Virginie Grimaldi: Hyvä elämä

 

Virginie Grimaldi (s. 1977) on Ranskan myydyimpiä kirjailijoita. Grimaldi perusti vuonna 2009 Femme Sweet Femme -nimisen blogin (2009–2018), jonka ansiosta hän pystyi aloittamaan ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen. Ensimmäisiä Grimaldin teoksia luonnehdittiin chick litiksi ja hyvänmielen kirjallisuudeksi. Esikoisromaani Le premier jour du reste de ma vie ilmestyi vuonna 2015.

Suomeksi Grimaldin romaaneja on ilmestynyt toistaiseksi neljä kappaletta. Kansikuvia katsellessani huomasin, että ne näyttävät kyllä tutuilta, eli olen niitä katalogeissa ja somessa nähnyt, mutta en ole tullut koskaan tarttuneeksi. Tuoreimmasta eli Hyvä elämä -romaanista sain arvostelukappaleen kustantajalta, ja sen innoittamana päätin kuunnella sen äänikirjaversion.

Varhaiskeski-ikäiset sisarukset Emma ja Agathe tapaavat muutaman vuoden tauon jälkeen toisensa. Rakastettu isoäiti on kuollut, ja heidän lapsuutensa turvasatama Baskimaalla on menossa myyntiin. He haluavat vielä kerran viettää yhden ihanan viikon hyvien muistojensa parissa. Ainakin Emma toivoo, että viikko myös korjaisi heidän turhaan rikkoutuneet keskinäiset välinsä.

Nykyhetken kuvauksen lomassa kulkevat takaumat, joissa siskokset ovat vuoron perään äänessä. Takaumat alkavat vuodesta 1985, jolloin Emma on viisivuotias ja Agathe syntyy. Näiden osien kautta lukijalle avautuu näkymä naisten lapsuuteen ja nuoruuteen. Samalla selittyy, miksi Emma on aina ollut niin suojeleva pikkusiskonsa suhteen ja miksi välit aikanaan rikkoutuivat.

Millaisista tapahtumista ja traumoista on kyse, paljastuu siis vähitellen. Niitä en lähde tässä nyt enempää avaamaan, sillä niiden hidas kuoriutuminen esiin on keskeinen osa romaanin viehätystä. Rakenne jo itsessään erottaa tämän teoksen kevyimmästä viihteestä.

Kieltämättä omat odotukseni olivat hieman vinossa teoksen suhteen. Odotin jotain kepeää ja hauskaakin, mutta sain hyvin käsiteltyä ja kauniisti kirjoitettua elämän tummaa puolta kuvaavan kertomuksen. Huumoriakin toki on mukana keventämässä. Lopussa itkin pikkuisen.

Kyse on pohjimmiltaan sisaruudesta, keskinäisestä huolenpidosta ja ystävyydestä. Mielenkiintoisesti Emman ja Agathen ikäero ja luonteiden erilaisuus johtaa heidän muistojensa erilaisuuteen. He ovat eläneet samassa perheessä hyvin tiiviisti yhdessä, mutta miltä kaikki näyttää jälkikäteen, kun yhdessä muistellaan. Kyse on myös vanhempien ja lasten suhteesta. Lapset ovat ällistyttävän lojaaleja vanhemmilleen. Mutta miksi Emma ei voi antaa anteeksi äidilleen, vaikka Agathe voi? Sekin saa uskottavan selityksensä.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä (Une belle vie)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Otava 2025. 314 s.
Äänikirjan lukija Satu Paavola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ruth Hogan: Lauluja variksille

 

Joulukuussa 2019 sain luettavakseni ennakkokappaleen brittikirjailija Ruth Hoganin hyvän mielen romaanista Kadonneiden tavaroiden vartijasta, ja yllätykseksi itselleni viihdyin sen parissa erinomaisesti. Mitään suurta jälkeä tämä lempeätunnelmainen romanttinen teos ei mieleeni jättänyt, mutta positiivista jälkimakua kuitenkin sen verran, että ilahduin saadessani Hoganin seuraavasta suomennoksesta Lauluja varikselle arvostelukappaleen.

Ulkonäöltään Lauluja variksille on yhtä ruusuisen hempeä kuin edeltäjänsäkin, mutta itse tarinassa on koko joukko tummempia aineksia. Toki paljon tuttuakin on mukana, kuten runsasta teenjuontia. Britit totta tosiaan juovat teetä lääkkeeksi tilanteessa kuin tilanteessa!

Romaanin minäkertoja Masha on menettänyt poikansa Gabrielin tapaturmaisesti, kun tämä on ollut vasta puolitoistavuotias. Kaksitoista vuotta myöhemmin Masha alkaa vähitellen havahtua tosiasiaan, että on takertunut suruunsa tukahduttavalla sinnikkyydellä. Kaikki hänen läheisensä, niin vanhemmat kuin rakkaat uskolliset ystävätkin, ovat vuodesta toiseen joutuneet varomaan jokaista sanaansa hänen lähellään ja seuraamaan voimattomina hänen koteloitumistaan kipeiden muistojen ympärille. Maauimalassa hän harjoittelee ’hukkumista’ altaan syvässä päässä.

Mashan rakkain harrastus on käydä tervehtimässä läheisen viktoriaanisen hautausmaan lapsivainajia koiransa Haizumin kanssa. Hautausmaa vaiteliaine asukkaineen on tullut Mashalle niin tutuksi, että hän on päättänyt hakeutua hautausmaaoppaaksi. Siksi romaanissa on yllättävän paljon mielenkiintoista tietoa entisaikojen hautaus- ja surutavoista.

Hautausmaalla Masha tutustuu myös Sallyksi nimeämäänsä eksentriseen vanhaan naiseen, joka ruokkii päivittäin hautausmaan variksia ja laulaa niille ooppera-aarioita. Sally myös estoitta tanssii sille päälle sattuessaan punaisine kenkineen tai nukahtaa hautausmaan vanhimman osan heinikkoon, jos niikseen tulee. Sallyn punaiset tanssikengät ovat päätyneet myös kirjan suomennoksen kanteen.

Mashan hitaan toipumisen ja vähittäisen elämänilon palautumisprosessin rinnalla seurataan Alice-nimisen yksinhuoltajaäidin ja tämän murrosikäisen Mattie-pojan pienen perheen elämää, jota alkaa vähitellen yhä synkemmin varjostaa vakava sairaus. Mattie rakastaa äitiään kovasti, mutta ei voi enää sietää tämän ylihuolehtivaa käytöstä. Kun äiti sitten sairastuu, Mattie on itsekin huolesta sairas. Myös Alice on huolissaan. Miten Mattien käy, jos hän kuolee?

Lauluja variksille koetteli alussa kärsivällisyyttäni. Tuntui, että romaanissa ei ole oikeastaan mitään juonta. Alicen ja Mattien osuudet vaikuttivat täysin irrallisilta, ja pitkään odotin Mashan ja Alicen polkujen risteävän jossain vaiheessa, saihan Masha kirjavan joukon uusia ystäviä, jotka auttoivat häntä toipumisessa ja oman surunsa käsittelyssä. Kirjailijalla on kuitenkin ollut toisenlainen ajatus mielessään. Vähitellen aloin aavistella, mikä se olisi. Kyllä romaanissa siis sittenkin on juoni, ja varsin hyväkin, vaikka käsittelytapa ei aivan omintani olekaan.

Kuten sanottu, tällaiset hyvän mielen romanttissävyiset ja leppoisat romaanit eivät varsinaisesti ole ihan ominta luettavaani, mutta viihdyin jälleen Hoganin kutoman tarinan parissa yllättävän hyvin. Kerronta on kepeää ja lempeän huumorin höystämää, pikkuisen ironistakin, mutta mukana on myös tummia, jopa synkkiä teemoja. Kuolema, menetykset ja tuska ovat Lauluja variksille -romaanin loimilankoja, mutta kuteina ovat toivo, elämänilo, ystävyys ja rakkaus.

Ruth Hogan: Lauluja variksille (The Wisdom of Sally Red Shoes)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Kansi Laura Noponen.
Bazar 2020. 367 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko, kesto 9 h 58 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Joulun alla postilaatikosta löytyi hempeän pastellisävyinen, ruusujen ja perhosten kuvin koristeltu romaanin ennakkokappale. Takakannessa teosta kuvattiin ”rakkaudentäyteiseksi feel good -romaaniksi parhaaseen brittityyliin.” Ei siis vaikuttanut yhtään minun kirjaltani!

Olimme kuitenkin päättäneet viettää joulun ja vähän välipäiviäkin Lontoossa, ja matkalukemisiksi ajattelin valita painettuja pehmeäkantisia Englantiin sijoittuvia kirjoja. Matkalaukkuun sujahtivat Stuart Turtonin Evelynin seitsemän kuolemaa (josta lisää myöhemmin) ja tämä hempeäkantinen eli Ruth Hoganin esikoisromaani Kadonneiden tavaroiden vartija, jolle päätin kuin päätinkin antaa tilaisuuden.

Kadonneiden tavaroiden vartija sopikin matkalukemiseksi mitä mainioimmin. Luin paluulennolla siitä kaksi kolmannesta ja loput ahmaisin vielä illalla kotisohvalla. En siis niin sanotusti malttanut laskea sitä käsistäni eli koukutuin romanttiseen viihderomaaniin. Miten näin pääsi käymään?! (Hämmästelen tätä siis siksi, että en yleensä välitä tämän tyyppisistä kirjoista.)

Ruth Hogan kertoo nettisivuillaan olleensa lapsena oikea kirjatoukka, jonka äiti työskenteli kaikeksi onneksi kirjakaupassa. Lempilukemistoon kuuluivat muun muassa Muumit, muropakettien kyljet ja hautakivitekstit. Englannin kielen ja kirjallisuuden opintojen jälkeen Hogan työskenteli kymmenen vuotta virkamiehenä eikä viihtynyt työssään. Auto-onnettomuuden ja vakavan sairauden ansiota on, että Kadonneiden tavaroiden vartija syntyi.

Mukava tarina on sekin, että romaanin idea vain putkahti Hoganin mieleen eräällä junamatkalla ja että romaanin aloittava kappale on oikeastaan sanasta sanaan tuon idean mukainen: ”Charles Bramwell Brockley matkusti yksin ja ilman lippua London Bridgen asemalta kello 14.42 lähteneessä junassa kohti Brightonia. Junan jarruttaessa Haywards Heathin asemalla Huntley & Palmers -keksipurkki, jonka sisällä hän matkusti, liukui vaarallisesti kohti penkin reunaa. Mutta juuri kun purkki oli pudota vaunun lattialle, huomaavainen käsipari nosti sen turvaan.”

Kadonneiden tavaroiden vartijassa on runsaasti vanhanaikaista romantiikkaa, mukavasti lempeänpiikikästä huumoria, sadun taikapölyä ja hippunen magiaakin. Sen keskisimmät miljööt ovat lontoolaisen uinailevan kylämäisen lähiön viktoriaaninen huvila kuisteineen ja ruusutarhoineen sekä 1970-luvun pikkiriikkinen originelli kirjankustantamo. Teetä juodaan pannuittain, olutta vähänlaisesti. Idyllistä, eikö vain?

70-luvun alussa parikymppinen Eunice pitkästyy tylsässä arkistointityössään ja pestautuu assistentiksi pieneen kustantamoon, jossa hänen lisäkseen työskentelee vain pomo, Pommikone. Kolmantena toimistoporukkaan kuuluu puolirampa löytökoira Douglas. Eunice ja Pommikone jakavat palavan rakkauden kirjoihin ja elokuviin, ja toimistossa monet keskustelut käydään elokuvarepliikkejä lainaten.

Pommikoneen sisar Portia on päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, koska rikkaalla perijättärellä olisi mukavaa olla jotain puuhaa. Portian romaanikäsikirjoitukset ovat todella huonoja ja samalla hulvatonta hupia niin Eunicelle, Pommikoneelle kuin lukijallekin.

2010-luvulla nelikymppinen Laura on ollut jo kuusi vuotta iäkkään kirjailija Anthony Peardow’n sihteeri ja taloudenhoitaja ihanassa talossa nimeltä Padua. Laura on huomannut Peardow’n työpaikkailmoituksen lehdestä lääkärin odotushuoneessa, kun hän on ollut uusimassa masennuslääkereseptiään. Lääkkeet ovat olleet tarpeen avioliiton inhan Vincen kanssa mentyä pahasti karille. Työpaikka osoittautuu kaikkien Lauran haaveiden täyttymykseksi ja se pelastaa hänen henkensä. Sitten Anthony Peardow kuolee ja jättää Lauralle kerrassaan kummallisen perinnön.

Käy nimittäin ilmi, että herrasmiehen perikuva Anthony Peardow on viimeiset neljäkymmentä vuotta koonnut työhuoneeseensa tuhansia löytämiään tavaroita ja merkinnyt huolella ylös löytöpaikan ja -ajan. Monista löytämistään esineistä Peardow on vuosikymmenten mittaan kirjoittanut novelleja, joista osa on lainattu myös kirjaan lukijan iloksi ja jotka lopulta kiertyvät osaksi juonta. Lauran tehtäväksi jää palauttaa Peardow’n keräämät tavarat oikeille omistajilleen. Yksi erikoisimmista työhuoneen löytötavaroista on peltinen keksipurkki, jossa mitä todennäköisesti on tuntemattoman vainajan tuhkat.

Laura menettää Anthonyssa tärkeän ystävän ja läheisen. Tilalle hän saa naapurustossa asuvan Päivänpaisteen, 19-vuotiaan tytön, jolla tytön omien sanojen mukaan on yksi ylimääräinen kroppasomi. Välitön, suorapuheinen ja omintakeisia sanoja käyttävä Päivänpaiste tuo tarinaan oman viehättävän mausteensa ja sulattaa paitsi Lauran myös komean puutarhuri-Freddyn ja lukijan sydämet.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa niin, että Eunicen tarinaa seuraillaan episodimaisesti kunnes nämä juonilinjat lukijan odotukset palkiten lopulta yhdistyvät. Lukija on nimittäin alusta asti tiennyt, että Eunicen ja Anthony Peardow’n polut hipaisivat toisiaan kriittisesti aikanaan, joten niiden on jossain vaiheessa kohdattava uudelleenkin.

Hogan on mahduttanut maltillisissa mitoissa pysyvän romaaninsa kansien väliin paljon aineksia ja tarina vaikuttaa jossain vaiheessa rönsyävän hallitsemattomasti eri suuntiin. Taiturimaisesti kirjailija kuitenkin osoittaa hallitsevansa tilanteen ja solmii lopulta kaikki langanpäät siististi yhteen. Kepeän, lämpimän ja toiveikkaan pinnan alla on myös tummempia sävyjä antamassa syvyyttä.

Ällistyksekseni siis huomasin, että Kadonneiden tavaroiden vartijan lukemisesta minulle todellakin tuli hyvä olo tai ainakin hyvä mieli. Kevyesti etenevä, soljuva teksti, mukavan yllätykselliset juonenkäänteet ja nokkela sanailu brittiläiseen omahyväisyyteen kohdistuvine lempeine piikkeineen oli juuri sitä, mitä kaipasin vuoden pimeimpiin päiviin.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (The Keeper of Lost Things)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Bazar 2020. 335 s.

Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 16.1.2020.