Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Jostain syystä Pauliina Vanhatalolla on hallussaan juuri sellaisen romaanin resepti, jollaisesta minä erityisen paljon pidän. Tähän tulokseen tulin jo Pitkää valotusaikaa lukiessani, ja ajatus vain vahvistui päästyäni loppuun.

Ensinnäkin Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä jäi niin hyvä jälkimaku.

Veden pinta höyrysi pakkasessa, ja nuori puu taipui joen ylle. Sen oksat viistivät vettä.

Aarni kaivoi repusta kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa. Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se riittäisi.

Rakenteeltaankin Pitkä valotusaika on mieluinen. Aarnin elämää seurataan nuorukaisesta 1960-luvulta ihan nykypäiviin, mutta kerronnan kronologia on hienovaraisesti rikottu eikä kaikkea kerrota. Paljon aukoista jää vain hentojen vihjeiden varaan tai aivan tyhjän päälle. Lukijan mielikuvitus saa vapaasti täyttää aukot. Kuitenkaan Vanhatalo ei kikkaile tai jätä liikaa arvailujen varaan, vaan Aarnista piirtyy lopulta hyvin ehjältä tuntuva kuva.

Pidän teoksen miljöökuvauksesta. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Ouluun, mutta myös vuosikymmenten takaisella Helsingillä on merkittävä osansa tarinassa. Aarnin kameran linssin läpi kaupungit avautuvat lukijallekin. En tiedä, johtuuko oman iän vaivihkaisesta karttumisesta vai mistä, mutta tällaiset hieman nostalgissävyiset kuvaukset lähihistoriasta puhuttelevat minua.

Keskeinen osuus romaanissa on jälleen työnteolla, tällä kertaa valokuvauksella. Hienovaraisen tarkkanäköisesti Vanhatalo kuvaa henkilöidensä kautta valokuvauksen ja siihen liittyvän liiketoiminnan ja taiteen tekemisen muutokset sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään. Kaupallisuuden ja taiteen ristiveto liittyy myös alaan olennaisesti ja se on osa romaaninkin perustaa. Jollain taikuudella kirjoittaja saa arkiset, mekaaniset työt valokuvaamossa tuntumaan kiinnostavilta. Mietin myös, että näin perusteellisen aiheeseen paneutumisen on täytynyt vaatia uskomattoman määrän työtunteja. 

Mutta ennen kaikkea Pitkä valotusaika kertoo vahingossa valokuvaajaksi ryhtyvästä oululaispojasta Aarni Koskiaavasta ja hänen elämästään. Aarnin kirous on kelpaamattomuus. Hän ei ole kelvannut koskaan oikein kenellekään, ei äidille eikä opettajille. Pahinta on, että tästä syystä (tai jostain muusta) hän ei koskaan tunnu kelpaavan itselleen.

Valokuvaajana ja miehenä Aarni vertaa itseään aina parhaaseen ystäväänsä Teuvoon, jolle kaikki on helppoa, tai siltä ainakin näyttää. Teuvolla on rahaa käytössään, kun Aarnin vatsa kurnii tyhjyyttään ja kuvien ottamista on harkittava viimeiseen asti, filmi kun on kallista. Teuvolla on uskomaton vienti niin naisten keskuudessa kuin työelämässäkin. Kun Aarni päättää jatkaa sukulaisnaisten valokuvausliikettä Oulussa, Teuvo matkustelee kiivaasti maailmalla uutiskeikoilla ja niittää mainetta.

Kelpaamattomuuden kirous jatkuu Aarnin kohdatessa suuren rakkautensa Ilsen. Koulutettu ja hyvän perheen tytär tuntuu saavuttamattomalta. Appivanhemmat ovat Aarnin kanssa samaa mieltä, mutta Ilse on päättänyt toisin. Osaako Aarni elää onnellista elämää, kun siihen hänelle annetaan mahdollisuus? Toistuvatko Aarnin haaveiden sortumiset myös lahjakkaan Lumi-tyttären elämässä? Eikö Aarni osaa tukea omia lapsiaan? Entä miltä ammatillinen menestys sitten maistuu, kun se tulee kohdalle?

Pitkässä valotusajassa ei juonellisesti tapahdu kovin mullistavia asioita, mutta sen hienous piileekin juuri siinä, pienen ja arkisen kauneuden ja tärkeyden osoittamisessa. Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan. Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa, SINÄ kelpaat.

Lukiessani Pitkää valotusaikaa, erityisesti kirjan alkupuolella, tuli mieleen toinen osittain samoista aiheista ja teemoiltaankin samantapainen teos eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Yhtenevyydet ovat silkkaa sattumaa eivätkä siis mitenkään häiritseviä (ja lopulta todella vähäisiä). Mutta myös Kinnusen kirjasta pidin aivan valtavasti. Jokin salainen resepti näillä kirjailijoilla täytyy olla...

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Tammi 2015. 223 s.

Ostettu. Päätin syksyllä ostaa kesäisillä syntymäpäivälahjakorteillani täysihintaisia kirjoja, ja tämä oli yksi noilla rahoilla hankkimistani teoksista. Loistava ostos!

Lue myös Pauliina Vanhatalon Korvaamaton.

Kirjailijan nettisivut.

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Jälleen käsissäni on hieno teos suomalaiselta naiskirjailijalta, josta en ole aiemmin (häpeäkseni) tiennytkään. Kipeänkaunis romaani Korvaamaton on nimittäin jo neljäs Oulussa asuvan Pauliina Vanhatalon teoksista. Aikaisemmat ovat Viittä vailla (2005), Lääkärileikki (2007) ja Gallup (2009). Vaikutuin tästä Korvaamattomasta niin paljon, että ainakin Gallupin aion lukea mahdollisimman pian.

Korvaamattoman aihe on vaikeista vaikeimpia. Minäkertoja Aamu Mikkolan lapsi on kuollut kohtuun, ja Aamu on joutunut synnyttämään kuolleen lapsensa haudatakseen hänet. Lapsi oli tyttö, Helmi.

Tarina alkaa syksyisestä Oulusta, jonne Aamu on tullut käräjäoikeuden tuomarin sijaiseksi. Vanha elämä, suuri rakkaus Harri ja tämän kolme lasta ovat jääneet taakse. Aamun on ollut pakko lähteä selviytyäkseen, jos mahdollista. Harri ei oikein tunnu ymmärtävän Aamun ratkaisua, onhan Helmi kuollut häneltäkin. Mutta Aamun mielestä Harrin tilanne on aivan toinen, sillä hänellä on vielä murrosikäiset pojat ja viisivuotias määrätietoinen Nuppu. Harrin lasten äidiksi Aamu ei omasta mielestään oikein koskaan ollut riittänyt ja oppinut.

Aamu hakee tuomarin työstä oljenkortta, jonka avulla pysyisi edes pinnan tuntumassa. Työn hän osaa, siinä on selkeyttä ja sääntöjä. Tosin sekin alkaa tuntua illuusiolta. Oikeuslaitos on jatkuvan organisaatiomuutoksen kourissa, ja Ouluunkin on juuri sijoitettu koko joukko uusia ihmisiä. Ovatko laikipykälätkään lopulta niin yksiselitteisiä kuin Aamu on ehkä joskus luullut? Korvaustaulukoista summia laskiessaan hän alkaa miettiä, mitä oikein voi korvata. Taloudelliset menetykset Suomen laki osaa kyllä laittaa järjestykseen, mutta miten mitataan inhimillistä kärsimystä? Kenen tuska on aidointa? Hienosti Vanhatalo saa vertailtua koiransa menettäneen naisen ja Aamun menetyksiä silti turhaan osoittelematta tai kärjistämättä.

Olen omassa blogissani aikanaan peräänkuuluttanut kirjoja, joissa kuvataan aitoa työntekoa. Korvaamaton on sellainen romaani parhaimmillaan. Oikeuslaitos työpaikkana on ainakin minulle täysin vieras, mutta olen vakuuttunut, että Vanhatalo kuvaa sitä hyvinkin tarkkanäköisesti. Ainakin erittäin uskottavasti. Työpaikan henkilökuviot ovat tuttuja varmasti muiltakin aloilta. Tuomarin ja sihteerin työnkuvat tulevat hienosti kuvatuiksi. Vanhatalo myös kuvaa useampaakin oikeustapausta, joita Aamu joutuu ratkomaan.

Työn selkeys on hurja kontrasti Aamun sekasortoiselle mielelle. Toipuminen on hidasta eikä onnistu ennen kuin Aamu on käynyt aivan pohjalla, syvällä pimeydessä. Pienten lasten näkeminen aiheuttaa fyysistä kipua. Vaikeaa, lähes ylivoimaista on myös kohdata läheisiä ja heidän vaivautunutta myötätuntoaan.

Nykyhetken lomassa kerrotaan myös Aamun tarinaa ajalta ennen Helmiä. Työ on ollut hänen elämänsä pääsisältö. Yllättäen hän on nelissäkymmenissään huomannut sittenkin haluavansa lapsia oltuaan mukana siskonsa toisen lapsen synnytyksessä. Harri ei kuitenkaan ole halunnut enää lisää lapsia. Alkutilanne ei siis ole luvannut kovin hyvää.

Korvaamaton on lohduttomasta aiheestaan huolimatta kuitenkin selviytymistarina. Lopussa alkaa pientä valonpilkahdustakin horisontissa näkyä.

Kenkäni painuvat märkään hiekkaan ja mereltä tuulee, hiukset lentävät silmien eteen ja pyyhin ne pois. Katson vettä joka velloo edessäni valtavana ja voimallisena, ääriä vailla. Tunnen kokoni, mittakaavani, näen että voin vaikuttaa todellisuuteen yhtä vähän kuin aaltoihin jotka hyrskyvät kiviin, mutta ajatus ei satuta. Olen levossa ja tunnen kuinka elämä tarjoaa sovintoa. Se ei korvaa mitään mutta kannattelee minua, sen kädet ovat yhtä aikaa tyhjät ja kaikesta täydet.

Raskaasta aiheesta huolimatta kirjasta tulee kuulaan kirkas vaikutelma. Osansa on varmasti Vanhatalon kauniissa kielenkäytössä, jossa mikään ei häiritsevästi särähtänyt. Kiitosta on annettava myös tiiviydestä. Kokonainen hieno tarina on saatu mahtumaan kahteensataan sivuun. Se on nykypäivän mammuttiaikakautena saavutus sekin. Kansikin on puhutteleva. En kyllä taida osata sanoa mitään negatiivista. Tosin en suosittelisi kirjaa raskaana oleville tai siihen tilaan haluaville.

Kirjailijanverkkosivuilla kannattaa piipahtaa. Löysin sieltä kiinnostavan tiedon, että Vanhatalolta ilmestyy kesällä toinen teos Onnellisesti eksyksissä, mutta se on tehty ”salanimellä” Veera Vaahtera. Näin kirjailija määrittelee ideaansa: Tahdoin tehdä hyvin kirjoitetun, riemukkaan ja romanttisen kirjan, jonka kieli ei olisi kömpelöä tai ajatusmaailma kepeydestä huolimatta pinnallinen. Kuulostaa oikein mukavalta, ja aion siihenkin tarttua. Kesälomalukemisia alkaa siis kertyä!

Korvaamattoman on lukenut myös Hanna Kirjaintenvirrassa.

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Tammi 2012. 203 sivua. Kansi Laura Noponen.