Petri Vartiainen: Miehen ryhti

”Viidessä vuodessa oppii käytännölliseksi kuin ammattitappaja: homma hoidetaan, tulee siitä miten sotkuista hyvänsä.”

Ari on opettaja, isä ja aviomies – tässä järjestyksessä. Seitsemän vuotta peruskoulun yläluokkien äidinkielen opettajana on imenyt miehestä mehut ja innostuksen. Työ uuvuttaa, tekee miehen kyyniseksi. Korjatakseen asian hän suunnittelee radikaalisti uudistavansa opetusmetodinsa. Toisaalta vaimon vonkaama neljäs vauvakin voisi ratkaista ongelman ainakin hetkellisesti.

Jaksaisin, koska kaikki ei olisi koko ajan vaarassa mennä vikaan. Ei tarvitsisi välittää vanhemmista, kollegoista, rehtorista. Olisi tilaa rakastaa, istua rauhassa, ajatella, elää. Niin juuri: elää! Elämälle vieras koulujärjestelmä tuhansine mahdottomuuksineen ei olisi onnellisuuden tiellä.

Nimeämättömäksi jäävän rannikkokaupungin sohjoinen talvi ja kevät ovat ankea tausta Petri Vartiaisen karulle romaanille Miehen ryhti. Vartiainen on ammatiltaan äidinkielen opettaja, joten hän tuntee aiheensa eli koulumaailman onttouden perin juurin. 

Opettajahuoneen mieskööri paitsi puhuu keskenään rivoja hautoo myös jonkinlaista kapinaa systeemiä vastaan. Harmi vain, että yhdellä ei ole muodollista pätevyyttä ja toinen on viittä vailla eläkkeellä. Kapina jää jupinaksi. Rehtorista ja kieltenopettajistakin on Vartiainen laatinut oivalliset karikatyyrit pieteetillä: ei liian alleviivaavaa, mutta hiukan kuitenkin.

Sama pätee oppilaisiin. Arin tunneilla vilahtaa innokkaan tunnollinen ja kunnollinen Mari, ongelmanuori Juhani ja ihanat Lauri ja Niilo, jotka käyvät kirjastosta lainaamassa Saarikosken runoja ja toivovat, että muiden lintsatessa hyödynnetään tunti käsittelemällä Tuntematonta sotilasta. Se kun muuten tulee vasta lukiossa. Suuri massa asettuu akselille näiden napojen välille. Kieli on nuorten keskuudessa suorasukaista ja värikästä, mutta Arin korvat kyllä kestävät, onhan hän kotimaisen kirjallisuuden asiantuntija.

Vartiainen pureutuu oivaltavasti opettajuuteen olennaisesti liittyvään alituiseen riittämättömyyteen. Milloinkaan ei voi tehdä työtään tarpeeksi hyvin. Kaikki ovat vaatimassa jotain: opetushallitus opetussuunnitelmineen ja digiloikkineen, rehtori ja kouluvirasto byrokratioineen, vanhemmat yksilöllisine toiveineen. Kaiken säätämisen, säästämisen ja sääntöjen rikkomista pelkäämisen keskellä opettaja kuitenkin vilpittömästi haluaisi kohdata asiakkaansa, nuoret ja heidän aikuisen tarpeensa. Aikaa ei kuitenkaan koskaan ole. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Elämä tuo omat lisäristiriitansa. Kotona puoliso on sitä mieltä, että Ari tekee liikaa töitä, välittää vain muiden lapsista, ei omistaan. Ei Veera täysin väärässä olekaan. Ari ei osaa olla vastaamatta työpuhelimeensa kotona, ja vihkopinojen ja tuntisuunnitelmien parissa vierähtää helposti pikkutunneille. Ymmärrystä leipiintymiseensä Ari ei saa ainakaan appiukoltaan Taistolta, joka on eläköitynyt opettaja. Opettaminen on toistoa, eikä siitä pidä luopua. Selkä on pidettävä suorana, jotta veri kulkee aivoihin. Se on Taiston motto niin työssä kuin elämässäkin.

Vartiainen on saanut romaaniinsa mukaan lukuisia kohtauksia, jotka jokainen opetustyötä tekevä tunnistaa. Itse koin monia ahaa-elämyksiä lukiessani: noinhan se on! Pakko myöntää, että vertaismentoroinnin lihoiksi laittaminen hieman kirpaisi osuessaan omaan nilkkaani, mutta muuten nielen suurimman osan Vartiaisen kritiikistä ja ironisoinnista kitisemättä. Lähettämällä Arin kunnan sisäisessä opettajanvaihtosysteemissä niin lukioon, ammattikouluun kuin alakouluunkin päiväksi kuhunkin, saadaan sivallettua niidenkin järjestelmiä kuin ohimennen. Rankimman kohtelun Vartiainen antaa ammattiopinnoille, joissa yhteisten aineiden opettaja tekee oppilaansa opinnäytetyötä näkemättä itse tilanteessa mitään outoa. Pääasia on saada oppilaille paperit käteen ja rahat tutkinnon suorittaneista koululle.

Mikään kuoliaaksinaurattava huumoripläjäys Miehen ryhti ei ole. Ironiaa ja kärjistyksiä toki on, mutta muuten tunnelma on lähinnä surumielinen, masentavakin. Miten Ari ja kumppanit jaksavat tarpoa eteenpäin vielä vuosikymmeniä? Miten selviytyä surusta ja syyllisyydestä, riittämättömyydestä? Vartiaisen fokuksessa on koulumaailma, mutta hyvin monet hänen kuvaamansa ilmiöt sopivat työelämänmenoon ylipäätään. Menohan on melkoisen absurdia, jos sitä asettuu hetkeksi seuraamaan ulkopuolelta. Onneksi Vartiainen väläyttää niitäkin hetkiä, jotka antavat voimia taas jatkaa taistelua tuulimyllyjä vastaan: joskus on tullut sittenkin kohdanneeksi ja antaneeksi oikean neuvon tai sanoneeksi oikeat sanat.

Kaunokirjallisista ansioista olen pitkälti samoilla linjoilla kuin Tuija blogissaan. Joissakin kohdissa kieli lähtee liiallisen kikkailun takia lapasesta ja merkitys hämärtyy turhaan. En kaipaa proosaan yltiöpäisen runollisia ilmauksia: ”Talviseen pimeyteen syttyy väsynyt hämärä, katulamput valaisevat pitkälle aamuun, sumu suttaa maiseman ääriviivat, valkoinen lumi lohkeaa harmaaksi loskaksi kengän alla, näyttää luonnottomalta kuin jäinen seitipala.” Minua miellyttävät Arin tavoin Petri Tammisen napakat lauseet. Samoin olisin ollut valmis karsimaan Taiston menneisyyteen ulottuvat takaumat, jotka jäävät irrallisiksi lisäkkeiksi.

Suosittelen Miehen ryhtiä kaikille opetussuunnitelmauudistuksen kidassa rimpuileville kollegoille, huoltajille, joiden sormet hakkaavat kiukkuista Wilma-viestiä osaamattomalle opettajalle jo kolmantena koulupäivänä, opetushallituksen ja -ministeriön virkamiehille, koulutoimistojen erityisasiantuntijoille ja Sanni Grahn-Laasoselle. Jottei totuus pääsisi hämärtymään.

 ”Opettajalle maksetaan palkkaa, mutta ihmisarvonsa hän antaa hyväntekeväisyyteen.”

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava 2016. 254 s.

Arvostelukappale.

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Kansi Jussi Karjalainen.

Otavan vuonna  2012 järjestämän Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun sadosta on nyt julkaistu ainakin kolme teosta. Kilpailun voitti Tua Harno sukupolviromaanillaan Ne jotka jäävät. Toiseksi tullut Meri Kuusiston tragikoominen Amerikkalainen näki päivänvalon alkuvuodesta, ja nyt on painosta tupsahtanut kolmossijalle rankattu Petri Vartiaisen Isäasentoja. Kaikki ovat siis esikoisromaaneja. Kärkikolmikon perusteella ei ainakaan tarvitse olla huolissaan suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudesta.

Vartiaisen kirja pakenee määritelmiä. Kokonsa puolesta se voisi olla pienoisromaani. Sivuja sirossa ja väljätaittoisessa teoksessa on 159, eli se on siis ’yhden illan juttu’, kuten ystäväni erästä toista teosta käsissään pidellessään luonnehti. Kirjan lukeekin nopeasti, mutta hyvän kirjallisuuden tavoin pelkkä mitta ja koko eivät kerro kaikkea. Tiiviit, hiotut lauseet ovat paikoin kuin aforismeja tai säkeitä runosta. Ajateltavaa kirja tarjoaa huomattavasti enemmän kuin vaatimaton sivumäärä antaisi odottaa.

Kansiliepeessä hymyilee leveästi noin 35-vuotias mies, josta tekstissä kerrotaan, että hän opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta Kuusamossa. Kirjan minäkertoja on noin kolmikymppinen mies, josta ensimmäisen osan aikana tulee kolmilapsisen perheen isä. Mies käy töissä. Työ on äidinkielen opettajan työtä, se käy muutamasta vinkistä selväksi. Kuinka paljon sitten Vartiaisella ja kirjan minäkertojalla on yhteistä tai kuinka paljon he ovat yksi ja sama, on tietysti sivuseikka. Joka tapauksessa Isäasennoista hehkuu eletty ja koettu väkevänä.

Minusta kirjaa on hieman vaikea lukea romaanina. Lähinnä esteeksi, jos nyt sellaisesta voi puhua, asettuu kirjan muoto. Suurin osa tekstistä on kuin muistelmatilitystä. Kurkotetaan myös oman isyyden ulkopuolelle tarkastelemaan isyyttä omien sukulaisten, ennen kaikkea oman isän kautta. Lisäksi aika paljon Vartiainen pohdiskelee minäkertojansa kautta isän ja miehen rajankäyntiä. Missä roolit yhtenevät, milloin erkanevat? Mitä missäkin tilanteessa tekee isä, mitä siinä voisi tehdä mies? Mielenkiintoista on myös lähes kilpailuasetelma äidin ja isän roolien välillä perheessä. Isä tuntuu olevan aina altavastaajana, vaikka kuinka tekisi parhaansa. Vain äiti voi olla raskaana ja siten ’oikeasti tietää’, millaista se on.

Omat lapset alkavat olla jo aikuisia, mutta silti kirja sai aikaan voimakkaita tunteita. Juuri tuollaistahan se oli! Huonosti nukkuneena koetti selvitä arjesta niin kotona kuin töissä. Lapset imivät kaiken energian ja voiman, mutta antoivat aivan käsittämättömän paljon. Mikä rakkauden määrä ja tunteen kaiken ylittävä hyöky! Kun äitiys on itsellä jo kaksikymmenvuotiasta, voi ainakin omasta mielestään tunnustaa, että aika moni asia taisi meilläkin mennä kuten kirjan perheellä. Parisuhde jää helposti vaippavuorten ja legopalikoiden taakse. Se on sieltä välillä raivattava ja ’puhuttava niin kauan, että varmasti puhutaan samaa kieltä’. Omaa aikaakin olisi jostain lohkaistava, edes pikkuisen, vaikka vain yhden kirjansivun mittaisen hetken verran.

Minua kirjassa puhuttelee ennen kaikkea rehellisyys, jolla siinä isäksi tulemista ja isänä olemista kuvataan. Aina ei ole helppoa, väsyttää ja pelottaa, mutta silti ei marista eikä paruta vaan eteenpäin mennään vastuuta kantaen. Vaikka ahdistaakin välillä, erityisesti vaimon kyltymätön lisääntymishalu. Arki on täynnä toimintaa, kun taloudessa on kolme lasta. Sattuu ja tapahtuu, pääasiassa mukavia juttuja. Kaikilla ei isyys ole sujunut yhtä hyvin, ja tummempia sävyjä tuleekin, kun kurkataan lähipiiristä hieman etäämmälle.

Kirjallisuusihmisenä pidin myös kovasti viittauksista (isä)kirjallisuuteen, joita Vartiainen on sirotellut sopivan määrän tekstiinsä. Lukeva isä lukee myös lapsilleen: ”Kun joku lapsista tyrkyttää kirjaansa minun kirjani päälle, istuvat kohta kaikki sylissä, ja luen ääneen. Makustelen lauserakenteita. Lastenkirjoissa on yksinkertainen, selkeän voimakas kieli.

Isä lukee niin pitkään kuin tarvitaan.”

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Otava 2014. 159 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!