Helena Waris: Saari

Parikymppinen folkloristiikan opiskelija Anna on rakastunut. Kymmenisen vuotta vanhempi Tom on kaikkea, mitä hän on aina toivonut: komea, seksikäs, hyvä sängyssä ja muutenkin kiinnostava. Tomista Anna päättää ottaa itselleen puolison. Onneksi hän tietää pari kätevää niksiä, joilla saa miehen kiedottua tiukasti pauloihinsa.

Tom ei valitettavasti ole ihan se mies, kuin hän antaa Annan ymmärtää. Tomin avopuoliso Marika on raskaana. Tilanne kauhistuttaa sitoutumiskammoista miestä, joka ajattelee, että ennen lapsen syntymää olisi vielä oikeus hetki irrotella. Ei suhteesta Annan kanssa voisi olla mitään haittaa, eikä varsinkaan Marikan tarvitsisi koskaan saada siitä tietää. Tom jättäisi Annan ihan pian, kunhan olisi ensin pidetty kunnolla hauskaa lakanoiden välissä.

Tom on suunnitellut Annan ja hänen suhteelleen kunnon loppuhuipennuksen. Se olisi vuoden viimeinen viikonloppu Tomin suvun omistamassa Miessaaressa, joka sijaitsee Kainuun korvessa keskellä Nimettömänjärveä. Pienellä saarella on vain yksi mökki, jonka Tomin isovanhemmat ovat aikanaan rakentaneet. Mökki ja saari ovat olleet tärkeitä erityisesti Tomin jo edesmenneelle isoäidille Eevalle, suvun omituiselle matriarkalle.

Anna on innoissaan yhteisestä viikonlopusta ja kutsusta Tomin suvun mökille, vaikka toisaalta arktiset olosuhteet häntä vähän arveluttavatkin. Saarelle pitää hiihtää rannasta, eikä Anna ole hiihtänyt vuosiin. Kunnollisia talvivarusteitakaan ei oikein ole. Mutta ajatus kiihkeästä rakastelusta ja raukeasta loikoilusta erämaamökin takkatulen ääressä on niin houkutteleva, että epäilykset työntyvät taka-alalle.

Raukeasta loikoilusta ei kuitenkaan mökillä ole juuri tietoakaan. Heti perille saavuttuaan he törmäävät ensimmäisiin vastuksiin, kun mökin ulko-ovi tuntuu jumittuneen eikä Tomin avain toimi. Liiallinen voimankäyttö kostautuu, ja mökin sisäpuolella ovenvierushyllyllä sijainnut vanha lasipullo särkyy palasiksi. Tomin mieleen nousee mummon painokas ja pahaenteinen käsky muistaa aina kaikissa tilanteissa varoa särkemästä kyseistä pulloa tai muita samanlaisia, joita mummo on kätkenyt eri puolille saaren rakennuksia.

Tunnelma saarella alkaa nopeasti käydä painostavaksi. Saaren keskellä sijaitseva suuri siirtolohkare vetää Annaa puoleensa kuin magneetti, ja kun hän lähtee sitä tutkimaan, tapahtuu jotain odottamatonta, kummallista ja pelottavaa, mutta myös kiinnostavaa. Anna huomaa luiskahtavansa kiven luona toiseen ulottuvuuteen, metsänpeittoon. Eeva-mummon lasipullon särkyminen ei ollutkaan ihan mitätön vahinko, vaan sen kautta pääsi irti jotain, minkä Eeva oli halunnut vangita lopullisesti. Mutta miten Anna siihen kaikkeen liittyy?

Saari on Helena Wariksen maagista realismia, kauhuelementtejä ja kotimaista mytologiaa yhteen punova romaani, jossa on mausteena reipas annos eroottista latausta. Kaikkeen tapahtuvaan tuntuu liittyvän myös vahva seksuaalinen vetovoima, ja Anna on seksuaalisuudestaan hyvin tietoinen nuori nainen. 

Waris on oivallisesti kutonut tarinan loimiin suomalaista mytologiaa ja kansanperinteitä. Ei ole sattumaa, että Anna opiskelee juuri folkloristiikkaa ja on kiinnostunut kaikesta aihepiiriin liittyvästä. Maaginen realismi on tässä parhaimmillaan.

Teos on kirjoitettu Storytelille Storytel Original -sarjaan. Sen teokset julkaistaan vain Storytelissa ääni- ja e-kirjoina ja kirjailijat selvästi suunnittelevat teoksensa julkaisuformaattiin sopiviksi. Tietysti myös tilaaja painottaa tätä puolta valikoidessaan sarjaan julkaistavaa. Saarikin on juonivetoinen jännittävä tarina, jossa on odottamattomia juonenkäänteitä tiheään tahtiin. Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia sekä Annan että Tomin näkökulmista, mikä tuo oman jännitteensä tarinaan.

Kuuntelukokemuksena Saari oli vangitseva. Oli saatava tietää, miten kaikessa oikein lopulta käy, ja vaiva myös palkittiin ruhtinaallisesti, sillä Waris ei ole tyytynyt mihinkään keskinkertaisiin ratkaisuihin Tomin ja Annan kohtaloita kirjoittaessaan. Kuuntelen paljon ja mielelläni kirjoja, sellaisiakin, joita en tulisi painettuina lukeneeksi. Saari kuuluu niihin teoksiin, joiden soisin ilmestyvän myös perinteisessä formaatissa kaikkien saataville.

Helena Warsi: Saari
Storytel 2019.
Lukija Vilma Kinnunen, kesto 9 h 2 min.

Mediakuunteluoikeus.

Helena Waris: Jäänvartija

Helena Wariksen loistava Konetrilogia valmistui, kun kolmas osa Jäänvartija ilmestyi vuonna 2019. Jäänvartija on siis jatkoa aiemmille osille Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä. Olen lukenut kaksi edellistä osaa peräjälkeen ja ollut valintaani tyytyväinen, mutta olen myös todennut Wariksen tarinan olevan monin paikoin niin repaleinen ja viitteellinen, etten epäile sarjan osien toimivan myös itsenäisinä teoksina ihan hyvin. Mutta koska olen siis aiemmat osat lukenut, voin todeta, että Jäänvartija toimii mainiona päätöksenä komealle trilogialle.

Scifidystopiaksi määrittelemäni Konetrilogian tapahtumat sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja maailmaan, jossa on epämääräisiä viitteitä omastamme. Tunnettu maailma muodostuu neljästä mantereesta, jotka on nimetty pääilmansuuntien mukaan. Eteläisellä mantereella sijaitsee Ammabar valtavan laajenevan hiekka-aavikon pohjoisreunalla. Pohjoisella mantereella vallitsee ikuinen talvi.

Itämanner on Koneiden hallitsema Kuiluiksi jaettu alue. Kuilut ovat valtavia maanalaisia tai kuvuilla katettuja alueita, joissa ihmiset asuvat tiiviinä huolella valikoituina yhdyskuntina. Ilmastonmuutoksen vaikutuksilta suojautuakseen ihmiset ovat luovuttaneet päätäntävallan asioista Koneille eli jonkinlaisille supertietokoneille tai tekoälyille. Hinta on kuitenkin kallis - vapaus.

Kaikki eivät ole suostuneet alistumaan, vaan ovat vapaaehtoisesti luopuneet oikeudestaan kuulua Koneiden hallitsemaan järjestäytyneeseen ja turvalliseen yhteiskuntaan. Tällaisia ihmisiä asustaa merenrannoilla ja saarilla, jotka vähitellen ovat katoamassa nousevan veden alle. Vain osa näistä ulkopuolelle jääneistä on aktiivisia konevastaisen vastarintaliikkeen jäseniä.

Jäänvartijassa vuorottelevat minäkertojina aiemmista osista tutut henkilöt Thom ja Zemi, jotka asuvat Itämantereella Maharin Kuilussa. Jälkimmäinen on maannut kuukausia koomassa aiemmin tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. Zemin toipumisennuste on ollut lievästi sanoen heikko, joten Thom on päätynyt uuteen suhteeseen helikopterilentäjä Magdan kanssa. Sitten Zemi vastoin odotuksia herää ja tilanne muuttuu täysin.

Zemin heräämisen aikaan tapahtuu muutakin odottamatonta. Thom saa viestin Sazilta, joka on pienen vastarintasolunsa kanssa rantautunut Itämantereelle. Saz paljastaa Thomille sabotointijuonen, jonka tarkoitus on tuhota Koneiden ylivalta. Lisäksi hän kertoo siepanneensa hätäviestin Pohjoismantereelta jostakin Varastoksi kutsutusta paikasta. Uutinen kuulostaa uskomattomalta, sillä Pohjoismantereen pitäisi olla asumaton. Mitä jään peittämällä alueella piilotellaan?

Olen aiempia osia esitellessäni iloinnut niiden niukkuudesta ja aukkoisesta kerronnasta. Jäänvartija on kokonsa puolesta trilogian niukin, sillä siinä on vain 139 sivua. Tarina on tässä viimeisessä osassa kuitenkin vähiten aukkoinen. Se saa toki ansaitsemansa juonilankoja sitovan siistin ja toiveikkaan lopun, mutta ihan aiempien osien veroinen tämä päätös ei minun mielestäni kuitenkaan ole. Jännitettä olisi ollut varaa kiristää, ja osa aikaisemmasta arvoituksellisuudesta on tiessään, mikä on vähän sääli. 

Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019. 139 s.

Arvostelukappale.

Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä #nuortenkirjatorstai

Moninkertaisesti palkittu kirjailija Helena Waris on kirjoittanut (tai ainakin julkaissut) pääasiassa fantasiaromaaneja, joista olen harmillisesti lukenut vasta Vuoren. Pohjankontu-trilogia on jo pitkään odotellut hyllyssäni sopivaa lukurakoa. Vuonna 2015 ilmestynyt ja yhdessä Janne Nykäsen kanssa kirjoitettu Entropia on ymmärtääkseni Wariksen ensimmäinen dystopiaksi luokiteltava teos. Samalla dystopialinjalla Waris on jatkanut teoksissaan Linnunsitoja (2017) ja sen uunituoreessa jatko-osassa Vedenkehrääjä.

Näihin helmiin törmäsin #nuortenkirjatorstai-projektini merkeissä, kuinkas muuten. Merkitsin Vedenkehrääjän muistiin Otavan syksyn kirjojen luettelosta, jossa se on luokiteltuna osastoon ’Nuorille aikuisille ja teineille’ ja varustettu ikäsuositusmerkinnällä 16+. Taas kerran mietin kirjoja lukiessani, onko näissä luokitteluissa mitään järkeä. Sekä Linnunsitoja että Vedenkehrääjä ovat laadukkaita scifiin taittavia dystopioita, joiden luokittelu ’vain’ nuorten aikuisten romaaneiksi on kyllä huutava vääryys. Huomatkaa toki, että en tässä mitenkään vähättele nuortenkirjallisuuden arvoa, päinvastoin. Tarkoitan vain, että merkittävä osa potentiaalisista lukijoista todennäköisesti karsiutuu tämän perusteella. Toivottavasti olen tässä asiassa kuitenkin väärässä.

Vedenkehrääjä on Linnunsitojan jatko-osa, jossa minäkertoja-päähenkilö on vaihtunut. Samalla saadaan myös aiempiin tapahtumiin uutta näkökulmaa. Teokset sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja maailmaan, jossa on epämääräisiä viitteitä omastamme. Täydellistä varmuutta lukijalle ei kuitenkaan tästä anneta. Tunnettu maailma muodostuu neljästä mantereesta, jotka on nimetty pääilmansuuntien mukaan. Eteläisellä mantereella sijaitsee Ammabar valtavan laajenevan hiekka-aavikon pohjoisreunalla. Pohjoisella mantereella vallitsee ikuinen talvi.

Nimihenkilöt Zemi eli Linnunsitoja ja Saz eli Vedenkehrääjä ovat kotoisin Itämantereelta ja sen edustalla sijaitsevalta majakkasaarelta. Itämanner on Koneiden hallitsema Kuiluiksi jaettu alue. Kuilut ovat valtavia maanalaisia tai kuvuilla katettuja alueita, joissa ihmiset asuvat tiiviinä yhdyskuntina. Majakkasaarella asustava yhdyskunta muodostuu muutamista konevastaisista kapinallisista. Zemi pakenee Kuilusta saarelle veljensä Jesberin järjestämänä. Jesber kuitenkin pettää lupauksensa eikä tule Zemin mukaan vaan lähettää sijalleen ystävänsä Thomin.

Waris avaa romaanin maailmaa hyvin niukasti, ja lukija saa koota vähät palaset matkan varrelta. Jostain syystä ihmiset ovat luovuttaneet päätäntävallan asioista Koneille eli jonkinlaisille supertietokoneille tai tekoälyille. Ainakin yhtenä keskeisenä syynä on ilmeisesti ollut ilmastonmuutos, jota vastaan käydyn taistelun ihmiset ovat hävinneet tai ainakin häviämässä. Koneilla sen sijaan tuntuu olevan jonkinlainen mahdollisuus auttaa ihmiskuntaa selviytymään tilanteesta. Hinta on kuitenkin kallis - vapaus.

Kaikki eivät ole suostuneet alistumaan, vaan ovat vapaaehtoisesti luopuneet oikeudestaan kuulua Koneiden hallitsemaan järjestäytyneeseen ja turvalliseen yhteiskuntaan. Tällaisia ihmisiä asustaa merenrannoilla ja saarilla, jotka vähitellen ovat katoamassa nousevan veden alle. Vain osa näistä ulkopuolelle jääneistä on aktiivisia konevastaisen vastarintaliikkeen jäseniä. Majakkasaarella on siis kuitenkin pieni vastarintaliikkeen solu, jota johtaa itsevaltiaana Saz-niminen nuorukainen.

Zemi heitetään tälle saarelle keskelle yhteisön sisäisiä juonitteluja ja mutkikkaita ihmissuhdekuvioita, joihin tuo oman mausteensa ulkopuolinen uhka. Viisivuotias orpotyttö Miu kiintyy Zemiin, joka yllätyksekseen alkaa itsekin pitää lapsesta. Yhtä yllättävää Zemin mielestä on, että hän huomaa viihtyvänsä saarella hoidettavien kirjekyyhkyjen parissa. Kyyhkyset ovat ainoa viestintäkeino, jota Koneet eivät pysty valvomaan. Koneiden muodostama uhka on kuitenkin todellinen, ja Linnunsitoja päättyy yhteisön kannalta hyvin epävarmaan tilanteeseen, mutta Zemin tarinassa tuntuu lopussa pilkahtavan pienen pieni valonsäde. Ehkä kaikki vielä kääntyy paremmaksi.

Tiivis ja niukka (170 sivua) mutta maailmaltaan arvoituksellinen ja rikas Linnunsitoja toimii itsenäisenä teoksena, mutta vieläkin niukemmassa Vedenkehrääjässä tarina siis jatkuu, vaikkakin toisesta näkökulmasta. Luin kirjat peräkkäin parissa illassa, ja lukiessani olin iloinen, että olin Linnunsitojan lukenut ennen Vedenkehrääjään tarttumista. Toisaalta Wariksen tarina on edelleen monin paikoin niin repaleinen ja viitteellinen, etten epäile Vedenkehrääjän toimivan myös itsenäisenä teoksena ihan hyvin. Ehkä kirjoja on tulossa vielä lisääkin? Toivottavasti, sillä moni asia jää kutkuttavasti avoimeksi tässäkin.

Vedenkehrääjän alussa tavataan Saz, joka on saapunut meren taakse Ammabariin. Saz ja Ines ovat lähteneet majakalta suorittamaan epätoivoista tehtävää, ja nyt Saz etsii kaupungista vanhaa ystäväänsä ja Miun isää Maximiliania. Mies on kuitenkin kadonnut jonnekin valtavan mantereen etäiseen kolkkaan, eikä kukaan tunnu haluavan kertoa, minne ja miksi. Saz hallitsee vain kuilujenkieltä, jota taas ammabarilaiset osaavat vähän ja huonosti. 

Lopulta Saz saa yhteyden ystäväänsä. Tämä antaa puhelimessa hyvin kryptiset toimintaohjeet, mutta pian Saz on matkalla mantereen halki kiitävässä junassa pukeutuneena muinaiseen vedenkehrääjien virka-asuun. Jo matkalla merkit mantereen tilasta ovat huolestuttavia, eivätkä uutiset parane Sazin saavuttua perille. Onko kaikki jo menetetty? Kumpi tapahtuu ensin, tekoälyn lopullinen vallankaappaus vai totaalinen luonnonkatastrofi?

Näiden teosten lukeminen oli hieno kokemus. Tarina on, kuten sanottu, muodoltaan hyvin niukka ja repaleinen. Henkilöistä ja miljööstä on hankala saada kunnon otetta, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi lukiessani mielessäni pyöri monenlaisia ajatuksia ja rakentelin erilaisia skenaarioita siitä, mihin milläkin paikalla ja tapahtumalla viitataan ja miten kaikki liittyy nykyhetkeen ja -maailmaan. Luin Linnunsitojan lopusta kirjailijan kiitokset ennen kirjan aloittamista, joten majakkasaari näyttäytyi mielessäni ihan oikeana tunnettuna majakkana ja saarena. Vaikka tarinat ovat lyhyitä ja henkilötkin jäävät jollain tavalla etäisiksi, huomasin kiintyväni heihin nopeasti. Enemmän kuin mielelläni tapaisin Mezin vielä uudelleen.

Ikäsuositus 16+ lienee oikeansuuntainen, sillä pienehköstä sivumäärästään huolimatta teokset eivät ole kaikkein helppolukuisimpia. Lukemaan tottuneet nuoremmatkin voivat näihin silti huoletta tarttua. Lukioikäisille nämä ovat oivallista luettavaa ja tarjoavat esimerkiksi koulukäytössä monenlaista pohdittavaa ympäristökatastrofeista tekoälyyn ja rakkaudesta lojaaliuteen. Mutta kuten sanottu, nämä ovat upeita teoksia, joille toivoisi mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava 2017. 170 s.

Ostettu.

Helena Waris: Vedenkehrääjä
Otava 2018. 157 s.

Arvostelukappale.

Kannet Sami Saramäki.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Tulossa:

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 20.9.2018
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 27.9.2018

Suomalaisia naisspefistejä naistenviikon kunniaksi

Naistenviikollahan tunnetusti sataa aina, joten on hyvä syy vetäytyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kera. TuijaTa-blogin Tuija haastoi kirjabloggaajat mukaan naistenviikon viettoon, enkä minäkään voinut olla laittamatta lusikkaani soppaan. Lukuaikani on ollut viime kuukaudet kummallisesti kortilla ja kaikki liikenevä aika menee Johtolanka-kisaan lähetettyjen dekkareiden parissa, joten päätin osallistua hieman toisin kuin olin alun perin suunnitellut.

Viime viikolla kirjailija Maria Carolen Maria Calendula -blogissa ilmestyi listaus neljästäkymmenestä kahdesta suomalaisesta naisspefikirjailijasta ja heidän teoksistaan. Lista on mielenkiintoinen ja suosittelen sen läpikäymistä ja tekijöihin sekä teoksiin tutustumista lämpimästi. Maria valottaa listan syntyä muun muassa näin:

Listan ehdotukset olen saanut pääasiassa Twitterissä ja Facebookissa spefikirjallisuuden suurkuluttajilta. Listalla on spefiteoksia laidasta laitaan. Perinteisempää fantasiaa ja scifiä, suomikummaa, historiallisia tarinoita, lasten- ja nuortenkirjoja, nuorille aikuisille suunnattua paranormaalia romantiikkaa, uutta ja vanhaa. Listan pääpaino on 2000-luvulla… Listan teokset ovat kirjoja, jotka ovat paitsi hyvää kirjallisuutta, myös edustavat mainiosti genreään. Kukin kirjailija on mukana vain yhdellä teoksella, vaikka puolen tuotantoa olisi voinut mainita monilta kirjailijoilta: Sinisalo, Krohn, Leinonen, Holopainen… Kirjasarjoista on myös mainittu vain ensimmäinen osa, vaikka sarjat voidaan usein käsittää kokonaisuutena.

Pidän kovasti kaikenlaisista listoista, ja kävin tähän listaan käsiksi innoissani. Kovin paljon on hyvää luettavaa vielä jäljellä (yllätys?!)! Mutta mielihyväkseni huomasin, että aika paljon on listalla myös tuttuja nimiä, suosikkejanikin. Netissä kaikki on yhteistä (tietyin ehdoin), joten omin nyt tuon Marian listan ja muokkaan sen röyhkeästi omaan käyttööni.

Päätin julkaista listasta version, jossa ovat mukana vain ne kirjat, jotka olen lukenut ja joista olen kirjoittanut blogiin. Marian listassa on mukana kultakin kirjailijalta vain yksi teos, joten muutin tätä periaatetta omiin tarkoituksiini sopivaksi ja vaihdoin sekä lisäsin teoksia oman mieleni mukaan sellaisiksi, joista ole kirjoittanut esittelyn.

Myös omaa periaatettani mukailen, sillä otin mukaan kaksi kirjaa, joista olen kirjoittanut vain lehtiarvion. Nämä kirjat merkitsin tähdellä * . Otteet lehtiarvoista löytyvät tämän tekstin lopusta. Vielä harkitsin, olisinko ottanut mukaan myös Sofi Oksasen Norman, mutta en sitten tällä kertaa, vaikka spefiä se mitä suurimmassa määrin edustaa. Säästän juttuani vielä myöhempään käyttöön. Täydensin myös kirjailijalistaa apunani Hanna Matilaisen mainio teos Mitä kummaa, jonka sivuilta löytyy oikein hyvä suomalaisen spefin tekijä- ja teosluettelo. ”Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitetaan kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman”, määrittelee Matilainen. Sana spefi on siis lyhenne spekulatiivisestä fiktiosta.

Oikeastaan kaikkien listani kirjojen parissa olen viettänyt mainioita hetkiä. Olen matkannut toisiin maailmoihin ja aikoihin, pelännyt ja jännittänyt, itkenytkin hiukan ja nauranut, kokenut hämmennystä ja oivaltamisen iloa. Suosittelen ennakkoluulottomasti kokeilemaan!

Mutta tässä siis oma listani kotimaisista naisspefisteistä ja heidän teoksistaan:

Katri Alatalo: Mustien ruusujen maa -trilogia: Karnin labyrintti, Laulu kadonneesta saaresta, Kevääntuoja

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Carita Forsgren: Auringon kehrä*

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -sarja: Kellopelikuningas, Susikuningatar

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja: Welman tytöt, Sisarpuut, Viinikauppias, Yölaakso, Varjola, Matkalaiset

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki

Lilian Kallio: Ugudibuu

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Siri Kolu: PI, Pelko ihmisessä, IP, Ihmisen puolella

Jenna Kostet: Lautturi, Marrasyöt

J.S. Meresmaa: Mifonki-sarja: Mifongin perintö, Mifonginaika, Mifongin mahti

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja: Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty

Annukka Salama: Faunoidit-sarja: Käärmeenlumooja, Piraijakuiskaaja, Harakanloukku

Salla Simukka: Lumikki-sarja: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu

Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Auringon ydin

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta

Maria Turtschaninoff: Anaché

Seita Vuorela: Karikko, Viima

Mia Vänskä: Musta kuu

Helena Waris: Vuori**

***

Carita Forsgrenin toinen historiallinen romaani Auringon kehrä sijoittuu muinaiseen Egyptiin, farao Akhanjatin aikaan. Akhanjati esiintyy Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen nimellä Ekhnaton. Muutenkin Forsgren käyttää kirjassaan alkuperäisempiä nimityksiä, esimerkiksi Egypti on Kemet.

Akhanjati tai Ekhnaton oli erikoinen farao, joka yritti hallituskaudellaan muuttaa valtion uskonnon yksijumaliseksi auringon jumalan Ran palvonnaksi. Uudistushalussaan hän rakennutti valtakunnalle uuden pääkaupungin, mutta sen loiston aika jäi lyhyeksi, kuten faraon hallituskausikin.

Auringon kehrässä on kaksi päähenkilöä ja minäkertojaa. Toinen on Suomesta, Säbme-maasta kotoisin oleva tyttö, Päivänkehrä. Kuvauksen perusteella Päivänkehrä on alkuperältään enemmän saamelainen kuin varsinaisesti suomalainen. Hän kuuluu erikoiseen näkijäheimoon. Näkijän kyky on myös haluttua kauppatavaraa, ja Päivänkehräkin ryöstetään lapsena orjaksi.

Samaan aikaan kaukana Kemetissä varttuu erikoinen nuorukainen, josta myöhemmin tulee koko valtakunnan hallitsija Akhanjati. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen Päivänkehrän ja Akhanjatin polut risteävät. Tältä osin romaania olisi ollut varaa tiivistääkin, sillä lukija on ensi sivulta tiennyt, että näin tulee lopulta käymään. Päivänkehrä kuitenkin joutuu sitä ennen mm. Troijan sodan käänteen todistajaksi, ja sivuja on kertynyt jo pari sataa.

Jo ensi tapaamisesta Päivänkehrä alkaa saada näkyjä, jotka ennustavat Akhanjatin ja hänen valtakuntansa tuhoa. Faraon puheille on kuitenkin vaikea päästä ja vielä vaikeampaa on saada hänet uskomaan, että Ra olisi hänet hylännyt. Päivänkehrä näkee faraon kaupungin kulissien taakse ja ymmärtää, miksi tuho on tulossa.

Auringon kehrä on toiveluettavaa, jos kaipaa historiallista viihdettä, jossa on mausteena romantiikkaa ja jännitystäkin. Mukana on myös feminististä väritystä sekä oikeudenmukaisuuden pohdintaa. Mitään ei kuitenkaan voi sille, että Waltarin Sinuhe kummittelee lukijan mielessä. Sinuhe mainitaan nimeltäkin, mutta hän on juuri tapahtuma-aikaan matkoillaan. Forsgrenin kieli on paikoin ärsyttävän nykyaikaista, ja henkilökuvauskin jää turhan ohueksi.

Carita Forsgren: Auringon kehrä
Otava 2010. 510 s.

***

Parikymppisen Lifin elämä saa oudon käänteen, kun hänet yllättäen irtisanotaan Saarnikaupungin turistirysästä, maanalaisista Katakombeista. Pomo Heli pakottaa Lifin ottamaan mukaansa kassasta suuren summan rahaa. Kummallisinta on, että Heli määrää Lifin lähtemään kiireesti Vuorelle ja kiipeämään sen huipulle.

Kaupungin keskellä kohoava Vuori on paitsi kaupunkilaisilta kiellettyä aluetta myös ainaisen sankan sumun peittämä. Huhut kertovat, että rinteillä sijaitsee hylätty hotelli, mutta sen enempää tietoa ei ole. Yllättäen Lif saa saman kryptisen ohjeen myös kasvatti-isältään O:lta.

Kun evakuointikäsky annetaan kaupunkiin, uskoo Lif lopulta, että hänen on kiivettävä Vuorelle Helin ohjeiden mukaan. Hitaasti hälvenevän sumun sekaan on pyrkimässä koko joukko muitakin. Mutta miksi niin monen muunkin naisen nimi on Lif ja useat miehet ovat Leif-nimisiä?

Kun matka kohti hotellia ja Vuoren huippua pääsee kunnolla alkuun, muuttuu meno entistä oudommaksi ja pahaenteisemmäksi. Kuka on salaperäinen, vaarallinen Loki, jota kohtaan Lif tuntee käsittämätöntä vetoa? Entä mistä on peräisin Vuoren rinteellä saalistava jättiläismäinen peto?

Palkitun kirjailijan Helena Wariksen neljännessä fantasiaromaanissa Vuori yhdistyvät skandinaavinen mytologia ja nykyaika kutkuttavalla tavalla. Ragnarökin eli maailmanlopun merkit ovat selvästi luettavissa tapahtumista, jos vain osaa katsoa. Mutta kuka tavallinen nykyajan ihminen voisi kuvitella olevansa valittu, jompikumpi muinaistarun mukaan henkiin jäävistä uuden ihmiskunnan esivanhemmista?

Suuri osa henkilöistä uskookin, että menossa on jokin tv-tuotanto, jossa viimeisinä ’henkiin jäävät’ palkitaan. Lifillä on kuitenkin syynsä uskoa, että tosi on kyseessä. Kilpailijajoukon harvetessa myös otteet Vuorella kovenevat, kun valitaan soveliainta paria finaalitaistoon.

Wariksen vetävä kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan viimeiseen kutkuttavaan virkkeeseen asti. Tarina ravistelee mukavasti pölyt ikivanhasta tarustosta.

Helena Waris: Vuori

Otava 2014. 317 s.