Luin hauskan kirjan. Tosin
ihan ensimmäiseksi jouduin nauramaan itselleni. Olin nimittäin jo jonkin aikaa
seuraillut silmäkulmastani, että kirja- ja kirjoittajablogia Ihminen välissä
pitävä Siina Tiuraniemi oli
julkaissut esikoisromaaninsa Kukkia
Birgitalle. Kirja ei herättänyt minussa kovinkaan suurta kiinnostusta
muuten kuin tuon etäisen nettituttavuuden perusteella. Toisissa blogeissa ja
some-keskusteluissa alkoi kuitenkin vilahdella määritelmiä ”vuoden hauskin”, ”sai
nauramaan ääneen” ja niin edelleen. Vieläkin mietin, millaisesta kirjasta
mahtaa olla kyse, mutta päätin sitten koettaa kepillä jäätä ja tiedustella
kustantajalta, vieläkö arvostelukappale irtoaisi.
Kyllä vain, minua onnisti.
Sain kirjapaketin varsin nopsaan sähköpostitiedusteluni jälkeen. Vieläkään en
oikein ollut jyvällä, mistä oli kyse, mutta päätin sitten kirjaan tarttua, kun
kerran arviokin oli tullut luvattua. Alkuasetelma on sellainen, että kirjan
minäkertoja Miska joutuu äitinsä painostamana viemään etäiselle sukulaiselleen
Birgitalle kukkia hoitokotiin. Birgitalta on amputoitu molemmat jalat, joten
tilanne ei ole kovin aurinkoinen, vaikka yksityisen hoitokodin nimi onkin Aurinkoinen.
Vierailu ei suju mitenkään hyvin, ja kaiken huipuksi Miska tulee jostain syystä
antaneeksi Birgitalle paitsi riemunkirjavan kukkakimpun myös taskussaan
pyörineen marisätkän.
Olin sivulla 65, kun aloin
vähitellen tajuta, mitä kirjan nimellä oikein tarkoitettiinkaan. Siihen asti
ihmettelin, miksi teoksella on lähinnä romanttiseen viihteeseen viittaava
vanhahtava nimi. Kansipapereitakaan en ollut tullut kunnolla katsoneeksi ennen
tätä… Kertonee jotain huomiokyvystäni tai vireystilastani ylipäätään!
Miska paljastuu vähitellen
varsin erikoiseksi nuoreksi mieheksi, joka on ennen sitä ollut varsin erikoinen
lapsi ja nuori. Jo päiväkodissa Miska ja Ville ovat ystävystyneet ja olleet
siitä asti erottamattomat. Nyt kahden nuorukaisen opiskelija-asuntoon on
kuitenkin luikerrellut käärme: Emma. Ville ei enää haluakaan olla vain Miskan
paras kaveri vaan myös Emman poikaystävä. Miska tuntee tulleensa pahasti
petetyksi ja hylätyksi, eikä osaa käsitellä tunteitaan. Seuraa monenlaista selkkausta
ja kommervenkkiä.
Miskan huolet eivät jää
tähän, vaan niitä kertyy lisää Birgitasta, kuten arvata saattaa. Birgitta alkaa
vaatia lisää ’kukkia’ ja käyttää sekä lahjontaa että kiristystä saadakseen
tahtonsa periksi. Miska tutustuu muihinkin hoitokodin varsin persoonallisiin
asukkaisiin ja joutuu kaikenlaisiin pulmallisiin tilanteisiin. Ongelmia
tuottavat myös Birgitan rahat, joita tämä koettaa väkipakolla ängetä Miskalle.
Kirjasta tuli mieleen
ensinnäkin alkuvuodesta lukemani Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa,
vaikka yhtäläisyydet tarkemmin katsoen jäävät vähäisiksi. Silti temaattisella
tasolla on samankaltaisuutta. Hoitokoti Aurinkoisessa potilaita eli asukkaita
kohdellaan hyvin toisin kuin Ehtoolehdossa, mutta sekä Lindgren että Tiuraniemi
muistuttavat, etteivät vanhat ihmiset ole sen kummempia kuin muutkaan: hekin
voivat olla huumorintajuisia, ärtyisiä, ilkeitä tai vaikka alkoholisteja.
Aurinkoisessa tarkoitetaan hyvää, kun huolehditaan asukkaiden terveellisestä
ruokavaliosta. Mutta olisiko sittenkin inhimillisempää aina välillä tarjoilla
lauantaimakkaraa, jos se on asukkaan lempiruokaa? Haittaako, jos
kahdeksankymppinen välillä syö hieman epäterveellisesti? Entä olisiko kovin iso
vaiva käydä omia läheisiään välillä katsomassa?
Toinen assosiaatio liittyy
siihen ’kukkaan’, josta kirjassa on paljon puhe. Mietin, miksi minusta kirja
oli niin hauska, vaikka siinä suhtaudutaan varsin vapaamielisesti ja hyväksyvästi
kannabikseen. Enhän kuitenkaan missään nimessä itse hyväksy ko. ainetta missään
muodossaan. Muistuipa mieleen, että olen pariinkin kertaan nauranut vedet
silmissä elokuvan Pelastakaa Grace
äärellä. On vain hauskaa, kun mummot koheltavat huumepöllyssä. Ei voi mitään.
Fiktiossahan tällainen vapaamielisyys on sallittua!
Tiuraniemi kirjoittaa hyvin,
ja tarina vie mennessään, vaikkei siinä sen kummempaa juonta olekaan. Kirjallisia
viitteitä vilisee sopivaan tahtiin, ja muutenkin tunsin oloni varsin kotoisaksi
kirjan parissa. Huumori on juuri sopivan lempeää ja hienovaraista. Viihdyin.
Tulin huvitetuksi. Kiitos.
Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Minerva 2013. 256 s.
Pyydetty arvostelukappale.
Kiitos kustantajalle!