Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

”Isoisoisästäni tuli siirtolainen jäämällä paikoilleen. Hän oli häiritsevä poikkeama. Hän ei sopinut yhteen sen yhtenäisyyttä rakentavan tarinan kanssa, jota suomalaisille kerrottiin evakkoon lähteneistä. Sitä tarinaa rakennettiin jo heti sodan päätyttyä, mutta se ei ollut alussa niin rikkumaton kuin myöhemmin annettiin ymmärtää.”

Toimittaja Antti Järven tietokirja Minne katosi Antti Järvi? herätti huomiota jo viime syksynä kirjamessujen aikaan. Nimi on jotenkin kutkuttava, ja ensikuulemalta tosiaan tuli mieleen jokin eksistentialistinen esseekokoelma. Mutta sellaisestahan ei ole ollenkaan kysymys, vai onko vähäsen sittenkin?

Muistaakseni Helsingin kirjamessuluetteloon olin itsekin ruksinut Järven haastattelun messuohjelmaani, mutta lopulta kävi niin, että tytär kävi sen kuuntelemassa. Häntäkin oli teoksen aihe alkanut kiinnostaa, joten merkitsimme sen tulevaisuudessa hankittavien kirjojen listalle.

Seuraavaksi Antti Järvi pokkasi tästä teoksesta vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, joten teoksen tarina alkoi tulla tutuksi. Joulukuun alussa vietettävillä Tampereen Kirjafestareilla ovat yleensä Finlandia-voittajat esiintymässä, joten meitä onnisti ja pääsimme kuulemaan hyvän haastattelun teoksen tiimoilta. Innostuin aiheesta niin, että päätin samoin tein käydä ostamassa kirjan ja pyytämässä siihen tekijältä nimmarin. Uskalsin jopa muutaman sanan Antti Järven kanssa vaihtaa siellä messuhallin nurkkauksessa.

Teoksen alaotsikko selventää melko tyhjentävästi, mistä kirjassa on kyse: ’Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä’.

Toukokuussa 2020 Antti Järven setä Olli otti pitkästä aikaa yhteyttä. Hän toivoi, että Antti Järvi selvittäisi, mitä tämän täysnimikaimalle, Olli-sedän isoisälle ja Antti Järven isoisoisälle tapahtui. Vanhempi Antti Järvi nimittäin jäi maaliskuussa 1940 Laatokan rannalla Lahdenpohjan kylässä sijainneeseen kotiinsa, kun lähes kaikki muut alueen asukkaat, Antti Järven perhe mukaan lukien, evakuoitiin uuden rajan taakse Suomeen.

Suvussa oli kerrottu Antti Järvestä, tämän ratkaisusta ja kohtalosta useita erilaisia versioita, mutta lähinnä asiasta oli vaiettu. Nuorempi Antti Järvikin muisteli kuulleensa lapsena vanhemman Antti Järven loikanneen, mutta ei ollut ymmärtänyt, mitä sillä oikein tarkoitettiin. Spekuloitiin sillä vaihtoehdolla, että Antti Järvellä olisi ollut avioliiton ohessa jokin rakkaussuhde, toinen nainen, jonka takia hän olisi jättänyt perheensä ja kotimaansa. Vai oliko Antti Järvi kenties vakooja?

Joka tapauksessa Antti Järven tapaus kuulostaa hyvin poikkeukselliselta. Kun toimittaja Antti Järvi ryhtyy asiaa penkomaan, hän havaitsee, että isoisoisä ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, vaan rajan taakse jättäytyi muitakin suomalaisia, kuka mistäkin syystä. Pieni joukko heistä oli entuudestaan vanhemman Antti Järven tuttuja.

Tutkimustyö ei ihan kylmiltään innostanut Järveä, mutta melko nopeasti hän huomasi aiheen vievän hänet mennessään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pulpahtelivat pintaan, asiat alkoivat saada kytköksiä ja merkityksiä. Edessä oli kuitenkin valtava urakka, mutta se oli samalla hyvin kiehtova. Omat hankaluutensa työhön heittivät ensin yhä vain jatkunut pandemia, sitten Venäjän aloittama hyökkäyssota.

Tutkimus nimittäin vie vääjäämättä itärajan taakse, lopulta hyvin kauas itään. Antti Järvi siis jäi Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan. Jälkikäteen on helppoa sanoa, että päätös ei ehkä ollut kovin viisas, vaan oikeasti hengenvaarallinen. Stalinin vainot eivät jättäneet maahan loikanneita vihollismaan entisiä kansalaisia huomiotta, sen sai Antti Järvi kumppaneineen karvaasti kokea. Toimittaja Antti Järvi kuitenkin onnistuu kokoamaan hankalan palapelin ja selvittämään suuren osan isoisoisänsä vaiheista ja myös lopullisen määränpään. Mutta mitkä olivat olleet Antti Järven todelliset motiivit valinnalleen?

Kirjan lopun kiitoksissa Järvi toteaa, ettei teos ole historiallinen tutkimus eikä tutkimus kaikista luovutetulla alueelle jääneistä henkilöistä. Historiaa harrastavana lukijana nautin Minne katosi Antti Järvi? -tietokirjan lukemisesta kovasti. Oli hieno kokemus päästä mukaan etsimään välillä hyvinkin hauraiksi hiipuneita johtolankoja, penkomaan arkistojen kätköjä ja matkustamaan halki postpandemian kynsissä kärvistelevän Venäjän. Antti Järvi kertoo paitsi isoisoisänsä ja tämän kanssa kohtalonsa jakaneiden ihmisten  mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan myös antoisan tarinan kirjan tekemisestä. 

Samalla toimittaja Antti Järvi joutuu pohdiskelemaan niitä eksistentiaalisia kysymyksiäkin. Kuka hän on, millainen historia hänellä ja suvulla on ja miten yhden yksilön aikanaan tekemä yksi ratkaisu on muuttanut niin monen ihmisen elämänkulun. Miksi asioista mieluummin vaietaan kuin puhutaan? Miten 'virallinen' totuus eroaa siitä, mitä oikeasti tapahtui?  Millaista tarinaa me suomalaiset kerromme omasta historiastamme ja samalla itsestämme? Miksi ja miten yksilöt jauhautuvat historian rattaisiin?

Aihe on verrattoman kutkuttava edelleen, ja lukisin mielelläni aiheesta lisääkin. Vinkkaan tuonne loppuun muutaman aihepiiriä sivuavan vinkin kaunokirjallisuuden puolelta. Ne osaltaan paljastavat, kuin häilyvä ja molempiin suuntiin vuotava raja on aina ollut. Se on valtioiden keinotekoisesti päättämä ja vetämä, eivätkä ihmiset, historian jalkoihin jäävät yksilöt, aina suostu sopeutumaan arjen kannalta mielivaltaisilta tuntuviin päätöksiin.

Opin jälleen senkin, miten paljon tarinoita on kerrottavana niinkin loppuun kalutulta tuntuvasta aiheesta kuin sotien ajasta. Millaisia ihmiskohtaloita lukujen taakse kätkeytyykään! Niistä jokainen ansaitsisi tulla kerrotuksi. Kiitos, Antti Järvi, että pääsin tälle matkalle menneisyyteen.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä
Gummerus 2023. 374 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Ostettu.

LYLLin lukupiirin lukupiirikirja 17.4.2024.

Aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä:

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

JP Koskinen: Tulisiipi

Merja Mäki: Itki toisenkin