Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Rikoskomisario Karen Eiken Hornbylle ei kuulu hyvää, vaikka kevät on Doggerlandissa poikkeuksellisen kaunis ja lämmin, suorastaan kuuma. Karenin TTA eli vuotuinen terveystarkastus, kuntotesti ja ampumakoe lähenee, ja Karen on rapakunnossa. Taannoisen jalkavamman takia treenaaminen on jäänyt liian vähälle ja olut on maistunut liian hyvälle. Viimekertaisen ampukokeenkin Karen on läpäissyt vain niukin naukin, eikä harjoittelu ole sittemmin napannut. Kaiken huipuksi Karen löytää rinnastaan kyhmyn ja joutuu varaamaan itselleen ajan mammografiaan.

Karenin mieltä mataloittaa myös Doggerlandin oma superpoptähti Luna Johns, joka on vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen päättänyt palata musiikkibisnekseen ja on kaikessa hiljaisuudessa levyttämässä uutta albumiaan Karenin ystävän ja vuokralaisen Leon yrityksen suojissa. Leo tuntuu olevan epäilyttävän hyväntuulinen ja poissaoleva, mikä saa Karenin kuohuksiinsa, vaikkei haluaisi sitä myöntää. Kun levytys on viimeistä kappaletta vaille valmis, Luna katoaa. Leo pyytää Karenia tutkimaan katoamista vaivihkaa.

Samaa mieltä on Karenin pomo. Diiva on todennäköisesti tehnyt vain mainostarkoituksessa katoamistempun ja ilmaantuu omia aikojaan, kunhan aika on kypsä. Silti Karenin on syytä puolittain salaa selvittää tapausta, ihan varmuuden vuoksi. Tehtävä turhauttaa Karenia suunnattomasti.

Ketutus saa uusia kierroksia, kun paljastuu, että kammottava Moerbeckin hirviö on jälleen aktivoitunut. Raiskaaja vaanii öisin yksin liikkuvia naisia ja raiskaa heidät rikotulla olutpullolla. Yksi uhreista on menehtynyt, muut kaksi ja nyt uusi kolmas nainen ovat jääneet henkiin. Uhrit vaikuttavat satunnaisilta, eikä poliisilla ole juurikaan johtolankoja. Vähitellen sitkeä selvitystyö alkaa kuitenkin tuottaa tuloksia.

Maria Adolfssonin kolmannessa Doggerland-dekkarissa Meren ja pirun välissä kaksi rikostutkintaa on käynnissä samaan aikaan, joten Doggerlandin poliisi on täystyöllistetty. Dekkarikonventioihin kuuluu, että tutkittavat tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta Adolfsson viittaa tälle säännölle kintaalla. Sen sijaan juoneen liittyy tuttu kuvio, jonka lukija aavistaa jo varhaisessa vaiheessa: ennen pitkää Moerbeckin hirviö alkaa jahdata myös rikoskomisario Karen Eiken Hornbya. Miten hänen silloin käy, jos hän on joutunut jättämään virka-aseensakin työpaikalle epäonnistuneen ampukokeen takia?

Dekkarin alku lähtee turhan laiskasti alkuun, kun Lunan katoamiseen ei näytä liittyvän mitään rikosta. Kun katoaminen sitten lopulta kuitenkin varmistuu rikokseksi, on poliisi jo kaulaansa myöden raiskaajajahdissa, joten toiminta painottuu loppupuolelle.

Näistä narinoista huolimatta Meren ja pirun välissä on paras kolmesta suomennetusta Doggerland-dekkarista. Karen lähipiireineen on tullut jo sen verran tutuksi, että heidän kuulumisiaan on mukava kuulla ja jännittää, millaisia ratkaisuja he elämässään tekevät. Doggerlandiinkin olen jo kotiutunut, vaikka en sitä ehkä vieläkään varsinaisesti rakasta. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden hurmata minut. Ehkä jo seuraavassa osassa?

Etsiskelin uutta Doggerland-dekkaria jo Tammen kevään 2021 katalogista, mutta turhaan. Huomasinkin sitten, että Meren ja pirun välissä on ilmestynyt Ruotsissa vasta tänä vuonna, joten ilmeisesti seuraava osa on edelleen kirjailijalla tai ainakin kustantamolla työn alla. Käännösnopeus on tosiaankin kiitettävä!

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä (Mellan djävulen och havet)
Suom. Terhi Vartia. Kansi ? 426 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi, kesto 11 h 24 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -tutustumisjakso.

Doggerland-sarja:

Harha-askel
Myrskyvaroitus
Meren ja pirun välissä

Mari Jungstedt: Kun taivas tummuu

 

Ruotsissa dekkarikuningattaria riittää. Yksi heistä on Mari Jungstedt, jonka komisario Anders Knutasin tutkimuksista kertova Gotlanti-sarja on tällä hetkellä viisitoistaosainen. Innostuin aikanaan sarjasta, koska Gotlanti tuntui raikkaalta ja vähän eksoottiseltakin dekkarimiljööltä. Jaksoin seurata sarjaa kuuden osan verran, eli Kevään kalpeudessa on toistaiseksi viimeinen Gotlanti-sarjasta lukemani dekkari. Tuossa linkittämässäni jutussa avaan silloisia tunnelmiani, joista jo näkyy, että päätös sarjan seuraamisen lopettamisesta on syntynyt.

Kun kustantajalta jokin aika sitten tupsahti Mari Jungstedtin uusin dekkari Kun taivas tummuu, siirsin sen kummemmin miettimättä sivuun. Se ei aiheuttaisi toimenpiteitä, mutta sille varmasti löytyisi ottaja esimerkiksi kirja-arvonnassa. Jostain huomasin kuitenkin maininnan, että kyse on uuden Andalusia-sarjan aloitusosasta. Kun sitten otin käyttöön messutarjouksena olleen Suomalainen Plus -palvelun kuukauden kokeilujakson, päätin ottaa kirjan sittenkin kokeiluun. Palaan äänikirjakokemukseen vielä juttuni lopussa.

Kun taivas tummuu ja oletettavasti tulevatkin Andalusia-sarjan osat sijoittuvat Málagaan ja sen lähiympäristöön. Prologissa ollaan jossain päin Ruotsia ja nimeämätön henkilö löytää vanhan komean rakennuksen uumenista kirjeen, jonka lukeminen muuttaa hänen elämänsä: ”Sillä hetkellä hänestä tuli joku toinen.”

Sitten hypätään nykyhetkeen ja Andalusian Rondan kaupungin liepeille. Syyttäjä Florian Vega ruotsalaisen Marianne-vaimonsa kanssa vierailee kaupungissa esitelläkseen sitä hiljakkoin Espanjaan muuttaneille ruotsalaisille ystävilleen Evalle ja Peterille. Hyvin alkanut viikonloppureissu muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun Florian ensin katoaa ja löytyy sitten Guadalevínjoesta kuolleena. Onko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai murha?

Syyttäjän kuolema herättää tietysti huomiota ja huolta, ja niinpä sitä ryhtyy tutkimaan rikostutkija Hector Correa, komeasti harmaantunut vaimonsa kuolemaa edelleen sureva leskimies.

Lukija tutustuu myös ruotsalaiseen äidinkielen ja espanjanopettaja Lisaan, jonka aviomies on yllättäen ilmoittanut rakastuneensa heidän tyttärensä ikäiseen naiseen. Lisa on raunioina, mutta sisuuntuneena hän päättää sijoittaa omakotitalon myynnistä saamansa rahat unelmaansa eli pieneen taloon Andalusian vuoristossa.

Toisessa aikatasossa seurataan 1970-luvun alussa raskaana olevan Rafaela Molinan vaiheita. Rafaelan sulhanen kuuluu Francoa kannattavaan perheeseen ja on parhaillaan suorittamassa asepalvelustaan. Työläisperheen tytär Rafaela odottaa kaksosia, joista toinen valitettavasti kuolee synnytyksessä.

Lukija tietysti tietää, että kaikkien näiden juonilinjojen on liityttävä jossain vaiheessa yhteen, ja niin myös tapahtuu. Lisan ja Hectorin polut risteävät onnekkaasti, ja Lisa palkataan tulkiksi, kun poliisi kuulustelee Evaa ja Peteriä. Murhatapaus alkaa kutkuttaa hänen uteliaisuuttaan, ja avuksi Lisan omissa tutkimuksissa on ripeäotteinen ystävätär Annie, joka työskentelee espanjanruotsalaisten paikallislehdessä toimittajana.

Kun taivas tummuu on hyvin tyypillinen kepeähkö dekkari, jossa yhdistyvät esimerkiksi matkakirjan ja ihmissuhderomaanin ainekset jännityselementteihin. Syyttäjä Florian Vegan murha liittyy inhottavaan Espanjan historian vaiheeseen, josta lukisi mielellään enemmänkin kuin Jungstedt on halunnut kertoa. Sen sijaan lukija saa nauttia esimerkiksi Lisan remontoinnin sekä loistavien aterioiden tarkasta kuvailusta.

Rikoksia tapahtuu nykypäivässä vielä lisääkin ennen kuin poliisit odotetusti nappaavat syyllisen. Rikosjuoni on jälleen oivallinen, mutta se ei oikein pääse kunnolla oikeuksiinsa Jungstedtin harmillisen pinnallisessa käsittelyssä. Siksi Kun taivas tummuu jää jälleen ihan kivan välipaladekkarin tasolle.

Lupasin vielä palata teoksen äänikirjaversioon. Kuuntelin kirjan siis äänikirjana, kuten monet dekkarit nykyään. Kun taivas tummuu -dekkarin lukija on näyttelijä Jonna Järnefelt. Minulla ei ole pahaa sanottavaa näkemästäni Järnefeltin näyttelijäntyöstä, päinvastoin, mutta äänikirjalukijana hän ei tämän kokemuksen perusteella ole tosiaankaan parhaasta päästä.

En oikein ymmärrä, miksi. Luulisi, että ammattilainen ei sortuisi jatkuvaan sanojen ja lauseiden kummalliseen painottamiseen. Yleensä totun melko nopeasti lukijoiden persoonallisiin lukutapoihin, mutta tähän en niin millään. Lisäksi tuntui, että aina välillä Järnefelt oli unohtanut, että nyt pitää lukea äänikirjaa, ja lukikin ihan luonnollisesti, mutta sitten tuli taas kummallisia loppukiekaisuja. Lisäksi luenta on välillä korostetun hi-das-tet-tu-a. Aargh!

Mari Jungstedt: Kun taivas tummuu (Innan molnen kommer)
Suom. Terhi Vartia.
Otava 2020. 286 s.
Äänikirjan lukija Jonna Järnefelt, kesto 8 h 30 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -kokeilujakso.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa ja Poika joka ei itke

Magdalena Hansson on menestynyt mukavasti toimittajan työssään Tukholmassa, mutta kun aviomies täysin yllättäen ilmoittaa löytäneensä uuden rakkauden, Magdalena päättää jättää kaiken taakseen ja muuttaa takaisin kotiseudulleen Hagforsiin Värmlantiin. Sieltä hän ostaa omakotitalon entisen lapsuudenystävänsä vanhempien naapurista itselleen ja kahdeksanvuotiaalle pojalleen Nilsille ja aloittaa työskentelyn Värmlandsbladetin paikallistoimituksen ainoana toimittajana.

Avioero on romuttanut Magdalenan itsetunnon eikä nopea muuttopäätöskään tunnu aivan järkevältä. Entisten paikkojen ja vanhojen tuttujen tapaaminen ei ole aina helppoa. Muistot ja jo haudatuiksi kuvitellut tuntemukset nousevat pintaan, kun pikkukaupungin kadulla tulee vastaan ihmisiä menneisyydestä.

Paikallista poliisia työllistää kimurantti katoamistapaus. Vuodenvaihteessa kadonnut kuusitoistavuotias Hedda on varakkaan perheen tytär, mutta vähitellen käy ilmi, etteivät menestyneet ja kiireiset vanhemmat ole olleet lainkaan selvillä siitä, mitä tyttären elämään kuuluu. Onko Hedda kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hän kenties rikoksen uhri?

Asia koskettaa työn kautta myös Magdalenaa, kuuluuhan hänen rutiinitehtäviinsä pysyä ajan tasalla paikallisen poliisin toiminnasta. Tilannetta mutkistaa, että poliisissa työskentelee hänen lapsuudenystävänsä Christer, joka on tainnut aikanaan olla ihastunut Magdalenaan. Hän tutustuu nopeasti myös poliisina toimivaan Petraan. Sekä Christerin että Petran yksityiselämää avataan myös lukijalle.

Tilanne Hagforsissa sähköistyy, kun erään kesämökin maakellarista löytyy alaston kuollut tyttö. Vähitellen käy selväksi, että pienellä paikkakunnalla tapahtuu ihmisten silmien alla asioita, joiden ei kukaan haluaisi olevan totta. Lisäksi Magdalenan, Christerin ja Petran lähipiirit tuntuvat kytkeytyvän tapaukseen hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin kirjoittamasta Hagfors-dekkarisarjasta on toistaiseksi ilmestynyt suomeksi kaksi osaa eli Tyttö lumisateessa, jonka alkuasetelmaa lyhyesti kuvasin yllä, sekä Poika joka ei itke. Viisiosaisen sarjan kolmas kirja Vastaa jos kuulet ilmestyy painettuna suomeksi huhtikuussa (mutta näyttäisi olevan jo BookBeatin valikoimassa).

Schulman on itse toiminut Hagforsissa Värmlands folkblad -lehden paikallistoimittajana, joten paikallistuntemusta hänellä ainakin on. Samaten Schulman kirjoittaa asiantuntevasti ja purevastikin toimittajan työn muuttumisesta tiedonvälityksen nopeiden muutosten paineissa.

Poika joka ei itke -dekkari on ihmissuhdekuvioidensa osalta suoraa jatkoa ensimmäiseen osaan, mutta selvitettävä rikostapaus on täysin itsenäinen. Tällä kertaa Hagforsia piinaa säälimätön murhapolttaja, joka saa saaliikseen useita uhreja ennen kuin hänen jäljilleen päästään. Uhrit tuntuvat olevan täysin sattumanvaraisesti valittuja, eikä poliisi pääse eteenpäin vaan haparoi turhauttavasti umpimähkään. Nytkin tapaus alkaa hiipiä aina vain lähemmäs sekä Magdalenan, Christerin että Petran yksityiselämää ja uhka on painostava.

Mitään kovin uutta Schulman ei ruotsalaisten (nais)dekkaristien joukossa edusta. Samantyylisiä sarjoja voi helposti luetella useita. Minulle ensimmäisinä mieleen tulivat Viveca Stenin Sandhamn-dekkarit ja Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarja. Naispäähenkilö, joka ei ole poliisi mutta joka työnsä ja suhteidensa takia on läheisessä tekemisessä paikallisen poliisin kanssa, ratkoo ja sotkeutuu välillä hengenvaarallisesti pikkupaikkakunnalla tapahtuviin rikoksiin. Ihmissuhdekuviot ovat miltei yhtä tärkeässä osassa kirjoja kuin rikosjuonetkin, mikä lukijan vain on sulatettava. Schulmanin päähenkilö ei onneksi kuitenkaan ole lähellekään yhtä ärsyttävä kuin Läckbergin Erica Falck (joka onkin aivan superärsyttävä!) eikä ympäristö ole yhtä postikorttimaisen idyllinen kuin Stenin teoksissa.

Schulman punoo rikosjuonen taitavasti ainakin näiden kahden lukemani dekkarin perusteella. Hän käyttää pirullisesti tekniikkaa, jossa epäiltyjä tuntuu olevan useita, eikä lukija voi olla varma oikein mistään ennen kuin on melkein liian myöhäistä. Dekkarit ovat viihdyttäviä ja pitävät lukija tiukasti otteessaan.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa (Flickan med snö i håret)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2017. 442 s.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke (Pojken som slutade gråta)
Suom. Terhi Vartia.
Tammi 2018. 383 s.

Arvostelukappaleita.

***

Ninni Schulman osallistuu 18. – 20.1.2019 Rukalla järjestettävään Nordic Noir 2019 -festivaaliin:

Pe 18.1.2019

18:00 I smell Rat: Iinformers and Specialists around Authors
Ninni Schulmann, Max Seeck (Moderator: Philip Teir)

23:00 Congrats, We have an all Female Panel: Politically Incorrect Conversation about anything
Kati Hiekkapelto, Ninni Sculman, Yrsa Sigurðardóttir , Agnete Friis (Moderator: Kasper Strömman)

La 19.1.2019

17:00 Dead Journalists: Journalists and Crime Novels
Antti Tuomainen, Ninni Schulman (Moderator: Ronja Salmi)

Hyviä uutisia kaikille blogini lukijoille! Sovimme Ninni Schulmanin suomalaisen kustantamon Tammen väen kanssa, että saan arpoa Schulmanin Nordic Noir 2019 -festivaalissa esiintymisen kunniaksi kaksi kappaletta Poika joka ei itke -dekkareita! 

Poika joka ei itke -arvonnan säännöt:

1. Arvon tämän jutun alle kommentin jättäneiden kesken kaksi kappaletta Ninni Schulmanin Poika joka ei itke -romaaneja. Kirjat menevät eri henkilöille, eli voittajia on aikanaan kaikkiaan kaksi kappaletta.


2. Kirjat lahjoittaa ja postittaa Tammi. Välitän voittajien yhteystiedot kustantamoon, ja he hoitavat loput käytännön asiat.


3. Arvontaan voi osallistua kommentilla sunnuntaihin 20.1.2019 klo 20.00 asti.


4. Kommentissa on hyvä olla jonkinlainen yhteystieto, jonka kautta tavoitan osallistujan osoitetietojen saamiseksi postittamista varten (Facebook-sivu, sähköposti tai blogi jne.).


Isot kiitokset Tammelle tästä arvonnasta! Onnea kaikille arvontaan! 

***

Superupea viikonloppu Rukan mykistävissä maisemissa hienossa seurassa on takana! Lisää tunnelmia Nordic Noir 2019 -festivaalista tuonnempana, mutta nyt arvonnan voittajien julistamiseen. Tällä kertaa Onnetar Random.orgin avustamana suosi Suvia ja Ailaa. Onnea!
Laitan teille kummallekin tuota pikaa sähköpostia, jotta saadaan kirjapaketit pian postiin. Lukuiloa!

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Arvelin viime vuoden puolella, että Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat olisi yksi puhutuimmista uusista dekkareista. Olin väärässä. Aika vähän on puhuttu tästä teoksesta, ja oikeastaan ihan hyvä niin. Kirja on nimittäin todella pitkäveteinen ja alhaisista ennakko-odotuksistakin huolimatta karvas pettymys, ainakin minulle.

Kyseessä on siis upouusi Hercule Poirot -tarina. Ylipäätään vastustan kiivaasti, jos jonkun jo kuolleen kirjailijan tuotantoon kirjoitetaan ’jatkoa’. Täysin käsittämätöntä, mutta toki ymmärrettävää, jos lähtökohtana pidetään pelkästään rahan ansaitsemista. Olen esimerkiksi edelleen pöyristynyt siitä, että Margaret Mitchellin Tuulen viemään kirjoitettiin aikanaan jatko-osa. Häväistys! Alkuperäisen kirjan hienoimpia jujuja oli juuri sen loppu. Mutta sitäpä eivät muka lukijat sulattaneet. Pah.

Nyt on siis lähdetty pistämään rahoiksi Agatha Christien kirjallisella perinnöllä, fanien toiveesta, totta kai. Kirjoittajaksi on valittu ammattijännityskirjailija, jonka tuotantoa on myyty kymmenissä maissa. Kirjan kansikuvissa on kuitenkin murhamamman nimi isommalla kuin varsinaisen kirjoittajan…

Kuten huomaatte, olivat asenteeni kirjaan tarttuessani ’kohdillaan’. Olin oikeastaan päättänyt, että en kyseistä kirjaa edes lue, mutta sitten tartuin Elisa Kirjan äänikirjatarjoukseen. Jospa se menisi kuunneltuna? Menihän se, vaikka täytyy tunnustaa, että edes Lars Svedberg ei pystynyt tätä pelastamaan. Puolivälin jälkeen aloin vain odottaa kirjan loppua, ja sitä taas ei meinannut tulla niin millään. Murhat ’ratkaistiin’ yhä uudelleen ja joka kerralla höysteenä oli loputonta yksityiskohtaista selitystä.

Tarina sijoittuu 1920-luvun lopun Lontooseen. Jostain minulle auki jäävästä syystä Poirot on asettunut täysihoitolaan, ja hänen asuinkumppaninaan on Scotland Yardin etsivä Edward Catchpool, romaanin minäkertoja. Poirot tapaa suosikkikahvilassaan pelokkaan, kummallisesti käyttäytyvän nuoren naisen. Myöhemmin paljastuu, että samaan aikaan on eräässä hienossa hotellissa murhattu kolme henkilöä. Jokaisen murhatun suusta löytyy kalvosinnappi, jossa on nimikirjaimet P. I. J. Alkaa loputtomalta tuntuva selvitystyö. Keitä murhatut olivat, mikä heitä yhdisti, miksi he kuolivat hotellissa, mihin nimikirjaimet viittaavat?

Paljastuu, että kaikki kolme ovat kolmetoista vuotta aiemmin asuneet pikkukylässä, jonka pappi vaimoineen on kuollut epäilyttävissä oloissa yllättäen. Miten murhatut liittyvät tähän tapaukseen, ja kuka haluaisi heidät hengiltä? Entä miten se onnistuisi? Tietysti eniten epäilyksenalaisilla on myös vahvimmilta tuntuvat alibit. Tarvitaan Hercule Poirot'n harmaita aivosoluja ja lyömätöntä tarkkanäköisyyttä sekä päättelykykyä, ennen kuin lopulta oikeat syylliset saadaan tunnustamaan tekonsa.

Kaikki Agatha Christien suomennetut teokset ainakin kertaalleen lukeneena tunnen Hercule Poirot'n mielestäni aika hyvin. Sophie Hannah ei valitettavasti hyvästä yrityksestä huolimatta tavoita tämän itserakkaan neron perimmäistä olemusta. Hannahin tekstistä puuttuu se jokin, joka mielestäni Christiellä on lempeän ironista huumoria, jolla hän sankariaan käsittelee. Sophien Poirot on omahyväinen ja tahallisen ilkeä todella yksinkertaiseksi pölkkypääksi kuvattua rikosetsivä Catchpoolia kohtaan. Kyllähän Christien Poirot’kin nälväisee välillä Hastingsia, mutta kuitenkin ystävyydellä, minusta. Poirot’sta puuttuu Nimikirjainmurhissa myös keikarimaisuus ja pikkutarkka harmonian kaipuu.

Juoni noudattelee hyvin Christien kaavaa. Menneisyydestä kumpuaa pahuutta, joka saa aikaan nykyhetkessä pahaa jälkeä. Kukaan ei ole sitä, miltä päältä näyttää. Henkilöt ovat paperinohuita. Mutta enpä muista, että Christie olisi koskaan kiduttanut lukijaansa ihan näin monimutkaisilla syyllinen-syytön-sittenkin syyllinen -kuvioilla, joihin olin totaalisen tuskastunut kirjan vihdoin loppuessa.

Nimikirjainmurhien kuuntelemisessa oli parasta ehkä se, että nyt tiedän vastaisuudessa olla tarttumatta Sophie Hannahin Christie-dekkareihin!

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders)
Suom. Terhi Vartia. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Lars Svedberg, kesto 11 h 41 min.

Ostettu äänikirjatiedostona Elisa Kirjasta. 

Aika samankaltaisia ajatuksia kuin minulla Nimikirjainmurhista näyttää olevan ainakin Annamilla. Henna sentään on pitänyt ainakin kohtalaisesti itseäni enemmän tästä, ja Kanervanvarpu-blogissa on ihastuttu.