Kiinnostuin tästä M. L. Stedmanin menestysteoksesta Valo valtameren yllä jo viime vuonna, kun kirjablogeissa alkoi vilahdella arvioita englanninkielisestä alkuteoksesta. Majakkasaari Australian rannikolla, traagisia tapahtumia. Juuri enempää en sitten halunnutkaan tietää. Jäin odottamaan kirjan suomennosta, joka tulikin varsin rivakasti jo tämän vuoden alkupuoliskolla. Lopulta syksyllä sain aikaiseksi pyytää kirjasta arvostelukappaletta, joka nopsaan lähetettiinkin, vaikka kirjan ilmestymisestä oli mielestäni jo aikaa.
Joulun lähestyessä koetin
raivata työpöydältäni kirjoja, joista olin lupaillut juttuja eri tahoille
(tehtävä on edelleen vaiheessa!). Lopulta päätin tarttua tähänkin kirjaan,
jonka ulkoasu vaikutti edelleen varsin houkuttelevalta. Kannessa on kaunis,
utuinen majakan kuva, ja värimaailma on hillitty. Kirja tuntuu myös käteen
varsin lupaavalta – teoksessa on runsaat neljäsataa sivua. Juuri sopivasti, jos
tarina lähtee mukavasti viemään.
Se lähti. Jouluvalmistelujen
lomassa oli nautinnollista aina välillä istahtaa alas ja sukeltaa aivan
toisenlaiseen maailmaan. En yhtään ihmettele, että kirjasta on tullut
kansainvälinen bestseller, sillä se on aivan loistava lukuromaani. Ei mitään
suurta kirjallisuutta, mutta ei pelkkää laskelmoivaa viihdettäkään, vaan jotain
siltä väliltä.
Majakkasaaren ja
majakanvartijan perheen eristäytyneen elämän lisäksi kirjassa on paljon
kiehtovia aineksia ja teemoja. Ensinnäkin se sijoittuu Australiaan ja on
historiallinen romaani. Keskeisimmät tapahtumat ajoittuvat 1920- ja
1930-lukujen taitteeseen. Ensimmäinen maailmansota heittää pitkän, synkän
varjonsa oikeastaan kaikkien kirjan henkilöiden elämään tavalla tai toisella.
Lisäksi teemana on vaikea moraalinen ongelma, joka johtaa kaikki henkilöt
tekemään äärimmäisiä ja vaikeita ratkaisuja. Kirja on myös rakkauskertomus,
niin miehen ja naisen kuin vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta ja sen
mahdista.
Jo suomenkielisen version
etukannessa kerrotaan kirjan juonen ydin: ”Yksi
lapsi, kaksi äitiä…”. Mutta ennen kuin tuonne asti kirjassa päästään,
tapahtuu jo paljon. Epilogissa Tom ja Isabel ovat kahden työ- ja
asuinsaarellaan Janusilla, kun eräänä aamuna saaren rantaan ajautuu vene.
Venettä ohjannut mies on kuollut, mutta tuhdon alta naisen villatakkiin
käärittynä löytyy pieni, korkeintaan muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva.
Vaimon anelujen edessä Tom myöntyy, ja päättää lähettää hätäviestin mantereelle
vasta seuraavana päivänä. Isabelin täytyy saada viettää hetki vauvan kanssa.
Tom tuntee olevansa sen velkaa vaimolleen.
Sitten palataan ajassa
joitakin vuosia taaksepäin. Tom on ihmeekseen säilynyt naarmuitta ensimmäisen
maailmansodan kauhuista. Australiasta laivattiin tuhansittain miehiä
länsirintamalle Ranskaan, ja Tom oli yksi heistä. Ystävät ja toverit kaatuivat
vierestä ja kokivat kammottavia tuskia, mutta Tom on edelleen hengissä ja ehjä.
Koko loppuelämänsä hän tuntee tästä syyllisyyttä ja kokee elävänsä
jonkinlaisella lainatulla jatkoajalla. Sota heittää tosiaan varjonsa
australialaisiin pikkukaupunkeihinkin. Monet eivät enää palanneet, kuten
Partageusen pikkukaupungin rehtorin pojat, Isabelin isoveljet. Toiset taas
palasivat raajarikkoina tai henkisesti riekaleina.
Ei liene rikos tässä
paljastaa, että Isabel ja Tom omin luvin adoptoivat saaren rantaan ajautuneen vauvan.
Isabelin ratkaisun Stedman perustelee mielestäni hienosti, ja Tomin kohdallakin
teko on täysin ymmärrettävä kuten sekin, millaisiin omantunnon kamppailuihin se
hänenkaltaisensa ehdottoman oikeudentuntoisen ja sääntöjä tarkasti noudattavan
kunnon miehen perikuvan johtaa. Jossakin on ehkä äiti, joka epätoivoissaan
odottaa miestään ja lastaan kotiin. Tai ainakin muita sukulaisia, joilla on
oikeus lapseen ja tietoon tämän vanhempien kohtalosta. Mutta kuinka pitkän ajan
kuluttua voi vielä totuuden kertoa ilman, että tapahtuu peruuttamatonta
vahinkoa kovin monelle?
Majakkalaitoksen säännöt ja
työehdot ovat karut. Saarella käy huoltoalus kolmen kuukauden välein, ja
majakanvartijalla on maaloma kerran kolmessa vuodessa. Niinpä aikaa päätösten
tekemiseen ja niiden punnitsemiseen on ainakin kylliksi, jollei jopa liikaa.
Heti ensimmäisellä käynnillä maissa, kun lapsi on jo parivuotias, Tomille ja
Isabelille valkenee kauhea totuus rakkaan pikku Lucyn taustasta.
Kirjan loppupuoli
vietetäänkin sitten maissa. Koko kaupunki seuraa henkeään pidätellen ja samalla
himokkaasti juoruten, miten lapsen kohtalo ja samalla monen muun henkilön
kohtalo ratkaistaan. Maallisella oikeudella on oma jyrkkä näkemyksensä asiasta,
mutta kyseessä ovat ennen kaikkea äärimmäiset tunteet, lapsen etu ja moraaliset
aspektit. Minusta Stedman ratkaisee luomansa umpisolmutilanteen varsin
mallikkaasti, vaikka se vaatikin ainakin minulta pitkästä aikaa kirjan ääressä
kyynelehtimistä.
Kirjailija M. L. Stedman on
pyrkinyt pitämään varsin matalaa julkisuusprofiilia. Useimmissa esittelyissä
paljastetaankin vain, että kirjailija on syntynyt ja kasvanut
Länsi-Australiassa mutta asuu ja työskentelee nykyään Lontoossa.
Koulutukseltaan Stedman on juristi, mutta esikoisromaanin huiman menestyksen
ansiosta hän on voinut jättäytyä päätoimiseksi kirjailijaksi. Netistä löytyy
muutama englanninkielinen haastattelu (Goodreads, The Sydney Morning Herald),
joissa Stedman kertoo kirjastaan, sen synnystä ja kirjoittamisesta ylipäätään.
Suosittelen kuitenkin kirjailijan tavoin, että kannattaa lukea hänen romaaninsa
ensin ja sitten vasta nuo haastattelut. Niissä nimittäin puidaan varsin
perusteellisesti kirjan tapahtumia.
M. L. Stedman: Valo
valtameren yllä (The Light Between Oceans)
Suom. Leena Perttula. Karisto 2013. 422 s.
Pyydetty arvostelukappale.
Kiitos kustantajalle!
Valo valtameren yllä on ilmestynyt Kariston Lupaus-sarjassa. Saman
otsakkeen alla on julkaistu tätä ennen neljä käännösromaania, joista minulle on
tuttu Robert Goolrickin Luotettava vaimo. Jamie Fordin Hotelli
Panamaakin olen jossain pidellyt käsissäni. Siitä on jäänyt mieleen kaunis
kansi. Pitääkin ottaa lukulistalle. Sarjan julkaisutahti ei ole kovin kiivas,
sillä ensimmäinen viidestä teoksesta on putkahtanut ilmi vuonna 2010.
Sattumalta valitsin seuraavaksi kirjaksi Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, joka sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Kanadaan.