Suvi Vaarla: Kadonnut aika

 

”Jokainen vastaantulija oli tutkielma. Jokaisen elämä oli maailmalle esitetty kysymys.”

En tee koskaan muistiinpanoja lukiessani kaunokirjallisuutta. Joskus merkitsen liimalapulla jonkin kohdan, josta ajattelen poimivani aikanaan sitaatin juttuuni, ainakin, jos suunnitteilla on lehteen tuleva arvio. En kauhean usein jaksa kopioida sitaatteja näihin blogijuttuihini.

Toisinaan sitten kohdalle osuu kirja, johon alkaa sitaatteja merkkaavia liimalappusia kertyä kuin huomaamatta. Ajatuksia herättäviä virkkeitä ja kappaleita vain löytyy yhä lisää. Viimeksi näin kävi lukiessani Suvi Vaarlan romaania Kadonnut aika. Sen sivujen reunoissa on parhaillaan kahdeksan merkkiä osoittamassa oivaltavaa, hauskaa tai kirjan avaimia tarjoavaa kohtaa.

”Mutta nyt: kiire. Elämässä oli kiire.
Aika oli loppumassa.”

Kadonnut aika jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on eri päähenkilö. Kaikki neljä, Otto, Iris, Alexandra ja Lasse, ovat osa samaa ihmissuhdeverkostoa. Nelikymppiset Otto ja Lasse ovat olleet ystäviä lukioajoista alkaen, Iris ja Otto ovat on-off-rakastavaiset ja Alexandra on Iriksen toistakymmentä vuotta nuorempi siskopuoli. Näiden neljän elämän risteyskohtien kautta Vaarla kuvaa nykyajan ihmisen ajatus- ja tunnemaailmaa ällistyttävän kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi, oivalluttavasti.

Kyse ei ole juonivetoisesta romaanista, vaikka lukija saa tyydyttävästi tarinan koottua annetuista paloista. Se kurkottaa niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, mutta ennen kaikkea tarinan polttopiste on nykyhetkessä tapahtuvassa onnettomuudessa, joka koskettaa järisyttävästi kaikkia neljää päähenkilöä ja koko joukkoa muitakin ihmisiä.

Tietoturva-asiantuntija Oton ja viestintätoimistossa työskentelevän Iriksen suhde ei ole ollut helppo koskaan, mutta entisestään tilanne on mutkistunut, kun Otosta on erään pariskunnan eron aikana tullut isä. Pirita haluaa pitää lapsen, joten kun Otto ja Iris taas palaavat yhteen, Iriksestä tulee Oton pojan Joonan äitipuoli. Tilanne on kaikkea muuta kuin helppo.

Parisuhteeseen tuo oman lisänsä Iriksen kokema täydellinen työuupumus. Unelmatyö viestintätoimistossa on osoittautunut kaikkea muuta kuin unelmien täyttymykseksi.


”Oivallus on tuskallisen nopea, kuin terävän veitsen viilto.
Hän on ymmärtänyt olevansa kateellinen hamsterille.
Se eli parempaa elämää kuin hän. Sen ei tarvinnut tehdä seuraavalle päivälle budjettilaskelmaa eikä maanitella tuttua toimittajaa kirjoittamaan kapellimestarin hiipuvasta urasta. Se ei joutunut osallistumaan työpaikan virkistyspäiviin. Sillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä oli sosiaalinen media. Sen ruokavaliokin oli terveellisempi.”

Iriksen sisarpuoli Alexandra asuu siis Ruotsissa, jonne Iriksen isä on muuttanut jo Iriksen vielä ollessa koululainen. Sisaruksilla on reippaasti ikäeroa, ja Iris on hoitanut Alexandraa tämän ollessa pieni. Kun pikkusiskolla on ollut vaikeaa murrosiän aikaan ja välit vanhempiin huonot, hän on viettänyt kesänsä Suomessa Iriksen ja Oton luona. Nyt hän on 24-vuotiaana au pairina Lontoossa varakkaan pariskunnan lastenhoitajana. Isä on kehottanut Alexandraa selvittämään, kuka oikein on. Tehtävä on vaikea, eikä Alexandra tunnu saavan otetta elämästään. Mitä hän oikein haluaa?

Lasse on ollut eräänlainen ihmelapsi, älykkö, jonka ei ole tarvinnut ponnistella saadakseen koulussa huippuarvosanoja. Ulkopuoliset odotukset ovat johtaneet sisäisen paineen nousuun niin, ettei Lasse ole lukion jälkeen mennyt yksiinkään pääsykokeisiin. Parhaillaan Lasse kuitenkin tekee väitöskirjaansa, josta on kuin huomaamatta paisunut sellainen mammuttiurakka, ettei siitä tunnu olevan ulospääsyä. Rauhoittaakseen mieltään Lasse juoksee ja tarkkailee elimistöään pakkomielteisesti. Mikä saisi tilanteen poikki?

Vaarla kirjoittaa hypnoottisen vetävästi. Kieli luo nautittavan illuusion keveydestä ja helppoudesta, joka on varmasti pitkällisen työn tulosta. Minuun vetosivat erityisesti veitsenterävät huomiot digiajan ilmiöistä ja erityisesti työelämän ilmiöiden ironinen kommentointi. Vaarla ei osoittele, mutta ei kyllä peittelekään ajatuksiaan, vaikka loppupäätelmät jäävätkin lukijan tehtäviksi.

Mutta voiko vaikka uupumusta paremmin kuvata kuin ylle lainaamassani sitaatissa, jossa uupunut ja loppuun ajettu Iris huomaa kadehtivansa Joonan lemmikkihamsterin helppoa elämää?! Tai kun prokrastinaatiosta jonkinlaisen taiteen luonut Lasse törmää väitöskirjansa kirjoittamista vältellessään prokrastinaatio-termiin ja hukkuu tunneiksi internetin syövereihin? Hulvatonta mutta samalla tarkkanäköistä, ironista mutta ei ilkeää.

Pidin myös romaanin lopun lohdullisesta toiveikkuudesta.

”Se, joka kirjoittaa, ei eksy koskaan.
Se, joka lukee, ei katoa koskaan.
Siinä oli kaiken mieli.”

Suvi Vaarla: Kadonnut aika
WSOY 2022. 268 s.
Kansi Martti Ruokonen.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale.

Lue myös Suvi Vaarlan edellinen romaani Westend.

Suvi Vaarla: Westend

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1984 ja aloitin humanistisen alan yliopisto-opintoni syksyllä 1985. Suomi eli voimakasta nousukautta, mutta juppielämä ei tuntunut oikein mitenkään koskettavan niukkaa opiskelijaelämää viettävien humanistiopiskelijoiden todellisuutta soluasunnoissa ja ankeissa luentosaleissa. Sain ensimmäisen pitkän opettajansijaisuuteni ennen graduni valmistumista vuonna 1990. Puursin gradun kesällä 1991 loppuun ja paperit saatuani minut vakinaistettiin.

Samaan aikaan kun ahersin pitkiä päiviä aloittelevana aineenopettajana Suomi ympärillä tuntui romahtavan. Työmatkalla kuuntelin radiosta uutisia yhä synkkenevistä työttömyystilastoista ja rahamarkkinoiden sekasorrosta. Ivallisesti hymyilevä valtionvarainministeri kehotti kansaa säästämään. Markka laskettiin kellumaan ja sitten se devalvoitiin kaikista lupauksista huolimatta.

Markkinakorkolainalla asuntonsa rahoittaneen työkaverin asuntolainan korko alkoi hipoa kahtakymmentä prosenttia. Suunniteltiin, että kunnallisilta työntekijöiltä poistetaan ikä- ja kokemuslisät. Opettajia lomautettiin ensimmäistä kertaa milloinkaan, meillä pääluottamusmies neuvotteli lomarahojen vaihdon ’vapaiksi’. Olin parikymppinen pitkään opiskellut nainen kunnallisella alalla, siis yhteiskunnan silloisin silmin syypää kaikkeen, tuottamaton kuluerä tuottamattomalla alalla nauttimassa ansaitsemattomista eduista.

Nämä ja monet muut muistot nousivat hyökynä pintaan, kun luin Suvi Vaarlan romaania Westend. Lukukokemus oli ravisteleva. Vaarlan kertoma tarina on tuttu mutta kuitenkin – onneksi – kaukainen. Lähipiiriänikin lama koetteli ankarasti, vaikka näin jälkikäteen voidaan varmasti todeta, että selvittiin sitten kuitenkin vähällä.

Westendissä minäkertoja Elina muistelee ja kertoo elämästään lukijalle. Kronologia on rikottu, ja tarinan palaset sijoittuvat vuosien 1984 ja 2007 välille. Sinä aikana lapsesta kasvaa aikuinen nainen. Sinä aikana maailma muuttuu moneen kertaan, ja lopussa Elina huomaa taas uuden muutoksen pelottavan tuttujen merkkien olevan ilmassa.

Elinan isä on rakennusalalla ja perustaa 1980-luvun alussa pienen espoolaisen rakennusfirman. Äiti on opiskellut kääntäjäksi, mutta opinnot ovat kesken. Elinan varhaislapsuuden perhe asuu Tapiolassa, mutta kun rakennusala alkaa tosissaan vetää, ostetaan Westendistä hulppea omakotitalo.

Muutto ei ole Elinalle epämieluisaa, sillä hän on yksinäinen lapsi. Westendissä hän saa pian ensimmäisen ja ainoan ystävän, naapurissa asuvan Sandran. Myös perheiden aikuiset tutustuvat ja ystävystyvät keskenään, ja isillä on yhteisiä bisneksiäkin. Elinan ja Sandran ystävyys on poikkeuksellisen tiivis ja läheinen, mutta lukija tietää, että aikuisen Elinan elämässä ei Sandraa ole. 1990-luvun keskivaiheella tapahtuu kohtalokas käänne, joka muuttaa kaiken.

Tätä käännekohtaa, josta lukijalle annetaan ennakoivia vihjeitä heti alkusivuilla, lähestytään sekä edestä että takaa, Elinan lapsuusmuistoista ja nuoren aikuisen vaiheista käsin. Tunnelman voisi kuvitella painostavaksi, mutta raskaasta aiheestaan huolimatta Westendiä on yllättävän miellyttävää lukea. Vaarla kertoo ja kirjoittaa sujuvasti ja hallitusti, kauniisti. Menneet vuosikymmenet ovat samaan aikaan kuin utuista unta ja terävästi piirtyvää painajaista. Erityisesti Vaarla onnistuu kuvatessaan tapahtumia lapsen silmin. Lapsi ymmärtää paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Mielialojen aistimisessa lapset ovat myös taitavia, niin Elinakin.

Perheen isän kohtalo ja kohtelu saa lukijan kiristelemään hampaitaan ja toteamaan, että 1990-luvun laman tapahtumiin sisältyy paljon sellaista, mikä ei täysin kestä päivänvaloa. Viattomat, hyvää tarkoittavat ihmiset uhrattiin. Häpeä konkursseista ja hävityistä omaisuuksista oli monille liian raskas kantaa. Moni olisi tarvinnut apua, mutta sitä ei ollut saatavana.

Laman vaikutuksista lapsiin muistan kyllä puhutun paljon, mutta saivatko edes konkreettisimmin kaiken kokeneet ja läheltä nähneet oikeasti apua? Elina selviytyy, mutta vain niukin naukin ja vain omin voimin raivoisasti pinnistäen. Hinta hänenkin on maksettava ja moneen kertaan. Toipuminen vie vuosikymmeniä, mutta on kuitenkin mahdollista. Se on Westendin lohdullinen sanoma.

Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019. 328 s.

Ennakkokappale.