasti ehtinyt uppoutua kirjoihin sillä mainosten ja naistenlehtien kuvaamalla tavalla tuntikausiksikin kerrallaan. Takavuosilta muutamaan kirjaan on lähtemättömästi liittynyt tietty kuusentuoksuinen tunnelma, joka nousee mieleen, kun muistelen kyseisiä teoksia.

Usein olen hankkinut nämä uppoutumiskirjat itse itselleni lahjaksi tai pyytänyt joskus jopa kaupassa sormella osoittaen (”Tuon haluan lahjaksi! Osta.”) mieheltä joululahjaksi. Itse hankin ainakin Siri Hustvedtin ensimmäisen suomennoksen Kaikki mitä rakastin. Olin lukenut lehdistä useitakin kiittäviä arvioita ja kirjailijaa myös haastateltiin tiheään noihin aikoihin suomalaisissa lehdissä. Sain palkkioksi ammattiyhdistyksen aktiivitoiminnasta pienen lahjakortin kirjakauppaan, ja kävin sillä lunastamassa tämän kirjan itselleni heti joulun jälkeen. Vuosi oli 2007, ja muistan varsin hyvin vieläkin tuolloiset lukutunnelmat.

Ennakko-odotukseni olivat aika korkealla, enkä pettynyt yhtään. Suorastaan hurahdin kirjaan ja uppouduin sen maailmoihin antaumuksella. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini uudenvuoden aattona näin: ”Kerrankin kunnon tarina, jossa on sekä syvyyttä että laajuutta.” Jätän tästä pois juoniselostuksen, joka pilaisi kirjan sellaisilta, jotka eivät sitä vielä ole lukeneet, mutta olen päättänyt muistiinpanoni näin: ”Kirjassa viehätti monikin asia. Henkilöt ovat mielenkiintoisia mutta realistisen tuntuisia. Heillä on historia. He ovat kiinnostuneita älyllisistä asioista. Hustvedt saa henkilöiden kautta myös valotettua teemojaan. Violet tutkii mm. hysteriaa ja muita vastaavia sairauksia. Niiden kautta Markin toimintakin saa lisää syvyyttä.”

Jälkikäteen ja kriittisesti ajatellen kirjassa on toki heikkoutensa. Erityisesti loppuosa on varsin hurjaa menoa, joka ei ole kaikkia kirjan lukeneita viehättänyt. Itse kuitenkin rakastuin kirjaan ehdoitta. Uskon myös, että osansa oli juuri sillä, että saatoin lukea kirjan lähes yhteen menoon, kunnolla keskittyen ja nautiskellen. Hustvedtista tuli kerta heitolla suosikkikirjailijani, vaikka myöhemmin suomennetut teokset eivät enää olekaan vetäneet vertoja tälle lukukokemukselle.

Vuonna 2008 sain joululahjaksi Ken Follettin järkälemäisen Maailma vailla loppua. (Tätä kirjaa osoitin sormella miehelle kirjakaupassa.) Lapset ivallisesti nimesivät teoksen Kirjaksi vailla loppua, mutta loppu tuli siitäkin kiitettävän nopeasti, sillä olen päivännyt muistiinpanoni jälleen uudenvuoden aattona. Sivuja jättiläisessä on 1078.

Taas ennakko-odotukset olivat korkealla, sillä muistikuvissani leijui vuosientakainen ahmimiskokemus Follettin Taivaan pilarien äärellä. Kyseessähän on tavallaan jatko-osa tuolle romaanille, vaikka oikeastaan voisi varmaan puhua ennemminkin sisar- tai rinnakkaisteoksesta. Vain tapahtumapaikka on sama Kingsbridge. Olen kirjannut muistiin keskeisimpiä juonikuvioita, mutta ne ovat nykysilmilleni melkoisen mitäänsanomattomia. Muistiin on vain jäänyt, miten kirja imaisi mukaansa kuin pyörremyrsky. Oivallinen välipäivien sulostuttaja! Minulla on muuten nyt omassa hyllyssä myös Taivaan pilareista otetun uuden painoksen versio. Kirjat painavat varmaan yli kaksi kiloa yhteensä… Jonakin jouluna voisin ne lukea vielä uudelleenkin. Ehkä.

Myös Kjell Westön romaanit Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin ovat olleet minun joulukirjojani. Kummankin parissa olen viihtynyt mainiosti, joskin ensin mainittu on edelleen oma Westö-suosikkini. Näidenkin kirjojen tyyli on sellainen, että rauhallinen ja uppoutumisen mahdollistava lukuaika ovat niille eduksi.

Tämän joulun uppoutumiskirja on vielä valitsematta. Se voisi olla jompikumpi jo aikoja sitten kirjastoista laahaamistani ja yhä uudelleen lainaamistani kirjoista. Ne ovat Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Iris Murdochin Hyvä oppilas. Kummatkin olen lainannut blogisuositusten perusteella. Poplaari-blogin Pekka on esitellyt perusteellisesti Murdochin tuotannon. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa! MacDonaldin kirjasta taas löytyy hyvä bloggaus esimerkiksi Lumiomena-blogista. Myös kovasti kehuttu uutuuskirja Hugh Howeyn Siilo kiinnostaa monesta syystä, ja se vaikuttaisi olemukseltaan hyvinkin uppoutumiskirjaksi sopivalta. Kirjan on esitellyt mm. Booksy.

Mikä on ollut Sinun mieleenpainuvin joulukirjasi? Mitä aiot lukea tulevana jouluna? Entä mitä suosittelisit minulle täksi jouluksi?

Joulun ja uppoutumisen kunniaksi 

loppuun vielä arvonta. Koska joulu jo kolkuttelee niin lähellä, on osallistumisaika ennätyslyhyt: vain tämän päivän (15.12.) klo 18.00 asti. Arvon Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan äänikirjana (16 cd:tä, kesto lähes 20 tuntia, lukijana Leena Pöysti) ja Me, Keisarinnan perinteisenä paperikirjana. 

Molemmat ovat arvostelukappaleina saatuja ja käytettyjä (äänikirja on kuunneltu pariin kertaan, kirja luettu kerran), mutta siistikuntoisia. Kirjat lähtevät siis samalle henkilölle, joten kuunneltavaa ja luettavaa riittää hyvin niin joulunpyhiksi kuin välipäiviksikin. Osallistuminen tapahtuu perinteisesti eli alle kommentin jättämällä. Muista mainita kommentissasi, että haluat osallistua arvontaan. Vain maininnan sisältävät kommentit osallistuvat! Jos osallistut anonyymina, jätä kommenttiin myös nimimerkki, jolla sinut tunnistaa. Arvon kirjapaketin vielä tänä iltana, ja mitä pikemmin saan voittajan yhteystiedot, sen pikemmin saan myös paketin postiin.

***
Arvonta on nyt suoritettu. Laskujeni mukaan arvontaan halusi osallistua kaikkiaan 26 henkilöä! Mahtavaa! Aikaa oli niukalti, mutta kirjapaketti selvästikin kiinnostava. Armoa tuntematon ja lahjomaton Onnetar antoi tällä kertaa voiton - Aletheialle! Onnittelut! Laitathan yhteystietosi nopsaan minulle osoitteeseen kirsi.htnn (at) gmail.com 

Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille sekä kaikille teille, jotka halusitte jakaa joululukemiskokemuksenne kanssani! Todella kivoja muistoja. Ryhdynkin tässä vastailu-urakkaan!

***

Tämä juttuni on osa kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria 2013. Eilen kalenteri aukesi blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, ja huomenna Pinon päällimmäinen -blogissa. Mukavaa joulunodotusta kaikille!

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön Finlandia-palkittu romaani Missä kuljimme kerran on lempikirjojani, kuten olen varsin monessa yhteydessä jo kertonutkin. Sen jälkeen olen lukenut Westön tuotannosta vain teoksen Älä käy yöhön yksin, jonka laveus ja tunnelma miellyttivät myös, vaikkakaan eivät tehneet MKK:n veroista vaikutusta. Ensimmäinen kosketus on kuitenkin jo vuosien takaa, jolloin luin Leijat Helsingin yllä. Siitäkin muistan pitäneeni ja varmasti niin olikin, sillä olen hankkinut sittemmin monet Westön kirjat hyllyyni odottamaan lukuvuoroaan. Leijat voisin oikeastaan lukea uudestaan, sillä sen luin varmaankin turhan nuorena.

Odotin siis jo varsin malttamattomana Westöltä uutta romaania (vaikka vanhojakin on rästissä!). Kun Readberry huhuili Facebookissa esilukijaa Kangastus 38:lle, tartuin oitis syöttiin ja minua onnisti. Olin kuitenkin päättänyt jo etukäteen hankkivani kirjan itselleni perinteisenä kovakantisena versiona, joten aloitin kirjan verkossa mutta luin suurimmaksi osaksi paperista kirjaa ja kävin vain lisäilemässä keskustelunaloituksia verkkoon. Harmikseni kukaan muu ei ehtinyt mukaan keskusteluun ennen kuin pääsin loppuun, vaikka tarkoituksella säästelin kirjaa ja luin vain luvun tai pari päivässä – lopussa tosin annoin sitten jo mennä.

Nimensä mukaisesti Kangastus 38 sijoittuu vuoteen 1938. Kirjan takaosassa kirjailija lyhyesti avaa kirjan nimeä, mutta se jäi ainakin minulle silti hieman arvoitukseksi. Pidän sitä myös hankalana. Onko vuoteen viittaava (?) luku nimessä tarpeen? Minusta ei. Tapahtumapaikkana on tuttuun tapaan Helsinki, jonka kuvaamiseen kirjassa käytetään paljon aikaa. Olympiastadion valmistuu ja vihitään käyttöön, Munkkiniemi on hiljaista ja syrjäistä esikaupunkialuetta.

Ajankohta on valittu taiten. Eurooppa on jo kaaoksen partaalla: Espanjassa soditaan, Saksa laajenee vääjäämättä. Neuvostoliitossa Stalinin ote kiristyy. Kaikesta tästä ainakin suomenruotsalaiset piirit pääkaupungissa ovat hyvinkin tietoisia. Saksalaismielisyys on suosittua, samoin siihen liittyvät ääri-ilmiöt. Juutalainen juoksija voittaa stadionilla, mutta saa neljännen sijan. Liberaalin artikkelin lehteen kirjoittanut lakimies mukiloidaan keskustassa. Ajat ovat levottomat ja kireät. Väkivalta purkautuu esiin pinnan alta yhä useammin. Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut kaksikymmentä vuotta. Aika voi tuntua pitkältä, mutta ei sitä ole. Mikään ei ole unohtunut. Sekasortoisen ajan tapahtumista vaietaan, mutta ne muistetaan kyllä. Ja ne vaikuttavat.

Kangastus on erilainen kuin kaksi edellistä Westön romaania. Fokus on tarkempi, eikä nyt yritetä kuvata kokonaisia sukupolvien ketjuja. Tarkastelupiste on vuodessa 1938, mutta taaksepäin katsotaan usein, ainakin sinne kahdenkymmenen vuoden taakse. Henkilöitä on tälläkin kertaa paljon, kokonainen Keskiviikkokerhollinen rouva Wiikin lisäksi, mutta vain kaksi heistä on keskiössä: asianajaja Claes Thune ja hänen konttoristinsa rouva Milja Matilda Wiik.

Thune on eroamassa, ja vaimo on jo muuttanut pois yhteisestä kodista. Pahimmin koskee, että vaimo on Thunen parhaan ystävän Robi Lindemarkin rakastajatar. Lisäksi hän on julkaissut varsin rohkean eroottisen novellikokoelman, joka hämmentää pääkaupungin sisäpiirejä. Kaikesta tästä huolimatta sovinnollinen ja rauhallinen Thune haluaa pysyä Robin ystävänä ja jatkaa Keskiviikkokerhon toimintaa. Herraseurue kokoontuu kerran kuussa keskustelemaan ja nauttimaan virvokkeita. Siinä lyhyesti kerhon toimintaperiaate. Kuuden miehen joukko koostuu varsin erilaisista miehistä, ja yhä kuumeneva politiikka aiheuttaa jo suoranaista kiistelyä kokoontumisissa.

Mielenkiintoisempi kuin Thune on salaperäinen rouva Wiik, jolla tuntuu olevan useampikin persoonallisuus: huoliteltu ja miellyttävä rouva Wiik, maanläheinen ja tavallinen Matilda sekä hallitsematon Miljaneiti. Rouva Wiikillä on monenlaista salattavaa menneisyydessään. Missä on hänen aviomiehensä herra Wiik? Miksi hän on joutunut lähtemään edellisestä toimestaan? Ennen kaikkea mitä hän on kokenut sodan aikana? Jotakin tapahtuu eräänä sumuisena kevätiltana, kun Keskiviikkokerho kokoontuu Thunen toimistolla. Matilda tunnistaa välittömästi erään kerholaisista menneisyytensä painajaiseksi. Mies ei kuitenkaan tunnu tajuavan, kuka rouva Wiik on. Tämän yllättävän tapaamisen ympärille romaanin juoni rakentuu.

Tarina kehkeytyy hitaasti ja hyvin westömäiseen tyyliin rönsyilevästi. Selvästikin ajankuvan luomiseen on panostettu paljon, ja lopputulos on nautittava, jos vain lukija malttaa mielensä ja rauhoittuu aistimaan tunnelmia. Psykologista silmää Westöllä on myös. Henkilöt vaikuttavat uskottavilta ja tosilta. Mielenterveyttä ja sen järkkymistä käsitellään monelta suunnalta, ja se myös perustelee romaanin yllättävänkin rajun loppuratkaisun.

Minusta Kangastus asettuu omalla tavallaan MKK:n pariksi, jonkinlaiseksi sisarromaaniksi. Samaahan on sanottu Leijoista ja ÄKYY:stä. Kirjaparin teemat ovat hyvin läheiset. Molemmissa tarkastellaan sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöiden elämään. On turha kuvitella, että kauheudet voi vain lakaista näkymättömiin ja jatkaa elämää kuin ei mitään. Menneisyys ei hellitä, ainakaan, jos asioita ei selvitetä ja tilejä tasata kunnolla.

Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38)

Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013. 334 s.

Readberryn e-kirja veloituksetta käytössä esilukijuutta vastaan. Paperikirjaversio ostettu kirjakaupasta.

Missä kuljimme kerran kirjana ja tv-sarjana

Jacob Öhrman Eccuna.
Kuva Ylen sivuilta.

Suhteeni Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran on pitkä ja lämmin. Luin kirjan ahmien melko tuoreeltaan vuoden 2007 alussa. Sehän ilmestyi vuonna 2006 ja voitti Finlandian. Aiemmin olin lukenut Westöltä vain romaanin Leijat Helsingin yllä, mutta kirjoja oli karttunut silti hyllyyn. Aikomus siis oli ollut lukea enemmänkin, aikaa vain ei ollut löytynyt. Tilanne on lähes sama edelleen. Nyt luettuna on lisäksi vain Älä käy yöhön yksin, jonka ahmin nauttien.

Muistiinpanoistani löysin seuraavan merkinnän Missä kuljimme kerran -romaanista, joka on päivätty 29.1.2007:

Kirjassa kerrotaan katkelmallisesti tapahtumista pääkaupungissa 1900-luvun alkuvuosikymmenillä aina maailmansodan puhkeamisen kynnykselle asti suomenruotsalaisten näkökulmasta. Mukana on ylempää keskiluokkaa, mutta myös ihan työläisiä, joiden äidinkieli on ruotsi. Ruotsinkielisyyttä korostetaan selvästi, ja juopa suomenkielisiin on syvä, edes juorut eivät ylitä kuilua kovin helposti.

Mukana on suuri joukko ihmisiä, joiden tiet risteävät ennemmin tai myöhemmin tarinan edetessä. Alussa ihmisten muistaminen ja yksilöiminen tuottaa vaikeuksia. Esim. Henning, joka on loppupuolella kirjaa keskeisessä roolissa, on alussa vain törkeästi käyttäytyvä nuorukainen, ja on vaikea muistaa, että kyseessä tosiaan on sama henkilö.

Mielenkiintoista on se, miten kirjassa käy ilmi, kuinka kansainvälinen kaupunki Helsinki oli vuosisadan alussa. Mukana on saksalaisia, venäläisiä jne., eikä kukaan pidä sitä erityisenä. Myös juutalaisilla oli kaupungissa oma luonnollinen paikkansa. Tähän sekamelskaan suomenruotsalainen väestö sujahtaa kuin huomaamatta.

Kirjan juoni on oikeastaan Suomen historia kyseisenä aikana. Westö vain kertoo, miten hänen henkilönsä ajan kokivat ja elivät. Keskeinen tapahtuma oli tietysti sisällissota, joka ei voinut jättää ketään ulkopuoliseksi, halusipa tai ei. Esimerkiksi itsenäistymiseen ei kiinnitetä juurikaan huomiota, koska se ei vaikuttanut tavallisiin ihmisiin niin syvästi kuin sodan tapahtumat.

Kirjan henkilöt selviytyvät sodasta vaihtelevalla menestyksellä. Eccu joutuu kokemaan liian kauheita asioita, joita hänen herkkää mielensä ei kestä. Kaikki hänelle sen jälkeen tapahtuva heijastuu sodan raakuuksista. Cedric taas saa sodasta lisää pontta muutenkin kieroon kasvaneelle sielulleen ja hänestä tulee lähes läpikotaisin paha ihminen. Merkillepantavaa on, että hän on mukana muiluttamassa ystäväänsä Ivaria, joka ei voi koskaan antaa tapahtumaa anteeksi. Cedricille tapaus kuitenkin merkitsee käännettä.

Kirjan vaikuttavimpia henkilöitä ovat kuitenkin Lucy ja Allan, jotka jossakin vaiheessa ovat myös epäsuhtainen pari. Lucyn elämän tuntuu suistavan raiteiltaan mitättömän pieni tapaus Henningin kanssa. Henning lörpöttelee tapauksesta ja Lucyn maine on mennyttä. Hän kuitenkin elää varsin itsenäistä elämää sen ajan naiseksi. Rahasta on tietysti hyötyä.

Allanin kanssa eletty suhde lähentelee hyväksikäyttöä. Tarina päättyy Allanin kannalta kovin onnettomasti, kuten epilogista käy ilmi.

Kirjassa miellyttää sen eeppisyys, pitkä kaari, jossa seurataan kiinnostavia elämänkohtaloita pitkään. Koko ajan läsnä on myös muuttuva Helsinki, jota on kuvattu rakastavasti ja palvoen. Westö on onnistuneesti lisännyt kirjan kiinnostavuutta perehtymällä mielenkiintoisiin ajan ilmiöihin henkilöidensä kautta: tennis, jalkapallo, autot, valokuvaus, opettamien ja toimitustyö, jazzmusiikki, kieltolaki, kartanoelämä jne. on kuvattu yksityiskohtaisesti mutta samalla vetävästi.

Lopussa Westö ottaa kantaa myös kirjojen henkilönimien valintaan. On terveellistä muistuttaa, että kirjan henkilöt ovat kuvitteellisia, koska mukana vilahtelee myös oikeita, historiallisia henkilöitä.

Olen siis ollut aika varauksettoman ihastunut, vaikka tiedän, että monet lukijat ovat olleet toistakin mieltä. Henkilöitä on liikaa, samoin teemoja ja aiheita. Mutta ei siis minun mielestäni.

Olin myös katsomassa kirjaan perustuvan näytelmän Helsingin kaupunginteatterissa. Muistikuvani teatterikokemuksesta ovat valitettavan hatarat. Pidin, sen muistan. Mukana oli koko joukko hyviä näyttelijöitä, kuten Pekka Valkeejärvi ja Leena Uotila. Näytelmän hankaluutena oli ainakin se, että lähes kaikilla näyttelijöillä oli lukuisia rooleja, joten aika tarkkana sai katsomossa olla. Varmasti kirjan tarinan tuntemisestakin oli iloa. Vaikka näytelmä on ajat sitten poistunut ohjelmistosta, siitä voi vielä lukea teatterin nettisivuilta. Siellä on mm. lyhyt Kari Heiskasen (ohjaaja) ja Kjell Westön haastattelu näytelmän tekemisestä ja linkkejä lehtiarvioihin.

Suhde kirjaan lämpeni uudelleen keväällä 2011, kun kuuntelin kirjan äänikirjaversiona. Vaikka henkilöitä on edelleen paljon ja aikajänne pitkä, perustarinan tuttuus auttoi niin paljon, että kuuntelu sujui kitkatta. En tiedä, kannattaako kirjaan tutustua ensimmäistä kertaa äänikirjamuodossa. Ainakin pitää olla aikaa, jotta voi kuunnella pitkähköjä jaksoja kerrallaan. Vasta tällä kierroksella minulle oikeastaan aukeni, kuinka peruuttamattomasti kansalaissodan kauheudet vaikuttivat esimerkiksi Eccuun, Ivariin ja Cediin. Oman äänikirjani lainasin kirjastosta cd-versiona, jota voi ostaa mm. Otavan sivuilta. Äänikirjan voi myös edelleen kuunnella ilmaiseksi Kotilieden nettisivuilta. Lukijana äänikirjassa on miellyttävä-ääninen Eero Saarinen.

Vuoden 2011 syksyllä kirja sai taas runsaasti huomiota, kun Helsinki-filmi teki sen pohjalta elokuvan ja tv-sarjan. Elokuva ei mitään kovin mairittelevia arvioita saanut, enkä sitä ehtinyt käydä katsomassa. Hesarin Leena Virtanen kuvailee elokuvaa litteäksi. Ei kovin mairittelevaa.

Vuodenvaihteen molemmin puolin FST5 kuitenkin esitti samasta materiaalista kootun kuusiosaisen, yhteensä viisituntisen sarjan. Sitä kehuttiinkin muistaakseni jossain, eikä mielestäni ihan syyttä. Esitystahti oli melkoinen, kaksi osaa viikossa, joten jouduin turvautumaan tallentamiseen. Sitten jotenkin vielä sössin ja unohdin tallentaa viimeisen osan. Onneksi Ylen Areenassa sarjan jaksojen katseluaika on 30 päivää, joten vielä ehtii katsoa vaikka kaikki. Ongelmia tosin oli ainakin minulla. Yhteys pätki toivottomasti, enkä löytänyt mistään suomenkielistä tekstitystä. Taas sai huomata, että edes vähäisestä ruotsin kielen taidosta ei ainakaan haittaa ole.

Sarjan äärellä nautiskellessa mieleen tuli monenlaista. Ensinnäkin kohtuupaksun romaanin siirtäminen filmille on melkoinen urakka. Viisituntinenkin versio on melkoista laukkaa, ja monia tärkeitäkin yksityiskohtia on ymmärrettävästi jätetty pois. Sen siis hyväksyn mukisematta. Mutta en anna anteeksi sitä, että alkuperäisen tarinan tärkeitä yksityiskohtia on muutettu. Koko idea katoaa! Esimerkiksi kirjassa Lucyn elämä saa oman tumman reunuksensa täysin viattomassa kohtauksessa, jossa hän Henningin kanssa treffeillä suudellessaan vahingossa koskettaa tämän housunetumusta. Sikamaisesti Henning juoruaa tästä ja mm. Cedric saa kuulla sen. Cedi alkaa halveksua sisartaan, jonka maine tämän välikohtauksen vuoksi menee pilalle pienissä helsinkiläisissä piireissä. Tv-sarjassa kosketus tapahtuu Eccun kanssa!! Kääk. Olisi kannattanut karsia, koska sen seurauksiakaan ei sarjassa ole mitenkään käsitelty.

Hieman myös hymyilytti se, että nyky-Suomesta ei löydy edes avustajiksi nälkiintyneitä tai siltä näyttäviä ihmisiä. Alkujaksossa Allu varastaa koulutoverinsa eväsleivät (kirjassa tämä muuten ei muistaakseni ollut Allu, muistanko oikein?) nälkäisille siskoilleen. Television lapsoset olivat kovin pyöreäposkisia ja sieviä. Vankileiriltä on tuskin koskaan tullut yhtä terveen näköistä joukkoa kuin tuli Suomenlinnasta… Keuhkotautiin kuoleva Saimikin on hyvässä lihassa, samoin työväen jalkapallojoukkuen Woiman pelaajat, jotka Westö kirjassaan kuvaa laihoiksi ja kuivakoiksi, ravinnon puutteen takia ja kovan työn. Jossakin lehtijutussakin ihailtiin hyvähampaisia punaisia. Ei käy kateeksi epookin tekijöitä!

Sarjaa oli mukava katsoa, koska keskeiset näyttelijät olivat tuoreita kasvoja, eivät tv:ssä valmiiksi kuluneita. Lucyn vaativassa roolissa näyttelee Jessica Grabowsky, jonka työskentelystä aloin pitää sarjan edetessä yhä enemmän. Aluksi pidin häntä turhan karkeatekoisena säteileväksi Lucyksi, mutta siis totuin. Näinhän usein käy, kun omassa päässä on toisenlainen kuva kirjan henkilöistä. Oskar Pöysti sopi mainiosti epämiellyttävään Cedricin rooliin. Myös Ivar Grandellia näytelevä Niklas Grundstroem on valittu hyvin. Miehen humaani, lempeä katse toimii ruudun läpikin ja käy sydämeen. Andreas af Enehielm Allan Kajanderina on hieman turhan hintelä ja kilttikin. Allu on paljon tulisempi hahmo. Tarinakin katkeaa Allun kohdalla ihan kesken. Lopussa näytetään vain idyllinen perhekohtaus, jossa Allu ja Mandi ovat lapsensa kanssa rannalla. Mandikaan ei oikein täyttänyt odotuksiani. Mutta eniten pidin Jacob Öhrmanista Eccuna. Mies ON Eccu, ei näyttele häntä. Loistavaa. Kiitos.

Lopuksi vielä pikkuinen yksityiskohta sarjan katsoneille tai katsoville. Bongasitteko Kirjailijan? (Vinkki: viides jakso.)