Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar

On historiallinen fakta, että rouva Gunilla Bese oli Viipurin linnanpäällikkö vuosina 1511 – 1513. Tähän asemaan noin 36-vuotias Gunilla-rouva päätyi, kun hänen miehensä linnanherra Eerik Tuurenpoika Bielke kuoli. Venäläiset olivat uhanneet rikkoa vuonna 1510 solmitun välirauhan, Gunilla Bese ryhtyi omatoimisesti rauhanneuvotteluihin ja sodan uhka väistyi. Kun Ruotsin valtaneuvostossa valtaa pitänyt puolue päätti antaa Bielken läänitykset Niilo Bonpoika Gripille, lastensa etua valvonut Bese kieltäytyi päästämästä tätä Viipuriin ja sai pitää läänityksensä vuoteen 1513.

Melkoinen rouva siis tämä Gunilla! Ei ihme, että Kristiina Vuori on napannut tämän rautaisen naisen uuden historiallisen romaaninsa Viipurin valtiatar päähenkilöksi. Vuoren romaanireseptiin kun näyttävät kuuluvan ainakin vahva naishahmo (jolla toki on inhimilliset heikkoutensa!), tarkkojen historiallisten faktojen tarjoama kehys ja reippaalla otteella kehykseen kudottu fiktiivinen juoni maustettuna kuumalla eroottisella latauksella. Lopputulos on ollut kerta toisensa jälkeen nautittavaa luettavaa. Omia erityissuosikkejani Vuoren tuotannossa ovat olleet Kaarnatuuli ja Elinan surma, ja ilokseni löysin Viipurin valtiattaren alkusivuilta mukavan silmäniskun lukijalle jälkimmäisestä.

Eerikin kuolema on totta kai Gunillalle järkytys. Hän jää kahdeksan lapsen yksinhuoltajaksi. Lapsista pienin on vasta parivuotias, mutta vanhimmat ovat jo aikuisuuden kynnyksellä eivätkä asu enää vanhempiensa hoivissa. Silti Gunillalla on heistä ja heidän kaikkien tulevaisuudesta suuri vastuu. Heille pitää taata oikeudenmukainen osuus isänperinnöstä, joka taas on pääosin kiinni Viipurin linnan ja Olavinlinnan läänityksissä.

Pahinta on kuitenkin rakkaan ja arvostetun elämänkumppanin poismeno. Gunilla tosin arvelee, ettei ole varsinaisesti koskaan rakastanut Eerikiä, ei ainakaan siinä lihallisessa mielessä, joka avioliittoon niin läheisesti kuuluu. Gunillalle on ylipäätään vastenmielistä joutua toisen ihmisen koskettamaksi, ja tämän vaimonsa ominaispiirteen Eerik on tiennyt ja sitä tiettyyn pisteeseen asti kunnioittanut. Gunilla on selvästikin nykytermein erityisherkkä ja sosiaalisesti estynyt. Hän kärsii muun muassa vimmapuuskista, jotka nykylukija tunnistaa paniikkikohtauksiksi. Miten hän pärjää nyt, kun Eerikin auktoriteetti ei ole enää häntä suojaamassa?

Eerikin hautajaisiin saapuu myös tämän luotettu ystävä Raaseporin linnanherra Tönne Erikinpoika Tott. Komea leskimies on ollut pitkään Gunillan salaisten ajatusten luvaton kohde. Nyt he molemmat ovat leskiä ja sen puolesta vapaita seuraamaan sydämiensä ääniä. Mutta tunteeko Tönne samoin kuin Gunilla? Entä tohtiiko Gunilla lähestyä miestä tai antaa tämän lähestyä itseään? Ilmestyvätkö muurahaiset taas hänen iholleen, jos toinen ihminen koskee häntä? Ymmärtääkö Tönne häntä yhtä hyvin kuin Eerik?

Romaaninsa loppusanoissa Vuori kertoo halunneensa tarkoituksella kirjoittaa rakkaustarinan kahden aikuisen ja elämää nähneen, keskenään tasavertaisen henkilön välille. Tähän tarkoitukseen Gunilla Bese ja Tönne Erikinpoika Tott ovat kerrassaan sopiva pari. Ja Vuori on totisesti ottanut heistä kaiken eroottisen potentiaalin irti! Viipurin valtiattaren parissa miltei punehtuivat meikäläisenkin posket, sen verran kuumia ja rohkeita kohtauksia Vuori sen sivuille on kirjoittanut!

Jutun alussa mainitut venäläisten uhka ja Niilo Bonpoika Gripin nöyryyttäminen ovat Viipurin valtiattaressa mukana, mutta ne eivät ole tarinassa merkittävässä osassa. Paljon tärkeämpää on Gunillan sisäinen maailma, hänen tuskailunsa oman erityisyytensä kanssa sekä rakkaus. Riittääkö ennen kokematon huuma, jota Gunilla Tönnen sylissä saa kokea, vai onko oma vapaus sittenkin tärkeämpi? Entä lapset? Mikä olisi paras ratkaisu heidän kannaltaan?

Itse kurkistin jo alkuvaiheessa Wikipediasta, mitä Gunilla Beselle oikeasti tapahtui, koska minusta on hauskaa vertailla faktoja ja fiktiota lukiessani. Nautin, kun huomaan, miten kirjailija hyödyntää historian käänteitä tai milloin hän viittaa niille kintaalla. On kutkuttavaa miettiä, miksi joihinkin ratkaisuihin onkaan päädytty ja olisiko voinut tehdä jotain toisia ratkaisuja. Jos kuitenkin mieluummin lukee fiktion fiktiona, kannattaa vilkaista vaikkapa Wikipediaa vasta romaanin kannet suljettuaan.

Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar
Tammi 2019.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 43 min.

Storytel.


Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016
Filippa, Tammi 2017
Elinan surma, Tammi 2018

Kristiina Vuori: Filippa

On todella hienoa lukijana seurata kirjailijaa, jonka tuotannossa näkyy selvästi tekijän taitojen kehittyminen ja puhkeaminen kukkaan, mikäli kulunut ilmaus tässä sallitaan. Tällaisen miellyttävän kokemuksen on tarjonnut Kristiina Vuori historiallisilla romaaneillaan, joista hiljattain ilmestynyt Filippa on jo kuudes. Tiiviistä julkaisutahdista huolimatta taso siis vain nousee kirja kirjalta. Melkoinen temppu!

Viime vuonna ilmestynyt Kaarnatuuli sijoittuu 1500-luvun Turkuun ja sen päähenkilö on oikea historiallinen henkilö kauppiaan leski Valpuri Innamaa. Tarmokas ja päättäväinen mutta miesasioissaan epäonninen Valpuri on kiinnostava hahmo, ja Vuori on kertonut hänen tarinansa kiehtovasti. Historiallisten faktojen niukkuus antaa mukavasti tilaa kirjailijan mielikuvitukselle, ja Vuori saa Valpuriin ja hänen lähipiiriinsä puhallettua niin elävän hengen, että lukija on myyty ja tempautuu turkulaisten elämänmenoon täysin rinnoin.

Filippassa resepti on pääpiirteissään sama. Vuonna 1578 kartanossaan Yläneellä kuollut Filippa Fleming on aivan oikea historiallinen henkilö, jonka vaiheista löytyy eri asiakirjoista merkintöjä. Merkittävin ja merkillisin näistä on hänen testamenttinsa, jossa hän poikkeuksellisesti jätti omaisuutensa kuninkaalle ja veljentyttärelleen jättäen kuuluisan veljensä Klaus Flemingin näyttävän uhmakkaasti perinnöttömäksi.

Asetelma on selvästikin kutkuttanut Vuoren mielikuvitusta ja hän on lähtenyt punomaan sisarusten kimuranteista väleistä kirjansa juonen perusrunkoa. Ratkaisu, johon Vuori on päätynyt, on rohkea ja erikoinen, ja olen jo joistakin Facebook-kommenteista lukenut närkästyneitäkin kommentteja siitä. Minua ei närkästytä yhtään, vaan ihailen jälleen Vuoren taitoja. Fiktion mahdollisuuksiin kuuluu juuri tällainen leikittely erilaisilla ratkaisuilla. Kun kyseessä ovat vielä satoja vuosia sitten eläneet ihmiset, voi vapauksia mielestäni ottaa reippaasti. Vuori on samalla ratkaissut historiallisten henkilöiden ympärille rakentuvien romaanien yleisen heikkouden eli draaman kaaren jännitteen katoamisen kesken kaiken. Harvoin kun ihmisen elinkaari on tarinan rakenteen kannalta ideaali.

Olen Vuoren esikoisromaania Näkijän tytärtä esitellessäni tuskaillut kirjailijan tapaa lastata runsaasti yksityiskohtaista tietoa lähes kaikesta tarinaan liittyvästä rekvisiitasta. Tällaisesta maneerista ei ole Kaarnatuulessa tai Filippassa enää jälkeäkään, vaan sekä ajan poliittiset juonittelut että arjen askareet on luontevasti ujutettu tarinaan niin, ettei lukija uuvahda selitysten painosta. Fantasia-aineksiakaan Filippassa ei enää ole, mikä minusta on hyvä ratkaisu.

Filippan elinaikana Flemingit olivat vaikutusvaltainen suku, jonka haltuun olivat päätyneet Suomessa sekä Suitian että Kuitian suuret kartanot. Nämä isoveljet jakoivat keskenään ja Filippalle jäi sisaren osuus eli puolta vaatimattomampi Yläneen kartano. Veljien etu olisi ollut saada Filippasta nunna, joka luostariin mennessään olisi luopunut perintöosuudestaan veljiensä hyväksi. Valitettavasti Kustaa Vaasa oli jo purkanut katolisen luostarilaitoksen ja sisarusten tätikin joutui palaamaan maalliseen elämään Naantalin birgittalaisluostarin menetettyä omaisuutensa kruunulle ja lakattua toimimasta. Niinpä omaisuuden pitämiseksi suvussa oli hyvä vitkutella Filippan naittamista tämän oman tahdon vastaisesti.

Vuori kertoo Filippa Flemingin tarinan niin kiehtovasti, että jouduin pyyhkimään pölyjä muutamista hyllyni uumenista löytyvistä tietokirjoista. Piti selvittää lisätietoa Kuitian ja Suitian kartanoiden vaiheista sekä kerrata Klaus Flemingin tarina (melkoinen mies!). Filippa Flemingistä kannattaa lukea lisää esimerkiksi professori Anu Lahtisen Vita Historica -blogista. Lahtinen on tehnyt yhteistyötä Vuoren kanssa Filippan historiallisten yksityiskohtien selvittämisessä ja tarkistamisessa. Faktat ovat siis mitä ilmeisimmin kohdillaan ja huolella myös kaikki Filippa Flemingistä löytyvä tieto on kirjassa hyödynnetty.

Henkilökuvauksessa Vuori on jo varsinainen velho, ja Filippan henkilöt ovat lihaa ja verta toiveineen ja toimineen. Samaten ajankuva on rakennettu taiten, nautittavasti. Historiallisiin romaaneihin kuuluu myös eroottissävyisiä seikkailuja, ja niitäkin Vuori on onnistunut Filippan elämään ujuttamaan. Pidin myös Vuoren tekemästä kertojaratkaisusta. Äänessä on pääosin Filippa itse, joka kertoo tarinaansa veljelleen Klausille puhutellen tätä toistuvasti läpi teoksen. 

Tarina päättyy Filipan kuolemaan ja testamenttiin, ja painetun kirjan lukija näkee, mitkä osat tästä asiakirjasta on suoraan lainattu romaaniin. Äänikirjan kuuntelija jää tästä paitsi, mutta muuten vaikutelmaksi tulee, että Filippa tekee kuolinvuoteellaan tiliä menneestä ja palauttaa tapahtumia poissaolevan veljensäkin mieleen. Toimii yllättävän hyvin, vaikka voisi yhtä hyvin tuntua kankealta ja teennäiseltä.

Filippa on siis laatuviihdettä parhaimmillaan!

P.S. Sopii myös miehille!

Kristiina Vuori: Filippa
Tammi 2017. Äänikirjan lukija Kirsti Valve, kesto 13 h 28 min.

Ostettu. 

Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016
Filippa, Tammi 2017

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kristiina Vuori kertoo Kaarnatuuli-romaaninsa jälkisanoissa, että sen kirjoittaminen oli selvästi vaativin urakka hänen tähänastisella, viisi paksua historiallista romaania käsittävällä kirjailijanurallaan. Mutta eivätpä ole olleet kirjailijan ponnistukset turhia, sillä Kaarnatuuli on myös kirkkaasti Vuoren paras romaani. Tähän mennessä siis. Eikä se ole mitenkään vähän, todellakaan, sillä olen pitänyt kovasti hänen kaikista teoksistaan.

Kaarnatuulen päähenkilö on turkulainen porvari Valpuri Innamaa, joka jää vuonna 1562 dramaattisesti leskeksi: hänen aviopuolisonsa Henrik Innamaa mestataan maanpetoksesta syytettynä. Henrik oli epäonnekseen valinnut puolensa kuohuvassa poliittisessa valtapelissä väärin, ja rangaistus oli kovin mahdollinen. Kaiken kukkuraksi kuninkaan ratsujoukot ryöstävät kirjaimellisesti kaiken, minkä Innamaan kaupunkitalosta ja puodeista irti saavat. Parikymppinen Valpuri on kahden tyttären yksinhuoltaja ja vastuussa koko joukosta vuokraviljelijöitä ja palkollisia perheineen.

Kauppias Valpuri Innamaa on ihan oikea historiallinen henkilö, joka oli kaikkiaan neljästi naimisissa ja aikanaan Turun vaurain porvari. 1500-luvun ihmisistä, edes Valpurin kaltaisista vaikutusvaltaisista porvareista, ei ole juurikaan kirjallisia lähteitä, mutta jotakin sentään. Lähdemateriaalin kehykseen Vuori on kutonut nautittavan fiktiivisen tarinan, jonka päähenkilö elää ja hengittää. Vuoren Valpuri on moniulotteinen hahmo, hieman ristiriitainenkin vahvuuksineen mutta myös inhimillisine heikkouksineen, ja juuri se tekee hänestä kiinnostavan.

Lukija saa kulkea Valpurin matkassa miltei kaksikymmentä kuohuvaa vuotta. Ruotsia, Turkua ja Valpurin perhettä riepottelevat kaarnatuulet toisensa jälkeen. Sota ja rutto verottavat Valpurinkin huonekuntaa, jonka ytimen muodostavat Valpuri tyttärineen sekä Valpurin uskollinen palvelijatar Kaarina, talon avainpiika, kolmine poikineen. Kaarinan mies on hylännyt perheensä ja kadonnut teille tietymättömille. Lain mukaan Kaarina ei voi avioitua uudelleen, koska mies saattaa edelleen olla elossa. Kaksinnaimisesta rangaistaan kuolemalla.

Valpurin mies sen sijaan on varmasti kuollut, sillä hän saa miehensä ruumiin ja pään haudattavakseen. Naisen veri on kuitenkin kuuma, ja kun varallisuutta alkaa älyn, tarmon ja sitkeyden ansiosta jälleen kertyä, alkavat myös miehet kierrellä Valpurin ympärillä. Miesten suhteen Valpurilla tuntuu olevan epäonnea, eikä rakkaus ota asettuakseen taloksi hänen kotiinsa. Lyhyitä intohimon ja onnen hetkiä sentään on Valpurillekin tarjolla, ja niihin hän tarttuu ahnain ottein. Mausteena on runsaahkosti hekumallisia kohtauksia vällyjen välissä.

Historiaa itsekin muinoin parin arvosanan verran opiskelleena arvostan kovasti Vuoren huolella tekemää taustatyötä. Kertaakaan ei tarvinnut kulmia kohotella jonkin anakronismilta haiskahtavan yksityiskohdan takia. Vieläkään Vuori ei malta olla paikoin ahtamatta yksityiskohtia pursuavaa faktaa tarinan kaikkiin mahdollisiin lomiin, mutta annan sen mieluusti anteeksi. Kaikki lukijan aistit viritetään keskiaikaisen Turun vivahteisiin, jotka eivät aina ole sieltä miellyttävimmästä päästä.

Arvostan myös Vuoren tapaa höystää kieltään herkullisilla vanhoilla sanoilla ja sanonnoilla. Muutenkin joidenkin henkilöiden puheenparsi on rehevää, myös Valpurin, kun tilanne sitä vaatii.

Valpuri oli poikkeuksellinen nainen aikana, jolloin miehet pitivät kaikkia yhteiskunnan vähänkin merkittäviä asemia tiukasti otteessaan. Leskeys antoi sentään vähän väljyyttä, mutta Valpuri ei antanut laillisten aviomiestensäkään sekaantua liiketoimiinsa, jos näistä ei siihen ollut. Vuorikaan ei ole kuvannut Valpuria liian emansipoituneeksi. Valpuri tunnustaa tosiasiat, mutta toimii eikä valita. Välillä menee pieleen, mutta periksi ei Valpuri anna.

Viihdyin siis vallan mainiosti tämän oivallisen romaanin parissa! Pian lisää, kiitos!

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli
Tammi 2016. Äänikirjan lukija Kirsti Valve, kesto 18 h 45 min.

Ostettu.
Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016

Kristiina Vuori: Neidonpaula

”Seuraava romaanini on nimeltään Neidonpaula. Se on löyhää jatkoa Näkijän tyttärelle ja sijoittuu 1400-luvulle. Päähenkilöt ovat kaksostytöt, Eiran jälkeläisiä, jotka kasvatetaan nunnaluostarissa Naantalissa. Šamanistisiin taipumuksiinsa tytöt suhtautuvat hyvin vastakkaisesti. Kykyjen puhkeaminen esiin luostariympäristössä aiheuttaa myös jännitteitä. Tarina kulkee Vadstenaan Ruotsiin ja todennäköisesti Hämeen linnaankin.”

Näin Kristiina Vuori kuvaili vielä työn alla ollutta neljättä romaaniaan kesällä 2014 tavatessamme Turun keskiaikaisilla markkinoilla kirjakauppavierailun yhteydessä. Hieman suunnitelmat ovat tuosta vielä hioutuneet, sillä Hämeeseen ei Neidonpaulassa suunnata. Muuten kaikki kirjailijan uumoilema on mukana lopullisessakin romaanissa.

Kertasin tätä kirjoitustani varten, mitä olen muutaman vuoden aikana Vuoren romaaneista kirjoittanut. Huvittavan paljon voisin kirjoittaa aivan samoin sanoin tästä viimeisimmästäkin lukemastani tai oikeammin kuuntelemastani teoksesta.

Näkijän tyttären äärellä olen mietiskellyt seuraavaa:

”Pidin romaanista kovasti. Sen historiallinen maailma on rakennettu huolella pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Kirjan lopussa on parin sivun mittainen selitysosa, joka kannattaa lukaista ennen kirjan aloittamista. Huomaavaisesti loppuun on liitetty myös sanasto, vaikka ilmankin mainiosti pärjää. Paikoin silti tuntui, että kirjailija olisi voinut pikkuisen säästellä jotakin taustatietoa, jota välillä suorastaan tulvii tarinasta. Tämä on aina yhtä vaikeaa tasapainoilua. Juuri huolelliset yksityiskohdat tekevät uskottavan vaikutelman, mutta liika selittäminen turhauttaa juonivetoisen kirja ahmijaa. Onko tarpeen kuvailla kaikki vaatekappaleet ja työkalut ja -tavat, jos ne eivät kuljeta juonta eteenpäin?”

Myös Neidonpaulassa on rutkasti tietopuolista ainesta mukana, osin sinne lopun selitysosioon sijoitettuna. Tällä kertaa muuten ei kannata lukea tätä osuutta ensin vaan vasta sitten lopuksi, jos haluaa. 1400-luvun luostarielämän kuvaus on teoksessa kuvattu elävästi ja hurjan mielenkiintoisesti. Naantalin birgittalaisluostari suorastaan herää henkiin romaanin sivuilla. Kuuntelin mieluusti kuvauksia nunnien ja muun luostarin henkilökunnan arkisista askareista. Tosin myönnän, että kuunnellessa tällaiset suvannot tarinassa eivät niinkään haittaa kuin itse lukiessa joskus tekevät. Mutta nautin kovasti Vuoren rautaisesta ammattitaidosta. Faktat on selvitetty huolella ja niistä on tehty sulava osa fiktiota.

Disa Hannuntyttären äärellä olen huokaissut, että kyseessä on Vuoren toistaiseksi paras kirja. Neidonpaula ohittaa sen kuitenkin ainakin karvan- jos ei rinnanmitalla. Vuori sen kuin parantaa tahtiaan kirja kirjalta, mikä tuntuu aivan mahtavalta. Osansa on varmasti sillä, että kirjoittaja on oikeasti harjaantunut tekstin hionnassa, mutta toki silläkin, että lukija tunnistaa kirjoittajan tutun ja miellyttävän tyylin.

Näkijän tyttäressä on vahva fantasiatvisti, joka sitten jäi pois kahdesta seuraavasta romaanista. Mutta koska Neidonpaulan päähenkilö Truda ja hänen kaksossisarensa Brita ovat Eiran jälkeläisiä ja Ilveksen sukua äitinsä puolelta, palaavat fantasia-ainekset mukaan tarinaan. Olen itse ollut Siipirikon parissa tyytyväinen realistisemmasta otteesta, mutta Neidonpaulaa kuunnellessani taas ajattelin, että yliluonnollinen tuntuu sopivan mainiosti keskiajan elämänmenon kuvaukseen. Olivathan monet meidän taikauskona pitämämme ilmiöt sen ajan ihmisille mitä totisinta totta ja osa arkea. Sellaisena Vuorikin tyttöjen ja myöhemmin naisten taidot ja ominaisuudet kuvaa, luonnollisina ilmiöinä, joissa ei ole sen kummempaa salaperäisyyttä.

”Juonittelua romaanista löytyy kyllin. Perinnöt, naittamiset, politiikka, vallanperimykset ja kristinuskon ja vanhojen tapojen kiistely tuovat kaikki oman mausteensa tarinaan, rakkautta, intohimoa, erotiikkaa, vihaa ja kateutta unohtamatta! Mukava kupillinen Utrion aikaisemmasta tuotannosta tuttua rouvaspornoa on myös mukana.” Näin totesin Näkijän tyttärestä kirjoittaessani, ja sama kuvaus sopii sellaisenaan Neidonpaulaankin. Juoni on kiitettävän monipolvinen ja ripeästi etenevä. Vuori osaa taitavasti leikitellä odottamattomilla käänteillä, jotka oikeasti yllättävät kyynisen kokeneenkin lukijan. Tästä pidän kovasti.

Sattumalta juuri Neidonpaulan loppuun päästyäni olin puheissa äitini kanssa. Hän kertoi juuri lukeneensa Näkijän tyttären, jonka olen hänelle lainannut. Kokemus oli ollut kaikin puolin miellyttävä, ja kirjan pariin oli ollut aina ilo palata. Hieno suositus tämäkin kokeneelta lukijalta! Itse innostuin taas Vuoren tyylistä ja tarinoista niin, että lunastin uusimman eli Kaarnatuulen äänikirjan itselleni. Sen pariin ihan tuota pikaa!

Tässä jutussani en selosta Neidonpaulan juonta kovinkaan tarkasti. Tarkemmin kirjan maailmaan voi perehtyä vaikkapa Kirjahillan esittelyn parissa. Aili-mummo jopa varoittaa juonipaljastuksista tekstinsä alussa.

Kristiina Vuori: Neidonpaula
Tammi 2015. Äänikirjan kesto 20 h 31 min, lukija Kirsti Valve.

Ostettu.

Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016

Kristiina Vuoren haastattelu ja Disa Hannuntytär

Kirjailija Kristiina Vuori Brinkkalan kirjakaupassa.

Suomen entisen pääkaupungin kesäohjelmaan kuuluvat mainiot keskiaikaiset markkinat. Lauantaina 28.6. markkinatohinaa suosi lämmin ja aurinkoinen sää, toisin kuin valitettavasti tänään, viimeisenä markkinapäivänä. Markkinahumun ytimessä, Brinkkalan talon sisäpihalla sijaitsevassa Turun museokeskuksen omistamassa Brinkkalan kirjakaupassa vieraili lauantaina kirjailija Kristiina Vuori kertomassa historiallisen romaanin kirjoittamisesta, omasta kirjailijanurastaan ylipäätään ja tietysti uusimmasta romaanistaan Disa Hannuntyttärestä, joka merkittäviltä osin sijoittuu keskiaikaiseen Turkuun ja Turun linnaan.

Pikkuruisen kirjakaupan sisuksiin mahtui juuri ja juuri kymmenkunta istumapaikkaa meille innokkaille kuulijoille. Saavuimme paikalle viime tingassa Todella vaiheessa -blogin Retan kanssa ja saimmekin sitten suomalaiseen tapaan viimeksi täyttyvät paikat eturivistä. Tilaisuus oli siis varsin intiimi ja leppoisa kaikin puolin. Haastattelua säesti sisäpihalta kuuluva väkijoukon mekkalointi keskiaikaiseen tyyliin.

Harrastuksesta mieluisaksi työksi

Kristiina Vuori kertoili kirjailijataustastaan ja siitä, miten juuri historiallinen viihderomaani valikoitui hänen genrekseen. Työ viestinnän ja markkinoinnin parissa on nyt vaihtunut kokopäiväiseksi kirjailijantyöksi.

- Nuorena mieluisia teoksia olivat muun muassa historialliset seikkailukirjat Ivanhoe, Robin Hood ja Viimeinen mohikaani. Keskiaikaan sijoittuvat aikuisten viihderomaanit olivat suosikkejani yläasteiässä. Historiallinen viihde on genrenä itselleni rakkain, joten valinta oli luonnollinen, kertoi Vuori.

Historialliset romaanit tuntuvat olevan niin sanotusti pinnalla juuri nyt. Mistä tämä mahtaa johtua?

- Lukeminen on minulle uppoutumista. Harrastan historiaa myös Hukka ry:n toiminnan kautta. Keskiaikaharrastus tuntuu monille seuran jäsenille olevan jonkinlaista stressinhoitoa: hidasta elämää nykyajan hektisyyden vastapainoksi.

Kirjoittamisesta ammatti

Vuori kertoi, että on jo nuoresta harrastanut tyypillistä pöytälaatikkokirjoittamista. Päiväkirjoja hänellä ei ole, on vain sinikantisia kirjoitusvihkoja, joissa on tarinoita ja romaanien aloituksia. Suurimman osan kirjailija on jossakin vaiheessa itsekritiikinpuuskassaan hävittänyt, mutta jotakin on vielä jäljellä.

- Varsinaisen kirjoittajakouluni kävin Oriveden opiston Kohti mestaruutta -kurssilla vuonna 2010. Siellä syntyi esikoiskirjani Näkijän tytär. Kurssi järjestetään valtion rahoituksella, mikäli riittävä määrä osallistujia saadaan kokoon. Halukkailla pitää olla valmiina aloitus ja lopetus sekä synopsis teoksesta. Kurssillani oli mukana kaikkiaan kaksitoista kirjailijaksi aikovaa, eri genrejä edustavaa kirjoittajaa. Kurssin aikana kokoonnuttiin kerran kuussa viikonlopuksi Orivedelle, muuten tehtiin töitä kotona. Otin kurssille päästyäni yhdeksän kuukautta vuorotteluvapaata ja keskityin kirjoittamiseen.

- Kurssin aikana opin säännöllisen työrytmin, jonka kokonaisen romaanin kirjoittaminen vaatii. Vertaispalaute oli tärkeää. Kirjoittaminen on hyvin yksinäistä työtä, ja kurssitovereista tärkeimmät ovat tukena edelleen. Kurssia veti ansiokkaasti Saara Kesävuori, joka ei lainkaan väheksynyt minua ja viihdekirjani käsikirjoitusta.

Mistä kirjojen ideat tulevat?

- Näkijän tyttären alkukohtauksen näin mielessäni filminpätkänä: nainen pakenee epätoivoissaan, ja tapahtuman yllä leijailee haukka. Vasta myöhemmin tajusin, että kirja tulee kertomaan tämän alkukohtauksen naisen tyttärestä.

- Esikoiskirjaani kirjoittaessani törmäsin tietoon, että veroja oli aikoinaan maksettu myös koulutettujen metsästyslintujen muodossa. Ajatus kiehtoi ja jäi mieleeni. Tästä tuli alkusysäys seuraavaan kirjaani Siipirikkoon. Sitä kirjoittaessani taas törmäsin merirosvousta kaapparilupien turvin harjoittaneisiin vitaaliveljeksiin, mistä päästäänkin sitten Disa Hannuntyttäreen.

Taustatyö kirjojen pohjana

Kristiina Vuoren kirjojen lopussa on kussakin lyhyt katsaus kirjan ajanjakson ja paikkojen todelliseen historiaan sekä kirjaan liittyvä sanasto.

- Haluan näin jakaa lukijalle esiin kaivamaani tietoa kiinnostavista asioista. Kieleen olen tietoisesti poiminut vanhaa sanastoa luomaan tiettyä tunnelmaa. Apuna olen käyttänyt Toivo Vuorelan Perinnesanakirjaa. Mielelläni käyn kirjojeni tapahtumapaikoilla. Disaa kirjoittaessani löysin netin kautta paikallisoppaan, jonka matkassa pääsin tutustumaan Kokemäen seutuun, muun muassa käymään paikalla, jossa Pyhänkorvan tila on sijainnut.

- Turun linnaan perehdyin paitsi kirjallisten lähteiden kautta myös tilaamani yksityiskierroksen avulla. Kierroksen veti Salme Kotivuori, joka myöhemmin kirjani luettuaan antoi siitä hyvää palautetta. Keskiaikaiseen purjehdukseen pyysin asiantuntija-apua meriarkeologilta. Myös erilaiset tietokirjat, lehtiartikkelit, tv-dokumentit ja jopa Youtube-videot ovat olleet lähdemateriaaliani kirjoitustyössä.

Fakta ja fiktio kohtaavat

Vuoren kirjojen päähenkilöt ovat täysin fiktiivisiä, mutta kirjoissa vilahtelee myös oikeita historiallisia henkilöitä.

- Fiktiivinen päähenkilö ei rajoita kerrontaa. Kirjoitan kuitenkin nykyaikaiselle lukijalle, ja haluan tarjota lukijalle samastumiskohteen. Naispäähenkilöni, kuten Disa Hannuntytär, kasvavat sisäisesti, löytävät niin sanotusti vahvuutensa. Myös rakkaus on vahva teema teoksissani.

- Disa Hannuntyttären sivuhenkilöksi tuli historiallinen henkilö, linnanherra Knut Bonpoika Grip, jota minun tuli oikeastaan sääli hänen elämäänsä tutustuessani. Siksi halusin kirjoittaa hänestä.

- Olen saanut kritiikkiä kirjojeni lopuista, jotka eivät ole olleet aivan niin onnellisia kuin genren perinteessä on totuttu. Haluan kuitenkin uudistaa genreä ja haluan, että kirjoissani on jokin erilainen tvisti.

Kirjalliset esikuvat ja seuraava kirja

Varsinaisen haastatteluosuuden jälkeen yleisöllekin annettiin vielä mahdollisuus heittää muutama kysymys kirjailijalle. Ketkä ovat kirjailijan kirjallisia esikuvia Kaari Utrion ja Mika Waltarin lisäksi?

- Ken Follettin Taivaanpilarit ja Maailma vailla loppua olen lukenut moneen kertaan. George R.  R. Martinin Game of Thrones -sarjaan jäin koukkuun vahingossa. Etsiskelin kirjastosta jotakin sopivaa mökkilukemista, mutta oikein mitään ei tuntunut olevan tarjolla. En ollut mikään fantasian ystävä vaan stereotyyppisesti ajattelin, että fantasia on nuortenkirjallisuutta. Piirroskansikin vei ajatukset siihen suuntaan. Mietin, noinkohan kirjaa saan luettua. Mutta sepä imaisikin täysin mukaansa! Tarinan taitava kerronta ja tietty saagamaisuus viehättävät. Myös Winston Grahamin Poldark-sarjasta pidän.

Entä mitä voit kertoa seuraavasta kirjastasi?

- Seuraava romaanini on nimeltään Neidonpaula. Se on löyhää jatkoa Näkijän tyttärelle ja sijoittuu 1400-luvulle. Päähenkilöt ovat kaksostytöt, Eiran jälkeläisiä, jotka kasvatetaan nunnaluostarissa Naantalissa. Šamanistisiin taipumuksiinsa tytöt suhtautuvat hyvin vastakkaisesti. Kykyjen puhkeaminen esiin luostariympäristössä aiheuttaa myös jännitteitä. Tarina kulkee Vadstenaan Ruotsiin ja todennäköisesti Hämeen linnaankin.

Lopuksi jäimme vielä hetkeksi Retan kanssa jututtamaan kirjailijaa. Yhteistä lukuhistoriaa löytyi, sillä myös Vuori on aikoinaan ahminut niin Angelica- kuin Catherine-sarjat. Reta kertoi panneensa merkille, että Vuori siirtyy kirjoissaan asteittain kohti nykyaikaa. Tämän kirjailija myönsi, mutta sanoi myös, ettei aio historiallisten romaaniensa kanssa tulla uskonpuhdistusta edemmäs nykyajan suuntaan. Mielessä on kuulemma monenlaisia ajatuksia, mitä kaikkea voisikaan kirjoittaa. Mielenkiintoisimmilta kuulostivat 1800-luvun Suomeen sijoittuva steampunk-romaani sekä ajatus historiallisesta dekkarista! Niitä jään tosiaankin odottelemaan!

Olen lukenut koko Vuoren tähänastisen tuotannon. Näkijän tyttärestä sain pyytämäni arvostelukappaleen kustantajalta, ja Siipirikon lainasin kirjastosta. Uusimman eli Disa Hannuntyttären hankin itselleni Elisa Kirjan kirjabloggaajille tarjoaman Kesäkirjakampanjan kautta. Sain siis teoksen äänikirjaversion omakseni tätä esittelyä vastaan. Kiitokset tästä Elisa Kirjalle! Valinta ei ollut vaikea, sillä olin jo ajatellut Disan jossain vaiheessa kesää lukevani, joten äänikirjamahdollisuus oli vain mieluisa bonus. Äänikirjan lukee ammattimaisesti Erja Manto, jonka luennasta olen oppinut pitämään yhä enemmän ja jonka rauhallinen ääni sopii vallan mainiosti tämän kirjan tunnelmaan. Tarina on niin mukaansa tempaava, että kesäiselle lenkkipolulle lähteminen oli sen kanssa entistäkin helpompaa.

Brinkkalan kirjakaupassa Reta huomasi, että Disan takaliepeeseen on lainattu useita kirjablogeja, joissa esitellään Siipirikkoa. Myös minun kirjanurkkaani siteerataan! Olen tiivistänyt juttuni loppuun näin: ”Siipirikko on laadukas historiallisen viihteen edustaja, jossa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, juonia ja romantiikkaa, taisteluja ja erotiikkaa sopivassa suhteessa.” Täsmälleen saman voin sanoa Disa Hannuntyttärestä, joskin sillä lisäyksellä varustettuna, että kyseessä on toistaiseksi Kristiina Vuoren paras kirja. Vauhti pysyy yllä koko matkan, eikä lukija pääse pitkästymään. Mukana on entiseen tapaan tuhti annos tietoa hienosti tarinaan upotettuna. Eniten minua kiehtoi Turun linnaan sijoittuva osuus, jopa siinä määrin, että suunnitteilla on pitkästä aikaa vierailu kohteessakin (linnassa muuten menossa parhaillaan aihetta sivuava kiintoisa näyttely, johon myös haluan tutustua).

Disa jää aivan alkusivuilla kokemäkeläisen Pyhänkorvan kartanonisännän leskeksi. Parikymmentä vuotta Disaa vanhempi mies on toistakymmentä vuotta pahoinpidellyt vaimoaan raa’asti, mutta yllättäen tämänkertainen selkäsauna jää viimeiseksi, kun pariskunnan ainoa yhteinen poika, kymmenvuotias Viljami ampuu jousella isänsä kuoliaaksi kesken potkimisen. Alistunut ja turtunut Disa joutuu kokoamaan itsensä ja ryhdistäytymään, kun miesvainajan aiemman avioliiton lapset puolisoineen osoittautuvat pelätysti armottomiksi ja ahneiksi. Disaa ja Viljamia uhkaa vankeus, jopa kuolema.

Hurjien käänteiden jälkeen Disa ja Viljami päätyvät korean laivuri Sebastian Tarsin turvissa Turkuun kauppiassuvun huomaan, mutta vaikeudet eivät ole vielä ohi. On anottava turvakirjaa linnanherralta ja armoa piispalta. Nuori ja komea linnanherrakin huomaa Disan uhkeat muodot ja kauniit kasvot, ja niin Disa päätyy yllättäen Turun linnan varastoista vastaavaksi fatabuuriemännäksi. Juonittelu ja juonenkäänteet eivät kuitenkaan pääty tähän. Lisäksi on vielä kummallisesti käyttäytyvä Disan sydän, joka tuntuu sykkivän sekä linnanherran että laivurin suuntaan.

Disa on aiempia Vuoren sankarittaria kypsempi nainen, jolla on jo takanaan pitkä avioliitto ja usea keskenmeno ja imeväisikäisen lapsen menetys. Viljami on hänen ainoa elossa oleva lapsensa, jonka puolesta Disa on valmis tekemään mitä tahansa. Itsenäisyyden makuun Disa pääsee varakkaan lesken roolissa, samoin ammatti-ihmisenä linnassa. Mihin miehiä tarvitaan, kun ilman pärjää paremmin?

Kirjaa kuunnellessani mietin moneen kertaan, että Vuoren kirjoitustyylissä kohtaavat mukavalla tavalla Kaari Utrio, Diana Gabaldon ja Sergeanne Golon. Loppupuolella mukaan tulee Vuoren oma tvisti, kun tapahtuu odottamattomia juonenkäänteitä. Vain loppu on kenties astetta perinteisempi kuin aiemmin, mutta ei suinkaan vailla dramatiikkaa. Oivaa kesäluettavaa!

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

Tammi 2014. Elisa Kirjan äänikirja, lukija Erja Manto. Kesto 15 h 58 min.

Arvostelukappale Elisa Kirjalta. Kiitos!

Kristiina Vuori: Siipirikko

Viime vuoden kesällä ilmestyi Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär, joka sijoittuu historiallisen (nais)viihderomaanigenreen. Kuten arvata saattaa, Vuoren kirjaa verrattiin oitis kyseisen genren kotimaisen kuningattaren Kaari Utrion tuotantoon. Monet vertailijat totesivat, ettei Vuori joudu vertailussa ainakaan häpeään. Näkijän tytär oli vahva esikoinen, ja kaiken lisäksi se myi loistavasti esikoiskirjaksi, mitä kustantajan näkyvä panostus markkinointiin tuskin ainakaan haittasi.

Tänä kesänä Vuori julkaisi odotetun toisen romaaninsa Siipirikon. Monet esikoisen lukeneet kenties toivoivat, että punatukkaisen Eiran tarina saisi jatkoa, mutta Siipirikko on tyystin itsenäinen romaani, jolla ei ole yhtymäkohtia aiempaan kirjaan. Vuori on tässä kakkosromaanissaan luopunut kokonaan yliluonnollisista aineksista, jotka liittivät Näkijän tyttären osittain fantasiaan. Tästä ratkaisusta ainakin minä pidin. Nyt ollaan entistä selkeämmin historiallisen viihteen genressä.

Haastatteluissa Vuori on paljastanut, että hänen suosikkilukemistoaan tyttönä olivat Angelicat ja Catherinet, jotka kuluivat myös minun käsissäni aikoinaan. Ainakin siis genren konventiot ja kaavat ovat kirjoittajalle perin juurin tuttuja. Hieman Vuori rohkenee niitä murtaakin, ja saa siten omiin teoksiinsa tiettyä raikkautta. Kun kirja oli minulla vielä pahasti kesken, törmäsin Keskisuomalaisessa olleeseen varsin tyrmäävään arvioon teoksesta. Tätä juttua kirjoittaessani Jenni ehti omassa blogissaan julkaista tekstin, jossa hän pohdiskelee, mistä ilmeisen vihamielinen suhtautuminen viihteeseen johtuu. On helppo yhtyä Jennin näkemyksiin, että tietty liioittelu ja tapahtumien epärealistisuus ovat kyseisen genren peruselementtejä. Jos kirjailijat kirjoittaisivat vain oikeita, faktoihin perustuvia tarinoita esimerkiksi 1300-luvun suomalaisista naisista, kirjoitettavaa ei kovin paljoa olisi. Paula Havasteen Kymmenen onnen Anna on hyvä yritys tähän suuntaan, mutta on Havasteenkin ollut pakko antaa tilaa mielikuvitukselle, muuten pelkkä työnteon ja arjen kuvailu olisi jäänyt varmasti julkaisematta. Fiktion lähtökohta jo on nimenomaan kuvitteellisuus, mahdollisen ja mahdottomankin yhdistäminen, jotta syntyy hyvä tarina.

Yleensä koetan välttää toisten blogien juttujen lukemista ennen kuin kirjoitan jutun jostakin lukemastani kirjasta, mutta tällä kertaa päätin tehdä toisin. Blogitekstejä löytyy useita, ja monissa niistä selostetaan riittävästi kirjan juonta. Morre närkästyi taas kliseestä, että nainen tulee yhdestä yhdynnästä raskaaksi. En ryhdy tästä kinaamaan, vaikka kiistatta niin voi käydä ja valitettavan monesti käykin. Morrea ajattelutti myös Seljan hoikkuus ja se, että ajan kauneusihanteista huolimatta Selja kiehtoi kaikkia tielleen osuneita miehiä. Totta onkin, että kauneusihanne on ollut aikanaan leveälanteista ja -harteista naista suosiva, mutta tämä lienee ollut enemminkin talonpoikaisen säädyn ihanne, pitihän naisen jaksaa raskaat työt ja selvitä hengissä synnytyksistä. Ritarien romanttiset haaveet saattoivat hyvinkin suosia riukumaisempia naisia. Mutta kiistatta monissa tämän genren romaaneissa sankaritar on Seljan kaltainen laiheliini, mikä vastaa enemmän nykyihanteita. Seljalla ei onneksi ole villiä punaista tukkaa sentään.

Maria piti Seljan moniulotteisesta persoonasta. Selja on lapsena joutunut orjaksi, kun karjalaiset ryöstivät ja murhasivat hänen perheensä ja koko kotikylänsä. Orjuudessa Selja kaipaa vapauteen. Hinta vapaudesta on kuitenkin kova, ja syyllisyys painaa Seljan mieltä yhä raskaammin. Kuitenkin hän jatkaa häikäilemättömiä tekojaan pyrkiessään kohti onnea. Selja on uhri, mutta samalla toimija. Vaikka Seljaa kohtaan tunsikin myötätuntoa, hänestä ei oikein onnistunut aidosti pitämäänkään. Reta näkee Seljan tarinassa aidon kasvutarinan ja pitää Vuoren tavasta kuvat nuoren tytön seksuaalista heräämistä. Sille annetaankin runsaasti tilaa, ja erotiikkaa tihkuvia kohtauksia riittää, kuten konventioihin kuuluu.

Minua ärsytti myös ritari Aijon rypeminen syyllisyydessä ja itsesyytöksissä. Mies on toisaalta äärimmäisen kunniantuntoinen, mutta sitten toivoton nahjus ja sokeakin. Muut miehet jäävät tarinassa Aijon hahmon varjoon. Muutaman muun bloggaajan tavoin minäkin kaipasin syvyyttä Seljan orjatoveriin Häkkiin, joka järkälemäisenä hahmona toi taas kerran mieleen Mikael Karvajalan Antin. Häkki on traaginen hahmo, eikä tuo mukanaan huumoria kuten Antti, mutta jotain samaa heissä olen aistivinani. (Tästä muuten tulikin mieleeni, että huumoria ei Vuoren kummassakaan teoksessa ole. Eipä taida oikein genreen muutenkaan kuulua, ainakaan tähän Vuoren edustamaan alahaaraan.) Miehistä porvari Hartmannus ja Liuhtolan isäntä Sten olisivat myös olleet kiinnostavia, syventämistä sietäviä hahmoja.

Keskisuomalaisen kriitikko Paula Koskimäki ruoskii kovasti Vuoren käyttämää linnustusaihetta tai oikeammin sen laimeaa toteutusta. Kieltämättä tästä olisi voinut saada runsaasti enemmänkin irti. Nuoren Seljan erityistaito on tulla toimeen lintujen kanssa. Metsästyshaukat ja -kotkat olivat haluttua kauppatavaraa, joten taidosta oli hyötyä orjan isännällekin. Primus-niminen kotka on keskeisessä osassa kirjan alkupuolella, mutta sitten aihe jää sivuun, kun Selja lähtee liikkeelle. Kotkaa kyllä kuljetetaan mukana, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen vähemmälle sen osuus jää. Sääli. Vuori on vielä kirjan lopussa perustellut laajasti, miksi päätyi valitsemaan Seljan kasvatiksi juuri kotkan.

Monet kirjan lukeneet ovat olleet sitä mieltä, että Vuori on kehittynyt kirjailijana. Tähän on helppo yhtyä. Koskimäki piti joitakin osia sekavina, mutta minua eivät ajan poliittisten kiemuroiden lyhyet selventelyt häirinneet. 1300-luvun alku oli sekavaa aikaa niin Ruotsissa kuin idässäkin. Vallanperimysriidat sekoittuivat ryöstöretkiin, ja muutenkin oli ylen levotonta. Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, johon Vuori on sijoittanut kirjan epilogin. Sekavuus on siis realismia.

Kirja on genreen sopivasti myös helppolukuinen, ja kieli on pääosin luistavaa luettavaa. Vuori suosii vierasperäisten ja vanhahtavien termien ahkeraa ripottelua. Lopussa on varsin kattavan tuntuinen sanasto, mutta ilman sitäkin selviää mainiosti. Sanat kyllä selittyvät kontekstista vaivatta. Ainoa minun hampaitani kiristelyttävä kummallisuus oli ilmaus ’päivät pääskytysten’, johon törmäsin peräti kolmasti. Kerran voisi vielä laskea painovirheeksi, mutta kolme kertaa lienee jo tarkoituksellista. Nykysuomen sanakirjasta löytyy sana ’pääksy’, joka tarkoittaa veneen kokkaa tai perää, ja sanonnassa on mukana juuri tämä pääksy, ei pääsky: satoi päivät pääksytysten eli päivästä päivään, monta päivää peräkkäin. (Saan tästä varmaan vuoden nillittäjä -palkinnon, mutta sainpahan sanoa!)

Yhteenveto rönsyilevästä purkauksestani: Siipirikko on laadukas historiallisen viihteen edustaja, jossa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, juonia ja romantiikkaa, taisteluja ja erotiikkaa sopivassa suhteessa. Kelpo paketti eskapismia kaipaavalle arjen piristykseksi. Ei liian ryppyotsaisesti luettavaksi.

Kristiina Vuori: Siipirikko

Tammi 2013. 464 s.

Lainattu kirjastosta.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

”Romantiikkaa ja petosta, taistelua ja taikaa!”

Näitä kaikkia luvataan esikoiskirjailija Kristiina Vuoren romaanin Näkijän tytär takakannessa. Kaikkea tätä lukija myös saa, ja tuhdin paketin, sillä tämä aikuisten historiallinen fantasiaromaani on peräti 569-sivuinen tiiliskivi. Kaikki me, jotka olemme odottaneet Kaari Utrion jalanjälkiin seuraajaa, voimme huokaista tyytyväisinä. Vuori on sellainen, mutta kuitenkin omaääninen kertoja (huomasitteko muuten, miten tämän päivän Hesarissa, 9.6., lähes kaikki kustantamojen edustajat hokivat tätä omaäänisyyttä?). Kirjailija itse tunnustaa velkansa Sergeanne Colonin Angelika-sarjalle, eikä se huono vertailukohta olekaan. Minulle kirjasta tulivat mieleen Utrion keskiaikaromaanien lisäksi myös Mika Waltarin Mikael Karvajalka ja Juhani Ahon Panu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen. Rannikolla Teinperin varustukset vartioivat piispanistuinta. Isäntänä on ruotsalainen Ulf Stark, joka on naittanut ainoa tyttärensä Margareetan tämän haluamalle komealle mutta kelvottomalle miehelle. Romaanin ensisivuilla Margareeta raiskataan metsästysretkellä. Seurauksena on punatukkainen ja harmaasilmäinen äpärätytär Eira. Samoihin aikoihin Ulf Stark nai emäntäpiikansa Ursulan, joka synnyttää tälle Rikhardin, perijän. Eira ja Rikhard varttuvat yhdessä kuin sisaruksina.

Eiran piirteet ovat selkeästi vanhaa hämäläistä tietäjäsukua. Hän on perimältään Ilves, joka pystyy parantamaan käsillään, näkemään enteitä tulen ja veden kautta sekä viemään sairaita parantavaan uneen, vanhoja suomalaisugrilaisia shamaanitaitoja siis. Eiran taidot ovat kuitenkin vaarallisia aikana, jolloin katolinen kirkko valtaa väkivalloin itselleen sijaa pakanoitten keskuudessa. Jo pienestä asti Eira kuitenkin näkee unta pojasta, jolla on ilveksen hehkuvat silmät. Eiran, Rikhardin ja ilvespojan kohtalot kietoutuvat sitä tiiviimmin yhteen, mitä pidemmälle tarina etenee.

1200-luvun alkuvuosikymmeniin sijoittuu ruotsalaisten tekemä ristiretki Hämeeseen, ja sen Vuori on punonut kirjansa juoneen. Juonittelua romaanista löytyy kyllin. Perinnöt, naittamiset, politiikka, vallanperimykset ja kristinuskon ja vanhojen tapojen kiistely tuovat kaikki oman mausteensa tarinaan, rakkautta, intohimoa, erotiikkaa, vihaa ja kateutta unohtamatta! Mukava kupillinen Utrion aikaisemmasta tuotannosta tuttua rouvaspornoa on myös mukana.

Pidin romaanista kovasti. Sen historiallinen maailma on rakennettu huolella pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Kirjan lopussa on parin sivun mittainen selitysosa, joka kannattaa lukaista ennen kirjan aloittamista. Huomaavaisesti loppuun on liitetty myös sanasto, vaikka ilmankin mainiosti pärjää. Paikoin silti tuntui, että kirjailija olisi voinut pikkuisen säästellä jotakin taustatietoa, jota välillä suorastaan tulvii tarinasta. Tämä on aina yhtä vaikeaa tasapainoilua. Juuri huolelliset yksityiskohdat tekevät uskottavan vaikutelman, mutta liika selittäminen turhauttaa juonivetoisen kirja ahmijaa. Onko tarpeen kuvailla kaikki vaatekappaleet ja työkalut ja -tavat, jos ne eivät kuljeta juonta eteenpäin?

Toinen historiallisten romaanien kompastuskivi on kieli. Miten luovia nykyaikaisen kielen ja keskiaikaisen maailman välillä? Tässäkin Vuori on onnistunut mielestäni oikein hyvin. Joitakin häiritseviä ilmauksia toki tämänlaajuisesta teoksesta löytyy, kuten esimerkiksi kipuilla-verbi.

Kaiken politikoinnin, juonittelun ja sotimisen keskellä siis myös rakastetaan ja vieläpä räiskyvän intohimoisesti. Kolmiodraama on selkeä. Eiraa tavoittelee kaksi houkuttelevaa mutta keskenään hyvin erilaista miestä. Eira kamppailee myös ylpeytensä kanssa, vaikka alkaa lopulta käsittää, kumpi miehistä kannattaa valita. Asetelmat muuttuvat nopeaan tahtiin tapahtumien vyöryessä eteenpäin. Sitten vielä pahuksen naisenlihalla on oma tahtonsa, joka sortuu miesten houkutuksiin. Eira on älykäs, omapäinen ja voimakastahtoinen nainen, ja lisäksi kaunis. Vaarallinen yhdistelmä. Sankarittaren ketunpunainen tottelematon kiharapilvi muuten tuo mieleen paitsi lukuisat Utrion sankarittaret myös Diana Gabaldonin aikamatkaajan.

Vaikutuksen teki myös Eiran tarinan loppu. Eipä ollutkaan siirappia, jota odotti, vaan dramaattisen yllätyksellinen.

Risuja annan kirjan kannesta, josta vastaa Markko Taina. Se on väreiltään ja typografialtaan kaunis, tyylikäskin, mutta kansikuvan tyttö alkoi lukiessa yhä enemmän ärsyttää. Onhan siinä nuori, hento ja punatukkainen nainen, siis kuin Eira. Mutta meikki on suoraan 2010-luvulta! Tiedoista selviääkin, että kyseessä on kuvapankista hankittu otos. Olisikohan kirja kuitenkin ansainnut toisenlaisen kannen? Uskottavamman?

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Tammi 2012. 569 sivua.

Katso myös kirjailijan blogi sekä kirjan esittely Tammen sivuilta. Sieltä pääsee lukemaan pari aloituslukua kirjasta makupalaksi.