Taavi Soininvaara: Venäläinen vieras

Venäläinen vieras on Taavi Soininvaaran kahdestoista Arto Ratamo -trillleri. Edellinen, Haukka ja kyyhky, oli rönsyilevä, monipolvinen ja toiminnantäyteinen mutta ei oikein saanut minua lämpenemään. Kansainvälinen terrorismi, kovan luokan huumekauppa ja Ratamon perheen omat salaisuudet kietoutuivat siinä yhteen melko mielikuvituksellisella tavalla.

Venäläisessä vieraassa ainekset ovat osin toiset mutta toki tutut. Tuntuu jopa siltä, että Soininvaara on tarkoituksella tai sattumalta kalastellut hyvinkin samoilla vesillä kuin kollega Ilkka Remes edellisvuotisessa Jäätyvässä helvetissään. Venäjällä on Itämeren alueella etuja valvottavana, ja Suomi on niiden kannalta avainasemassa. Maa saataisiin kivasti polvilleen miehittämällä nopealla iskulla Ahvenanmaa. Sitä ennen näytetään voimaa kaatamalla Suomen sähkönjakeluverkko. Myös informaatiosodankäyntiä harjoitetaan pelottavalla voimalla. Venäläisten maakaupatkin ovat juonirakennelmassa mukana.

Mistään plagiaatista ei toki ole kyse, ovathan ainekset jokaisen vähänkin uutisia seuraavan suomalaisen tiedossa. Niitä sopivasti hämmentämällä on helppo maalailla kauhukuvia ja rakentaa piinaavaa tunnelmaa. Valitettavasti Soininvaaran kerronta tuntuu kuitenkin kummallisen väsähtäneeltä. Kunnon toimintakohtauksia saa tällä kertaa etsiä tiheällä kammalla, eikä Ratamokaan joudu oikein kiperään kiipeliin kertaakaan. Jos joutuukin, pelastus tulee nopeasti.

Alku on kyllä lupaava. Suomen pääministeri menehtyy liikenneonnettomuudessa. Ei aikaakaan, kun epäilyt heräävät. KRP ja Supo yhdistävät voimansa alkaessaan selvittää, aiheuttiko kolarin jokin ulkopuolinen taho ja jos aiheutti, kuka, miten ja miksi. Jäljet johtavat nopeasti itärajan taakse ja hyvin korkealle tasolle. Mutta miten saada irti todisteita?

Monenkohan dekkarin kohdalla olenkaan jo sanonut totaalisesti kyllästyneeni siihen, että sodanaikaiset tapahtumat vaikuttavat nykyhetken toimintaan? Monesti. Soininvaarakaan ei malta olla vetämättä yhtä juonikuviota sinne asti. Mielenkiintoisempia ovat 70-luvun kotiryssäkuviot, joiden vaikutukset nykypäivän politiikkaan tuntuvat sentään todennäköisemmiltä.

Pelottavaa ihan oikeasti on Soinivaaran maalailema poliitikkojen ja vaikuttajien haavoittuvuus. Ketä tahansa voidaan kiristää. Jos ei löydy peiteltävää, sitä tehdään. Valitettavan uskottavaa. Tosin uskon sen vähemmälläkin, ei tarvitse jokaista kiristyskuviota veivata alusta alkaen.

Arto Ratamo viihtyy edelleen luvattoman huonosti työssään. Perhekuvioita vatvotaan tällä kertaa minimaalisen vähän, joten mitään uutta ei Ratamon hahmoon saada. Koska Suomi tälläkin kertaa täpärästi pelastuu, joutunee Ratamo raahautumaan vielä ainakin kerran Ratakadun tunkkaiseen toimistoonsa.

Taavi Soininvaara: Venäläinen vieras
Otava 2016. 381 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Taavi Soininvaara: Haukka ja kyyhky

Koetin taannoin elvyttää hiipunutta suhdettani Taavi Soininvaaran toimintasankariin Arto Ratamoon Ebola Helsinki -trillerin äänikirjaversion avulla. Tulos jäi laihahkoksi, enkä tullut palanneeksi Ratamon pariin ennen kuin luin tämän sarjan toistaiseksi uusimman osan eli Haukan ja kyyhkyn. Kirjojen ilmestymisen välillä on kulunut viisitoista vuotta, mutta niiden maailmassa aika tuntuu menneen hitaammin, sillä nyt Ratamon Nelli-tytär on lukioikäinen neito. Ratamo itse on kokenut kovia, ja muun muassa lonkkaa on jouduttu matkan varrella rankasti operoimaan, ja viski maistuu.

Ura Supossa on ollut maltillisen nousujohteinen, sillä Ratamon titteli on nyt osastopäällikkö. Virkakoneiston osasena toimiminen ei itsessään Ratamoa vieläkään viehätä, vaan hän toimii edelleen usein vastoin esimiestensä määräyksiä. Tällä(kin) kertaa se vaikuttaa perustellulta, sillä Ratamolla on vankka aavistus siitä, että joku tai jotkut päällikkötasolla joko Supossa tai poliisissa tai molemmissa pelaavat väärään pussiin. Kehen voi luottaa?

Yksityiselämässä ei myöskään mene kovin ruusuisesti. Välit Nelliin ovat tavanomaiset murrosikäisten ja vanhempien välillä, eli eivät kovin hyvät. Nelliä ärsyttää kaikkitietävä ja määräilevä poliisi-isä, ja Ratamo on luonnollisesti huolesta sairas aina, kun ehtii Nellin asioita pohtia. Tälläkin kertaa Ratamon työ vaarantaa myös Nellin turvallisuuden.

Naisystäväkin on sitten viime näkemän vaihtunut nuorempaan. Ratamon asunnolle pöllähtää hieman yllättäen tyttöystävän virkaa tekevä kansainvälisen tason huipputoimittaja Essi Kokko. Essi ei olekaan mikä tahansa tyttönen, vaan hänet on grillattu kovan tason juttukeikoilla kovapintaiseksi ja sisukkaaksi. Juttunenä toimii myös loistavasti. Pakkaa sekoittaa vielä kirje, jonka avaamista Ratamo on pidätellyt uskomattoman pitkään. Kirje on ainoa perintö edesmenneeltä isältä ja sisältää tietysti arvoituksen, jonka ratkaiseminen ei ole aivan helppoa.

Juoni näyttää alkuun toivottoman monihaaraiselta, mutta kuin ihmeen kautta kaikki langat liittyvät lopulta samaan loimeen. Suomalais-syyrialainen Isis-taistelija Kari Qasim Roiha palaa taistelukentiltä mukanaan viesti, oikeammin laatikollinen muistiinpanoja, Suomeen. Surmatun amerikkalaisen yksityistiedustelufirman työntekijän paperit joutuvat Ratamolle ja hänen kauttaan Essin käsiin. Toimittaja haistaa oitis kuuman skuupin ja ryntää oikopäätä suoraan suden suuhun Lähi-itään.

Samaan aikaan Ratamo työryhmineen selvittelee Helsingin liepeillä tapahtunutta surmatyötä, joka kummallisesti yhdistyy Roihaan ja huumekuvioihin. Jäljet vievät aina Baltiaan asti. Kuvioissa häärii salaperäinen ja ylivertainen Lola Vacker, jonka oikeaa henkilöyttä ei tunnu kukaan (paitsi lukija) arvaavan tai tietävän. Huumekuvio on vain yksi alavirtaus isommassa vuossa, jossa kansainvälinen terrorismi on millä hetkellä hyvänsä tunkeutumassa toden teolla Suomeen.

Toimintaelokuvamaisesti kirjoitetut kohtaukset seuraavat toisiaan, ja elokuvien tavoin kiusalliset ongelmat, kuten johonkin paikkaan pääsemiset ja muut siirtymiset vain ohitetaan ja jatketaan toimintaa. Lopussa pelataan sekuntipeliä, kuten kaavaan kuuluu, ja pelastuminen on hiuskarvan varassa…

Kaikesta paistaa läpi, että Soininvaara kirjoittaa toimintajännitystä työkseen. Kerronta on sujuvaa ja toimintaa on ainakin tarpeeksi. Asiantuntemusta on ja taustatutkimustakin on tehty, ja tulevaisuusuhkat Soininvaara on hahmotellut pelottavan uskottaviksi (osa kirjan tapahtumista on sittemmin toteutunutkin kammottavalla tavalla). Mutta se viimeinen jokin jää tästäkin trilleristä vielä uupumaan. En tullut yhtään läheisemmäksi Ratamon kanssa tälläkään kertaa, ja hänen perhesotkunsa eivät jaksa sen kummemmin kiinnostaa vieläkään. Jotain inhimillistä kosketusta vielä kaipaisin. Toisaalta en taida olla oikein kohderyhmääkään. Enemmän näitä kai miehet lukevat?

Taavi Soininvaara: Haukka ja kyyhky

Otava 2015. 412 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki

Olen toisella silmänurkalla pitänyt silmällä nykyään kai kuntaliitosten jälkeen kanssani samassa kaupungissa asuvaa kirjailijaa Taavi Soininvaaraa tai ainakin hänen toimintatrillerituotantoaan. Muistikuvissani pidin miehen esikoiskirjasta Ebola-Helsinki. Muistin myös, että kirjassa oli harvinaisen räväkkä alku, ja muutenkin vauhtia piisasi hengästymiseen asti. Jotenkin sitten vain olen jättänyt miehen myöhemmät kirjat lukematta. Sitten tarjoutui mahdollisuus uudistaa lukijasuhde, kun Elisa Kirjassa oli tarjous Ebola-Helsingistä äänikirjana. Bonuksena vielä aiheen polttava ajankohtaisuus. Niinpä napit korviin ja lenkille.

Soininvaaran päähenkilönä on nuorehko työhönsä leipiintynyt lääketieteen tutkija Arto Ratamo, joka onnistuu löytämään vastalääkkeen ebolavirukseen. Virus on tullut Suomeen Korkeasaareen tuotavien filippiiniläisten apinoiden mukana. Tauti on hallinnassa, ja Ratamo siis tekee sensaatiomaisen läpimurron. Harmi vain, että vastalääke ja ebolan saastuttama veri yhdessä muodostavat ennenkuulumattoman tehokkaan biologisen aseen, josta terroristit eri puolilla maailmaa ovat valmiita maksamaan silmittömiä summia. Samaan aikaan toisaalla korkea-arvoinen suomalainen tiedustelu-upseeri on joutunut pahaan pulaan. Saatuaan tietää Ratamon läpimurrosta ja siitä, että vastalääkkeen kaava on vain Ratamon hallussa, mies päättää heittää kaiken yhden kortin varaan. Hän päättää kaapata veriputket ja vastalääkkeen kaavan hinnalla millä hyvänsä, myydä ne eteenpäin ja kadota jäljettömiin.

Kuulostaako monimutkaiselta? Mukaan tulevat vielä ainakin Supo ja venäläisten vastaava tiedustelupalvelu sekä brittiläisiä virkaveljiä, ennen kuin homma on paketissa. Pätkissä kuunteleminen ei kenties sittenkään ollut aivan paras menetelmä tämän kirjan kanssa, sillä pariin otteeseen pääsi punainen lanka livahtamaan näköpiiristäni. Henkilöitä ja arvonimiä on niin turkasen paljon, että niissä ei tahtonut pysyä laskuissa lainkaan.

Yllätyin siitä, että oikeastaan ainoa muistamani kohtaus kirjasta, se, jonka muistin olevan ihan alkusivuilla, tapahtuikin vasta kahden tunnin kuuntelun jälkeen eli noin ensimmäisen viidenneksen kohdalla. Alku onkin luvattoman hidassoutuinen, eikä menisi enää varmaan nykyään läpi kirjailijan omastakaan seulasta.

Toinen yllätys itselleni oli, että olen merkinnyt muistiin ensimmäisestä lukukerrasta hyvin lyhyen ja erittäin nuivan arvion, jossa moitin teoksen juonen muistuttavan liikaa Ilkka Remeksen tuotantoa. Tuskinpa Soininvaara tästä pahastuukaan. Kaikesta nuivuudestani huolimatta olen muistiinpanojeni mukaan lukenut myös neljä seuraavaa Ratamo-sarjan teosta. Tästä olen eniten hämmästynyt, koska en muista kirjoista yhtään mitään. Tämäkin lienee lajityypille olennaista: nopea viihdytys, sitten unohdus. Uusintakuuntelullakin Ebola-Helsinki viihdytti oikein mukavasti, mutta älkää kysykö, miten kaikki oikein menikään.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko matkalle, ehkä nyt sitä turhan hidassoutuista alkuviidennestä lukuun ottamatta. Helsingin metrotunnelissa juostaan, samaten Paddingtonin aseman liukuportaissa, on peiterooleja ja puhelinten salakuuntelua, nukutusnuolia ja ovelia juonia. Sattumallakin on sormensa pelissä, tietysti.

Ebola-Helsinki on julkaistu vuonna 2000 ja on tietyllä tavalla kovin nostalginen. Parhaiten tämä näkyy matkapuhelinten ja Internetin kehittymättömyytenä. Juuri kukaan ei vielä osaa pelätä matkapuhelimen paikantamismahdollisuutta, ja ratkaisevimman puhelunsa Ratamo soittaa hotelli Tornin kolikkopuhelimella. Kontaktit terroristijärjestöihin otetaan ihan perinteisesti kirjeitse! Jotenkin niin liikuttavaa.

Uusimmassa Ruumiin kulttuurissa (3/2014) on laaja Soininvaaran haastattelu. Siinä mies kertoilee muun muassa työskentelyrutiineistaan. Ilahduttavaa jotenkin on tieto, että esikoiskirja menestyi niin hyvin, että kirjailija uskaltautui heittäytymään kokopäiväiseksi kirjoittajaksi. Sittemmin onkin ilmestynyt kirja vuodessa. Soininvaaran teoksia on käännetty myös saksaksi, ja Saksassa ne tuntuvat menestyvän myös mukavasti.

Soininvaara jätti Arto Ratamon, joka siis siirtyi tutkijan uralta Supoon, tauolle kahdeksannen teoksen jälkeen. Sitten on ilmestynyt toistaiseksi neliosainen, Ratamoa vieläkin kansainvälisemmillä vesillä seikkailevasta Leo Karasta kertova sarja. Vuonna 2013 Soininvaara elvytti Ratamo-sarjan, joka nyt on siis jo kymmenosainen. Huhhuh. Ajattelin Ebola-Helsinkiä kuunnellessani, että voisin lukea koko Ratamo-sarjan läpi, mutta enpä sentään usko. Mutta jos ne luetaan äänikirjoiksi, saatan kyllä kuunnella. Mukavia välipalakirjoja. Lista teoksista löytyy vaikkapa Wikipediasta.

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki

Tammi 2000. Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen. Kesto 9 h 31 min.

Ostettu aikanaan paperikirjana ja nyt äänikirjatiedostona.