Jari Tervo: Eeva ja Aatami

 

”Hitler yllätti Rytin ja marsalkan puhumalla tyynesti. Hän ei keskeytellyt ketään. Hän vaikutti selväjärkiseltä, toisin kuin filmikatsauksissa. Kukaan ei muistuta propagandaansa.”

 

Miten kuvata Jari Tervon tyyliä sellaiselle, joka ei ole Tervoa koskaan lukenut? Hänen tyylinsä on hyvin omanlaistaan ja tunnistettavaa. Sanatasolla kieli on värikästä ja eloisaa, yllättävääkin. Lausetasolla teksti on hiottua, punnittua ja tarkkaa. Osa lauseista tiivistyy hienoiksi aforistisiksi timanteiksi, kuten yllä oleva yhden kappaleen lopusta napattu sitaatti osoittaa. Tervon ajattelu on kirkasta ja huomiot oivaltavia. Ne on maustettu purevalla ironialla ja ripauksella kyynisyyttäkin. Runoilijan ja toimittajan taustasta ammennetaan pitkään proosaan taitavasti ja monitasoisesti.

Teos- ja teossarjatasolla tyyli skaalautuu vakuuttavasti. Romaanit ovat laajoja monipolvisia ja -säikeisiä tarinoita, joiden kronologia on usein rikottu mielivaltaiselta vaikuttavalla tavalla. Henkilökaarti on runsas, ja monissa Suomen lähihistoriaan sijoittuvissa teoksissa on iloisesti sekoitettu oikeat historialliset henkilöt fiktiivisiin ja aidot historialliset tapahtumat sellaisiin, jotka olisivat hyvin ainakin voineet olla myös faktaa. Ja ehkä olivatkin. Lukija on autuaasti eksyksissä tarinan sokkeloissa, jossa häntä hämätään ja huiputetaan jatkuvasti ja kaikin keinoin. Kunnes lopussa kaikki loksahtaa kuin ihmeen kaupalla kohdilleen ja lukija saa kokea valaistuksen. Tai sitten ei, mutta ainakin jää siihen vakaaseen käsitykseen, että Tervolla on ollut koko ajan kaikki langat tiukasti käsissään.

Aikanaan kuuntelin Tervon Suomen itsenäisyyden ajan poliittista historiaa käsittelevän romaanitrilogian Myyrä (2004), Ohrana (2006) ja Troikka (2008). On pakko myöntää, että ihan kevyt urakka se ei ollut, ja ainakin itselleni olisi ollut helpompaa ja järkevämpää lukea kirjat painettuina. Kimurantti juoni ja edellä kuvattu tyyli vaativat lukijalta miltei herpaantumatonta keskittymistä.

Muistin tämän hyvin, joten viisaasti tartuin Eeva ja Aatami -romaanin painettuun versioon ja jätin suosiolla äänikirjan tällä kertaa sivuun. Hyvä olikin, sillä Eeva ja Aatami on taattua Tervoa, kuten taisin Instagramissa jo luennan lomassa todeta.

Eeva ja Aatami on Suomen itsenäisyyden alkuvuosiin ja erityisesti vuoteen 1944 sijoittuva sota- ja sukuromaani, jossa tapahtumien pyörteissä on tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia suomalaisia. Tarinassa soditaan, rakastetaan, tapetaan ja naidaan. Siinä myös juonitellaan, petetään ja vakoillaan ristiin rastiin. Mutta erityiseksi sen tekee vaihtoehtohistoria. Lukuohjeeksi nimiösivulle on painettu Epähistoriallinen romaani.

Romaanissa Suomen armeija häviää jatkosodan ratkaisevan Talin-Ihantalan taistelun kesällä 1944, eikä sen jälkeen väistämättömälle ole enää mitään tehtävissä. Neuvostoliitto valloittaa tasaisen varmasti koko Suomen. Viimeinen sillanpää on lopulta Vaasa, joka sekin joutuu vihollisen haltuun. Pahin tapahtuu, eli valloittaja miehittää Suomen.

Keskiössä on kaksi perhettä tai sukua, joiden polut risteävät ja yhdistyvät jo romaanin nimiparissa. Eeva on Karjalan Räisälästä kotoisin olevan Kyyhkysen suurperheen tytär, Aatami taas vauraan helsinkiläisen Rautaparran perheen poika. Miten he aikanaan tutustuivat ja päätyivät yhteen, on yksi monisyisen romaanin juonilangoista.

Romaani käynnistyy käytännössä keskeltä katastrofia eli 20.6.1944 tapahtunutta Elisenvaaran aseman pommitusta, jossa kuoli ilmeisesti parisataa ihmistä. Pahimmin osumaa sai siviileillä lastattu evakuointijuna, joka seisoi Elisenvaaran asemalla.

Romaanissa surmansa saa kahdeksan Kyyhkysen perheen jäsentä, niin ainakin virallisesti ilmoitetaan omaisille. Todellisuudessa kymmenvuotias Aino selviytyy hengissä, mutta yleisen sekasorron keskellä hän katoaa. Lukija pääsee seuraamaan Ainon uskomattomia vaiheita, mutta jäljelle jäänyt perhe Eeva-siskoa lukuun ottamatta uskoo hänen kuolleen. Eeva etsii Ainoa sinnikkäästi yhä tukalammaksi muuttuvassa todellisuudessa.

Viimeksi taisin törmätä Elisenvaaran aseman katastrofiin Merja Mäen romaanissa Itki toisenkin. Myös Mäki kuvaa kammottavan joukkoteurastuksen tapahtumia hyvin vaikuttavasti, ja kuvaus on jäänyt vahvana mieleen. Mäen romaanissa on kuitenkin niin paljon muutakin sellaista, josta kaipasin lisätietoa, että en jostain syystä vielä havahtunut siinä yhteydessä selvittelemään Elisenvaaran tapahtumia tarkemmin.

Nyt Tervon toisen tyylisen mutta yhtä kaikki vaikuttavan ja karmaisevan kuvauksen jälkeen kurkistin, mitä tästä jatkosodan käännekohdan aikaan tapahtuneesta hirvittävästä pommituksesta sanotaan Wikipediasta. Hämmästyttävästi tapahtuma on tullut laajempaan julkiseen tietoon vasta vuonna 2006, kun Ylen TV1 esitti Erkki Rahkolan toimittaman Ykkösdokumentin Vaiettu murhenäytelmä.

Katsoin dokumentin nyt tätä juttua kirjoittaessani, ja suosittelen sen katsomista kaikille. Se on erittäin vaikuttava ja pysäyttävä dokumentti, jossa pääosassa ovat pommituksesta selvinneet ihmiset, jotka tapahtuma-aikaan olivat lapsia tai teini-ikäisiä. Pommituksen uhreista enemmistö oli naisia ja lapsia.

Mutta vielä Eevasta ja Aatamista. Keskiössä ovat siis Eeva Kyyhkynen ja Aatami Rautaparta, mutta ennen kaikkea Aatamin isä Otto Rautaparta sekä tämän veljet Kauko, Johannes ja Aleksanteri valintoineen ja kohtaloineen avaavat tarinaa eri suuntiin. Suomen viidenneksi rikkaimmaksi mieheksi luonnehdittu Otto Rautaparta työskenteli salaisissa tehtävissä 1920- ja 30-luvuilla ja toimi vastavakoilun johtotehtävissä sodan aikana.

Kauko Rautaparta oli maanpetturi, joka loikkasi Neuvostoliittoon, ja Aleksanterista tulee kommunisti. Kuvaukset Tammisaaren pakkotyölaitoksesta ja siellä harjoitetusta järjestelmällisestä vankien pahoinpitelystä ja laiminlyönneistä sekä pakkosyötöstä ovat teoksen karmivimpia osuuksia. Mikäli näistä tapahtumista haluaa lisätietoa, kannattaa lukea Sirpa Kähkösen tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. On kyllä sanottava, että pakkosyöttämisen kuvaus on melkoisen pysäyttävä romaanissa. Samaan vaikutukseen ei hyväkään tietoteos ihan pysty.

Pysäyttäviä ja vaikuttavia jaksoja ja kohtauksia Eevassa ja Aatamissa on toki muitakin. Ahdistavimpiin kuuluu ehdottomasti vaihtoehtohistorian puolelle sijoittuva jakso, jossa Helsinki päätyy miehittäjän kynsiin. Siviiliväestöä ei evakuoida, vaan ihmiset linnoittautuvat koteihinsa odottamaan, mitä tuleman pitää, niin myös Rautaparran perhe. Eikä tarina poikkea yhtään niistä lukuisista kuvauksista, joissa puna-armeija vyöryy Saksan maaperälle.

Helppo ei ole myöskään seurata pienen Aino-tytön tai Naomi Bernsteinin, Otto Rautaparran rakastajattaren, kirjavia vaiheita sodan melskeissä.

Hyvin kirjoitetut vaihtoehtohistoriat ovat kiehtovia. On kutkuttavaa (tai raastavaa) heittäytyä kuvitelmaan, miten kaikki olisi voinut mennä. Entä kuka ja missä olisin, jos kaikki olisi mennyt, kuten Tervo kirjoittaa?

Eeva ja Aatami on siis melkoinen romaani ja huima lukukokemus, joka vaatii lukijalta keskittymistä ja paneutumista aivan kuten se on vaatinut kirjoittajaltaankin. Ei siis mikään helppo välipalakirja tosiaankaan, vaikka omalla tavallaan koukuttava onkin. Mutta vaiva tulee kyllä monin verroin palkituksi.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami
Otava 2024. 557 s.

Arvostelukappale.

PS. Kiitän vielä romaanin lopussa löytyvästä hieman epätyypillisestä henkilöluettelosta lyhyine luonnehdintoineen. Se on syystä vasta lopussa, koska se sisältää lukuisia juonipaljastuksia.

Jari Tervo: Pyrstötähti

Pyrstötähti on Jari Tervon omaelämäkerrallisen romaanisarjan kolmas osa. Se on edellisiä osiaan suppeampi (sivuja painetussa kirjassa 176) ja muodoltaan enemmän anekdoottikokoelmaa muistuttava. Kuuntelin teoksen Aku Hirviniemen lukemana äänikirjaversiona, ja viihdyin kyllä vallan mainiosti.

Edellisien osien tapaan kertojana on rovaniemeläinen Jari, nyt 14-vuotias. Jari on päättänyt kirjoittaa muistelmansa ja saa äidiltä ohjeen aloittaa kirjoittamalla pienistä asioista. Uskollisesti äidin neuvoa noudattaen kirja muotoutuukin Jarin tekemistä tarkoista mutta osin naiiveista huomioista ja päätelmistä. Keskiössä ovat Jarin perhe ja sukulaiset talvena, jona odotetaan pyrstötähteä Lapin taivaalle. Jari tulee epähuomiossa luvanneeksi hieman liikaa pikkuveljelleen, joten luvassa on pettymys.

Jari siis kertoilee arkisista sattumuksista perheessä ja koulussa. Kerrontatapa ja käytetty oivaltava kieli tekevät näistä hauskoja. Isoäiti esimerkiksi osoittautuu bingoriippuvaiseksi joulun alla, ja seurauksena on kinkkujen ylitarjonta suvussa. Joulukuusen hankinta osoittautuu kimurantiksi, koska isä ei haluaisi maksaa kyseisestä hyödykkeestä mieluiten lainkaan tai ainakin hyvin vähän. Kuten arvata saattaa, kalliiksi käy. Entä kannattaako vaimolle hankkia lepytyslahjaksi kattila?

Tarina etenee jälleen puolisen vuotta, jos nyt tarinasta voi puhua. Kuten sanottu, romaani koostuu lähinnä irrallisista sattumuksista, joita yhdistää kertoja. 14-vuotiaaksi pojaksi Jari vaikuttaa viattomalta ja naiiviltakin, ja välillä tuntui, että hänen suuhunsa on kirjoitettu paljon nuoremman lapsen ajatuksia ja sanoja. Mutta ehkä en enää osaa palata omaan teini-ikääni riittävän aidosti. Ehkä 1970-luvulla oltiin viattomampia kuin nyt. Tai ehkä vieläkin ollaan?

Aku Hirviniemi on siis valittu äänikirjan lukijaksi. Hirviniemi lukee loistavasti, ammattilainen kun on. Esikoisen luki Jarmo Mäkinen, mistä pidin kovasti myös. Hieman mietityttää, onko lukijavalinnalla tarkoitus nostaa äänikirjan myyntiä. Tuskin on ainakaan haitaksi. Hirviniemi ja Tervo ovat myös yhdessä markkinoineet teosta. Kaikki, mikä lisää (ääni)kirjamyyntiä, on tietysti hyvä juttu.

Jari Tervo: Pyrstötähti

WSOY 2015. Äänikirjan lukija Aku Hirviniemi, kesto 3 h 30 min.

Lainattu kirjastosta.

Jari Tervo: Revontultentie

Kesällä WSOY:ltä tarjottiin minulle ja varmasti monelle muullekin kirjabloggaajalle mahdollisuutta lukea ennakkoon tänään virallisesti ilmestyvä Jari Tervon romaani Revontultentie. Mielelläni tartuin tilaisuuteen, sillä pidin melkoisesti viime vuonna ilmestyneestä Esikoisesta, jolle tämänsyksyinen teos on suoraa, joskin kustantajan mukaan itsenäistä jatkoa.

Kyseessä on fiktiivinen elämäkertaromaani, josta tulevat hakematta mieleen Olli Jalosen Poikakirja ja Hannu Väisäsen romaanisarja. Tervon minäkertoja on Jari-niminen rovaniemeläinen koulupoika. Esikoinen alkaa vuoden 1972 alusta, ja Revontultentiessä eletään vuotta 1973. Kirjojen väliin jää hämärän peittoon jakso, josta vain vihjaillaan uutuusromaanin alussa. Esikoisen lopun dramaattisilla käänteillä lienee kuitenkin osuutensa asiassa.

Kertojan perheessä on hänen, esikoispojan, lisäksi pari vuotta nuorempi sisar Maija sekä pikkuveli Unto Abraham, joka alkaa Esikoisessa saada kummallisen helposti mustelmia. Isällä on pieni rakennusalan yritys, vaikka onkin poliittisesti enemmän kallellaan vasemmalle kuin oikealle. Äiti myy vaatteita kaupassa. Sukuun kuuluvat äidin vanhemmat sekä äidinäidin vanhemmat Esme ja Erkki. Esikoisessa Esme haluaa tallentaa muistonsa nuoruudenaikaisista kokemuksistaan Jarin kasettinauhurille. Revontultentiessä Esme on sairastunut, mutta Erkki-sedäksi kutsuttu isovaari haluaa nyt kertoa nauhalle sotamuistojaan. Tarinat ovat nuorelle pojalle rankkoja.

Revontultentie on Esikoista hajanaisempi. Siinä ollaan runsaasti matkoilla. Ensin kuvataan Jarin perheen matka Suomi-Neuvostoliitto-Seuran mukana Moskovaan, sitten Jari pääsee poliittisesti aktiivisen historianopettajansa mukana DDR:ään nuorisofestivaaleille. Molemmat matkat päättyvät omalla tavallaan nolosti. Revontultentiestä myös puuttuu Esikoisen kaltainen yllätysmomentti, vaikka Jari saakin selville perheestään jälleen uuden salaisuuden. Se aukenee vahingossa, kun hän tarkkailee ihailemaansa kirjailija Timo K. Mukkaa. Historianopettaja Orankivaara antaa Jarille luettavaksi Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin, ja ajatus kirjailijanurasta alkaa vaivihkaa muotoutua.

14-vuotias Jari alkaa olla hyvin tietoinen vastakkaisesta sukupuolesta, mutta kontaktin ottaminen edes veret seisauttavan upeaan Ireneen on mahdoton tehtävä. Niinpä Irene on Jarin unelmien tyttö ja salainen tyttöystävä – niin salainen, ettei Irene itsekään sitä tiedä. Entä miten ostaa kortsuja Rovaniemellä, kun jokaisessa ostopaikassa tiskin takana on nainen?

Muutenkin aikuisten maailma alkaa yhä enemmän tunkeutua pojan elämään. Aika on hyvin poliittisesti värittynyttä, ja ilmapiiri koulussa tuntuu muuttuvan ratkaisevasti uuden historianopettajan myötä. Orankivaara on avoimesti vasemmistolainen ja hehkuttaa sosialismin ylivertaisuutta oppitunneilla. Yksinäinen Jari tarttuu innolla tarjottuun mahdollisuuteen, ja kuin huomaamatta hänestä on tullut opettajan luottopoika niin koulussa kuin poliittisilla agitointimatkoillakin.

Kumpikin teos tarjoaa aimo annoksen nostalgiaa huolella valmistettuna. Perheen ja koulun arki ovat aidon tuntuisia, tosia. Ajan poliittisiin virtauksiin ja niiden vaikutuksiin tavallisten ihmisten elämään Tervo ottaa lempeän ironisen kannan. Omat muistoni kyseiseltä vuosikymmeneltä ovat hämärähköt, sillä olin vasta aivan alakoululainen vuonna 1973. Politiikan kuohut eivät omaa kouluaikaani enää juurikaan sävyttäneet. Silti kirjat nostavat monenlaista mielen sopukoista pintaan.

Ihan Esikoisen veroinen Revontultentie ei siis minusta ole, vaikka mielenkiintoinen ja luistava romaani onkin. Jari-pojan elämä ja suvun edesottamukset saanevat vielä jatkoa, niin verkkaiseen tahtiin asioissa edetään. Terävän tervomainen, nasakka lause on kuitenkin voimissaan, samoin leppoisuuden viittaan kätkeytyvä kipakka huumori, eikä vakavien asioidenkaan käsittelyä kaihdeta. Perheen kohtaama tragedia kuvataan uskottavasti siten kuin voi kuvitella murrosikäisen pojan sen kokevan.

Jari Tervo: Revontultentie

WSOY 2014. 312 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Lue myös juttuni Jari Tervon romaaneista Layla, Myyrä ja Jarrusukka.

Jari Tervo kohtaa tuoreeltaan kriitikkonsa eli Hesarin Juhani Karilan uudessa Nokikkain-ohjelmassa. Mielenkiintoista!

Jari Tervo: Jarrusukka

”Elämä, tuokio jarrusukkien välissä.”

Kukaan tuskin on voinut välttyä tiedolta, että tänään on vietetty kirjan ja ruusun päivää. Jo perinteeksi on muodostunut käytäntö, että Suomen Kirjakauppaliitto nimeää ns. ruusukirjailijan, jonka varta vasten päivää varten kirjoittamaa kirjaa jaetaan vain tänä yhtenä päivänä kylkiäisenä yli kymmenen euron ostoksesta kirjakaupassa. Perinne alkoi viime vuonna, jolloin kylkiäiskirjana jaettiin Tuomas Kyrön Miniää.

Hieman petyin, kun kuulin, että tänä vuonna ruusukirjailijana on Jari Tervo. Pidän kyllä monista Tervon kirjoista, joistakin kovastikin, mutta jotenkin pidin valintaa turhan itsestään selvänä. Minusta olisi voinut valita jonkun naisen. No, ehkä ensi vuonna. Ehdottaisin muuten Sinikka Nopolaa.

Omiin perinteisiini selvästikin kuuluu, että ruusukirja pitää lukaista mahdollisimman nopeasti, vähintään samana päivänä. Tavoitteessa pysyttiin, vaikka niukanlaisesti, työkiireet olivat sotkea koko kuvion. Jarrusukka on nyt siis luettu. Nopea lukeminen sopii minusta näille kirjoille, onhan ne kirjoitettukin suhteellisen nopeasti. Tervo kertoo käyttäneensä aikaa kolme kuukautta.

Mikään maailmoja mullistava lukukokemus ruusukirja ei tällä(kään) kertaa ollut. Tervo kirjoittaa jälleen hyvin tervomaisesti, tunnistettavasti. Kieli on sujuvaa ja nokkelaa, ja joukossa on monia kutkuttavia oivalluksia, jotka voi irrottaa tekstistä ja saada ihan toimivan ajatuksen, melkeinpä aforismin maailman kummallisesta menosta. Helsingin Sanomien tämän päivän haastattelussa Tervo avaa kirjan ideaa aika laittamattomasti: Ter­vol­la oli mie­les­sään tyyp­pi, jo­ka suh­tau­tuu maail­maan loo­gi­ses­ti ja ana­lyyt­ti­ses­ti – ta­val­la, jol­la maail­ma ei toi­mi. "Huu­mo­ri syn­tyy sii­tä, et­tä tä­män hen­ki­lö suh­tau­tuu va­ka­vas­ti te­ke­mi­siin­sä. Har­voin huu­mo­ri syn­tyy ko­hel­luk­ses­ta."

Päähenkilö, tuo looginen ja analyyttinen kaveri, on keski-ikäinen kulttuurihistorian dosentti, joka on saanut historian opettajan sijaisuuden yläkoulusta. Koska hän on sosiaalisesti täysi ummikko, syntyy tahattomia yhteentörmäyksiä niin työssä kuin kotona. Vaimo on komisario, lapset esipuberteetissa. Kolmas lapsi on menehtynyt pienokaisena. Lastensa lapsuudesta päähenkilö ei muista mitään, koska väsäsi silloin väitöskirjaa. Hän ei tiedä, mikä on suppo tai jarrusukka. Nyt miehelle alkaa vähitellen selvitä, että se on kenties ollut virhevalinta. Mitä hyötyä on tietää kaikki yläsavolaisten huutolaislasten kulttuurisesta erityisyydestä?

Kirjan alkupuoliskolla päähenkilöllä on missiona järjestää koulun joulujuhlaan seimikuvaelma. Vaikeuksia on kuitenkin projektissa enemmän kuin kyllin. Jeesus-lapsi saa kuumeen, itämaan tietäjät päättävät sairastua nuhaan, eikä netti-ilmoituksellakaan tunnu löytyvän neitsyttä rituaaliin. Ilmoituksesta kiinnostuvat aivan väärät tahot.

Joulujuhlan vääjäämättä lähestyessä tarina nyrjähtää aivan uuteen suuntaan. Farssin ja tragedian aineksia on ilmassa kosolti, ennen kuin kuvio ratkeaa yllättävien käänteiden jälkeen seesteiseen loppuunsa.

Kirjakauppaliiton ruusukirjaidea on minusta aika vekkuli. Ainakin viime vuonna pidettiin tiukasti kiinni siitä, että kirjan sai hankittua vain Kirjan ja ruusun päivänä, joten esimerkiksi monet kirjastot jäivät Miniää paitsi. Varma en ole yhtään, mutta muistelisin, että Miniää jaettiin kirjaostojen kylkiäisinä 30 000 kappaletta. Montakohan Jarrusukkaa lähti tänään koteihin? Hankitko Sinä omasi? Joko olet lukenut?

Jarrusukan kotiuttaakseni ostin muuten Seppo Jokisen uutuusdekkarin Vihan sukua, jonka olisin ostanut joka tapauksessa. Tunnustettakoon, että olin ahne ja tein toisenkin ostoksen, eli tilasin nettikirjakaupasta Katja Ketun Piippuhyllyn. Pian minulla siis on kaksi Jarrusukkaa, molempiin jalkoihin. Mitä Sinä hankit?

Jari Tervo: Jarrusukka

Suomen kirjakauppaliitto 2013. 117 s.

Jari Tervo: Layla

Kohtaloni ei kiinnosta ketään.

Vain niitä, jotka tahtovat minut tappaa.

Jokohan tämä nyt on se Jari Tervon Finlandia-palkinnon arvoinen romaani? Hehkutettu ainakin on, Hesari räväytti kokosivun jutun kirjan ilmestymispäivänä (verkossa vapaasti luettava versio täällä), ja vielä eilisessäkin (9.9.) toimittaja Antti Majander kehuu kirjaa viiden muun ohella. Mieskirjailijat kun ovat ottaneet kirjoissaan jälleen kantaa päivänpolitiikkaan.

Itse en ole aivan vakuuttunut, kaikesta huolimatta. Pidin kirjasta kyllä, vaikka jälleen törmään tähän ikuisuuskysymykseen, voiko ja saako edes pitää kirjasta, jossa käsitellään kauheita asioita. Mielestäni kyllä, sillä hyvin käsiteltynä kauheudet saavat ajattelemaan, tuntemaan ja kenties jopa toimimaan. Majander intoutuu ylistämään Tervoa aihevalintansa takia Suomen näkyvimmäksi feministiksi. Mutta miksi Tervon käsittelemät aiheet, maahanmuutto, islamin ja kaiken vieraan pelko, kulttuurien väliset ennakkoluulot, naisiin kohdistuva sorto, alistaminen ja väkivalta, prostituutio ja ihmiskauppa, kunniamurhat, rikollisuus jne. saavat valtamedian huomion ja suitsutuksen nyt, kun käsittelijä on Jari Tervo, mieskirjailija? Aiheet kun eivät ole suomalaisessa kirjallisuudessa mitenkään uusia. Niitä vain ovat käsitelleet ennen naiset. Laylaa lukiessani nimittäin koin useaan kertaan, että olen jo lukenut tästä. Vahvimmin mieleen nousivat viime vuodelta Anja Snellmanin Parvekejumalat ja viihteellisempi mutta yhtä kaikki samaa aihealuetta käsittelevä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Ulkomaisista mielessä pyörivät Herrbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos ja ainakin Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Hosseini tosin on mies, tiedän.

Jari Tervo jakaa mielipiteitä kirjailijana ja varsinkin julkisuuden henkilönä. Sanavalmis mies esiintyy viikoittain televisiossa, ja vaimokin on kirjailija, joka kirjoittaa avoimesti teksteissään Kirjailijasta eli Jari Tervosta. Itse pidän Tervoa yhtenä kestosuosikkinani, jonka proosatuotannosta olen lukenut suurimman osan, viimeksi Myyrän. Tästä historiallisesta trilogiasta on tosin lukematta vielä Troikka, enkä Koljattiakaan ole lukenut, vaikka teatterisovituksen olenkin nähnyt (siihen en kovasti ihastunut). Tervon vahvuuksia ovat verraton kielenkäyttö, mestarillinen rakenteella kikkailu (positiivisessa mielessä) ja loistava juonenpunonta. Kirjojen henkilögalleria on yleensä hengästyttävän laaja, mutta lukija voi olla vakuuttunut siitä, että lopussa kaikkien tarinat ovat ainakin kertaalleen ristenneet. Lukuisat pienet yksityiskohdat loksahtavat lopulta juuri niille kuuluville paikoilleen. Suosikkejani on edelleen ällistyttävä Minun sukuni tarina, jossa lukijaa viedään eikä meinata. Historiatrilogiaa varten Tervo on joutunut tekemään mielettömästi taustatyötä, eikä Laylakaan varmasti kovin helpolla ole syntynyt.

Mutta sitten asiaan, eli Laylaan. Juoni on jälleen tervomaiseen tapaan monihaarainen ja polveileva, mutta jotakin siitä on pakko kertoa. Tarinassa on kaksi päähaaraa, jotka luonnollisesti yhdistyvät. Alkuun lähdetään Istanbulista kurdien puolilaittomalta asuinalueelta. Kurdiperheen toisiksi vanhin tytär Layla viettää häitään hänelle jo heti syntymän jälkeen sovitun serkkunsa kanssa. Ikävä kyllä Laylasta ei hääyönä olekaan vuotanut verta morsiusvuoteen lakanoille. Hän on häpäissyt sekä aviomiehensä että oman perheensä. Teko ei voi jäädä rankaisematta. Suku raahaa paikalle turkkilaisen työmiehen, jonka on viikkoa aikaisemmin nähty puhuttelevan Laylaa. Kiihkoissaan miehet naisväen kannustamana murhaavat ensin turkkilaisen. Sitten on Laylan vuoro. Odottamatta poliisit kuitenkin ajavat pihaan, ja vielä suurempi yllätys on, että Laylan vanhin veli Nasir auttaa sisarensa pakoon.

Samaan aikaan Suomessa kauppatieteiden maisteri Armonlahti yrittää selvitä veloistaan virittelemällä uutta bisnestä. Mies hankkii Kruununhaasta ison vuokra-asunnon alkoholisti Helenan nimiin. Helena yrittää selvitä kuiville saadakseen jälleen tavata viisivuotiasta poikaansa. Ainoa keino on ryhtyä huoraksi, prostaamaan, kuten Tervo asian ilmaisee. Armonlahti tekee Helenasta jonkinlaisen bordellin emännän, joka tietysti myös itse osallistuu varsinaiseen työskentelyyn. Pian toiseenkin huoneeseen löytyy työntekijä, mutta kolmas odottaa edelleen asukastaan. Lukija tietääkin jo, kuka siihen lopulta tulee.

Layla saa perheensä miehet peräänsä. Kunnia ja miehuus on palautettava, eikä heimon häpäisijää saa päästää livahtamaan. Suomessa kuvioihin liittyy vielä ainakin filosofian ylioppilas Mika Jaussi, joka haluaa estää islamin leviämisen Suomeen mahdollisimman konkreettisin keinoin, sekä Armolahden poika, joka saa selville isänsä maustebisneksen todellisen laidan. Myös Helenan asioista päättävällä sosiaalityöntekijällä sekä vuokraisännällä on omat ratkaisevat roolinsa kuvioissa.

Tervo ei tyydy tekemään Laylan taustaa ylimalkaisesti, vaan perheen sisäiset suhteet on rakennettu taiten. Miehiä ei aja Laylan perään pelkästään hehkuva viha ja kostonhimo tai perinteen velvoite. Takana on monimutkaisempia asioita, jotka vähitellen paljastuvat tarinan edetessä. Layla on uskottavasti kuvattu, samoin hänen ystävänsä Tamara. Mutta jos haluaa oikeasti lukea, millaista on joutua vieraaseen maahan alaikäiseksi seksiorjaksi, kannattaa lukea Wassmon Lasi maitoa. Siinä kohtaa nimittäin Tervo päästää lukijan helpolla, kenties myös itsensä. Toisaalta se ei ole Laylan heikkous. Tarinaa ei voi syventää joka suuntaan, vaan on luotettava lukijankin mielikuvitukseen.

Antti Majander on lainannut arvioonsa saman kohdan kuin minäkin merkitsin hiirenkorvalla:

"Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyan miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala. He vetäytyivät oikeudessa sen suojiin."

Nämä ovat Laylan veljen Nasirin sanoja kirjan lopussa. Lopun Tervo vetää omalla tyylillään kenties aavistuksen överiksi. Muutenkin Tervo on tässäkin kirjassaan onnistunut pitämään humoristin pilkkeen silmäkulmassaan. Kirjan alussa Layla tapaa vanhan ja viisaan kurdimiehen, joka kehottaa häntä pakenemaan Suomeen, Finlandiyaan, koska se on selvästi aito paratiisi Euroopassa. Syynä on se, että suomalaiset ainoana kansana ovat tajunneet jalkapallon turmiollisuuden:

”Älyä ruokittiin pitkillä selostuksilla menneistä ja tulevista jalkapallo-otteluista. Lapsilta riistettiin kädestä kirja ja työnnettiin tilalle pallo. Vauhtiin potkaistu pallo ei enää pysähtynyt. Se kimpoili loputtomiin, Lontoosta Buenos Airesiin, Kairosta Kiotoon. Se ylitti Himalajan ja valtameret. Se pysähtyi galaksimme ytimeen auringoksi. Kansat pitivät uljaimpana saavutuksenaan pääsyä potkimaan nahkapalloa maailmanmestaruuskisoihin. --- Yksi kansa ei piitannut jalkapallosta. Se oli Finlandiya. Kenraali hymyili. Finlandiya ei ollut koskaan potkinut palloa mestaruuskisoissa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei kiinnostanut Finladiyaa. Se ei alentunut ilta toisensa jälkeen möykkäämään betonistadioneilla. Reisien pönkistämisen sijaan se keskittyi hengen aateluuteen. --- Miehet olivat Apollon kaltaisia: leveät hartiat, taivaansiniset silmät, pilvetön otsa ja lihaksikkaat, lämpimät kädet. He eivät muistuttaneet lainkaan jalkapalloheeroksia, manchesterilaisia gangstereita.”

Niinpä! J

Jari Tervo: Layla

WSOY 2011. 361 s.

P.S. Alla olevien kommenttien takia olen hieman hämmentynyt. Kuka Tervoa oikein lukee ja ostaa? Käsittääkseni hän on Suomen myydyimpien ja luetuimpien nykykirjailijoiden joukossa, vilkaiskaapa vaikka tätä linkkiä. Ovatko lukijat miehiä? Oma mieheni ei ole oikein Tervoon ihastunut. Toinen saman sukupolven kirjailija Kari Hotakainen tuntuu purevan kirjablogien naisiinkin. Voisikohan joku mies kommentoida?

Karhu myyräjahdissa

Jari Tervo: Myyrä

WSOY:n äänkirja. 17 cd:tä. Lukija Veikko Honkanen.

Kirja ilmestynyt vuonna 2004, 543 sivua.

Otsikosta huolimatta en kirjoita lastenkirjasta! Kyseessä on tällä kertaa Jari Tervon vuonna 2004 ilmestynyt romaani Myyrä. Se on aloitusosa löyhästä trilogiasta, jonka muut osat ovat Ohrana ja Troikka. Olen kuunnellut aiemmin keskimmäisen osan Ohrana, mutta en muista, miten sen tarina liittyisi nyt kuuntelemaani Myyrään. Jälleen kerran joutuu toteamaan, että muistin varaan ei kannata paljoa laskea.

Jari Tervon tuotannon alkuosa, eli 1980-luvulla julkaistut runokokoelmat ovat minulle lähes täysin outoja. Harva muukaan tuntuu enää muistavan, että kirjailijana Tervo aloitti nimenomaan lyriikasta. Tutustuin Tervon tuotantoon vasta 1990-luvun romaanien myötä, joten novellitkaan eivät ole minulle kovin tuttuja. Pidin aikoinaan Tervon tyylistä mm. Pohjan hovissa ja Poliisin pojassa, mutta Tervoin parhaina pidän edelleenkin romaania Pyhiesi yhteyteen (1995) ja Minun sukuni tarinaa vuodelta 1999. Parasta niissä on taidokas rakenteella leikittely. Lukija ei voi mitenkään alussa arvata, mihin vielä joutuu kirjan matkassa. Tervo myös pitää kaikki osaset hyvin hallinnassa. Näennäisen merkityksettömät yksityiskohdat matkan varrella osoittautuvat lopussa tärkeiksi tai ainakin merkityksellisiksi hykerryttävällä tavalla. Tervo kuvaa Pohjois-Suomen elämää karrikoiden, mutta kuitenkin lempeän rakastavasti. Myös kieli on Tervolla hallussa: nokkelaa mutta ei pikkunäppärää, luistavaa.

Myyrän päähenkilö on Supon etsivä Jura Karhu, joka saa pomoltaan huippusalaisen tehtävän: on paljastettava vakooja eli myyrä valtion huipulta. Neuvostovakoojaksi ei epäillä enempää eikä vähempää kuin itse Kekkosta. Kirjan nykyhetken tapahtumat alkavat vuodesta 1978 ja jatkuvat Kekkosen hautajaisiin. Viimeisessä osassa eletään jo vuotta 2004, jolloin kirjakin ilmestyi. Jura Karhu kuuluu kuuluisaan Karhujen kommunistisukuun ja on häkellyttävästi Stalinin näköinen mies. Juran isoisä Urmas Karhu ei ollut aktiivinen politiikassa, mutta hänet kuitenkin teloitettiin kansalaissodan jälkiselvittelyissä Haminassa vuonna 1918 yhdessä kuuden muun miehen kanssa. Pojasta Koitto Karhusta tuli aktiivinen kommunisti, samoin hänen veljistään, joista kaksi loikkasi sodan aikana Neuvostoliittoon.

Romaanin toinen päähenkilö on oikeastaan presidentti Kekkonen, vaikka häntä ei mielestäni kertaakaan mainita kirjassa nimeltä, puhutaan vain presidentistä tai varhaisempina aikoina pääministeristä. Jura saa luettavakseen presidentin salaisten muistelmien käsikirjoituksen katkelmia, joissa Kekkonen on minäkertojana. Muissa osissa Jura on minäkertoja. Pakkaa sekoittaa vielä osuus muistelmista, joissa kertojana on Juran setä Liekki Karhu, joka muistelee aikaansa neuvostoliittolaisella vankileirillä 1950-luvun alussa. Koska kuuntelin tämän äänikirjana, monet minäkertojat olivat melko hankalia pitää järjestyksessä.

Kirja alkaa presidentin muistelmaosuudella, jossa hän kertoo, miten joutui mukaan teloitusporukkaan, kun seitsemän punikkia tapettiin Haminassa vuonna 1918. Kekkoselle määrättiin ilkein tehtävä: varmistuslaukausten ampuminen uhrien päähän. Käytännössä tämä tarkoitti miesten tappamista, sillä yksikään ammutuista ei kuollut yhteislaukauksessa. Kokemattomana nuorukaisena Kekkonen ampui teloitettavia otsaan, ei niskaan, ja joutui katsomaan uhrejaan silmiin. 60 vuotta myöhemmin hän potee edelleen pahoja omantunnontuskia tapahtuneesta ja saa uhrit vieraikseen öisin. Juralle selviää nopeasti, että Kekkonen on tappanut hänen isoisänsä. Vähitellen hän etsii esiin muittenkin uhrien tiedot ikään kuin todisteeksi itselleen. Juran on nimittäin vaikea uskoa lukemaansa todeksi.

Romaanin mittaan alkaa selvitä, että Kekkosen ja Karhun suvun vaiheet ovat aiemminkin ristenneet useasti, vaikka siitä ei ole koskaan puhuttukaan. Mukaan tulevat myös kuviot Neuvostoliitossa. Eri aikatasot vaihtelevat nopeaan tahtiin, ja vasta aivan lopussa lukijan tai kuuntelijan mieleen alkaa piirtyä jonkinlainen kokonaiskuva tapahtumista. Juralle kuvio selkeytyy hitaammin.

Jura sotkeutuu melko syvälle sekä sisä- että ulkopolitiikkaan ollessaan hoitamassa tehtäväänsä presidentin lähipiirissä. Hänellä on konkreettisesti näppinsä pelissä mm. Virolaisen ja Karjalaisen joutumisessa epäsuosioon. Virallisesti hän tekee presidentille uhkaselvitystä. Pomo odottaa, että hän paljastaa presidentin vakoojaksi. Itse Jura on päättänyt kostaa isoisänsä murhan. Kuinka käy, ja kuka lopulta on kuka, selviää vasta loppumetreillä.

Pohdiskelin, olisinko jaksanut Myyrän lukea ihan kirjana. Ehkä en. Kuunneltavaksi se oli hieman liian konstikas, sillä keskittyä pitää, jotta pysyy henkilöissä ja tapahtumissa mukana. Myös Suomen historian ainakin jonkinlaisesta tuntemuksesta on apua. Itse muistan vielä hyvin, miltä tuntui, kun Kekkonen luopui vallasta. Myyrässä kuvataan sen aikaisia tunnelmia loistavasti karrikoiden, ja esimerkiksi Juran toimittajavaimo Anna on mukana toimikunnassa, jonka tehtävä on keksiä lahja presidentin 80-vuotisjuhliin. Yllättäen toimikunnasta tehdään vakituinen, sillä täyttäähän presidentti myös 85, 90, 95 vuotta jne. Lahjatoimikunta on siis välttämätön elin valtakunnassa…