Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ilahduin kovasti, kun keväällä tajusin, että Jussi Valtoselta on tulossa uusi romaani. Lopultakin! Olihan edellinen, Siipien kantamat, ilmestynyt jo vuonna 2007. Kun kirja sitten syksyllä julkaistiin, säikähdin sen järkälemäisyyttä: yli 500 sivua! Päätin suosiolla lykätä lukemisen kesälle, ehkäpä seuraavaan Paksuun heinäkuuhuni. Mutta sitten kirja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi, ja se nousi luettavien listallani kohisten, varsinkin kun jo puolet ehdokkaista olin ehtinyt lukea ennen ehdokasasettelua, mikä on hyvin poikkeuksellista kohdallani. Kun He eivät tiedä mitä tekevät voitti kisan, oli asia ratkaistu. Pyysin sen äidiltäni joululahjaksi ja luin joulunpyhinä, siis kahdessa päivässä lähes yhteen menoon.

Muhkea romaani sopiikin mainiosti uppoutumiskirjaksi, jollaista jouluuni kaipaan. Tarina on runsas ja monipolvinen, ja soljuva kerronta vie mukanaan niin, ettei huomaakaan, miten sivut kääntyvät toinen toisensa jälkeen. Teemoja on monia, jopa liian monia, ja Valtonen suhtautuu niihin kaikkiin perusteellisen kunnianhimoisesti haluten valaista ihmisten motiivien taustat kunnolla. Onko siis ihme, että romaani on massiivinen mittasuhteiltaan? Myös sisältö on tyrmäävää.

He eivät tiedä mitä tekevät ei suostu helppoihin määrittelyihin. Jo genreluokittelun yrittäminen tuottaa hiusten repimistä. Romaani on ainakin ihmissuhderomaani, kehityskertomus, trilleri, dystooppinen scifi-romaani, työelämäkuvaus ja lukuromaani; kaikkea samaan aikaan. Näkökulmia ja päähenkilöitä on kolme. Tapahtumapaikkoina ovat Helsinki ja Baltimore. Tapahtuma-aika on nykyhetki tai jossakin aivan lähitulevaisuudessa, ja myös menneisyydessä runsaan parinkymmenen vuoden takana.

1990-luvun alussa suomalainen juuri neurobiologian maisteriksi valmistunut Alina ja amerikkalainen saman alan nuori asiantuntija Joe tapaavat Italiassa ja rakastuvat. Lyhyen romanssin seurauksena syntyy Suomessa aikanaan poika Samuel. Tässä ovatkin romaanin keskeiset henkilöt. Seuraa kahden erilaisen kulttuurin yhteentörmäys, kun Alina ja Joe koettavat sovittaa omat haaveensa ja suunnitelmansa avioliittoonsa. Suomalaista sisäänpäin lämpiävyyttä Valtonen kuvaa herkullisesti, mutta amerikkalaisuuskin peilautuu kuvauksessa tarkkanäköisesti. Myös ajankuvasta nautin kovasti, koska satun olemaan Alinan kanssa miltei samanikäinen, ja samaan tapaan vastoin odotuksia sain laman aikaan vakinaisen työpaikan, kuin vahingossa.

Nykyhetkessä pariskunnan erosta on kulunut parikymmentä vuotta. Vähitellen käydään läpi suhteen kipupisteitä kummankin näkökulmasta. Suurin ongelma näyttäisi olleen puhumattomuus. Jos vain nuoret olisivat osanneet ja uskaltaneet kertoa toisilleen, mitä oikeasti ajattelivat, toivoivat ja pelkäsivät, kaikki olisi voinut mennä aivan toisin. Pelottavan tuttua, eikö totta?

Sekä Joe että Alina ovat jatkaneet elämäänsä eri puolilla maailmaa. Kumpikin on naimisissa ja heillä on uudet perheet ja urat. Samuel on jäänyt Alinan luokse Suomeen, eikä yhteyttä kaivattuun isään ole ollut syistä, jotka lopulta kaivetaan esiin. Liian myöhään tosin. Joen elämä alkaa yllättäen muuttua painajaiseksi, kun hänen tutkijankammioonsa tunkeudutaan ja tehdään ilkivaltaa. Joe johtaa eläinkokeita tekevää tutkimusyksikköä. Eläinten oikeuksien puolustajien otteet kovenevat nopeasti, ja pian Joe huomaa, että on joutunut silmätikuksi. Myös perhe on vakavasti uhattuna.

Samaan aikaan Joen elämässä on muitakin vaikeuksia. Teini-ikäinen tytär Rebecca alkaa käyttäytyä yhä omapäisemmin. Mistä tytölle on yhtäkkiä ilmaantunut kalliita muotivaatteita ja elektroniikkaa? Mikä oikein on mystinen iAm, laite, joka on enemmän kuin puhelin, oikeastaan ei enää puhelin lainkaan? Entä miten lääkefirma on päässyt ujuttautumaan kouluihin jakamaan lapsille ja nuorille psyykenlääkkeitä, joiden luvataan tekevän heistä älykkäämpiä ja sosiaalisesti taitavampia? Samaan aikaan kun Joe kamppailee tällaisten ongelmien kanssa kaiken tutun ja turvallisen murentuessa ympäriltä Alina ilmoittaa, että Samuel on todennäköisesti Yhdysvalloissa jouduttuaan sitä ennen Suomessa erilaisiin hankaluuksiin.

He eivät tiedä mitä tekevät tarjosi oivallisen lukusession. Nautin kirjan syövereihin tempautumisesta. Pidin henkilöistä, ja tunsin myötätuntoa heitä kohtaan. Halusin tietää, miten heidän käy, pelkäsin pahinta ja toivoin onnellista loppua. Valtonen ei kuitenkaan päästä lukijaansa ihan niin helpolla, vaan loppu on dramaattinen. Silti hyväksyin sen nyökytellen. Juuri näin kaiken pitikin päättyä, juuri tähän minua oli hellävaroin johdateltu alusta asti. Valtonen kirjoittaa älykkäästi, mutta romaani ei ole silti lainkaan vaikea. Tarina imaisee mukaansa, ja aina vain on luvassa jotain uutta ja mielenkiintoista, odottamatontakin. Kirjailijalla on valtavasti tietoa ja kokemusta, mutta hän osaa jakaa sen lukijan kanssa niin, ettei lukija tunne itseään tyhmäksi ja sivistymättömäksi. Tätä arvostan.

He eivät tiedä mitä tekevät oli hyvin erilainen romaani kuin mitä alkuaan odotin, sillä se on aivan toisenlainen kuin Valtosen aiempi tuotanto antaa odottaa. Ihmistuntemus, lempeä henkilökuvaus ja oivallinen kieli olivat tuttuja aineksia, mutta runsas, rönsyävä rakenne ja scifi-aines olivat jotain uutta. Ihmettelen, miksi Valtonen on rakentanut niin musertavan kokoisen teoksen. Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin? Aineksia kun olisi tässä mukavasti pariin kolmeenkin. Ylipäätään monen romaanin äärellä olen tullut hiljattain miettineeksi, miksi kummassa on tehtävä niin suurta. Kun minkä tahansa romaanin mitta alkaa venyä yli neljän sadan sivun, olisi pysähdyttävä miettimään perusteita. Niin tämänkin kohdalla, niin Finlandia-voittaja kuin onkin.

Olen hyvin iloinen, että Valtonen on nyt noussut niin sanotun suuren yleisön tietoon. Loistava kirjailija ja upeat kirjat ansaitsevat tulla luetuiksi. On sääli, että Valtonen ja monet hänen kaltaisensa tahtovat jäädä pienen yleisön kirjailijoiksi. Hyvä, että meillä on keinoja nostaa tekijöitä esille, edes yksi kerrallaan. He eivät tiedä mitä tekevät on tainnut myydä oikein mukavasti ehdokkuuden ja viimeistään voiton myötä, ja hyvä niin. Romaani myös vastaa varmasti monen lukijan toiveisiin, kuten se vastasi minunkin odotuksiini, ainakin pääosin. Ostaja saa tosiaan rahoilleen vastinetta. (Tätä kirjoittaessani romaanin saa e- ja äänikirjana Elisa Kirjasta hintaan 14,90 ja paperikirjan Lukulampun kirjakaupasta tai Adlibriksestä 23,80 e. Suomalaisen kirjakaupan nettisivu ei aukea…)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi 2014. 559 s.

Joululahja. Kiitos, äiti!

Olen nyt siis lukenut neljä syksyn Finlandia-ehdokkaista. Edelleen oma voittajasuosikkini on Sirpa Kähkösen Graniittimies, joka teki vahvan vaikutuksen. Romaanina se pesee Valtosen teoksen hallitulla rakenteellaan ja muodollaan. Myös aihe on vaikuttavampi, sittenkin.

Finlandia-ehdokkaat 2014:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Anni Kytömäki: Kultarinta

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen kaunokirjallinen tuotanto:

Tasapainoilua (2003)

Vesiseinä (2006)

Siipien kantamat (2007)

He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Onpa harmi, että taitava Jussi Valtonen on julkaissut toistaiseksi vain kolme kaunokirjallista teosta! Nyt olen nimittäin lukenut ne kaikki. Aloitin Siipien kantamista, joka edelleen on näistä kolmesta suosikkini, sitten luin Valtosen esikoisromaanin Tasapainoilua. Säästelin viimeistä, kirjailijan tuotannon keskimmäistä teosta Vesiseinä, melko pitkään, mutta lopulta kirjaston uusimisraja alkoi tulla vastaan.

Vesiseinä ei ollut millään muotoa pettymys, päinvastoin, pidin siitä kovasti. Vaivattomasti soljuva proosa ja suorastaan taiturillinen henkilökuvaus saavat vain ihmettelemään jälleen kerran, kuinka pienen piirin tuntema kirjailija Valtonen on. Lukekaa kaikki hänen kirjojaan! Vaatikaa mieheltä uutta romaania!

Vesiseinää on vaikea tunkea oikein mihinkään kategoriaan. Jori luonnehtii sitä novellikokoelmaksi, mutta vaikka en sitä kiistäkään, luin tämän itse lähinnä uudenlaisena romaanina. Valtonen on kuitenkin otsikoinut tekstinsä kuin novellit ikään, joten ehkä novellikokoelma on ollut hänenkin ajatuksensa. Kirjassa on kahdeksan vaihtelevanpituista osaa tai novellia, miten nyt sitten tulkitaankin. Kaikkia niitä yhdistää kuitenkin Antti Aarnio, vaikka yhdessä tarinassa päähenkilö onkin hänen sisarensa Outi.

Mahdollisia maailmoja on ensimmäisen osan otsikko, ja se oikeastaan paljastaa tai pitää sisällään kirjan idean. Ihmisen elämä on täynnä valintoja ja tienhaaroja, jotka vievät häntä eri suuntiin. Millainen elämästä olisi tullut, jos olisi aikanaan valinnutkin toisin? Ensimmäisessä osassa minäkertoja Antti on vielä poika, jonka toimittajaisä alkoholisoituu yhä pahemmin. Lopulta Antin ollessa 17-vuotias äiti lopulta ottaa eron miehestään. Kirjan päätösosassa vanhemmat kuitenkin aikovat viettää 50-vuotishääpäiväänsä mökillä.

Aloitusosassa tärkeä rooli on isällä, mutta tarinassa vilahtelee usein myös Antin luokkatoveri Alexander, joka on kotoisin Neuvostoliitosta. Matikkaneroa kiusataan koulussa ja vapaa-ajalla armottomasti, ja Antti on hänen ainoa ystävänsä, ainakin kunnes tapahtuu muutamia asioita, joita Anttikin salaa häpeää ja katuu.

Nuorena Antti pohdiskelee omaa tulevaisuuttaan ja uravalintaansa. Ammattihaaveita on kaksi, toimittaja tai aivotutkija. Valtonen on kirjoittanut auki kummatkin vaihtoehdot. Osassa tarinoista Antti on menestyvä toimittaja, jonka vaimo Elli on juristi. Toisissa taas Antista on tullut aivotutkija, joka tekee loputonta väitöskirjaansa pienipalkkaisen assistenttina ja vaimo Elli on lääkäri. Vaihtoehtoisissa tarinoissa Antilla joko on tytär tai sitten ei ole. Toimittaja-Antti elää äärisnobistista ja itsekästä elämää yhä pahemmin alkoholisoituen, mutta aivotutkija-Antin materiaalinen elämä ja arvomaailmakin ovat aivan toisenlaiset. Myös Antin siskon Outin elämästä vilahtaa tarinoissa erilaisia versioita.

Ratkaisu on ihmeen toimiva ja raikas, vaikka tuskin täysin omaperäinen. Yleensä harmittelen, jollen pysty rakentamaan romaanien henkilöistä johdonmukaista ja loogista kuvaa. Tässä sen puuttuminen ei haittaa lainkaan. Oikeastaan juuri päinvastoin. On herkullista tehdä vertailuja esimerkiksi eri Anttien luonteenpiirteistä ja ratkaisuista.

Mitenköhän Valtosen saisi julkaisemaan pian lisää?

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Like 2006. 213 s.

P.S. Vielä muutamia huomioita. Valtosella tuntuu olevan jotakin lastentarhanopettajia vastaan, tai sitten kyseessä on rankkaa ironiaa. Siipien kantamissahan Juhani seurusteli aivan sietämättömän lastentarhanopettajan kanssa. Vesiseinässä Valtonen sivaltaa vain lyhyesti:

Niillä on olevinaan niin hyvä suhde, sillä ja sen lastentarhanopettajavaimolla. Millainen ihminen ryhtyy lastentarhanopettajaksi?

Ajatus on ääri-itsekeskeisen toimittaja-Antin päästä, joten sekin kertonee jotain Valtosen todellisista ajatuksista!

Kirjan nimi selittyy näin:

Ennen esitelmää Outi näkee kaiken aaltoilevan vesiseinän läpi, joka taittaa valoa kummallisella tavalla. Hän ei kuule puhetta eikä näe eteensä, äänet kantautuvat tukahtuneina jostakin kaukaa. Kun esimies kiiruhtaa jäntevin askelin mikrofonin ääreen esittelemään hänet, hän ei ensin ymmärrä, kenestä puhutaan. Väreilevän vesiseinän takaa hän näkee esimiehen rohkaisevan hymyn ja aaltoilevien, nestemäisten työtoverien hahmot vieressään, ja hän hämmästyy huomatessaan nousevansa tuolistaan ja kävelevänsä eteen. 

Jussi Valtonen: Tasapainoilua

Olin myyty luettuani Jussi Valtosen kolmannen romanin Siipien kantamat. Pidin kirjan surumielisestä tunnelmasta, miehen sielunmaiseman kuvauksesta ja ennen kaikkea minuun kolahti oivaltava ja realistinen koulumaailman kuvaus. En ollut ennen Valtosesta kuullutkaan, mutta vinkin sain – yllätys – toisista kirjablogeista. Vieläkään en jaksa lakata ihmettelemästä, kuinka hyvät kirjailijat ja kirjat voivat jäädä ihan katveeseen.

Kipaisin lainaamassa kirjastosta loputkin Valtoset, ja päätin edetä alusta keskelle. Lukuvuoroon tuli siis esikoisromaani Tasapainoilua, joka on ilmestynyt Liken kustantamana vuonna 2003. Edellisenä vuonna Valtonen voitti J. H. Erkon novellikilpailun.

Liken kustannusohjelmaan Tasapainoilua sopikin noihin aikoihin kuin nenä päähän, kustantamohan oli silloin vielä itsenäinen ja tarkoitus oli julkaista hieman rokahtavampaa kirjallisuutta kuin ihan valtavirtaa.

Valtonen soittaa Kuha-nimisessä rockyhtyeessä, joten voinee luottaa siihen, että mies tietää mistä puhuu. Tasapainoilua nimittäin kertoo aloittelevasta rockyhtyeestä ja musiikinteon kivisestä tiestä. Päähenkilö on bändin perustaja ja rumpali Koistinen, joka soittamisen lisäksi opettaa musiikkiopistossa. Muuta elämässä ei sitten oikein olekaan. Ainoa vakavasti otettava ihmissuhde on päättynyt jo aikoja sitten. Koistinen ei oikein tiedä, missä on vika. Lukijalle kuitenkin piirtyy kuva sulkeutuneesta, lähes puhekyvyttömästä ja pohdiskelevasta miehestä, joka luulee pelkäävänsä sitoutumista ja rakastumista.

Hän (Koistinen) on aina ihmetellyt, mihin naiset tarvitsevat miehiä. Naiset tiesivät miten pukeutua ja sisustaa, osasivat laittaa likapyykin koriin, pärjäsivät ja ymmärsivät toisiaan. Naisilla olisi varmasti helpompaa ja hauskempaa, jos maailmassa ei olisi miehiä. – Miksei miehillä sitten olisi hauskempaa ilman naisia, Jasmine kysyi. – Ei siitä tulisi mitään, Koistinen sanoi. – Me ei osattaisi kuin keittää nakkeja ja itkeä.

Jasmine on bändin uusi kaunis laulajatar, joka sekoittaa miehisen kuvion tyystin. Koistinen tuntee vetoa Jasmineen, mutta ei osaa osoittaa oikein muita tunteita kuin ärtymystä. Koistista kiukuttaa, kun hän huomaa muidenkin bändin poikien selvästi flirttailevan Jasminen kanssa, Jannenkin, jonka pitäisi olla vakisuhteessa. Soitto kuitenkin kulkee ja Jasmine sekä kuulostaa että näyttää hyvältä. Koistisen pakkaa sekoittaa vielä Essi, ex-tyttöystävä, joka putkahtaa yllättäen opistolle budjettiasiantuntijaksi. Terveyskään ei oikein tunnu olevan kohdillaan.

Uskon, että tästä kirjasta saa irti vielä enemmän sellainen lukija, jolla on jonkinlaista kokemusta soittobisneksestä ja joka tietää, millaisia vastoinkäymisiä voi festarikeikalla tai äänitysstudiossa sattua, vaikka kaikki on mukamas hyvin järjestetty. Valtonen kuvailee soittamista hyvin elävästi, mutta koska olen aivan onneton näissä asioissa, meni osa pahasti ohitse. Enemmän sain mielestäni irti ihmissuhdepuolesta, joka sekään ei ihan helppoa ole. Bändin kesken ongelmia tulee helposti. Esiintymispelko, riittämättömyyden tunne, perfektionismi, kateus, epäluulo vuorottelevat onnistumisen ilon, ystävyyden ja yhdessäolon mukavuuden kanssa. Rakkaus- ja mustasukkaisuuskuviot tuovat oman mausteensa keitokseen, yksinäisyydestä puhumattakaan.

Ihan niin paljon kuin Siipien kantamiin en tähän ihastunut, mutta oikeastaan se on hyväkin. Onhan tämä Valtosen esikoisromaani, ja jos kolmas on vielä ensimmäistä parempi, antaa se aihetta odottaa hyvää myös neljännestä. Sama surumielinen ja maskuliininen perustunnelma tässä on kuin Siivissäkin, mutta loppu on valoisampi, lohdullisempi.

Jussi Valtonen: Tasapainoilua
Like 2003. 223 s.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jos en paremmin tietäisi, voisin vaikka vannoa, että Jussi Valtonen on ollut meidän työpaikalla töissä (tai ainakin hänellä on siellä loistavat vakoilulaitteistot). Pelottavan todentuntuinen on nimittäin Valtosen kuvaama koulu työpaikkana. Aiemmin keskustelimme siitä, pitääkö kirjailijan tehdä muitakin töitä kuin kirjoittaa, ja aika monien mielestä pitää. Perusteluna oli, että voi kirjoittaa vain siitä, mistä tietää. Tietääkseen jotain ammateista pitäisi harjoittaa niitä. (Kärjistin tässä hieman, joten älkää nyt hermostuko!) Valtosen päähenkilö romaanissa Siipien kantamat on 43-vuotias lukion äidinkielen opettaja Juhani Koskela. Valtonen itse on psykologi. Hän on opiskellut teoreettista filosofiaa, englantilaista filologiaa ja kognitiivista neuropsykologiaa, mutta tiettävästä hän ei ole toiminut lukion äidinkielen opettajana. Olisi kyllä voinut, jos kirjaa voisi pitää todistusaineistona.

Siipien kantamat on hyvin surullinen ja koskettava tarina keski-ikäisestä, ihmissuhteissaan epäonnistuneesta ja kyynistyneestä miehestä. Jo ensimmäisen sivun lyhyestä epilogista käy ilmi, että kirja ei pääty onnellisesti. Minäkertoja katselee sairaalan ikkunasta ja mietiskelee, kuinka aika tuntuu kuitenkin riittävän, vaikka tietää sitä olevan enää hyvin vähän jäljellä. Niinpä lukija osaa odottaa pahinta, kun mies kertomuksessaan kuvailee fyysisiä tuntemuksiaan, jotka työterveyslääkäri tulkitsee yksinäisyydeksi ja kehottaa lääkkeeksi tapaamaan uusia ihmisiä.

Vaikka kirjan tarina siis on surullinen, kipeä ja synkkäkin, nauroin välillä ääneen sitä lukiessani. Juhani Koskela on siis eronnut keski-ikäinen opettaja, jonka elämän ainoita valopilkkuja ovat kirjat ja uskollinen ystävä, koira. Sitten kouluun tulee kesken lukuvuoden uusi oppilas, Marianne. Tyttö on huomiota herättävän kaunis ja fiksu, sekä rikkaasta, vaikutusvaltaisesta perheestä, joten hän herättää heti huomiota niin oppilaitten kuin opettajienkin keskuudessa. ”Kävelin ohi, kun Marianne selitti kakkoskerroksen käytävällä muille tytöille puhelimensa automaattista tekstinsyöttöä. Pidin siitä heti. Kuunnellessa tuli vastustamaton tunne: tämän ihmisen kanssa haluan olla samaa mieltä, silloinkin kun olen eri mieltä.” Marianne on poikkeuksellinen oppilas. Amerikassa asuessaan suomenruotsalaiset vanhemmat ovat laittaneet tytön suomalaiseen opetuskerhoon, jossa vetäjä oli luettanut kerholaisilla kaikki suomalaiset klassikot. Ensimmäisellä Juhanin tunnilla Marianne tekeekin vaikutuksen lainaamalla sitaatin Pohjantähdestä. (Kannattaa muuten huomata, että Juhani Koskela on Pohjantähdestä, Akselin ja Elinan nuorin poika.)

”Meillä ysiluokkalaiset lukivat Steinbeckin Helmen, koska se oli niin lyhyt. Abien piti lukea yksi vapaavalintainen kirja, mikä oli monen mielestä liikaa vaadittu, kirjoituksetkin tulossa ja kaikki. Tänä vuonna abien suosikki oli Da Vinci -koodi, vastauksista näki että useimmat olivat katsoneet elokuvan.”

Marianne kirjoittaa romaaneja ja saa Juhanin perustamaan kouluun luovan kirjoittamisen ryhmän. Marianne keskustelee kielestä ja pilkkaa englanninsekaista suomea, jota pidetään hienona. Marianne on Juhanin toiveiden täyttymys. Lisäksi Marianne on kiinnostunut Juhanista. Asetelma on siis kliseinen (Nabokovin Lolitasta alkaen, kuten Juhani toteaa) ja samalla ammattipiireissä tabu: opettajalla ja oppilaalla on rakkaussuhde. Ammatillinen itsemurha. Silti näistä aina juorutaan, ja jokaisella on ainakin tutuntuttu, joka tietää jonkun, joka on rakastunut oppilaaseensa, siis ihan oikeassa elämässä. Juhanikin tietää riskit, tietysti, ja hän taistelee vastaan, mutta lähinnä Mariannen takia. Tytön maine menee niin helposti. Juorut lähtevät liikkeelle koulussa todella nopeasti, sen saavat kumpikin huomata.

Marianne on kuitenkin vain osa tarinaa. Juhani paljastaa vähitellen, miten avioliitto Hannan kanssa päättyi. Sitten Juhanin elämään tulee punatukkainen lastentarhanopettaja kivaleikkeineen. Lukija tunnistaa heti vaaran merkit, mutta Juhani antaa asioiden mennä omalla painollaan kohti katastrofia.

Pidin kirjasta tarinan tasolla kovasti, ja Juhaniin suorastaan kiinnyin. Eniten minua kuitenkin viehättää Valtosen terävänäköisyys. Hän tarkkaillut niin koulumaailman kuin terveydenhuollon rakenteita ja antaa Juhanin kyynisten silmien kautta niistä lukijalle herkkupaloja. Samaten ihmissuhdepelit ovat Valtosella tiukasti hyppysissä. Eniten siis kuitenkin nautin opettajanhuoneen analyyseistä, joita Valtonen tarinaansa viskelee. Hän karrikoi, mutta taiten. Tyypit ovat tunnistettavissa. Jokaisessa koulussa, ja varmaan muillakin työpaikoilla, on omat Janina Jokisensa ja Anneli Laineensa.

Olen suorittanut omat opintoni samalla kaavalla kuin Koskelakin, eli laatinut ohjaavalle opettajalle tarkan kaavion tunnin aikana käytävästä opetuskeskustelusta (s. 26). ”Opettajahan ei nykyisin enää ollut opettaja vaan asiantuntijakulttuurinsa välittäjä, jonka tehtävänä on tukea oppijaa tämän omissa pyrkimyksissä, yksilön oppimisprosessilleen asettamissa tavoitteissa, kuten Janina Jokinen, 23, oli minulle ensimmäisen viikkonsa aikana opettanut. Onnea vaan ruotsintunnille.” ”Yhteistoimintakokouksen aluksi Anneli Laine on kevyellä ja huolettomalla (mutta kuuluvalla) äänellä huomaavinaan, että Mutanen ei ole paikalla: Ei taidakaan olla Perttiä tänään? Se on korostetun hyväntuulinen ja sanoo sen muka itsekseen, tai Milja Minnilälle, ikään kuin asia olisi sattunut livahtamaan mielestä hetkeksi. Mutanen on toista kertaa poissa koulusta saman viikon aikana, koska sen poika on sairas, minkä Laine hyvin tietää. Anneli Lainetta loukkaa se, että joillakin on aika paljon sairauspoissaoloja. Toisethan raahautuvat joka päivä töihin.” Anneli on tämän tempun tehnyt myös jalka kipsattuna. ”Kaikki tietävät että Anneli Laine söisi mieluummin muurahaispesällisen kusiaisia kuin jättäisi yhdenkin kokouksen väliin.” Murhaavaa!

Olen ollut myös lukemattomissa kokouksissa, joissa Juhanikin istuu. ” Kokouksissa oli tarkoitus puida oppilaiden menestymistä, mihin ei ollut koskaan aikaa, koska aikaa oli liian vähän ja oppilaita liian paljon. Sen sijaan keskusteltiin puoli tuntia siitä, kuka tekisi ilmoituksen koulun ulkoilupäivästä, merkittäisiinkö siihen tarkka aika ja paikka jo nyt vai ilmoitettaisiinko ne myöhemmin, ja siitä, pitäisikö ilmoituksen mahtua A5:n vai A4:n kokoiselle arkille, ja siitä, pitäisikö ilmoitus tehdä väritulostimella vai tavallisella, kannustaisiko värien käyttäminen oppilaita osallistumaan vai ei.” Valtosen on täytynyt kuunnella minun työpaikallani!

Entäs tämä: ”Minulla ei ollut tunteja lounaan jälkeen, mutta jäin koululle kirjoittamaan äidinkielen opetuksen prosessikuvausta. Sillä tarkoitettiin kaavamaista luonnehdintaa siitä, mitä kursseja oppilaiden odotettiin käyvän ja missä järjestyksessä, ja mitä niiden kuviteltiin niillä oppivan. Martikainen oli pyytänyt jokaista opettajaa laatimaan sellaisen koulun toimintasuunnitelmaan. Toimintasuunnitelmaan piti tänä vuonna panostaa, koska osa kouluista valittaisiin osaksi opetusministeriön valtakunnallista Oppiminen, vuorovaikutus ja kasvu eli OVUKA-projektia.----Janina Jokinen oli toimittanut omansa ensimmäisenä. Muita opettajia tehtävä hermostutti; välitunnilla näin kuinka Janina Jokisen neitseellistä paperia monistettiin kopiohuoneessa.” Voi näitä ikuisia papereita ja projekteja, johon opettajat kirjaimellisesti hukutetaan!

Osallistuin taannoin Taija Tuomisen vetämään luovan kirjoittamisen kurssille, jossa kaipailtiin kouluun sijoittuvaa romaania. Pahus, kun en silloin tiennyt tästä! Mieleeni tuli vain Tuula Levon Hyppytunti, jossa siinäkin on päähenkilönä äidinkielen opettaja, tosin nainen, jolla on suhde rehtorin kanssa. Mitäs muita niitä on? Mietin myös, miksi kaikissa muistamissani kirjoissa aina kirjoitetaan äidinkielen opettajista? Kyllä matikanopet ja muut ovat yhtä hyviä päähenkilöiksi! Pikkuisen on annettava Valtosellekin piiskaa, nimittäin kirjassa vaihtelevat täysin mielivaltaisesti kirjoitusasut äidinkielen opettaja ja äidinkielenopettaja. Jompikumpi, kiitos, mieluummin äidinkielen opettaja. Nipotusta, tiedän.

Löysin Valtosen romaanin Saran blogista, ja hänellä on kattava lista muista kirjoittajista, joten käykääpä sieltä kurkkaamassa. Kiitän kovasti vinkistä, ja samalla ihmettelen jälleen, miten näin hieno kirja ja näin kiinnostavasta aiheesta vielä on voinut livahtaa ohitseni. Onneksi hyvät kirjat eivät vanhene!

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tammi 2007. 193 s.

P. S: Onko joku lukenut Valtosen aiempia, Tasapainoilua-teosta tai Vesiseinää?


J.K. Kiitos linkeistä! Jorin lukema Vesiseinä täällä, ja Anni m:n täällä.