Affinity Konar: Elävien kirja

Kun seurasin tätä kaaosta sairaalan ikkunasta, mietin kumpi läpäisee taivaan tehokkaammin, luoti vai ihmisen huuto.”

Kaksitoistavuotiaat identtiset juutalaiskaksoset Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitzin keskitysleirille äitinsä ja zayden, isoisän, kanssa lokakuussa 1944. Tytöt erotetaan perheestään ja sijoitetaan Tarhaan, Josef Mengelen ihmiskoelaboratorioon tutkimusmateriaaliksi. Tarhan asukkailla on keskimääräistä paremmat oltavat kuin muilla tuhoamisleirin uhreilla, koska heidät halutaan ainakin pääsääntöisesti pitää hengissä tutkimusten takia. Toisaalta hinta on kova. Tutkimukset ovat tosiasiassa tuskallista, epäinhimillistä ja mielivaltaista kidutusta, eivätkä olot mitenkään ruhtinaalliset ole Tarhassakaan.

Stashan ja Pearlin yhteys on (poikkeuksellisen?) vahva, ja sen Setä Mengele kokee haasteena. Tytöt myös tietävät, mihin ovat joutuneet ja mikä heitä odottaa. Alistuminen, jopa miellyttäminen, on välttämättömyys, mutta koston hautomisesta saa yllättävää voimaa.

Sain Affinity Konarin Elävien kirjan ennakkokappaleen joitakin viikkoja sitten. Sen kannen sisäpuolella kustantaja Henrikki Timgren kertoo, miten hänelläkin teokseen tarttuminen pitkittyi pitkittymistään. Aihe ei tosiaankaan houkutellut! Vaikka Timgren sitten lopulta kirjaan tartuttuaan kertoikin lukukokemuksen olleen huikea ja että mukana on ennen kaikkea myös toivoa ja kauneutta sodan ja kärsimyksen keskellä, ei siihen tarttuminen ollut helppoa minullekaan. Holokausti ja toinen maailmansota ovat ylipäätään aiheita, joista kuvittelen saaneeni jo tarpeekseni ja joita kuvittelen kuvatun kaikista mahdollisista kulmista. Silti aina vain uudelleen löydän itseni uuden kirjan parista ja yllätyn.

Stasha ja Pearl saavat olla äänessä vuoron perään. Kuvaukset Mengelen klinikan vastaanotosta ovat kylmääviä, vaikka Konar taitavasti kuvaa tapahtumia niin, että suurin osa raakuuksista tapahtuu lukijan korvien välissä, ei kirjan sivuilla. Tiedä sitten, onko se niin helpompaa vai ei. Tarkoituskaan ei tietenkään ole tehdä julmuuksista viihdettä vaan ravistella lukijaa. Miten helppoa ihmisen on tehdä kammottavia asioita toiselle? Aivan liian helppoa! Kuviota sekoittaa vielä sekin, että tyttöjen kertomuksissa sekoittuvat paikoin kuvitelmat ja unet reaalimaailmaan. On luonnollista, että lapsen mieli tekee taikojaan, kun todellisuus on liian kammottavaa kestettäväksi. Muistikin on petollinen.

Lukijaa piinaa tieto, että sota on jo loppumetreillään mutta sen päättymiseen on kuitenkin vankien kannalta toivottoman pitkä aika. Kaksosten tilanne on siis poikkeuksellinen, koska heidät halutaankin pitää hengissä. Jos toinen parista kuitenkin kaikesta huolimatta, kokeiden, huonon ravinnon, tautien tai jonkin muun takia, menehtyi, oli toisenkin kohtalo sinetöity. Elävien kirjan takakansiteksti paljastaa, että Stasha ja Pearl joutuvat eroon toisistaan, kun Pearl katoaa. Onko Pearl kuollut? Minne hänet on viety ja miksi? Stasha on epätoivoinen, eikä suinkaan pelkästään siksi, että Pearlin katoaminen on vaarallista myös Stashalle. Tyttö tekee kaikkensa saadakseen sisarensa olinpaikan ja kohtalon selville. Turhaan.

Ainakin minulle on jäänyt kaikesta aiemmin lukemastani ja oppimastani kuva, että juutalaiset ja muut natsien vainojen uhrit pääasiassa vain alistuivat kaikille käskyille ja kauheuksille. Maastamuuttoa olen pitänyt radikaaleimpana vastarintana. Elävien kirja kuitenkin raottaa hieman toisenlaista kuvaa. Juutalaisilla oli kuin olikin järjestäytynyttä vastarintaa. Tähän päästään enemmän teoksen jälkipuoliskolla, kun sodan loppu jo häämöttää ja venäläiset miehittävät Itä-Euroopan, kuten Puolan. Seuraa ennennäkemätön sekasorto ja väkivallan kyllästämä anarkia. Ihmisjoukot vyöryvät pitkin ja poikin Eurooppaa, seassa vielä taistellaan, eikä ruuasta tai lääkkeistä, edes vaatteista, ole tietoakaan. Ihmisiä kuolee edelleen kuin kärpäsiä, eikä tulevaisuudesta ole mitään tietoa. Onko turvallista koettaa hakeutua kotiin? Mihin voi jäädä? Entä missä ovat perheenjäsenet? Konar kuvaa myös tätä sodan vaihetta armottoman tarkkanäköisesti henkilöidensä silmin.

Kirjan tapahtumia ja kaksosten kohtaloita ei kannata tässä avata sen enempää, sillä teos on rakennettu koukuttavaksi ennakointeineen ja vihjeineen. Alkuun päästyään sen lukemista on vaikea lopettaa kesken, vaikka kammottaville tapahtumille ei tunnu olevan loppua.

Mikään hyvän mielen kirja Elävien kirja ei totisesti ole. Toivonpilkahduksia siitä kyllä löytää, vaikka minulle lähinnä heräsi jälleen kysymys selviytymisen mahdollisuudesta. Miten äärimmäisestä kauheudesta, jota ymmärtämään ja tajuamaan mieli ei veny millään, voi selviytyä? Ruumis voi toipua, mutta entä sielu? Miten jatketaan elämää? Näihin kysymyksiin Konar antaa joitakin viitteellisiä vastauksia, jotka jäävät askarruttamaan mieltä.

Affinity Konar: Elävien kirja (Mischling)
Suom. Hanna Tarkka.
WSOY 2017. 457 s.

Arvostelukappale.

Lukiessani mieleen tuli pari vuotta sitten lukemani Audrey Mageen Sopimus. Sattumalta törmäsin Goodreadsissa myös teokseen Auschwitzin seitsemän kääpiötä - Ovitzin perheen selviytymistarina. Stasha ja Pearl tutustuvat Tarhassa muutamaan kyseisen perheen jäseneen (niin ainakin itse päättelin).

Kirjabrunssi-blogin Pirjoliisa on koonnut juttunsa perään hyvän lukuvinkkilistan aiheesta.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika on pukenut sanoiksi minunkin tuntemuksiani tämän rankan romaanin äärellä. Mitä voi kirjoittaa kirjasta, joka koskettaa sydäntä ja sielua raastaen mutta samalla hellästi? Unohtaa ei saa, eikä tosiaan katsoa toisaalle.

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien tuotanto

Monilukuisten suosikkikirjailijoitteni kärkikaartiin kuuluu ehdottomasti nigerialais-yhdysvaltalainen, vuonna 1977 syntynyt huippulahjakas Chimamanda Ngozi Adichie. Adichie on niitä parempien tähtien alla syntyneitä ihmisiä, joilta tuntuu onnistuvan kaikki, mihin he ikinä päättävätkin ryhtyä. Akateemisen, kuusilapsisen perheen viides lapsi aloitti lääketieteen opinnoit Nigeriassa, mutta muutti sitten Yhdysvaltoihin ja jatkoi opintojaan toisilla aloilla. Menestystä tuli niin akateemisessa maailmassa kuin kaunokirjallisessakin. Kaikki hänen julkaisemansa proosateokset ovat olleet palkittuja ja kiitettyjä.

Itse tutustuin tähän kirjailijaan menestysteoksen Puolikas keltaista aurinkoa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2009. Sen jälkeen olen tarkasti pitänyt huolen, että hankin uudet suomennokset tuoreina luettavakseni. Suomennosjärjestys oli epäkronologinen, koska alkuun lähdettiin tällä vuonna 2006 ilmestyneellä läpimurtoteoksella.

Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle itsenäistyneen Nigerian alkuvuosiin sekä vuosikymmenen lopulla käytyyn Nigerian ja Biafran sotaan. Pitkä ajanjakso takaa sen, että henkilökuvat ehtivät syventyä kunnolla ja henkilöt käydä lukijalle läheisiksi. Sota myös muuttaa kirjan henkilöitä uskottavasti. Adichieta ei ole turhaan ylistetty henkilökuvauksen taitajaksi.

Varsinaista päähenkilöä kirjassa ei ole, vaan tapahtumia kuvataan viiden hyvin erilaisen ihmisen näkökulmista. Keskiössä ovat ylellistä keskiluokkaista elämää viettäneet kaksossisarukset Olanna ja Kainene, jotka 1960-luvun alussa ovat etääntyneet toisistaan. Kumpikin valitsee itselleen elämänkumppanin, jota heidän nousukasvanhempansa eivät hyväksy. Kaunis Olanna rakastuu radikaaliin yliopiston matematiikanopettajaan, ja Kainene ottaa luokseen valkoisen, englantilaisen kirjailijan Richardin.

Lisäväriä tähän kirjavaan henkilövalikoimaan tuo vielä Olannan miehen palveluspoika Ugwu, joka kymmenvuotiaana näkee ensimmäisen kerran jääkaapin. Älykkäästä Ugwusta tulee Olannan perheelle hyvin läheinen ihminen. Henkilöiden tarinat kietoutuvat yhteen, erkanevat ja taas yhdistyvät. Adichie on lisännyt tarinansa kiehtovuutta hylkäämällä kronologisen kerrontajärjestyksen.

Afrikka kiehtoo lukijaa eksoottisuudellaan. Adichie ei kuitenkaan romantisoi, vaan näyttää mantereen ja Nigerian monet kasvot. Britti-imperiumi on häikäilemättä ajanut niin taloudellisia kuin ulkopoliittisiakin etujaan muodostaessaan Nigerian valtion. Heimorajoista tai maantieteellisistä olosuhteista ei ole piitattu. Korruptio kukoistaa ja huhut heimojen eriarvoisesta kohtelusta leviävät nuoressa valtiossa. Sota tuntuu väistämättömältä.

Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen luokittelu rakkausromaaniksi ei tee sille oikeutta. Henkilöt tuntevat niin rakkautta, vihaa, intohimoa, pelkoa, mustasukkaisuutta, toivoa kuin kaikkia muitakin inhimillisiä tunteita. Sota ja nälänhätä ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin, joita Adichie kuvaa säästeliäästi mutta tehokkaasti.

Seuraavana suomennettiin vuonna 2003 ilmestynyt Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus, jonka kertoja on 15-vuotias Kambili-niminen tyttö. Nelihenkinen perhe edustaa 1980-luvun Nigerian yläluokkaa. Isä on arvostettu vapaustaistelija, joka on omin käsin luonut menestyvän yritysryppään, johon kuuluu mm. suorasanainen sanomalehti. Perhe elää yltäkylläisyydessä, vaikka maata koettelevat poliittiset selkkaukset ja muut ongelmat pitävät pääosan kansasta rutiköyhänä.

Ulospäin kaikki näyttää Kambilin perheessä hyvältä. Vanhin lapsi on poika, ja molemmat lapset ovat hienojen koulujensa parhaita oppilaita. Perhe osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan, ja isä harjoittaa avokätisesti hyväntekeväisyyttä.

Kotona asiat ovat kuitenkin aivan toisin. Isä on väkivaltainen hirmuvaltias, jonka oikkuja muun perheen on toteltava. Isä terrorisoi perhettään äärimmäisellä uskonnollisuudella ja kunnollisuuden tavoittelulla. Ruokarukoukset ovat ikuisuuden mittaisia, eikä messukäyntejä tai ehtoollista tule jättää väliin. Lapsille on laadittu tiukat päiväohjelmat, joiden noudattamista myös tarkasti valvotaan.

Isä on kieltänyt lapsiaan olemasta missään tekemisissä pakanauskontojen harjoittajien kanssa. Pahaksi onneksi isän oma isä ei ole suostunut kääntymään kristinuskoon. Välit ovat katkenneet, ja isoisä elää äärimmäisessä köyhyydessä poikansa kesäpalatsin liepeillä.

Ainoa henkireikä Kambilille ja veljelle Jajalle on isän vapaamielinen ja rohkea sisko, joka ottaa lapset vierailulle luokseen Nsukkaan. Tädin perheen elämä on kuin toiselta planeetalta. Normaalia elämää nähtyään lasten on entistä vaikeampi sopeutua kotona yhä kovenevaan mielivaltaan. Törmäys on väistämätön.

Adichie osoittaa jo esikoisromaanissaan hienot kertojan kykynsä. Erityisesti henkilökuvaus on johdonmukaista ja vakuuttavaa. Romaani on väkevä kuvaus elävästä, oikeasta Afrikasta jyrkkine vastakohtaisuuksineen. Se on myös hieno ja uskottava kertomus nuoren tytön aikuistumisesta vaikeuksista huolimatta.

Kolmantena suomennosvuorossa oli vuonna 2009 ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Olin jo hieman kärsimätön, sillä en edelleenkään osaa arvostaa novelleja romaanien veroisiksi, kun on kysymys lukunautinnosta. Onneksi viimein viime vuoden loppupuolella ilmestyi kauan odotettu romaani, joka täytti kaikki Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan asettamat odotukset: Kotiinpalaajat.

Keskiluokkaisia nigerialaisia eivät aja pois kotimaastaan nälkä tai sota, vaan yleinen olojen levottomuus ja näköalattomuus. Korruptoituneet hallitukset eivät saa valtiota toimimaan, ja yliopistojen opetus katkeilee jatkuviin lakkoihin. Vaikka tutkinnon saisi suoritettuakin, mitä sillä voisi tehdä, jollei haluaisi kansainvälisten öljyfirmojen palvelukseen?

Älykäs mutta vähävarainen Ifemelu onnistuu saamaan osittaisen opiskelustipendin ja viisumin Yhdysvaltoihin. Vaikka perillä odottaakin ystäviä ja sukulaisia, on kulttuurishokki tyrmäävä. Nigeriassa Amerikka on häilynyt mielessä unelmien kultamaana, mutta totuus on toinen. Ilman työlupaa maahan tullut musta afrikkalaisnainen on yhteiskunnan pohjasakkaa.

Rotukysymys lyö Ifemelua päin kasvoja, mutta sanavalmis nainen kääntää tilanteen edukseen perustamalla rotua käsittelevän blogin. Menestys ei kuitenkaan auta lopulliseen kotiutumiseen, ja romaanin alussa kerrotaankin, että Ifemelu on jo tehnyt päätöksen: hän palaa kotiin.

Kotona on muutakin kuin vain vieraaksi muuttunut Nigeria. Lagosissa elää Ifemelun suuri rakkaus Obinze, jonka Ifemelu on jättänyt ilman selityksiä ankeimpina Amerikan-aikoinaan. Obinze on myös kotiinpalaaja, vaikka hänen kokemuksensa Lontoosta ovat vielä monin verroin Ifemelun vastoinkäymisiä karummat. Mutta voivatko muualla asuneet enää tuntea oloaan kotoisaksi Nigeriassa?

Kotiinpalaajat on paitsi hyvin yhteiskunnallinen ja inhimillisiä peruskysymyksiä käsittelevä teos myös ja ennen kaikkea rakkauskertomus. Miten Ifemelun ja Obinzen käy, kun takana on kummallakin erilaista elämää ja kokemuksia? Adichie kertoo tarinansa kiehtovasti. Kirjan sivuilla sykkii afrikkalainen elämä värikkäänä ja aitona, koristeellisesta eksotiikasta riisuttuna.

Jos aloittelee nyt Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon tutustumisen suomeksi, voi aloittaa esikoisromaanilla ja edetä järjestyksessä. Voisin kuvitella, että se on paras ratkaisu.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun)

Suom. Sari Karhulahti. Otava. 608 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus)

Suom. Kristiina Savikurki. Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah)

Suom. Hanna Tarkka. Otava. 528 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

”Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta.”

- Sokean surmaajan aloituslause -

Kirjoitin alkuvuodesta melko haltioituneen arvion kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. Silloin ajattelin, etten ollut lukenut aiemmin mitään Atwoodilta mutta että tilanne pitäisi kiireesti korjata. Lähikirjastomme hyllystä löytyi em. kirjan lisäksi vain Sokea surmaaja, jonka sitten lainasinkin. Onneksi kirjastossamme saa uusia lainoja lähes rajattomasti, näemmä, sillä laina on jatkunut puolisen vuotta. Jostain syystä kirja vain aina jäi luettavien pinon alimmaksi. Kansi on niin tutunoloinen, että olen saattanut jopa lainata kirjan joskus aiemmin, mutta lukematta on jäänyt. Omassa kirjahyllyssäni on jo vuosia nököttänyt pokkariversio teoksesta Orjattaresi, ja se sai hiljan viereensä Oryxin ja Craken. Turkuun tehdyltä antikkaiskulta tuli kotiin hyväkuntoinen Ryövärimorsian, joten Atwoodin tuotantoon on tarkoitus paneutua oikein kunnolla. Ihanaa, että on löytänyt näin loistavan ”uuden” kirjailijan, jonka tuotanto on vielä lähes kokonaan lukematta!

Sittemmin muistiinpanoistani löysin merkinnän vuodelta 1994, jonka mukaan olen lukenut romaanin Yli veden, mutta en selvästikään ole siitä mitenkään vaikuttunut. Muistelisinkin, että jossakin blogikeskustelussa joku piti tätä kirjaa Atwoodin hankalimpana. Pitänee sekin joskus tarkistaa uudelleen.

Sokea surmaaja on ilmestynyt vuonna 2000 ja voittanut Booker-palkinnon, toistaiseksi Atwoodin ainoan. Kirja ilmestyi samana vuonna myös suomeksi Hanna Tarkan kääntämänä. Kirjailijan tuotanto on varsin vaikuttava; romaanien lisäksi Atwood on julkaissut lukuisia runokokoelmia ja novelleja. Läheskään kaikkia teoksia ei ole suomennettu, ja jopa romaaneja on kääntämättä.

Sokea surmaaja on lyhyesti sanottuna upea romaani. Minäkertoja on 82-vuotias leskirouva Iris Chase Griffen, joka kuolemaansa odotellessaan ja sitä pelätessään haluaa vihdoinkin kertoa koko tarinan sellaisena kuin se oli. Iris kirjoittaa tarinaansa vihkoon mustalla kuulakärkikynällä 1990-luvun lopulla. Lukijaksi hän ajattelee ensin Myraa, joka auttelee häntä arkiaskareissa, mutta lopussa asia kirkastuu hänelle itselleenkin: tarina on tietysti tarkoitettu Sabrinalle, tyttärentyttärelle, joka ei ole koskaan halunnut tavata isoäitiään. Tarina alkaa siis tuolla ylinnä olevalla lauseella, mutta siitä Iris palaa alkuun, omiin isovanhempiinsa, jotka perustivat pienen teollisuusimperiumin Port Ticonderogan pikkukaupunkiin 1800-luvun loppupuolella. Seassa on paikallisesta lehdestä leikkeitä, jotka ennakoivat tulevia tapahtumia. Välillä kerrotaan kuitenkin ihan toista tarinaa otsikolla Sokea surmaaja. Siinä nimettömät mies ja nainen tapaavat toisiaan salaa. Lemmiskelyn jälkeen mies kertoo naiselle tarinaa vieraasta planeetasta ja sen oudoista kansoista. Kirjan edetessä lukija vähitellen alkaa tajuta näiden kahden kertomuksen yhteyden, vaikka alussa ne tuntuvat hämmentävän erillisiltä.

Irisin (näin nimeä kirjassa taivutetaan) ja Lauran äiti kuolee keskenmenoon, kun tytöt ovat 8- ja 5-vuotiaita. Sen jälkeen heistä huolehtii lähinnä Reenie, taloudenhoitaja, jonka tytär Myra on. Isä ei oikein osaa keskittyä kotiasioihin, ja lapsille palkataan liuta kotiopettajia, jotka he vuorostaan savustavat ulos. Perhe asuu hienossa mutta vähitellen rapistuvassa Avilion-nimisessä talossa, jonka puutarhassa on patsaita ja lampi. 1930-luvun lama alkaa vaikuttaa myös Chasen tehtaisiin, jotka sodan aikana kukoistivat. Kaupunkiin tulee myös ulkomaisia kommunistiagitaattoreita, heidän joukossaan Alex Thomas, johon sekä Laura että Iris tutustuvat ja ihastuvat. Torontolainen Griffenin teollisuussuku kiinnostuu Chasen tehtaista, ja Iris solmii avioliiton Richard Griffenin kanssa. Tämäkin selviää lukijalle jo aivan alussa lehtileikkeistä.

Laura siis teki 25-vuotiaana itsemurhan. Häntä alettiin sittemmin palvoa hyvin lahjakkaana kirjailijana, sillä hänen esikoisromaaninsa Sokea surmaaja julkaistiin postuumina. 50 vuotta myöhemmin Iris haluaa tehdä selkoa siitä, mitä todella tapahtui, miksi Laura päätti tappaa itsensä. Iris kokee olevansa itse osasyyllinen, mutta joutuneensa myös vääryyden uhriksi.

Atwood on todella taitava kirjailija. Tarina on kiehtova ja monipolvinen, ja lukija joutuu tavallaan ratkaisemaan kirjan arvoituksen. Samalla hän kertoo pitkän pätkän Kanadan historiaa ja kuvaa yhteiskunnan muutosta. Ihmiskuvaus on vakuuttavaa ja henkilöiden kohtalot koskettavia. Vanha Iris on teräväkatseinen ja -kielinen, eikä kaihda sanoa, mitä ajattelee nykymenosta: ”No, niillä on minuuttitaksa, lakimiehillä, samaan tapaan kuin halvimmilla huorilla. Odotin koko ajan kuulevani ovelta koputtelua ja ärtyneen äänen: Hei siellä. Mitä siellä kuhnitaan? Pane seisomaan, pistä se sisään ja ota se ulos!”

Sokeasta surmaajasta löysin vain pari blogikirjoitusta: Kirsimaria, Milna, ja Pieni lukupiiri ovat kirjoittaneet kirjasta aiemmin. Mikäli sinäkin olet kirjoittanut, laita kommenttiin linkkisi, kiitos! Atwoodilla on viralliset nettisivut, joista pääsee mm. lukemaan hänen blogiaan ja tykkäämään hänen kustantajan ylläpitämiä Facebook-sivuistaan.

Osallistun tällä Satun 500+ minihaasteeseen, sillä tämä on kunnon tiiliskivi, yli 700 sivua.

Margaret Atwood: Sokea surmaaja (The Blind Assassin)
Suom. Hanna Tarkka. Otava 2000. 707 s.