Colm Tóibín: Nora Webster

 

Kesällä 2023 matkustin kaupunkilomalle Dubliniin. Sää oli kehnohko, kolea ja välillä sateinen, mutta Dublin ja dublinilaiset tekivät kertakaikkisen positiivisen vaikutelman. Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita. Kaikki halusivat tietää, mistä olimme tulleet, ja pahoittelivat kovasti huonoa kesäsäätä. Kaikki tuntuivat olevan miellyttävällä tavalla ylpeitä kotikaupungistaan ja -maastaan. Uberkuljettajatkin jakoivat innokkaasti vinkkejä kohteista, joita turistin ei missään tapauksessa kannattaisi missata.

Matkaseuralaiseni olivat valinneet huolella kohteet, joihin tutustuimme. Trinity Collegen kuuluisassa kirjastossa The Long Roomissa oli tietysti käytävä. Se valitettavasti oli aavistuksen pettymys, koska lähes kaikki tuhannet kirjat oli viety pois restaurointia varten. Tila on kuitenkin kaunis ja vaikuttava tyhjänäkin.

Vaikutuksen teki myös hieno irlantilaisen kirjallisuuden museo Museum of Literature Ireland eli MoLi. Irlannilla on pitkä ja korkeatasoinen kirjallinen historia, eikä nykykirjailijoissakaan ole moittimista. Hieno museo teki upeasti kunniaa kulttuuriperinnölle, joka edelleen kasvaa ja kehittyy.

Myös Irlannin ja irlantilaisten historia teki vaikutuksen. Suosittelen vierailukohteeksi ainakin siirtolaisuuden historiaan keskittyvää The Irish Emigration Museumia (EPIC), joka avaa taustoja sille, miksi niin monet ovat jättäneet kotimaansa. Kävimme myös päiväretkellä Belfastissa, jonka teemaksi muodostui Titanic. Titanic Belfast -museota ei kannata ohittaa! Kaupungintalon puutarhan muistomerkki menehtyneiden nimineen on myös vaikuttava.

Tällä pikaisella matkakertomuksella pohjustan juttuani Colm Tóibínin romaanista Nora Webster. Huomasin nimittäin matkallamme, että olen vuosikymmenten varrella lukenut varsin vähän irlantilaista kirjallisuutta. Halusin pikimmiten korjata tämän hyvin ilmeisen puutteen kirjallisessa yleissivistyksessäni. Harmillisesti projekti jäi sitten muiden kirjallisten harrastusten jalkoihin, mutta en silti unohtanut sitä enkä missään nimessä halunnut luopua siitä.

Niinpä viime vuoden loppupuolella, kun kummassakin lukupiirissäni mietittiin vuoden 2026 ensimmäistä lukupiirikirjaa tai -kirjailijaa, ehdotin Tóibínin Nora Websteriä. Valinta oli umpimähkäinen, sillä kyseinen painettu Tammen Keltaisen kirjaston romaani sattui löytymään omasta hyllystäni. Kun molemmat lukupiirit hyväksyivät valinnan sen kummemmitta mukinoitta, sain lyötyä monta kärpästä yhdellä iskulla: kahden lukupiirikerran kirjat, sitkeän hyllynlämmittäjän lukeminen, uuteen mielenkiintoiseen tekijään tutustuminen ja vielä irlantilaisen kirjallisuuden lukuprojektikin samalla kertaa alkuun. Erinomaista siis.

Lähdin lukemaan Nora Websteriä niin kylmiltään kuin suinkin, eli en etsinyt kirjailijasta tietoa tai kirjasta arvioita lukemiseni pohjaksi. Takakansi toki paljastaa, miltä kirjailija on näyttänyt kuvanottohetkellä (tuimalta keski-ikäiseltä mieshenkilöltä). Sen sijaan edes sitä en huomannut ennen aloittamista, että Nora Webster on myös filmattu. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta jos kohdalle sattuu, aion katsoa.

Lähestymistapa aiheutti melko pitkälle jatkuvaa orientointiongelmaa. En oikein tahtonut päästä kärryille romaanista ja sen päähenkilöstä. Tähän vaikuttivat näin jälkeen päin mietittynä myös Tóibínin kirjoitustyyli sekä teoksen rakenne.

Romaanin nimihenkilö Nora Webster ei ole minäkertoja vaan tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen hänkertojan avulla. Teos käynnistyy keskeltä tapahtumia tai oikeammin Noran elämää ilman mitään pohjustusta. Lukijan tehtävänä on alkaa koota annetuista palasista kokonaiskuvaa. Toki nopeasti ymmärtää, että pienehkössä irlantilaiskaupungissa (todennäköisesti Enniscorthyssa) asuva Nora on ihan hiljattain jäänyt leskeksi. Noran kovasti rakastama aviomies Maurice on menehtynyt suhteellisen nuorena (arvioisin pariskunnan olleen nelikymppisiä miehen kuollessa).

Noralla ja Mauricella on neljä lasta. Tytöt Fiona ja Aine ovat jo nuoria naisia ja muuttaneet pois kotoa opiskelemaan. Pojat Donal ja Conor ovat nuorempia, vanhempi Donal jo murrosiässä ja Conor sen kynnyksellä. Maurice on ollut pidetty opettaja, ja Nora on hoitanut kotia ja lapsia koko heidän avioliittonsa ajan.

Miehen kuolema on Noralle suuri järkytys. Jossakin vaiheessa kerrotaan myös, että Mauricen sairaus, ymmärtääkseni syöpä, oli edennyt nopeasti ja loppuaika sairaalassa oli ollut tuskallinen. Nora on lähettänyt pojat pois kotoa sukulaisten hoiviin voidakseen keskittyä miehen hoitamiseen.

Romaanin alun nykyhetkessä Nora ja pojat yrittävät parhaansa mukaan aloittaa uutta arkea. Koska eletään 1960-luvun loppua, tilanne ei ole aivan helppo. Nora saa kyllä jonkinlaista leskeneläkettä, mutta toimeentulo ei ole sillä turvattu. Onneksi hänen entinen työnantajansa lähettää sanan, että hän voi halutessaan palata sihteerintyöhönsä paikalliselle tehtaalle. Ihan helppoa paluu ei ole, sillä toimistoa johtaa nyt rautaisella otteella hänen entinen työtoverinsa, jota Nora ystävineen kohteli aikanaan, kaksikymmentä vuotta sitten, hyvin ikävästi. Myös omistajaperheen tytär aiheuttaa toimistolla erilaisia sotkuja. Lisäksi Noralla on poikien hoidon järjestämisessä lähes ylikäymättömiä vaikeuksia.

Romaani kattaa kaikkiaan noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson Noran ja hänen perheensä elämässä. Jossakin puolen välin paikkeilla aloin oivaltaa, että vähäeleinen ja ulkoisiin arkisiin yksityiskohtiin ja tavalliseen elämänmenoon painottuva tarina kuvaa Noran hidasta toipumista surun aiheuttamasta shokista ja lamaannuksesta, jopa traumasta. Takertumalla ja keskittymällä tiukasti konkreettisiin asioihin, kuten poikien hoitamiseen ja kasvattamiseen sekä työntekoon, Nora pitää itseään järjissään. Koko hänen elämältään katosi pohja, kun Maurice kuoli. On opeteltava elämään ilman aviomiestä ja lasten isää. On opeteltava ylipäätään elämään uudenlaista elämää.

Samaan aikaan kun oivalsin tämän, huomasin olevani täysin koukussa Noran tarinaan. Kun jouduin tekemään jotain muuta, kaipasin Noran pariin. Oli päästävä tarkistamaan, mitä Noralle kuului ja mitä hän puuhasi.

Mikään helppo tyyppi Nora ei ole. Kun ihmiset tarinan alussa tulevat toinen toisensa jälkeen hyvää tarkoittaen tervehtimään ja esittämään surunvalittelujaan, Nora joutuu hillitsemään itseään pysyäkseen kohteliaana. Hän haluaisi vain olla rauhassa! Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää sitä? Rahankäyttö on hänelle hankalaa. Varsinaiset rahahuolet hän onnistuu välttämään. Vaikka rahaa onkin, sen käyttäminen on Noralle vaikeaa. Kaikkia hankintoja ja ostoksia pitää harkita pitkään ja huolella. Nora miettii myös paljon sitä, mitä muut ihmiset, naapurit, sukulaiset ja ystävät, ajattelevat hänestä, jos hän ostaa vaikka uuden mekon tai kun hän värjäyttää hiuksensa.

Sekä Nora että pojat löytävät kukin itselleen tärkeän harrastuksen, jolle he omistautuvat lähes pakkomielteisesti. Murrosikäinen änkytyksestä kovasti kärsivä Donal innostuu valokuvauksesta, josta tulee hänelle pakopaikka ja elämän sisältö. Vastaava tapahtuu myöhemmin Noralle, kun hän aloittaa uudelleen laulamisen ja alkaa myös kuunnella musiikkia.

Kolmeen vuoteen mahtuu monenlaisia tapahtumia. Nora, hänen perheensä ja Irlantikin muuttuvat vuosien mittaan. Mitään suurta käännettä tai ratkaisua ei tapahdu, mutta kolme vuotta myöhemmin elämä on alkanut vähitellen asettua uomiinsa ja Norakin alkaa varovasti nähdä tulevaisuutta edessään.

Ajattelin siis, että olisi mielenkiintoista lukea irlantilaista kirjallisuutta ja yrittää sitä kautta päästä vähän sisälle Irlantiin ja irlantilaisuuteen. Tähän tarkoitukseen Nora Webster sopi hienosti. Tóibín ei selitä, mitä Irlannissa tapahtui 1960-luvun taitteessa tai millaista tavallisten irlantilaisten elämä oli. Hän näyttää sen Noran kautta. Ihan kaikkea en väitä ymmärtäneeni ja joitakin asioita guuglasinkin lukemisen lomassa, esimerkiksi ajan poliittisiin kiemuroihin liittyviä asioita, joita teoksessa sivutaan. Ihmiset elävät arkeaan, vaikka aika on levoton ja paikoin ilmapiiri hyvinkin jännittynyt.

Kiskon lukupiiriläiset olivat lukeneet muitakin Tóibínin teoksia. Keskustelussa kävi ilmi, että Nora Webster ja romaanit Brooklyn ja Long Island liittyvät yhteen. Kaksi viimeksi mainittua ovat osa sarjaa (johon on tulossa vielä kolmaskin romaani?), mutta Nora Webster on itsenäinen teos. Teoksia yhdistää Enniscorthy ja muutamat henkilöt, jotka vilahtelevat kirjoissa. Tarkka lukija siis voi bongata tuttuja henkilöitä.

Tutkimme vähän Colm Tóibínin biografiaa. Kirjailija on kirjoittanut Nora Websteriä useita vuosia, ja siinä on koko joukko asioita, joita on tapahtunut myös hänelle itselleen ja hänen perheelleen. Tóibín on monipuolinen kirjailija, hänellä on laaja tuotanto. Toistaiseksi teoksista on suomennettu edellä mainitut romaanit sekä novellikokoelma Äitejä ja poikia. Luku- ja ostoslista siis vain venyy.

Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster)
Suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2016.

Ostettu.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

”Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luikahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa. Hän avaa Peter Panin.”

Somessa kannattaa totisesti olla kuulolla, sillä ilman kirjablogeja ja niiden FB-sivuja en varmaan olisi koskaan tullut avanneeksi kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin romaania Linnuntietä. Alkuaan vuonna 2003 Kanadassa ilmestynyt teos on suomennettu vuonna 2004, ja se on jo kirjastoissakin hautautumassa hyllyihin pölyttymään, valitettavasti. Hanna ehti metsästää kirjaa pitkään divareista ennen joulun alla sattunutta hurjaa onnenpotkua. Tästä voi päätellä, että kirjan painos on aikaa sitten myyty loppuun (tai kukaties surullisesti makuloitu myymättä jääneeltä osin). (Tästä voisi kustantaja tehdä pokkaripainoksen, ihan vain vinkiksi.)

Vuorokausi kirjan loppuun lukemisen jälkeen olen tyrmistynyt paitsi sen kaikkinaisesta täydellisyydestä myös siitä, miten kummassa tällainen helmi on päässyt menemään minulta täysin ohitse aikanaan. Pidän ainakin pintapuolisesti silmällä kustantajien laatukäännössarjoja, eritoten Tammen Keltaista kirjastoa ja Otavan lähes vastaavaa sinistä. Linnuntietä on Tammen sarjan osa 361. Mielestäni olen myös seuraillut kiinnostavien kirjojen arvioita. Jälleen kerran kävi ilmi, että käsitys kirjallisen maailman seuraamisesta ja siitä jotenkin ajan tasalla pysymisestä on ainakin omalla kohdallani silkkaa harhaa. Mutta onneksi mitään korvaamatonta vahinkoa ei kuitenkaan päässyt käymään! Kiitos siitä kuuluu ainakin Sallalle, Katjalle, Katariinalle ja Marialle sekä monelle muulle. Kiitos, lukevat ystävät!

Linnuntietä on Sallaa lainatakseni pökerryttävän hyvä. Se on kaikkea, mitä kaltaiseni kirjasyöppö voi kirjalta toivoa. Blogiani mahdollisesti seurailleet tietävät, että aika ajoin olen esittänyt jonkin kirjan luettuani, että sitä olisi voinut tiivistää ja karsia, että satojakin sivuja olisi voinut jättää pois. MacDonaldin teoksen suomennoksessa on 851 sivua, eikä yhtään liikaa. Mieluusti olisin lukenut lisääkin. Vain kaksi sivua lopusta jätin väliin. Niillä kirjailija latelee kiitoksiaan. Kirja oli siis laadultaan ja kooltaan juuri sopiva uppoutumiskirja joululomalaiselle. (Kirja ehti olla lainassa minulla varmaan viitisen kuukautta, ennen kuin kaikista suosituksista huolimatta rohkenin siihen tarttua. Ajankohta osoittautui sitten nappivalinnaksi!)

Romaani on upea avioliittokuvaus ja kasvukertomus. Se sijoittuu mielenkiintoiseen pienoisyhteisöön. Näkökulma on osittain lapsen, ja sanottakoon jo tässä, että juuri lapsen näkökulmasta kertominen on MacDonaldin suuri vahvuus. Tarina sijoittuu lähihistoriaan, tarkemmin sanoen 1960-luvun alkuun, mutta se rönsyää aina toisen maailmansodan tapahtumiin asti. Lopussa loikataan 1980-luvulle, kun lapsipäähenkilö Madeleine on jo aikuinen. Teoksessa on loistavaa, pikkutarkkaa ajankuvaa ja politiikallakin on osuutensa. Kaiken tämän lisäksi kirjan juonen ytimenä on murha. Se käy ilmi jo ensimmäiseltä sivulta, mutta itse hirmutekoon ja sen musertaviin, tuhoisiin seurauksiin päästään vasta useamman sadan sivun jälkeen. Uhka leijuu kuitenkin idyllin yllä alusta saakka. Silti ahdistavat asiat hiipivät päähenkilöiden elämään kuin varkain.

Linnuntietä sijoittuu Kanadaan pienelle ilmavoimien harjoitusalueelle, jossa kantahenkilökunta muodostaa tiiviin mutta tiheästi vaihtuvan yhteisön. Miehet ovat armeijan palveluksessa ja täydelliset vaimot hoitavat koteja ja ovat kauniita. Jack ja Mimi ovat umpirakastuneita toisiinsa ja omaan elämäntapaansa, kun heidän nelihenkinen malliperheensä muuttaa Saksan-komennuksen jälkeen Centraliaan. Samassa paikassa Jack on aikanaan saanut peruskoulutuksensa hävittäjälentäjäksi.

Kahdeksanvuotias Madeleine on jo tottunut muuttamaan. Neljännen luokan opettaja on mulkosilmäinen herra March, jolla on tapana jättää pieniä tyttöjä koulun jälkeen tekemään voimisteluharjoituksia keskittymiskyvyn kohentamiseksi. Madeleine alkaa inhota suklaata, jota tytöt saavat palkkioksi onnistuneista silloista ja lihasharjoituksista. Isä Jack taas joutuu kuin varkain värvätyksi salaiseen operaatioon, jonka perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan lännen voitto avaruuskilvassa. Hinnalla millä hyvänsä on saatava parhaat aivot töihin Nasaan. Menetelmät eivät kestä päivänvaloa, ja Jack huomaa joutuvansa yhä syvemmälle valheiden verkkoon. Moraalilla ei ole sijaa näissä kuvioissa, ja oikean ja väärän suhde on täysin kadoksissa.

Kun kaikki huipentuu järkyttävään tragediaan, alkavat asiat saada absurdejakin käänteitä. Valitettavasti hurjimmilla tapahtumilla on aivan oikeat, realistiset esikuvansa. Kannattaa kuitenkin lukea faktat Kanadan lähihistorian eräästä oikeudenkäynnistä ja sen dramaattisista käänteistä vasta, kun on jo romaanin lukenut. MacDonald on tosin käyttänyt kyseistä tapausta vain jonkinlaisena kehyksenä, joten mitään varsinaista juonipaljastusta ei pääse tapahtumaan, vaikka ei malttaisikaan olla lukematta.

Kuten kaikki tietävät, olen armoton dekkarifani. Jännityskirjallisuus on monin tavoin minulle rakas ja läheinen genre. Silti on pakko sanoa, että Linnuntietä on kuin loistava dekkari, mutta se on samalla jotain paljon enemmän. MacDonald on punonut aivan mielettömän upean dekkarijuonen. Mutta se ei ole riittänyt kirjailijalle alkuunkaan! MacDonald käsittelee taiturillisesti sattuman osuutta tapahtumiin. Salailu, jota tarinassa syystä tai toisesta joutuvat harjoittamaan useat henkilöt, johtaa yhä ikävämpiin käänteisiin. Syyllisyyttä ja vastuun kantamista teoista käsitellään myös hienovaraisen monisyisesti. Totuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksetkin asettuvat ristivalaistukseen.

Kirjailija Ann-Marie MacDonald tuntuu onnistuvan kaikessa, mitä hän päättää ryhtyä tekemään. Wikipedian mukaan tämä vuonna 1958 syntynyt torontolainen on kirjailija, käsikirjoittaja ja näyttelijä sekä suosittu tv-toimittaja, joka on palkittu sekä romaaneistaan että näytelmistään. Romaaneja on kuitenkin toistaiseksi ilmestynyt ’vain’ kaksi, eli esikoisromaani Armon yö sekä tämä nyt lukemani Linnuntietä. ’Vain’ siksi, että Linnuntietä on romaani, joka on vaatinut varmasti vuosien työn. Armon yö on ehdottomasti laitettava lukulistalle. Mielikuvissani se nökötti alkusyksystä pääkirjaston hyllyssä, kun kävin Linnuntien sieltä nappaamassa.

Jos ajattelit lukea ensi vuonna vain yhden kirjan, lue Linnuntietä. Lue se, vaikka lukisit satoja muitakin! Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka vähänkin pitävät lukemisesta.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies)

Suom. Kaijamari Sivill. Tammi 2004 (Keltainen kirjasto). 851 s.

Lainattu kirjastosta. Kiitos, Salon kaupungin pääkirjasto! 

Lue myös nämä blogiarviot kirjasta: Luetut, lukemattomat, Kaikki mitä rakastin.