Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Luen jatkuvasti hyviä kirjoja, mutta aina välillä kohdalle osuu poikkeuksellisen erinomainen teos, joka tarjoaa erityisen pakahduttavan lukukokemuksen. Kirjaa ei malttaisi laskea käsistään, ja sen seireenikutsu tuntuu kantautuvan kaikkialle, kun sen on kuitenkin joutunut jättämään toviksi sohvannurkkaan odottelemaan. Sen maailmaan solahtaa uudelleen ja uudelleen yhtä vaivattomasti. Sitä ahmiessaan samalla seuraa huolestuneena sivujen hupenemista: kohta tämä loppuu, voi ei!

Maria Turtschaninoffin romaani Suomaa oli juuri tällainen pakahduttava lukukokemus. En paljoakaan tiennyt kirjan sisällöstä etukäteen, ja oikeastaan halusinkin pitää itseni mahdollisimman tietämättömänä. Sen verran kuitenkin oli tihkunut tietoa palomuurini läpi, että tiesin kirjan herättäneen laajalti ihastusta. Marraskuun puolivälissä uutisoitiin, että Suomaan/Arvejordin käännösoikeudet oli myyty jo viiteentoista maahan. Erityisenä läpimurtona pidettiin englanninnoksen myyntiä lontoolaiselle Pushkin Pressille, jolla on tallissaan lukuisia nobelisteja ja Booker-palkittuja.

Joulukuun alussa ostin Suomaan itselleni Tampereen Kirjafestareilta. Helsingin Sanomien ylistävä kritiikki ilmestyi vasta toista viikkoa hankintani jälkeen, ja kurkistin sitä varovasti nyt tätä juttua kirjoittaessani. Otsikon toki oli uutisvirrassa nähnyt: ”Maria Turtschaninoffin romaani on allegoria koko Suomelle ja lumoava ylistys suomaalle.”

Suomaan suomenkielisen version takakannessa todetaan: ”Suomaa on lumoava episodiromaani paikan ja yhteenkuuluvuuden voimasta sekä luontosuhteesta, joka kannattelee meitä sukupolvesta toiseen.”

Yhdyn epäröimättä näkemykseen Suomaan lumovoimasta. On vaikeaa eritellä, mikä lopulta minut kirjassa lumosi niin täysin, mutta en jälkikäteen löydä siitä mitään muuta kritisoitavaa kuin suomennoksen nimen. Se ei mielestäni tavoita alkuperäisen ruotsinkielisen Arvejord-nimen merkityksiä niin kuin pitäisi. Suosta, valtavasta Haltianevasta, kirjassa toki kerrotaan ja sillä on merkittävä osuutensa kokonaisuudessa, mutta niin on perintömaalla ja perityllä maallakin. Kuka lopulta omistaa kenet, kun ihminen saa tai joutuu osana sukupolvien ketjua ottamaan vastuun maasta?

Suomaa on siis episodiromaani. Episodeja sitoo yhteen miljöö, pohjalainen Nevabackan tila. 1600-luvulla Nevabackaan saapuu Ruotsin puolelta sotamies Matts Mattsinpoika Rask ja alkaa raivata korpeen maatilaa, aluksi kruunun torppaa, aloittaen tuvan rakentamisesta mäen laelle. Tiluksiin kuuluu laajalti metsää sekä suuri Haltianeva. Kun Matts iskee ojituslapionsa suon rahkasammaleeseen, tulee hänen luokseen suohaltija kauniin neidon muodossa. Näin Nevabackojen sukuun saadaan aimo loraus haltijoiden verta.

Nevabackan tilan ja sen ihmisten tarinaa seurataan siis 1600-luvulta 2000-luvulle, ihan nykypäiviin asti. Tarina etenee kronologisesti mutta episodimaisesti hypähdellen niin, että siihen jää milloin minkäkin mittaisia aukkoja. Näkökulma vaihtelee isännistä ja emännistä renkiin tai vaikka perheen sisarusten lapsiin. Tämä voisi toimia vieraannuttavastikin, mutta pidin siitä lopulta todella paljon. Asuinpaikoilla, maalla ja metsällä on merkityksensä kaikille riippumatta siitä, mikä asema tai rooli ihmisellä on.

Ihastuin myös Turtschaninoffin ratkaisuun vaihdella muotoa luvusta toiseen. Perusproosajaksojen lomassa on säeromaanityylisiä osuuksia, kirjeromaania ja päiväkirjamerkintöihin perustuvaa kerrontaa. Ratkaisu ei tee Suomaasta sekavaa, vaan tuo siihen raikkautta ja jonkinlaista ilmavuutta, keveyttä, mikä kertoo kirjailijan ammattitaidosta ja varmuudesta. Tyylikeinot ovat hallinnassa, ja kirjailija on tavoittanut hienosti eri aikakausien ihmisten äänen.

Raastavin tarina on Nevabackaan miniäksi naidulla tytöllä, joka kertoo vuoron perään kihlausajastaan Jakobin kanssa ja ankarien nälkävuosien talvista, kun hätäruokaa syötiin jo ennen joulua ja nälkäkuume niitti satoaan katsomatta, olivatko uhrit taloista vai torpista. Tämä kosketti ehkä erityisesti, koska olin juuri lukenut uudelleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Turtschaninoff kuvaa katastrofia yhtä eleettömän vaikuttavasti kuin Ollikainenkin.

Koskettava on myös nuorena keuhkotautiin menehtyvän Alinan osuus, joka on kirjeromaanimuotoinen. Se tuo tunnelmaltaan mieleen vanhanajan tyttökirjat ja taiteilijaelämäkerrat, joihin on talletettu eloisaa kirjeenvaihtoa. Myös Alinan sisarentyttären Ottilian tarina on sydäntä särkevä, vaikka hänen käy lopulta hyvin, ainakin siihen nähden, miten olisi voinut käydä. Miltei kyynel silmässä luin myös Nevabackan rappion ajoista, kun maatilaa asuttaa enää ikääntynyt yksinäinen nainen. Samankaltaisia tarinoita tunnen elävästä elämästä ihan liikaa.

Tarinasta kurkottelee moniaalle rönsyjä, joiden perässä olisin kiihkeästi halunnut vaeltaa. Nevabackasta lähdettiin useampaan otteeseen Amerikkaan, ja olipa tilaa pantu kuntoon Etelä-Afrikan kaivoksista tienatuilla rahoilla. Paljon jää siis aukkoja, jotka lukija saa omassa mielikuvituksessaan täyttää. Sopivasti paloja täydentyy aiempiinkin osuuksiin tarinan edetessä.

Nevabackan väki tekee vuosisadasta toiseen paljon työtä. Maa elättää ahkeran, ainakin jotenkuten. Peltojen ja puutarhan ohella särvintä antaa myös metsä, samoin suo. Suo ja metsä voivat olla pelottavia ja vaarallisia, mutta ne tarjoavat myös suojaa. Suolla ovat asuneet ja piileskelleet vuosisatojen mittaan niin sotilaskarkurit kuin papitkin aikojen ollessa ankarat. Suonsilmään on hukkunut ainakin yksi Nevabackan isännistä. Kun maailma muuttuu, yhä harvempi haluaa jäädä metsän ja suon läheisyyteen.

Turtschaninoff kuvaa luonnon läsnäolon ja myyttisyyden kiehtovasti. Palokärki, kurjet ja karhut näyttäytyvät sukupolvesta toiseen nevabackalaisille. Suolta poimitaan karpaloita ja valokkeja (eli lakkoja,  kuten Sirkka-Liisa Sjöblomin pieteetillä tehdystä suomennoksesta opin), harjanteen rinteeltä puolukoita. ”Kun on syönyt äidin viimeisen puolukkahillon, ei ole enää kenenkään tytär.”

Pidin myös myyttisen suohaltijan osuudesta tarinassa. Mitä varhaisemmista vaiheista kerrotaan, sitä konkreettisempana suohaltija on mukana tapatumissa ja ihmisten elämässä. Vähitellen yhteys myyttiseen maailmaan haipuu lähes olemattomiin, mutta tarkkasilmäinen lukija poimii silti vihjeen sieltä täältä loppuun asti.

Kirjan voi lukea vahvana kannanottona luonnon, luonnon monimuotoisuuden ja suojelun puolesta, mutta saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista siinä ei ole himpun vertaa. Lukija saa päätellä itse, mikä on lopulta viisasta, mikä arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Maa pysyy, vaikka ihmiset vaihtuvat. Mikä on suhteemme maahan, historiaan ja luontoon? Kuten Helsingin Sanomien kritiikin otsikko toteaa, Suomaassa on kyse myös suomalaisuuden ytimestä. Mutta kenties vieläkin isommista kysymyksistä.

Kirjailija Maria Turtschaninoff ei ole mikään uusi tekijä, vaikka Suomaa onkin hänen ensimmäinen aikuisille lukijoille suunnattu teoksensa. Hän on kirjoittanut joukon hienoja nuorten ja nuorten aikuisten romaaneja, joista Anaché on oma suosikkini edelleen. Maresi-romaanista Turtschaninoff sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Turtschaninoff on saanut kirjoillaan lukuisia palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, ja hänen tuotantoaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Oma näppituntumani on, että Turtschaninoff on niitä kirjailijoitamme, jotka ovat tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Toivottavasti kotimaisetkin lukijat löytävät hänen upean tuotantonsa, sillä säälin ja samalla vähän kadehdin niitä, joilla Suomaa ja muut hänen kirjansa ovat edelleen lukematta. Millaisia lukuhetkiä heillä onkaan edessään! Toivon myös Turtschaninoffilta lisää niin nuorten kuin aikuistenkin kirjoja!

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kuvitus Sanna Mander.
Tammi 2022. 370 s.

Ostettu.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima #nuortenkirjatorstai

Voi mikä kirja! Totaalirakastuin Maria Turtschaninoffin kolmanteen Punaisen luostarin kronikoita -sarjan osaan Maresin voima. Se on juuri sellainen kirja, jollaisia olisi riemuiten ahminut jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun vielä edes niukasti olin kohderyhmää eli ns. nuori aikuinen, Young Adult -kirjallisuuden lukija. Mutta eipä hätää, kun mikään ei kiellä meitä mummoikäisiäkään nauttimasta YA-kirjoista!

Maresin voiman parissa uppouduin Turtschaninoffin luomaan rikkaaseen maailmaan, nautin tutustuessani yhä paremmin tarinan henkilöihin, ennen kaikkea tietysti Maresiin, jännitin ja pelkäsinkin vähän, tunsin inhoa, myötätuntoa ja voitonriemua. Lopussa myös itkin. Sitä ei kannata säikähtää, sillä itkeskelen kovin helposti.

Punaisen luostarin kronikoissa on siis aikaisemmin ilmestynyt kaksi fantasiakirjaa, Maresi ja Naondel. Ne liittyvät hyvin löyhästi toisiinsa, jos ollenkaan. Sen sijaan Maresin voima on lähes suoraa jatkoa Maresille. Jos on lukenut Maresin mutta ei vielä Naondelia, voi huoleti lukea ensin Maresin voiman. Minua jäi kaivelemaan tätä uusinta kirjaa lukiessani, etten vieläkään ole lukenut Turtschaninoffin aikaisempaa teosta Arra, sillä siihen viitataan aivan suoraan pariinkin otteeseen tarinan tuoksinassa. Mutta jospa ensi vuonna olisi Arrallekin aikaa.

Maresi on kotoisin Rovasista, mahtavan Urundian valtakunnan karusta ja metsäisestä maakunnasta. Vaikean nälänhädän aikaan Maresin maanviljelijävanhemmat tekivät raskaan päätöksen ja lähettivät alle kymmenvuotiaan tyttärensä kauas etelään tarunhohtoiseen Punaiseen luostariin Menoksen saarelle parempien mahdollisuuksien äärelle. Naisten valtakunnassa Maresi kasvoi, oppi monenlaisia hyödyllisiä taitoja, kuten lukutaidon, koki kauhunhetkiä miesjoukon hyökättyä luostariin ja teki joukon urotekoja Akan, kuoleman jumalattaren avulla. Tästä kaikesta kertoo Maresi.

Maresin voimassa, joka on kirjemuotoon kirjoitettu romaani, seitsemäntoistavuotias Maresi palaa kotiin Rovasiin. Hän ei ole ollut koko aikana missään yhteydessä kotiväkeensä tai -maahansa, joten paluu on sekä riemukas että raastava. Punainen luostari ja sen asukkaat ovat nyt hänen kotinsa ja perheensä, vaikka ne ovat nyt ikuisesti taakse jääneitä. Silti äidin ja isän kohtaaminen on unelmien täyttymys! Ainakin alkuun.

Maresi on saapunut Rovasiin ja pikkuruiseen Sárun kylään suorittamaan tehtävää, kutsumustaan. Hän haluaa perustaa koulun tytöille, jotta nämä oppisivat lukemaan ja kaiken sen, minkä Maresikin on saanut Punaisen luostarin suojissa oppia. Tehtävä on kunnianhimoinen, eikä Maresi osannut ollenkaan etukäteen kuvitella, mitkä kaikki esteet sen tielle kertyisivät.

Yksi vaikeimmista asioista Maresin uudessa arjessa on tottuminen miesten jatkuvaan läsnäoloon. Tapahtumat Menoksen saarella ja nunnien opit ovat iskostaneet hänen selkärankaansa pelon. Miehet edustavat pahaa ja vaaraa. Kotikylässä on kuitenkin pääasiassa hyviä miehiä, kuten isä, pikkuveli, sisaren aviomies. Mutta ei Maresin pelko ole valitettavasti katteetonta Rovasissakaan. Käskynhaltija nádor pitää maakuntaa tiukassa otteessaan raakalaismaisten sotilaidensa avulla.

Jännite ei siis tällä kertaa synnykään naisten ja miesten välisestä konfliktista vaan yhteinen vihollinen tulee ulkopuolelta. Silti Maresin voiman yksi keskeinen teema on tasa-arvo ja erityisesti naisen asema. Maresi katsoo kriittisesti ympäröivää yhteisöä ja sitä, mitä toimintaedellytyksiä siinä naisella on.

Mahdollisuudet ovat kapeat: joko avioliitto ja äitiys tai kotityttäreksi jääminen, jolloin velvoitteena on hoitaa vanhempiaan ja palvella taloa pitävän veljen perhettä. Kumpikaan vaihtoehto ei toisenlaista elämää nähnyttä Maresia houkuta. Hän toistaa moneen kertaan, ettei aio koskaan avioitua tai hankkia lapsia. Se ei johdu siitä, etteikö hän kaipaisi kumppania ja omaa perhettä, vaan on ainoa mahdollinen valinta. Maresi kuitenkin oppii myös, mitä tarkoittaa olla nainen miehen sylissä. Akan palvelijakin voi tuntea, mitä Neidolla ja Äidillä voisi olla tarjottavinaan. Onko näiden asioiden yhdistäminen mahdotonta?

Mikä sitten on voima, johon kirjan nimikin viittaa? Sitä ei oikein tiedä Maresi itsekään. Akka, kuoleman jumalatar on hänelle tuttu, mutta Akkaa ei voi hallita. Myös maa itse tuntuu kutsuvan Maresia, mutta mitä se häneltä haluaa? Tuulta hän oppi hallitsemaan jo Menoksella. Mutta mitä hyötyä on noista piilevistä voimista, joita kyläläiset tuntuvat oudoksuvan ja äiti paheksuvan? Vähitellen asiat loksahtelevat paikoilleen, mutta Turtschaninoff ei lukijan harmitukseksi kirjoita läheskään kaikkea auki! Erityisesti minua jäi kutkuttamaan Maresin äidin tarina, josta Turtschaninoff paljastaa vain täkyjä.

Tarinan mittaan Maresi oppii paljon itsestään, elämästä ja maailmasta. Hän myös pääsee lopulta itse opettamaan ja näkee, millaisia mullistavia vaikutuksia lukutaidolla on ihmisten elämään – taito on niin vaarallinen, että Urundian hallitsijakin suhtautuu sen levittämiseen epäluuloisesti. Kirjat, paperi ja kynät ovat kallisarvoisia aarteita. Kirjoista opittu tieto on myös lopulta elintärkeä apu, kun Maresin on ratkaistava kansansa kohtalo.

Punaisen luostarin kronikat saa Maresin voimasta upean päätöksen (niin ainakin olen ymmärtänyt, siis että sarja päättyy). Ihana kirja! Turtschaninoffia ei hehkuteta yhtään turhaan.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita 3.
Breven från Maresi. Krönikor från det Röda klostret.
Suomentanut Marja Kyrö.
Tammi 2018. 383 s.

Arvostelukappale.

***

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Tulossa:

Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 

Maria Turtschaninoff: Maresi ja Naondel

“Kirjayleisö ei välttämättä tiedä, mitä “young adult” tarkoittaa, ja sitä saatetaan pitää hiukan erheellisesti lastenkirjallisuutena”, sanoo Kaiken Entertainmentin kustannustoiminnan johtaja Laura Nevanlinna. “Itse asiassa genre kuitenkin tavoittaa sekä nuoria että aikuisia lukijoita, koska sen tarinat ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja mieleenpainuvia ja kirjailijat itse niin mielenkiintoisia hahmoja.”

Näin todetaan 22.5.2017 julkaistussa Otavan tiedotteessa, jonka tarkoituksena on esitellä Hel-YA! -tapahtumaa eli ensimmäistä suomalaista nuorten aikuisten kirjallisuuteen keskittyvää kirjallisuustapahtumaa. Lienee valitettavasti juuri niin kuin Nevanlinna pelkääkin, eli vuosienkaan työ ei ole oikein avannut suurelle yleisölle nuorten aikuisten kirjallisuuden olemusta.

Genreä onkin vaikea tiukasti rajata tai määritellä. Olen vuosien varrella päätynyt merkitsemään yli kahteenkymmeneen juttuuni tunnisteen ’nuoret aikuiset’, ja teosten joukossa on dekkareita, runomuotoinen romaani, kauhua ja fantasiaa. Huomaan määritelleeni tunnisteen alle teoksia, joiden kohderyhmänä pidän myöhäisteini-ikäisiä ja sitä vanhempia mutta yleensä alle kolmikymppisiä (nais)lukijoita. Itse tosin olen jo päälle viidenkymmenen, ja pääosin hyvin ovat nuorten aikuisten genren teokset uponneet. Yläikärajaa ei siis ole, ja alaikärajakin on luonnollisesti häilyvä. Mutta onko ainakaan omassa määrittelyssäni lopulta kyse kirjallisuudenlajista? Ei oikein taida olla.

Otavan tiedotteessa mainitaan nimeltä Maria Turtschaninoff esimerkkinä suomalaisesta YA-kirjailijasta, joka on niittänyt mainetta paitsi kotimaassa myös ulkomailla. Vuonna 2014 ilmestynyt Maresi voitti Finlandia Junior -palkinnon ja se on ollut menestys myös englanninkielisenä käännöksenä. Viime syksynä kerrottiin sen elokuvaoikeuksien myymisestä brittiläiselle tuotantoyhtiölle.

Maria Turtschaninoff Turun kirjamessuilla 2016.

Tähän kevääseen asti ainoa Turtschaninoffin teoksista lukemani oli Anaché, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Sen lukemisen jälkeen päätin pyhästi lukea kaiken, mitä Turtschaninoff on julkaissut ja julkaisee. Sittemmin olen saanut kuunnella kirjailijaa pariinkin otteeseen eri messuilla ja kirjatapahtumissa, ja päätös on saanut vain vahvistusta näistä kohtaamisista. Viime vuoden Finlandia-palkintojen jakotilaisuuden jälkeen kävin Bonnierin kirjakaupassa ystävämyynnissä, jossa muun muassa Turtschaninoff oli signeeraamassa teoksiaan ostajille. Rohkaisin mieleni minäkin, ja sain kuin sainkin kirjailijan tervehdyksen Naondelin lehdelle! Kirjamessuilla olin jo kyttäillyt kovakantista Maresia, mutta se tuntui loppuneen. Joulun jälkeen onni kuitenkin potkaisi ja nappasin Maresin alennuskorista. Nyt puuttui enää lukuaikaa.

Hyvin vähän sitten kuitenkin tiesin Maresista ennen sen kansien avaamista. Kirja vaikutti hämmentävän ohuelta ollakseen fantasiaromaani (vain 212 s.). Alaotsikko Punaisen luostarin kronikoita antaa kuitenkin ymmärtää, että ollaan vasta jonkin suuremman kokonaisuuden alussa. Naondel onkin sitten jo puolta muhkeampi teos. Olin myös ymmärtänyt, että Maresin tarina liittyisi Anachéssa kuvattuun maailmaan, mutta hyvin etäisesti. Näin ehkä onkin, mutta etäisyys on sitten lopulta suuri eikä satunnaisilla yhtäläisyyksillä ole merkitystä.

Maresin tapahtumat sijoittuvat pienelle ja yksinäiselle Menoksen saarelle, jolla sijaitsee Punainen luostari. Saarelle on pääsy vain naisilla, ja tavaroita ostavat ja myyvät kauppiaat saavat tyytyä purjehtimaan sen suojaisaan satamaan ja asioimaan luostarin edustajien kanssa laiturin nokalla. Sukupolvia aikaisemmin saarelle on rantautunut Naondel-nimisellä aluksella seitsemän naisen joukko, joka on perustanut luostarin naisten turvapaikaksi. Luostaria johtaa Äiti, ja siellä palvellaan kunnioittaen naiseuden salaperäisiä voimia.

Nykyhetkessä Maresi on luostarin noviisi, joka saa hoiviinsa uusimman tulokkaan Jain. Tarina kerrotaan Maresin suulla tai oikeammin hänen muistiin merkitsemänään, ja heti alussa hän kertoo lukijalle, että Jai toi tuhon tullessaan. Miten ja miksi, selviää vähitellen tarinan mittaan.

Maresin ja Jain tarinat ovat tyypillisiä luostarin naisille. Myyttiseen luostariin tullaan noviisiksi pakoon vaikeita olosuhteita. Maresin perhe on kärsinyt äärimmäisestä puutteesta ja köyhyydestä, jotka ovat jo vieneet Maresin pienen sisaren. Raskain sydämin vanhemmat ovat lähettäneet tyttärensä parempien mahdollisuuksien toivossa luostarisaarelle. Jai taas on joutunut pakenemaan oman perheensä kostonhimoisia miehiä uhmattuaan naisille asetettuja ahtaita rajoja.

Luostarielämä on niukkaa, työntäyteistä ja kurinalaista, mutta ruokaa ja lämpöä riittää kaikille. Tytöt saavat opetusta ja valita omien kiinnostuksen kohteidensa perusteella, mille uralle suuntaavat sisarina. Maresi rakastaa luostarin ehtymätöntä kirjastoa. Tarinat ja tieto ovat parasta, mitä hän tietää, ja niitä luostarissa arvostetaan ja kunnioitetaan. Mutta onko Maresin paikka sisar O:n työn jatkajana vai onko häntä varten kenties sittenkin jokin toinen tehtävä?

Jännite tarinaan syntyy vihollisen eli tässä tapauksessa miesten muodostamasta uhasta. Uhka tiivistyy vähitellen, ja kun se lopulta konkretisoituu, alkavat tapahtumat vyöryä vauhdilla. Maresilla on tapahtumien ratkaisun kannalta olennainen tehtävä, joka samalla ratkaisee hänen kohtalonsa ja tulevaisuuteensa liittyneen kysymyksen. Tarina on samaan aikaan väkivaltainen ja julma, toiveikas ja kaunis. Kaikille ei käy hyvin, mutta loppu antaa kuitenkin toivoa, jopa siitä, että yhteys naisten ja miesten välille on kenties sittenkin rakennettavissa. Ainakin jonakin päivänä.

Maresi ei ole siis missään nimessä lastenkirjallisuutta, mutta nuortenkirjaksi sen kyllä voisi määritellä. Sen sijaan Punaisen luostarin kronikoiden toinen osa Naondel on selkeästi nuorten aikuisten tai aikuisten kirjallisuutta. Hämmennyin sen sisältämän seksuaalisen väkivallan ja järjestelmällisen naisiin kohdistuvan julmuuden määrästä. Naondelissa ei ole yhtäkään miespuolista henkilöä, jonka voisi määritellä hyväksi ihmiseksi naisten näkökulmasta. Miehet edustavat yksiselitteisesti pahuutta.

Tämän pahuuden keskeisin ruumiillistuma on Karenokoin valtakunnan visiirin poika Iskan, joka saa sattumalta haltuunsa Anjiksi kutsutun voimanlähteen. Anji sijaitsee kätketyssä lähteessä, jonka vesi on vuoroin hyvän, vuoroin tuhon tuoja Kuun asennosta riippuen. Sen salaisuus on uskottu Kabira-nimisen tytön perheen haltuun, mutta lähteen voimia ei voi hallita. Kabira on Anjin kanssa paljon tiiviimmässä yhteydessä kuin hänen isänsä, joka on vihkinyt hänet lähteen salaisuuksiin. Rakkauden sokaisema Kabira paljastaa Anjin salaisuuden varomattomasti Iskanille tuhoisin seurauksin.

Naondel siis sijoittuu pääosin aikaan ennen Punaisen luostarin perustamista. Se kertoo luostarin perustaneen seitsemän naisen tarinan ja sen, miten he päätyivät yhteen. Näitä tarinoita Maresi lukee luostarin kirjastossa ja niitä kerrotaan myytteinä noviiseille. Naisia yhdistävänä tekijänä on siis Iskan, joka Anjin avulla kerää itselleen yhä enemmän omaisuutta ja valtaa Ohaddiniin, valtakuntansa ytimeen.

Turtschaninoffin teosten menestymisen Suomen ulkopuolellakin ymmärtää. Niiden maailmassa ei ole mitään suomalaisuuteen liittyvää, vaan ne ovat yleispäteviä, rajoista piittaamattomia. Maresin ja Naondelin teemat ovat syvällä ihmisyyden ytimessä. On kyse ihmisarvosta ja elämän itseisarvosta, tasa-arvosta ja toisen ihmisen hyväksymisestä. Rakkaudesta ja ystävyydestä. Nämä kysymykset puhuttelevat kaikkia.

Tarinan tasolla teokset liittyvät niin löyhästi yhteen, että ne voi mielestäni lukea huoletta kummassa järjestyksessä tahansa. Maresin ensin luettuani tiesin osittain, miten Naondel tulee päättymään, mutta ei se lukunautintoa mitenkään latistanut. Oikeastaan päinvastoin, nyt tiesin kiinnittää huomiota moniin yksityiskohtiin, jotka selittivät Maresin joitakin tapahtumia tai avasivat niihin uusia näkökulmia. Oikeastaan kutkuttaisi lukea Maresi nyt uudelleen uusin silmin.

Rakenteellisesti Naondel on huikeasti Maresia kunnianhimoisempi. Näkökulmavaihtelut kuljettavat tarinaa mielenkiintoisesti. Siihen jää myös edelleen sopivasti aukkoisuutta, eikä kaikkea selitetä puhki. Turtschaninoff ei kirjoita perinteistä fantasiaa haltijoineen ja taikaesineineen, vaan hänen luomassaan maailmassa yliluonnollinen ulottuvuus on hienovaraisempaa ja maanläheisempää. Ihmisen ei ole syytä liikaa sekaantua itseään mahtavampiin voimiin saati koettaa hallita niitä, sillä seuraukset ovat tuhoisat. Oikein, kunnioittavasti suhtautuen yhteiselo niiden kanssa on hedelmällistä.

Myönnän, että teosten jyrkkä naiset vastaan miehet -asetelma yllätti minut. Valitettavasti en voi kuitenkaan osoittaa, että Turtschaninoffin kuvaamat tilanteet olisivat jollain tavalla liioiteltuja tai vääristyneitä. Kaikki, mitä hänen teostensa miehet naisille ja tytöille tekevät ja aiheuttavat, on totta ja arkipäivää tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa, lähellä meitäkin. Hyvien miesten lähes täydellinen puuttuminen kuitenkin korostaa asetelmaa. Kaikki naiset sen sijaan eivät ole automaattisesti hyviä. Yhteenkuuluvuuden tunne kasvaa hitaasti niiden seitsemän välillä, jotka lopulta päättävät murtautua ulos.

Maresia ja Naondelia lukiessani siis mietin nuorten aikuisten eli YA-kirjallisuuden problematiikkaa laajemminkin. Suomi on niin pieni markkina-alue, että jonkin kirjallisuuden suuntaaminen jollekin kapealle ikäryhmälle on varmasti kaupallisesti epäkiitollista. Suuremmilla kielialueilla tämä ei todennäköisesti ole ongelma. Toisaalta juuri nuorten aikuisten lukuharrastusta olisi tärkeä pitää yllä tarjoamalla heille suunnattua kirjallisuutta. Toisaalta kapea markkinointi karkottaa turhaan potentiaalia lukijakuntaa nuoruutensa jo ohittaneiden aikuisten joukosta. Kyllä ei ole helppoa!

Maria Turtschaninoff: Maresi
Suom. Marja Kyrö.
Tammi 2014. 212. s.

Ostettu.

Maria Turtschaninoff: Naondel
Suom. Marja Kyrö
Tammi 2016. 397.s.

Ostettu.

Upeat kannet on suunnitellut Laura Lyytinen.

Maria Turtschaninoff: Anaché

"Mää ole niinkun klavul päähä lyätty!" 

On jälleen kerran lainattava Tuntemattoman sotilaan Hietasen pistämätöntä replikointia. Luin nimittän us-ko-mat-to-man hienon romaanin. Olen ällistynyt kirjailijan käsittämättömästä taidosta luoda samanaikaisesti uskottava ja kiehtova omalakinen maailma, kiinnostavat ja aidot henkilöt, lumoavan upea rakenne tarinaan ja ujuttaa sinne kaiken sekaan vielä puhuttelevat teemat. Lisäksi tämän kaiken tekee suomalainen kirjailija! Jälleen on aika lyödä jauhot suuhun niille nirppanokille, jotka ylenkatseellisesti kertovat lukevansa vain ulkomaista kirjallisuutta, koska suomalaiset nyt vain ovat...suomalaisia eli huonoja. Eivät muuten ole!

Luin siis suomenruotsalaisen toimittaja-kirjailija Maria Turtschaninoffin nuorten aikuisten fantasiaromaanin Anaché. Turtschaninoffin nimi ei ollut minulle täysin tuntematon, vaan jollakin silmänurkallani olin pannut merkille vuonna 2010 ilmestyneen Helsingin alla 
-teoksen ja luonnollisesti huomasin Finlandia Junior -palkinnon 2014 menevän kirjailijalle teoksesta Maresi. Muuta en sitten tiennytkään. Ilahduin kovasti, kun jossain vaiheessa tajusin kirjailijan asuvan Karjaalla, siis melkein ihan tässä lähellä. 

Osallistuin joulun alla kirjabloggaajien Kirjaystävärinkiin, jossa Blogatin organisoimana annoimme toisillemme lahjaksi Elisa Kirjan lahjoittamia e-kirjoja. Sain toistaiseksi tuntemattomalta ystävältäni lahjaksi Anachén. Kylläpä olikin lahja vailla vertaa! Kiitos! Kiitän vielä uudelleen, kunhan kyseinen henkilö itsensä tähän juttuuni kommentoimalla ilmiantaa. Kiitän tässä myös ystäväringin mahdollistajia. On kuitenkin pakko tunnustaa, että tämän kirjan kohdalla fuskasin vähän. Kirjassa on yli viisisataa sivua, eikä sen lukeminen ottanut onnistuakseen tabletilta (varsinaista lukulaitetta en omista). Olen lukenut useita kirjoja e-kirjoina iPadilla ja jopa puhelimellani, mutta nyt oli turvauduttava kirjaston paperiversioon. Kun lopulta sen aloitin, olikin se sitten menoa kerralla.

Jälleen kerran protestoin myös genreluokitteluja ja muita luokitteluja vastaan. Anaché kärsii suunnatonta vääryyttä luokittelusta nuorten aikuisten fantasiaromaaniksi. Kirja lumosi minut täysin, ja olen aika kaukana 'nuoresta aikuisesta'. Fantasiakin on Turtschaninoffin teoksessa kaikkea muuta kuin taikasauvamagiaa tai velhonkaapujen hulmuntaa. Turtschaninoff ammentaa syvemmältä kansanperinteestä ja mytologiasta laajassa mielessä. Teoksen maailma tuntuu olevan totta. Henkimaailman ilmiöt nivoutuvat luonnolliseksi osaksi tarinan ihmisten elämää ja todellisuutta. Kirjailijan mielikuvitus on ehtymätön ja mielettömän rikas.

Anachén tarina sijoittuu siis omaan maailmaansa, joka muistuttaa esimerkiksi Conn Igguldenin Valloittaja-sarjan rannatonta aroa. Laajalla ruohoarolla asuu akkadeja, heimoiksi jakautuneita paimentolaisia. Heimot uskovat kaksosjumaluuteen. Kummelake eli Suuri Maa ja Axeke eli Sininen Taivas ovat luoneet maailman ja hallitsevat sitä yhdessä. Maailmassa vallitsee herkkä tasapaino. Henkimaailma on läsnä, mutta tavalliset ihmiset eivät ole sen kanssa suoraan kosketuksessa. Sitä tehtävää hoitavat angakokit, eräänlaiset shamaanit. Tuliaseita, pyörää tai kirjoitustaitoa ei ole keksitty, vaan elämäntapa on yksinkertainen. Miesten ja naisten maailmat eroavat jyrkästi toisistaan, eikä rajojen ylittämistä sallita missään oloissa.

Kirjan päähenkilö on khalkaheimopäällikön tytär Anaché. Tyttö on poikkeuksellinen, sillä hänen isoveljensä Heor rakastaa siskoaan yli kaiken ja ottaa tämän mukaansa kaikkialle. Anaché oppii veljeltään lukuisia tytöiltä ja naisilta kiellettyjä taitoja kuten veitsenheittoa. Sisarusten tilanne kuitenkin väistämättä muuttuu, kun Heor siirtymäriittinsä jälkeen muuttaa miesten keskuuteen, ja viimeistään, kun Anachésta tulee nainen. Sulariitissään Anaché kuulee angakokilta arvoituksellisen ennustuksen, jonka merkitys avautuu tarinan mittaan.


Yksitoistavuotiaana Anaché näkee ensimmäistä kertaa henkieläimensa Pa jaun, vuorikauriin. Tämäkin tekee tytöstä erilaisen, sillä henkieläinten näkeminen onnistuu yleensä vain angakokeilta. Anachén äiti kuitenkin paljastaa, että hänen sukunsa naisissa on ollut aiemminkin poikkeuksia. Anaché on omalla tavallaan viaton tyttö, jonka suurin haave on saada oma hevonen. Hän ei tunnu näkevän vastassa olevaa kohtaloaan, avioliittoa. Kun karu totuus sitten tytölle valkenee, alkaa ankara työ vaimon taitojen opiskelussa.

Tähän saakka tarina etenee tutunoloisesti. Onhan näitä kirjoitettu: poikamainen, hieman erilainen tyttö törmää yhteisön normeihin, rimpuilee, alistuu mutta kääntää lopulta tilanteen edukseen ja ansaitsee yhteisönsä kunnioituksen. Uppouduin mukaan kirjan maailmaan, mutta en vielä ollut vakuutettu. Sitten Turtschaninoff tempaa maton lukijan jalkojen alta kertaiskulla ja kaikki muuttuu! Kirjan keskivaiheilla tapahtuu käänne, jota en todellakaan osannut mitenkään ennakoida! Aivan mahtavaa! Jännitin, pelkäsin, tunsin voitonriemua kirjan henkilöiden matkassa.

Loppupuolella käsittelyyn tulevat sellaiset teemat, joita en ole vieläkään täysin tottunut fantasiaromaaneista löytäväni, vaikka esimerkiksi Anu Holopaisen Syysmaa-sarja antaa hyvää esimakua. En nyt paljasta tästä enempää, koska on tärkeää, että jokainen lukija saa löytää tämän hienon kirjan sisällön itse ja kokea lumouksen rikkumattomana. Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa ihan kaikille!

Anaché lisäsi lukulistalleni saman tien muutkin Turtschaninoffin teokset. Olen myyty.

Maria Turtschaninoff: Anaché 
Suom. Marja Kyrö. Tammi 2012. 523 s.

Lahja (toistaiseksi tuntemattomalta) blogiystävältä. Kiitos!!!

P.S: Kirjan sain Le Masque Rouge -blogin Emilieltä!